Voima-lehden numerossa 7/2017 Marianne Sandelin julistaa demokratian epäonnistuneeksi (”Demokratia on epäonnistunut”) viemättä johtopäätöksiä kuitenkaan ihan näin pitkälle. Provosoivalla otsakkeella hän kiinnittää huomiota demokratian kokemiin epäonnistumisiin historian aikana. Ainakin minut hänen onnistui provosoida kirjoittamaan tämä blogikirjoitus.
Sandelin aloittaa artikkelinsa eurooppalaisen konservatismin oppi-isästä Joseph de Maistresta, joka julisti, ettei ”ideaali kansanvallasta toteudu koskaan”. Ehkä niin, mutta voisimmeko tyytyä hieman vähempään tavoitteissamme? De Maistren mielestä monarkia oli ainoa vakaa hallitsemisen muoto. Hänen ajatuksensa demokratiasta sotii omaa ajatustani vastaan. Olen näissä kirjoituksissa korostanut kahta tärkeää asiaa: 1) demokratiaa täytyy harjoitella jopa kymmeniä vuosia (varsinkin, jos lähtökohdat ovat itsevaltiudessa), jotta se toimisi ja 2) demokratia vaatii kansalaisilta lujan yleissivistyksen onnistuakseen. Voitaneen sanoa, että demokratia on hyvin haastava hallitsemisen muoto.
Ihmisyhteisöillä on takanaan tuhansien vuosien ajan hierarkkinen hallinnan muoto. Niissä olosuhteissa demokratia ei voinut puhjeta kukkaan. Mitä laajempi yleissivistyksen taso ihmisillä on sitä monipuolisempia ovat hallinnan vaihtoehdot.
De Maistre turhautui Ranskan vallankumousta seuranneeseen ”demokratiakokeiluun”. Hän kääntyi demokratian ja valistuksen vastustajaksi. Hätäinen johtopäätös? Katsotaanpa!
Ranskan siirtyminen säätyvaltiopäivistä ja kuningasvallasta kansalliskokouksen hallitsemaan uuteen Ranskaan oli aivan liian nopeatempoinen, jotta tällä perusteella voidaan arvioida heiveröisestä demokratiasta yhtään mitään. Päinvastoin Ranskan vallankumous kääntyi muutamassa vuodessa hirmuvallan ajaksi. Ihmisiltä puuttui kokonaan ”demokratiaperspektiivi” eivätkä muutoksen käynnistäneet köyhät työläiset pystyneet oikeastaan muuhun kuin Versaillesin tyhjäntoimittajien vallan päättämiseen. Kaduilla liikehtinyt väkijoukko ei todellakaan ollut mikään ”työväestön etujoukko”.
Vallankumous riistäytyi käsistä. Eli liian paljon muutossykäyksiä, liian nopeasti ja liian pienellä harjoittelulla. Seuraavaksi Sandelin ottaa esille Vilfredo Pareton ja Gaetano Moscan 1900-luvun alussa muotoilemat teoriat. Heidän väitteensä oli, ettei demokratiasta ole vastusta pienelle talouseliittivähemmistölle. Suuryrityksillä on vallan avaimet käsissään. Demokratialla ei taloudellista valtaa ja eriarvoisuutta pystytä tasoittamaan (Pareton sääntö). Taloudellinen valta (eliitti) pystyy lobbaamaan tarvittavia vaikuttajatahoja.
Robert Michels taas korosti, että järjestelmät ovat aina oligarkkisia, ja valta ajautuu väistämättä lopulta eliitille. Demokratia ei kestä oligarkian painetta. Kansanvaltainen järjestelmä ei onnistuessaankaan lyö läpi ainakaan pitkäksi aikaa.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen demokratiaa kokeilleet Keski- ja Itä-Euroopan valtiot epäonnistuivat kansanvallan kokeissaan ja näyttivät siten vahvistavan Pareton, Moscan ja Michelsin tulevaisuuden kuvat. Jälleen siirtymiseen yksinvaltiudesta demokratiaan jäi aivan liian vähän aikaa. Itsevaltiuden ajasta oli kulunut vain joitakin vuosia. Ei oltu kypsiä omaksumaan demokraattisia periaatteita tai sitten kärsivällisyys poliitikkojen hitaina pidettyihin muutospyrintöihin kyllästytti ja kaivattiin vahvaa johtajuutta.
Valtaa eivät maailmansodan jälkeen ottaneet talouseliitin jäsenet, vaan osin vanhaa aristokratiaa kannattaneet tahot ja sitten toisaalta uuteen fasismi-ideologiaan taipuneet diktaattorit. Fasistijohtajien voima kumpusi johtajien ylläpitämästä etnisestä vihasta tai laajentumishalusta lähtevästä viholliskuvasta. Vallan ottaneet edustivat äärinationalismia.
Sotien välisenä aikana pystytetyt demokraattiset kokeilut olivat aivan liian heiveröisiä pysyäkseen pystyssä. Niitä tuskin kannattaa pitää mittana arvioitaessa demokratian elinkelpoisuutta ja kestävyyttä.
Nykytutkijoista Sandelin ottaa esille Colin Crouchin, joka on lanseerannut käsitteen post-demokraattinen yhteiskunta. (Post-)demokraattinen yhteiskunta on alun perin ollut kansanvaltainen järjestelmä, joka ajan mittaan on muuttunut pelkäksi ”demokratiakuoreksi”. Crouchin mukaan demokratian ulkoiset tuntomerkit (vaalit, vallan vaihtuminen vapaasti, sananvapaus) ovat voimassa, mutta niillä ei kuitenkaan ole aitoa demokraattista sisältöä, vaan kansanvaltaiset instituutiot ovat loitontuneet kansalaisista. Todellista valtaa käyttää jälleen eliitti.
Post-demokratiasta kertovat esimerkiksi lobbaajien kasvava valta, alentuneet äänestysprosentit, yksityisen edun kasvu julkisella sektorilla (uusliberalismi), puolueiden muuttuminen markkinointikoneistoiksi, globalisaation seuraukset, puuttuminen toisten valtioiden asioihin ja sosiaalisen median merkityksen kasvu. Osa ihmisistä tuntee, ettei heidän äänillään ole merkitystä perinteisessä poliittisessa järjestelmässä. Yhteisillä tavoitteilla on yhä heikompi kaiku yhteiskunnassa. Post-demokratiassa osa eri alojen työntekijöistä ja yrittäjistä kokee, että ei ole yhteistä edunvalvontaa, joka toimii aidosti heidän hyväkseen.
Post-demokraattisia tunnusmerkkejä ei voi kieltää, mutta ei kehitys mitenkään lineaarisesti johda pois kansanvallasta. Kansanvallalla on monissa maissa vahva itsepuolustuskyky. Kuitenkin esimerkiksi Kansallinen kivääriyhdistys Yhdysvalloissa pystyy kerta toisensa jälkeen torppaamaan aserajoitukset kongressissa, vaikka murheellisia joukkosurmia tapahtuu jatkuvasti.
Demokratiakeskustelu halutaan joskus kokea niin, että enemmistö sortaa vähemmistöä. Ketä sorretaan? Esimerkiksi Björn Wahlroos on kääntänyt kirjoissaan asian niin, että hänen kaltaisensa ihmiset edustavat vähemmistöä, jota enemmistö sortaa. Toisten mielestä hän edustaa ylivoimaisessa asemassa olevaa eliittiä.
Enemmistön ylivaltaa vastaan on kehittyneissä demokratioissa keinot. Määrävähemmistösuoja on tarkoitettu toimimaan vähemmistön etujen turvaajana.
Demokratian asemaa saattaa heikentää meneillään oleva trendi, jossa politiikkaan halutaan vähemmän politiikkaa. Politiikka on ikään kuin saastunut. Suosiossa ovat sellaiset hahmot, jotka tulevat mukaan politiikkaan politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä. Eri asia on sitten, että asianomaiset tahtovat muuttua ”poliitikoiksi” ajan myötä. Se on luonnollista, koska politiikkaan on sisäänrakennettuna vaikuttaminen yhteiskunnallisiin asioihin. On ollut mielenkiintoista seurata joidenkin politiikan ulkopuolelta tulleiden kompastelevaa ”harjoittelua” politiikassa eli yhteisten asioiden hoidossa.
Donald Trump on mielestäni varoittava esimerkki siitä, miten vähättelevä suhtautuminen poliittisen järjestelmään johtaa aliarvioimaan järjestelmän toimivuutta. Toisaalta kannatuksen keskittyminen tällaiselle henkilölle on merkki demokratian epäonnistumisesta. On selvää, että Trump ei olisi saanut hyvää kannatusta, jos hän ei olisi käyttänyt hädänalaisten ihmisten epätoivoa hyväkseen. Poliittinen establishmentti (koko poliittinen koneisto) oli laiminlyönyt tehtävänsä tasoittaa yhteiskunnallisia eroja. Vahinko on jo tapahtunut eikä Trumpin varmalta tuntuva epäonnistuminen lupaustensa täyttämisessä helpota asioiden hoitoa.
Pitäisikö siis demokratialle pitää jäähyväispuhe? Palaan kansanvallan reunaehtoihin: demokratialle tulee taata riittävä kypsymisaika ja ihmisten tulee olla varustettu riittävän homogeenisella sivistyksen tasolla, jotta yhteiset demokraattiset päämäärät ovat omaksuttavissa sortumatta saivarteluihin. Luja demokraattinen pohja kestää erimielisyydet, jotka sinänsä ovat luonnollinen osa kansanvaltaa.
Skandinaavinen demokratia on suurin piirtein kärjessä kansanvaltaisen järjestelmän toteuttamisessa vikoineen kaikkineen. On jopa sopeuduttu poliittisten vähemmistöjen johtamiin hallituksiin. Mielestäni skandinaavisen mallin mukainen järjestelmä ei ole lähelläkään täydellistä, mutta kehittämishaasteet on otettu vastaan ennakkoluulottomasti.
Tummia pilviä on kuitenkin kertynyt demokratian taivaalle. Hyvinkin autoritäärisistä järjestelmistä käytetään nimeä demokratia (Venäjä, Puola, Unkari). Näissä puoluekenttää hallitsee yksi valtapuolue.
Demokratiaa uhkaa myös päinvastainen liike eli puoluekentän pirstoutuminen. Äänestäjäkunta jakautuu aiempaa hienojakoisemmin eri agendoja ajaviksi ryhmiksi. Tyypillisenä esimerkkinä on oikeistopopulismin nousu. Myös kaksipuoluejärjestelmässä johtavat puolueet jakautuvat usein lohkoiksi, joilla saattaa olla yhteisiä nimittäjiä, mutta jotka kuitenkin poikkeavat toistaan jossakin ratkaisevassa suhteessa (esim. USA:n republikaanit!) . Hallitusten muodostaminen vaikeutuu, kun rajalinjat eivät kulje puolueiden välissä vaan niiden poikki tai keskeltä.
Varsinkin lännen demokratioissa ihmisten tulevaisuudenodotusten synkkyys ja epävarmuus rapauttavat uskoa demokraattiseen järjestelmään. Kansanvalta nojaa luottamuksen palauttamiseeen.
Kriiseissä demokratian asema heikkenee. Sodassa päätöksenteko kapenee. On arvioitu, että 1940-luvun alussa oli vain vähän toistakymmentä demokratiaa jäljellä (Suomi on laskettu nipin napin joukkoon). Mutta onko niin, että olemme siirtyneet jatkuvaan kriisiin, joka edellä mainitulla logiikalla heikentää jatkuvasti demokratian toteutumista?
Joskus on haettu kansanvallan korvaajaksi valistunutta itsevaltiutta. Oma käsitykseni on, että juuri kukaan valtionpäämies historiassa ei ole säilynyt valistuneena, vaikka alussa onkin saattanut näyttää hyvältä.
Vaarallista demokratian rapautumista on se, joka tapahtuu vähittäin, huomaamatta. Silloin demokratian sisään tunkeutuu voimia, jotka haurastuttavat demokraattisia prosesseja. Esimerkiksi lobbarit liikkuvat toimeksiantojensa mukaisesti poliitikkojen joukossa kuin kalat vedessä.
Ehkä kaikkein vakavin uhka demokratialle on meidän tavallisten ihmisten epäluottamus järjestelmään. Jos omaksumme yhä laajemmin ajattelun, jossa emme usko demokraattisiin vaikuttamismahdollisuuksiin, niin silloin kansanvaltainen järjestelmä uhkaa rapautua ja sen jälkeen on syytä syvään huoleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti