Tohtori Jukka Tarkka on kirjoittanut muistelmansa nimellä ”Muistumia” ( Siltala, 2017). Tarkka on usein kommentoinut muiden tekemisiä, mutta kyllä hän on itsekin ollut toimija. Hän on toiminut kolumnistina (mm. Helsingin Sanomissa kahdeksan vuotta), kirjankustantajana, yhteiskunnallisena lobbarina, kansanedustajana, historioitsijana ja monessa muussa roolissa. Nykyisin hän tituleeraa itseään vapaaksi kolumnistiksi ja kommentaattoriksi.
Tarkka on sujuvakynäinen muistelija ja erinomainen poliittisten tapahtumien erittelijä.
Olen monta kertaa näissä blogikirjoituksissa ottanut kantaa Tarkan kirjoituksiin ja kirjoihin enkä läheskään aina myötämielisesti. Olen asettunut usein opponentin asemaan ja epäilenpä, että niin tapahtuu tälläkin kertaa.
Tarkan katseen polttopisteessä on Venäjä (Neuvostoliitto). Se on samalla hänen katseensa sokea piste. Tarkan Venäjä on uhka ja nimenomaan uhka. Hän on kehittänyt tästä itselleen tavaramerkin ja samalla altistunut ankaralle kritiikille.
Aloitan kirjan arvioinnin Viktor Vladimirov/Paavo Väyrynen –”muistumasta”. Kysymys oli Tarkan kirjoittaman Ahti Karjalaisen muistelmateoksen (”Presidentin ministeri”) valmistelun yhteydessä paljastuneesta Neuvostoliiton halusta vaikuttaa vuoden 1982 presidentinvaaleihin öljykaupan avulla.
Katson Tarkan osoittaneen todeksi, että Paavo Väyrynen yhdessä Neuvostoliiton Suomi-suhteiden ykkösvaikuttajan Viktor Vladimirovin kanssa pyrki luomaan Karjalaisen ympärille nostetta yrittämällä järjestellä Neuvostoliiton kauppaa niin, että Karjalainen saisi siitä etua presidentinvaalikampanjaansa. Hanke ei tuottanut sitä tulosta, mitä Väyrynen äärimmäisessä kunnianhimossaan tavoitteli. Karjalainen ei päässyt edes keskustapuolueen ehdokkaaksi. Ei Karjalainen tahdoton välikappale ollut, mutta kyllä hän oli tuossa vaiheessa jo pahasti väsynyt mies.
Yhtä kuuluisa kuin Tarkan huomio Karjalaisen ympärille rakentuneesta öljykaupasta on hänen taistelunsa ”totuudesta” Paavo Väyrysen kanssa koskien tapaus Vladimirovia. Väyrynen kiisti jyrkästi pelanneensa peliä Karjalaisen hyväksi. Nykytermejä käyttääkseni vastakkain olivat totuus ja vaihtoehtoinen totuus. Vääjäämättä kallistun Tarkan analyysin kannalle Väyrysen esittämän sijasta: vaikutusyritys Karjalaisen hyväksi oli todellinen. Asiassa auttoi se, että Karjalainen oli inhorehellinen ja tuli kertoneeksi elämäkerrassaan Tarkalle, miten asiat olivat, mukaan lukien välirikko Kekkosen kanssa.
Minulle on jäänyt kuva Karjalaisen halusta kuitata kärsimänsä vääryydet niille, jotka kohtelivat häntä kaltoin, mutta yhtä lailla hän näyttää alistuneen – ehkä osin huomaamattaan – nuorempien poliitikkojen välikappaleeksi. Näissä merkeissä Tarkka toimi asioiden ylös kirjaajana ja kupletin juonen paljastajana.
”Presidentin ministeristä” seurasi melkoinen kohu, olihan kysymys Ahti Karjalaisesta, yhdestä idänkaupan suurimmista vaikuttajista.
::::::::::::::::::
Otavan kirjallisena johtajana Tarkka kustansi muun muassa Juhani Suomen massiivisen Urho Kekkosen kahdeksanosaisen elämäkerran. Kirjassaan Tarkka – ehkäpä juuri kustantajan edustajana – ottaa neutraalin roolin Juhani Suomen tuotantoon. Muistelen, että Tarkka otti aikoinaan Kekkos-kirjasarjan ensimmäisiin osiin kriittisen otteen, mutta sitten yhtäkkiä lievensi kritiikkiään ja yltyi jopa kehumaan Juhani Suomen historiakäsityksiä.
Itse en koskaan lämmennyt Juhani Suomen historiakäsityksille. Hän otti tehtäväkseen toimia Kekkosen historiaan jäävän kuvan todistajana ja se kuva oli läpeensä myötäsukainen epäuskottavuuteen saakka. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi toiminut pätevän historioitsijan tarkkuudella tapahtumien ylös merkitsijänä, vaan siitä, että samoista lähteistä lukija saattaa vetää aivan erilaiset johtopäätökset kuin Juhani Suomi.
Tarkka itse on kirjoittanut runsaasti Suomen lähihistoriaa käsitteleviä kirjoja. Niistä mainittakoon ”Hirmuinen asia”, ”Suomen kylmä sota” ja ”Karhun kainalossa”. Elämäkerrat hän on kirjoittanut Ahti Karjalaisen lisäksi Max Jakobsonista, Päiviö Hetemäestä ja L.A. Puntilasta.
:::::::::::::::::
Yhtenä kirjan keskeisenä teemana on nuorsuomalaisen puolueen perustaminen (puoluerekisteriin vuonna 1994) ja sen tuhoutuminen. Parivaljakko Jukka Tarkka-Risto E.J. Penttilä toimi puolueen dynamona. Kirjan kuvaus puolueen perustamisesta on yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Mukana näytti olevan enemmän intoa kuin taitoa. Vakava yritys se silti oli. Tarkka joutuu uudessa kirjassaan rooliin, jossa intohimoinen kommentoija joutuu tai pääsee kommentoimaan omaa poliittista toimijuuttansa.
Monilla tahoilla uuteen puolueeseen suhtauduttiin alta kulmain. Tähän joukkoon liittyi myös Aatos Erkko. Hän pelkäsi, että puolue tärvelee Hesarin kunniakkaat nuorsuomalaiset juuret ja perinteet.
Nuorsuomalaiset oli puolue, jolla saattoi parhaimmillaan olla sosiaalinen tilaus, mutta lopputulos oli kuitenkin pettymys. Hehkutus oli parhaimmillaan kova, olihan mukana Risto E.J. Penttilän kaltainen persoona. Kansanedustajia sillä oli parhaimmillaan kolme kappaletta. Se yritti näyttää kokoaan suuremmalta ja Tarkan mukaan siinä osittain onnistuikin. Lentoon puolue ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.
Sen ideologinen asema määriteltiin johonkin demareiden ja kokoomuksen väliin, mutta minusta näytti, että puolue usein ajoi kokoomuksesta oikealta ohi. Sen silmätikuiksi joutuivat puoluekentän väitetty kalkkeutuneisuus, liika byrokratia ja asioiden hidas eteneminen, lyhyemmin sanottuna tuoreuden puute.
Tarkasta jää poliittisena toimijana käsitys, että hän tietää koko ajan paremmin kuin muut, mistä kiikastaa. Hän on epäpoliitikko. Antaa hän toki tunnustustakin monille poliittisille toimijoille. Hän myös puolustaa eduskunnan työteliäisyyttä. Tarkka ei ehkä koskaan antautunut täysin politiikalle, hänestä ei tullut poliittista eläintä. Intohimo ei riittänyt, niinpä hän vetäytyi älyköksi paremmin tietäjäksi.
Nuorsuomalaisten taru päättyi vuoden 1999 eduskuntavaaleihin, joissa puolue ei saanut yhtään edustajaa.
:::::::::::::::::::
Toimiessaan Evan johtajana 1980-84 Tarkka pääsi käyttämään vahvuuksiaan. Käynnistettiin yhteiskunnan asenneilmaston arvioinnit, joista on vuosien varrella tullut eräänlainen tunnusmerkki Evalle. Elettiin 1980-luvun alkua, mutta monet Tarkan esille ottamat, kartoituksiin perustuvat arviot ovat relevantteja vielä tänäkin päivänä.
Tarkan oppi-isä on Max Jakobson. Ihailu on varauksetonta. On helppoa sanoa, että Jakobsonin oikeistokonservatiivinen linja jätti jälkensä Tarkkaan, joskin hänellä oli eväät tähän suuntaan valmiina omasta takaa. Jakobsonin lännettynyt ajattelutapa lankesi hedelmälliseen maaperään Tarkassa.
Kirjansa viimeisessä luvussa ”Silminnäkijän välitilinpäätös” Tarkka keskittyy mieliaiheeseensa, turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti Venäjän rooliin siinä. Tässä tiemme eroavat. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää Tarkan periaatteellista Venäjä-kammoa. Hän on tehnyt Venäjästä perivihollisemme ilman lievennyksiä.
Tarkka väittää - monen muun lännettyneen asiantuntijan tapaan – Suomen elävän edelleen kylmän sodan vanhanaikaisissa peloissa ja siitä syystä se välttelee Natoa. Perustavaa laatua oleva erimielisyys välillämme tulee esille Venäjän intressejä määritettäessä. Tarkka lähtee siitä, että Suomi, Baltia Ukraina ja Georgia ovat yhtä ja samaa venäläisten uhan alla olevaa etupiiriä. Hänellä ei ole mitään silmää finesseille, eroavuuksille, vaan hän kaataa kaikki ”karhun kainaloon”. Karhun kainalo ja jokahetkinen hyökkäyksen uhka ovat seikkoja, joiden perusteella meidän on hänen mielestään heti haettava turvaa liittymällä Natoon. Itse asiassa olemme myöhässä. Ainoa peruste näyttää olevan ketjupäätelmä Ukraina – Krim - Baltia - Suomi. Hitler ja vuosi 1938 tarjoavat yksioikoisen mallin suurvallan käyttäytymisestä. Vain Natoon liittyvät pelastuvat.
Tarkkalainen ylemmyydentunne meitä tyhmiä, hänen strategioitaan vierastavia kohtaan on vastenmielistä. Kokonaisuudessaan Tarkan teos on kuitenkin hyvä lisä poliittisen historian kirjallisuuteemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti