Oikeistoliberaalinen harhakuva

Me kaikki olemme kyllästyneet holhoukseen. Nykyaikainen kaikkeen sopeutuva ihminen ei tarvitse huolenpitoa entiseen malliin. Olemme nyt viisaampia kuin ennen. Koulutuksemme on parempaa ja ihmiset siirtyvät esimerkiksi eläkkeelle paremmin valmiuksin kuin sanokaamme vielä 10 vuotta sitten.

Mikään ei ole niin paha kuin holhousyhteiskunta. Se on hyvinvointiyhteiskunnan väärinkäsittämistä. Ihmiset osaavat aivan itse tehdä asioita, kun heille vain annetaan siihen tilaisuus.

Näinhän sitä sanotaan. Mutta voidaanko noihin edellä esitettyihin väittämiin (sillä väittämiä ne ovat) luottaa?

Samaan aikaan lehdet ovat täynnä juttuja, kuinka huijarit ovat vieneet rahaa tietämättömiltä hyväuskoisilta ihmisiltä. Ongelmia kohdanneet ihmiset ovat kohdanneet eräänlaisen hybridiongelman: rehellisyys, jonka he ovat omaksuneet, on jostain kymmenien vuosien takaa, mutta samaan aikaan tekniset valmiudet kohdata nykypäivän raadollisuus ovat heikentyneet samaan tahtiin, kun tietoteknistyvä maailma menee eteenpäin.

Holhouksen sijaan pitäisi käyttää käsitteitä ”tukeminen”, ”neuvominen”, ”avustaminen” jne. Nämä ovat kuitenkin vanhentuneiksi koettuja termejä; pitäisi olla ”itseohjautuva”.

Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen on kiinnittänyt huomiota ammatillisen koulutuksen tilaan ja kysyy opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoselta ”onko hallitus tietoinen ammatillisen koulutuksen reformiin liittyvistä ongelmista, ja mitä hallitus aikoo tehdä niiden poistamiseksi?”.

Mäkisalo Ropponen kiinnittää huomiota moniin ongelmakohtiin, kuten itsenäisen opiskelun ja toisaalta valvontaan ja ohjaamiseen panostetun resurssin epäsuhtaan. Hän kiinnittää huomiota siihen, kuinka monilta peruskoulun päättäviltä puuttuu kyky itseohjautuvuuteen tai siinä on suuria puutteita. Erikseen ovat tuiki tavalliset oppimisvaikeudet. Myös elämänhallinta voi olla vielä hakusessa. Työssäoppiminen on iso haaste, jos samaan aikaan ohjausresursseja pienennetään. Valmiuksien tulisi olla kunnossa, jos työpaikoille sälytetään iso osa oppimisesta. Suunta sinänsä on oikea: käytäntö opettaa, mutta ei se saa sitä merkitä, että itseohjautuvuus muuntuu itseajelehtivuudeksi.

Lopulta kysymys on myös lähiopetuksen määrästä tinkimisestä. Juttelin taannoin asiaan perehtyneen tahon kanssa ja hän totesi, kuinka aamun tunnille ammattiopistossa tullaan täysin ”yksilöllisesti” eli eri aikoina ensimmäisen tunnin kuluessa, jos silloinkaan. Opettaja turhautuu, kun koko ryhmä ei ole samaan aikaan paikalla.

Ilmeisesti myös opetusresursseja on heikennetty opetuksen laatua heikentämällä. On tingitty ammattitaitoisen opetushenkilöstön määrästä. Näissä vedotaan säästöihin, mutta säästöille tulee kova hinta, kun työelämän kova arki koittaa.

Tällainen on mahdollista tietyssä asenneilmastossa. Käytän tässä käsitettä oikeistoliberaalinen maailmankuva. Se suuntautuu kaikkea sääntelyä vastaan. Ihminen on parhaimmillaan, kun hänen tekemisiinsä puututaan mahdollisimman vähän.

Olen eri mieltä.

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin. Muutama lainaus aiemmista kirjoituksistani sopinee tähän. Kirjoituksessa ”Liberalismia valepuvussa” 19.6.2013 viittaan Matti Apusen lehtiartikkeliin (HS), jossa hän mestaroi hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavasti: ”Hyvinvointivaltiota ei rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Hyvinvointivaltio vaatii kansalaisia luottamaan virkamiehiin, jotka säätävät raivoisasti normeja juuri siksi, että emme luota toisiin ihmisiin”.

Ja vielä viittaan ironisesti Apuseen samassa kirjoituksessa:

”Apusen vielä syntymättömässä haavemaailmassa `vapaus´ vapauttaa byrokraateista. Yhteiskunnan hyvyys ja kauneus syntyy itsestään, kun kaikki vain käsittäisivät hämärän `liberaaliuden´ ilosanoman.”

Myös kirjoituksessa ”Säännöt luovat vapautta” 25.7.2014 puolustan sääntöjen oikeutusta: ”Suuri osa säännöistä on käsittääkseni kuitenkin luotu suojaksemme, varmistamaan esimerkiksi tasapuolisen kilpailun jne. Säännöt siis useimmissa tapauksissa vapauttavat ja luovat liikkumavaraa.”

Ja edelleen samassa kirjoituksessa:

”Valtion epäonnistumista mitataan FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2014) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman onnistunein tai kestävin valtio.” Ihan kaikkea emme ole menneisyydessä tehneet väärin.

Ja edelleen:

”FFP:n raportti osoittaa mielestäni vastaansanomattomalla tavalla kuinka sääntely luo vakautta ja vakaus mahdollistaa vapauden, joka puolestaan luo hyvinvointia ja taloudellista menestystä.”

Ja vielä:

”Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat ne – toivon mukana harvat - kanssaihmiset, jotka sanovat `tuo on jo keksitty´ tai `ei mitään uutta auringon alla´ tai `ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä´.”

Kaikki Pohjoismaat ovat olleet kansainvälisissä luottamusyhteiskunta-arvioissa aivan kärjessä. Emme me ole missään Apusen tarkoittamassa ”virkamiesluottamusyhteiskunnassa”. Olemme oppineet luottamaan viranomaisiin, mutta myös toisiimme. Eivät nämä ole toisilleen vastakkaisia niin kuin Apunen tuntuu kuvittelevan, vaan ne ovat saman asian eri puolia.

Em. yhteiskunnan eheys on varmin tie viitoittamaan tietä kohti vielä kestävämpää yhteiskuntaa. Tuntuu omituiselta, että yhteiskuntaa uudistettaessa selustaa ei haluta varmistaa. Kyllä ihmiset edelleen tarvitsevat – itseohjautuvuuden lisäksi – myös perusteellista opastusta ja neuvontaa, jota ei missään tapauksessa saisi laiminlyödä.