Teemu Keskisarjaa haastateltiin kirjamessuilla 2012 uusimman kirjansa ”Raaka tie raatteeseen” johdosta. Heti haastattelun alussa hän halusi korjata Helsingin Sanomien kirjaa koskevassa jutussa olleen väärintulkinnan, jossa annettiin ymmärtää, että suomalaisten sankaruuden sijasta olosuhteet suosivat suomalaisia.
Kun olen nyt vihdoin lukenut kirjan, voi Suomussalmen taisteluista vetää monia johtopäätöksiä. Kyllä sekin näkökohta kannattaa ottaa esille, että venäläisten eteneminen, joka perustui motorisoituihin, teihin sidottuihin joukko-osastoihin oli noissa olosuhteissa (kova pakkanen, teiden ulkopuolella liikkuminen vaikeaa) toivotonta. Valittu ajankohta – kireä pakkastalvi - sodankäyntiin oli ainakin silloisella Neuvostoliiton taktiikalla ja strategialla tuhoon tuomittu. Kenraali Talvi oli tällä kertaa Suomen puolella.
Edellä mainitun voi varmaan sanoa vähättelemättä suomalaisten sankaruutta. Itse taisteluna Suomussalmi kannattaa suhteuttaa talvisodan muihin rintamiin. Kun koko talvisodassa kaatui 25 000 suomalaista oli uhrien luku Suomussalmella karkeasti 800-900. Neuvostoliiton menetyksiksi Keskisarja arvioi 1,5 divisioonaa, joskin arvio on summittainen. Siihen nähden, että alueella oli kaksi Neuvostoliiton divisioonaa (163. divisioonaa lyötiin hajalle ensin ja kun se oli tehty, pilkottiin ja tuhottiin apuun tullut 44. divisioona), menetykset olivat suuria.
Keskisarja ei rasita lukijaa joukko-osastojen nimien ryteiköllä. Sen sijaan hän keskittyy Suomussalmen taistelujen tarinaan. Nimenomaan tarinankertojana hän on lahjakkuus. Kirjan lukee nopeasti, koska se on niin sujuvasti kirjoitettu. Kieli on monivivahteista ja elävää.
Toivottavaakin jää: kirjassa on karttoja, joita ei kytketä tekstiin, vaan lukija saa itse nähdä perehtymisen vaivan. Havainnollisuutta olisi voinut lisätä kuvaamalla suomalaisten ja Neuvostoliiton joukkojen siirtymistä eri väreillä. Hyvää kartoissa on, että ne eivät täyty joukko-osastojen numeromagialla.
Sotaa käytiin siviilien keskellä, koska ihmisiä ei pyrittykään siirtämää alueelta pois. Taistelut olivat ikään kuin harjoitus jotain suurempaa varten siinä mielessä, että selkeää, järjestelmällistä sodankäyntiä – päinvastoin kuin sodassa mukana olleiden muistelmissa annetaan ymmärtää – ei nähdäkseni ollut. Suomalaisten vastaryhmittymät saatiin kokoon hitaasti vaikeissa olosuhteissa. Onneksi vihollisen eteneminen oli toivottoman hidasta – Ruotsin rajaa ei voitu mitenkään saavuttaa parissa viikossa, vaikka vastus olisi ollut olemattoman heikko.
Suomalaisen puolen johdon eripura tuodaan kirjassa selvästi esille. Lukuista muistakin lähteistä tiedetään kenraali Siilasvuon ja everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen keskinäiset ongelmat: he kävivät ikään kuin eri sotia. Myös Siilasvuon ja esikuntapäällikkö Alpo Marttisen välit olivat riitaisat ja jännitteiset. Jää vaikutelma, että jälkikäteen sodan johtamisesta on annettu liioittelevan selkeä ja johdonmukainen kuva. Strategia ja taktinen osaaminen kehittyivät tapahtumien keskellä yritysten ja erehdysten kautta.
Maailmankatsomukselliset erot Suomussalmella olivat suuret: oli tulipunaisia korpikommunisteja ja vitivalkoisia suomalaisia. Siviilit jäivät sodan jalkoihin. Kukin menetteli parhaaksi katsomallaan tavalla. Keskisarjan kirjan mieleenpainuvimpia jaksoja ovat ne, joissa hän kuvaa rajan tällä puolella eläneiden suomalaisten yhteistoimintamiesten toimintaa. Paikalliset olivat venäläisille hyviä oppaita, eivätkä läheskään aina vastoin omaa tahtoaan. Tästä myöhemmin lisää.
Sodan lopputuloksen kannalta oli ratkaisevaa, että pääosan Neuvostoliiton joukoista muodostaneet ukrainalaiset (käytän heistäkin nimeä venäläiset tässä kirjoituksessa) eivät olleet varustautuneet lainkaan riittävästi näihin olosuhteisiin (mm. kesäpaidat, olosuhteisiin soveltumattomat sukset). Divisioonan komentaja kenraali Vinogradov oli vain yliluutnantti puolitoista vuotta aikaisemmin. Kun Stalin oli tuhonnut johtavat kenraalit, jouduttiin johtoon asettamaan miehiä improvisoidusti lähinnä käytännön taitojen perusteella. Laajempi strateginen ja taktinen osaaminen loistivat poissaolollaan. Eri asia on sitten, kuinka paljon välittömällä taistelujen johdolla oli vaikutusmahdollisuuksia, sillä Moskovasta annettiin yksioikoisia ohjeita, joita valvomaan lähetettiin politrukkeja.
Vinogradov teloitettiin vielä talvisodan kestäessä. Kysymys ei niinkään ollut hänen sinänsä puutteellisista sodanjohtotaidoistaan, vaan siitä, että ”hän epäonnistui mahdottomassa”.
Yksi Keskisarjan kuvauksen mielenkiintoisimpia osia on, kun hän kertoo, miten molemmin puolin oltiin varsin tottumattomia sodankäyntiin. Molemmilla oli taustana vain kaukaiset sisällissodat parikymmentä vuotta aikaisemmin ja venäläisillä lisäksi lyhyt sota Puolassa (Puolan jako Ribbentrop-sopimuksen mukaan), jossa varsinaisen työn teki natsi-Saksa. On hämmentävää, miten nopeasti opittiin sodan tavoille: äkkiä miehistä kehkeytyi sodan veteraaneja hyvässä ja pahassa. Raatteen tien taistelujen legenda perustuu osin kansainväliseen kiinnostukseen. Daavid vastaan Goljat -asetelma oli tietenkin huomion keskipisteenä, mutta myös muiden rintamien hiljaisuus soi mielenkiinnon kohdistumisen kauas syrjäiseen Suomeen.
Suomussalmella käytiin ”korpisisällissotaa”. Siviilit valitsivat puolensa sen mukaan kuin parhaaksi näkivät. Kapitalismin vastaisuus ohjasi joidenkin käyttäytymistä ja teki heistä enemmän tai vähemmän yhteistoimintamiehiä venäläisten kanssa. He olivat ”eläviä kompasseja” olosuhteisiin tottumattomalle viholliselle. Suomalainen alipäällystö ja upseerit tunsivat suurta epäluuloa kaikkia rajan pinnassa asuvia kohtaan. Venäläiset maksoivat pikkukorvauksia hyväuskoisille, mutta yhtä lailla siviilien tekoja ohjasi pelko karjan menetyksestä, ymmärtämättömyys kokonaistilanteesta tai puna-armeijan pakottaminen.
Kuulusteluissa monet selvisivät, kun väittivät, ettei yhteistoimintaa vihollisen kanssa ollut, monet taas teloitettiin, kun ajattelivat, että rehellisyys oli paras keino selviytyä ja tunnustivat vakoilun. Inhimillisesti katsoen ”vakoilu ” oli kovin alkeellista ja huonosti vihollista palvelevaa. Yhtä kaikki sodan logiikka oli julma. Keskisarja aivan oikein vertaa suomalaisten käyttäytymistä menettelyihin muilla toisen maailmansodan näyttämöillä: kyllä miehityksen alle joutuneet osoittautuivat yhteistyöhaluisiksi sekä idässä että lännessä.
Keskisarja kuvaa tapahtumia jo aiemmista kirjoistaan tutuilla tavoilla. Lievästi ironiseen kuvaukseen ei kuulu tunteiden näyttäminen. Pikemminkin hän on kalsean kliininen: veri on verta ja paska on paskaa. Joku saattaisi odottaa myötätuntoisempaa eläytymistä sodan keskellä toimivia sotilaita ja siviilejä kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti