Tommi Uschanov toteaa kirjassaan ”Miksi Suomi on Suomi”, että ”talouspoliittinen debatti ei Suomessa ole useinkaan ollut väittelyä siitä, millainen politiikka on tarkoituksenmukaista tai epätarkoituksenmukaista, vaan moraalista taistelua hyvän ja pahan välillä”. Tässä on paljon perää. Meillä on aina ajateltu yksioikoisesti: on jaloa ja eettisesti suoraselkäistä toteuttaa talouden taantumassa säästöjä. Vastustajat on leimattu vastuuntunnottomiksi. Mutta entäpä, jos avainkäsite onkin tarkoituksenmukaisuus? Ei säästäminen ole läheskään aina paras vaihtoehto. Itseasiassa valtion säästöjen merkitystä tulee aina huolellisesti harkita. Kun ihannoidaan ”suoraselkäistä” säästämistä, tehdään se usein tarkoituksenmukaisuuden kustannuksella. Mitä merkitsee tarkoituksenmukaisuus? Se on sitä, että sijoitus tulevaisuuteen on kannattavampaa kuin velkaantumisen pelko.
Asia on tietenkin monimutkainen. Milloin on varaa velkaantua ja milloin ei? Jos ajatellaan asiaa valtiontalouden kannalta käytännön esimerkein, niin Japanin velkaantumissuhde on yli 200 prosenttia bruttokansantuotteesta, Suomen velkaantumissuhde on 53 prosenttia vuodenvaihteessa 2012-2013. Saksassa suhde on 80 prosenttia ja useissa Etelä-Euroopan maissa tasolla 130-160 prosenttia. Vielä voidaan ottaa esimerkiksi Yhdysvallat, jossa on juuri ylitetty 100 prosentin raja.
Jotta asia tehtäisiin vielä mutkikkaammaksi, niin amerikkalaiset taloustieteilijät Kenneth Rogoff ja Carmen Reinhard (This Time Is Different) määrittävät 90 prosenttia tasoksi, jonka jälkeen lisävelkaantuminen alkaa ruokkia jatkuvaa velkaantumista.
Kysymys on siitä, milloin em. tapauksissa velkaantumisen voi katsoa olevan sijoitus tulevaisuuteen eli velka luo edellytyksiä kasvulle. Kysymys on myös lisävelkaantumisen kohteista: onko tarkoitus vain syytää rahaa tuhlailevasti erilaisiin hyvää tarkoittaviin kohteisiin? Milloin saavutetaan piste, jossa velkaperusteisia investointeja - järkeviäkin - ei voida enää pitää tolkullisina.
Vielä on huomioitava kansainvälisten instituutioiden mielenmuutokset. Esimerkiksi IMF kehotti vuosien ajan kutistamaan julkista sektoria eli kuristamaan taloutta, mutta nyt se on kääntänyt kelkkansa ja katsoo kuristamisen vievän kasvun edellytykset kriisitalouksilta. Tässä taas on aiheutunut ristiriita mm. Olli Rehnin/EU-komission ja IMF:n välille.
Edellä olevista maaesimerkeistä erittelen seuraavat arviot/tulemat:
Suomi: ei ole mitään järkeä nitistää kasvua leikkauksilla (jatkuva velkaantuminen voidaan korjata harkituilla korjaustoimenpiteillä vuosien kuluessa).
Saksa: ei ole syytä ryhtyä äkkinäisiin toimenpiteisiin.
Yhdysvallat: nykyinen poliittinen pattitilanne on ongelma tulevaisuuden kannalta. Itse velan suhteellinen osuus on järkitoimenpiteillä hallittavissa, jos vain halutaan.
Japani: Japanilla on kesto-ongelma. Maan vahva teollinen osaaminen pitää laivan pinnalla. Deflaatiokierre on katkaistava.
Etelä-Euroopan maat: kysymys on ryhmästä, jolle on kasautunut valtavasti erilaisia ongelmia. Tällöin velkaantumiseen on pakko suhtautua kriittisesti. Yhtä kriittisesti on suhtauduttava kasvun edellytysten tuhoamiseen. Tarvitaan ratkaisuja. Niiden tulee olla pääsääntöisesti kasvua edistäviä, jolloin otetaan riski talouden tukehtumisesta velkoihin. On pakko saada aikaan yhdistelmä, jossa lisävelkaa otetaan samaan aikaan, kun velkojat antavat vanhoja velkoja anteeksi.
Olen aikaisemminkin kajonnut englanninkieliseen käsitteeseen austerity, joka voidaan kääntää ”kurjistumiseksi”. Talouskriisissä austerity merkitsee ”talouden kurjistamista säästämällä”.
Austerity-käsite rajaa keynesiläiset ja kuritalouden kannattajat erilleen toisistaan. Useiden talousoppineiden kannat eivät tosin ole tuon akselin ääripäissä.
Uschanov tarkoittanee hyvän ja pahan sekä tarkoituksenmukaisuuden välisellä taistelulla sitä, että hyvä ja paha muodostavat eettis-moraalisen kaavun, jolla pakotetaan talouden toimijat kuritalouteen, jollei muuten niin uhkaamalla toimijoita ”holhoukseen joutumisella”. Tarkoituksenmukaisuus heitetään syrjään typeryyteen saakka.
Meillä Suomessa ”Sailaksen lista” (joita koko ajan vaaditaan lisää) on nähty yksipuolisesti hyvä-paha taistelun keppihevosena. Se osoittaa Sailaksen myötäilijöiden mielestä mitä suurina suoraselkäisyyttä. Vastustajat pidetään uhkailemalla kurissa.
Austerity-ongelma on osa kilpailukykyongelmaa. Ei ole läheskään aina ollut kysymys huolimattomasta taloudenhoidosta, vaan ennakoimattomuudesta, jolla ei ole otettu huomioon globaalin talouden fundamentaalisia muutoksia. Kehittyvät maat ovat tosissaan haastaneet kehittyneet maat ja varautuminen tähän taistoon on vaihdellut voimakkaasti maittain.
Summasummarum. Tappiolle jääneet kehittyneet maat ovat haasteiden edessä. Niiden pitäisi päästä eroon austerity-vimmasta (johon niitä EU-komission taholta painostetaan) ja samalla luoda kasvun edellytykset. Kysymys on vuosien työstä. Ei olisi kuitenkaan historian valossa mitenkään ainutlaatuista, jos muutosten suunta olisi pysyvä, so. jotkut on tuomittu putoamaan kelkasta ja tyytymään alhaisempaan elintasoon.
Kiitos tästä.
VastaaPoistaEnglannin sana austerity ei ole pelkkä vastustajien käyttämä haukkumasana, kuten esität (jos tulkitsin oikein tämän ja aiemmat kirjoituksesi), vaan on paljon ihmisiä, jotka ylpeinä itse ilmoittautuvat austerityn kannattajiksi; esimerkiksi Britannian nykyinen pääministeri David Cameron ja valtiovarainministeri George Osborne. Sanan nykyinen käyttötapa periytyy Britanniasta toisen maailmansodan jälkeisen säännöstelytalouden vuosilta, ja se yhdistyy suunnilleen Clement Attleen johtaman työväenpuolueen hallituksen virkakauteen 1945–1951. (Esimerkiksi historioitsija David Kynastonin noita vuosia käsittelevä kirja on nimeltään Austerity Britain.)
Ilmaus ei ole varsinaisesti käännettävissä suoraan suomeksi, koska sen nykyinen käyttötapa on yritys yhdistää Britannian nykyisen oikeistohallituksen oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka niihin myönteisiin ja lämminhenkisiin muistikuviin, jotka vallitsevat Attleen yli 60 vuoden takaisen vasemmistohallituksen vasemmistolaisesta politiikasta (aktivoimalla mielen perukoilta erilaisia "silloin oli tiukkaa, mutta selvisimme siitä yhteisin ponnistuksin" -mielikuvia).
Suomessa esimerkiksi puheella "talvisodan hengestä" on talouskeskustelussa samankaltainen tehtävä kuin austerity-sanan käytöllä Britanniassa. Mutta koska historia ylipäänsä merkitsee täällä poliittiselle retoriikalle paljon vähemmän kuin siellä (seikka, josta myös kirjoitan toisaalla kirjassani...), rinnastus on melko etäinen. Joka tapauksessa sanan nykyisen käyttötavan tausta on niin voimakkaasti juuri Attleen hallituksen myönteisessä jälkimaineessa (hän on Suomessa tuntematon, mutta kotimaassaan Kekkos- tai Mannerheim-tasoinen vuosisadan suurmies), että sanan merkitysvivahteita on vaikea täysin ymmärtää ilman tämän taustan tuntemista.
Kiitos valaisevasta kommentistasi. Attleen ajan positiivisella tavalla käsitetty austerity tuo kuriajatuksen sijasta mieleen niukkuusihailun (=niukkuuden ymmärtämisen, mutta kuitenkin kaipuun parempiin aikoihin). Attleen niukkas-ajatukseen liittyy mielestäni "Uusi Jerusalem" -ajatus (suuri odotus) beveridgeläisestä hyvinvointiyhteiskunnasta, jonka toteuttamiseen hän panosti valtavasti.
VastaaPoistaAusterity voi olla Yhdysvalloissa keynesiläisesti suuntautuneiden käyttämä kriittinen arvio (haukkumasana?) talouden kuripolitiikasta. Olen käyttänyt käsitettä tässä mielessä.