Se sama, mikä tapahtui Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa sijoittajille ja pankeille tapahtui lähes samaan aikaan Euroopassa. Osittain se johtui siitä, että eurooppalaiset osallistuivat lähes samassa määrin subprimesta johdettujen arvopapereiden ostoon kuin amerikkalaisetkin.
Sama malttamattomuus vaurastua kuin USA:ssa tapahtui myös Euroopassa, tosin lievempänä. Asuntomarkkinoiden kupla toteutui myös Euroopassa, tosin hiukan eri syistä kuin Yhdysvalloissa.
Pyrkimys hypätä omistajuuteen lyhintä mahdollista reittiä ja sitä kautta vaurastua johti myös Euroopassa kriisiin. Tietenkin ahneuden aspekti oli myös oleellinen siinä mielessä, että sijoitettiin mielellään erilaisiin eksoottisiin rahoitusinstrumentteihin.Tuotannollinen toiminta ei ollut enää riittävän houkuttelevaa. Pieni tasainen tuotto ei motivoinut sijoittajia.
Silmiinpistävä piirre on kaikilla tasoilla tapahtunut velkaantuminen. Kotitaloudet, kunnat, valtiot velkaantuivat samaan aikaan. Kun omistajuus on ylikorostunut ja toisaalta tuloerot ovat kasvaneet on syntynyt velkaongelma. Todellisen vaurastumisen ja vaurastumisen edellytysten ristiriita on kasvanut. Heikot tulot heijastuvat kilpailukykyyn ja verotuloihin. Edes paikallaan pysyvillä palkoilla ei ole pystytty säilyttämään työpaikkoja. Tämä johtuu siitä, että ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota koko kansan kouluttamiseen. Verotuloja on taas vaikea kerätä, kun tulokertymät ovat pienet ja verovähennyksillä vähennetään entisestään saatavia verotuloja.
On tapahtunut polarisoitumista sekä velka- että tulopuolella. On ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista velkaa ja toisaalta jättivelat ovat kasaantuneet monille muille. Vastaava ilmiö on tapahtunut tulopuolella. Rikkaimmat ovat rikastuneet kun taas pienissä tuloissa (Yhdysvalloissa myös keskituloissa) on pysytty paikallaan tai jopa taannuttu.
Tuntuu siltä, että polarisoitumisilmiöön ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Keskiarvoilla ei pystytä näkemään tuloerojen ja velkaerojen todellista vaikutusta. Länsimaisen yhteiskunnan suuri paradoksi on siis siinä, että kun kokonaistalous on kasvanut niin hedelmät ovat valuneet liian harvojen käsiin. Yhteiskunnan sisällä on tapahtunut suuri eriarvoistuminen. Vaurauden kasvuun ovat kuitenkin vaikuttaneet sekä köyhät että rikkaat.
EU:n piti olla suuri kehittymisedellytysten tasoittamisprojekti. Siihen se ei ole pysytynyt. Päinvastoin osa EU:n kilpailukyvyttömistä valtioista on kärsinyt yhteisestä valuutasta. EU:n sisällä on nähtävissä ranskalaisten ja saksalaisten pankkien suursijoitukset kilpailukyvyttömiin maihin. Juuri näillä sijoituksilla piti luoda yhteiset vauraat markkinat saksalaisille ja ranskalaisille tuotteille. Valtiotasolla vaatimus julkisen talouden alijäämäämän pysymisestä alle 3 prosentin on ollut kestämättömällä pohjalla siksi, että EU:n luojat, Saksa ja Ranska ovat itse laistaneet tästä tavoitteesta.
Miksi tasoittamispyrkimykset eivät onnistuneet ? Siihen on varmaan merkittävät historialliset syynsä. Erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, että vielä 1970-luvulla nämä maat (Kreikka, Espanja ja Portugal) olivat diktatuurivaltioita. Kehittyneet markkinat edellyttävät demokratiaa ja kansalaisoikeuksia. Kiinakaan ei pärjää pitkään vajavaisilla demokraattisilla oikeuksilla.
EU:n laajeneminen tapahtui sittenkin liian nopeasti. Heikommilla edellytyksillä toimineet valtiot olisivat tarvinneet oman valuutan vielä pitkän aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti