Krugmanin elvytys vastaan Rehnin leikkaukset

Helsingin Sanomissa on käsitelty useaan otteeseen kiistaa talouspoliittisten toimenpiteiden suunnasta Euroopassa. Asia kulminoituu vastakkainasetteluun elvyttäjät vs. leikkaajat. Tämä sapluuna on kyllä vahvaa yksinkertaistamista. Viimeksi asiaan puututtiin Hesarissa 13.3.2013 (”Rehn vastaan Krugman”).

Haluaisin tuoda tähän väittelyyn vähän taustoja. Paul Krugman on tutkinut tiedemiesurallaan erityisesti 1930-luvun lamapolitiikkaa. Hän on vakuuttunut siitä, että 1930-luvusta pitää voida ottaa opiksi. Mitä kolmekymmentäluvulla tapahtui? Franklin Delano Roosevelt käynnisti jättimäiset elvytystoimet aikansa emmittyään. Toimenpiteiden vaikutuksesta talous kääntyi nousuun vuoden 1935-36 vaiheilla. Sitten elvytyksestä johtuneesta velkaantumisesta huolestuneet kongressin jäsenet rupesivat painostamaan Rooseveltia tiukentamaan finanssipolitiikkaa. Roosevelt antoi periksi ja Yhdysvallat syöksyi uudelleen lamakurimukseen vuonna 1937. Työttömyys mm. paisui lähelle 20 prosenttia. Syntyi ns. kaksoisveekuvio, joka syntyi liian aikaisen finanssipolitiikan kiristämisen seurauksena. Kannattaa huomata, että lamasyvänteiden ajallinen ero on useita vuosia (1933 ja 1937). Tämä on selvästikin unohtunut tämän päivän kriisin tarkastelussa. Vuoden 2009 syvänne oli kaksoisveen ensimmäinen sakara ja jos katsotaan talouden tunnuslukuja Euroopassa juuri nyt, on vajottu talouskasvussa uudelleen miinukselle (tosin lievästi, mutta kuitenkin). Notkahdusten välikin (2009-2013) vastaa suurinpiirtein Yhdysvaltain 1930-luvulla tapahtunutta kehitystä. Vuoden 1937 opetuksella on suuri merkitys Krugmanin Eurooppaan kohdistuneissa varoituksissa.

Krugmanin kuuluisan toteamuksen mukaan 1930-luvun kaksoisveen laitimmaisen sakaran nousu aiheutui jättimäisestä ”julkisen talouden elvytyksestä, jonka nimi oli toinen maailmansota”. Ja tottahan se oli, vuonna 1941 USA:n työttömyys oli 2 prosenttia.

Talouden lait eivät ole muuttuneet juurikaan 80 vuodessa. Kerta toisensa jälkeen on tehty se virhe, että unohdetaan talouden suhdanteiden lait. Ylikuumenevaa taloutta ei jostain syystä haluta viilentää (”antaa mennä, kun kerrankin menee!”) ja joidenkin mielestä taantumassa velkaelvytys katsotaan uhkarohkeaksi vaihtoehdoksi. Yhdysvalloissa 2000-luvun alun IT-kuplan puhkeamisen ja sitä seuranneen taantuman jälkeisessä korkeasuhdanteessa ”velkaelvytettiin” raskaasti. Keskuspankin matalat korot edesauttoivat asuntokuplan synnyssä…..

Krugmanin ajattelun pohjalla on siis 1930-luvun tapahtumaketju ja kokemuksista tulisi hänen mielestään ottaa opiksi. Korkeasuhdanteessa – 2000-luvun alussa – tapahtui keynesiläisten periaatteiden vastaista velkaantumista. Tämä velkaantuminen on leikkaajien mielestä muodostanut esteen elvyttäville toimille (verotuksen keventäminen, julkisen kulutuksen lisääminen). Tosin on syytä muistuttaa, että velkaantumista ei tapahtunut kaikissa euromaissa. Voidaan verrata kahta tapausta keskenään: toinen on Yhdysvallat ja toinen on Eurooppa. Yhdysvalloissa on elvytetty taloutta sekä finanssipolitiikalla että rahapolitiikalla. Tämä on ollut tehokasta, koska Yhdysvallat on liittovaltio ja liittovaltiolla on ollut kokonaisuus hanskassa. Erillisvaltioiden Euroopassa taloutta on kuristettu.

Yhdysvaltain keskuspankin rooli rahapoliittisessa elvytyksestä on ollut todella merkittävä. FED on ostanut valtion obligaatioita massiivisesti (quantitative easing). Jää nähtäväksi kuinka kestävällä pohjalla on nyt meneillään oleva pörssikurssinousu, koska se perustuu yksipuolisesti FEDin markkinoille pumppaamaan rahaan ja ultramataliin korkoihin.

Finanssikriisin aikana Yhdysvalloille kehittyi jättimäinen vuosittainen budjettivaje, 1300-1400 miljardia dollaria. Kun sitä vertaa liittovaltion kokonaismenoihin, jotka ovat karkeasti 4000 miljardia, niin tajuaa, miten jättimäisestä vajeesta on kyse. Nyt monin eri elvyttävin ponnisteluin on arvioitu tulevaksi vajeeksi (vuonna 2013) noin 850 miljardia dollaria. Sekin on paljon rahaa, mutta kertoo suunnan. Valtion ei tarvitse välttämättä hävittää vuosittaista vajetta kokonaisuudessaan. Muutaman sadan miljardin vajeella velkasuhde BKT:hen pidetään prosentuaalisesti ennallaan, jos talouskasvu on kohtuullinen. Toki korkeasuhdanteessa kannattaa pyrkiä kokonaan eroon vajeista (ja mielellään lieviin ylijäämiin), jolloin pysytään heikompien aikojen koittaessa elvyttämään.

Euroopassa velkaantumisen logiikka on ollut suurinpiirtein samanlainen (Irlannissa ja Espanjassa oli asuntokuplat). Kreikan ja Italian tilanne johtunee niiden monin tavoin epärehellisestä taloudenpidosta. On ummistettu silmät ongelmilta ja samalla on saatettu EU kriisiin. Tähän pitää tietenkin lisätä se, että korkeasuhdanteen höveli velkarahoitus tuli hyvin pitkälle Saksasta ja Ranskasta. Siitä nyt maksetaan.

Yhdysvaltain velkasuhde on tällä hetkellä hiukan yli 100 prosenttia. Kohtuullisen tasoinen elvytys on suoritettu tällä tasolla. Himmeää valoa on nähtävissä taloudessa juuri nyt. Krugmanin kannanotot perustuvat tähän tilanteeseen, mikä vallitsee USA:ssa. Sinänsä eurooppalaisten velat eivät poikkea oleellisesti Yhdysvaltojen veloista. Kysymys on talouden iskukyvystä yleensä. Näkymät eivät ole tällä puolen Atlantia kovin hyvät.

Krugman näkee kuitenkin leikkausten vastaisen finanssipolitiikan tässä tilanteessakin parempana kuin kansantalouksien supistamiset. Komissio näkee pohjalla olevat velat suhteessa talouden iskukykyyn liian suurina, jotta niitä voitaisiin elvyttämällä lisätä.

Lienee kiistatonta, että vakauttamistoimenpiteet (leikkaukset ym.) ovat tapahtuneet liian nopeasti (Rehnkin myöntää tämän). Hän näkee kuitenkin vaihtoehtojen puutteen ongelman ytimenä. Eli kysymys on siitä, kuka rahoittaa lisävelkaantumisen ja millä korolla - vai rahoittaako ollenkaan. Krugman taas näkee kaksoistaantuman Euroopassa itse aiheutettuna Yhdysvaltain 1930-luvun mallin mukaan. Suo siellä, vetelä täällä.

Käytännössä eri katsantokantojen erot eivät ehkä ole kovin suuria. Kaikki lienevät samaa mieltä, että lypsävää lehmää ei saa tappaa.

Yhdysvaltain ja Euroopan talouden ja hallinnon rakenne on erilainen. Krugman suhtautui euroon skeptisesti jo siinä vaiheessa, kun järjestelmää luotiin, joten hän ei ole jälkiviisas tässä asiassa. Syynä Krugmanin näkemykseen oli se, että Euroopan valtiot erillisinä olivat talouden potentiaalin osalta aivan liian erilaiset. Hän ei uskonut riittävän kurinalaiseen kokonaisvaltaiseen talouspolitiikkaan ja oli siinä oikeassa. Vastaavasti voidaan sanoa, että EU oli tarkoitettu tasaamaan talouksien iskukyvyn eroja eli vastaamaan tuohon Krugmanin kritiikkiin. Ongelma on siinä, että EU on merkittäviltä osin epäonnistunut tasaamistehtävässään. Todelliset erot Euroopan sisällä ovat olleet paljon odotettua suuremmat.

Paine liitovaltion suuntaan on melkoinen. Sekä Krugman että Rehn ovat tässä samalla asialla. Luottamus Euroopan valtioiden kesken on kuitenkin niin heikko, että liitovaltiokehitystä vastustetaan ankarasti.

PS

Lopuksi sanoisin, että Paul Krugman tarkastelee talouden ilmiöitä kolumneissaan erittäin kriittisesti yleisestikin. Kysymys ei siis ole hänen ja Rehnin välisestä henkilökohtaisesta vihanpidosta, niin kuin meillä annetaan lehdissä ymmärtää. Torakkapuheet on liitettävä amerikkalaistyyppiseen räyhäkkääseen keskustelutyyliin, joka eurooppalaisille on vierasta.

Sinivalkoista dopingia

TV:stä tuli juuri Arto Halosen dokumentti ”Sinivalkoinen valhe”, joka aikoinaan pyöri myös elokuvateattereissa. Dokumentti kertoo hiihdon dopingista keskiössä Lahden MM-kisat 2001.

Dokumentti on tarkoituksella leikattu nopeaksi, lähes hengästyttäväksi. Aikasiirtymisineen 2000-luvulta 1990- ja 1980-luvulle ja takaisin sen seuraaminen vaatii tarkkuutta, mutta ainakin pidempään näitä asioita tutkailleena katson dokumentin toimivan hyvin.

Dokumentti ei ensisijassa etsi syitä syviä dopingongelmaan, vaan antaa tapahtumien ja ihmisten käyttäytymisen kertoa puolestaan. Syntyy jännitysnäytelmä, jonka lopputulos on katsojalle etukäteen selvä, mutta valaisukulma ja kokonaisvaltainen näkemys tuovat dokumenttiin sen cluen. Otan oikeudekseni tulkita seuraavassa dopingvyyhteä siten, kun sen itse näen. Itse asiassa pelkästään dopingista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kuvattuihin tapahtumiin liittyy suuri määrä erilaisia asioita: vallan käyttöä, ihmisten manipulointia, businesta, epärehellisyyttä, suoranaisia valheita ja sinisilmäisyyttä.

Kupletin pääjuoni menee mielestäni suurin piirtein seuraavasti: toiminnan rahoittajina olemme me tavalliset penkkiurheilijat, juuri meidän innostuksemme ja rahan syytäminen idoleihimme käynnistää tämän sopan. Yleisön paine luo paineet urheilujohdolle, joka painostaa valmentajia menestykseen. Valmentajat taas painostavat urheilijoita menestymään hinnalla millä hyvänsä. Koneistossa tarvitaan asiantuntijoita (lääkäreitä) sekä urheilun ympärillä häärääviä agentteja ja eritasoisia avustajia. Median merkitystä ei voi mitenkään aliarvioida.

Tietenkään urheilijat eivät ole tahattomia uhreja, vaan ovat usein kaikkein aktiivisimpia menestyksen keinovalikoiman etsijöitä. Taustalla liikkuu suuri raha (tietenkin urheilulajin suosioon suhteutettuna). Rahalla on taipumus vaikuttaa riskinottohalukkuuteen.

Jos ajatellaan dokumentissa esiteltyä henkilögalleriaa, nousee siitä esille useita vaikuttavia henkilöhahmoja. Suomalaisista nostaisin esille Tapio Widemanin, Kari-Pekka Kyrön ja Jarmo Punkkisen. Käsittelen urheilijoita erikseen.

Wideman on hyvin erikoinen hahmo. Hänet on esitelty julkisuudessa aiemmin eräänlaisena lääketieteen neutraalina guruna, jonka arvioihin sitten luotetaan. Tosiasiassa hänellä on sorkat savessa ja syvällä suomalaisessa ja kansainvälisessä dopingkulttuurissa. Onko tämä hyväntahtoisen oloinen, myhäilevä hahmo koko näytelmän suurin konna? Tämä on kysymys, ei vastaus. Kiinnittäisin huomiota Widemanin lausuntoihin, sillä eräässä mielessä hän on koko dokumentissa haastatellun porukan kaikkein kyynisin hahmo. Wideman pitää koko urheilubusinestä suurena showna ja pr-toimintana. Lopulta hän sanoo sen ratkaisevan asian: tarvitaanko doping-valvontaa ollenkaan? Sanoisin, että kovin on Wideman valinnut helpon ratkaisun. Tällaisen mielipiteen voi kuulla harrastelijan suusta kuntosalilla, mutta vaikutusvaltaisen urheilulääketieteen asiantuntijan suusta se kuulostaa kovin härskiltä ja yksioikoiselta.

Kari-Pekka Kyrö on usein nähty kaikkein suurimpana roistona tässä näytelmässä. Ainakin hän on käyttänyt inhimillisten piirteiden kaikki variaatiot hyväkseen valehtelusta rehellisyyteen. Kyrö on tuonut esille lopulta tapahtumien yksityiskohtia, jotka ovat täyttäneet palapelin puuttuvat osat. Hänenkin osaltaan on sanottava, että kun hän on ensin kokeillut kaikki vippaskonstit ja mikään ei ole auttanut niin viimeisenä keinona hän on turvautunut rehellisyyteen. Hän on eräänlainen kameleontti, joka pystyy muuntautumaan mihin rooliin tahansa.

Jarmo Punkkinen on hahmo, joka pukeutuu mystikon kaapuun. Mies ei puhu, vaikka todennäköisesti tietää yksityiskohdista enemmän kuin ehkä kukaan muu. Hän on käynyt Italiassa alan "korkeakoulun". Italialaiset urheilijat ovat ehkä kaikkien härskeimmin käyttäneet testiaukkoja hyväkseen. Jäämme odottelemaan Punkkisen muistelmia.

Epäilemättä kaikki kolme henkilöä ovat rautaisia ammattilaisia omilla osaamisalueillaan. Kysymys on tavallaan yrittämisen tai osaamisen vasenkätisestä muodosta (anteeksi kaikki vasenkätiset). Kysymys ei ole välttämättä rikollisesta toiminnasta, vaan sääntörikkomuksista ja epäeettisestä toiminnasta. Mutta kuka tässä busineksessä välittää moisesta?

Suurissa urheilutapahtumissa näemme dramaattisia näytelmiä. Mutta kulisseissa näytelmä voi olla vielä paljon dramaattisempi. Dokumentin mukaan suomalaiset huijasivat muita pelottelemalla heitä Lahtea edeltäneissä suurkisoissa tehtävillä uusilla dopingtesteillä. Suomalaiset tiesivät, ettei testejä tehty samalla, kun he itse härskisti douppasivat itsensä. Kosto elää. Lahden MM-kisoissa suomalaisia vedettiin nenästä. Ei pitänyt olla hemohestestejä, mutta oli kuitenkin. Kari Pekka Kyrön puheista saa vaikutelman, että doping-maailmassa ei harrastelijamaisuudella pärjätä. Hommassa ollaan mukana rautaisella ammattitaidolla tai sitten on jäätävä pois.

Mutta eikö tässä pitänyt puhua itse urheilijoista? Jos ajatellaan kahta todella härskiä tapausta, Italian Manuela Di Centaa ja Johan Muhleggiä (viime mainitun käry Salt Lake Cityssä vuonna 2002), niin molemmat ovat osoittaneet ylivoimaisuutensa useissa suurkisoissa. Di Centa ei ole jäänyt kiinni vilpistä ja hänet on palkittu parlamenttipaikalla Italiassa. Oleellista tässä on kuitenkin se, miten nykyaikaisessa kivikovassa urheilumaailmassa jotkut voivat olla noin ylivoimaisia. Tähän voi olla vain yhdenlainen selitys.

Se oli muistaakseni ruotsalainen huippulahjakas hiihtäjä Per Elofsson, joka pisti hanskat tiskiin, kun hän huomasi, että kunnon nostaminen huippuun (muiden huippujen kanssa kilpailukykyiseksi) vaati dopingin käyttöä. Kääntäen hän tarkoitti, että kilpailijat syyllistyivät dopingiin. Tämä onkin dopingkysymyksen ytimessä: kaurapuuropohjalta joudut auttamatta altavastaajaksi. Liian kova harjoittelu taas johtaa ylikuntoon, jonka torjumisessa doping saattaa olla välttämätön apu. Olen joskus katsonut olympiakisojen kuulantyönnön palkintojen jakoa epäuskoisena: ovatkohan nuo mitalimiesten yrmeät kasvot merkkinä siitä, että mitali ei ole heidän omastakaan mielestä vielä varma?

Käytännössä urheilijat menettelevät ahdistavassa menestyspaineessa hyvin monella eri tavalla. En epäile Elofssonin rehellisyytä. Hän halusi valita puhtaan urheilun. Joku toinen aloittaa dopingin ja tulee sitten tunnontuskiin. Joku romahtaa vasta jäätyään kiinni dopingin käytöstä. Sitten on niitä, jotka eivät myönnä syyllisyyttä kiinni jäämisen jälkeenkään, vaikka todisteet ovat aivan selvät. Sankaruuden säilyttävät ne, jotka käyttävät, mutta eivät jää koskaan kiinni.

Dokumentissa Jaana Savolainen (todettuaan itsensä puhtaan urheilun kannattajaksi) kertoo, kuinka hän ennen Lahtea voitti ylivoimaisesti Suomen mestaruuden, mutta itse MM-kisoissa hän oli pelkkä vastaantulija. Siinä välillä ehti tapahtua jotain. Kysymys on muusta kuin kunnon vaihtelusta.

Me projisoimme joihinkin urheilijoihin korkeatasoisina pitämiämme piirteitä ja petymme sitten, kun nämä henkilöt eivät ole luottamuksen arvioisia, ts. sortuvat dopingiin. Välittömästi tulevat mieleen Martti Vainio ja Mika Myllylä. Meidän parhaat poikamme eivät menestyneetkään ilman vippaskonsteja!

Raha on hurjan tärkeä konsultti näissä asioissa. Kyllä Isometsän, Myllylän ja Kirvesniemen Karpaasiyhtiö nivoutui aivan elimellisesti urheilumenetykseen ja sitä avittavaan dopingin käyttöön. Dopingriski oli oleellinen osa yrittäjäriskiä. Kun koko elämä on rakennettu urheilukehikon varaan ja tapahtuu paljastuminen saattavat seuraukset olla katastrofaaliset, kuten Myllylän tapauksessa. Toiset ovat ehkä alunperinkin laskeneet (tiedostamattaan?) sen varaan, että katastrofin mahdollisuus on olemassa. Tällä ajattelulla toipuminen kärystä nopeutuu. Ehkä Isometsä ja Kirvesniemi ovat esimerkkejä tästä.

Urheilua on vaikea erottaa kulttuurista, jossa elämme. Odotukset kohdistuvat kai oman kulttuurimme kuviteltuun rehellisyyteen. Pettymys on melkoinen, kun toteamme olevamme samalla tai alemmalla tasolla kuin muut.

Yksi tapa projisoida ongelma pois päiväjärjestyksestä on median syyttäminen. On totta, että lehdistö myy dopinguutisilla. Kriisien paisuttelu kuuluu myös asiaan. Kaikilla on mielipide dopingista. Lähtisin kuitenkin itse siitä, että lehdistön (median) ensisijainen tehtävänä on mätäpaiseiden paljastaminen. Urheilun seuraajalle jää ikään kuin kaksi mahdollisuutta pettymyksen hetkellä: tuntea itsensä huijatuksi tai antaa huijata itseään ilman, että ottaa sitä kovin vakavasti. Myös katsomon puolelta löytyy kyynikoita: menestyä saa millä keinoin tahansa ja jos jää kiinni, niin se on jokaisen oma asia, jota ei jäädä suremaan.

Paul Krugman ja velka suhteessa bruttokansantuotteeseen

Paul Krugmaniin joutuu aina silloin tällöin viittaamaan ajankohtaisissa talouden aiheissa. Nyt hän on puuttunut New York Timesin kolumnissaan velan - ja erityisesti Yhdysvaltain liittovaltion velan – suhteelliseen osuuteen maan bruttokansantuotteesta.

Krugmania voidaan pitää pienin varauksin keynesiläisenä taloustieteilijänä. Hän on kohdistanut ankaria syytöksiä niiden maiden talouspolitiikkaa vastaan, jotka ovat leikkaamalla saaneet taloutensa kuralle. Taistelu keynesiläisten ja leikkaajien välillä on saanut viimeaikoina lisää kierroksia, kuten kaikki ne, jotka vähänkin seuraavat talouspoliittista keskustelua, ovat havainneet.

Kun monetaristit/chicagolaiset/uusliberaalit (käytettäköön mitä nimeä tahansa) ovat olleet talouspoliittisen keskustelun herroja viimeiset 30 vuotta, niin nyt - ja juuri nyt – keynesiläiset ovat käyneet ankaraan vastahyökkäyksen. He ovat saaneet puolelleen Maailmanpankin ja IMF:n, jota voidaan pitää melkoisena voittona ottaen huomioon em. instituutioiden aiemmat, varsinkin kehitysmaihin kohdistetut kurikampanjat.

Krugman on johtavia elvyttäjiä ja leikkausten vastustajia. Hän on höykyttänyt erityisesti Olli Rehniä viime päivinä, vaikkei Rehn mikään chicagolainen ole koskaan ollut. Hän on EU-komission asialla.

Krugman lähtee liikkeelle Yhdysvaltain budjettivajeesta, joka oli vielä pari vuotta sitten massiivinen (1300-1400 miljardia dollaria vuositasolla). Kun Yhdysvaltain velka ja bruttokansantuote ovat olleet karkeasti 16 000 miljardia dollaria, oli vuosittainen velan määrän nousu melkoinen. Tosin Krugman kieltäytyi tuolloinkaan säikähtämästä vajetta vastustajiensa suureksi mieliharmiksi. Pikemminkin hän halusi jatkuvaa elvytystä velkaantumisesta huolimatta. Yhdysvaltain hallitus on noudattanut eräänlaista keskitien politiikkaa ja suhteellisen nopea velkaantuminen on sallittu. Ääripäinä ovat olleet republikaanien säästöniuhot ja juuri Krugman.

Kongressin ns. puolueeton budjettitoimisto (CBO) on arvioinut vajeeksi talousarviovuodelle 2013 enää 845 miljardia dollaria (talousarviovuosi alkoi lokakuussa 2012). Talous on siis kovaa vauhtia elpymässä. Krugman tuo esille ainoan järkevän budjettivajeen vertailupohjan nimittäin velan suhteellisen osuuden BKT:hen. Krugman arvioi budjetin vuosittaisen kestävyysvajeen alijäämämääräksi 460 miljardia dollaria. Tuolle tasolle, jos päästään ei velan suhteellinen osuus kasva suhteessa bruttokansantuotteeseen. Velan suhteellinen osuus siis pysähtyisi siihen reiluun 100 prosenttiin, jossa se nyt on.

Edellytys on, että talouskasvu saadaan kohtuulliseen vauhtiin. Yhdysvallat siis pääsee täysin siedettäviin alijäämälukuihin aivan lähivuosina. Tämän jälkeen – jos CBO:n odotukset kasvusta toteutuvat – on republikaanien leikkauspuheilta pohja pois. He eivät voi perustaa politiikkaansa talouden velasta johdetuille katastrofipuheille.

Tietenkin epävarmuustekijöitä on paljon, jotka Krugmankin myöntää: Yhdysvallat ei ole vapaa terveydenhuollon ja vanhenevan väestön menoja lisäävästä vaikutuksesta vuoteen 2020 mentäessä.

Kaiken kaikkiaan Krugman näyttää juuri nyt olevan vahvoilla taistellessaan leikkaajien armeijaa vastaan. Samalla keynesiläinen suhdannesykliin perustuva tasausajattelu saa lisää voimaa taakseen.

Menneisyyden ennustamisesta

Ilkka Malmberg toteaa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Talvisodan vanki” 10.3.2013, että ”vielä 1970-luvulla ja 1980-luvulla talvisodasta oltiin hiljaa” Sitten hän lisää: ”Joku voi väittää vastaan, mutta sellainen kokemus minulla oli”. No, tämän kirjoittaja on yksi vastaanväittäjistä. Muistan kuinka joka vuosi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa talvi- ja jatkosodan veteraanit kokoontuivat muistelemaan sotia. Kävin nimittäin isäni mukana joissakin näistä tilaisuuksista. Mikko Niskasen elokuvassa ”Sissit” annetaan tästä ajasta hyvin elävä ja todenmukainen kuvaus.

Ajan hengen mukaisesti sotaveteraanien tilaisuuksiin kuului myös viina, jota yritin olla näkemättä, vaikka pullo kiersi ringissä jo taksissa menomatkalla. Ei niissä tilaisuuksissa suhtauduttu häveliäästi sotaan. Eivät veteraanit pelänneet. Yksittäisiä sankaritekoja muisteltiin ihaillen (”tässä on kaveri, joka haki vihollisen puolelta panssarivaunun”).

Tommi Uschanov kirjoittaa kolumnissaan ”Kun mitään ei tapahdu” (Hesari 10.3.2013) tulevaisuuteen suuntautuvista dramaattisista odotuksista. Ihmisillä on taipumus muodostaa tulevaisuuteen projisoituen odotuksia mullistavista tapahtumista. Useimmiten ne jäävät toteutumatta. Varmaan asia on näin: kun elettiin ydinsodan uhkan alaisena 1960-luvulla epäiltiin (tai oltiin jopa varmoja), että ”sota tästä tulee”. Kun Neuvostoliitto teki kuuluisan 57 megatonnin ydinkokeen Novaja Zemljalla vuonna 1961, kaverit koulussa ennakoivat varmaa sotaa. Yritin väittää vastaan, jolloin sain kuulla ”meneväni ensimmäisenä”, kun sota syttyy!

Mutta sama taitaa pitää paikkansa, kun kerrotaan (”ennustetaan”), mitä menneisyydessä tapahtui. Niinpä saamme kuulla Malmbergia lainatakseni kuinka tietyistä asioista ei voinut puhua. Kerrotaan kuinka Suomessa vallitsi lehdistösensuuri ja asioista ei voitu keskustella niiden oikeilla nimillä. Erityisesti tämä piti paikkansa Neuvostoliiton suhteen.

On totta, että jotkut olivat kuuliaisia vaikenemisen laeille, mutta onneksi kuitenkin vähemmistö. Kuka tahansa, joka luki Helsingin Sanomia tai Uutta Suomea tuohon aikaan, teki havainnon, että naapurimaata koskevista asioista kerrottiin hämmästyttävän kriittisesti. Kun vuonna 1962 pidettiin Helsingissä jättimäinen Maailman nuorison festivaali (joka oli pääosin Neuvostoliiton ja kommunistien organisoima), boikotoi Helsingin Sanomat tilaisuutta kertomatta tapahtumasta suomalaisille! Sensuuri toimi väärin päin!

On ällistyttävää, miten jälkikäteen on alkanut levitä legenda siitä, että Neuvostoliiton pelossa ”mitään ei uskallettu sanoa”. Itse en muista moista. Tälle menneen tulevaisuuden ennustamiselle täytyy olla jokin syy. Johtuuko se siitä, että tuon ajan tarinaniskijät (muistelijat) pyrkivät luomaan aikakaudesta omasta näkökulmastaan sankarillisen: elettiin tosi kovien paineiden alla, mutta selvittiin omalla neuvokkuudella?

En halua aliarvioida tiettyjä dramaattisia hetkiä Neuvostoliitto-suhteissa, mutta toivoisin joltain historioitsijalta ”etäännytettyä” tulkintaa noista ajoista. On parasta, että tulkinnan esittää joku, joka ei ole elänyt noita aikoja.

Kun Malmberg mainitsee suurlähettiläs Stepanovin puuttuneen (”törkeä Neuvostoliiton häpäisy”) 1978 Matti Tapion televisiosarjan ”Sodan ja rauhan miesten” esittämiseen Suomen TV:ssä, niin vastaan mielelläni omakohtaisten muistojeni pohjalta. Stepanovhan näki neuvostovastaisuutta milloin missäkin. Dokumenttisarja kertoo neuvotteluista Suomen ja Neuvostoliiton välillä talvisodan aattona. Seurasin sarjaa intensiivisesti, joten muistan hyvin reaktiot. Mielestäni suomalaiset eivät mitenkään hätkähtäneet Stepanovin arvostelusta, vaan puolustivat oikeuttaan esittää omia historian näkemyksiään. Kaiken päälle sarjan esittämiseen ei olisi tarvittu mitään puuttumista, esittihän se talvisodan esinäytöksestä tulkinnan, jossa sota olisi voitu välttää, jos ns. Jartsev-neuvottelut olisi otettu vakavasti Suomen ulkopoliittisessa johdossa! Suomalaiset päinvastoin syyttivät sarjan ohjaajaa Tapiota harhautumisesta sivupolulle, kun hän seurasi Jartsev-neuvottelujen viitoittamaa polkua aivan liian pitkälle vietyihin johtopäätöksiin.

Milloin muuten tämä sarja voitaisiin esittää uusintana?

Kun Leonid Breznev esitti 1960-luvun lopulla Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Itäblokin johtajille, että ”Suomi meillä on jo taskussa”, on käyttäytyminen nähtävä rehvasteluna, miten asioiden piti edetä (vaikkeivat edennetkään). Sanoma oli tarkoitettu, ei suinkaan Suomelle, vaan kansandemokratioiden poliittisille kellokkaille. Em. lausahdusta voi verrata Stalinin huomautukseen Milovan Djilasille 1940-luvun lopulla, kun hän sanoi, että ”meidän olisi pitänyt miehittää Suomi”. Viestiä ei ollut tarkoitettu suomalaisille, vaan uhkauksena Jugoslavialle, mitä voi tapahtua.

Entä sitten herrat ja tavikset, oliko heidän välillään eroa suhtautumisessa sotaan tai sen jälkeiseen aikaan? Tietenkin joidenkin asema riippui sen aikaisista suhdanteista: jos esitti poikkipuolisia mielipiteitä katkesi herrahissi helposti. Tämä ajattelu ei ulottunut isoisäni maatilalle, jossa sain kuulla kansan suusta, mitä mieltä asioista oltiin.

Vasta 1970-luvulla alkoi esiintyä laajamittaisempaa itsesensuuria ja suomettuneisuutta. Tämä olikin synkkä jakso Suomen historiassa, joka tuo mieleen Hattujen ja Myssyjen ajan 1740-luvulla, kun ulkovaltojen avulla käytiin sisäpoliittista taistelua.

Tällä hetkellä on tapana esittää itäorientoitunut historia vastemielisenä ilmiönä tai sankarillisena lännen etuvartion taisteluna Neuvostoliittoa vastaan. EU olikin oikeastaan puolustuspoliittinen liitto! Joidenkin mukaan kehitys oli tiedossa jo 1960-luvulla! Kun suurin hehkutus EU-suhteista on kaikonnut, on varmaan syytä ryhtyä etsimään uusia selityksiä menneelle. Juuri tähän kohtaan voisi sopia aivan uudet viileät tulkinnat.

Vielä yksi henkilökohtainen muistikuva. Vedin eläkeläisille suunnattua yhteiskunnallisten asioiden opintoryhmää 1980-luvulla ja esitin, että voitaisiin palata toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Oletin ilman muuta, että he olisivat olleet innostuneista, mutta eivätpä olleetkaan! Pelkäsivätkö he jotakin? Eivät varmasti, mutta minulle jäi mielikuva, että vain harvoille sota merkitsi sankaritekoja. Useimmat olivat kiitollisia, kun selvisivät hengissä. Ehkä juuri nuo sodassa koetut kauhun hetket, pelot ja ankeus loitonsivat heitä noista tapahtumista. Täytyy sanoa, että tunnen enemmän omakseni noiden eläkeläismiesten suhteen sotaan kuin parin viime vuosikymmenen ylipatrioottisen sotaihailun, joka sekin on esimerkki jälkikäteen aikaansaadusta dramatiikasta.

Palvelut vai teollisuus viennin veturina?

Arvostamani professori Matti Pohjola on arvioinut palveluviennin merkitystä Suomelle digitaalisen liiketoiminnan DiViA-foorumissa 7.3.2013. Myönnän, että olen Hesarin lehtijutun varassa.

Palveluviennistä Pohjolalla on paljon hyvää kerrottavaa. Erityisesti palveluviennin potentiaaliset mahdollisuudet innostavat. Pohjolan mukaan Suomen kymmenestä kansainvälisesti kilpailukykyisimmästä toimialasta kolme on palvelualaa: tietotekniikkapalvelut, rakentaminen ja liike-elämän palvelut. Näistä KIBS-alaan on kiinnitetty valtavasti odotuksia niin kauna kuin muistan. Mukava kuulla, että ala alkaa lunastaa siihen sidottuja odotuksia. Tietotekniikkapalvelujen asema Suomen viennin kolmosena (so. ”toimialan viennin osuus maan koko viennistä jaettuna toimialan kansainvälisen kaupan osuudella koko maailmankaupasta”) on tarjoaa suorastaan loistavia näkymiä.

Pohjola tuo esille pari tärkeää pointtia: Suomen bkt:n kasvun hidastuminen pitkällä aikavälillä johtuu työn tuottavuuden heikkenemisestä eikä liian suurista palkoista. Tässä Pohjola vahvistaa jo aiemmin esille tuomansa käsityksen. Toinen tärkeä seikka on tavaraviennin hidastuminen EU-alueella: jo totutusti Pohjola osoittaa syyksi finanssipolitiikan kiristämisen EU:ssa. Se on aiheuttanut pääosin meneillään olevan taantuman tavaraviennin supistumisen kautta.

Nimenomaan palvelujen viennin osalta palkkakehitys ei ole ratkaisevaa: Suomi pärjää kilpailijamaita (Saksa, Ruotsi, myös euromaat keskimäärin) paremmin. Tämä viittaa siihen - itsekin moneen kertaan esiin tuomaani ajatukseen – että tuotannon (sekä palvelut että tavaratuotanto) innovaatiot ovat ratkaisevassa asemassa. Mitään ihmekeksintöjä tähän ei välttämättä tarvita. Tarvitaan hyvä ja kaikkia kansalaispiirejä koskettava peruskoulutus ja sen päälle maksuton jatko-opiskelu. Tietenkin tarvitaan lisäksi innovaatioita tukeva ja innostava ilmapiiri ja joitakin nyt pohdinnassa olevia veroratkaisuja. Valtion yritystuet ei ole tässä oleellinen asia. Kun kovat asiat – palvelutuotteet – ovat valmiit, tarvitaan kykyä markkinoida ja myydä niitä. Tässä lienee kovin haaste, vaikka parannusta on tapahtunut. Ongelma on erittäin hyvin tiedostettu.

Pohjolan sanoja vahvistaa tieto, että palvelujen ulkomaankauppa on ylijäämäistä samaan aikaan, kun tavarakauppa on alijäämäistä. Sama tilanne on mm. Yhdysvalloissa. Ongelmana molemmissa maissa on, että tavarakaupan volyymi on niin suuri (Suomi: tavaravienti 57 miljardia euroa ja palveluvienti 20 miljardia euroa) verrattuna palveluihin.

Erikseen on sitten huomioitava viennin ja tuonnin ja tavaroiden ja palvelujen monimutkainen kiinnittyminen toisiinsa. Kun tähän lisätään globaalit vaikutukset ei käy kateeksi niitä, jotka selvittävät tätä cocktailia kansantalouden tilinpäätöksen näkökulmasta. Lukulistallani oleva Etlan selvitys ”Mysteeri avautuu – Suomi globaaleissa arvoverkoissa” avannee osan arvoituksista.

Väitän, että suuri osa palveluviennistä on teollisuustuotannosta johtuvaa: markkinointi, tuotekehitys, johtaminen ym. ovat riippuvaisia, miten tuotanto saadaan säilytetyksi Suomessa. Onko arvioita siitä kuinka suuri osa tuosta palvelujen viennin 20 miljardista eurosta on teollisesta tuotannosta aiheutuvaa?

Yhdysvaloissa on herätty teollisuuden ahdinkoon ja pyritty viime aikoina piristämään tavaravientiä monilla tavoin. Toivottavasti Pohjolan tutkimus ei häivytä tietoisuudestamme tosiasiaa, että teollisuus on edelleen viennin selkäranka, myös palvelujen osalta!

”Suoraselkäisyys” suosii heikkojen talouksien kurjistamista

Tommi Uschanov toteaa kirjassaan ”Miksi Suomi on Suomi”, että ”talouspoliittinen debatti ei Suomessa ole useinkaan ollut väittelyä siitä, millainen politiikka on tarkoituksenmukaista tai epätarkoituksenmukaista, vaan moraalista taistelua hyvän ja pahan välillä”. Tässä on paljon perää. Meillä on aina ajateltu yksioikoisesti: on jaloa ja eettisesti suoraselkäistä toteuttaa talouden taantumassa säästöjä. Vastustajat on leimattu vastuuntunnottomiksi. Mutta entäpä, jos avainkäsite onkin tarkoituksenmukaisuus? Ei säästäminen ole läheskään aina paras vaihtoehto. Itseasiassa valtion säästöjen merkitystä tulee aina huolellisesti harkita. Kun ihannoidaan ”suoraselkäistä” säästämistä, tehdään se usein tarkoituksenmukaisuuden kustannuksella. Mitä merkitsee tarkoituksenmukaisuus? Se on sitä, että sijoitus tulevaisuuteen on kannattavampaa kuin velkaantumisen pelko.

Asia on tietenkin monimutkainen. Milloin on varaa velkaantua ja milloin ei? Jos ajatellaan asiaa valtiontalouden kannalta käytännön esimerkein, niin Japanin velkaantumissuhde on yli 200 prosenttia bruttokansantuotteesta, Suomen velkaantumissuhde on 53 prosenttia vuodenvaihteessa 2012-2013. Saksassa suhde on 80 prosenttia ja useissa Etelä-Euroopan maissa tasolla 130-160 prosenttia. Vielä voidaan ottaa esimerkiksi Yhdysvallat, jossa on juuri ylitetty 100 prosentin raja.

Jotta asia tehtäisiin vielä mutkikkaammaksi, niin amerikkalaiset taloustieteilijät Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhard (This Time Is Different) määrittävät 90 prosenttia tasoksi, jonka jälkeen lisävelkaantuminen alkaa ruokkia jatkuvaa velkaantumista.

Kysymys on siitä, milloin em. tapauksissa velkaantumisen voi katsoa olevan sijoitus tulevaisuuteen eli velka luo edellytyksiä kasvulle. Kysymys on myös lisävelkaantumisen kohteista: onko tarkoitus vain syytää rahaa tuhlailevasti erilaisiin hyvää tarkoittaviin kohteisiin? Milloin saavutetaan piste, jossa velkaperusteisia investointeja - järkeviäkin - ei voida enää pitää tolkullisina.

Vielä on huomioitava kansainvälisten instituutioiden mielenmuutokset. Esimerkiksi IMF kehotti vuosien ajan kutistamaan julkista sektoria eli kuristamaan taloutta, mutta nyt se on kääntänyt kelkkansa ja katsoo kuristamisen vievän kasvun edellytykset kriisitalouksilta. Tässä taas on aiheutunut ristiriita mm. Olli Rehnin/EU-komission ja IMF:n välille.

Edellä olevista maaesimerkeistä erittelen seuraavat arviot/tulemat:

Suomi: ei ole mitään järkeä nitistää kasvua leikkauksilla (jatkuva velkaantuminen voidaan korjata harkituilla korjaustoimenpiteillä vuosien kuluessa).

Saksa: ei ole syytä ryhtyä äkkinäisiin toimenpiteisiin.

Yhdysvallat: nykyinen poliittinen pattitilanne on ongelma tulevaisuuden kannalta. Itse velan suhteellinen osuus on järkitoimenpiteillä hallittavissa, jos vain halutaan.

Japani: Japanilla on kesto-ongelma. Maan vahva teollinen osaaminen pitää laivan pinnalla. Deflaatiokierre on katkaistava.

Etelä-Euroopan maat: kysymys on ryhmästä, jolle on kasautunut valtavasti erilaisia ongelmia. Tällöin velkaantumiseen on pakko suhtautua kriittisesti. Yhtä kriittisesti on suhtauduttava kasvun edellytysten tuhoamiseen. Tarvitaan ratkaisuja. Niiden tulee olla pääsääntöisesti kasvua edistäviä, jolloin otetaan riski talouden tukehtumisesta velkoihin. On pakko saada aikaan yhdistelmä, jossa lisävelkaa otetaan samaan aikaan, kun velkojat antavat vanhoja velkoja anteeksi.

Olen aikaisemminkin kajonnut englanninkieliseen käsitteeseen austerity, joka voidaan kääntää ”kurjistumiseksi”. Talouskriisissä austerity merkitsee ”talouden kurjistamista säästämällä”.

Austerity-käsite rajaa keynesiläiset ja kuritalouden kannattajat erilleen toisistaan. Useiden talousoppineiden kannat eivät tosin ole tuon akselin ääripäissä.

Uschanov tarkoittanee hyvän ja pahan sekä tarkoituksenmukaisuuden välisellä taistelulla sitä, että hyvä ja paha muodostavat eettis-moraalisen kaavun, jolla pakotetaan talouden toimijat kuritalouteen, jollei muuten niin uhkaamalla toimijoita ”holhoukseen joutumisella”. Tarkoituksenmukaisuus heitetään syrjään typeryyteen saakka.

Meillä Suomessa ”Sailaksen lista” (joita koko ajan vaaditaan lisää) on nähty yksipuolisesti hyvä-paha taistelun keppihevosena. Se osoittaa Sailaksen myötäilijöiden mielestä mitä suurina suoraselkäisyyttä. Vastustajat pidetään uhkailemalla kurissa.

Austerity-ongelma on osa kilpailukykyongelmaa. Ei ole läheskään aina ollut kysymys huolimattomasta taloudenhoidosta, vaan ennakoimattomuudesta, jolla ei ole otettu huomioon globaalin talouden fundamentaalisia muutoksia. Kehittyvät maat ovat tosissaan haastaneet kehittyneet maat ja varautuminen tähän taistoon on vaihdellut voimakkaasti maittain.

Summasummarum. Tappiolle jääneet kehittyneet maat ovat haasteiden edessä. Niiden pitäisi päästä eroon austerity-vimmasta (johon niitä EU-komission taholta painostetaan) ja samalla luoda kasvun edellytykset. Kysymys on vuosien työstä. Ei olisi kuitenkaan historian valossa mitenkään ainutlaatuista, jos muutosten suunta olisi pysyvä, so. jotkut on tuomittu putoamaan kelkasta ja tyytymään alhaisempaan elintasoon.

Mitä Raatteen tie opetti?

”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”. Näin toteaa Teemu Keskisarja erinomaisen kirjansa ”Raaka tie Raatteeseen” viimeisillä sivuilla. Aika kovaa tekstiä. Itse ajattelen kyllä lohdullisemmin. Muistetaanhan Jaakko Ilkka ja Tapani Löfvingkin – entisajan suuret sissipäälliköt – vielä tänä päivänä. Mutta ajathan voivat tietysti muuttua: ehkä jonain päivänä tosiaan kansallinen historia on vain kuriositeetti.

Mikä oli venäläisten tarkoitus Suomussalmella? Ainakin taktisesti ja strategisesti on vaikeaa löytää mitään järjellä perusteltavissa olevaa. Tietenkin jäljelle jää yksioikoinen käsky: Suomi katkaistaan keskeltä ja Ruotsin rajaa ei saa ylittää. Ja onhan tietysti pääosin harhainen ideologinen näkymä: venäläiset odottivat, että Suomen kansalaiset liittyisivät spontaanisti puna-armeijaan, kun heidät vapautetaan riistokapitalismin ikeestä.

Keskisarja lähestyy talvisotaa miltei mikawaltarilaisella pessimismillä: kaikki toistuu sukupolvesta toiseen, kaikki unohtuu, eikä mistään oteta oikeastaan opiksi. Keskisarja toteaa, että ”sotahistoria opettaa, jos ei muuta, niin sen, että sotahistoriasta on vaikea oppia mitään”. Tähän ajatukseen hän päätyy, miettiessään , mitä talvisesta Raatteen tiestä voi ottaa onkeensa. Kun mentiin jatkosotaan, upposi raskas kalusto alueen suoperäiseen maastoon, joka on vielä pahempaa kuin upottaa kalusto hankeen korven keskellä kapealta Raatteen tieltä. Motorisoidut saksalaiset osastot olivat jatkosodan aikana ihmeissään, aikataulut pettivät – oli kesä tai talvi - eikä tavoitteita koskaan saavutettu.

Neuvostoliittolaiset kohtasivat saksalaisten konearmeijan talvisodan jälkeen Venäjän aroilla ja joutuivat murskatuiksi. Olosuhteet olivat jotain muuta kuin Raatteen tiellä. Pakkanen talvellakin oli vähäinen verrattuna Suomussalmen oloihin. Raatteesta ei voinut oikeastaan oppia mitään. Niinkö? Raatteen tien kaltainen tilanne ei toistunut muualla. Motorisoituja yksiköitä voitiin käyttää toisaalla paremmalla menestyksellä. Konearmeija menestyi kannaksella päinvastoin kuin Suomussalmella. Kesäkorpisota on eri asia kuin talvikorpisota.

Keskisarjan skeptisyyteen oppimisen osalta voidaan löytää psykologisia syitä: Raatteen tien raadolliset olosuhteet kuten jäätyneet ruumiit, toivoton lumessa pohluaminen, kaikkien mahdollisten ruumiin eritteiden jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden järkyttävä kohtalo tekevät skeptiseksi millekään järkevälle. Ehkä kysymys on myös kirjoittajan teoksen kirjoittamisen jälkeisestä väsymyksestä tai turtumuksesta? Ehkä Keskisarja on jo aihevalintojensakin puolesta liian lähellä raadollista sotaa ja siksi itsensä ylä- ja ulkopuolelle asettuminen on vaikeaa. Olen toki itsekin sitä mieltä, että historiasta on vaikea oppia, tai jos opitaan, saatetaan oppia väärin. Lähden kuitenkin siitä, että historia muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia.

Ehkä oppimista ei kannata käsittää kovin konkreettisesti, vaan symbolisesti. Ehkä kysymys oppimisessa on syvällisemmästä oivalluksesta tai merkityksien ymmärtämisestä kuin pelkän konkretian toistamisesta. Raatteella suomalaisten itsetunto nousi: etukäteen mahdottomasta tehtiin mahdollinen. Kun kansainvälinen lehdistö teki Raatteesta legendan, vaikutti se tietenkin ylösrakentavasti myös suomalaisiin.

Sota myös kertoi, missä suomalaiset olivat parhaimmillaan: sissisodassa! Raatteella Neuvostoliitolla oli kaksi divisioonaa, kun se kaikkiaan kohdisti Suomea vastaan 60 divisioonaa. Ehkä yksi sodan opetuksista oli, että Suomi voi voittaa taisteluja, mutta ei sotaa, kun vastassa on Neuvostoliiton kaltainen suurvalta.

Suursodassa käydään sotaa suuressa kehyksessä. Toisessa maailmansodassa kaikkien suurvaltojen tavoitteena oli Ruotsin malmi, tämä koski niin Englantia, Ranskaa, Saksaa kuin Neuvostoliittoakin. Suomi kävi talvisodassa viivytystaistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Viivytys oli juuri riittävä, jotta Neuvostoliiton oli vedettävä johtopäätökset suurvaltapoliittisesta tilanteesta ja suostuttava rauhaan.

Suomi voi jatkossakin joutua sotaan nähdäkseni vain suurvaltapoliittisen kriisin seurauksena. Siinä samassa ympäristössä voi kuitenkin kyteä mahdollisuus irtautua sodasta.

Vielä yksi henkilökohtainen muistikuva. Kun kesällä 1970 nuoruuden innolla selvitin isovanhempieni maatilalla heinätöiden ohessa, että talvisota olisi voitu välttää, sain kyllä kuulla kunniani. Sodan käyneet tai kokeneet miehet ja naiset hirmustuivat. Tällaista ei voi kerta kaikkiaan sanoa. Ehkä yksi opetus on, että kansakunnilla on pyhiä sotia. Niiden uhrit ovat loukkaamattomia. Jos siis sanotaan, että sota olisi voitu välttää, annetaan tahattomasti kuva, että uhrit olivat tarpeettomia.

Mutta katoaako Raatteen tie ja talvisota ihmisten muistijäljistä joskus tulevaisuudessa, jos tai kun historioitsijat innostuvat kansainvälisistä aiheista (”ja orientoituvat poikkitieteellisesti”) kansallisten aiheiden sijaan? Enemmän kuin tarkoitushakuisesta historian tutkimuksen suuntautumisesta pois nyt meitä lähellä olevista aiheista, olisin huolestunut yleissivistyksen kasvavista puutteista. Sitä kai Keskisarjakin ajattelee ensimmäisessä kappaleessa kerrotussa sitaatissa: yliopisto-opetuksessa joudutaan korjaamaan peruskoulun ja lukion jättämiä pahoja aukkoja.

Ehkä talvisota pitkälle tulevaisuuteen on kuitenkin jotain muuta kuin pelkkä lumisota. Ainakin välttäisin sanomasta sitä ääneen niin kauan kuin sodassa mukana olijat ovat kanssamme.