Omistajuudesta

Mikä erottaa Pohjois-Amerikan Etelä-Amerikasta? Monikin asia, mutta kiinnittäisin huomiota maanomistuksen eroavaisuuksiin. Yhdysvalloissa yksityinen maanomistus laajana kansalaisten oikeutena tuli vallitsevaksi itsenäistymisen alkuajoista lähtien (orjia lukkuunottamatta). Etelä-Amerikassa kehitys oli toisenlainen. Maanosa alistettiin siirtomaaherrojen alaisuuteen. Harvat maanomistajat saivat privilegoita. Seurauksena esim. Kolumbiassa 1% omistaa 52 prosenttia koko maanviljelypinta-alasta. Tilanne on luonut edellytykset maanomistuksen epäoikeudenmukaisuutta vastustaville sissiliikkeille, väkivaltaisuudelle ja maanomistukseen liittyville murhille.

Skandinaviassa on myös suosittu yksityisomistusta. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja vahvisti Suomessa yksityistä maanomistusta muuttaen vähitellen kruununtiloja perintötiloiksi. Myöhemmin itsenäistymisen aikoihin suurteollisuus ei saannut otetta maanomistuksesta, vaan maa- ja metsätilat säilyivät pääosin yksityisten hallussa.

Neuvostoliitossa päädyttiin sosialismin ideologiaan perustuen kollektiiviseen omistukseen. Äärimmäisenä muotona käytettiin pakkokollektivisointia. Kokeilu epäonnistui totaalisesti.

Finanssikriisin yhteydessä olen toistuvasti palannut omistajuuden problematiikkaan. Minulle on syntynyt käsitys, että rahamarkkinakriisissä omistajuus on kriisin ytimessä. Millä tavalla? Sen selvittämien onkin vaikea, ehkä jopa mahdoton tehtävä.

Ideologisesti amerikkalainen äärikonservatismi pitää sosialismina miltei kaikkea yhteiseen omistukseen viittaavaakin. Cato-instituutti määritti 2000-luvun alussa omistajuusyhteiskunnan äärimmäisenä yksityisomistuksen muotona. Sosiaaliturva (eläkkeet), koulutus ja terveydenhuolto määritetiin kuuluvaksi yksityisen omistuksen piiriin ilman minkäänlaista yhteiskunnallista järjestelmää.

George Bush nuorempi omaksui Cato-instituutin opit käytännön politiikkaan. Hän ei jatkanut edeltäjänsä rikkaisiin kohdistunutta verokiristyspolitiikkaa, vaan päinvastoin levensi tuloeroja verohelpotuksilla ylemmille tuloluokille.

Tuloerojen kasvulla on ollut merkittävät seuraukset, ehkä suuremmat kuin arvaammekaan. Kun omistajuutta pyrittiin edistämään kaikin mahdollisin keinoin, päädyttiin tukemaan asunnonomistajuutta liittovaltion tuella. Tuki ei ollut riittävä varmistamaan asunnonhankintaa. Asunnonomistajuudesta tuli keinotteluväline, jonka katalysaattorina toimi velkaraha.

Tuloerojen kasvu (pieni- ja keskituloisten tulojen heikkeneminen tai ennallaan pysyminen) vuosikymmenien ajan ja omistajuuden ideologian samanaikainen korostaminen loivat pohjan kaikkien yhteiskunnan tasojen velkaantumiskehitykselle. Olisi pitänyt lähteä liikkeelle toisesta asetelmasta: ensin lisätä mahdollisuuksien mukaan tuloja ja sitten tukea omistajuutta. Näin ei tehty, vaan ideologisesti ylikorostettiin omistajuutta tulokehityksen kustannuksella.

Samaan aikaan tapahtui globaalisti toinen tärkeä muutos, joka kärjisti edellä mainittua tulo- ja omistajuuskehitystä: kehittyvien ja kehittyneiden maiden välillä tapahtui voimasuhdemuutoksia, jotka heikensivät tavallisten palkansaajien asemaa. Kehittyvien maiden kilpailu alkoi purra kehittyneiden maiden teollisuustuotannon tuotantoedellytyksiä heikentävästi. Yhdysvalloissa kehitys on ollut suoraviivaista: palkkakehitys on pysähtynyt pieni- ja keskituloisten osalta.

Yhdessä edellä mainitut tekijät eli länsimaiden sisällä tapahtuneet sisäiset muutokset (omistajuusyhteiskuntaideologian ylikorostuminen) ja globaalit muutokset ovat muuttaneet omistuksen problematiikkaa monella tavalla.

Näyttää siltä, että ns. tavallisen ihmisen asunto-omistajuus on muuttunut yhä velkavetoisemmaksi. Velkavetoisuus on laajentunut myös muihin omistuseriin. Talouden kokonaiskuvaa on vahvistettava tuloerojen kasvun hillinnän avulla, muutoin kehitys johtaa arvaamattomiin seuraamuksiin.

Jostakin syystä Suomessa edelleen jatketaan velkaantumislinjaa asunto-omistajuuden osalta. Miksi? Muissa pohjoismaissa velkakehitykseen kiinnitetään suurempaa huomiota kuin meillä. Tanskan tilannetta voidaan pitää huolestuttavana.

Tulokehitystä pitäisi vahvistaa, muutoin omistajuusajatus kääntyy itseään vastaan. Helppoa se ei ole sillä globaalivyörytys jatkuu edelleen. Mutta länsimaiden sisäisiin ideologisiin tekijöihin voidaan kyllä vaikuttaa.

Tämän kirjoituksen alkuosassa esille tuotu omistajuuden siunauksellisuus näyttää kääntynee itseään vastaan kehittyneissä länsimaissa. Omistajuuden varaan ei voi laskea läheskään aiemmin koetulla tavalla. Tarvitaan kaikkia yhteiskunnan tasoja koskeva ravisuttava muutos.

Omistuksien hankkimisen (esim. asunnon hankkimisen) tulee perustua aiempaa selkeämmin omarahoitusosuuksiin. Myöskään asunnon omistajuuden ei saisi muodostua pakkomielteeksi, miltä se nyt vaikuttaa. Saksassa omistusasuntokanta on vain noin 40 prosenttia koko asuntokannasta.

Ainakin tilapäisesti hyvinvointikehityksestä pitäisi tinkiä ja suurille eliitin palkkioille tulisi pistää stoppi. Edelleen tarvitaan panostus uusien elinkeinoelämän innovaatioiden luomiseen. Vain sieltä voidaan luoda riittävän laaja puskuri kansainväliseen kilpailuun.