V niin kuin valehtelu

Donald Trump on vihdoin myöntänyt Yhdysvaltain vaaleihin kohdistuneen hakkeroinnin tapahtuneeksi tosiasiaksi. Nyt hän ilmoittaa julkistavansa hakkeroinnin vastaisen suunnitelman 90 päivän kuluessa, varmaankin tiedusteluviranomaisten suosituksesta.

Nytkin hän ehti syyttää noitavainoista kaikkia niitä tahoja, jotka olivat todenneet hakkeroinnilla olevan vankat todisteet. Vasta pakon edessä hän oli valmis myöntämään tapahtuneen.

Tähän Trumpin möläyttelyyn ja taktikointiin olemme tietysti jo tottuneet, vaikka siihen ei pitäisi tottua.

Trumpin päätarkoitus on ollut tietenkin hänen kyseenalaisin keinoin saavuttamansa vaalivoiton suojaaminen. Hakkeroinnin avulla pyrittiin oikeasti vaikuttamaan vaalitulokseen. Oliko sillä todellista vaikutusta vaaleissa? Tätä on vaikea todistaa, mutta eräät aihetodisteet saavat epäilemään, että manipuloinnilla on ollut vaikutuksensa.

Suurin syy epäilyyni, että ulkopuolisessa vaikuttamisessa on onnistuttu, on amerikkalaisen äänestäjän lapsellinen usko vainoharhaisiin salaliittoteorioihin ja käsittämättömän herkästi hyväksyttyihin valheviesteihin, joita syytävät sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat. Jos kadulla kävelevä sivistynyt ihminen uskoo valhekoneiston viestiä, että ilmastonmuutos on kiinalaisten keksintö amerikkalaisen teollisuuden kilpailukyvyn tuhoamiseksi, ja että Hillary Clinton on tappanut yhdeksän ihmistä, niin taistelu faktojen puolesta alkaa olla toivotonta.

Pääosassa valheiden levittämisessä ovat toki olleet amerikkalaisten omat valhetehtaat. Kysymys on kombinaatioista, jossa osasina olivat Clintonia vastustaneet amerikkalaisten omat valhemediat, palkatut trollit ja hakkeroijat, ulkovaltojen tiedustelupalvelut, Wikileaksin kaltaiset paljastussivustot ja niin edespäin. Tämän keitoksen osaelementtien painoarvoista voi esittää vain arvailuja.

::::::::::::::::::

On sanottu, että osa amerikkalaisista on kärsinyt elintasotappioita kymmenien vuosien aikana harjoitetun politiikan ja globalisaation takia ja ovat siksi katkeria establishmentille ja poliittiselle eliitille. Näin asia lieneekin. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka valheellisen propagandan hyväksymiseen tapahtuneella herkkyydellä.

Oma tulkintani on, että kysymys on amerikkalaisen unelman ja todellisuuden kohtaamattomuudesta. Esimerkiksi teollisuuden kansantuoteosuuden painuminen lähelle 10 prosenttia on johtanut teollisuustyöväen vähentymiseen ja siirtymiseen aiemmin hyvin palkatuista tuotannollisista tehtävistä heikosti palkattuihin palvelualan tehtäviin. Tämä on osittain karkea noudatetun politiikan virhe, jota ei ole haluttu korjata esimerkiksi koulutusta uudelleen suuntaamalla. Markkinat ovat saaneet ratkaista ja ne eivät ole läheskään aina oikeassa. Tätä ongelmaa Trump käytti häikäilemättömästi hyväkseen alkaen puhua paluusta johonkin sellaiseen aikakauteen, johon ei ole paluuta. Tässä on kysymys historian toistumisesta: höyrykoneita yritetään symbolisessa mielessä ”särkeä” niiden tuotantoa tehostavan vaikutuksen ehkäisemiseksi.

:::::::::::::::::::::::

Koko vaali oli täynnä omituisuuksia. Ensinnäkin toisen osapuolen jatkuva valehtelu vastustajan nujertamiseksi oli ennen kuulumaton pyrkimys mitätöidä vastaehdokkaan pääsy presidentiksi. Kamppailu jää historiaan käsitteistä ”post truth era” ja ”fake news”. Molemmat käsitteet olivat vaalikampanjan tuliaisia julkisuuteen. Vaikka käsite ”totuuden jälkeinen aika” onkin tyypillistä median paisuttelua, ei kannata unohtaa tapahtuneen syvempää merkitystä. Valheella vaikuttaminen läpäisi kaiken kritiikin, ml. faktantarkistajat, kummallisen helposti. Muunnellulle totuudelle tai suoranaiselle petokselle ikään kuin antauduttiin. Onko tässä periaatteellista eroa Hitlerin Saksan valhekampanjaan? Syyllisiä ongelmiin leimattiin etniset ryhmät ja aggressiivisesti käyttäytyvät kilpailijat.

Kaiken kaikkiaan muutos on ollut hämmentävä.

Otetaan tähän vertailu Watergaten ”kauhuajoilta”, 1970-luvun alkupuolelta. Opin tuolloin tuntemaan Yhdysvallat sananvapauden väärinkäytöksiä äärimmilleen torjuvan valtion perikuvana. Tämä tuli esille esimerkiksi kuluttajansuojakysymyksissä.

Mitä ihmettä, eikö Watergate ollutkaan amerikkalaisen poliittisen kulttuurin pohjanoteeraus? Olihan se sitäkin, mutta paljon oleellisempi asia on, miten tämä valheen hirviö nujerrettiin sananvapaudesta ja lehdistönvapaudesta kumpuavalla tarmokkaalla työllä. Nyt ajat ovat toiset: valehdella saa, varsinkin jos jää kiinni valheesta!

Minun täytyy luottaa siihen, että historia jatkuu ja paluu puhdistavaan itsekritiikkiin läpäisee paksun valhekerrostuman. Nyt käytyjen presidentinvaalien yhteydessä äänestäjän ”kuluttajansuoja” oli pelkkä tyhjä veruke. Mitä tahansa sai sanoa. Erotan tässä jyrkästi Hillary Clintonin tosiasioiden muuntelun Trumpin valehtelusta. Trump oli valhekoneistonsa primus motor. Clintonin kohdalla oli kysymys ensi sijassa hänen kannattajiensa ylilyönneistä.

Kun Trump ei enää voi torjua hakkerointia keksittynä panetteluna, ”puhdistaa” hän valintansa sillä, että Venäjällä ei ole ollut mitään vaikutusta itse vaalitulokseen. Miten tekopyhää saivartelua! Laura Saarikoski kolumnissaan ”Venäjän varjo jää Trumpin ylle” (HS 8.1.2017) jatkaa osin samaa linjaa todetessaan, että venäläishakkerit eivät sekaantuneet itse äänestykseen tai ääntenlaskentaan. Ei äänestysteknisiin ratkaisuihin puuttumattomuus ole mikään vapautus – monilla eri tavoilla - vaaleihin sotkeutumisen hävyttömyydestä!

Mikä tässä on periaatteellisesti vialla? Se, että tapahtuu kulttuurimuutos: totuus on vain muokattava suure. Suurempi valhekoneisto lyö pienemmän. Venäjän hakkeroinnissa oli kysymys siitä, että naiiveja amerikkalaisia jymäytettiin, koska venäläinen valhekoneisto oli tehokkaampi ja pelisäännöt on korkealla taholla säädetty häikäilemättömiksi.

Ovatko liberaalit demokraatit ylimielisiä? Hävisivätkö demokraatit vaalit tämän takia? Yleiset hokemat harvoin sisältävät totuuksia. Voidaan sanoa, että sekä republikaanien että demokraattien vallanpitäjät aliarvioivat Trumpin menestymismahdollisuudet, mutta tähdellisempää oli Trumpin omien menettelyjen sinisilmäinen hyväksyminen.

Trumpilla on tuskainen työ myöntää hakkerointi ja valehtelu ja samaan aikaan kieltää vaalin lopputulokseen vaikuttaminen. Minulle vaalin lopputulokseen vaikuttaminen on varmistamista vaille valmis fakta. Ja vaalin lopputuloksen muuttuminen olisi vaatinut vain muutamien kymmenien tuhansien äänien äänisiirtymän ehdokkaalta toiselle joissakin avainosavaltioissa. Clintonin osaksi jäi hävitä taistelu lähes kolmen miljoonan äänen äänienemmyydestä huolimatta.

Liberaali demokratia on vaurioitunut pahasti. Sitä uhkaavat autoritääriset voimat sekä ulkoa- että sisältäpäin. Saska Saarikoski totesi oikein HS-kolumnissaan 8.1.2017 ”Sharia, Putin ja muut vapauden viholliset”, että ”sääntöpohjainen maailmanjärjestys luotiin demokratian turvaksi, mutta myös sitä rajoittamaan”. Nyt demokratian viholliset yrittävät myyräntyöllään vahingoittaa vuosikymmenien aikana pystytettyä, mutta hauraaksi osoittautunutta rakennelmaa.

Pitäisikö lyödä vetoa kauppasodan puolesta?

Katariina Nilsson-Hakkala ja Kristiina Huttunen ovat tutkineet Kiinan kaupan vaikutusta työtehtävien, työllisyyden ja palkkojen muuttumiseen Suomessa. Johtopäätöksiä on esitelty T&Y-lehden numerossa 4/2016. Tulokset näyttävät vahvistavan sen, mikä sormituntumaltakin on tuntunut faktalta. Tutkimuksessa Suomen verrokkimaana on käytetty USA:ta.

Seuraavassa tarkastellaan kaupan muutoksia teollisuuden näkökulmasta.

Kiinan tuonti Suomeen alkoi voimakkaasti lisääntyä vuosien 2002-2004 vaiheilla. Tutkijat toteavat aiheellisesti, että Kiinan tuonti ei vaikuta välttämättä työllisyyteen Suomessa siinä tapauksessa, jos se korvaa tuontia muista maista. Tuontiahan joka tapauksessa tarvitaan.

Mitä tilastot osoittavat?

Tarkemmin tuontilukuja analysoitaessa käykin ilmi, että Venäjän tuonti kasvoi erittäin voimakkaasti vuosina 2001-2007. Korvasiko Venäjän tuonti Kiinan tuontia? Onko Kiinan tuonnin vaikutuksia liioiteltu? Ei ole, koska Venäjältä tuotiin eri tuoteryhmiä (polttoaineet, kemikaalit, sahatavaraa) kuin Kiinasta (TV- radio- ja tietoliikennetuotteet, tietokoneet, muut sähkölaitteet). Venäjän tuonti ei ole siis syrjäyttänyt tuontia Kiinasta. Nämä kaksi maata ovat ne, joista tuonti lisääntyi voimakkaasti ennen finanssikriisiä.

USA:ssa kehitys on ollut Suomen kaltainen: Kiinan tuonti on voimakkaasti lisääntynyt ja vaikuttanut koko teollisuuselinkeinon kokoon. USA:ssa teollisuuden osuus koko maan työllisyydestä on laskenut vuoden 1990 noin 16-17 prosentista vuoden 2010 noin 10 prosenttiin. Suomessakin laskua on tapahtunut, mutta pudotus on tapahtunut USA:ta paljon korkeammalla teollisuuden osuuden tasolla eli vuoden 1990 noin 23 prosentista vuoden 2010 noin 17-18 prosenttiin.

Tietenkin on syytä pitää mielessä, että Kiina ei ole yksin ”syyllinen” pudotuksen, vaan monet muut vastaavat halpatuontimaat täydentävät lopputulemaa.

Kiinan tuonti ei vaikuta tasaisesti kaikkiin työntekijäryhmiin, vaan vaikutus on valikoivaa. Rutiinimaiset työtehtävät ovat suuremmassa vaaravyöhykkeessä kuin vaativammat työt. Voimakkaimmin vaikutukset kohdistuvat keskitason koulutettuihin ainakin lyhyellä aikavälillä.

Tutkimus vahvistaa, että matalasti koulutettujen työntekijöiden työllisyys heikkenee erityisesti välituotetuonnin (panos, jota tarvitaan lopputuotteen tuottamiseen) kasvaessa.

Entä miten on käynyt ansioiden? Johtopäätös tutkimuksesta on, että sekä lopputuotteiden että välituotteiden tuonnilla on tuotantotyöntekijöiden palkkoihin pienentävä vaikutus. Suuruusluokaltaan palkkavaikutukset ovat pienempiä kuin työllisyysvaikutukset. Lopputulema Nilsson -Hakalan ja Huttusen tutkimuksesta on että sekä välituotetuonnilla että lopputuotetuonnilla on alentava vaikutus sekä työllisyyteen että palkkoihin ainakin lyhyellä aikajänteellä.

Sekä Suomessa että USA:ssa hyvin palkatut teollisuustyöpaikat ovat vähitellen vähentyneet ja korvautuneet palvelualojen työpaikoilla samalla kun työllisyys ainakin Suomessa on heikentynyt. Yhdysvaltojen finanssikriisin jälkeinen hyvä työllisyyskehitys johtunee nimenomaan markkinoiden määrittämien palkkojen heikkenemisestä. Työtä on, mutta pienellä palkalla varsinkin palvelualoilla.

Yksi vaikutus, joka näkyy työmarkkinoilla on kahta (tai kolmea) työtehtävää tekevien määrän lisääntyminen työmarkkinoilla. Kahta työtä tekevien määrä on lisääntynyt Suomessa vuoden 2000 noin 90 000 tuhannesta hengestä vuoden 2016 yli 150 000 henkeen. Helsingin Sanomat 4.1.2016 aloittaa asiaa koskevan artikkelinsa haastattelemalla henkilöä, joka kokee useamman työn hoitamisen siunauksellisena. Näin varmaan onkin, jos kohderyhmäksi vaaditaan osaavimmat, koulutetuimmat ja henkisesti liikkuvimmat, mutta useimpien kohtalona on hakea useampaa työtä pelkästään siitä syystä, että 1-2 työtä ei riitä elättämään perhettä.

Tulevaisuuden näkymänä esitetään ns. alustatyön lisääntyminen. Tämä tarkoittaa, että työtä tarjotaan erilaisissa nettipalveluissa. Työt ovat keikkaluontoisia. Työsuhdeturvaa ei ole ja työn välillisistä kuluista huolehtii työntekijä itse. Myöskään työsuhdetta toimeksiantajaan ei ole. Työpalkat vaihtelevat nälkäpalkasta kohtalaisiin ansioihin.

Joka tapauksessa globaalin tuotannon muutokset, joita on kuvattu tämän kirjoituksen alkuosassa muuttavat yhteiskunnan rakennetta voimakkaasti suuntaan, jota en usko juuri kenenkään pystyvän arvioimaan. Alustatyön lisääntyminen ja 2-3 työn vastaanottaminen vaikuttavat varmaankin perheiden muodostumiseen. Yleinen epävarmuus lisääntyy ja vakaus työmarkkinoilla edellyttää äärimmäisen sopeutumiskykyistä työvoimaa. Väistämätön seuraus on, että osa töistä on todella heikkopalkkaisia verrattuna aiempaan teollisuustyövaltaiseen ympäristöön. Seuraavan sukupolven työmarkkina on huomattavan jakautunut hyvin palkattuihin töihin ja huonosti palkattuihin töihin, johon viittaa tutkimuksemmekin, koska se nimenomaan osoittaa suunnan kohti palkka- ja työllisyyspolarisaatiota.

Valtiovarainministeriön korkea virkamies Mikko Spolander totesi jokin aika sitten Hesarin haastattelussa, että ”jos kasvu syntyy työllisyyden kautta, se parantaa julkisen talouden rahoitusasemaa paljon enemmän kuin työn tuottavuuden paranemisen kautta syntyvä talouskasvu”. Työvoiman väärä koulutus ja väärä sijainti ovat meidän ydinongelmia. Pitkäaikaistyöttömyyden kasvun haamu väijyy taustalla ja tuo vaikeuskertoimia työllistymiseen. Tarvitaan edelleen hyväpalkkaisia kokoaikatöitä, jotta maan talous saadaan kasvuun. Keikkatöillä ei maata rakenneta.

HS:n artikkelissa 5.1.2016 ”Unohda ylimielisyys” haastatellaan tutkija Olli-Pekka Vainiota. Hän toteaa, että demokraatit hävisivät presidentinvaalit USA:ssa, koska pitivät puolta kansasta roskaväkenä. Ettei mennyt tämä mielipide vähän överiksi! Se oli Hillary Clinton, joka ajoi minimipalkan reilua korottamista juuri sen takia, että ihmiset ovat joutuneet monien halpatöiden loukkuun! Republikaanit näyttävät torjuvan minimipalkkaan puuttumisen. Sinänsä Vainion haastattelussa esiin nostama hyveiden ja hyveellisen elämän pohdinta on paikallaan, mutta silloin on syytä välttää ylilyöntejä.

Tästä päästäänkin laajempaan kuvaan, jossa Donald Trump pyrkii näyttämään suuntaa. Hän on kehittämässä tulliasetta niitä amerikkalaisia yrityksiä vastaan, jotka perustavat tehtaan esimerkiksi Meksikoon. Rankaisutulli olisi kaavailun mukaan huomattava. Eikö Trump toimi silloin niiden puolesta, jotka ovat Kiinan kaupan takia menettäneet työnsä ja joutuneet monen pienipalkkaisen työn loukkuun? Näinhän se tuntuisi äkkipäätä menevän.

Paul Krugman tarkastelee New York Timesin tuoreessa kolumnissan ”And the Trade War Came” asiaa monipuolisesti ja päätyy synkkiin johtopäätöksiin. Trumpin protektionistinen politiikka johtaa kauppasotaan…

Trumpin menestys vaaleissa johtui suurelta osin siitä, että hän taivutti työväenluokan äänestäjät puolelleen. Hän lupasi tuoda teolliset työpaikat takaisin (samaan aikaan kun hän uhkasi viedä Obamacaren heiltä). Kongressissa republikaanit, jotka ovat olleet yleensä vapaakaupan kannalla, antavat Trumpille periksi, olettaa Krugman.

Perustellakseen tuonnin rajoittamisia, Trump kehittää pelottelukuvia, joista voisi mainita ”kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvan uhkan”. Hän on uhannut käyttää tullimuuria kauppataseen vajeen kuromiseksi umpeen ja muita keinoja silloin, kun kilpailijamaat ovat ”epäreiluja” USA:ta kohtaan. Ketkä määrittävät epäreilut tahot? Amerikkalaiset yritykset itse!

On erittäin vaikeaa suojata omaa teollisuutta, kun teollinen tuotanto perustuu tässäkin kirjoituksessa mainittuihin välituotteisiin, joita on tuotava kansainvälisen työnjaon takia ulkomailta.

Trumpilla on kampanjalupauksensa tuoda työpaikat takaisin kotimaahan. Jos ja kun hän käyttää edellä esiteltyjä keinoja, joudutaan kansainvälisen kaupan kostonkierteeseen. Seurauksena on Paul Krugmanin arvion mukaan kauppasota. Krugman: ”Parasta lyödä vetoa kauppasodan puolesta. Kiinnittäkää turvavyönne.”

Suomelle tällaisen ennustuksen toteutuminen olisi myrkkyä, koska viennin osuus bkt:stä on niin suuri. Mieluummin siis Kiinan kaupasta aiheutuvat sopeuttamishaasteet kuin kansainvälisen kaupan vaurioittaminen!

Vietnam - sota ja sodan kulttuuri

”Ilmestyskirja. Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa” (Hansaprint, 2016) on iso 600-sivuinen opus Vietnamin sodan historiasta. Teoksen ovat toimittaneen Hanne Koivisto, Kimi Kärki ja Maarit Leskelä-Kärki. Kirja perustuu Turun yliopistossa vuonna 2015 pidettyyn Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsitelleeseen seminaariin.

Teos sisältää valtavan laajan kirjon erilaisia lähestymistapoja. Ulos jäävät lähinnä itse sotatapahtuminen organisoitu läpikäyminen ja poliittiset manööverit (lähimpänä on Hannu Reimen essee ”Vietnam ja 60-luku - idealismia ja kyynistä suurpolitiikkaa”, joka käsittelee kursorisesti Vietnamin poliittista historiaa).

On liki mahdotonta tehdä yhteenvetoa yli 30 kirjoituksesta, jotka kirja sisältää. Keskitynkin tiettyihin omaa kokemustani lähellä oleviin aiheisiin.

Vietnam oli yksi kylmän sodan rajankäyntisodista. Rajaa käytiin kehitysmaissa, kun ”pääsotanäyttämöllä” Euroopassa etupiirit olivat lukkoon lyötyjä. Läntisen ideologian mukaan kysymys oli ns. dominoefektin torjumisesta. Kaatuvat dominopalikat kuvasivat tämän ajattelun mukaan lännen rintaman murtumista Kaakkois-Aasiassa. Sosialistis-nationalistisen leirin näkökulmasta sota oli Ranskan Indokiinan sodan jatkamisesta, koska vaaleja - jotka Ho Tsi Minh läntistenkin tulkintojen mukaan olisi voittanut – ei pidetty 1950-luvun puolessa välissä. Ja niitä ei pidetty juuri sen takia, että dominopalikoiden ei haluttu kaatuvan Vietnamista alkaen. Kuulun itse niihin, joiden mielestä feodaalisesti hallitun Vietnamin sisällä vallitsi sisällissotatilanne. Suurvallat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja tekivät Vietnamista kylmän sodan näyttämön. Vasta 1990-luvulla Robert McNamara, yksi Vietnamin sodan pääarkkitehdeistä, myönsi sisällissodan luonteen ja asetti samalla kyseenalaiseksi USA:n osallistumisen koko sotaan. Ainakin puolittain myönnetyn virheen hinta oli 58 000 kaatunutta amerikkalaissotilasta.

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ”eli” Vietnamin sodan ”omakohtaisesti” TV:n kautta – alusta lähtien. Yksityiskohtia en muista, mutta koin varmaan aluksi Yhdysvaltain toimet oikeutetuiksi ja ihailin salaa amerikkalaisten Phantomeja. Myöhemmin sodan kuluessa asenne muuttui niin kuin monella muullakin.

Vietnamin sota oli TV-sota. Sen merkitystä ainulaatuisena kokemuksena on vaikeaa liioitella. TV-lupien määrä nousi Suomessa 1960-luvun puolen välin 700 000:sta vuosikymmenen loppuun mennessä miljoonaan. Tuon ajan eläneiltä ei varmaan koskaan unohdu Pasi Rutasen raportit sodan tapahtumista. Mikään tällainen ei ollut mahdollista toisen maailmansodan tai Korean sodan aikaan.

Hyvä huomio kirjassa on, että teknologialla oli merkittävä osuus uutisviestintään. Filmin siirto ei ollut reaaliaikaista. Satelliittiyhteys oli, mutta käyttö oli erittäin kallista. Niinpä filmit kuljetettiin Yhdysvaltoihin lentokoneella. Uutislukijan taustalla ei siis pyörinyt reaaliaikainen materiaali. Toisaalta kameravälineistö oli nyt keveämpää kuin aiemmissa sodissa ja mahdollisti kenttäkuvaukset aivan eri tavalla kuin kömpelöiden kameroiden aikaan esimerkiksi Korean sodassa.

Kaikki tämä on yhteydessä tiedonvälityksen laajenemiseen 1960-luvulla. Sodan johto aiemmissa sodissa vartioi huolella, mitä aineistoa kansalaiset kulloinkin meneillään olevasta sodasta saivat. Vietnamissa vapaa tiedonvälitys ja sodan todellisuuden ja seurausten peittely olivat vastakkain ja tiedonvälitys mursi sensuuriyritysten muurin. Median roolista on jälkikäteen kiistelty sodasta synnytetyn mielikuvan rakentajana. Väittäisin kuitenkin, että Vietnamin sotaan suhtautuminen oli paljolti riippuvainen siitä kuvasta, minkä media siitä antoi.

Meille Suomessa on jäänyt tehokkaasti mieleen sodan vastustus, jonka ympärille valtaosa sodan kulttuurisesta annista perustuu, mutta Yhdysvalloissa oli myös Nixonin ”suuri hiljainen enemmistö”, joka puolusti sodankäyntiä ja ”kunniallista rauhaa”.

Joka tapauksessa amerikkalaiset viranomaiset visusti panivat merkille avoimuuden hinnan eli itseään vastaan suunnatun protestin voimakkuuden. Vanha totuus toistui jälleen kerran: sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Niinpä Vietnamista opittiin uutisoinnin rajoja: Persianlahdella, Grenadassa ja Falklandin sodassa (englantilaiset) sensuuri esti sodan kauheuksien kuvaamisen ja pyrki tehokkaasti eristämään epätoivottujen asioiden julkitulon. On liian aikaista luoda kokonaiskuvaa nykyisistä terrorikeskeisten sotien uutisoinnista. Jälleen tiedonvälityksen tekniikka näyttelee kuitenkin ratkaisevaa roolia, sillä nykyaikainen sosiaalinen media eri muotoineen pystyy murtamaan miltei minkä tahansa tiedonvälityksen esteen. Tästä näkökulmasta sodat Irakissa ja Syyriassa muistuttavat median roolista Vietnamissa. Sodan raakuudelta ei voi tänä päivänä mitenkään välttyä jo senkin takia, että sen lonkerot ulottuvat keskeisiin länsimaihin terroritekoina. Erona on ehkä se, että tiedonvälitys on nykyisin some-viesteineen monilta osin joka miehen toimintaa ja vain osittain suurten mediayhtiöiden sanelemaa.

”Ilmestyskirjan” luvussa ”Uutistoimittajien sota” (Maiju Kannisto) tarkastellaan sodan merkitystä toimittajien kannalta. Walter Cronkite on kaikkien uutisankkurien isä. Tämä ”Amerikan luotettavin mies” välitti tiedot inhorealistisesti amerikkalaisille TV-katsojille varsinkin sotaonnen käännyttyä. Tet-hyökkäys helmikuussa 1968 merkitsi käännekohtaa ihmisten suhtautumisessa sotaan. Vaikka Pohjois-Vietnamin aggressiivinen operaatio aiheutti hyökkääjälle itselleen dramaattisia tappioita, osoitti vihollisen pääsy Saigoniin sen kyvyn tunkeutua amerikkalaisten puolustusmuurin läpi. Tuossa vaiheessa Cronkite veti sodasta johtopäätökset, joiden väitettiin lopettaneen sodan. No, ei ihan näin, mutta selkäranka käytännössä murtui tuossa vaiheessa.

TV ei ehkä päättänyt sotaa, mutta paljasti sen traumaattisen puolen paremmin kuin mikään lukuun ottamatta silminnäkijäkokemusta. Aivan uutena tietona minulle tuli kirjasta välittynyt tieto, että puolet Vietnamissa toimineista toimittajista oli vain parikymppisiä. Toimittajia arvosteltiinkin kokemuksen puutteesta. Nuorille toimittajanaluille kokemus Vietnamissa oli korvaamaton, hehän olivat tekemässä historiaa. Sodan kääntyessä selvästi tappiolliseksi välittyi kuva myös kotikatsomoihin sotilaiden kanssa samanikäisten toimittajakokelaiden välittämänä.

Monille Vietnamissa toimineille toimittajille ajasta maassa muodostui ikimuistoinen kokemus. Ehkä kysymys oli juuri siitä, että saattoi tehdä tai ainakin välittää historiaa, ja olla mukana jälkikäteen ajatellen nostalgisessa prosessissa.

Uutisointia voidaan kritisoida siitä, että kuva sodasta välittyi yksittäisinä tapahtumina eikä kokonaiskuva hahmottunut riittävästi. Sota välittyi räiskeenä ja teknologiatuhoina, muttei niinkään verisinä haavoittumisina ja kaatumisina. Suoraa kontaktia viholliseen ei koettu osin johtuen sissisodan luonteesta. Veristä todellisuutta kuvasi paljaimmillaan Michael Herr, kirjeenvaihtaja ja Dispacthes-kirjan kirjoittaja, josta kertoo Hanne Koivisto artikkelissaan ”Michael Herr ja reportaasi kuolemasta”.

Vietnamin sota oli osa tuolloista nuorisokulttuuria. Teemaa käsittelevät ansiokkaasti mm. Mikko Majander esseessään ”Toinen Amerikka? Luonnoksia Vietnamin sodan vastakulttuurista” ja Janne Mäkelä esseessään ”Voitonlauluja – Vietnamin sodan musiikki”. Nuorison näkökulmasta Vietnamin sotaan on liitettävä TV:n lisäksi sodan muodostuminen osaksi rock-sukupolven kokemuspiiriä. Rock ja Vietnamin sota kietoutuivat tai sulautuivat osittain yhdeksi ja samaksi asiaksi: rockin ja sen sisään rakentuneen vastakulttuurin kautta Vietnamin sodan vastainen protesti sai laajan levikin. Tuon ajan kliimaksi oli Woodstockin rockfestivaali ja Woodstockin kliimaksi oli Jimi Hendrixin sähkökitaraversio Yhdysvaltain kansallislaulusta.

Kirjan luku ”Sodan kokemus populaarikulttuurissa” (yhdeksän kirjoitusta) nostaa esille edellä mainittujen lisäksi monet muistot noilta ajoilta, kuten sotaa mytologisoivat elokuvat ”Kauriinmetsästäjä” ja ”Ilmestyskirja. Nyt”, militaristisen ja patrioottisen pop-kappaleen Ballad of the Green Berets (1966), joka osoitti menestyksellään sotaa kannattavien ja sotaa vastustavien voimasuhteet ennen sodanvastaisen protestoinnin käynnistymistä (silloin kun menestymisen odotuksen olivat vielä korkealla) sekä muutamat tarkoin analysoidut kaunokirjallisuuden tuotteet.

TV ja maapalloistuminen tekivät Vietnamista ennen kuulumattomalla tavalla maailman nuorison yhteisen sodan. Mieltä osoitettiin kaikkialla siellä, missä vapaa tiedonvälitys oli muutoinkin sallittua.

Kirjassa viitataan kirjailija Paavo Rintalan huomautukseen, että Yhdysvalloissa sotaa vastaan olivat erityisesti nuoriso ja eliitti, ei niinkään työväestö. Viimeksi mainitun olisi luullut osoittavan solidaarisuutta Vietnamin työtätekeviä kohtaan. Muistissani on Nixonin varapresidentin Spiro Agnewn tölväisy, kun hän nimitteli mielenosoittajia sanomalla, että he ”ovat kiilapäisiä puoli-intellektuelleja, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”.

Mielenkiintoista on, että kun sodista kerrotaan yleensä voittajan näkökulmasta, niin Vietnamin sodan kohdalla korostuu hävinneen osapuolen historiankirjoitus. ”Kauriinmetsästäjän” kaltaiset sodan psykologiset selitykset ovat mielestäni yrityksiä eritellä hävittyä sotaa. Sodan traumaattisuus korostuu amerikkalaisilla, joille voiton ja toisaalta tappion kokemisen välinen ero on niin suuri.

Kirjan lukeminen on voimanponnistus, mutta esseitä valikoidenkin sodan kulttuurihistoriallinen merkitys avautuu, jos on kohtuullisen hyvät pohjatiedot Vietnamin sodasta. Itse pidin kirjan monipuolista lähestymistapaa riittävän syvällisenä ja palkitsevana.

Tapahtui valheiden vuonna 2016

Vuonna 2016 löi läpi käsite fake news, ”valeuutinen”. Samoin julkisuuteen ilmaantui toinen käsite post truth era, ”totuudenjälkeinen aika”. En halua nimetä itseäni totuuden torveksi, mutta olen asettanut tavoitteeksi näissä blogikirjoituksissa päästä mahdollisimman lähelle totuudenmukaista tulkintaa ja paljastaa pahimmat totuuden loukkaukset niissä aiheissa, joita käsittelen. Tietenkin kysymyksessä on usein mielipiteistäni ja niitä vastaan voidaan esittää poikkeava mielipide, mutta silloin on kysymys debatista, jolla vaikkapa etsitään totuutta. Valeuutiset ja totuuden jälkeinen aika viittaavat tietoiseen harhautukseen. Helsingin Sanomissa oli erinomainen kirjailijapuheenvuoro (”Harha totuudenjälkeisestä ajasta”), josta vastasi tänä vuonna (2016) kirjailija Emmi Itäranta. Hän torjuu kirjoituksessaan kategorisen tulkinnan, että tosiasioilla ei enää olisi merkitystä. Seuraavassa reagoin hänen puheenvuoroonsa ja tuon oman tulkintani mukaan keskusteluun totuudesta ja valheesta ja vähän laajemminkin käytävästä keskustelusta.

Aloitan laajemmasta näkökulmasta eli asiantuntijakäsitteestä. Olen lukemattomissa blogikirjoituksissa (kirjoituksia on tällä hetkellä 1095 kappaletta) joutunut ottamaan kantaa esimerkiksi jonkun päivälehden nimeämän asiantuntijan kantaan vaikkapa jostain poliittisen historian kysymyksestä. Asiantuntijan mielipidettä käytetään hyväksi todistamaan lehden linjan oikeellisuutta tai sitten muuten vain ilmaisemaan auktoriteettia, jonka arvioidaan olevan tiedoiltaan ja taidoiltaan lehden toimittajan asiantuntemuksen yläpuolella. Kun näitä asiantuntijamielipiteitä käytetään nykyisin tuhkatiheään eksyy joukkoon runsaasti kestämättömällä pohjalla olevia väitteitä tai puolitotuuksia. On myös mahdollista, että joku thinktank tietoisesti suoltaa ulos ”tutkittua” tietoa jostain asiasta, joka ei kuitenkaan ole subjektiivista asenteellisuutta (tai peräti valhetta) korkeampitasoista tietoa. Tarkoitus on vain edistää ”asiantuntijana” työnantajahautomon agendaa. Olen käyttänyt runsaasti ilmaisua ”ns. asiantuntija” kuvastamaan todellista suhtautumistani ko. asiantuntijoihin.

Edellä oleva pohdinta asiantuntijakäsitteestä edustaa vain pientä siivua käytävästä keskustelusta. Itäranta viittaa asiantuntijuuden käyttämiseen perinteisen manipuloinnin tapaan propagandan vahvistajana (”lisäuskottavuuden” tuojana), johon käyttöön minäkin edellä suurelta osin viittaan.

Itäranta käyttää myös toista lähestymistapaa asiantuntijuuteen.

Erityisesti tänä vuonna on korostunut vihamielinen suhtautuminen asiantuntijuuteen. Itäranta toteaa asiantuntijuuden muuttuneen ”suorastaan kirosanaksi” ja perustelee näkökohtaansa seuraavasti: ”Brexitin ja Donald Trumpin kannattajille asiantuntijalausunnot merkitsivät ensisijaisesti sitä, että niiden antaja edusti poliittista eliittiä, mikä vain vahvisti heidän vakaumustaan äänestää niitä vastaan”. Tässä asiantuntijuus yhdistettiin kavahduttavaan eliittiin, joka oli jo valmiiksi epäuskottava äänestäjän näkökulmasta ja itse asiassa edusti establishmentin mielipidettä, jolla oli (väitetysti) jo pitkään harhaanjohdettu äänestäjiä. Pelkkä vihan tunne ilman argumentteja johti asiantuntijamielipiteen hylkimiseen, vaikka siinä olisi ollut vinha perä.

Asiantuntijamielipiteitä siis viljellään nykyisen internetin aikaan kovin köykäisin perustein. Nykyisin kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana, kun taas vanhaan hyvään aikaan yhdet ja harvat toistuvasti esiintyivät median käyttäminä asiantuntijoina. Jo kuusikymmentäluvulla TV:tä katsoneet muistavat nämä ”perttijotunit”, jotka kiikutettiin paikalle, kun aihe vähänkin viittasi avaruusteemaan. Mutta takaisin tähän päivään: mitä on paljon (tässä tapauksessa eksperttiyttä), sen koetaan ohenevan tai murenevan. Asiantuntijuus arkipäiväistyy: tavallinen kansalainen voi parhaimmillaan kepittää oikeasti asiantuntijan, jos viime mainittu ei ole tietoineen ajan tasalla.

Erikseen ovat sitten valeuutistehtaat, jotka syytävät propagandaa markkinoille usein tienaten rahaa mainostuloilla sivuille kirjautuneiden klikkausten perusteella. Netin luonne joka miehen ja naisen välineenä tuottaa mitä erilaisempia versioita valeuutisista. Eivät ne kaikki ole ammattimaisten propagandistien työtä.

Tarvitaan vahva yleissivistyksen taso, että pystyy erottamaan oikeat, väärät ja siltä väliltä olevat uutiset. Miten helppoa onkaan nykyisin levittää perättömiä viestejä. Donald Trumpin kohdalla presidenttiehdokas itse tuotti valeuutisia. Tarvittiin kuulijakunta, joka halusi uskoa valheviesteihin ja pahimmillaan tilanne oli se, että moraaliton valehtelu hyväksyttiin ”hyvän asian” puolesta: Trump oli saatava presidentiksi hinnalla millä hyvänsä. Valehtelu oli yksi osa vaalikampanjaprosessia.

Itäranta kertoo esimerkein propagandistisen tai valheellisen viestin voimistamisen, vahvistamisen tai toistamisen merkityksestä. Ja tosiaankin niinkin triviaali esimerkki kuin Trumpin tapa toistaa muutaman sanan lauseitaan on elävä esimerkki toiston merkityksestä. Ensimmäinen kerta on viesti, toisella kertaa Trump odottaa jo suosionosoituksia ja kolmannella kertaa hän vielä kertaa viestinsä avainsanan.

Suhtautuminen tietoon on sekin muuttunut: know nothing -ajattelu lähtee siitä, että tieto tuotetaan intuitiivisesti omassa päässä tässä ja nyt ja on vähintään yhtä oikeaa kuin ”kirjatieto”. Samalla spontaani, ”minusta tuntuu” -tieto legitimoidaan. Lähteiden tarkistaminen on lähinnä kiilapäisten puoli-intellektuellien touhua. Itäranta viittaa – valeuutisten käytön yleistyessä - murenevaan suhtautumiseen kaikkeen tietoon, joka uhkaa jo demokratian perusperiaatteita.

Vapaus ja vastuu kulkevat yhtä jalkaa. Niinhän sitä sanotaan. Internetin vapaus oli maailmoja syleilevä asia aikoinaan – ja on sitä osin edelleen - mutta on nyt valeuutisten aikaan johtanut vapauden väärinkäyttöön. Sananvapauden kaapuun pukeutunut totuuden jälkeinen aika tekee myyräntyötä keskuudessamme.

Itäranta toteaa hokeman ”totuuden jälkeinen aika” toimivan itseään vahvistaen, jos sen annetaan muodostua uuskieleksi. Totuuden jälkeisen ajan vangiksi ei saa jäädä. Torjunnan keinoiksi Itäranta esittää kahta askelta. Ensiksikin itsetuntemuksen kautta on tiedostettava oma alttius olla vastaanottavainen niille viesteille, joilla ei ole totuusarvoa ja toiseksi on syytä panostaa medialukutaitoon. Tämä vaatii investointeja koulutukseen. Väestön sivistyksellinen polarisoituminen on yksi uhkatekijöistä, sillä alhainen koulutus on omiaan lisäämään valemedian viestien vastaanottopotentiaalia.

Itärannan mielestä internetin etiikkaan tulisi kiinnittää aiempaa paljon suurempaa huomiota. Tarvitaan säännöt, joihin internetin tiedonvälitys voisi perustua. Tällä hetkellä onkin käynnistymässä valeuutisten vastaisia toimia eri maissa.

Olen samaa mieltä kirjailijan kanssa, että emme ole siirtymässä totuuden jälkeiseen aikaan. On vain aiheutunut vahinkoa, joka on korjattavissa.

:::::::::::::::::::::::

Puutun tässä yhteen isoon ongelmaan. On myönnettävä, että liberaali demokratia ja sen eliitti (mukaan lukien myös republikaanieliitti Yhdysvalloissa) on epäonnistunut talous- ja yhteiskuntapoliittisissa ohjelmissa, koska monet keski- ja pienituloisen tuntevat elämänsä vaurioituneen. Bernie Sandersin haaste oli juuri sitä, mitä Yhdysvaltain yhteiskuntapolitiikka olisi tarvinnut, vaikka Sandersin konkreettiset esitykset ”sosialismista” eivät olisi menneet läheskään kaikilta osin läpi. Sandersilainen arjen ”populismi” (jossa kannattajina oli paljolti samat ihmisryhmät kuin Trumpin kannattajien työväestöosiossa) olisi toiminut (ja toimii edelleen) antiteesinä trumpilaiselle liikemiespopulismille (ja samalla valeuutisille). En voi edes kuvitella, että Sanders olisi alentunut samanlaiseen valhekampanjointiin, kuin mihin Trump syyllistyi.

Juuri tällä hetkellä näen, että ”totuuden jälkeisen ajan” torjunnassa on tärkeintä säilyttää demokratioiden elinvoima. Autoritääriset populistiset hallinnot ovat estämässä vapaan tiedonkulun ja sananvapauden. Ne ovat valeuutisten ja puolitosien uutisten levittämisessä erittäin tehokkaita. Tässäkin kääntäisin kuitenkin asian niin, että EU:n kaltaiset demokratian johtotähdet ovat epäonnistuneet, jos jäsenmaat ottavat EU-tuet kyllä vastaan, mutta muutoin arvostelevat ankarasti liberaalin demokratian periaatteita. Onneksi ”kadun kansanvalta” on hereillä esimerkiksi Puolassa, joka antaa toivoa paremmasta: mikä tahansa ei mene läpi. EU:n kilpailukyvyltään erilaisten valtioiden samankaltaistamisprosessi on monilta osin epäonnistunut ja näkyy nyt uhkakuvana, että populistiset voimat etenevät vuoden 2017 vaaleissa.

Eliitin vetäytyminen tiedolliseen – monia kansalaisia ärsyttävään - erinomaisuuteensa on tunnustettava osaksi tätä valhepropagandan syy-seuraussuhdetta. Jos oikeansuuntainen tulkinta on se, että eliitti on erkaantunut tavallisesta kansasta, on hälytyskellojen syytä soida. Kasvava eriarvoisuus tuhoaa tehokkaasti kansakunnan eheyttä ja on omiaan aiheuttamaan kahtiajakautuneisuutta. Populistit yksinkertaisine ratkaisuineen ovat tarttuneet täkyyn ja esiintyvät kansan syvien rivien puolestapuhujina. Tästä ei ole pitkä matka kriittisen moniarvoisen tiedon vaihtamiseen valemedioiden valhemaailmaan.

Kysymys ei ole pelkästään itseään fiksumpina pitävien ihmisten ”oikeasta” maahanmuuttopolitiikasta, vaan syvällisemmästä asiasta. Arvojen tärkeys korostuu. Yhdysvalloissa ”huijaus” tapahtui siten, että uskonnolliset, räikeän moralistiset aatokset syötettiin kansalaisille ja samaan aikaan kerrottiin, kuinka raha valuu ylhäältä (kun se oli suurituloisille ensin sopivin veroleikkauksin ohjattu) alas kaikkien siunaukseksi. Ei valunut, ei muuttunut siunaukseksi. Samaan aikaan palkkatulojen kehitys oli vaatimatonta tai teollinen työ jouduttiin vaihtamaan heikkopalkkaisiin palvelualan työpaikkoihin. Syntyi vain iso määrä tyytymättömiä ihmisiä, jotka nyt vihaisina syyttävät tahoja (meksikolaiset, kiinalaiset), jotka suuri mestari on heille osoittanut. Ongelma on täysin ratkaisematta, syytetyt tahot ovat vääriä.

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan, mutta kyllä tässä kirjoituksessa käsitellyillä valheilla on pitkät ja syvät yhteiskunnalliset juuret. Asia ei parane, jos aiemmat huijaukset korvataan uusilla tuoreemmilla huijauksilla.

Viime kädessä valeuutisissa ja totuuden jälkeisessä aikakaudessa on kysymys valtataistelusta. Mistä taistellaan? Keskeisesti on kysymys uuden, monia pelottavan aikakauden ja vanhan, tutuksi koetun maailman taistelusta niin kuin niin monesti aiemminkin.

Arvojen ja ideologioiden markkinoilla

Vuodesta 2017 veikataan oikeistopopulistien vuotta. Saksan, Ranskan ja Hollannin vaalit osoittavat suunnan. Donald Trump on jo näyttänyt mallia. Aivan selvästi on nähtävissä Suomessakin, että tulevaa poliittista tilannetta pyritään jo nyt ennakoimaan. Miten muuten on selitettävissä perussuomalaisten viime aikoina julkituodut mielipiteet? Esimerkiksi Vesa-Matti Saarakkala totesi juuri, että ”konservatiivinen puolue on …. yksiselitteisin termi kuvaamaan (perussuomalaisia)”. Saarakkala näkeekin puolueen linjan määrittyvän enemmänkin arvojen näkökulmasta kuin oikeisto-vasemmisto-akselilla. Toisaalta keskustaa lähellä oleva e2-ajatuspaja selvitti hiljattain, että perussuomalaisten kannattajakunta on ottanut ison askeleen oikealle (peräti 2/3 perussuomalaisten kannattajista sijoittaa itsensä oikeistoon). Kompromissina voitaneen todeta, että oikeisto-konservatismi vaikuttaa olevan populismin ohella persujen suunta. On kuitenkin muistettava, että perussuomalaisissa on edelleen perinteisten työväenluokan arvojen kannatusta, eivätkä kaikki halua myöskään maahanmuuttolinjan radikalisoimista. Tilanne on häilyvä ja sitä perataan puolueen puheenjohtajavaalissa ensi kesänä.

Jussi Halla-ahon ilmoittautuminen persujen puheenjohtajakilpaan kertoo levottomasta liikehdinnästä puolueen sisällä. Timo Soini on hallituspolitiikan vanki ja muut pyrkivät nyt pettyneiden kannattajien tarjoamalle apajalle maahanmuuttovastaisilla argumenteilla. Halla-aho on maahanmuuttovastaisen linjan henkinen isä, joten hänen johdollaan puolueen lähtö hallituksesta on asteen lähempänä, kuin jos Soinin kausi jatkuu. Kunnallisvaalimenestys ratkaisee epäsuositun hallituksen ja persujen kohtalon ensi keväänä.

Perussuomalaisista tulleet linjaukset vahvistavat sen jo aiemmin (mm. e2 tutkimuksen mukaan) merkille pannun linjan, että Suomessa puoluepolitiikan polarisaatio on voimistunut, joka heijastanee leikkauspolitiikan seurauksia ja yhteiskunnallisten arvojen kovenemista.

Persujen siirtyminen oikealle merkitsee osittaista haastetta kokoomukselle, jonka kannatus ”valtiovarainpuolueena” on herkkä muutoksille. Miksi osittaista? Siksi, että suuri osa kokoomuslaisista on oikeistoliberaaleja, ei konservatiiveja. Joka tapauksessa hankausta näiden kahden puolueen kannattajakuntien välillä syntyy ja persujen - mahdollinen, joskaan ei mitenkään varma - nousu saattaa syödä kokoomuksen kannatusta.

Mikä olisi sitten Halla-ahon linja? HS:n haastattelussa hän viittaa yleisellä tasolla mahdollisuuteen toimia oppositiosta käsin maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivaan suuntaan ja sitä kautta vaikuttaa hallituspolitiikkaan. Tällöin siirryttäisiin lähemmäksi nykyisten eurooppalaisten oikeistopopulististen puolueiden linjauksia. Tietysti samaa voidaan yrittää uhkaamalla erolla hallituksesta, jos hallituksen linja ei muutu. Perusvaihtoehto on kuitenkin pyrkiä vaikuttamaan hallituksen linjaan neuvotteluteitse.

Keskusta on säilyttänyt kannatuksensa kohtuullisesti ehkä juuri sen takia, että e2:n tutkimus osoittaa, että keskustalaiset eivät vasemmisto-oikeistoakselilla ole siirtyneet mihinkään. Eri asia on, että puoluejohtajan dominoiva ote kääntää puoluetta oikealle.

Donald Trump on näyttänyt suuntaa eurooppalaisillekin populisteille. Timo Soinin harrastama Donald Trumpin peitelty liehittely kuvastaa enemmän kuin pikkusormen antamista populistiselle oikeistopolitiikalle.

Suomessa on edellä mainitusta syistä – tosin varauksin – sosiaalinen tilaus vasemmiston vahvistumiselle. Poliittisen kentän vasen puolisko ei ole heikentynyt viime aikoina, pikemminkin on tapahtunut niin, että liikkumatila on lisääntynyt. Tämä on nähtävä sosiaalidemokraattien ja vihreiden puoluejohtajaspekulaatioissa. Timo Harakan mukana olo korostaa (uudistuvan) linjan muodostamisen tärkeyttä, vaikka toki persoonallakin on suuri merkitys. Toteutunut puoluepolitiikan polarisaatioasetelma viittaa siihen, että tilaa sosiaalidemokraateille löytyy vasemmalta. Toisaalta persujen siirtyminen oikeisto-konservatiiviseen suuntaan mahdollistaa demarien keskusta-vasemmistolaiset linjaukset, joka lienee hallitukseen siirtymisen edellytys.

Politiikassa menestymisen ratkaisee se, kenellä on paras osumatarkkuus määritettäessä keskituloisten asemaa nyt ja tulevaisuudessa. Vasemmistoliiton Anna Kontula jakaa ihmiset työväenluokkaan, keskiluokkaan ja eliittiin. Suomalaisessa eliitissä kainostellaan eliitin jäseneksi julistautumista ja mielletään oma asema keskiluokkaan (tai ylempään keskiluokkaan) kuuluvaksi. Aivan kuten tulo- ja varallisuusasteikon yläpäässä pystytään myös alapäässä tarkempaan jakoon. Jakaisin erityisesti palvelualoilla työskentelevät hienojakoisemmin pienituloisiin ja köyhiin. Poliittinen vaikuttaminen on kysymysmerkki, sillä tässä ryhmässä on paljon äänestämättömiä.

Poliittisen kannatuksen näkökulmasta tietyt köyhyydessä tai köyhyyden rajamailla elävät ryhmät ovat poliittisella kartalla erityisasemassa. Anna Kontula on eritellyt näitä ryhmiä ja suhtautumista niihin osuvasti. Kontulaa hieman mukaillen vähäosaisuuden ytimessä voisivat olla seuraavat asiat: työväenluokkaan kuuluminen on tänä päivänä selkeästi köyhyysriski, luokka-asemasta on tullut yhä vahvemmin periytyvä, työolosuhteet (työajat, aukioloajat, lastenhoito) ovat muodostuneet haasteellisemmiksi, eliitiltä puuttuu kosketus työväenluokkaan, jonka seurauksena asettautuminen köyhän asemaan jää etäiseksi, sekatyöläisyys palaa silpputyön muodossa, keskiluokkaiset työt ovat vähentyneet ja huonontuneet – näköalattomuus on lisääntynyt, työttömistä keskustellaan työttömien itsensä ollessa ikään kuin ulkopuolisia, leimaava köyhyyskulttuuri (väitteet kyvyttömyydestä, heikommasta aineksesta ja laiskuudesta) väijyy taustalla.

Vasemmistoliiton kannatuksen nousu ei tahdo realisoitua, koska ihmiset eivät jostakin syystä halua mieltää itseään vähäosaisiksi tai sitten he ovat menettäneet toivonsa, että vasemmistoliiton kaltainen puolue voisi heitä auttaa. Universaali (yhteiskunnan etuja saavat kaikki tuloista riippumatta) suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on merkinnyt sitä, että veronalaiset tulonsiirrot alimmalle desiilille ovat samankokoiset kuin hyvätuloisimmalle desiilille. Tätä on pidetty hyvinvointiyhteiskuntaa koossa pitävänä voimana. Vasta-argumentti on, että tulonsiirtojen jakautuminen on epäsolidaarista.

Taloussanomien erikoistoimittaja Jan Hurri on ansiokkaasti ottanut esille erään megatrendin, joka on vaikuttanut erityisesti länsimaiden sisällä: ”talouskehitys on asteittain heikentynyt yhä aneemisemmaksi kohti nyt pelättyä stagnaatiota suunnilleen samaa tahtia kuin työvoiman (=palkkatulojen) osuus talouskasvusta on laskenut ja pääoman (=yritysvoittojen) osuus on kasvanut”. Erityisen selkeästi tämä kehitys on ollut havaittavissa Yhdysvalloissa, mutta on selkeä trendi myöskin Euroopassa, vaikka onkin peittynyt esimerkiksi pakolaisongelman alle.

Suomessa palkkatyöpuolueet eli vasemmisto on puolustanut palkansaajan asemaa ja joutunut puolustuskannalle, kun taas porvaripuolueet, jotka ovat palkkatyöntekijöiden lisäksi saaneet kannatusta yrittäjiltä ovat pitkällä aikavälillä edenneet.

Kuten edellä käy ilmi, liikettä on samaan aikaan moneen suuntaan. Ihmisten ymmällä olo näkyy gallupeissa kantaansa ilmoittamatta jättäjien suurena määränä. Pitkän linjan politiikan seuraajaa hämmentää pientenkin sattumusten vaikutus puolueen kannatukseen jopa kuukauden aikajaksolla. Toisaalta voisi kysyä onko järkevää mitata kannatusta näin tiheästi. Turha kai protestoida, sillä näistä puoluekannatusgallupeista on ehtinyt tulla jo otsikko- ja viihdemateriaalia.

Kommunistinen manifesti kirjoittamisajankohdan ja tämän päivän näkökulmasta/osa 2

Tämä on jatko-osa Kommunistista manifestia arvioivaan kirjoitukseeni.

Yksi manifestin primäärejä päämääriä on yksityisomistuksen lakkauttaminen. Marx ja Engels myöntävät, että omalla työllä hankittu omaisuus ei sisälly heidän kaavailussaan omaisuuden suojan piiriin. Tätä voidaan ja pitää arvostella ankarasti. He perustelevat ajatusta sillä, että proletariaatin palkkatyö ei joka tapauksessa ole proletaarin omaisuutta. Luotu tulo ja omaisuus on porvarin riiston kohteena, ja jos luodaan uutta palkkatyötä, on se edelleenkin riiston kohteena.

Marx ja Engels pyrkivät perustelemaan yksityisomaisuuden lakkauttamista sillä, että pääoma ei ole persoonallinen vaan yhteiskunnallinen mahti: ”Kun siis pääoma muutetaan yhteiskunnalliseksi, yhteiskunnan kaikille kuuluvaksi omaisuudeksi, se ei ole persoonallisen omaisuuden muuttamista yhteiskunnalliseksi”. Tämä on selitettävissä siten, että porvarillisen työn markkinoilla työläisille ei jää käteen säällistä palkkaa, vaan kaikki menee – hengenpitimiä lukuunottamatta – porvarin pääomaan.

Manifestin julkaisemisen jälkeen tapahtuneen kehityksen valossa tämä selitys ei tietenkään kestä. Työantajat, kapitalistit eivät ole imeneet verta työntekijöistä. Ansiotaso on noussut Euroopassa dramaattisesti manifestin kirjoittamisen jälkeen. Lainsäädännöllä on pystytty turvaamaan heikomman osapuolen, työläisen asema niin, että säälliset elämänolosuhteet on vähävaraisempienkin osalta pystytty turvaamaan. Kuitenkin siirtämällä fokus 1840-luvun tehdassaliin manifestin kirjoitus tulee ymmärrettävämmäksi.

Suomennetussa kirjassaan ”Työväenluokan asema Englannissa” (alun perin julkaistu vuonna 1845) Engels vertaa tehtaiden työntekijöiden asemaa maaorjiin. Jatkuva työttömyys, yötyöt, lastenhoito-ongelmat ja jatkuva työtä rationalisoiva koneistaminen sekoittivat ihmisten päivä- ja yörytmin ja tuhosivat monien terveyden ennen aikojaan. Työolosuhteet olivat sanoinkuvaamattoman kehnot. Raskaissa ruumiillisissa töissä kuoltiin 35-45-vuotiaina. Hiojien ammattikunnassa kuoltiin keskimäärin 28-32-vuotiaina.

Entä mihin perustuu perheen hävittäminen? Samaan syyhyn kuin edellä on esitetty: yksityisen omistamisen katoamisen seurauksena katoaa myös perhe: ”Moititteko meitä siitä, että me tahdomme poistaa vanhempien harjoittaman lasten riistämisen?”, kirjoittajat kysyvät haastavasti. Eli siis yhteiskunnallinen kasvatus perheen kasvatuksen sijalle! Porvarillisen tuotannon seurauksena joka tapauksessa ”proletaarien perhesiteet revitään rikki”. Ajatusta jatketaan mitätöimällä avioliiton merkitys.

Tässä ollaan ihmisen biologisen käyttäytymisen ytimessä. Miten onnistutaan tästä lähtökohdasta luomaan uusi ihminen uutta yhteiskuntaa varten? Ikään kuin kirjoitettaisiin ihminen uusiksi!

Kaikki edellä kuvattu perustuu yksityisen omistuksen tyhjäksi tekemiseen ja vastaavasti korvaamiseen yhteiskunnan omistuksella. Myös isänmaan käsite kyseenalaistetaan: ”työläisillä ei ole isänmaata”. Kun yksilön mahdollisuus riistää toista yksilöä lakkautetaan ja luokkien vastakohtaisuus hävitetään, katoaa myös ”kansakuntien keskinäinen vihamielisyys”. Utooppinen näkemys, jolle ei löydy maailmanhistoriassa vahvistusta.

Eräänlaisena synteesinä kaikesta edellä esitetystä manifestin kirjoittajat toteavat, että lopputulemana on luokkaerojen häviäminen. Vallankumouksen kautta lakkautetaan tuotantosuhteet ja niiden mukana luokkavastakohtaisuudet. Proletariaatti luokkana käy tarpeettomaksi, kun työ on tehty. Proletariaatti siis lakkauttaa ”oman herruutensa luokkana”.

Manifestissa on luettelo niistä konkreettisista toimenpiteistä, joihin kehittyneissä länsimaissa tulisi ryhtyä. Useimmille toimenpiteille on ominaista omaisuuserien yhteiskunnallinen haltuunotto (maaomaisuuden pakkoluovutus, ulkomaille siirtyneiden omaisuuden takavarikoiminen, luotonannon keskittäminen valtionpankille, kuljetustoiminnan valtiollistaminen jne.). Lisäksi yhteiskunnan vastuita lisätään radikaalisti tuotannossa. Luettelo täydentyy lastenkasvatuksen yhteiskunnallistamisella, työn tasa-arvoistamisella ja perintöoikeuden poistamisella.

Manifestin lopussa Marx ja Engels käyvät läpi kommunismin kanssa kilpailevat eurooppalaiset ideologiat ja aatteet ja tyrmäävät ne odotusten mukaisesti.

::::::::::::::::::::

Kommunistinen manifesti on parhaimmillaan kapitalismin (porvarillisuuden) erittelyssään. Se osoittaa vakuuttavasti porvarillisen järjestelmän vahvuudet eikä kätke järjestelmän musertavaa ylivoimaisuutta.

Yhtä kiistämättömästi teollistumisen myötä syntyi yhteiskunnallinen tilanne, jossa ihmiset elivät kaupunkien röttelöissä suuressa köyhyydessä.

Suurin este manifestin ohjelmien toteuttamiselle johtui käsittääkseni vähittäisestä kansanvaltaistumisprosessista Euroopassa ja sen sisällä pyrkimyksestä torjua kommunistista vaikutusta luomalla eläke- ym. järjestelmiä 1880-luvulta lähtien.

Marxin elämäkerroista olemme voineet lukea, että vallankumouksen odotus oli kaikenaikaista ja pienikin osviitta epäjärjestyksestä Euroopassa merkitsi toivetta vallankumouksen konkretisoitumisesta. Marx innostui aina Euroopan mullistusten yhteydessä, olipa kysymys hullusta vuodesta 1848 tai Pariisin kommuunista 1871. Varsinkin 1848-49 lähes koko Euroopan laajuiset vastakohtaisuudet tarjosivat vallankumousta synnyttävää sekasortoa, jota ”Kommunistisen manifestin” jälkisanoissa Mikko Lahtinen erittelee.

Marx oli luultavasti liian aikaisin liikkeellä. Esim. Ranskassa teollisuusväestö oli Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan keskittynyt vain suurimpiin kaupunkeihin. Maaseudulla vahvoilla olivat maaseudun omistava väestönosa, suurtilallisista pientilallisiin ja pikkuporvareihin, jotka eivät olleet otollisia ryhmiä Marxin vaikutukselle. Teollisuustyöväestö ei ollut Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan muuallakaan kehittynyt vallankumoukselliseksi osaksi yhteiskuntaa. Mutta vähän ajan päästä oli jo liian myöhäistä.

Kuvaan astuivat länsimaista yhteiskuntaa vakauttavat ja kommunismia torjuvat toimenpiteet. Teollinen vallankumous ei tapahtunut ryöpsähtämällä, vaan pitkän aikavälin kuluessa, jolloin vastakkainasettelua ehdittiin Länsi-Euroopassa (mutta ei Venäjällä) suitsia ja sosiaalisella lainsäädännöllä.

Ei syntynyt ylvästä kommunistista etujoukkoa viemään aatetta eteenpäin.

Manifestin jälkisanoissa Mikko Lahtinen toteaa oivasti, että Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumissa sekä ”porvarit” että ”proletariaatti” jakautuivat pieniin tai isoihin osajoukkoihin, joilla oli muutostarpeisiin erilaisia ja eriasteisia suhtautumistapoja. Tämä heterogeeninen kirjo monensuuntaista ajattelua ei voinut olla kovin otollinen pohja pysyville mullistuksille.

Marx itse tajusi tilanteen todetessaan, että ”Ranskassa proletariaatti on keskittynyt hajallaan sijaitseviin erillisiin teollisuuskeskuksiin ja miltei häviää valtaenemmistönä olevien talonpoikien ja pikkuporvarien sekaan”.

Marx ja varsinkin Engels ehtivät elinaikanaan myöntää, että kehitys ei kulkenut vääjäämättä kohti kumousta vaan porvariston vastateesit, ”porvariston manifesti”, estivät tehokkaasti vallankumouksen syntyä. Vastaavasti Kommunistisen manifestin jyrkät väitteet alkoivat kirjoittajistakin tuntua liian radikaaleilta.

:::::::::::::::::::::

Voimme tulkita Marxia tänä päivänä myös helikopteriperspektiivistä käsin. Silloin ei tartuta yksityiskohtiin, vaan nähdään marxilaisuus ilmiönä, jota voidaan käyttää antiteesinä kapitalismin ylilyönneille. Marx on tällöin toisinajattelija, joka toimii kapitalismin nurjan puolen kritisoijana ja paljastajana ilman, että olisi kysymys reaalisosialismiin siirtymisestä.

Kun maailma koetaan hulluuden tyyssijaksi tarjoaa Marx ajateltavaa erityisesti manifestin kapitalismikritiikissään. Marxismia tosin käytetään populistisesti väärin ikään kuin konkreettisena, reaalisena ratkaisumallina talouden haasteisiin, vaikka kysymys on välineestä, jolla voidaan valaista markkinatalouden ongelmia poikkeavasta näkökulmasta. Marxia voidaan siis hyödyntää ajatuskokeen tapaan hyväksymättä silti hänen kategorisia väittämiään.

Kommunistinen manifesti on nähtävä ensisijaisesti näkymänä 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, sen ahdinkoon ja sen avaaviin näkymiin. Kirjan jälkisanoissa aivan oikein muistutetaan, että oli vaikeaa arvioida vuosisadan puolessa välissä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys kääntyy (reaalitodellisuus oli tavallisen työtätekevän näkökulmasta monilta osin lannistava). Sen sijaan tulevaisuuden profetiana se ei toimi muutoin kuin oletusvaihtoehtona, jota vastaan globalisoitumiskehitystä voidaan peilata. Kehittyneissä länsimaissa on tapahtunut turhauttavaa kehitystä palkoissa ja tuloeroissa ja on ymmärrettävää, että monet hakevat vipua näkemyksiinsä Marxilta.

Kommunistinen manifesti kirjoittamisajankohdan ja tämän päivän näkökulmasta/Osa 1

Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa ovat suomentaneet Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ”Kommunistisen manifestin” (Vastapaino, 2016) perustuen Friedrich Engelsin toimittamaan saksankieliseen painokseen vuodelta 1890. Alunperinhän manifesti julkaistiin vuonna 1848. Kirja sisältää itse manifestin, Marxin ja Engelsin kirjoittamat esipuheet eri painoksiin 1800-luvulla sekä Mikko Lahtisen jälkisanat.

Manifesti alkaa kuuluisilla sanoilla ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Marx ja Engels kirjoittavat, että kaikki mahtavat voimat Euroopassa ovat liittoutuneet tätä aavetta vastaan. Kommunismia käytettiin haukkumasanana jo tuolloin 1840-luvulla.

Kommunistista manifestia voi tarkastella aikansa tuotteena tai tulevaisuuden ennusteena. Päädyin itse erittelemään pikkukirjasta ensi sijassa 1800-luvun tuotteena, josta käsin teen tarvittaessa hyppyjä nykyisyyteen.

Marx ja Engels eivät puhu manifestissa kapitalisteista vaan porvaristosta, jolla he kuitenkin tarkoittavat modernia kapitalistien luokkaa. Proletariaatti on modernien palkkatyöläisten luokka, johon kuuluvat ovat vailla omia tuotantovälineitä.

Kirjoittajat katsovat kautta historian vallinneen tilan, jossa sortaja ja sorrettu ovat toisiaan vastaan. Moderni porvarillinen yhteiskunta syntyi feodaalisen yhteiskunnan tuhosta. Feodalismin luokkavastakohdat eivät poistuneet, vaan korvautuivat uusilla vastakohtaisuuksilla. Porvariston läpimurron kynnyksellä Marx ja Engels katsoivat luokkavastakohtien pelkistyneen, jyrkentyneen.

Porvariston nousu liittyy oleellisesti silloiseen globalisaation kehitysvaiheeseen maailmanmarkkinoineen. Manufaktuurituotanto ei enää riittänyt tyydyttämään maailmankaupan tarpeita; tilalle tuli moderni suurteollisuus. Porvaristo oli nimenomaan feodaaliherrojen sortama sääty, joka vähitellen muodosti vastavoiman itse feodalismille. Porvaristo otti haltuunsa – kaupan ja elinkeinotoiminnan lisäksi - koko poliittisen vallan.

Marx ja Engels ylistävät porvariston edistyksellisyyttä, sen musertavaa voimaa: se poisti teollisuuden kansallisen pohjan ja tuhosi ikivanhat teollisuuden alat. Tuotteiden jakeluverkosto laajenin kaikkiin maanosiin. Paikallisuus, omavaraisuus ja eristyneisyys heitettiin syrjään. Tilalle tuli ”kansakuntien kaiken kattava keskinäinen kanssakäyminen ja riippuvuus”. Marxille ja Engelsille ”keskinäisriippuvuus” oli todellisuutta jo 1800-luvun puolessa välissä.

Samaan aikaan tapahtui väestön, tuotantovälineiden ja omaisuuden keskittyminen. Miltei EU-liittovaltioprofetialta kuulostaa porvariston tavoitteleman poliittisen keskittymisen kuvaus: yksi kansakunta, yksi hallitus, yksi laki, yksi tulliraja…..

Mikään aikaisempi sukupolvi ei ollut nähnyt vastaavaa, ei lähellekään: porvaristo oli alistanut luokkaherruutensa välikappaleiksi luonnonvoimat, koneet, maatalouden, kemianteollisuuden, höyrylaivat, rautatiet, sähkölennättimet…..

Yksilötasolla työläiset myivät itseään ”kappalekaupalla” ja olivat itsekin ”tavaroita”. Proletaarin työ tällä tavoin ”menetti täydelleen itsenäisen luonteensa”. Hänestä tuli koneen jatke. Työläisten palkka pieneni ja työmäärä lisääntyi.

Kirjoittajaparivaljakkomme ei ottanut (ei voinut ottaa) huomioon seuraavien 150 vuoden aikana kehittyneissä länsimaissa tapahtunutta työn hedelmien yhä merkittävämpää jakamista tavallisille kansalaisille, mutta toisaalta viime vuosien kehitys tuloeroineen, palkkojen alentamisineen ja työmäärien pidentymisineen palauttavat ajatukset Marxin profetioihin. Teknologinen kehitys ja tietoliikenteen kehittyminen ovat molempina ajankohtina (1800-luku/nykypäivä) tapahtuneen muutoksen taustalla.

Sanalla sanoen kehitys näytti karkaavan käsistä. Marx ja Engels puhuivat synkein sävyin ”kauppakriiseistä” tarkoittaen nykykielellä kuplataloutta ja pankki/finanssikriisin kaltaisia tiloja. Olen kirjannut omissa kirjoituksissani ainakin seuraavat talouden kuplien puhkeamiset: 1837, 1857, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929. Kriisitiheys on paljon nykyistä suurempi. Jokaisen yksittäisen paniikkivuoden ympärille muodostui koko joukko vuosia, joista muodostui taantuma ja/tai lamajaksoja. Kannattaa muistaa, että paniikin sattuessa ihmisten säästöt pakenivat pankista kokonaan, ei ollut talletustakuujärjestelmää säästöjen suojana. Omana aikanaan – Euroopan hullun vuoden 1848 aattona - Marxin ja Engelsin näkemä kehitys ei ollut aivan pielessä, pikemminkin päinvastoin.

Yksi modernin (kevyen) teollisuustyön seurausvaikutuksista oli Marxin ja Engelsin mielestä naisten työn lisääntyminen niin, että se syrjäyttäisi miesten työtä. Tällaiselle trendille en ole nähnyt ainakaan merkittävää vahvistusta.

Työväen luokkaluonne vahvistui, kun työläisten yhteenliittymät yleistyivät. Paikoin syntyi avoimia kapinoita. Uudet kommunikaatiovälineet loivat edellytyksiä luokkataistelulle. Nyt joukkovoimaa voitiin käyttää painostuskeinona lainsäädännön kehittämiseksi työläisten eduksi. Jopa pieni osa hallitsevaa luokkaa siirtyy vallankumoukselliseen luokkaan.

Mielenkiintoinen on kirjoittajien näkemys keskisäätyjen asemasta. Marxin ja Engelsin mukaan ne ovat vanhoillisia ja tukeutuvat porvaristoon. Jos ne eivät onnistu taistelussaan nykyisessä tilanteessa nykyisten etujen puolustajina, ne taipuvat proletariaatin kannalle.

Marx ja Engels eivät olleet työväenliikkeen asialla humaaneista syistä. Niinpä ryysyköyhälistö (”vanhan feodaalisen yhteiskunnan pohjimmaisten kerrosten passiivinen mädäntymistuote”) saa heiltä vain vähän sympatiaa. Ryysyproletaarit ovat Marxin mielestä taipuvaisia myymään itsensä "taantumuksellisten vehkeilyjen välikappaleeksi". Ryysyköyhälistö on siis jo lähtökohdiltaan vanhan yhteiskunnan tuote eikä sovi uuden työväenluokan taistelupariksi.

Miten valtavan proletaarienemmistön tulisi käyttää voimaansa? Marxin ja Engelsin ratkaisu on radikaali: ”proletaarin on hävitettävä kaikki tähänastisen yksityisomistuksen suojat ja takeet”. Proletaarin on siis kadotettava oma tähänastinen materiaalinen omaksumistapansa ja tuhottava myös (porvarillinen) päällysrakenne. Tämä on yksi Marxin ja Engelsin epäuskottavimmista tavoitteista. Tuomio porvaristolle on jyrkkä: se on kykenemätön hallitsemaan, koska ”se ei kykene turvaamaan orjalleen (proletariaatille) edes orjan elämää”.

Mikä on kommunistien suhde proletariaattiin? Marx ja Engels tekevät selväksi, että ”kommunistit ovat …. työväenpuolueiden päättäväisin…..osa”. Heidän asemansa perustuu muita joukkoja ”parempaan ymmärrykseen”. Kommunistien toimiminen etujoukkona näkyy siis jo varhaisessa kirjoituksessa.

Jatkuu...

Kirjoituksen toisen osa julkaisen tuota pikaa……