Naisjohtajien verkosto WCD (Women Corporate Directors) arvosteli voimakkaasti hyvinvointivaltiota juuri pidetyssä seminaarissaan. Hesari lainaa jutussaan (”Naisjohtajat moittivat hyvinvointivaltiota”, 27.3.2013) Anne Brunilaa, joka seminaarissa pidetyssä puheenvuorossaan totesi, että ”nykyjärjestelmän kattavuutta ja universaaliutta pitää pohtia sekä sitä, mikä kaikki on maksutonta”. Eihän tässä mitään erikoista ole ainakaan periaatteessa. Mutta entä käytännössä? Sanojen taakse peittyy kova kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan. Anne Brunila on mielestäni hyvin lähellä uusliberalismia ajatuksineen. Perustan väitteeni hänen aikaisempiin mielipiteisiinsä.
Julkisen sektorin osuus on noin puolet bruttokansantuotteesta. Onhan se korkea. Brunilan mielestä hyvinvointivaltiolla ei ole kannustavaa luonnetta: kun vastuu on yhteistä, se ei kuulu kenellekään. Brunilan ihanne näyttäisi olevan David Cameronin Big Society sovellettuna Suomeen.
Jos jollain on ollut sukupuoliasenteita (so. naiset myötäilevät hyvinvointivaltion tavoitteita ja miehet ovat kriittisempiä) koskien hyvinvointivaltiota, niin nyt ne saivat kyytiä: yksi WCD:n seminaarin pääpuhujista oli Sixten Korkman, joka rohkeasti jatkoi linjaansa hyvinvointiyhteiskunnan puolustajana. Hän totesi, että hyvinvointivaltio on kustannustehokas tapa tuottaa palveluja. Kiistämättä ongelmia, jotka sisältyvät skandinaaviseen malliin, hän toteaa monen menestyvän ihmisen takana olevan hyvinvointivaltion palvelut . Hän toteaa, että jos meillä olisi sama työllisyysaste kuin esim. Ruotsilla ei kestävyysvajetta olisi. Korkman korostaa sosiaalisen koheesion ja skandinaavisen järjestelmän yhteyttä. Juuri maksuton koulutus esimerkiksi takaa mahdollisuuden päästä eteenpäin yhteiskunnassa.
Onko siis lasi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Brunila haluaa korostaa saavutetun järjestelmän kustannusrasitetta, eikä tuo hyötyjä esille. Korkman taas korostaa järjestelmämme menestymisen edellytyksiä luovia piirteitä.
Minulle tulee joskus tunne, että nykyisen järjestelmämme palveluita pidetään itsestään selvinä. Niiden merkitystä ei ikään kuin huomata. Vasta kun palveluja ei olisi tai palveluista maksettaisiin käypä hinta (muuna kuin veroeuroina), huomattaisiin ehkä niiden merkitys. Sillä kuka sanoo mielipiteensä asiassa on myös merkitystä: jos kertojana on suuri johtaja, epäilen, että yhteys arkeen on saattanut heikentyä tai kokonaan kadota.
Korkman siis korostaa näitä usein itsestään selvinä pidettyjä palvelupatterin etuja, joita yhteiskunta tarjoaa. Hänellä on myös ymmärrys nähdä niiden syvällisempi merkitys esimerkiksi sosiaalisen koheesion näkökulmasta.
Keskustelu aihepiiristä jatkuu, koska talous on tiukilla. Tässä taloudellisessa tilanteessa on oltava tarkkana, mihin etuuksiin puututaan. Vai kannattaako puuttua juuri mihinkään talouden matalapaineessa? Jos ajatellaan asioita tulopuolen näkökulmasta, niin mielestäni linja, jossa korostetaan verotuksen pohjan laajuutta, mutta kohtuullisen matalaa tasoa, on oikeansuuntainen.
On hyvin vaikea mieltää ihmisten motivaation puutetta johtuvaksi elämän helppoudesta hyvinvointivaltiossa. Kyllä taloudellisten etujen saantia kontrolloidaan tiukasti taloudellisten vaikeuksien iskiessä päälle. Skandinaavinen malli osaa olla varsin kova ihmiselle, joka ei yrityksistään huolimatta saa työtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti