Uusliberaalien tavoitteena on ”pieni valtio”. On vaikea mitenkään kuvitella , että Yhdysvallat voi olla ”pieni valtio”. BRIC-maat varmaanin nauraisivat partaansa, jos näin kävisi. Maailman herruus siirtyisi niille. Valta houkuttelee aina ja jos syntyy valtatyhjiö se pyritään täyttämään.
Jo Ronald Reaganin aikana voitiin todeta, että pienen valtion tavoittelu johtaa suuriin menoihin (budjettialijäämä kaksinkertaistui, kokonaisvelka kolminkertaistui, kauppavaje nelinkertaistui). Nyt ero tulojen ja menojen välillä on kasvanut rakenteelliseksi (ei ole korjattavissa suhdanteilla). Menot ja tulot ovat täysin eri paria. Ja uusliberaalien pienen valtion tavoite oli juuri se, että valtion menot olisivat olleet pienet !
Valtion ei tarvitse olla ”suuri”, mutta se ei voi olla taloudellisesti heikko. Uusliberaalit pyrkivät pienen valtion kautta suureen vahvuuteen, kun ”ihmiset itse saavat päättää”. Tavoite ei ole uskottava, vaan naivi. Äärikonservatiivien (movement conservatism), uusliberaalien ja teekutsuliikkeen tarkoitus on juuri tämä: valtion puuttumista yksityisen asioihin pitää vähentää. Tavoitteena piti olla jeffersonilainen pieni valtio, jossa kansalaiset itse (tai heidän etujoukkonsa) ovat suurimpia vallankäyttäjiä. Näiltä, jotka ihailevan Thomas Jeffersonin pientä valtiota unohtuu, että Jeffersonin pienessä valtiossa – Jeffersonin itsensä mielestä - maaomaisuus ja maanviljely olivat keskiössä. Nykyaikaisessa valtiossa on vaikea toimia, jos poimitaan asioita mielivaltaisesti yhdistelemällä sieltä täältä. Maatalousvaltion yksinkertaisia olosuhteita on vaikea yhdistää tämän päivän tietoyhteiskunnan rakenteisiin. Ehkä kannattaisi tutustua Jeffersonin aikalaisen ja kilpailijan Aleksander Hamiltonin ajatuksiin. Hamiltonin mukaanhan valtion tehtävänä on teollistamisen johtaminen eli valtio nimenomaan edistää yhteiskunnan modernisoimista. Nämä kaksi päävaihtoehtoa ovat edelleen relevantteja tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kiistoissa USA:ssa.
Monet amerikkalaiset elävät unelmassa, jossa palattaisiin kymmeniä tai mielellään satoja vuosia taaksepäin, johonkin sellaiseen aikakauteen, jota ei enää ole. Ennen vanhaan tallaisia ihmisiä sanottiin utopisteiksi. Hyvin monet utopiat olivat erilaisia sosialismin sovelluksia (Owen, Fourier, Proudhon jne.). Jonkinlaisena utopiayhteiskuntien kuvajaisena voidaan pitää myös hippie-liikettä omalla vaatimattomalla tavallaan. Kaikki utopiasosialistiset aatteet ovat kuolleet lyhyen kukoistuksen jälkeen.
Uutta tässä on se, että nyt oikealle laidalle - äärikonservatiivien toimesta – yritetään muodostaa tällainen utopiayhteiskunta, jossa vallitsee onni ihmisten keskuudessa . Lopputulos tulee olemaan sama kuin sosialistisissa vaihtoehdoissa.
Muutoinkin kannattaisi kiinnittää huomiota siihen, että uusliberalismi on sosialimin rinnakkaisideologia. Toisen tavoitteena oli kollektiivinen omistus, toisen taas mahdollisimman pitkälle viety yksityisomistus. Viimemainitun periaatteet on muotoillyt Cato-instituutti. Caton keskeiset prinsiipit olivat seuraavat:
-jokaisella ihmisellä on valta oman terveytensä hoitoon -vanhemmilla on valta omien lastensa koulunkäyntiin -jokaisella työntekijällä on vastuu omista eläkesäästöistään
Valta (kontrolli) on tässä suorassa yhteydessä omistukseen. Jokaisella on siis omistusoikeus edellä mainittuihin asioihin. Nämä periaatteet muodostavat ”ownership societyn” , omistajuusyhteiskunnan ytimen.
Alun perin omistajuusyhteiskunnan käsitteen kehitti ilmeisesti - yllätysyllätys - George Bush nuorempi. Hänen osaltaan asia ei ollut vain ideologinen, vaan hän lähti toteuttamaan sitä konkreettisesti uusliberaalissa hengessä. Kun varsinaiset omistajuusyhteiskunnan sloganit ovat vaikeasti toteutettavissa (itse asiassa Barack Obama käänsi myöhemmin terveydenhuoltouudistuksesa suunnan päinvastaiseksi) keskittyi Bush yhteen keskeiseen omistajuusyhteiskunnan teemaan nimittin kodinomistajuuteen (home ownwership). Bush määritteli tavoitteensa vuosien 2002 ja 2004 välillä. Tuloksena oli varsinainen sokerikuorrutettu laki nimeltä American Dream Downpayment Act (2003). Se tavoiteena oli aikaansaada omistusasunto 5,5 miljoonalle latinolle tai mustalle. Laki oli tarkoitettu tasaamaan valkoisen enemmistön ja värillisen vähemmistön omistajuuseroja. Laissa mm. käsirahan osuutta pienennettiin huomattavasti ja lain toteutukseen sidottiin Fannie Mae ja Freddien Mac, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Ajatus oli kaunis, mutta täysin toimimaton. En väitä, että finanssikriisi olisi ollut suoraan tämä lain seurausta, mutta Bush loi kehikon myöhemmälle tuhoisalle kehitykselle. Mikä meni pieleen ? Voisiko finanssikriisin syy olla lukutaidon puute ? Tosiasia on, että ne ihmiset, jotka pistivät nimensä subprime lainapapereihin joko eivät osanneet lukea tai ainakaan eivät ymmärtäneet lukemaansa. Se onkin mielenkiintoinen asia, mikä on syy puutteellisen lukutaitoon. Olisiko uusliberaalien syytä katsoa peiliin ja todeta, että tämäkin on yksi uusliberaalin ryöstöviljelyn tulos. Panostukset kohdistetaan yhteiskuntapolitiikassa onnistujiin ja niille, joilla on varaa maksaa kalliit yliopistomaksut. Perusopetuksen laiminlyönnit ovat silmiinpistävät. Richard Floridan mukaan sosiaalinen koheesio on yhdysvalloissa heikentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä eli juuri se ajatus ”rags to richies”, jonka piti olla kantava yhteiskuntapoliittinen voima Yhdysvalloissa. Selkeä opetus on varmaan se, että niiden, jotka eivät ymmarrä köyhyyden päälle mitään ei pitäisi lähteä ratkomaan köyhien ongelmia.
Ei Bush ajatuksiaan toki yksin keksinyt. Jälkeenpäin on todettu selvät yhtäläisyydet Margaret Thatcherin ohjelmiin. Entä nyt, mikä on yhteiskunnallinen tilanne juuri tällä hetkellä ? Näyttää siltä, että teekutsuliikkeen naivi ajatus pienestä valtiosta jyllää tällä hetkellä USA:ssa. Repulikaanit, jotka riemumielin ottivat aluksi vastaan teekutsuliikkeen tavoitteet ovat nyt kiireesti irtaumassa liikkeestä tajutessaan, että teekutsuliikkeen utopistiset ajatukset eivät voi olla tie valtaan. Tähän siis on tultu uusliberalismin kehityksessä.
Onko niin, että uusliberalisimi lopulta osoittautuu samanlaiseksi yhteiskunnalliseksi kokeiluksi kuin sosialismi. Yhtäläisyyksiä on: amerikkalaisen uusliberalismin isä – paljon suuremmassa määriin kuin Milton Friedman - on Irving Kristol. Hän oli 1950-luvulla uusmarxilainen ja sittemmin useita vuosikymmeniä, itse asiassa elämänsä loppuun asti uusliberaali. Mielekiintoinen vertailukohde on Björn Wahlroos, joka meillä oli 1970-luvulla taistolainen sosialisti ja sitemmin omien sanojensa mukaan uusliberaali.
Uusliberaalit kuvittelevat, että valtion mahdollisimman vähäinen puuttuminen ihmisten asioihin johtaa suureen yhteiseen onneen. Meillä on ollut tällainen aikakausi: aikakautta 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuun (1920-luvun loppuun) voidaan kutsua laissez faire -kaudeksi. Silloin rahamarkkinoiden säätely ja valvonta yleensäkin oli minimissään. Aikakausi synnytti lukuisan määrä pankkikriisejä: kriisit 1873, 1884, 1893 ja 1907 kertovat omaa korutonta kieltään rahamarkkinakriisien tuhoisuudesta. Niissä ihmiset ihan oikeasti menettivät rahansa pankkien kaatuessa. Kun nyt uusliberaalit yrittävät kääntää kriisin hallituksen viaksi (Bushin hallinto teki toki suuret virheensä, mutta sen politiikkaa ohjasikin uusliberalismi) kannattaa muistaa, että nuo nykyaikaisen rahamarkkinoiden ensimmäiset suuret kriisit aiheutuivat nimenomaan säätelemättömissä olosuhteissa. Yhdysvaltain keskuspankki perustetiin vasta vuonna 1913 pääomittamaan vaikeuksiin joutuneita pankkeja ja talletustakuujärjestelmä vasta vuonna 1933.
Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin teoksessa This Time Is Different osoitetaan selvästi, miten ensimmäistä valvomattomien rahamarkkinoiden kautta seurasi toinen 1980-luvulta alkaen johtuen rahamarkkinoiden vapauttamisesta. Välillä rahamarkkinoita säädeltiin tiukasti. Tätä kautta kesti 1930-luvulta (lähtöpisteenä voitaneen pitää vuoden 1933 pankkilakia) 1980-luvun alkuun.
Antaisinkin näille kahdelle rahamarkkinoita säätelemättömälle aikajaksoille nimen laissez faire I ja laissez faire II. Vasta nyt 2010-luvulla päästään säätelyn tiukentuessa mahdollisesti eroon säätelemättömän kauden rahamarkkinakuplista. Onko säätely riittävää, jää nähtäväksi. Ollaanko vihdoin käsitetty, että vastakkain ovat kansanvalta ja rahamarkkinavalta ja että kansanvallan tulee periä tässä taistelussa voitto ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti