Uusliberalismi ja fasismi

Heikki Patomäki rinnastaa uusliberalismin fasismiin kirjassaan ”Uusliberalismi Suomessa”. Vesa Vares ottaa kantaa Patomäen väitteeseen filosofisessa aikakauslehdessä Niin & Näin 4/2012 ja toteaa, että Patomäen kanta on raju ja kyseenalainen. Hän perustelee vastakkaista näkemystään sillä, että ”salliihan neorealismi täysin opposition ja on käytännössäkin poliittisesti haastettavissa ja sen tavoitteena on mahdollisimman pieni valtio”. Näkisin niin, että uusliberalismi on pyrkinyt ottamaan 1980-luvulta lähtien hegemonisen otteen taloustieteessä (ja myös talouspolitiikassa). Ennen finanssikriisiä se oli edennyt pitkälle tässä ”taloustieteen valtauksessa”, jopa niin pitkälle, että keynesiläisyys oli jäänyt pahasti uusliberalismin varjoon. Nyt tilanne on tietenkin muuttunut.

Patomäki kytkee uusliberalismin kilpailukykyoppiin: ”Kilpailukyky vaatii myös kansallisten voimavarojen mobilisointia ja rankkoja uudistuksia! Tässä mielessä uusliberalismi on totalitäärinen oppi, yksilön vapaa-ajan vapausoikeuksien korostamisesta huolimatta”. Patomäki toteaa, että uusliberalismissa ”kysymys ei ole militarismista”. Juuri niin, tässä ei ole kysymys vanhasta fasismikäsitteestä, vaan eräänlaisesta ”talouden militarismista”. Tällä tarkoitan, että markkinoiden ote demokratioista on ollut niin kova, että demokratia ei ole säilynyt vaurioitta. Näinhän fasismikin eteni 1930-luvun Saksassa: se painosti kilpailijat ulos yhteiskunnalliselta näyttämöltä. Toki myönnän, että vertailussa on kysymys jonkinmoisesta kärjistämisestä.

Patomäen merkittävin lahja talouspainotteiselle keskustelulle on yhteiskuntapoliittisten, ideologisten ja poliittisten näkökohtien sulauttaminen usein itse riittoiseen kansantaloustieteelliseen liturgiaan. Tähän suuntaan kannattaa edetä jatkossakin.

Talouden militarisointi tarkoittaa uusliberaaleja yliopisto-oppeja, valtavaa lobbauskoneistoa rahamarkkinoiden hyväksi ja demokratian heikentymistä. Vares on toki oikeassa siinä, että käytännössä uusliberalismin vastainen poliittinen oppositio tosiaankin on olemassa. Yhdessä vaiheessa nykyistä finanssikriisiä näytti siltä, että lähes koko demokraattinen järjestelmä oli oppositiossa rahamarkkinoiden ylivaltaa vastaan.

Mitkä ovat demokratian itsepuolustuskeinot? Ainakin voidaan todeta, että demokraattisen päätöksenteon on osoitettava voimansa. Lakihankkeet ja uudistukset on vietävä järkähtämättä läpi vaikeasta yhteiskunnallisesta ympäristöstä huolimatta. Demokratian ei saisi näyttää heikolta. Valitettavasti demokratiaan on rakennettu sisälle ”heikkous”, koska päätöksiä ei voida viedä läpi suoraviivaisesti. Mutta se on demokratian olemukseen kuuluva asia. Asiat viedään moniportaisesti läpi parlamentaarisen järjestelmän. Se merkitsee suostuttelua, tasapainon hakua eri poliittisten ryhmien välillä ja joskus loputtomilta tuntuvia neuvotteluja. Monille elinkeinoelämän toimijalle tämä on liian hidas prosessi.

Uusliberalismin rynnäkkö on torjuttu toistaiseksi. Säätelyä luodaan ja toteutetaan molemmin puolin Atlantia. Mikään ei viittaa kuitenkaan siihen, että vyörytys on ohi.

Kun tullaan EU:n kriisiin, on siinä huomioitava ratkaisevana tekijänä finanssikriisi. Finanssikriisi aiheutui suurelta osin uusliberaalista sääntelyn purusta ja löysästä rahamarkkinavalvonnasta. Tässä taistelussa demokraattiset tahot luopuivat sinisilmäisesti kansanvaltaisesta valvontavastuustaan.

Demokratian liikkumavaraa on kavennettu rahamarkkinoiden telaketjutoiminnalla. EU-kriisi ei käsittääkseni olisi ollut läheskään nykyisen kaltainen ilman uusliberaalien oppien läpimurtoa ja sitä seurannutta talouskaaosta. On todennäköistä, että saksalaiset ja ranskalaiset pankit olisivat rahoittaneet ainakin osaksi Etelä-Euroopan kohteita aivan samalla tavalla kun rahoittivat Yhdysvaltain asuntokuplaa ilman EU:n vaikutusta. On miltei mahdotonta erottaa finanssikriisin vaikutusta EU:n omista liian ruusuisista kuvitelmista koskien uutta uljasta Eurooppaa.

Viime aikoina demokratiaa on puristettu yhtiöittämisellä ja ”houldaamalla” yritysryppäiden tytäryhtiöitä. Päivän sana on holding-yhtiö (yhtiö, joka omistaa muita yhtiöitä). Yhtiövalta nakertaa pikku hiljaa maata pois kansanvallan alta. Björn Wahlroos on pyrkinyt viemään koko Suomea yhtiöittämisen suuntaan markkinoimalla yhtiöperusteista päätäntävaltaa demokratian rinnalle tai sisälle.

Vaikka rahavaltafasismi onkin liioiteltu käsite, on kansanvallalla näytön paikka. Nyt on demokratian etsikkoaika ryhtyä puolustamaan kansanvallan linnaketta. On muun muassa luovuttava liian kunnianhimoisista suunnitelmista kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa ja keskityttävä pohtimaan millaista tulevaisuuden kansanvaltaa haluamme. Helppoa se ei tule olemaan, mutta juuri kovissa koettelemuksissa demokratia on osoittanut voimansa, miksei jatkossakin.

Mäntsälä: arkkitehdin idylli vai kauppiaan unelma?

Olin mukana kuuntelemassa suunnnitelmia Mäntsälän uusista liiketiloista. Pitkä pysähtyneisyyden tila saattaa olla päättymässä ydinkeskustassa. On hyvin paljon positiivisesti varautuneita hankkeita, jotka mahdollisesti toteutuvat seuraavan viiden vuoden aikana. Kun aikanaan itse innokkaana elinkeinoihmisenä ajattelin kotikuntaani ”Kauppapaikka Mäntsälänä”, jouduin punnitsemaan asiaa monista lähtökohdista. Annoin Mäntsälän läpi virtaavalle 140-väylälle nimen ”Mäntsälän suora”. Siitä piti tulla keskeinen kaupankin väylä. Keskuskadusta taas piti tulla ”yhteinen olohuone” pikkuputiikkeineen, kävelykatuineen ja kahviloineen.

Teimme runsaasti mielipidetiedusteluja (joka 3. vuosi) ja haamuasiakasprojekteja saadaksemme selville ihmisten/kotitalouksien/asiakkaiden mieltymykset. Myös kauppiastapaamiset kuuluivat asiaan. Paljon selvisikin. Ihmiset suurin joukoin haaveilivat viihtyisästä keskustasta juuri pikkukauppoineen ja kuppiloineen. Vähemmän miellyttäväksi koettiin silloinen (ja jatkuva) erikoiskauppojen vähäisyys.

Mäntsälän väkiluku kasvaa nopeasti, edes taantuma ei ole pientä notkahdusta lukuunottamatta taittanut väkimäärän lisääntymistä. Tästä syystä optimismiin on aihetta. Voisiko Mäntsälästä sittenkin tulla Kauppapaikka Mäntsälä? Aivan aluksi pitäisi saada 10 000 keskustassa asuvan asiakaspotentiaali muutettua koko kunnan 20 000 asukkaan asiakaspotentiaaliksi.

Vastakkain ovat oletus siitä, miten asioiden pitäisi olla ja toisaalta realiteetit. Käydään tätä asiaa vähän läpi. Lähtökohtana on, että Mäntsälällä ei kaupallisten palvelujenkaan osalta mene huonosti, vaikka päinvastaistakin voidaan väittää. Ei Mäntsälä ainoa paikkakunta ole, josta ei saa miesten hattuja.Paljon paremminkin voisi kuitenkin mennä.

Haluttaisiin kävelykatu, se on selvä. Toisaalta juuri realiteetit tulevat helposti vastaan. Kävelykatu ei ole mikään oletus onnistumisesta. Se pitää suunnitella todella hyvin, muutoin tulee sutta. Kaupassakäyntipsykologian ja kustannusten tulee olla hallussa, muutoin ei onnistuta.

Vaikka asuminen ei ole tässä kirjoituksessa pääasia, on sanottava, että Mäntsälä on ensisijassa asumiskunta (mutta ei Helsingin nukkumalähiö!). Sieltä käydään töissä pääasiassa pääkaupunkiseudulla (1. Helsinki, 2. Vantaa), runsaasti myös Järvenpäässä. On minulla omakin unelma tähän liittyen: Mäntsälästä tulee joskus työssäkäyntikunta. Toki Mäntsälä säilyy näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan asumiskuntana, mutta se voisi muodostua myös ”sisäänpendelöintikunnaksi” (Tokmanni ja Rexam näyttävät suuntaa). Siihen kuluu kuitenkin aikaa. Sanotaan hiilijalanjäljestä mitä tahansa niin runsaat työmatka-ajot kuntaan ovat dynaamisuuden merkki.

Tärkeää on kuitenkin lisätä myös omia työpaikkoja, koska sitä kautta elinkeinoelämä virkistyy ja työttömyys pysyy alhaalla. ”Työpaikkunta Mäntsälä” on siis eräs tulevaisuuden keskeisistä oletuksista.

Haasteet? Niitä riittää. Pohdin erään kauppiaan kanssa joskus hyvinkin perusteellisesti minkälainen Mäntsälän keskusta-alue (laajasti ottaen) on. Meillä oli kaksi keskenään ristiriidassa olevaa argumenttia: kaupan ihanne ja todellisuus. Kauppias edusti kantaa, jossa – laajojen teoreettisten ja käytännössä koettujen oppien mukaan – piti olla hehtaarin muotoinen alue ydinkeskustassa, johon ihmisten ajavat reuna-alueen parkkiin (tai sisälle rakennuksiin liiketilojen alle) ja kävelevät siitä kauppoihin. Toinen on sitten todellisuus. Auton mittarista saatoin havaita, kuinka Mäntsälän suoran kaupallinen alue oli tarkalleen 4,9 kilometrin pituinen kapean soikion muotoinen vyöhyke. Siinäpä haaste, miten soikio neliöidään!

Panimme myös merkille – kauppiaan johdattelemana – miten harva Mäntsälän keskusta on. Teetetyt ilmakuvat paljastivat asian konkreettisesti: Mäntsälä on puistoa (vaikkei uskoisi). Rakentamisen tehokkuus on meneinä vuosikymmeninä unohtunut. Kun tilaa on, annetaan sitä olla! Hiilijalanjälki ei ole Mäntsälän suosikkitermi. Lyhyetkin matkat ajetaan henkilöautolla yhdessä Suomen henkilöautoistuneimmista kunnista aina, kun on mahdollista. Väljästi rakennetut kaupalliset palvelut ohjaavat tähän.

Oma lukunsa on sitten se logiikka, millä kaupalliset palvelut nykyisin sijoittuvat. On vaikeaa saada pikkuputiikkifilosofia toimivaksi. Ihmiset kunnan ulkopuolella töissä käydessään hoitavat erikoiskauppaostoksensa työmatkoilla. Tarjonta suurissa keskuksissa on ylivertaista. Sinne mennään, missä on ruuhkaa, koska siellä tapahtuu! Pikkuputiikit jäävät pankkien ja kiinteistövälitysyritysten varjoon ydinkeskustassa ja kaupalliset palvelut (erikoiskauppapalvelut) järjestyvät suurten markettien yhteyteen joko käyttötavaraosastoiksi suurten keskusliikkeiden konseptin mukaan tai sitten ns. etumyymälöiksi samojen jättikauppojen yhteyteen (täydennettynä Lidlillä ja Tokmannilla). Siellä palvelut, missä ihmiset.

Voimme siis haaveksia Kauppapaikka Mäntsälästä, mutta se ei ole todennäköinen toteutumisvaihtoehto. Meidän on varmaan opittava elämään muutoksessa, joka ei tietenkään merkitse täydellistä antautumista, mutta joka merkitsee, että erikoiskaupan Mekkaa Mäntsälästä ei saa. Voiko kulttuuri muuttua? Ihmiset löytäisivät aidosti yhteisen olohuoneensa? Haavetta kaikki on vaan? Toivo kuitenkin elää: ehkä ihmiset lopulta kyllästyvät pikkuasioitakin tarvitessaan menemään jättimäisiin kauppakeskuksiin ja löytävät uudelleen kauppiaskauppiaat.

Moni pikkupaikkakunta (10 000 asukasta) on kaupallisten palvelujen osalta parempi sijainniltaan kuin Mäntsälä. Jos lähimpään isoon kaupunkiin on 80-100 km, voi olettaa pienenkin paikkakunnan muodostuvan lähikuntien kaupalliseksi keskukseksi. Mäntsälä sen sijaan on saarrettu Porvoon, pääkaupunkiseudun, Keski-Uudenmaan ja Lahden seudun palveluilla. Ainoastaan itäreuna on auki: suuret kaupalliset keskukset puuttuvat. Tämä on realiteetti. Vain työpaikkaomavaraisuuden (lue: todellisen työpaikka-omavaraisuuden) kasvattamisella pystytään ”joskus” parempaan kaupalliseen suoriutumiseen.

Yritystä ei kuitenkaan puutu tämän hetken virkamiehiltä ja luottamushenkilöiltä: tavoitteena on selvästi keskustan tiivistäminen ja sellaisen ympäristön luominen, jossa kaupan palvelut mahdollistuvat. Miksi kaikki on tapahtunut niin kiduttavan hitaasti? Siihen on tietenkin monta syytä. Maanomistusolot on yksi syy, ylisuuret odotukset toinen syy. Kun oletetaan maan hinnan jatkuvasti nousevan, ei synny eteenpäin vieviä ratkaisuja. Paradoksi on tietysti se, että kun tilaa on runsaasti eivät maakaupat tunnu yhtään helpommilta kuin tiheästi rakennetuilla paikkakunnilla. Ikään kuin maa olisi pyhää, kun sitä on runsaasti. Tietenkin on sitten erilaiset mielestäni vanhakantaiset kuvitelmat, että pikkukaupunki-idylli olisi jotain korvaamatonta: korkeat kerrostalot ovat pannassa.

Mäntsälä on suuren väestönkasvun kierteessä: keskustaan on jäänyt teollisuuslaitoksia asumisen keskelle. Nämä jäljet poistuvat vasta pitkän ajan kuluessa. Voisiko Mäntsälän väestönkasvu tyrehtyä? Olen joskus itsekin miettinyt sitä. Voisiko asuminen pakkautua uudelleen suuriin keskuksiin (sitähän Helsinki yrittää). Voisiko asumisen ja liikenteen ruuhkat, kaupanpalvelut ja viihtymisen pakata samaan kokonaisuuteen? Tietenkin meillä on cityihmisiä (ehkä 1/3 osa helsinkiläisistä). He eivät missään oloissa muuta pois kaupungin sykkeestä. Mitään kattavaa ilmiötä tästä ei kuitenkan muodostu. Amerikkalaiset tutkimukset osoittavat, että 1930-luvulla alkanut esikaupunkialuevillitys jatkuu (Mäntsälä on suuressa mittakaavasa Helsingin satelliitti tai esikaupunki). Todellisena vaihtoehtona ovat olleet ”pienten” (100 000-200 000 asukasta) yliopistokaupunkien muodostamat asumisen keitaat.

Jossakin on nykyisen kehityksen rajat. Tällä konseptilla ihmiset velkaantuvat dramaattisesti. Asuntojen hinnat nousevat kuplamaisesti (älkää uskoko niitä, jotka väittävät päinvastaista). Jos asunnon neliöhinta on 10 000 euroa, on kysymys sairaasta kehityksestä. Tällaiset hinnat heijastavat tuloerojen kasvua: joillekin mikään hinta ei ole liian kallis. Ja muu ”maltillinen” hintataso seuraa perässä. Mäntsälässä on kallista asua, mutta suhteellisesti ajatellen edullista!

On mukavaa asua paikkakunnalla, jossa tulomuuttajien tulotaso ylittää poismuuttavien ja kantaväestön tulotason. Edessä loistava tulevaisuus vai onko se jo takana? Voiko vielä keskeneräinen idylli murtua? Kaikkien tahojen pitäisi ajaa tasapainoista kehitystä. Helsinki saa osan kärsimyksestä, kun Mäntsälä nappaa hyvätuloiset ja lähettää tilalle opiskelijoita. Emme elä enää staattisessa maatalousyhteisössä, ihmiset liikkuvat ja liikkuminen pitää ottaa huomioon. Pääkaupunkiseutua on pakko ajatella kokonaisuutena. Itsekkyys tuhoaa hyvät aikomukset.

Risto E.J. Penttilän ja Alf Rehnin johtopäätökset finanssikriisistä

”Meidän mielestämme kapitalismi on korjausliikkeen tarpeessa, mutta yksi pääasiallisista syypäistä finanssikriisiin on silti valtio. Se oli pakottanut pankit antamaan lainaa maksukyvyttömille. Se oli hoitanut sääntelyn huonosti…” Näin kirjoittavat Risto E.J. Penttilä ja Alf Rehn kirjassaan ”Suunnaton Suomi” (2012). Mitä tämä on? Tällaiset mielipiteet on kuultu moneen kertaan finanssikriisin aikana.

Muualla kirjassa kirjoittajat sysäävät finanssikriisin syyn amerikkalaiselle puolijulkiselle asuntorahoittajalle Fannie Maelle (ja Freddie Macille). Puolijulkinen tarkoittaa tässä, että valtiolla oli tosiasiassa määräävä rooli näissä rahoituslaitoksissa. Tämä edustaa tyypillistä vinoutunutta tarkastelutapaa: myönnetään, että pankkien toiminnassa on jotain häikkää, mutta tosiasiassa vieritetään syy kriisistä julkiselle sektorille. Tällainen ajattelu ei vastaa ainakaan minun moraalikäsityksiäni.

Ensinnäkään valtio ei ”pakottanut” pankkeja myymään lainoja kotitalouksille. Kyllä pankit itse vastasivat vapaaehtoisesti luototuksestaan. Se on eri asia, että Bush nuoremman hallitus avusti käsirahatuella subprimeasiakkaita.

Usein muulloinkin Fannie Maesta on pyritty tekemään finanssikriisin syntipukki. Onko tämä reilua? Mielestäni ei. Pieni historian kertaus on varmaan paikallaan. Fannie Mae perustettiin vuonna 1938 laajentamaan asuntorahoituksen hartioita. Se osti pankeilta lainoja, arvopaperisti ne ja möi markkinoilla. Frank Lloyd Wrightin 1930-luvun alussa esittämä unelma ”kymmenien neliökilometrien omakotitalomatoista suurkaupunkien ympärillä” ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman Fannie Maen leveää selkää. Kaikki sujui hyvin kymmeniä vuosia, koska asuntorahoituksen luottotappioiden määrä säilyi viidessä prosentissa. Tappiot leivottiin rahoitusjärjestelmän sisään. Tilanne muuttui oikeastaan vasta 2000-luvun alussa, jolloin eksoottisten rahoitusinstrumenttien mukanaan tuomat sekoilut häivyttivät salakavalasti kasvaneiden luottotappioiden todellisen määrän rahoituksen monimutkaisiin rakenteisiin (tästä tarkemmin blogikuvassa ”Rahamarkkinakriisin synty kuvana”).

Mikä tässä uudessa tilanteessa oli oleellista? Fannie Mae osti entiseen tapaan luottoja havaitsematta, että myyjäpankit harhauttivat sitä. Erittäin suuri asuntorahoittaja Countrywide syyllistyi Fannie Maen huijaamiseen myymällä sille muka osittain lyhennettyjä asuntolainoja (joista muodostetut arvopaperit Fannie Mae möi markkinoilla sijoittajille). Tosiasiassa ne olivat lyhentämättömiä.

Countrywide-jättiläinen sortui asuntorahoituskriisin pyörteisiin ja joutui toiselle suurpankille Bank of Americalle (BofA). Vastuu Countrywiden huijauksesta siirtyi BofAlle. Nyt on oikeudelliset selvitykset saatettu päätökseen. Tulos: Fannie Mae saa ruhtinaalliset korvaukset Countrywiden sille aiheuttamista tappioista. Onko siis Fannie Mae uhri vai syntipukki? Suurin osa subprime luototuksesta Yhdysvalloissa annettiin sitä paitsi Fannie Maesta riippumatta.

En yritä väittää, että Fannie Mae on puhdas pulmunen kriisissä, mutta missään tapauksessa siitä ei saada keskeistä tunaroijaa asuntokuplassa, vaikka sillä olikin pahimmassa vaiheessa heikko johto.

Mikä on todellinen syy finanssikriisiin. Kun pöly on osin laskeutunut voidaan nähdä jo kriisin muodostumisen ääriviivat kiihkottomasti. Kysymys ei ollut valtion syntipukkiroolista, vaan ideologiasta. Omistajuusideologia on viettänyt riemujuhliaan ja aiheuttanut paljon murhetta. Omistajuuden ylikorostaminen alkoi jo George Bush nuorempaa edeltäneiden presidenttien aikana, mutta kukkaan se puhkesi Bushin aikana. Olen monesti maininnut esimerkkinä kongressin joulukuussa 2003 läpäisseen lakihankkeen ”American Dream Downpayment Act”. Sillä avustettiin köyhiä hankkimaan omistusasunto. Eikö tämä vahvista liittovaltion syyllisyyden? Ei mielestäni. Taustalla oli ideologinen näkemys ”omistajuusyhteiskunnasta” (ownership society), jonka mukaan köyhistä amerikkalaisista piti tehdä kunnon kapitalisteja asunnonomistajuuden kautta. Bush kertoi selvästi tavoitteenaan olevan, että perintöjen kautta myös nykyisten omistajien lapset saadaan amerikkalaisen unelman eli asunto-omistajuuden piiriin. Tavoitteena oli asunto viidelle miljoonalle latinolle, mustalle ja valkoiselle köyhälle. Kaunis ajatus, mutta täysin epärealistisella pohjalla.

Mikä meni pieleen? Bushin olisi pitänyt jatkaa edeltäjänsä veronkiristysohjelmaa suurituloisille ja kaventaa siten tuloeroja, mutta hän päättikin lähteä ”kaventamaan” omistajuuseroja (75 prosentilla amerikkalaisista valkoista oli omistajuusasunto, kun värillisillä prosentti oli vain 50). Tuloerojen kaventamisen kautta köyhät (ja osin keskituloiset) olisivat saaneet liikkumavaraa talouteensa hankkiakseen pitkällä aikavälillä unelmansa. Republikaanipresidentille tämä ei käynyt. Omistajuuden osalta valtion käsirahatuki oli vain täky: kotitalouksien ainoa mahdollisuus tulla omistajiksi oli velkaantuminen.

Loppu on historiaa, kun pankit 1990-luvulla kehitetyillä rahoitustuotteillaan levittivät myrkylliset lainat ympärimaailmaa. Kriisistä ei olisi kehittynyt läheskään niin suuri katastrofi, jos pankeilla ei olisi ollut tehokkaita ”kriisintekovälineitä” .

Penttila ja Rehn siis totesivat, että valtio hoiti sääntelyn huonosti. Ettei vaan pukki ole nyt kaalimaan vartijana. Kun vuonna 1998 asetettiin työryhmä valmistelemaan johdannaisten sääntelyä pankit ärsyyntyivät. Todistajan mukaan tapahtui seuraavaa: työryhmän johdossa ollut pätevä naispuolinen johtaja sai puhelun Valkoisesta talosta. Soittaja oli valtiovarainministeri, joka kertoi, että hänellä oli huoneessaan seitsemän suurpankin johtajat ja he vaativat, että johdannaisten säätely on jäädytettävä olemassa olevalle tasolle. Todistaja kertoo naisen kalvenneen. Siihen päättyi sen työryhmän työ.

Tietysti voidaan nyt sanoa näennäisesti, että valtio ei pitänyt puoliaan, mutta nyt on tosiasiassa kysymys pankkien lobbaustoiminnan ylivertaisuudesta. On kysymys Rehnin ja Penttilän mainitsemasta pakosta ja se pakko kohdistui valtioon! Kysymys on räikeästä demokratiavajeesta. Sääntelyn purun takana on uusliberaali ideologia, josta edellä esitetty tarjoaa ravisuttavan esimerkin.

Omistajuusyhteiskuntaideologian taustalla on miljardöörien perustama thinktank, Cato-instituutti. Sen kolme omistajuuden pääprinsiippiä on määritetty 2000-luvun alussa seuraavasti: lasten vanhemmat vastaavat lasten koulutuksesta (ei yhteiskunnan verovaroilla rahoittamaa koululaitosta), jokainen huolehtii itse terveydenhuollostaan (ei yhteiskunnan järjestämää terveydenhuoltoa) ja jokainen huolehtii omasta eläkkeestään (ei eläkejärjestelmää). Näistä mikään ei ole edennyt. Obaman terveydenhuoltouudistus tähtää päinvastaiseen ratkaisuun. Ainoa, joka lähti toteutumaan oli ”home ownership” edellä kerrotulla tavalla.

Olen edellä pyrkinyt erittelemään finassikriisn idelogista ulottuvuutta. Ideologia ei sido erikseen yksityistä tai julkista, vaan on molemmille yhteinen. Siksi niiden, jotka ovat kannattaneet sääntelyn purkua, tehokkaiden markkinoiden teoriaa, ”valumataloutta” jne on syytä mennä itseensä ja pohtia omia vaikuttimiaan eikä lähteä syyttämään valtiota kaiken pahan alkuna ja juurena.

Omistajuudesta? Olisiko siinä koko tämän revohkan perimmäinen syy? Tarkemmin ajateltuna todella suuret 1900-luvun ja tämän vuosisadan kriisit ovat omistajuuspohjaisia. Sosialismi tarjosi kollektiivista omistajuutta aina pakkokollektivismiin saakka ja akselin toisessa päässä uusliberalismi tarjosi äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistajuutta. Tässä olisi tutkimuksen paikka.

Kun kapitaali on markkinatalouden ytimessä ja miltei pyhä asia, ei nopeita muutoksia voi odottaa, vaikka niille olisi selkeä sosiaalinen tilaus. On pakko tarttua runoilijan aatokseen. John Lennon:

”Imagine no possessions, I wonder if you can"

Suomen menestymisen resepti

Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan emeritusprofessori Eero Byckling esittää Kanava-lehden numerossa 1/2013 teesinsä, miten Suomen kansantalous saadaan nousuun. Juttu on otsikoitu ”Talouskasvu vaatii uusia tuotteita ja palveluja”.

Byckling viittaa Robert Solowiin (taloustieteen Nobel-palkinto 1987), joka tutkimuksissaan oli päätynyt johtopäätökseen, että 85 prosenttia kansantalouden kasvusta aiheutuu innovaatioista ja uusista tuotteista ja vain 15 % panoksista (esim. siis työvoiman lisäys). Puuttumatta tarkkoihin prosentteihin, olen itse päätynyt samaan lopputulokseen: ratkaisevaa on kyky innovoida ja luoda uusia tuotteita.

Suomen ongelma on siis kyvyttömyys luoda uusia menestystuotteita. Tuotannon pudotuksesta vuodesta 2008 vuoteen 2009 syntyi Bycklingin mukaan 1/3 talouskriisistä ja loput kovenevan kansainvälisen kilpailun (erityisesti kehittyvien maiden haasteet) seurauksena.

Byckling toteaa Singaporen ja Etelä-Korean kilpailukyvyn kasvun. Varsinkin Etelä-Korean menestys johtuu paljolti jättimäisistä yrityksistä. Bycklingin mukaan Suomessa ei ole kahteenkymmeneen vuoteen luotu uutta kansainvälistä menestystuotetta. Sanoisin kuitenkin tähän, että vaikeaa se on ollut muuallakin läntisessä maailmassa.

Etelä-Korean menestys johtuu paljolti valtion panostuksista ja demokratian heikkouksista 1960- ja 1970- luvulla. Olen itsekin kaivannut valtion merkittävää interventiota teollisuustuotannon piristämiseksi. Raimo Ilaskivi tuntuu tuoreessa kolumnissaan olevan samaa mieltä. Erityisesti Ilaskivi varoittaa tekemästä asiasta ideologista kysymystä. Piikki menee tässä mm. Ilaskiven omalle puolueelle. Suomi teki nuo kaivatut valtiojohtoiset toimenpiteet 1950-luvulla.

Tähän on pakko pistää joitakin varauksia. Etelä-Korea menestyi paljolti valtion auktoriteettiaseman avulla. Eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang kertoo kuinka LG:n piti kauan sitten ruveta valmistamaan tekstiilejä. Valtio puuttui peliin ja ilmoitti, että yrityksen on ruvettava valmistamaan sähkötarvikkeita! Autoritäärinen ympäristö toimii tiettyyn rajaan saakka kasvun ympäristönä, mutta kun demokratia ja vapaudet kasvavat on menestyksen eväät luotava uudelta pohjalta. Kyllähän Etelä-Koreankin on jollakin aikavälillä turvauduttava - nyt vähäisen - pk-sektorin vetovoimaan.

Silmiinpistävää Bycklingin teeseissä on tietynlainen vanhakantaisuus. Hän vannoo systemaattisen suppilomaisesti etenevän kehityksen nimiin, jossa heikommat yritykset karsiutuvat järjestelmällisesti ja vahvoista muodostuu suuryrityksiä. Vastaako tämä nykyaikaisten suuryritysten muodostumisen mallia?

Suomessa suunta on ollut selkeä. Kasvusta ja työvoiman palkkauksesta vastaavat nykyisin pk-yritykset. On erittäin haastavaa ruveta kasvattamaan suuria yrityksiä ”muutamassa vuodessa” onnistuneiden menestystuotteiden varaan. Mitenkä tämä onnistuisi käytännössä?

Byckling kehittää menestyksen kaavan seuraavien tavoitteiden varaan: 1) on hankittava kansainvälisesti korkeatasoista osaamista, 2) on luotava tuotteen prototyyppi, 3) on tuettava prototyypistä kehitettävien tuotteiden varaan perustettuja kasvuyrityksiä ja 4) lopullisena tavoitteena on suuryritys (ehkä joka 6. kasvuvaiheen yritys onnistuu Bycklingin mukaan).

Kyllähän tämä periaatteellisella tasolla onnistuu, mutta käytännössä ajattelu kuulostaa keinotekoisen kaavamaiselta. Suuryrityksen luominen Nokian malliin on suunnattoman monimutkaisen prosessin tulos ja siihen tarvitaan paljon onneakin. Bycklingin menestysresepti ei synny noin suurilla onnistumisprosenteilla (joka 6. yritys kohdan 3 mukaisista kasvuyrityksistä). Voi olla, ettei onnistuta lainkaan.

Ehkä on lähdettävä luomaan keskisuuria yrityksiä orgaanisen kasvun pohjalta. Tähän varmaan on liitettävissä valtion tuki. Muualla Euroopassa ollaan kateellisia Suomen peliyrityksille annettavista tukieuroista. Ehkä juuri Rovion kaltaiset yritykset – jos selviävät karikoista eikä niitä myydä kesken kaiken ulkomaisille suuryrityksille - voivat potentiaalisesti kasvaa niin suuriksi, että niillä on kansantaloudellista merkitystä. Minusta kuitenkin tuntuu, että menestysyritykset syntyvät Rovion tapaan eri tavalla (tai jokseenkin eri tavalla) kuin mitä Byckling ajattelee. Kysymys on laajasta pelifirmojen ”aluskasvillisuudesta”, josta menestysyritykset ja tuotteet nousevat. En usko että kehitys on kovin lineaarinen (suppilomainen). Menestysyritykset syntyvät sattumien, suurien luovien persoonien ja rahoittajien tuen avulla aloille, joita on hyvin vaikea etukäteen ennustaa. Väitän, että tekemällä tekeminen ei onnistu kuin autoritäärisen mallin kautta eteläkorealaiseen tapaan. Eikä taida enää onnistua sielläkään.

En halua tyrmätä Bycklingin ajatuksenjuoksua, mutta pitäisikö toiveet rakentaa innovatiivisten pienien tai keskisuurien yritysten varaan, joita on paljon. Meillä väitetään vieläkin, että syntyviä pienyrityksiä on liian vähän. Omassa kotikunnassani syntyi vuonna 2002 noin 60 uutta yritystä, nyt syntyy 120. Väestönkasvu ei ole ollut läheskään vastaavaa, joten kysymys on suotuisien olosuhteiden luomasta kasvusta. Sama kehitys on nähtävissä muuallakin. Ehkä kysymys on sittenkin syntyvien yritysten laadukkuuteen liittyvästä problematiikasta.

Itse elinkenotyötä tehdessäni havaitsin, miten vaikeaa on pk-yritysten yhteistyö. Suomi on yksinyrittäjien maa. Samaan johtopäätökseen on ehkä päätynyt myös Tekes. Ne, jotka yhteistyössä onnistuvat ovat menestyksen äärellä. Pienyritysten yhteistyö on kuitenkin välttämätöntä, jotta päästäisiin saksalaismalliseen keskisuurten yritysten menestykseen.

Byckling luettelee tavoitteiden jälkeen keinot, joilla (suuri) menestysyritys syntyy: 1) on keskityttävä kapea-alaisiin tutkimusyksiköihin, jotka luovat pohjan menestysyrityksille , 2) valtiolle on kehitettävä uusi rahoitusorganisaatio, 3) on perustettava riskirahoitusyhtiöitä ja 4) menestysyrityksen syntyessä listaudutaan pörssin (ei Helsinki).

Periaatteessa Byckling on oikeassa tavoitellessaan irtiottoa menneestä. Keinoissa hän tarttuu keskeisimpään eli rahoituksen puutteeseen. Lähtökohtaisesti meillä on riittävä määrä luovia persoonia. Tarvitaan tutkimus- ja kehitystyön rahoitusjärjestelmä. Tarvitaanko sitten aivan uusi järjestelmä nykyisten sijaan on sitten toinen asia.

Bycklingiä vaivaa perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen suhde Suomessa: pitäisi olla enemmän soveltavaa tutkimusta. Hän ehdottaa kansainvälistä huipppuasiantuntijoiden ryhmää suomalaisten keskinäisen puuhastelun sijaan. Yliopistotkin hän luettelee, joista asiantuntijat tulisivat.

Tarvitaan uutta - ehdottomasti - mutta pitääkö vanha jättää oman onnensa nojaan?

Olisin kuitenkin itse melko varma, että sen sijaan, että luotaisiin ensisijassa jotain aivan uutta, onnistumisen mahdollisuudet ovat paremmat, jos luotetaan aiemmin perustettuihin kivijalkoihin. ITC (Rovio!), konepajat, paperin- ja puunjalostus, lääketeollisuus, kemianteollisuus jne. Niiden alasajo on estettävä. Voidaan käyttää valtion rahoitusapua ja osallistumista, myös verotukselliset ratkaisut ovat tarpeen. Näiden ympärille voidaan rakentaa ainakin osa Bycklingin kaipaamista uusista tuotteista.

Popmusiikin suuri vuosi 1967

Vuosi 1967 muistetaan popmusiikin historiassa erityisesti Beatlesien Sergeant Pepper`s Lonely Hearts Club Band -albumista. Mielestäni se on edelleen suurinta, mitä populaarimusiikista on tullut. Mutta tuona vuonna tapahtui hyvin paljon muutakin.

Toiseksi lähtökohdaksi voidaan ottaa vaikkapa Monterey Pop -festivaali, jota voidaan pitää kaikkien rockmusiikkifestivaalien äitinä. Juuri Montereyssä Kaliforniassa nousivat huipulle tai vakiinnuttivat legendansa sellaiset kuin Jimi Hendrix, Janis Joplin, Otis Redding ja The Who. Vieläkin on Youtube-videolta nähtävissä Jimi Hendrixin kitara-akrobatia ja kitaran sytyttäminen tuleen, joka vaikka onkin ulkoinen tehokeino, tekee vaikutuksen tänäkin päivänä. Dokumenttiohjaaja D.A. Pennebaker onnistuu nappaamaan katsomosta kauhistuneen naisen katseen, joka on porautunut mieleeni.

Kaikki edellä luetellut ovat osa pop-musiikin historiaa. Muistan kuinka Intro-lehti otti tahallaan yhteen lehden numeroon musiikkikriitikoksi Hesarin Seppo Heikinheimon. Heikinheimo arvioi tyylilleen uskollisena erään Janis Joplinin levyn: ”Tämä on täytynyt tehdä narkoottisessa tilassa”. Ehkä olikin. Sen ajan tunnusmerkkinä oli huumausaineiden ja alkoholin raju käyttö, vaikka eiväthän ne tänäkään päivänä ole mihinkään poistuneet.

Otis Reddingin ”These Arms of Mine” -kappaleen (1962) löysin vasta paljon myöhemmin suosikikseni, mutta Montereyn jälkeen Redding vasta nousi ilmiöksi. Varhainen kuolema lento-onnettomuudessa sinetöi legendan. ”Sitting on the Doc of the Bay” on ikimuistettava kappale muistakin syistä kuin, että se julkaistiin hiukan Reddingin kuoleman jälkeen. Ehkä Otis Redding oli parhaimmillaan juuri balladeissa. Joissakin muissa piiseissä hän sortui joskus liiaksi ”gotta, gotta” -meininkiin kappaleiden lopuissa.

Janis Joplin oli yksi suosikeistani. Vieläkin kun kuuntelee ”Move Overia” Youtube-livenä vaikuttuu. Saundia kiihdytetään loppua kohden. Syntyy ikään kuin pyörivä liike, joka jää päälle kappaleen päättyessä häivytykseen. Janis Joplin oli ilmiö, josta joko piti tai sitten ei. Raastavan bluesin ja repivän rockin risteytys tuntui minusta kiehtovalta, miltei eläimelliseltä. Janis Joplin oli Montereyn sensaatio, mutta julkaisi läpimurtolevynsä ”Cheap Thrills” vasta vuoden 1968 puolella.

Jimi Hendrixin omintakeinen persoona on jäänyt musiikin historiaan. Dylanin ”All Along the Watchtower” on mielestäni Hendrixin versiona lyömätön. Kuolemansa aikoihin Hendrix suunnitteli klassisen musiikin yhdistämistä rockiin. Se jäi näkemättä.

Yksi tuon ajan merkittävä piirre Suomessa oli, että ns. vakava musiikki kävi taistelua populaarimusiikkia vastaan. Popmusiikin soittamisen ei haluttu laajenevan esim. radiossa. Tämän suuntauksen johtotähti oli säveltäjä Joonas Kokkonen. Muitakin ääniä onneksi kuultiin. Kiittäen panin merkille, että toinen merkittävä säveltäjä Erkki Salmenhaara analysoi Sergeant Pepperin uutta luovaksi taideteokseksi. Tämän päivän tilanne on mielestäni toinen: olemme ikääntyessämme kuljettaneet rockin tradition vuosikymmenien läpi säilyttäen sen arvostuksen.

Hippie-liike oli yksi vuoden 1967 läpimurtojuttuja. Mitä ajattelen tänään hippie-liikkeestä? Ehkä George Harrison vastikään TV:ssä nähdyssä dokumentissa valotti parhaiten tämän ilmiön erästä piirrettä. Hän nimittäin sanoi, että varsinaisena pointtina oli amerikkalaisten pummien vaellus kaikkialta Yhdysvalloista Haight- Ashburylle San Fransiscoon. Kriittisesti arvioiden flowerpower oli juuri tätä. Liikkeen merkitystä ei kannata liioitella, vaikka se osana Vietnamin sodan ”make love not war” -vastarintaa olikin merkittävä. Ehkä suhtaudun rauhaa ja rakkautta -teemaan hiukan kyynisesti. Onhan hippie-liikkeestä jäänyt kuitenkin jäljelle kommuunielämän haave ja jotkut pitävät traditiota yllä. Joka tapauksessa hippie-liike oli vuoden 1967 suuria asioita.

Loppujen lopuksi hippieliikkeestä jäi parhaiten mieleen tavallinen popkappale Scott McKenzien ”San Fransisco”. Otsaryppyiset vähän naureskelivat tälle ajan hengessä tehdylle ”tilaustyölle”, mutta nyt kun kuuntelee kappaleen keskivaiheella olevaa julistusta tuntuu hyvältä, miltei ylevältä:

”There`s a whole generation

With a new explanation

People in motion”

Miten paljon liikkeeltä odotettiinkaan! Vuonna 1969 järjestetyn Woodstockin rockfestivaalin piti olla uuden aikakauden alku tai täyttymys, mutta se olikin hippieliikeen hiipumisen alkumerkki. Miten näissä aina käy näin? Woodstockin muistomerkiksi jää Jimi Hendrixin eräänlainen antiteesi Vietnamin sodalle, hänen tulkintansa ”Star Spangled Bannerista”.

Hippieliikkeen synnyinseudulle syntyi pop-musiikin ”länsirannikon soundi”. Sen tunnetuimmat edustajat olivat Jefferson Airplane ja Grateful Dead. Myös Buffalo Springfieldin ”For What It`s Worth” (Stop, Hey What`s That Sound!) on kiehtova, arvoituksellinen ja painostavakin kappale. Jefferson Airplanen laulusolistin Grace Slickin ääni on juuri oikea ”White Rabbit” -kappaleeseen.

Popmusiikin kuuntelumahdollisuuksia ei Suomessa kovin paljon ollut. Radiossa vallitsi klassisen musiikin ylivalta. Piti yrittää nauhoittaa harvoista popohjelmista sen, minkä kykeni. Käytössä oli Tandbergin magnetofoni , ”mankka” (Norjan lahja viihde-elektroniikalle!). Mihin tämä nyt arvokas kelanauhuri hukkui? Tällä nauhurilla nauhoitettiin Top-ten ohjelmat radiosta. Kasettisoittimet tulivat vasta aivan 1960-luvun lopulla.

Nauhurille tallentui vuoden 1967 kesällä mm. Doorsin ”Light My Fire”, jonka suomalaiset yleisemmin löysivät vasta Oliver Stonen paljon myöhemmin tehdyn elokuvan myötä. Olin varma, että Doorsista tulee jotain suurta. Tulihan siitä, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin luulin. Doors kiertyi Jim Morrisonin ympärille, vaikka itse arvostan korkealle myös kitaristi Robbie Kriegerin ja kosketinsoittaja Ray Manzarekin. On jännittävää kuulla Youtubesta Morrisonin nyt edesmenneen kenraali-isän kommentit kapinoivasta pojastaan, joka ei ollut isän mieleen. Aikojen kuluessa Vietnamin sodassa palvelleen amiraalin asenne tasaantui.

Vuoteen 1967 kuuluu erottamattomasti soul-musiikki, ei kuitenkaan niin, että vuosi 1967 olisi erottunut selkeästi soul-musiikin hektisinä vuosina 1965-1969. Ehkä paras vuosi oli tuo ensimmäinen. Suomessa soul musiikki – tavan mukaan – tuli suosituksi myöhäsyntyisesti vasta 1968. Vuoden 1967 kovia juttuja olivat Aretha Franklinin ”Respect”, johon on latautunut huomattavan paljon ajan jännitettä. Myös Gladys Knight & the Pipsin levytys tuolta vuodelta ”I Heard It Through the Grapevine ” on merkittävä. Marvin Gaye teki tästä kappaleesta yhden kaikkien aikojen ykköshiteistä pari vuotta myöhemmin.

Progressiivisen rockin suuret vuodet osuivat aivan 1960-luvun lopulle ja 1970-luvun alkuun. Samoin heavyrockin paras kausi oli vasta 1970-luvun vaihteen molemmin puolin. Haluan kuitenkin nostaa Creamin esille vuoden 1967 superbändinä. ”Disraeli Gears” oli yhtyeen ehkä täyteläisin albumi. En vähättelisi myöskään tuon vuoden hittisävelmää ”Sunshine of Your Love”. Cream oli mielestäni sekä progressiivisen rockin että heavy rockin edelläkävijä ja toi virtuositeetin rockin soittamiseen.

Creamin monet yhdistävät vuoden 1967 suureen juttuun eli psykedeliaan. Miksipä ei, mutta kyllä popmusiikin psykedelian luontevimmat toteuttajat olivat muualla. Alun perin 1960-luvun puolessa välissä syntynyt psykedelia löi läpi rocktähtien mukana. Greatful Dead, Jefferson Airplane ja myös Beatles ovat psykedeelisiä kokeilijoita. Psykedelia voidaan liittää oleelliseksi osaksi hippie-liikettä. Onko loppujen lopuksi suurempaa kuin John Lennonin psykedeeliset sanoitukset esimerkiksi juuri Sergeant Pepperillä?

Moni erillinen asia kypsyi täyteen loistoon vuonna 1967. Ehkä tuota vuotta kannattaa tarkastella yhteenvedonomaisesti nimenomaan Beatlesien kautta. Beatlesit eivät kehittäneet läheskään kaikkia niitä uusia asioita, jotka tulivat kuuluisiksi heidän kauttaan. He olivat varhaisia omaksujia. Lisäksi he limittivät ja fuusioivat useat lähtökohtaisesti erilaiset trendit yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatellaan vaikkapa seuraavia: muodin suuntaviivojen luonti, psykedeelisen popin läpimurto, huumeiden käyttö ”tajunnan laajentajana” (mistä monet maksoivat kovan hinnan myöhempinä vuosina), albumien muuttuminen musiikki-kokonaisuuksiksi, kappaleiden orkesteroinnit (viidennen beatlen, George Martinin rooli!), itämaisten vaikutteiden läpimurto, musiikkivideoiden varhaiset sovellukset, moderni taide mukaan lukien albumien kansitaide…. Beatles muodosti pelkällä olemassa olollaan synteesin monista tuolloin vallinneista virtauksista. Vielä on mainittava Lennonin sarkastinen huumori kaikkea tätä yhteennivovana elementtinä.

Beatlesin olivat keskeisessä roolissa maailman ensimmäisessä satelliittilähetyksessä , BBC:n Our World –ohjelmassa vuonna 1967. ”All you Need Is Love” on tavallaan pop-musiikin maailmanlaajuisen hyväksymisen symboli.

Tapahtui myös yhteiskunnallisia muutoksia: suuret ikäluokat laajensivat musiikin kuulijakuntaa, yleisradioyhtiöt joutuivat antamaan periksi monopoliasemastaan, yhteiskunnat vapautuivat 1950-luvun jäykkyyksistä, Black Power oli kovassa nosteessa (ja musiikki sen yhteydessä!), englannin kieli varmisti valta-asemansa, eikä vähiten pop-musiikin ansiosta, useat edistykselliset pop-ryhmät sävelsivät itse oman tuotantonsa jne. Lisäksi tapahtui jotain selittämätöntä, jotain suurta, jonka voi aistia, mutta ei pukea sanoiksi.

Tietenkin olen tässä pelkistänyt asioita: Mihin jäivät esimerkiksi Keith Emersonin Nice-yhtye, tai yksittäisistä kappaleista esimerkiksi Pink Floydin ”See Emily Play” tai Procol Harumin ”A Whiter Shade of Pale”?

Vaikka vuotta 1967 on vaikea irrottaa sitä ympäröivästä ajallisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, väitän, että juuri tuo vuosi muodosti kulminaatiopisteen 1960-luvun lopun nuorisotrendien muutosvyöryssä ja koko pop-musiikin historiassa.

The Big Deal

Paul Krugman mainitsee viimeisimmässä blogissaan New York Timesissa (21.1.2013) varapresidentti Bidenin käyttäneen termiä The Big Deal Obaman terveydenhuoltolaista (Obamacare), joka meni läpi vasta käytyään korkeimmassa oikeudessa (äänestystulos lain puolesta: 5-4!).

Krugman yleistää käsitteen koskemaan Obaman ajan merkittävimpiä lakihankkeita (Frank-Dodd Act, Fiscal Cliff -sopimus) ja vertaa Obaman Big Dealiä Rooseveltin New Dealiin lisäten kyllä, että Obama joutui tekemään kompromisseja lakihankkeissaan. Sanoisin itse, että hän joutui tekemään kompromissien kompromisseja saadakseen taltutettua republikaanit.

Ehkä on syytä kommentoida muutamin sanoin niitä osioita, jotka voisivat kuulua Big Dealiin ja arvioida sen mahdollisuuksia muodostua suuren sovinnon lähteeksi Yhdysvalloissa.

Frank-Dodd -lakihanke kohdistui rahamarkkinoihin ja sen tavoitteena oli saada joku tolkku rahamarkkinoiden ”siat vatukossa” -käyttäytymiseen. Krugman viittaa lakiesityksen vesittymiseen kongressissa, mutta toteaa kuitenkin, että se on selvästi parempi kuin ei mitään. Esimerkiksi Frank-Dodd Actiin liittyvä investointipankkitoiminnan erottaminen liikepankkitoiminnasta on käytännössä erittäin haasteellinen tehtävä. Joka tapauksessa amerikkalaiset olivat sääntelytoimissaan huomattavan nopeita eurooppalaisiin verrattuna. Tätä eroa kuroo umpeen ns. Liikasen työryhmän esitys, jos sitä tosissaan aletaan soveltaa käytäntöön EU:ssa.

Keskeneräinen säästösopimus (verotulojen lisäys /menoleikkaus) republikaanien kanssa toi mukanaan 6-9 prosentin tulojen alennuksen verojen jälkeen tulopyramidin huipulle (koskien 1-10 prosentin tulokärkeä). Veronkiristys oli aivan liian lievä, mutta näissä oloissa se oli pakko hyväksyä, niin ankarasti republikaanit sitä vastustivat. Toinen puoli budjettivajeen korjauksesta eli leikkaukset on sopimatta. Tosin verotulojen lisäykset yhdessä leikkausten kanssa täyttävät vajemontusta vain pohjan. Paljon jäi tekemättä.

Entä vertaus New Dealiin? Ymmärrän ajatuksen, että Yhdysvalloissa olisi mahdollisuus Big Dealiin, jos vain poliittista tahtoa löytyy. Sille olisi suuri sosiaalinen tilaus. Kirjassaan ”Den amerikanska högern” Martin Gelin toteaa, että vaikka konservatiivit hyväksyvätkin Obaman, he vastustavat ”suurta valtiota”. Tosiasiassa äärikonservatiivit vastustavat sekä Obamaa että suurta valtiota. He jopa samaistavat Obaman suureen valtioon. Tosiasiassa liittovaltion koko ei ole suuri kuin korkeintaan puolustusmenojen osalta!

Niin, poliittista tahtoa on vaikea löytää niin ihanalta kuin olisikin päästä Big Dealiin. Mielestäni Yhdysvalloilla olisi kaikki mahdollisuudet sanoutua irti kaikista vajeistaan pitkäjänteisellä menojen ja tulojen suunnitteluohjelmalla, enkä pidä tätä edes vaikeana haasteena. Ensin olisi kuitenkin purettava alas osapuolia erottava ideologian muuri, sillä tuskin koskaan tämä muuri on ollut näin korkea.

Tässä vaiheessa Obaman epävirallisen Big Dealin vertaaminen New Dealiin on siis täysin liioittelua. Big Dealillä on ilmeisesti kansan melkoisen osan tuki (60-70 prosenttia?) takanaan. Siksi on vaikea ymmärtää, miten hankalaa lakialoitteiden läpivienti on. Tarvittaisiin todennäköisesti kongressin molempien kamareiden enemmistöt demokraateille. Pari vuotta pitäisi jaksaa odottaa. Siinä vaiheessa haasteena ovat kuitenkin pian vastaan tulevat uudet presidentin vaalit, joihin republikaanien on löydettävä uudet eväät, jos aikovat menestyä. Pallo on republikaaneilla.

Voisiko jyrkkä bipolaarinen ilmapiiri muuttua Yhdysvalloissa? Kyllä voisi, mutta siihen tarvittaisiin Obaman menestyksien realisoituminen myös kansalaisten keskuudessa. Se saattaisi taittaa äärikonservatiivien vaikutusvallan republikaaninen sisällä ja loisi tilaa maltillisemmille (järkevimmille) voimille.

Pankinjohtaja Greenspan erehtyy

Amerikkalaiset lehdet ovat kertoneet Fedin eli Yhdysvaltain keskuspankin reaktioista finanssikriisiin sen alkamisvuonna 2007. Lähteenä ovat julkaistut Fedin kokousten pöytäkirjat tuolta vuodelta. Tulos on varsin odotettu, kriisiä ei tunnistettu.

Tarkempiin syihin ei kuitenkaan uutisoinnissa syvennytä. Hahmotan tilannetta sellaisena kuin olen sen nähnyt ja kokenut.

Otan jälleen esille ideologisen suhtautumisen taloudenhoitoon. Virheitä ei suinkaan tehty vain vuonna 2007. Itse asiassa suurimmat virheet tehtiin 10-vuotiskaudella ennen vuotta 2007, joskin uuden taloudellisen ajattelun juuret johtavat osin jo 1970-luvulle.

Yhdysvalloissa löi noina aikoina lopullisesti läpi uusliberaali tehokkaiden markkinoiden oppi. Sen mukaan markkinat tietävät aina, mikä on ihmisille ja yrityksille toimivinta. Keynesiläistä suhdannepolitiikkaa pilkattiin. Miksi ei olisi pilkattu, kun teknologisen kehityksen piti olla kaikki kaikessa ja vastaavasti taantumien piti olla selätettyjä.

Näitä oppeja kannattivat paitsi suuri osa johtavista taloustieteilijöistä (muistettavimmin ns. Chicagon pojat) niin myös keskuspankin johtavat gurut pääjohtaja Alan Greenspan ja kakkosjohtaja Ben Bernanke, nykyinen ykkösjohtaja.

Tehokkaiden markkinoiden opin johdosta asuntokuplan kehittymistä ei nähty tai haluttu nähdä. Markkinoiden piti automaattisesti tunnistaa asuntojen nousujen rajat. Näin ei tapahtunut. Olen lukemattomissa yhteyksissä näissä blogikirjoituksissa eritellyt syita syntyneeseen kriisin, joten jääköön laajempi käsittely tällä kertaa.

Lyhyesti voidaan todeta, että luottoajattelu vietti riemujuhliaan. Asuntojen hintojen rajun nousun ajateltiin kuittaavan yhä suuremmat velat, kiinalaiset rahoittaisivat amerikkalaisten velkaantumisen, liittovaltio tuki asunnonomistajuutta ideologisessa hengessä (kaikista amerikkalaisista piti tehdä kunnon kapitalisteja asunnon omistajuuden kautta), tuloerojen kasvu johdatteli velkaantumiseen kun ansiotulot eivät muutoin riittäneet….. Kaiken takana oli euforinen ikuisen kasvun ajatus.

Kaiken kaikkiaan kriisi on muistutus talouden rautaisten lakien voimassaolosta. Mikään ei ole muuttunut 150 viimeisen vuoden aikana. Historia ei välttämättä opeta, mutta kokemuksen pitäisi opettaa. Jostain syystä Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman skeptisessä mielessä esille ottama taloudellisen tiedon siirtyminen sukupolvelta toiselle ei toimi.

Kun Ben Bernanken opintojen erikoisala kansantaloustieteessä oli lamataloustiede (1930-luvun lamatutkimukset) niin miksi hän sivuutti opetukset? Vai antoiko hän Greenspanin viedä itseään harhaan?

Tietenkin tänä päivänäkin on uskovaisia, jotka eivät myönnä juuri muita kuin valtioiden (julkisen sektorin) viat finanssikriisin yhteydessä . Tämän suuntaisia mielipiteitä esittävät esim. Björn Wahlroos meillä ja Arthur Laffer Yhdysvalloissa. Kyllä ideologian voima järisyttävä!

Olen pyrkinyt välttämään Alan Greenspanin syyllistämistä blogikirjoituksissani, koska samassa koukussa oli niin moni muukin. Mutta tietenkin pomot kantavat suurimman vastuun. Greenspankin myönsi erehtyneensä Yhdysvaltain kongressin kuulusteluissa: ”minun ajattelussani oli virhe”. Virheen voisivat toki myöntää loputkin vastaanhangoittelijoista.