Olli Rehn on päättänyt ojentaa taloustieteilijöitä heidän teoreettisista ja empiirisistä havainnoistaan, että elvytys on paras lääke taantumaan (Rehnin julkinen kirje). Viesti on ihmeellisen sävyinen: siinä varoitetaan huomioimasta keynesiläisten taloustieteilijöiden neuvoja talouden kohentamisesta.
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtaja Pertti Haaparanta on aivan oikein puuttunut Rehnin ”ohjeistukseen”. Tilanne on mielenkiintoinen. Osa kansantaloustieteilijöistä on edelleen vanhakantaisen uusliberalistisen ”austerity” -politiikan (kurjistaminen) kannalla. Osa taas on selkeästi keynesiläisen talouspoliittisen linjan (matalasuhdanteessa elvyttävä, korkeasuhdanteessa hillitsevä) kannalla. Rehnin viesti ei ole tarkoitettu kaikille taloustieteilijöille ja keskuspankkijohtajille, vaan nimenomaan keynesiläisille.
Rehnin mielen on pahoittanut IMF:n suunnan muutos. IMF on varoittanut austeritystä taloutta vahingoittavana linjana, kun se vuosikymmenien ajan yhdessä maailmanpankin kanssa ajoi nimenomaan kurjistamislinjaa. Ilahduttava toimintalinjan muutos! En yritä väittää, etteikö esimerkiksi Kreikan tapauksessa olisi vaara menokurin lipsumisesta, jos maata kannustetaan lisäämään menoja, mutta kysymys onkin laajemmasta ajattelutavasta.
Rehn on näköjään austerity-linjan miehiä (vaikka olen pitänyt häntä puolikeynesiläisenä), joka pelkää nyt kovasti, että elvyttäjät pilaavat komission kurilinjan. Tässä on taustalla pitkä jatkumo, joka ulottuu mm. Suomeen. Suomi ja Suomen hallitukset ovat olleet kuri ja järjestys -linjan kannalla. Käytännössä linjaa on pidetty yllä varoittamalla milloin milläkin talouden raipalla (vaikkapa holhoukseen joutumisella), joka meitä kohtaa, jos luovumme leikkauslistoista. Iiro Viinanen on tästä politiikasta hyvä esimerkki. Tämä oraakkeli nauttii suurta suosiota edelleen yksioikoisista puheistaan.
Mihin itse pyrin? Ennen kaikkea siihen, että niiden maiden, joiden talous ei ole kuralla (ja niitä maita Euroopassakin on enemmistö) ei ole syytä lähteä juoksemaan austerity-miesten ja naisten perässä, vaan noudattaa omaa pitkän kokemuksen linjaa. Esimerkiksi Suomen velan 48-50 % osuus BKT:stä ei ole sillä tasolla, että meidän tulisi välttää talouden piristysruiskeita vaikkapa velkaa maltillisesti lisäämällä.
Kysymys on siis syvemmästä vedenjakajasta talouspoliittisessa ajattelussa. On selvää, että velkaantumista on tapahtunut joissakin maissa ylettömyyksiin saakka. Mutta olisi myös pohdittava, miten näihin budjettialijäämiin ja sitä kautta velkaantumiseen on jouduttu. Suurimpana syynä näen ei-keynesiläisen menettelyn, jossa kulutusta lisättiin korkeasuhdanteessa 2000-luvun ensimmäisinä vuosina sen jälkeen kuin IT-kuplan krapulasta oli selvitty. Tämän ajattelun kukkanen oli asuntokupla paitsi Yhdysvalloissa niin myös esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa. On tietenkin muitakin vaikuttavia mekanismeja. Haluan kuitenkin korostaa ajattelutapaa, joka johti kriisiin: tehokkaiden markkinoiden piti itsestään pitää huoli tasapainotilan saavuttamisesta. Väärin. Tämä virheellinen ajattelu on anti-keynesiläisten ajattelun keskiössä. Seuraukset olivat hirvittävät.
Näen Rehnin puheissa vähän samaa kuin Robert Lucasin (Yhdysvaltain kansantaloudellisen seuran puheenjohtaja) puheissa vuosina 2003-2004, jolloin hän pilkkasi Keynesiä opiskelijoidensa kuullen niin raskaasti, ettei tieteellisestä moniarvoisesta objektiivisuudesta voinut olla puhettakaan. Miten tärkeää onkaan, ettei sorruta kliinisiin talouspolitiikan arvioihin – niin kliinisiin, ettei vaihtoehtoisia mielipiteitäkään saa enää esittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti