Demokratiasta ja läpinäkyvyydestä

Professori Bengt Holmström ja presidentti Martti Ahtisaari olivat Louise ja Göran Ehrnroothin säätiön tilaisuudessa 26.9.2017 keskustelemassa demokratiasta (Demokratia nykymaailman paineessa). Keskustelu lainehti asiasta kolmanteen eikä puheenjohtaja, entinen yliopiston kansleri Kari Raivio oikeastaan puuttunut asiaan, vaan antoi keskustelun rönsyillä ehkä kunnioittaen liikaa arvovieraidensa mielipiteitä.

Keskityn tässä lähinnä Bengt Holmströmin eräänlaiseksi mieliteemakseen nostamaan ”liiallisen” läpinäkyvyyden (avoimuuden?) käsitteeseen demokratiassa. Hänen kantansa on hieman yllättävä, sillä hän moittii mediaa, somea ja ilmapiiriä ylimitoitetusta läpinäkyvyyden vaatimisesta. Katsoin keskustelun läppäristäni ja olen myös tutkinut tilaisuudesta tehdyt lehtijutut. Samaa teemaa Holmström piti esillä jokin aika sitten käymässään keskustelussa Björn Wahlroosin kanssa. Aineisto, josta vedän johtopäätöksiä on toki kovin pieni.

Mitä Holmström sanoi moittimastaan läpinäkyvyyden vaatimisesta?

Hän viittasi kotimaahamme Suomeen, kun sanoi, että ”peli on tullut likaisemmaksi ja lyhytnäköisemmäksi kuin aiemmin”. Holmström jatkoi, että kysymys on ”läpinäkyvyyden palvonnasta”. Ja edelleen: ”jos et ole läpinäkyvä olet roisto”. Holmström totesi kantanaan, että asia voi olla vasta sitten läpinäkyvä (julkinen?), kun se on valmis julkaistavaksi, palauttaen mieliin Matti Vanhasen pääministerikaudellaan esittämän vaatimuksen, että hallituksessa keskeneräisiä asioita ei pitäisi päästää julkisuuteen (ei Holmström kuitenkaan Vanhaseen viitannut).

Vielä yksi kommentti Holmströmiltä: ”Kriisi (taantuma) ei olisi tämän näköinen ilman somea”. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Holmström liikkuu todistamattomalla alueella. Somen roolista toki voidaan sanoa, että nykyisin kaikki mahdollinen on kommentoitavana. Mutta on eri asia väittää, että some heittelisi päättäjien mielipiteitä niin, että sillä olisi päätöksiin ratkaiseva vaikutus. Pikemminkin hyvän poliitikon erottaa siitä, että hän ei jää somen vietäväksi.

Vakavampi kysymys on, jos ”läpinäkymättömyys” liitetään demokratian yhteyteen. Demokratiahan oli Ehrnroothien säätiössä käydyn keskustelun teema. Ainakin minä yhdistin Holmströmin ”läpinäkyvyyteen” kohdistuvat moitteet kansanvaltaiseen järjestelmään. Pitäisi oikeastaan esittää vastakysymys, onko siis autoritääristen yhteiskuntien sulkeutuneisuus parempi vaihtoehto? No, kysymys on retorinen; ei Holmström sitä tietenkään tarkoittanut.

Jostakin syystä tämä säätiössä käydyn keskustelun osa-alue on jäänyt lehdistössä vähälle kommentoinnille. Osuiko Holmströmin pilkka median nilkkaan? En näkisi asiaa niin. Epäilen enemmänkin, että media oli hämmentynyt Holmströmin kannasta.

Olisi siis otettava kantaa ajatukseen, onko ”liika” läpinäkyvyys pahasta demokratialle. Holmström sanoi ärtyneensä (käymiensä?) keskustelujen herkästä vuotamisesta julkisuuteen esimerkiksi tapauksissa, jossa hän käy keskusteluja vaikkapa valtionvirkamiesten kanssa. Epäilenpä, että tämä kulttuuri on paljon pidemmällä Yhdysvalloissa, jossa todellakin mikään keskustelu Valkoisessa talossa ei tunnu jäävän neljän seinän sisälle, vaan selvästi tarkoituksella vuodetaan medialle, josta sitten Donald Trump on ollut raivoissaan ja uhannut potkuilla vuotajia.

Yhdysvalloissa tähän on oikeastaan totuttu vanhastaan, mutta erona aikaisempaan on, että nyt on presidenttinä äärimmäisen herkkähipiäinen mies, joka reagoi ”jokaiseen” itseensä kohdistuvaan poikkipuoliseen sanaan.

Mutta onkohan asia ihan noin hullusti Suomessa? Kun lukee päivän lehdestä lehdistön paljastaneen jonkin epäkohdan, tulee pikemminkin tunne, että hyvä näin. Maailma on pullollaan valtioita, joissa kätketään pahat teot eikä paljastajaa löydy, ja jos löytyy, asianomainen on hengenvaarassa.

Holmström tarkoittaa ehkä luottamuksellisesti käytyjä keskusteluja, joiden tarkoitus on monipuolisesti valottaa jotakin ongelmaa ja siksi – mahdollisesti – puhutaan vapaasti vaaraa tunnistamatta. Totta kai tällaisessa tilanteessa vuoto keskustelusta ärsyttää ja varsinkin silloin, jos sanottua käytetään lyömäaseena ”avautujaa” vastaan.

Mutta ehkä kysymys on myös siitä, että nobelisti ärtyy, jos jokaiseen hänen mielipiteeseensä tartutaan ja niitä repostellaan estottomasti. Tämä on sitä Holmströmin ”likaista peliä”, mutta epäilenpä, että siihen saamme tottua.

Erikseen ovat sitten TV:n irvailuohjelmat, joiden katsojina saamme ilakoida poliitikkojen ”tomppelimaisista” teoista. Tällainen avoimuus on kuitenkin vakiintunut ilmiö jo vuosikymmenien takaa. Englannissa herroihin liittyvä kunnioituksen puute levisi TV:hen jo 1960-luvun alussa. Irvailu tehdään usein hyväntahtoisessa hengessä ja poliitikot ovat jo oppineet, että näihin ei kannata puuttua, muutoin leimautuu tosikoksi. Demokratian kehitystä tämäkin.

Kumpi on pahempi, se, että tutkiva journalismi toimii ja tekee paljastuksia vai se, että kiusalliset asiat pysyvät salaisina? Jos kysymys on valtion turvallisuuden kannalta elintärkeistä asioista, on salaisuuden pitämisen vaatimus toki ymmärrettävä. Jos Holmström tarkoitti opposition ärhäköitymistä, niin se on ollut ilmeistä oikeastaan koko 2000-luvun ajan. Ei tällaista ollut sanokamme 1960- tai 1970-luvulla. Kahdeksankymmentäluvulla tapahtui muutos, kun toimittajat kävivät poliitikon kimppuun eivätkä tyytyneet enää ensimmäiseen vastaukseen. Ketkä tätä syynäystä vaativat? Kansalaiset tietenkin! Nyt ajankohtaisohjelmat ovat täynnä kovaa debattia. Voihan sen nähdä riidanhaastamisena, mutta useimmat noteeraavat sen monipuolisena – joskin ärhäkkäänä - väittelynä.

::::::::::::::

Holmström on kohdannut monen julkkiksen jo aiemmin kohtaaman ongelman eli joutuu esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana. Oletetaan, että taloustieteen palkinnon Alfred Nobelin muistoksi voittaneen viisaan miehen täytyy tietää ratkaisut ajankohdan polttaviin kysymyksiin. Ja näissä saatetaan edetä kovin kauas nobelistin varsinaisista vahvuusalueista. Kysymys on tottumuksen puutteesta, mutta ainahan uusia asioita oppii, nobelistikin!