USA:n poliittisessa ilmapiirissä on muutamien viime vuosikymmenien aikana tapahtunut merkittäviä muutoksia. On ollut konsensuksen aika, mutta on myös ollut repivän riidan aika.
Tarina voidaan aloittaa vaikkapa 1930-luvun New Dealistä. Talouden romahtamisen seurauksena ryhdyttiin Rooseveltin johdolla laajaan säätelykeskeiseen lainsäädäntötyöhön. Taloutta säädeltiin edelleen toisen maailmansodan aikana. Kun maailma siirtyi jännitteisen rauhan aikaan 1940-luvun puolessa välissä oli Yhdysvaltain asema muuttunut: sillä oli verrattomasti enemmän resursseja käytössään kuin useimmilla muilla mailla.
Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain verotus kiristyi voimakkaasti. Kaukana takana päin olivat 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten laissez faire -ajat (Gilded Age, Progressive Era). Korkeimman tuloluokan progressio ylsi 90 prosenttiin. Itse asiassa korkean verotuksen kautta kesti aina 1960-luvulle saakka. Vuosien 1950 ja 1963 välillä korkein tuloveroaste vaihteli 91-92 % paikkeilla, joka tämän päivän näkökulmasta tuntuu lähes uskomattomalta.
Ajanjaksoa 1940-luvulta aina 1980-luvun vaihteeseen on totuttu pitämään amerikkalaisen keskiluokan kulta-aikana. Tuloerot pienenivät. Ajasta onkin käytetty nimitystä Great Compression, suuri kokoonpuristuminen. Tulokehitys ammattimiehillä oli erittäin suotuisa. Poliittisesti hämmentävä asia on, että kahden suuren puolueen välillä vallitsi konsensus päätettäessä taloudellisista ja yhteiskunnallista asioista. Näin siitä huolimatta, että aikavälille osuivat repivän riidan aiheet, Korean sota, Vietnamin sota, kansalaisoikeustaistelun kiivaat päivät ja esimerkiksi Watergate-skandaali.
Viimeisenä New Deal-presidenttinä voidaan pitää Lyndon B. Johnsonia, jonka aikana tehtiin valtavia sosiaalipoliittisia uudistuksia (war on poverty, medicade, medicare, kansalaisoikeuslainsäädäntö jne.). Jälkikäteen arvioituna kuitenkin myös Richard Nixon jatkoi yhteisymmärryksen linjoilla. Nixon mm. tekin tuloksettoman tarjouksen demokraateille terveydenhoitojärjestelmän uudistamisesta. Sekä demokraatit että republikaanit näyttivät jakavan pääsääntöisesti yhteiset yhteiskuntapoliittiset arvot.
Vasta 1980-luku toi muutoksen. Ronald Reaganin astuessa valtaan muuttui suurten puolueiden keskinäinen ymmärrys vähitellen torailuksi. Kuitenkin Reaganin henkilökohtainen suosio oli niin korkealla tasolla, että kansalaiset lähtivät uuteen yhteiskuntapolitiikkaan mukaan suurella innolla. Merkittävin muutos tapahtui verotuksessa, korkein marginaaliveroprosentti putosi 1980-luvun kuluessa aina 28 prosenttiin ennen kuin lähti lievään kasvuun. Samaan aikaan alhaisimman tuloluokan marginaaliveroa nostettiin 5 prosentista 10 prosenttiin! Reagan näytti saavan viestinsä perille: ei kaivattu hyvinvointiyhteiskuntaa, valtion holhousta eikä rankkaa säätelyä. Ikään kuin ihmiset olisivat kyllästyneet maailmansodan jäljiltä päälle jääneeseen jäykkään yhteiskuntavetoiseen politiikkaan. Valtiota piti oikeasti pienentää olkoonkin, että monet tavoitteet olivat lähinnä retoriikkaa, propagandaa. Oikeasti muutokset eivät olleet verotusta lukuunottamatta kovin mullistavia.Jälkikäteen voitaneen arvioida, että nimenomaan republikaanit muuttuivat. Pitkä demokraattisvetoinen konsensuskausi - riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani – haalistui muuttuen vähitellen katkeraksi vastakkainasetteluksi. Käytännössä republikaanien liike syntyi ja eteni rinnan konsensusvetoisen politiikan kaudella. Jo 1950-luvulla nähtiin orastavia merkkejä konservatiivien uudesta suunnasta. Barry Goldwaterin agressiivinen pyrkiminen presidentiksi vuonnna 1964 oli näkyvä esimerkki tästä. Samana vuonna Ronald Reagan piti merkittävän ”A Time for Choosing” (tai pelkästään ”The Speech”) -puheen, joka konservatiivien keskuudessa on noussut jälkikäteen arvoon arvaamattomaan. Siinä näkyivät selvästi jo ”pienen valtion” tavoittelu ja inho kalliita sosiaalipoliittisia ohjelmia kohtaan. Tuohon aikaan 1960-luvun puolessa välissä sekä Goldwater että Reagan näyttäytyivät kuitenkin lähinnä äärikonservatiivisilta häiriköiltä, niin vahvasti oli sitouduttu demokraattisevetoiseen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen.
Konservatiiviliikkettä, joka nousi valtaan Ronald Reaganin kaudella on totuttu nimittämään Movement Conservatismiksi. Movement Conservatism siis muhi pitkän aikaa 1960-luvulta 1980-luvulle ennenkuin puhkesi kukkaan. Movement Conservatism ei ole kuitenkaan yhtenäinen aate. Se on jakautunut lukuisiksi alahaaroiksi, jotka on syytä esitellä tarkemmin.
Business-ulottuvuus. Aluksi republikaanit tavoittivat nimenomaan pienyrittäjät. Vähitellen republikaaneista on kehittynyt yrityspuolue laajemminkin. Kuitenkin kritiikkiä finanssikriisin elvytystoimiin. Ei siis välttämättä suurpankkien tai esim. autonvalmistajien puolue. Suhtautuu kriittisesti elvytysrahojen laajaan jakoon.Pieni valtio. Selkeä EI laajoille sosiaalipoliittisille uudistuksille, ml. terveydenhuoltouudistus. Vastaavasti veronalennukset keskeisinä tavoitteina. ”Hallitus ei ole ratkaisu, vaan se on itse ongelma”. Great Societyn vastustus. Tarjonnan taloustiede. Trickle-down economics.Uusliberalismi. Uuskonservatiivit ovat löytäneet uusliberalismin vasta kun intellektuellit (Irving Kristol, Milton Friedman) tulivat Movement Conservatismiin mukaan. Konservatiiviset thinktankit (esim. Heritage Foundation ja Cato-instituutti). Omistajuusyhteiskunta, kodinomistajuus. Sitä ennen konservatiivien suunnannäyttäjinä olivat toimineet keskilännen äärivanhoilliset äänestäjät.
Radikaali konservatismi. Kyllästyminen rotuintegraatioon. White Backlash. Demokrattisen radikalismin (New Deal) vastaiskuna radikaali konservatismi. Margaret Thatcher suunnannäyttäjänä, Ronald Reagan seuraa.
Paranoidi kommunismin vastaisuus. Ei kompromisseja hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan, kuten läntisen Euroopan konservatiiveilla.Christian Conservatism. Religious Right. Christian Nation. Perhearvot. Uskonto näyttelee merkittävää osaa poliittisessa päätöksenteossa.
Barack Obaman pääsy valtaan oli iso isku uuskonservatiiveille. Kehitys Movement Conservatismin suuntaan jatkui kuitenkin presidentinvaalien jälkeen. Koko puolue on siirtynyt oikealle radikaalin johdon myötä. Vaikka johto näyttää irtautuneen kauas oikealle poliittisesta valtavirrasta on radikaali oikeisto kuitenkin säilyttänyt otteensa konservatiivisista äänestäjistä. Demokraattien on vaikea löytää 60 prosentin enemmistöjä senaatissa vaikeissa kysymyksissä. Fox-TV, Newt Gingrich, Rush Limbaugh ja Ann Coulter ovat radikalismissaan kuitenkin irrallaan valtavirrasta ja saattavat johtaa puolueensa ulos vakavasti otettavasta päätöksenteosta.Yhdysvaltain sisäpolitiikassa on siis muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtunut iso muutos repivään kahtiajakautuneisuuteen. Äärikonservatiivien itsepintaisuus voisi murtua, jos Obama saa tärkeissä asioissa läpimurtoja. Tällä hetkellä ei voida sanoa, että ratkaiseva askel olisi otettu vasemmistolaisempaan yhteiskuntapolitiikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti