Lincoln

Kävin katsomassa 2,5 tuntisen uuden Lincoln-elokuvan. Sen sankari on tietenkin presidentti Abraham Lincoln (1861-1865). Steven Spielbergin ohjaama elokuva on Suomessakin menestynyt ilmeisen hyvin, sali oli täynnä.

Olen suhtautunut näihin elokuvien historiatulkintoihin aina hiukan skeptisesti. Spielberg selviää urakasta kuitenkin kunnialla. Elokuva keskittyy kuvaamaan orjuuden kieltävän lain käsittelyä kongressissa. Lincolnin murha sivuutetaan elokuvassa lähes täysin (ainoastaan läheisten kokoontuminen menehtyneen Lincolnin ympärille näytetään). Käsittelytapa on siis samanlainen kuin taannoin Helsingissä näytetyssä erinomaisessa dokumenttielokuvassa Olof Palmesta. Molemmat ratkaisut ovat rohkeita, mutta onnistuneita.

Lincolnia seurasi herpaantumattomana koko kaksi ja puolituntisen ajan. Neljä viidesosaa elokuvasta käytetään poliittisen näytelmän kuvaamiseen edustajainhuoneessa. Tullakseen hyväksytyksi orjuuden kieltävä laki tarvitsi 2/3 osan kannatuksen. Elokuva vaati hillittömän määrän näyttelijöitä, joiden ohjauksesta Spielberg kuitenkin selviää vahvalla rutiinilla.

Mielenkiinnolla seurasin poliittisen debatin eri puolia. Nykyinen polarisaatio kongressissa aiheuttaa tulikivenkatkuisia puheenvuoroja, mutta ensisijaisesti mediassa. Tuolloin räikeät puheenvuorot käytettiin itse salissa. Vastustajan häpäiseminen oli todella karkeata.

Elokuva pitää jännitettä yllä lähinnä Lincolnin persoonan avulla (Daniel Day-Lewis). Lincolnin vaimon (Sally Field) tuhlailevaisuutta ja mielenterveysongelmia vain hiukan sivutaan. Perheen sisäiset traumaattiset kokemukset kuitenkin tuodaan kohtuullisesti esille.

Elokuvan mukaan ääniä ostettaessa ei käytetty rahaa. Lobbauksen välineenä olivat liittovaltion, osavaltioiden ja kaupunkien virat. Niissä kauppa sitten kävi sitäkin kiivaampana. Lähtötilanteessa Lincolnilta puuttui 20 ääntä ja ratkaisu venyi viime hetkille. Hänen avustajansa tekivät kiivaasti töitä tavoitteen saavuttamiseksi.

Elokuva dramatisoi viime hetken mielenmuutokset tehokkaasti. Voidaan tietysti kysyä onko kuvaus totuudenmukainen. Heikon ja vahvan tahdon ero joka tapauksessa kuvataan dramaattisesti.

Lincoln esitetään perusrauhallisena tyyppinä, joka kiihtyi vain muutaman kerran prosessin aikana. Lincolnin taipumuksen tarinankerrontaan elokuva tuo hyvin esille – joko jutut naurattivat tai sitten ikävystyttivät ympäröiviä avainhenkilöitä.

Välähdykset äärimmäisen raa´asta sisällissodasta sivuutetaan kuriositeetin omaisesti, kuitenkaan tosiasioita vesittämättä. Irtileikattujen, amputoitujen raajojen kasa kertoo kyllä, mitä oli lääkintähuolto tuohon aikaan.

Historian kuvaus marttyyripresidentistä voisi muodostua äärimmäisen tunteenomaiseksi, mutta Spielberg välttää ylilyönnit. Kiitos siitä hänelle.

Poliittisesti asetelma oli tuolloin nurinkurinen nykyiseen nähden: republikaanit kannattivat orjuuden poistamista, demokraatit vastustivat. Ratkaisu kabineteissa ja sotatantereella tapahtui lähes yhtaikaisesti: konfederaation joukot antautuivat unionilaisille ja Lincoln voitti oman taistonsa kahden äänen marginaalilla.

Lincolnin seuraaja, varapresidentti Andrew Jackson vastusti orjuuden lakkauttamista. Taistelu siis jatkui Lincolnin jälkeen. Itseasiassa taistelu jatkui miltei tasan sata vuotta, sillä orjuuden lakkauttamista ei saa sotkea rotusorron loppumiseen. Vasta 1960-luvn kansalaisoikeusliike käänsi yhteiskunnallisen tilanteen mustille edulliseksi dramaattisten vaiheiden jälkeen. Sitä ennen Ku Klux Klan ja muu väkivaltakoneisto teki kaikkensa rotusorron jatkamisen puolesta.

Roolit elokuvassa on täytetty varsin oivasti. Tällaisiin todellisuutta kuvaaviin fiktioihin tulee helposti mukaan kaavamaisia maneereja. Nytkin ne havaitsee, mutta eivät ne kuitenkaan häiritse.

Daniel Day-Lewisin roolisuoritus Lincolnina ansaitsee tunnustuksen. En tietenkään osaa sanoa, miten Lincoln elävässä elämässä käyttäytyi, mutta vaisto sanoo, että suoritus on ulkonäköä myöten aidontuntuinen. Elokuva on itsenäinen taideteos, mutta täydentää hyvin TV:ssä pari vuotta sitten näytettyä upeaa dokumenttisarjaa Yhdysvaltain sisällissodasta.