Helsingin Sanomissa oli 2.10.2017 Laura Saarikosken artikkeli (ei arvio) professori Mark Lillan kirjasta ”Once and Future Liberal”, jonka käännän rohkeasti ”Kerran liberaali, aina liberaali”. Artikkeliin sisältyy myös Lillan haastattelu. Aluksi pieni tekninen ongelma: minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kirjaa. Käytän siis soveltuvin osin artikkelia mietintöjeni pohjana. Kirjoitukseni otsakkeen olen lainannut Paul Krugmanin kirjasta ”The Conscience of a Liberal”, joka on tämän blogin eräänlainen tunnuslause. Krugmanin kirja saattaa olla vastine Barry Goldwaterin ”The Conscience of a Conservative -teokselle. Molemmat on kirjoitettu kauan sitten, mutta lukiessani Saarikosken artikkelia tulin kysyneeksi itseltäni, mikä oikeastaan on muuttunut aikojen kuluessa.
Lilla kohdistaa kirjassa ankaraa kritiikkiä demokraattien liberaalia ylemmyydentunnetta kohtaan, jota hän pitää puolueen ”menestymättömyyden” syynä. Menestymättömyys on lainausmerkeissä, koska kannatusmittaukset ovat jatkuvasti liikkeessä.
Teoksessa tuntuu olevan keskeisenä aiheena taistelu, joka käydään ihmisen sisällä omien arvojen ja vaaleissa menestymisen välillä. Jos siis pidät kiinni arvoistasi et välttämättä menesty vaaleissa. Onko siis syytä yrittää kompromissia, joka edesauttaa sinua menestymään vaaleissa – vaikka hiukan arvoistasi tinkien. Lilla tuntuu olevan omista arvoista periksi antamisen kannalla.
Jotta taustat saataisiin kartoitettua, on syytä perata puoluekentän nykyisen hajanaisuuden syitä. Ongelma näyttäisi olevan sellainen, että ihmisten arvokartta ja puoluekartta eivät osu yksiin. Artikkelissa tulee esille Hillary Clintonin menestymättömyyden syynä se, että hän ”vasemmistolaisuudessaan” oli liian oikealla demokraattien kannattajien enemmistön mielestä. Tässä sitä ollaan: miten tätä arvokarttaa voi synkronoida ilman, että tallotaan ehkä joidenkin ihmisten elämänikäisten ihanteiden päälle?
Demokraatit jakaantuivat Bernie Sandersia kannattaviin vasemmistolaisiin ja Clintonia kannattaviin maltillisiin. Ilmeisesti osa Sandersin kannattajista jäi vaaleissa kotiin Clintonin ja Trumpin ottaessa yhteen ja toisaalta Clinton unohti vasemmistolaisuudessaan valkoisen huonosti voivan työläisen. Tai pikemminkin Trump sai heidät kannattajikseen lupaamalla kuun taivaalta. Tämän lupauksen kanssa hän on jo suurissa vaikeuksissa.
Meillä Erkki Tuomioja on puuttunut kansanliikkeiden lipsumiseen arvoistaan. Puolueet ovat markkinointikoneistoja, jotka pyrkivät ensisijaisesti menestymään vaaleissa, periaatteista viis. Näen, että Lillan ajattelutapa on tämän suuntainen, joskin hän yrittää hienovaraisesti säilyttää markkinahumun keskellä tietyn arvopohjan.
Entä republikaanien puolella? Miten nyt vallitsevaa ylivoima-asetelmaa hyödynnetään kongressissa tai osavaltioissa? Monipuoluejärjestelmässä republikaanit olisivat jakautuneet moniin eri puolueisiin. Näitä voisivat olla Saarikosken - HS:n eräässä toisessa artikkelissa - mainitsemat ”Maltilliset”, ”Bisnessiipi”, ”Uskonnolliset konservatiivit”, ”Teekutsuliike” ja ”Populistiset nationalistit” (bannonilaiset). Tällä yhdistelmällä pitäisi siis hallita maata, onhan presidenttikin vahvistamassa tätä rakennetta. Kaikkea muuta! Ikään kuin jo muutoinkin eri suuntaan vetävät voimat eivät olisi kylliksi hajalla, niin presidentti edustaa vielä omaa ideologiaansa, joka voitaisiin nimetä ”Trumpilaisuudeksi”. Kaikki suuntaukset sekoittuvat mössöksi, jonka avulla on lähes mahdoton pitää nyöreistä kiinni.
Olen usein tuonut esille tuohtumukseni eräiden tahojen ylläpitämästä ”tasapainosyndroomasta” eli Yhdysvaltain puoluekartta pistetään keskeltä halki ja kuvitellaan, että vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Olen omalta puoleltani kartoittanut monta kertaa amerikkalaista puoluekarttaa ja painottanut republikaanien raskasta vastuuta kalabaliikin ja sekasorron aiheuttajana. Saarikoski yrittää nähdäkseni luoda ”tasapuolisesti” kuvaa, jossa molemmat osapuolet ovat yhtä syyllisiä. Tälle vahvistukseksi on luotu käsite ”Cold Civil War”, jossa puolueet kohtaavat vihapuheiden merkeissä . Voihan perusasetelma dramatisoituna pitää sisällään mainitunlaisen jaon, mutta keskeltä tätä vastakkainasettelua ei saa millään poikki, niin hulluja ovat republikaanien väännöt esimerkiksi terveydenhuollossa. Eikä tässä hullabaloossa tarvita edes Trumpia, Grand Old Party pystyy kehittämään sotkut omasta takaa. Trump on sitten kirsikka kakun päällä.
Yksi suuri ongelma on vaalijärjestelmän sekasortoisuus. Vaalipiirit on piirretty erittäin epäedullisesti demokraattien kannalta. On helppoa puhua republikaanien ylivallasta, mutta pienten republikaanien hallitsemien osavaltioiden rooli on täysin suhteeton, koska joka osavaltiosta valitaan senaattiin sama määrä (2) senaattoreita. Nyt tilanne vaikuttaa siltä, että pienet ”takapajulat” heiluttavat koko liittovaltion tasapainoa.
Presidentinvaaleissa taas Hillary Clintonin kolmen miljoonan äänen enemmyys tuotti tappion. Se siitä ylivoimasta. Kannattaa muistaa, että jo ensi vuoden välivaaleissa voimasuhteet voivat keikahtaa esimerkiksi senaatissa päinvastaiseksi nykyisestä. Lillan pääsyytös on, että demokraatit ovat hirttäytyneet vähemmistöihin. Heille tärkeitä ovat ympäristökysymykset, aborttioikeus, etnisten vähemmistöjen kohtelu, seksuaalivähemmistöt…. Tämän lisäksi eri vähemmistöjen etuja ajavat ryhmät puolueen sisällä ovat keskenään kilpailuasetelmassa. Palot sammutetaan väärin!
Selvittämättä jää, kuinka suuri osa demokraateista on painotetusti vähemmistöjen asialla. Clinton sai vaaleissa melkein 66 miljoonaa ääntä. Mielenosoituksissa on mukana tuhansia ihmisiä, ei edes kymmeniä tuhansia puhumattakaan miljoonista. Maa on laaja ja yhteydet pitkät, mutta silti minusta tuntuu, että jyrkän radikaaleja liberaaleja ei ole kovin paljon. Sen sijaan republikaanit käyttävät kaiken tarmonsa leimatakseen kaikki liberaalit ääriainekseksi.
Saarikosken jutun yhteydessä oleva diagrammi osoittaa, että ympäristökysymykset, etnisten vähemmistöjen sekä seksuaalivähemmistöjen kohtelu ovat selvästi tärkeämpiä kysymyksiä demokraateille kuin republikaaneille (alkuperäinen lähde: Pew/kesäkuu 2016). Lillan mukaan amerikkalaiset hakeutuvat kiivaaseen tahtiin toisten samankaltaisten läheisyyteen, joka on rasite yhteiskuntasuhteille ja voimistaa vastakkainasettelua.
Mikä olisi tavoiteltava lopputulos demokraattien kannalta? Lillan mukana pitäisi luopua ehdottomista arvolähtökohdista luopumatta silti periaatteista! Vaikea yhdistelmä! Lilla ajaa takaa ”demokraattien perinteisiä arvoja, solidaarisuutta ja tasavertaista kohtelua lain edessä”. En saa aivan koppia tästä. Tulkitsen niin, että Lillan mielestä tulee elää arvojen mukaisesti, mutta vähemmän huomiota herättävällä tavalla.
Artikkelin perusteella arvioituna Lillan ratkaisut ovat aika ympäripyöreitä toiveajatelmia. Riittävätkö laimeat kompromissit edes alustavaan sopuun puolueiden välillä vai tarvitaanko jokin iso katastrofi yksimielisyyden pönkittämiseksi?
Nykyinen ongelma kumpuaa eri osapuolien loitontumisesta yhä kauemmaksi toisistaan. Lillan tarjoamat avut ovat haaleaa voikukkateetä taistelevien osapuolien eliksiirin rinnalla. Lillalla on mahdollisesti päämääränä jonkinlainen ”konservatiivinen liberaali”.
Artikkelissa eivät tule painotetusti esille syvät valtavirrat, jotka vaikuttavat väitetysti amerikkalaisten hyvinvointiin, kuten maahanmuutto laajassa mielessä, kiinalainen tai meksikolainen halpatuonti ja ilmaston muutoksen kieltäminen. Nämä jakavat vahvasti amerikkalaista puoluekenttää.
Kuka yhdistäisi riitelevät kansanryhmät ja puolueet tai pikemminkin, mikä saisi osapuolet sietämään toisiaan nykyisten vihapuheiden sijaan? Artikkelissa tarjotaan ratkaisuksi clintonilaista (Bill) periaatteettomuutta. Sillä taas oli juurensa Bill Clintonin henkilökohtaisissa ongelmissa, jotka hän halusi voittaa vesittämällä liberaaleja arvoja pyrkiessään sopuun republikaanien kanssa.
Hieman vieraalta tuntuu Saarikosken johtopäätös, että osa demokraattien kannattajista ei haluakaan valkoista työväkeä takaisin demokraatteihin, ”koska näitä pidetään rasisteina tai homofoobikkoina”. Siis että ensin Trump laiminlyö lupauksensa köyhtyneille amerikkalaisille työlaisille ja sitten demokraatit haluavat unohtaa koko kansanosan! Ei kai sentään. Tällainen pyrkimys on korkeintaan pienellä vähemmistöllä.
Lilla haluaa demokraatit irti ”identiteettipolitiikasta”, joka merkitsee keskittymistä erilaisten vähemmistöjen asioiden ajamiseen. Toisena merkitsevänä seikkana Lilla nostaa esille liberaalien itseriittoisuuden. Liberaaleilla on Lillan näkemyksen mukaan oma ainutlaatuinen identiteettinsä, jota he haluavat varjella ja nähdä sen ylivertaisena ympäristöön nähden. Hän puhuu nykyajan ilmiönä ihmisten tarpeesta keskittyä itseensä. Tämä johtaa Lillan mukana välinpitämättömyyteen muita ihmisiä kohtaan. Eroavuuksien korostaminen nousee etualalle. En kuitenkaan usko, että tämä olisi mikään amerikkalaisten erityispiirre.
Tulevaisuus on enemmistöjen tarpeiden tyydyttämisessä opastaa Lilla ja kannustaa ottamaan huomioon suuret kansanjoukot eikä vain vähemmistöjä.
Voitaneen sanoa, että Lillan amerikkalaisiksi markkinoimat ihmisten ja puoluekentän piirteet ovat, jos ei globaaleja, niin ainakin länsimaisia. Euroopassakin oikeistopopulismi on jakaantunut maltillisiin ja radikaaleihin ja vasemmisto on jo perinteisesti jakautunut sosiaalisen markkinatalouden kannattajiin ja siitä vasemmalle oleviin voimiin.
PS
Blogissani on samaniminen kirjoitus (Liberaalin omatunto) 29.12.2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti