TV-dokumentissa ”Obaman ensimmäinen kausi” 7.2. 2013 käytiin mielenkiintoisella tavalla läpi Barack Obaman ensimmäisen presidenttikauden keskeisiä tapahtumia. Keskityn tässä presidentin sisäpolitiikkaan.
Dokumentti toi uutta ainesta käsitykseen, jonka mukaan Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa polarisoitui äärimmilleen Obaman valtakaudella. Tämä pitää paikkansa, mutta dokumentti todistaa selkeästi, että republikaanit eivät jääneet odottelemaan presidentin avauksia, vaan päättivät jo etukäteen ryhtyä vastarintaan kaikkia Obaman poliittisia aktiviteetteja vastaan. Tältä se on näyttänytkin, mutta että asiasta oli johtavien republikaanien kesken oikein sopimus, on uusi tieto. Kannattaako siis ”tasapuolisesta” poliittisen ilmapiirin polarisoitumisesta enää puhua? Puhutaan suoraan republikaanien sabotaasista, jonka kohteena on Yhdysvaltain ensimmäinen musta presidentti.
Republikaanien toiminta on käytännössä eräänlainen välimuoto siviiliterrorismin ja passiivisen vastarinnan välillä. Ei siis ollut kysymys pelkästään teekutsuliikkeen toiminnasta, vaan laajamittaisesta vihakampanjasta. Voidaan miettiä, mihin demokratia joutuu, jos se alistetaan tällaisten voimien temmellyskentäksi.
Kontrasti Obaman yhteistyöaikomusten ja todellisten mahdollisuuksien välillä on räikeä. Presidentti ihan oikeasti pyrki löytämään yhteisen sävelen republikaanien kanssa tietämättä, ettei siihen ollut mitään mahdollisuutta.
Punainen vaate oli joko Obama tai edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi. Molemmat edustivat uhkaavaa ”sosialismia”. Republikaanien mielestä tämä ajattelu realisoitui Obaman terveydenhoitouudistuksessa. Uudistuksen nykyhistoria on pettymyksiä täynnä: ensin sitä yritti Harry S. Truman, sitten Nixon (!) sitten Bill Clinton (oikeammin Hillary Clinton). Kaikki epäonnistuivat. Myös presidentin omassa kabinetissa oli vastustusta (kuten Joe Biden). Näistä lähtökohdista Obama lähti taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Vastustus oli pelottavaa laadultaan: mielenosoittajien huudot olivat räävittömiä ja uhkaavia, joukkotilaisuuksiin, joissa uudistusta käsiteltiin ihmiset toivat aseita jne. Heiveröisempi olisi jo hellittänyt, presidentti kuitenkin jatkoi sinnikkäästi ja peri lopulta voiton kongressissa äänin 219-216. Yksikään republikaani ei äänestänyt uudistuksen puolesta. Tämä oli liki ennenkuulumatonta näin tärkeässä lakihankkeessa. Lainsäädännön käynnistyminen ratkesi vasta korkeimmassa oikeudessa yhden äänen enemmistöllä!
Toinen tärkeä kysymys oli Bushin katastrofitalouden oikaiseminen. Presidentti selvästi odotti nopeampaa toipumista. Hänen iso 800 mrd dollarin elvytyspakettinsa pankkien ja autoteollisuuden tukineen herätti laajaa vastustusta, koska pankkiirien jättimäiset bonukset olivat ihmisten vihan kohteena – syystäkin. Presidentti veti elvytyspaketin läpi katkaisematta välejään suurten pankkien kanssa, kuten monet odottivat. Monet - varsinkin presidentin kannattajat - näkivät presidentin toiminnassa ”hukatun mahdollisuuden” kortin menettämisen. Pankkiirit itsekin olivat valmistautuneet kovempaan kohteluun. Kaikella tällä oli poliittinen hinta: republikaanit saivat maanvyörymävoiton kongressin ns. välivaaleissa (paikkalisäys +87). Ulkopolitiikan menestykset (Nobelin rauhanpalkinto, Osama Bin Ladenin surmaaminen ja Irakista vetäytyminen) eivät juuri helpottaneet presidentin asemaa.
Obaman loppukauden kulminaatiopiste oli taistelu velkakatosta. Puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen ratkaisusta, vaikka presidentti käynnisti uudenlaisen avauksen politiikassa: hän kävi suoriin neuvotteluihin republikaanien johtajan Boehnerin kanssa. Uudenlainen diplomatia päätyi katastrofiin, kun Boehner painostetiin irti kaikesta sovun mahdollisuudesta. Se oli varmaan Obaman katkerin tappio kaudellaan. Ajauduttiin fiscal cliftiin, josta on vain vaivoin selviydytty tilapäisin ratkaisuin. Lopulliset päätökset jäävät odottamaan.
Presidentin vaalikampanjan aikana Obaman asema horjui yhdessä vaiheessa pahasti. Hän tuntui jäävän tappiolle, mutta ryhdistäytyi viime hetkessä ja voitti niukasti, mutta selvästi. Kaiken koetun jälkeen voitto tuntui riemukkaalta ja sitähän se olikin. Mutta taistelu jatkuu….
Mitä voitaisiin todeta yhteenvetona? On vaikea käsittää miten panikoituneita republikaanit olivat mustan miehen päästyä presidentiksi: he jopa pelkäsivät jäävänsä vuosikymmenien oppositioon. Ajauduttiin mahdottomaan politiikan yhtälöön. On vaikea löytää vertailukohtaa länsimaista, kun ajatellaan Obamaan kohdistunutta vihakampanjaa. Tässä yhteydessä paljastuivat syvät rodulliset antipatiat. Tuntui kuin se työ, jonka Martin Luther King ja monet muut (Lyndon Johnsonin laajat lakihankkeet) tekivät oli poispyyhitty. Yhdysvallat näytti jakautuvan Obaman kautta valkoiseen ja värilliseen Amerikkaan.
Kommunisti – musta – demokraatti -yhdistelmä oli liikaa monelle patavanhoilliselle. On pakko ajatella, että todellinen muutos rotujen välisessä tasapainossa ei ole järkkynyt niin pahasti kuin se Obamaan henkilöityneenä vaikutti. Ihmiset eivät rynnänneet kadulle väkivaltaisina. Heidän edessään oli muurina musta presidentti, joka sai kaiken loskan kasvoilleen.
Juuri käyty presidentin vaalikampanja muutti ehkä ratkaisevasti rotukysymystä: presidentiksi ei voi päästä enää ilman laajaa latinojen ja mustien kannatusta. Tässäkin Obama toimi muurinsärkijänä.
Millaisen roolin Washingtonin lobbauskoneisto ottaa presidenttiin? Kuten edellä todettiin, presidentti monien pettymykseksi ei antanut sakinhivutusta rahamarkkinaeliitille, vaan haki sopua. Lobbauskoneisto ei juuri näistä pyrinnöistä välitä: sitä kiinnostaa millaista käytännön politikkaa toteutetaan. Obaman salainen valtti ensimmäisellä presidenttikaudella oli tietynlainen oveluus ja juonikkuus, jolla hän yllätti monet kannattajansakin. Häntä ei pidetty piinkovana, mutta ehkä se on lopulta lähellä hänen sisintään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti