Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?

Foreign Affairs -lehdessä May/June 2018, artikkelissa ”The End of the Democratic Century” kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa pohtivat nykydemokratian tilaa kriittisesti. Referoin ohessa herrojen kirjoitusta ja kommentoin omalta osaltani heidän perusteltuja ajatuksiaan.

Toisen maailmansodan vielä kestäessä Time-lehden perustaja Henry Luce totesi, että USA on saavuttanut sellaisen vaurauden ja voiman, että 20. vuosisata tunnetaan ”Amerikan vuosisatana”. Profetia osui oikeaan. Myös liberaali demokratia voitti alaa Yhdysvaltain tukemana. Näin se on nähtävä, vaikka muistankin hyvin, kuinka 1960-luvulla uusvasemmisto syytti - ajoittain aiheellisestikin - Yhdysvaltoja imperialismista ja sikakapitalismista.

Miksi liberaali demokratia menestyi? Koska se vastasi arvoiltaan niiden valtioiden tavoitteita, jotka panostivat demokratian laajentamiseen. Mutta oli muitakin – ehkä jopa painavampia – syitä: kehittynyt demokratia tarjosi menestystä taloudessa ja geopolitiikassa.

Demokratian ihanteet houkuttelivat enemmän kuin aiempi autoritäärinen hallinto tai suoranainen diktatuuri. Läntiset demokratiat vahvistuivat, koska ne kokivat ennennäkemättömän taloudellisen nousun, voiton kylmässä sodassa ja liberaalin demokratian haastajien romahtamisen.

::::::::::::::::::::::::

Muutos on juuri nyt meneillään. Liberaalia demokratiaa haastetaan tosissaan eri puolilla maailmaa. Kritiikki on heijastumaa talouden hidastuneesta kasvusta ja populististen liikkeiden tyytymättömyydestä demokratiaan.

Tässä on kysymys sukupolvikuilusta: yli 65-vuotiaista amerikkalaisista 2/3 pitää demokratiaa ehdottomana vahvuutena, kun taas alle 35-vuotiaista vain 1/3 ajattelee näin. Muutos on näkynyt meillä ja muualla vaalien tuloksessa. Kuulun itse sukupolveen, joka on tuntenut suurta pettymystä, kun liberaali demokratia on joutunut antamaan periksi.

Autoritääristen vaihtoehtojen kannatus on noussut perinteisissä demokratioissa , kuten Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Muutoshalukkuuden volyymi on moninkertaistunut muutamassa vuodessa.

Autoritaarisuuden taustalla on voimia, jotka on ollut helppo mobilisoida. Autoritaarisuus on levinnyt Itä-Euroopan ja Aasian maihin, jotka ovat tyrehdyttäneet demokratian hyvin käynnistyneen etenemisen.

Vuonna 1990 Freedom Housen ”not free” -kategoriaan kuului 12 prosenttia maiden globaalista tulokertymästä, nyt 39 prosenttia. Foan ja Mounkin mukaan on odotettavissa, että ”not free” -maiden osuus nousee viiden vuoden sisällä puoleen kaikista maista.

Turvassa autoritaarisuustartunnalta ovat vain kaikkein korkeimman elintason maat. Toisaalta ongelma on, että uusia demokratioita ei tahdo ilmaantua.

::::::::::::::::::

Läntisten maiden menestyksessä on ollut ominaista taloudellisen vallan ja kulttuurisen vallan tiukka sitoutuminen toisiinsa. Läntisillä kirjoittajilla, muusikoilla ja taiteilijoilla on ollut valta-asema. Foa ja Mounk ottavat esille niin triviaalilta tuntuvan esimerkin kuin sarjafilmi ”Dallasin”, joka menestyi myös Neuvostoliitossa 1980-luvulla. Läntinen kulttuurinen hegemonia vietti riemujuhliaan.

Länsi pääsi myös valikoimaan maat, jotka pääsivät (tai jotka päästettiin) mukaan demokratiakehitykseen.

Taloudellinen valta muuntui myös sotilaalliseksi vallaksi antaen mahdollisuuden ylivertaiseen vallankäyttöön. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee demokratian pysyvyyden. On joitakin rajatapausmaita, kuten Ukraina ja Puola, joita läntiset demokratiat ovat yrittäneet pitää mukana mielensä mukaisessa demokratiakehityksessä. Mounk ja Foa määrittävät taloudessa kolme tekijää, jotka toimivat pidäkkeenä demokratiavajetta tai demokratian ulkopuolelle sortumista vastaan: 1) tasa-arvon suhteellisen korkea taso, 2) nopeasti kasvavat tulot, 3) kilpailevien järjestelmien kyvyttömyys kilpailla talouden mittareilla.

Läntisiin demokratioihin kohdistuvien nykyisten haasteiden ytimessä onkin juuri periksi antaminen tasa-arvokysymyksissä ja talouden kasvun hidastuminen. On tapahtunut dramaattinen muutos kun 15 vauraimman maan joukossa autoritaaristen maiden osuus on kasvanut huomattavasti. Jopa suhteellisen alhaisen lähtötason maat ovat edenneet ripeästi: Kiinan rannikkoseudulla asuu 420 miljoonaa ihmistä, joiden tulot ylittävät 23 000 dollaria vuodessa. Kirjoittajien mukaan nämä ihmiset muodostavat ”autoritaarisen moderniteetin”. On syntynyt yhteiskuntakerros, joka osoittaa, että tie menestykseen ei vaadi liberaalin demokratian voimassaoloa. Autoritaariset valtiot pystyvät sieppaamaan globaalissa poliittisessa vallankäytössä suuremman osuuden kuin niiden taloudellinen panos antaisi odottaa. Tästä esimerkkeinä ovat Venäjä, Kiina ja Saudi-Arabia. Venäjä voi interventioillaan sekoittaa kehittyneiden maiden pakkaa hyvin monipuolisilla tavoilla.

Kulttuuripanostusten, kehitysavun ja investointien avulla ”authoritarian soft power” leviää globaalisti, kuten Kiinasta tiedämme. Autoritaarinen pehmeä valta lisää vaikutustaan esimerkiksi yliopistojen kautta: 16 top-yliopistoa 250 kärkiyliopistosta sijaitsee ei-demokratioissa. Netin kautta on mahdollisuus levittää omaa vaikutusvaltaa ja sanomaa massiivisesti.

Tapahtunut kehitys on kaikille meille yllätys, jotka 1960-luvulla oletimme liberaalin demokratian laajenevan, koska läntinen maailma oli tiedekeskeinen ja edistysuskolla oli niin vahva asema. Läntinen dominanssi on kuitenkin ollut hiipumaan päin jo pitkään. Populismi on tarjonnut demokratialle vaihtoehtoja (= demokratian heikentämistä), joista mainittakoon Viktor Orbanin määrittämä ”illiberaali demokratia”.

::::::::::::::::::::

Toki myös autoritaarisen hallinnon kritiikki on ollut väkivahvaa. On esitetty aiheellisesti väite, että taloudellinen kasvu autoritäärisesti johdetuissa maissa ei ole kestävällä pohjalla (Kiinan velkaongelma, Venäjän ja Saudi-Arabian riippuvuus öljystä…..). Toivoa on, että jotkut autoritaarisista maista liittyvät demokratiaperheeseen (Intia, Brasilia, Indonesia). Finanssikriisiä seurannut pitkä taantuma kausi vaurioitti kehittyneiden maiden taloutta, mutta nyt toipuminen on meneillään ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia toimia esimerkkinä kehittyville maille. Vielä on sanottava, että autoritaarisesti johdetut maat ovat poliittisesti epävakaampia kuin demokraattiset maat.

Selvältä näyttää kuitenkin, että länsi ei saavuta enää aiempaa menestystään. Demokratian menestys autoritaarisissa maissa riippuu ennen kaikkea siitä nouseeko kehittyvien maiden elintaso korkeammalle tasolle. Länsi ei tarjoa ratkaisua vaan kehittyvien maiden on ansaittava se itse.

Mounk ja Foa ovat sitä mieltä, että länsi ei saavuta enää dominoivaa asemaa. Päinvastoin on kysyttävä jääkö liberaali demokratia taantuvaksi nurkkaukseksi vai onko sittenkin – elämisen olosuhteiden kohentuessa - mahdollisuus laajentaa demokraattisesti johdettujen maiden määrää.

Mounk ja Foa käsittelevät demokratian haasteita poliittisesta näkökulmasta. Jos näkökulma vaihdetaan ihmisoikeuksia ja median vapautta koskevaksi, katsantokanta voi muuttua: kuinka kauan tehokkaan tietoliikenteen oloissa autoritaariset valtiot pystyvät pitämään demokratiarajoituksensa. Nyt ne ovat pärjänneet suhtautumalla välinpitämättömästi ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen.

Poliittisen autoritaarisuuden menestys ei välttämättä merkitse kansalaisten onnellisuuden kasvua, kuten olemme tuoreista tutkimuksista havainneet. Liberaali demokratia tarjoaa sittenkin parhaat mahdollisuudet turvalliselle tasapainoiselle ja onnelliselle elämälle – ainakin toistaiseksi.

Mitä tapahtuu politiikalle?

Olen viimeksi käsitellyt aihetta tuoreessa blogikirjoituksessa ”Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?” Siinä tartuin asiaan pidemmän ajan poliittisen muutosten kautta. Politiikka on vuosien ja vuosikymmenien varrella - ainakin osittain - muodostunut konsulttidemokratian ohjaamaksi hallinnoimiseksi. Politiikan aatteet ja ideologiat ovat väistyneet ”asioiden hoidon tieltä”. Toisaalta näyttää siltä, että konsulttidemokratia muodostaa valeasun, jonka alla vasta kovaa politikointia harjoitetaankin. Onhan mukavaa antaa kuva, että ”asiat ratkaisevat”. Epäsuosittu politiikkaleima pystytään väitetysti pistämään sivuun. Seuraavassa käsittelen politiikan tekoa käytännönläheisemmin. Mitä juuri nyt on tapahtumassa? Mitkä virtaukset ovat työntymässä politiikanteon eturintamaan.

Aloitetaan esimerkillä. Jussi Halla-aho edustaa yhtä vallitsevaa suuntausta. Hän on juuri korostanut perussuomalaisten puoluevaltuuston kokouksessa pitämässään puheessa menestymistä vaaleissa menestyksen vuoksi . Kyky kerätä ääniä on tärkeämpää kuin ehdokkaan erinomaisuus. Siis periaatteet ja ohjelmat ovat toki merkitseviä, mutta niiden ohi menee äänten saalistaminen. Eli jos pidät yllä hienojan periaatteita, niin et menesty, jos et ole vetovoimainen henkilö. Toisaalta onnistuneesti markkinoimalla itseäsi poliitikkona saat kannatusta, jonka avulla voit tehdä mieleistäsi politiikka. Ehtiihän tuon sisällön pohtimaan ajallaan! Joku voisi sanoa tähän, että tällaistahan tämä on aina ollut. En ole ihan samaa mieltä.

Itse asiassa tällainen periaatteeton lähestyminen politiikkaan on velkaa Donald Trumpille. Se on siis kovin trendikästä juuri nyt. Yhdysvalloissakin perinteiset poliittiset asetelmat republikaanien ja demokraattien välillä ovat mutkistuneet presidentin kannatushakuisten aivomyrskyjen keskellä.

Toisaalta juuri kuluvalla vaalikaudella orastaneella ”menestystä on saatava menestyksen vuoksi” -politiikalla on aiheutettu paljon hässäkkää, kun vastuuttomasti käyttäytyneet kansanedustajat ”teen mitä mieleeni juolahtaa” -mandaattinsa turvin ovat ryhtyneet soveltamaan oman käden poliittista tms. oikeutta, joka on aiheuttanut harmaita hiuksia puolueelle ja/tai poliitikolle itselleen. Ennusmerkit siis viittaavat siihen, että sama jatkuu ja vahvistuu.

Yritän väittää, että vanhat puolueet yrittävät pitää kiinni ideologiasta, poliittisista ohjelmista ja pätevistä vaaliehdokkaista ”listavaalien tapaan”. Yritetään siis pitää poliittinen sanoma tai viesti etualalla ja sen kanssa rinnalla tukeudutaan toki vetovoimaisiin ehdokkaisiin.

Uuden kulttuurin testitapauksena voidaan pitää tilannetta, jossa joudutaan miettimään onko jokin ehdokas kelvollinen omalle puolueelle. Jussi Halla-Ahon mielestä ehdokas sulkee itsensä ulos vaaliasetelmista ja koko puolueesta vasta, jos syyllistyy ”moraalisesti erityisen paheksuttaviin rikoksiin”. Tarkemmin hän määrittelee tällaisiksi rikkomuksiksi ”erityisesti vakavat väkivalta- ja tai seksuaaliset rikokset”. Onpa raja puolueesta ulossulkemiselle pistetty korkeaksi! Tuntuu siltä, että melkein mitä tahansa saa tehdä, kunhan ei sorru selviin rikoksiin.

Tällä määrittelyllä Halla-aho kelpuuttaa mukaan vaaleihin räväköitä hahmoja, joilla on kokemusperäisesti potentiaalinen taipumus saattaa itsensä ja puolueensa kiusallisiin tilanteisiin. Oletus on, että nämä poikkeuksellisen korkean profiilin populistiset kansanviihdyttäjät ovat vaaleissa ehdokaslistoilla mukana ja heidän avullaan nostetaan puolueen horjuvaa poliittista kannatusta. Kovinpa ahdistavaksi koetaan tilanne, kun tällaiseen joudutaan turvautumaan.

Samaa linjaa Halla-aho jatkaa poliittista linjaa koskevassa suunnanmäärityksessä, jossa hän taktikoi asettamalla sosiaalipoliittiset, verotukselliset ja työmarkkinapoliittiset tavoitteensa sellaisiksi - vasemmiston ja oikeiston välissä - että ne maksimoivat kannatuksen.

::::::::::::::::

Samatyyppistä pohdintaa käy Tuomas Niskakangas Merkintöjä-palstalla Helsingin Sanomissa 20.5.2018. Hän pyrkii löytämään sinisille kuvitteellisen ”oikean” poliittisen ohjelman nykyisen tilalle, joka ei kirjoittajan mielestä tue menestystä. Kysymys on siis markkinaraon etsimisestä. Sinisethän virallisesti haluavat olla jatkossa ”uudistusmielinen konservatiivinen puolue”. Tulee mieleen kokoomuksen 1960-luvun iskulause ”dynaaminen konservatismi”.

Niskakangas maalaa poliittiselle kartalle sinisille uuden ohjelman, joka muodostuu 1) maahanmuutosta ilman rasismia, 2) uuden työväen äänestä (suunnattuna uusille työläissukupolville) ja 3) rehdisti konservatiivisen puolueen leimasta.

Niskakangas ei pohdi, kuinka yhteensopivia tai sekoittavia ovat esimerkiksi konservatiivinen ajattelutapa ja uusi työväen ääni. On sanottava, että sinisten ja persujen ongelmien juuret löytyvät nykyiselle vaalikaudelle masinoiduista lupauksista, joiden täyttymättömyys on aiheuttanut ihmisille pettymyksen. Puolueen jakautuminen ei tuonut helpotusta asiaan, vaan naulasi romahtaneet kannatusluvun alas.

Niskakangas yrittää virittää samanlaista äänestysympäristöä kuin Halla-aho eli maksimoida kannatuksen sovittamalla ohjelma ihmisten kysyntään, eikä niiden arvojen mukaisiksi, jotka persut ja siniset ovat kokeneet tärkeiksi. Toki eroakin on, sillä Niskakangas ei yritä maksimoida kannatusta ehdokasasettelun henkilövalintojen avulla.

:::::::::::::::::

Ihmisille halutaan siis tarjota ohjelmaa, mikä arvioidaan sulavimmin omaksuttavaksi ja sellaisten ehdokkaiden avulla, jotka - riippumatta ajatuksen syvyydestä – keräävät puolueelle mahdollisimman paljon ääniä.

Veikkaan, että ihmiset kaipaavat kuitenkin joltisenkinlaista vakautta poliittiseen elämään eikä niinkään uusia iskulauseita, joista äänestäjät vaistoavat teennäisyyden. Mitä tulee originelleihin ehdokkaisiin niin arvioin, että jatkossa sian ostamista säkissä varotaan aiempaa tarkemmin.

Helsingin Sanomat tarjoaa 19.5.2018 pääkirjoituksessaan ”Politiikka tarvitsee arvokeskustelua” sattumoisin selkeän kannanoton tämän blogikirjoituksen teemaan: ”Jos puolueiden poliittiset tavoitteet typistyvät seuraavien vaalien voittamiseen, puolueista tule osto- ja myyntiliikeitä, joita erilaiset etujärjestöt ja muut edunvalvonnan ammattilaiset pääsevät ohjailemaan. Kansanvaltaa edustavilta puolueilta on lupa odottaa syvällisempää ja pitemmälle tähtäävää ohjelmatyötä, joka loisi pohjaa aidolle kansalaiskeskustelulle.”

Trumpin veronalennusten vaikutukset ovat suuri bluffi?

Paul Krugman arvioi tuoreessa New York Timesin kolumnissaan (30.4.2018) ”How´s That Tax Cut Working Out?” Donald Trumpin veroleikkausten vaikutuksia talouteen.

Krugman on ollut alusta pitäen skeptinen veroleikkausten vaikutuksista, koska kysymys on vanhasta republikaanien trickle-down-valumateoriasta (että rikkaille annetut veroleikkaukset valuvat väitteen mukaan koko talouden hyväksi), joka ei ole oikein koskaan toiminut.

Krugman pitää veronalennuksia ainoana Trumpin vaalilupauksista, joka on toistaiseksi toteutettu. Veronalennukset on suunnattu uudistuksessa pääosin yrityksille ja yritysten omistajaportaille. Niiden piti johtaa dramaattiseen talouden kasvun kiihtymiseen ja tuottaa palkansaajille huomattavia tulonlisäyksiä. Lisäksi niiden avulla oli tarkoitus edesauttaa välivaalien voittamista kuluvana vuonna.

Kuitenkin - Krugmanin todistuksen mukaan – useimmat äänestäjät sanovat, että he eivät ole havainneet mitään tulonnousua palkkatositteessa. Huomionarvoista on, että republikaanit ovat tuskin maininneet veroleikkauksia vaalipuheissaan. Entä vaikutukset koko taloudessa?

Moni sanoo, että on liian aikaista tehdä arvioita, koska vasta viime viikkoina on saatu ensimmäisiä verotuksen uudistuksen jälkeisiä tilastotietoja. Jotain voidaan kuitenkin sanoa. Lupausten mukaan verouudistuksen piti lisätä investointeja dramaattisesti välittömästi (ei siis viiden tai kymmenen vuoden perästä). Mitään merkittävää lisäystä investoinneissa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Budjetin alijäämien pitäisi näkyä kasvaneena kulutuksena, mutta eiväthän yrityksille annetut veronalennukset näy kotitalouksien kulutuksessa. Ne näkyisivät, jos Trumpin suuret vaalilupaukset kohdistuen infrastruktuuriin olisivat toteutuneet.

Keskuspankin rooli talouden kasvun kiihtyessä on myös huomioitava. Ylikuumentuvaa taloutta ei halua kukaan. Korkojen nosto olisi myrkkyä kasvulle.

Mutta eikö palkkojen olisi kuitenkin pitänyt nousta? Ja eikö investointien olisi pitänyt piristyä? On käynyt niin, että yritykset eivät ole ohjanneet veronalennuksia palkkoihin. Logiikan piti sujua niin, että kasvavat investoinnit johtaisivat palkkojen nousuun kohtuullisen ajan kuluessa. Trumpin ilmaisemiin odotuksiin verrattuna palkat ovat kehittyneet – ja todennäköisesti kehittyvät jatkossakin - hyvin maltillisesti.

Tutkimuslaitoksissa on vedetty johtopäätös, että jokainen kuukausi ilman nopeaa palkkakehityksen kiihtymistä merkitsee palkkatavoitteen loitontumista ja tuottojen valumista osakkeenomistajille.

Näyttää ilmeiseltä, että nopea palkkakehitys edellyttäisi valtavia investointipanoksia yrityksiltä, jotta tulokset näkyisivät palkansaajien lompakossa. Tällaista tulevaisuutta ei ole nyt ennakoitavissa.

Mutta onko kuitenkin liian varhaista odottaa tuloksia verouudistuksesta? Vai käykö niin, kuten on käynyt kymmenien vuosien aikana useasti, että alussa mainittu ”valumateoria” ei toimi lupausten mukaisesti? Krugman epäilee, että odotukset ovat olleet epärealistisia siitä yksinkertaisesta syystä, että republikaanipuolueessa talouden logiikkaa ei ole tajuttu.

Vaikka ottaisikin huomioon, että Paul Krugmanilla on hieman asennetta mukana arvioissaan, ei hänen asiantuntemustaan voi asettaa kyseenalaiseksi.

Tunteet vai järki?

”Elämme tunteiden aikaa” aloittaa Saska Saarikoski kolumninsa Helsingin Sanomissa 13.5.2018. Hän viittaa amerikkalaisen Paula Marantz Cohenin Wall Street Journalissa 4.5.2018 ilmestyneeseen lehtiartikkeliin ”It´s the Era of Feelings, and Not Necessarily Good Ones”, jossa korostetaan, että varsinkin milleniaalit ”rakentavat todellisuutensa tunteiden pohjalle”. Cohen jakaa tunnemaailman kahtia trumpilaisuuteen ja toisaalta #MeToo-liikkeeseen. Molemmat ovat Cohenin mukaan tulosta mahtavasta tunteiden palosta.

Cohen perustaa tunteiden ajan kolmeen argumenttiin: 1) tieteen objektiivisuuden kyseenalaistamiseen, 2) aivotutkimukseen (tunne päätöksenteossa on primäärimpi kuin järki) sekä 3) teknologiakuplaan, joka antaa mahdollisuuden ihmisille elää omissa kuplissaan. Rationaalinen erittely on saanut väitteen mukana väistyä tunnepohjaisen maailmankuvan tieltä. Cohenin mukaan ihmiset jakavat tunnekokemuksiaan ”silloinkin, kun se vahingoittaa muita”.

Cohen näyttää pitävän konfliktia väistämättömänä, kun asioita ratkaistaan tunnevaltaisesti. ”Tunteiden sota” on ilmaus, jota Cohen - Saarikosken mukaan - käyttää väistämättömänä pitämästään lopputuloksesta.

Saarikoski liittää egoismin tunnevaltaisen tarkastelutapaan. Ihmiset ovat kiinnostuneet lähinnä itsestään. Tietoturvakysymykset saavat väistyä, kun oma näkyminen on tärkeämpää kuin tiedot, jotka itsestä paljastuvat netissä.

Saarikoski yhdistää itseriittoisen ajan, jota nyt elämme 1960-lukuun, jota hän pitää myös tunnevaltaisen elämäntavan esimerkkinä yliopistoradikalismeineen ja taisteluinen vanhaa valtaa vastaan: ”Ole realisti, vaadi mahdottomia”.

Saarikoski erottaa kennedyläisen tiedevoittoisen (1960-luvun alku) avarakatseisuuden omaksi näkövinkkelikseen erotukseksi 1960-luvun lopun tunnevaltaisesta nuorisokulttuurista: ”Nuorilla ei ollut selviä tavoitteita, mutta heitä yhdisti yksi asia: he halusivat, että heidän tunteillaan oli merkitystä”.

Oliko todella näin? Lukuun ottamatta kaikkein radikaaleinta ainesta nuoret mielestäni halusivat kumota vanhan vallan linnakkeet järkiperäisesti. Onko kysymys viime kädessä tunnevaltaisuudesta vai rationaalisesta ajattelusta onkin mielenkiintoinen kysymys. Molemmille perusteluille löytynee pohjaa.

Olen itse nähnyt 1960-luvun painotetusti rationaalisen ajattelun vuosikymmenenä. Vanha valta edusti jähmettynyttä konservatiivista kulttuuria ja nuoret halusivat uuden maailman, jossa heillä on sananvaltaa (joidenkin radikaalien mielestä kaikki valta).

Minusta rationalismi avautuu paljon selvemmin 1960-luvun selittäväksi tekijäksi kuin tunnevaltainen ”kaiken vanhan vastustaminen”. Kysymys oli tavallaan valtataistelusta suurten ikäluokkien ja vanhan sukupolven jähmeyden välillä. Kyllä siinä nuorilla varmaankin tunnetta oli mukana, mutta valtaosaltaan järkiperäistä tunnustuksen hakua uudelle modernille maailmalle, jota suuret opiskelijajoukot – suurten ikäluokkien voimalla – edustivat.

Tuon ajan maailma avautui tiedekeskeisenä. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen.

Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.

Muun muassa Tommy Uschanov on kiinnittänyt aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä oli loogisena seurauksena, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov, kuten minäkin, painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä.

Olisiko niin, että tuo aika palautuu tänä päivänä mieleen - Saarikosken mainitsemassa mielessä - nostalgisena kuvana hitteineen, hippieliikkeineen ja radikaaleineen ilman, että kuva vastaa kovin kattavasti tuon ajan ilmapiiriä syvällisemmin.

::::::::::::::::::

Saarikoski vetää rohkean johtopäätöksen sanoessaan, että ”tunneihmisestä on 50 vuodessa tullut vallitseva luonnetyyppi”. Sen kuulemma näkee jo katsoessaan 1960-luvusta kertovia dokumentteja: kaikki on jäyhää, hidasta ja sukupuolijakautunutta. Nyt käyttäytymisen tulee pitää sisällään hulluja piirteitä voidaksesi mainostaa itseäsi normaaliksi.Tunnevaltaisuuden nimiin vannominen on kuitenkin vain yksi näkökohta. Se vaikuttaa stereotyyppiseltä ajattelulta kaiken eliksiirin keskellä. Samaan aikaan maailma on rationaalisempi kuin koskaan ja tieteen taso on korkeammalla kuin milloinkaan.

Se lienee totta, että suuri joukko ihmisiä on luovuttanut tiedon ja vallan ”muille” ja keskittyy - tunnepohjalta – vihamieliseksi koetun maailman ymmärtämisen puutteesta johtuvaan arvosteluun.

Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?

Niin & näin -aikakauslehden numerossa 95 (4/2017) Matti Ylönen ja Hanna Kuusela pohtivat politiikan luonnetta ja sisältöä ”post-politiikan jälkeen”. Lähtöteemana on, että globaalien ideologisten visioiden väliset poliittiset kamppailut ovat korvautuneet ”yhteisten asioiden järkevällä hallinnoinnilla”. Tästä esimerkkinä kirjoittavat ottavat esille Francis Fukujaman historian loppu -teeman, jonka mukaan – reippaasti yksinkertaistaen - ideologiat ovat korvautuneet liberaalilla demokratialla, joka ideologisessa mielessä on ikään kuin hajutonta ja mautonta, mutta pitää sisällään ”asioiden hoidon asiallisesti”.

Pyrin ohessa referoimaan ja kommentoimaan Ylösen ja Kuuselan mainiota ja innostavaa kirjoitusta.

Ylönen ja Kuusela ottavat sosiaalidemokraattisen puolueen esimerkiksi ideologisesta/poliittisesta voimasta, joka on sulautunut/vaihtunut aikojen kuluessa asioidenhoitajapuolueen työksi, ilman nimenomaista ja korostunutta poliittista väriä. Viehkosti Tony Blair ja hänen filosofiset taustavoimansa (mm. Anthony Giddens) nimesivät uuden suunnan ”kolmanneksi tieksi” (pelkistäen: ei kapitalismia, eikä sosialismia, vaan kultainen keskitie). Tämä oli peiteilmaisu post-politiikalle, jota sitten Paavo Lipponen ja Gerhard Schröder seurasivat. Kirjoittajat nimeävät tämän – Blairin aikaan - uuden suunnan teknokratiaksi ja managerialismiksi. Kysymys ei tietenkään ollut pelkästään sosiaalidemokraattisesta puolueesta, vaan ajattelutapa levisi kulovalkean tavoin yli poliittisen kentän.

Katosiko politiikasta siis politiikka? Jos ajattelen politiikan viime aikaista mainetta, niin hyvin monet ovat kaataneet likasangon koko käsitteen päälle: asiathan voidaan hoitaa asioina, ilman turhanaikaista poliittista vääntöä. Tämä on salakavala väite, sillä politiikaton politiikka se vasta politiikkaa onkin!

Ylönen ja Kuusela kirjoittivat vuonna 2013 teoksen ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton?”, jossa jo pohditaan syntyneen ajattelun suuntaviivoja.

Konsulttidemokratia korvasi itse asiassa politiikan teknokratisoitumisen. Teknokratisoituminen taas voidaan käsittää virkamiesvallaksi Näen itse tämän niin, että sosiaalidemokraateilla oli 1970-luvulla jokseenkin parhaat virkamiehet, jotka edistivät silloista teknokratisoitumista. Synonyyminä käyttäisin käsitettä ”virkavaltaistuminen”.

Konsulttidemokratiassa asia viedään astetta pidemmälle. Sillä ei ole enää yhteyttä post-poliittisiin hallinnoijiin. Konsulttien valta ulottuu lainsäädäntöön ilman, että heillä on poliittista legitimiteettiä. Asiantuntijuus on siis ulkoistettu.

Ymmärrän kirjoittajia hyvin pitkälle. Esitän kuitenkin yhden vastateesin. Eikö edellä kuvatun prosessin ohessa ole edennyt toinen rinnakkainen prosessi, nimittäin politiikan ammattimaistuminen? Politiikka on muuttunut niin monimutkaiseksi, että lopulta vain harvat poliitikot hallitsevat asiaympäristön eksaktisti, jos hekään. Muodostuu siis ”teknokraattipoliitikkoja”, jotka osaamisellaan kilpailevat samalla alueella kuin konsultit pitäen kuitenkin politiikan puolta. Poliittisten päättäjien osaaminen polarisoituu. Rinnakkaisena teemana edellä esitetylle kirjoittajat nostavat esille populismin. Populismi on läpäissyt yhteiskunnallisen päätöksenteon koko Euroopassa. Kippasivatko populistit teknokraatit ja konsultit mäkeen? Tuliko politiikka uudelleen politiikkaan populistien myötä?

Ei tullut, toteavat Ylönen ja Kuusela. Kirjoittajat päätyvät ajatukseen, että populistit ovat itse asiassa liittoutuneet post-poliittisen konsulttidemokratian kanssa. Tämä toteutuu käytännössä Sipilän hallituksessa.

Sipilä antaa ymmärtää, että hän on jättänyt taakseen ideologian ja on julkisestikin kieltänyt olevansa poliitikko. Tällä hän on pyrkinyt saamaan ihmisiltä sympatiaa osakseen, onhan politiikanvastaisuus yksi pysyvän oloisista trendeistä.

Mitenkään hurrattavia eivät Sipilän ja hänen puolueensa kannatusluvut ole olleet. Ovatko ihmiset siis kuitenkin – puheista viis – politiikan tekemisen kannalla? Ehkä koko leikkausaparaatti on toiminut luojaansa vastaan (leikkaukset ovat sataneet kokoomuksen laariin). Haluavatko ihmiset hiljaa mielessään politiikkaa politiikkaan? Sama kohtalo – aleneva kannatustrendi - näyttää kohdanneen perussuomalaisia, jotka alun perin kytkeytyivät Sipilän teknokraattisiin päätöksiin.

Sipilän konsulttidemokratiasta kertoo hänen iskulauseensa ”tulos tai ulos”, jota hän on toistanut eri yhteyksissä. Tärkeää käytännön työssä on ”ratkaisukeskeinen hallinnointi”. Hallitusohjelma on strateginen paperi, jonka kautta hallitaan paitsi taloutta niin myös politiikan alaa laajemmin.

Taustalta löytyy Sitran määrittämät suuntaviivat strategisesta valtiosta. Sen avulla toteutetaan strategista ketteryyttä. Muistan itsekin lukeneeni vielä töissä ollessani Mikko Kososen ”Fast Strategyn”, joka kuvasi Nokian tapaa hallita kännykkätuotantoa. Paradoksaalisesti Nokia kaatui nimenomaan siihen, että se ei ollut tarpeeksi ketterä ja nopea. Mielenkiintoista tietenkin on, miten oikeaan osuvia Kososen valtiolle tarjoamat strategiat ovat Sitran masinoimina ja Sipilän toteuttamina.

Oleellista oli, että tavallinen hallitusohjelma ei käynyt nykyiselle hallitukselle. Tässä kohtaa Sitran konsultointi tuli hätiin. Nyt kokeiltiin valtioon ketteryysfilosofiaa.

Ainakin ajoittain Sipilän hallituksen työskentely on näyttänyt vauhkolta eikä ketterältä. On jouduttu perumaan useita hankkeita huonon (lue: liian kiireisen) valmistelun tuloksena. Laaja-alainen valmistelu on jätetty sivuun ja tilalle on tullut nopea oikominen, jotta määräajat pitävät.

Sipilän keskeisenä poliittisena ideana kirjoittajat pitävät populistien sitomista managerialismiin. Populistien politiikassa keskeisenä on ollut identiteettipolitiikka: omaa elintapaa ja kulttuuria uhkaavat pakolaiset, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt ja ”punavihreät”. Oikeistopopulismi on löytänyt leikkausten kautta yhtymäkohdat managerialismiin ja konsulttidemokratiaan. On syntynyt ikään kuin työnjako, jossa populistit ajavat identiteettipolitiikkaa ja managerialistit tiukkaa budjettipolitiikkaa.

Samaan aikaan populistien alun perin pienitulosiin kohdistamat tavoitteet - vanhan politiikan työvälineet! - ovat jääneet katveeseen, joka on näkynyt kannatuksen sulamisena. Jytkyvaiheen kannattajat ovat tunteneet tulleensa petetyksi.

Ajoittain on tuntunut, että populistit ovat jättäneet talouspolitiikan muille keskittyessään identiteettipolitiikkaan. Kuitenkin riittävät oikeistoideologiset yhtymäkohdat ovat pitäneet populistit hallituksessa, joskin alkuperäiset populistit ovat jakautuneet hallitukseen ja oppositioon.

Samaan aikaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on löytynyt vastapooli noudatetulle managerialismille. Bernie Sanders ja Jeremy Corbyn ovat olleet airueina nostamassa politiikan merkitystä. Sosiaalidemokraattinen managerialismi saattaa olla väistymässä ja tilalle on tulossa talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleenarviointia. Samalla haastetaan managerialistit ja oikeistopopulistit.

On liian aikaista sanoa saavuttavatko uuden haastajat menestystä. On mahdollista, että konsulttidemokratia sulattaa osan uudesta politiikan asettamasta haasteesta. Samaan aikaan populistit yrittävät koota joukkojaan ympäri Eurooppaa uuteen voimainkoetukseen. Löytävätkö managerialistit pysyvämminkin kansallismieliset, oikeistolaiset populistit? Jos näin käy, eivät nykyiseen konsulttidemokratiaan tyytymättömät saa vastakaikua ajatuksilleen.

Vaikka Ylösen ja Kuuselan kirjoitus sisältääkin joitakin tendenssimäisiä piirteitä (konsulttidemokratian kaikkivoipaisuuden korostaminen), antaa se ajattelemisen aihetta varsinkin niille, jotka haluaisivat nähdä politiikan uuden tulemisen.

Politiikkaa, parodiaa ja ….demokratian alennustila

Ovatko maailman mahtajat tulleet hulluiksi? Kysymys tulee väistämättä mieleen, kun miettii, mitä maailmalla parhaillaan tapahtuu. Ei riitä, että meillä on Pohjois-Korea, Iran, Syyria. Meillä on lisäksi Venäjä ja Kiina. Ja vielä meillä on kirsikkana leivoksen päällä Donald Trumpin Yhdysvallat. Pienemmät valtiot ja kihot ovat sitten vielä erikseen. Jonon hännillä ovat ”epäonnistuneet valtiot”. Tässä esitetty katsanto heijastaa ”maailman onnistuneimman valtion”, Suomen näkökulmaa.

Helsingin Sanomien Kolumni-palstalla (”Vitsit ovat vähissä, kun politiikasta tulee parodiaa”, 10.5.2018) Kari Huhta löytää jotain oleellista nykymenosta. Hän tuo parodian aivan nykypolitiikan iholle, jopa sen sisälle. Kun politiikka vinksahtaa raiteiltaan, muuttuvat TV:n politiikkaparodiat todellisemiksi kuin todellisuus itse.

Meidän tulee ainakin puolittain teeskennellä, että Trump on vakavasti otettava valionpäämies, muutoinhan emme voisi keskustella mistään maailmanpolitiikan substanssista. Samaan aikaan mielessämme mietimme, että tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Maailmanpolitiikan suuret johtajat joutuvat sekä teeskentelemään ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta että pelaamaan omaa peliään: voihan olla, että tästä Trumpista on jotain hyötyä, miksi siis leimata hänet edesvastuuttomaksi sälliksi.

Trumpin myötä mikään liioittelu (”sairaalan lattia lainehti verestä”) ei ole yliampuvaa. Sanoista on tullut kliseitä, mikään ei hätkähdytä. Jos uskoisin salaliittoteorioihin näkisin tässä jonkin maailmanlaajuisen juonen, johon meidät on kiedottu mukaan. Mutta kun en ole salaliittomiehiä, täytyy yrittää pärjätä vähäisellä järkiparalla.

Trumpin vastine vanhalla mantereella on Vladimir Putin, joka on perinteisempi suurvaltajohtaja. Hänkin on omaksunut suurellisia visioita Venäjästä – totta tai tarua, mutta Putinille itselleen tavoitteet taitavat olla reaalimaailman faktoja. Länsi on piirittänyt Venäjän ja siksi Venäjän pitää olla jatkuvassa valmiudessa.

Mikä on Putinin ja Trumpin keskinäisen kanssakäymisen – sielujen sympatian - clue? Epäilen, että se paljastuu vasta joskus monien vuosien päästä.

Mitkä käsitteet liittäisin maailman kolmeen suureen? Kiina on niin potentiaalinen maailmanvaltias, että vain se itse voi tuhota mahdollisuutensa. Yhdysvallat on asemiaan menettävä suurvalta, jolla on pakkomielle todistaa suuruuttaan (vielä vuonna 1950 Paul Nitzen johtama komitea julisti raportissaan, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa). Venäjä on heikoimpana kolmesta valinnut uhoamisen ja maailmansodalla pelottelun vaikutuskanavakseen.

:::::::::::::::::::

Trumpin naisseikkailut alkavat näyttää loputtomalta saippuasarjalta, jossa tutkivaan journalismiin vakavasti suhtautuvien uskottavuus joutuu kovalle koetukselle. Mikä on ajojahdin ja objektiivisen argumentoinnin välinen hämärä ero?

Poliittista satiiria TV:ssä on harjoitettu ehkäpä 1960-luvun alusta lähtien (näyttöjä vanhemmistakin tapauksista voi toki olla). Englannin televisioon ilmestyivät ensimmäiset poliittiset satiirit Profumo-skandaalin aikoihin. Tarjosihan saarivaltakuntaa ravisuttanut skandaali fiktiotakin herkullisemman tarinan, johon oli sekoittuneena kylmän sodan kauhukuvia, vakoojia, lihaksia ja niveliä verryttäviä osteopaatteja, ministereitä, kauniita naisia, seksiä, rikkaita omistajasukuja ja kiihottavia sattumuksia kaikkien näiden välillä. Ja kansa seurasi tapahtumia herpaantumattomalla mielenkiinnolla.

Entä jos kaikki tämä menee överiksi: parodia on todellisempaa kuin todellinen elämä? On jo melkoinen saavutus päästä parodiassa samaan mihin päästään poliittisessa draamassa.

::::::::::::::::::::::

Tämän poliittisen asetelman höysteenä ovat säännöllisin välein toimitettavat vaalit. Niissä valtaa pitäviä vaihdetaan tai sitten – toisessa ääripäässä – ainakin näennäisen demokraattisesti valitaan sama johtaja kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kansakin on tinkinyt kansanvallasta: samoilla vallanpitäjillä mennään, kun kerran tähänkin saakka on pärjätty ja siinä sivussa vaalikarjaa hellitään mukavilla pikku lahjoilla.

Lobbareiden määrä on hämmentävä, heitä parveilee pilvin pimein valtaa edustavien seurassa. Kari Huhta mainitsee ammattiyhdistyksen vahvana esimerkkinä lobbarikoneistosta (ja vertaa sitä Yhdysvaltain Kansalliseen kivääriyhdistykseen NRA:han). Hän ei mainitse porvarimediaa lobbauksen mahtiesimerkkinä Suomessa. Ehkä olemme niin tottuneet porvarimedian ”sitoutumattomuuteen”, että sitä ei tarvitse enää mainita. Tai sitten kirjoittaja ei halua sahata oksaa, jolla istuu.

Huhta oivaltaa hyvin politiikan, siihen kohdistuvan parodian ja viihteen kolmiyhteyden. Tässä epäpyhässä kolminaisuudessa viihde tarjoaa eskapismia, mahdollisuuden paeta kaikkea tapahtunutta hyväksyttävällä ja miellyttävällä tavalla. Onhan mukavampaa seurata jääkiekon MM-kisoja, jos vaihtoehtona ovat Iranin tai Pohjois-Korean ydinaseiden kehittämismahdollisuuksien loputon pohdiskelu. Parodia on osa viihdettä , mutta tarjoaa samalla mahdollisuuden naureskeluun reaalipolitiikan kustannuksella.

Trumpin kaltaisen viihdehahmon ytimeen pureutuminen ei taida onnistua muutoin kuin parodian keinoin, koska Trump uskoo itseensä: hän on diilintekijä, joka ei usko tavanomaisiin kaupantekotapoihin. Kannatus noudatettavalla politiikalla hankitaan ”tekemällä Amerikasta suuri”. Ihmisten itsetuntoa hyväillään antamalla kuva, jossa tavallinen äänestäjä on osa jotain suurta tarinaa.

Pilkanteko politiikan kustannuksella on kaksiteräinen miekka. Parodialla voidaan paljastaa jotain oleellista politiikan muutoin hämärään jäävästä rakenteesta tai sisällöstä. Samalla kuitenkin politiikan arvostukseen voidaan vaikuttaa negatiivisella tavalla, koska pilkka näivertää politiikan uskottavuutta. Varsinkin ne, jotka suhteutuvat muutoinkin politikkaan skeptisesti saavat lisää vettä myllyynsä: onhan nautittavaa naureskella julkisuuden henkilön kustannuksella.

Kari Huhta näyttää valavan uskoa liberaalin demokratian oikeusvaltioperustaan. Sen nimiin olen itsekin vannonut. Kysymys on siitä kestääkö demokratia painetta. 1940-luvun alussa maailmassa oli ehkä vain kymmenkunta demokratiaa (Suomi juuri ja juuri rajatapauksena mukana joukossa). Nyt ollaan samantapaisten haasteiden äärellä. Maailman valtioiden jatkuva demokratisoituminen on osoittautunut haaveeksi vain.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Lyhyt uutinen meille tavallisille kansalaisille:

”Jussi Niinistö allekirjoitti Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen puolustusaiejulistuksen Washingtonissa tiistaina. Puolustusministeri arvioi, että julistuksen tärkein anti on harjoitusyhteistyön tiivistämisessä.” Ei siis mitään sellaista, mihin kansalaisten pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Kysymys on täysin rutiiniluonteisesta yhteistyöstä.

Yksi harvoista, joka kiinnitti huomiota asiaan oli Erkki Tuomioja, joka kysyi ”haluammeko USA:n sotilaita Suomeen?” Jussi Niinistö vastasi tahallisen mielenosoituksellisesti ja nenäkkäästi ”kyllä”. Tähän on tultu.

Tuomioja viittasi Yhdysvaltain päätökseen irrottautua Iranin ydinsopimuksesta. USA antoi jälleen kerran vihjeen tai varoituksen: voimme perua solmimiamme sopimuksia. Keskeiset Länsi-Euroopan maat sen sijaan ovat ilmaisseet halunsa pitää kiinni suurella vaivalla solmitusta sopimuksesta. Tuomiojan mielestä tilanne on maailmalla niin vakava, että lisää sopimuksia ”sotilaallisen yhteistyön tiivistämisestä” entisten päälle ei tarvita. Varsinkin jos sopimuskumppani on epäluotettava.

Mitä on tapahtumassa maailmalla? Iran ja Israel ovat sodan partaalla. Syyriassa on niin paljon vieraiden hallitsemia alueita, että kukaan ei ota selvää yksityiskohtaisesti minkälainen valta-asetelma siellä on tällä hetkellä. Yhdysvallat on toimittanut uusia ohjuksia Ukrainaan. Vastavalittu Venäjän presidentti on pitänyt sotaisia puheita.

Suomi näyttää osallistuvan aktiivisesti näihin kansainvälisen kilpavarustelun pyrkimyksiin.

Suomen johto ilmoittaa tilanteen olevan vakava. No, niinhän se on, mutta pitääkö sitä ehdoin tahdoin kärjistää uusilla sopimuksilla. Uudet sopimukset esitetään vanhojen jatkeina, eli väitetään, että oikeastaan mitään uutta ei ole tapahtumassa. Aletaan olla jälleen tilanteessa, jossa todetaan, että ”näistähän on päätetty jo aiemmin”. Länsirintamalta ei siis mitään uutta.

Yhdysvaltain, Ruotsin ja Suomen välinen sopimus on käynyt eduskunnassa, mutta salaisuuden verhon alla. Yleisellä tasolla menettelyä ovat kritisoineen vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja Paavo Arhinmäki.

Iltasanomat on uutisoinut tapahtuneesta seuraavasti:

”Ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntaa informoitiin aiejulistuksesta huhtikuussa, mutta niiltä ei pyydetty asiaan kannanottoa. (Valiokuntien) jäseniltä vaadittiin asiassa myös täyttä vaiteliaisuutta, kunnes puolustusministeriö tiedottaa sopimuksesta julkisuuteen.”

Ja edelleen:

”Julkisuudessa sopimuksen ei ole kerrottu tuovan maiden väliseen yhteistyöhön mitään uutta, vaan se vain `täydentää ja kokoaa yhteen aikaisemmin sovittuja asiakokonaisuuksia´.”

Ei ihme, että Mustajärvi ja Arhinmäki protestoivat sopimusten solmimista ”jos se ei tarkoita mitään”. Vaikka sopimuksen pääpiirteet ovat olleet julkisuudessa, asiaa on käsitelty mitä suurimman salaisuuden vallitessa.

Sopimuksesta voi kuulemma keskustella sen jälkeen, kun sopimus on solmittu. Eduskunnalle on osoitettu, mikä sen valta on tosiasiassa. Tällaiset sopimukset selitetään parhain päin: ”aiesopimushan ei velvoita Suomea millään lailla, eikä se ole oikeudellisesti sitova”.

:::::::::::::::::::

Käsittääkseni emme ole akuutin kriisin partaalla, mikä selittäisi päätöksentekijöiden suppeaa määrää. Puolustusministeri esiintyy ylimielisesti ikään kuin hänellä olisi täysi valta päättää asioista yksin.

Kun piiri on pieni, joka päättää, voi se informoida esimerkiksi ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntaa vain tarpeelliseksi katsomallaan tavalla.

Kaikki tämä kertoo yliolkaisesta suhtautumisesta parlamentaariseen asioiden käsittelyyn.

::::::::::::::::

Entä Nato? Sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia on vuosien varrella tehty tuhkatiheään. Mihin saakka on sitouduttu puolustusyhteistyössä tosiasiassa? Odotetaan kai, että kansalaiset lopulta kyllästyneinä toteavat, että kun näin pitkälle on menty, niin mennään päätyyn saakka. Epäilenpä vahvasti, että kansalaiset eivät lähde tähän peliin mukaan. Siksi on edesvastuutonta piilotella todellisia aikeita : ”ollaan olevinaan, ettei oltaiskaan”. Hivuttaminen siis jatkuu, kuten olen monesti todennut.