Rahamarkkinakriisiä voidaan selittää monista lähtökohdista. Globaalit rahavirrat ovat muuttaneet suuntaa viime vuosikymmeninä (nousevat kehittyvät maat rahoittivat kehittyneiden maiden alijäämiä). Uusliberaali ideologia johti ajatteluun, että talouden kuplia ei pitänyt pelätä, koska tehokkaasti toimivien markkinoiden piti pitää huolta talouden tasapainosta. Sivuutan tässä kummankin selitykset ja keskityn – kuten blogikuvassa ”Rahamarkkinakriisin esihistoria” – lähinnä kriisin tekniseen selitykseen. Oheisessa kuviossa pyrin selvittämään tapahtumien kulkua hyvin pelkistetysti.
Charles Ferguson tuo kirjassaan ”Rosvojen valtio” esille erään seikan, joka on merkitsevä arvioitaessa kriisin koko kuvaa. Hän mainitsee, että vain 10 % subprime-luototuksesta koski ensiasuntoja. Ferguson myös irrottaa luototuksen asuntokeskeisyydestä ja painottaa muiden lainojen merkitystä (opinto-, auto-, yrityslainat, unohtamatta kulutusluottoja). Subprime-lainat vetivät siis hunajan tavoin puoleensa kaiken tyyppisiä velkahankintoja, vaikka niistä jouduttiin maksamaan kova korko niihin sisältyvät riskin takia. Ilmeisesti lainan takaisinmaksukaava (yleensä 2 + 28 vuotta) houkutti, koska alun vapaavuodet tuntuivat mukavilta. Selvästi on myös nähtävissä, että pankit ohjasivat asiakkaitaan itselleen edullisiin subprimelainoihin – myös niissä tapauksissa, joissa asiakas ei niitä tarvinnut. Korkeasta korosta johtuen ne olivat arvopaperisijoittajille hyvä apaja. Kaiken takana oli usko asuntojen hintojen jatkuvaan nousuun. Ei pitänyt käydä huonosti, koska velalla oli vakuus.
Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes vuosikymmenen ajan ennen kuin saavutti lakipisteen.
CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisin.
Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi vastuunsiirtojärjestelmä. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset, ennenkuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.
Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.
Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.
Investointipankkien muuttuminen finanssitavarataloiksi (Glass-Steagall Actin kumoutuminen vuonna 1999) loi edellytykset valtavalle rahamarkkinateollisuuden kasvulle. Investointipankit eivät ainoastaan ostaneet subprimelainoja , ne myös ostivat näitä lainoja myöntaneitä rahalaitoksia. Taustalla ehkä eräänlaisena viimekätisenä totuutena oli tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja teollisuuden kasvun korvaaminen rahamarkkinateollisuuden kasvulla. Tämä ”tuotanto” ei ollut kestävällä pohjalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti