Finanssikriisin yksi keskeisistä aiheista on suhtautuminen omistajuuteen. Asiasta on puhuttu aivan liian vähän sen ansaitsemaan huomioon nähden. Mikä tekee omistajuudesta niin tärkeän ? Ehkä on syytä luoda katsaus omistajuuden lähihistoriaan. Sosialistisessa järjestelmässä omistajuus tarkoitti yhteisomistajuutta, kollektivismia. Omistajuus toteutettiin pakko-omistajuuden kautta, siitä nimi pakkokollektivisointi. Pitkä 70 vuoden kokeilu ei tuottanut positiivista tulosta, päinvastoin koko sosialistinen rakennelma romahti. On kuitenkin toinen yhteisomistajuuden malli, joka näyttää selvinneen useiden vuosikymmenien ”koeajasta”. Tarkoitan Israelin kibbutseja. Niissä yhteisasuminen näyttää perustuvan suostutteluun tai vapaaehtoisuuteen. Kibbutsit käynnistyivät alun perin maatalousvetoisina. Kuitenkin tänä päivänä niissä on voittanut alaa teollisuus ja matkailu. Vaikka nykyajan nuori sukupolvi tuntuisikin ahdistuvan moisesta vastavirtaan ajattelusta, sillä sitähän kibbutsit ovat nykyiseen yksilökeskeiseen ajatteluun rinnastettuna, niin ne ovat selvinneet modernin paineesta ja näyttävät jäävän eloon. Nykyisin israelilaisista noin 130 000 asuu parissa kolmessa sadassa kibbutsissa. Ei voida kuitenkaan sanoa, että tämä elämänmuto olisi edes Israelissa vallitseva saati, että malli voisi toimia globaaleissa rakenteissa. Kibbutsien yhteisasuminen on siis marginaalissa maailmanlaajuisesti nähtynä.
Yhdysvaltain uusliberaalit valitsivat täysin toisenlaisen linjauksen omistajuuteen. Konservatiiviset thinktankit kehittelivät ownership societyn, omistajuusyhteiskunnan 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui rankimman kautta yksilön omistajuuteen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin järjestämistapaan, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin. Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Nämä ajatukset ovat johdomukaisia seurauksia tavoitellun ”pienen valtion” näkökulmasta.
Kun George Bush nuorempi otti vastaan presidentin tehtävät hän perusti oman ideologiansa Cato-instituutin tavoitteisiin. Aluksi näillä tavoitteeilla oli huomattava kannatus amerikkalaisten keskuudessa. George Bush nautti pitkään suurta suosiota äänestäjien keskuudessa, joten uusliberaaleille ajatuksille oli kantopintaa. Vähitellen tilanne muuttui ja ääriliberaalit ajatukset menettivät kannatustaan. Oli kuitenkin yksi omistajuuden alue, jolla edettiin, nimittäin home ownership, kodinomistajuus. On vaikeaa sanoa, mistä lähteistä kodinomistajuus alun perin kumpusi. Joka tapauksessa Bushin hallinto omaksui nopeasti kodinomistajuuden periaatteet. Vuonna 2002 pitämissään puheissa Bush nosti homeownershipin yhdeksi tähtitavoitteistaan. Periaatteena Bushilla oli, että kodinomistajuuden tulee olla erittäin laajaa. Hän kantoi huolta erityisesti mustien ja latinojen alhaisesta omistusasuntotasosta. Kun valkoisilla kodinomistajuus oli 75 % tasolla oli se vähemmistöjen osalta alle 50 %. Tavoitteeksi Bush nosti latinojen ja mustien osalta samana tason kuin valkoisilla. Vuoteen 2010 mennessä piti synnyttää 5,5 miljoonaa omistuasuntoa vähemmistöille. Välikappaleeksi tähän Bush valjasti Fannie Maen ja Freddie Macin, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa, jotka olivat Bushin hallinnon otteessa. Käytännössä lainoitusta hoidettiin siten, että käsirahaa ei vaadittu, korko oli pari vuotta alhaalla ja takaisinmaksuajat olivat pitkiä. Koko hanke kaatui kuitenkin jo alkuvaiheessa, kun kohderyhmällä ei ollut mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, ei edes kevenntyillä ehdoilla. Johtopäätöksenä voisi todeta, että Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus ” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää ainoastaan julkisia toimijoita, vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät samaan ralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Ei kannettu huolta takaisimaksuajoista, kun subprime-lainat vakuutettiin (seurauksena maailman suurimman vakuutusyhtiön AIG:n romahtaminen) ja ennen kaikkea, koska asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Tämäkin peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät ole nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä ! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailman sodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa.
Yhteenvetona voisi todeta, että omistajuus silloin kuin se perustuu saman tyyppiseen ideologisointiin kun aikanaan Neuvostoliittossa näyttää johtavan dramaattisen huonoihin tuloksiin. Yhdysvalloissa kodin käsittäminen sijoitusvälineeksi oli merkittävä oire. Sitä ilmensi TV:n mainoslause ”kotisi on pankkisi, pankkisi on kotisi”. Omistusasuntojen käyttö elintason laajentamisen välineenä näin karkealla tavalla johti tuhoisiin seurauksiin.
Vielä subprime-kriisin jälkeenkin Bush yritti jatkaa omistajuusyhteiskunta-aatetta pyrkimyksellä yksityistää osittain sosiaaliturva. Tämä vuosille 2007-2008 kohdistunut pyrintö kaatui Bushin hupenevaan suosioon. Suunta on kääntynyt Barack Obaman kaudella, mutta voittomarginaali 55 % - 45 % äänistä ei vielä varmista muutoksen läpimenoa varsinkin, kun republikaanit ovat ajatuneet äärikonservatiivien käsiin.
Mikä asuntojen hintakuplasta ja finanssikriisistä jää käteen tuleville ajoille ? Ainakin se, että omistajuuden ideologisointi, joka Neuvostoliitossa tapahtui pakkokollektivisoinnin kautta ja joka Yhdysvalloissa tapahtui pakkomielteenomaisen omistusasumisen kautta 2000-luvun alussa ei näytä johtavan hedelmälliseen lopputulokseen. Miksi länsimaissa pitäisi tavoitella omistusasuntoa hinnalla millä hyvänsä ? Eihän Saksassakaan omistusasuntoja ole kuin 40 % asuntokannasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti