”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”. Näin toteaa Teemu Keskisarja erinomaisen kirjansa ”Raaka tie Raatteeseen” viimeisillä sivuilla. Aika kovaa tekstiä. Itse ajattelen kyllä lohdullisemmin. Muistetaanhan Jaakko Ilkka ja Tapani Löfvingkin – entisajan suuret sissipäälliköt – vielä tänä päivänä. Mutta ajathan voivat tietysti muuttua: ehkä jonain päivänä tosiaan kansallinen historia on vain kuriositeetti.
Mikä oli venäläisten tarkoitus Suomussalmella? Ainakin taktisesti ja strategisesti on vaikeaa löytää mitään järjellä perusteltavissa olevaa. Tietenkin jäljelle jää yksioikoinen käsky: Suomi katkaistaan keskeltä ja Ruotsin rajaa ei saa ylittää. Ja onhan tietysti pääosin harhainen ideologinen näkymä: venäläiset odottivat, että Suomen kansalaiset liittyisivät spontaanisti puna-armeijaan, kun heidät vapautetaan riistokapitalismin ikeestä.
Keskisarja lähestyy talvisotaa miltei mikawaltarilaisella pessimismillä: kaikki toistuu sukupolvesta toiseen, kaikki unohtuu, eikä mistään oteta oikeastaan opiksi. Keskisarja toteaa, että ”sotahistoria opettaa, jos ei muuta, niin sen, että sotahistoriasta on vaikea oppia mitään”. Tähän ajatukseen hän päätyy, miettiessään , mitä talvisesta Raatteen tiestä voi ottaa onkeensa. Kun mentiin jatkosotaan, upposi raskas kalusto alueen suoperäiseen maastoon, joka on vielä pahempaa kuin upottaa kalusto hankeen korven keskellä kapealta Raatteen tieltä. Motorisoidut saksalaiset osastot olivat jatkosodan aikana ihmeissään, aikataulut pettivät – oli kesä tai talvi - eikä tavoitteita koskaan saavutettu.
Neuvostoliittolaiset kohtasivat saksalaisten konearmeijan talvisodan jälkeen Venäjän aroilla ja joutuivat murskatuiksi. Olosuhteet olivat jotain muuta kuin Raatteen tiellä. Pakkanen talvellakin oli vähäinen verrattuna Suomussalmen oloihin. Raatteesta ei voinut oikeastaan oppia mitään. Niinkö? Raatteen tien kaltainen tilanne ei toistunut muualla. Motorisoituja yksiköitä voitiin käyttää toisaalla paremmalla menestyksellä. Konearmeija menestyi kannaksella päinvastoin kuin Suomussalmella. Kesäkorpisota on eri asia kuin talvikorpisota.
Keskisarjan skeptisyyteen oppimisen osalta voidaan löytää psykologisia syitä: Raatteen tien raadolliset olosuhteet kuten jäätyneet ruumiit, toivoton lumessa pohluaminen, kaikkien mahdollisten ruumiin eritteiden jatkuva läsnäolo ja haavoittuneiden järkyttävä kohtalo tekevät skeptiseksi millekään järkevälle. Ehkä kysymys on myös kirjoittajan teoksen kirjoittamisen jälkeisestä väsymyksestä tai turtumuksesta? Ehkä Keskisarja on jo aihevalintojensakin puolesta liian lähellä raadollista sotaa ja siksi itsensä ylä- ja ulkopuolelle asettuminen on vaikeaa. Olen toki itsekin sitä mieltä, että historiasta on vaikea oppia, tai jos opitaan, saatetaan oppia väärin. Lähden kuitenkin siitä, että historia muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia.
Ehkä oppimista ei kannata käsittää kovin konkreettisesti, vaan symbolisesti. Ehkä kysymys oppimisessa on syvällisemmästä oivalluksesta tai merkityksien ymmärtämisestä kuin pelkän konkretian toistamisesta. Raatteella suomalaisten itsetunto nousi: etukäteen mahdottomasta tehtiin mahdollinen. Kun kansainvälinen lehdistö teki Raatteesta legendan, vaikutti se tietenkin ylösrakentavasti myös suomalaisiin.
Sota myös kertoi, missä suomalaiset olivat parhaimmillaan: sissisodassa! Raatteella Neuvostoliitolla oli kaksi divisioonaa, kun se kaikkiaan kohdisti Suomea vastaan 60 divisioonaa. Ehkä yksi sodan opetuksista oli, että Suomi voi voittaa taisteluja, mutta ei sotaa, kun vastassa on Neuvostoliiton kaltainen suurvalta.
Suursodassa käydään sotaa suuressa kehyksessä. Toisessa maailmansodassa kaikkien suurvaltojen tavoitteena oli Ruotsin malmi, tämä koski niin Englantia, Ranskaa, Saksaa kuin Neuvostoliittoakin. Suomi kävi talvisodassa viivytystaistelua ylivoimaista vihollista vastaan. Viivytys oli juuri riittävä, jotta Neuvostoliiton oli vedettävä johtopäätökset suurvaltapoliittisesta tilanteesta ja suostuttava rauhaan.
Suomi voi jatkossakin joutua sotaan nähdäkseni vain suurvaltapoliittisen kriisin seurauksena. Siinä samassa ympäristössä voi kuitenkin kyteä mahdollisuus irtautua sodasta.
Vielä yksi henkilökohtainen muistikuva. Kun kesällä 1970 nuoruuden innolla selvitin isovanhempieni maatilalla heinätöiden ohessa, että talvisota olisi voitu välttää, sain kyllä kuulla kunniani. Sodan käyneet tai kokeneet miehet ja naiset hirmustuivat. Tällaista ei voi kerta kaikkiaan sanoa. Ehkä yksi opetus on, että kansakunnilla on pyhiä sotia. Niiden uhrit ovat loukkaamattomia. Jos siis sanotaan, että sota olisi voitu välttää, annetaan tahattomasti kuva, että uhrit olivat tarpeettomia.
Mutta katoaako Raatteen tie ja talvisota ihmisten muistijäljistä joskus tulevaisuudessa, jos tai kun historioitsijat innostuvat kansainvälisistä aiheista (”ja orientoituvat poikkitieteellisesti”) kansallisten aiheiden sijaan? Enemmän kuin tarkoitushakuisesta historian tutkimuksen suuntautumisesta pois nyt meitä lähellä olevista aiheista, olisin huolestunut yleissivistyksen kasvavista puutteista. Sitä kai Keskisarjakin ajattelee ensimmäisessä kappaleessa kerrotussa sitaatissa: yliopisto-opetuksessa joudutaan korjaamaan peruskoulun ja lukion jättämiä pahoja aukkoja.
Ehkä talvisota pitkälle tulevaisuuteen on kuitenkin jotain muuta kuin pelkkä lumisota. Ainakin välttäisin sanomasta sitä ääneen niin kauan kuin sodassa mukana olijat ovat kanssamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti