Muistan seuranneeni ensimmäiset jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut vuonna 1964. Aivan intohimoisesti katsoin kotikisat 1965 Tampereella. Jääkiekon vauhti, jännitys ja kovuus ovat aina siitä lähtien kiehtoneet. Suurvaltapolitiikka kytkeytyi MM-koisoihin Tukholmassa 1969. Vastakkainasettelu kaukalossa Neuvostoliiton ja Tsekkoslovakian välillä oli käsin kosketeltava. Kaukalossa panssarit eivät jyllänneet , mutta raivo oman asian puolesta heijastui Tsekkien pelissä, ja he pääsivätkin kuittaamaan miehityksen, joskin lohdutus oli laiha.
Muistan hyvin Neuvostoliiton ykkösketjun 1960-luvun alussa: V. Aleksandrov-Loktev-Almetov. Sitten tuli Firsov-Vikulov- Polupanov 1960-luvun keskivaiheilla ja viimein eräänlaisena ”lopullisena” klap-klap ketjuna Mihailov-Petrov-Harlamov. Kahdeksankymmentäluvulla tuli vielä yksi mahtiketju Krutov-Larionov-Makarov. Nämä pelaajat olivat suhteellisen pienikokoisia, ”kookas” Petrov oli muistaakseni 179 cm pitkä (Ilman luistimia). Oli selvää, että edellä mainitut pelaajat perustivat menestyksensä taitoihin, ei kovuuteen (vaikka olivatkin kaksinkamppailuissa vahvoja) saati sitten väkivaltaan. Tässä en ota kantaa mahdolliseen ja todennäköiseen ”D-vitamiinin” käyttöön.
Jos haki väkivaltaa jääkiekosta, sitä löytyi NHL:stä. Yhdessä vaiheessa (erityisesti 1970-luvulla) Philadelphia Flyersin menestys perustui äärimmäiseen sikailuun. Noista päivistä jääkiekko on puhdistunut. On ollut mieltä ylentävää nähdä, että nimenomaan NHL:ssä on puututtu väärin miellettyyn kovuuteen rankalla kädellä. Esimerkiksi Paul Kariyan kohtalo oli joutua päähän kohdistuneen iskun kohteeksi. Toipuminen kesti pitkään. Aina kun Kariya yritti aloittaa pelit iski päänsärky mieheen. Kysymys ei todellakaan ollut muutaman päivän jutusta, vaan vuosien toipumisesta.
Jostakin syystä nimenomaan Suomessa väkivaltaisuus on nostanut päätään. Meillä kovuus ymmärretään väärin. Tyypillisesti ensin joku sanoo, että väkivaltaa on liikaa, sitten joku toinen sanoo, että voihan se olla niin, mutta jääkiekon luonteeseen kuuluu kovuus. Järjetön perustelu. Hyvä tuomari pystyy erottamaan kovuuden ja ”kovuuden” toistaan helposti.
On puhuttu paljon vastustajan kunnioittamisen puutteesta. Allekirjoitan. Nimenomaan on palautettava pelin ja pelaajien arvostus. Vasta sitten tulevat sääntömuutokset.
Nyt on kuitenkin astuttu rajan yli. Jarkko Ruudulle annettiin kolmen ottelun pelikielto siitä, että hän teloi vastustajan pois ehkä juuri kolmen ottelun ajaksi. Kukahan tämän ”silmä silmästä” -menettelyn on keksinyt? Kun asiasta nousi häly nostettiin pelikielto neljään otteluun. Tämä on jo surkuhupaisaa. Mielestäni sanktion pitäisi olla selvästi rankempi (ja mallia voi katsoa NHL:stä). Pelikielto esim. 10 ottelun pituiseksi ja henkilökohtainen sakko sekä joukkuesakko päälle.
Taklauksiin kuolleesta kulmasta pitäisi puuttua. Samoin jos näkee, ettei pelaaja ole mitenkään valmistautunut taklauksen vastaanottoon tulisi taklausta välttää. Nämä ovat ensisijaisesti vastustajan kunnioittamiseen liittyviä asioita, ehkä ei niinkään sääntökysymyksiä. Jotenkin näen viimeaikaiset tapahtumat ikään kuin pelaajien henkilökohtaisina kaunoina. Pelotellaan verbaalisesti vastustajan pelaajaa tai sitten yritetään sääntöjen vastaisilla menettelyillä saada kuviteltu yliote vastustajasta.
Muistan olleeni muutama vuosi sitten eräässä kauden alkua edeltäneen harjoitusottelun mediatilaisuudessa mukana. Oli hämmästyttävää todeta, kuinka molemmat valmentajat mainostivat ennen kaikkea muuta ”profiilipelaajiaan” so. pelaajia, joiden tehtävänä oli vastustajan väkivaltainen kohtelu.
Tässä tullaan erääseen ydinajatuksista. Seurojen johtoportaassa - valmennustiimi mukaan lukien - on niitä, jotka taustalla yllyttävät raakoihin otteisiin. Mihin tämä erityisesti liittyy? Liittyykö se useiden seurojen heikkoon rahatilanteeseen? Pitääkö väkivallan kautta nostaa profiilia? Entä pelin taso? Kymmeniä parhaista pelaajista pelaa ulkomaisissa sarjoissa. Riittäkö kotimaan taso? Ulkomaiset pelaajat eivät pitkään aikaan ole olleet itsestään selvästi vahvistuksia liigassa. He ovat kiertopalkintoja seurojen välisessä kokeiluprojekteissa.
Vielä on puututtava katsojien käyttäytymiseen. On selvää, että osa katsojista purkaa omia turhaumiaan oman joukkueensa kautta. Seurojen johdon tulee ymmärtää asia, eikä antautua huonoimman aineksen vietäväksi. Tarvitaan siis ryhtiliikettä.
Jääkiekko on minun mielestäni kaikkein paras joukkuepeli. Peli sinällään on huippuvauhdikas. Pelaajat huipulla ovat taitureita. Ei kannattaisi uhrata loistolajia väärin ymmärretyn busineksen välikappaleeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti