Helsingin Sanomissa on käsitelty useaan otteeseen kiistaa talouspoliittisten toimenpiteiden suunnasta Euroopassa. Asia kulminoituu vastakkainasetteluun elvyttäjät vs. leikkaajat. Tämä sapluuna on kyllä vahvaa yksinkertaistamista. Viimeksi asiaan puututtiin Hesarissa 13.3.2013 (”Rehn vastaan Krugman”).
Haluaisin tuoda tähän väittelyyn vähän taustoja. Paul Krugman on tutkinut tiedemiesurallaan erityisesti 1930-luvun lamapolitiikkaa. Hän on vakuuttunut siitä, että 1930-luvusta pitää voida ottaa opiksi. Mitä kolmekymmentäluvulla tapahtui? Franklin Delano Roosevelt käynnisti jättimäiset elvytystoimet aikansa emmittyään. Toimenpiteiden vaikutuksesta talous kääntyi nousuun vuoden 1935-36 vaiheilla. Sitten elvytyksestä johtuneesta velkaantumisesta huolestuneet kongressin jäsenet rupesivat painostamaan Rooseveltia tiukentamaan finanssipolitiikkaa. Roosevelt antoi periksi ja Yhdysvallat syöksyi uudelleen lamakurimukseen vuonna 1937. Työttömyys mm. paisui lähelle 20 prosenttia. Syntyi ns. kaksoisveekuvio, joka syntyi liian aikaisen finanssipolitiikan kiristämisen seurauksena. Kannattaa huomata, että lamasyvänteiden ajallinen ero on useita vuosia (1933 ja 1937). Tämä on selvästikin unohtunut tämän päivän kriisin tarkastelussa. Vuoden 2009 syvänne oli kaksoisveen ensimmäinen sakara ja jos katsotaan talouden tunnuslukuja Euroopassa juuri nyt, on vajottu talouskasvussa uudelleen miinukselle (tosin lievästi, mutta kuitenkin). Notkahdusten välikin (2009-2013) vastaa suurinpiirtein Yhdysvaltain 1930-luvulla tapahtunutta kehitystä. Vuoden 1937 opetuksella on suuri merkitys Krugmanin Eurooppaan kohdistuneissa varoituksissa.
Krugmanin kuuluisan toteamuksen mukaan 1930-luvun kaksoisveen laitimmaisen sakaran nousu aiheutui jättimäisestä ”julkisen talouden elvytyksestä, jonka nimi oli toinen maailmansota”. Ja tottahan se oli, vuonna 1941 USA:n työttömyys oli 2 prosenttia.
Talouden lait eivät ole muuttuneet juurikaan 80 vuodessa. Kerta toisensa jälkeen on tehty se virhe, että unohdetaan talouden suhdanteiden lait. Ylikuumenevaa taloutta ei jostain syystä haluta viilentää (”antaa mennä, kun kerrankin menee!”) ja joidenkin mielestä taantumassa velkaelvytys katsotaan uhkarohkeaksi vaihtoehdoksi. Yhdysvalloissa 2000-luvun alun IT-kuplan puhkeamisen ja sitä seuranneen taantuman jälkeisessä korkeasuhdanteessa ”velkaelvytettiin” raskaasti. Keskuspankin matalat korot edesauttoivat asuntokuplan synnyssä…..
Krugmanin ajattelun pohjalla on siis 1930-luvun tapahtumaketju ja kokemuksista tulisi hänen mielestään ottaa opiksi. Korkeasuhdanteessa – 2000-luvun alussa – tapahtui keynesiläisten periaatteiden vastaista velkaantumista. Tämä velkaantuminen on leikkaajien mielestä muodostanut esteen elvyttäville toimille (verotuksen keventäminen, julkisen kulutuksen lisääminen). Tosin on syytä muistuttaa, että velkaantumista ei tapahtunut kaikissa euromaissa. Voidaan verrata kahta tapausta keskenään: toinen on Yhdysvallat ja toinen on Eurooppa. Yhdysvalloissa on elvytetty taloutta sekä finanssipolitiikalla että rahapolitiikalla. Tämä on ollut tehokasta, koska Yhdysvallat on liittovaltio ja liittovaltiolla on ollut kokonaisuus hanskassa. Erillisvaltioiden Euroopassa taloutta on kuristettu.
Yhdysvaltain keskuspankin rooli rahapoliittisessa elvytyksestä on ollut todella merkittävä. FED on ostanut valtion obligaatioita massiivisesti (quantitative easing). Jää nähtäväksi kuinka kestävällä pohjalla on nyt meneillään oleva pörssikurssinousu, koska se perustuu yksipuolisesti FEDin markkinoille pumppaamaan rahaan ja ultramataliin korkoihin.
Finanssikriisin aikana Yhdysvalloille kehittyi jättimäinen vuosittainen budjettivaje, 1300-1400 miljardia dollaria. Kun sitä vertaa liittovaltion kokonaismenoihin, jotka ovat karkeasti 4000 miljardia, niin tajuaa, miten jättimäisestä vajeesta on kyse. Nyt monin eri elvyttävin ponnisteluin on arvioitu tulevaksi vajeeksi (vuonna 2013) noin 850 miljardia dollaria. Sekin on paljon rahaa, mutta kertoo suunnan. Valtion ei tarvitse välttämättä hävittää vuosittaista vajetta kokonaisuudessaan. Muutaman sadan miljardin vajeella velkasuhde BKT:hen pidetään prosentuaalisesti ennallaan, jos talouskasvu on kohtuullinen. Toki korkeasuhdanteessa kannattaa pyrkiä kokonaan eroon vajeista (ja mielellään lieviin ylijäämiin), jolloin pysytään heikompien aikojen koittaessa elvyttämään.
Euroopassa velkaantumisen logiikka on ollut suurinpiirtein samanlainen (Irlannissa ja Espanjassa oli asuntokuplat). Kreikan ja Italian tilanne johtunee niiden monin tavoin epärehellisestä taloudenpidosta. On ummistettu silmät ongelmilta ja samalla on saatettu EU kriisiin. Tähän pitää tietenkin lisätä se, että korkeasuhdanteen höveli velkarahoitus tuli hyvin pitkälle Saksasta ja Ranskasta. Siitä nyt maksetaan.
Yhdysvaltain velkasuhde on tällä hetkellä hiukan yli 100 prosenttia. Kohtuullisen tasoinen elvytys on suoritettu tällä tasolla. Himmeää valoa on nähtävissä taloudessa juuri nyt. Krugmanin kannanotot perustuvat tähän tilanteeseen, mikä vallitsee USA:ssa. Sinänsä eurooppalaisten velat eivät poikkea oleellisesti Yhdysvaltojen veloista. Kysymys on talouden iskukyvystä yleensä. Näkymät eivät ole tällä puolen Atlantia kovin hyvät.
Krugman näkee kuitenkin leikkausten vastaisen finanssipolitiikan tässä tilanteessakin parempana kuin kansantalouksien supistamiset. Komissio näkee pohjalla olevat velat suhteessa talouden iskukykyyn liian suurina, jotta niitä voitaisiin elvyttämällä lisätä.
Lienee kiistatonta, että vakauttamistoimenpiteet (leikkaukset ym.) ovat tapahtuneet liian nopeasti (Rehnkin myöntää tämän). Hän näkee kuitenkin vaihtoehtojen puutteen ongelman ytimenä. Eli kysymys on siitä, kuka rahoittaa lisävelkaantumisen ja millä korolla - vai rahoittaako ollenkaan. Krugman taas näkee kaksoistaantuman Euroopassa itse aiheutettuna Yhdysvaltain 1930-luvun mallin mukaan. Suo siellä, vetelä täällä.
Käytännössä eri katsantokantojen erot eivät ehkä ole kovin suuria. Kaikki lienevät samaa mieltä, että lypsävää lehmää ei saa tappaa.
Yhdysvaltain ja Euroopan talouden ja hallinnon rakenne on erilainen. Krugman suhtautui euroon skeptisesti jo siinä vaiheessa, kun järjestelmää luotiin, joten hän ei ole jälkiviisas tässä asiassa. Syynä Krugmanin näkemykseen oli se, että Euroopan valtiot erillisinä olivat talouden potentiaalin osalta aivan liian erilaiset. Hän ei uskonut riittävän kurinalaiseen kokonaisvaltaiseen talouspolitiikkaan ja oli siinä oikeassa. Vastaavasti voidaan sanoa, että EU oli tarkoitettu tasaamaan talouksien iskukyvyn eroja eli vastaamaan tuohon Krugmanin kritiikkiin. Ongelma on siinä, että EU on merkittäviltä osin epäonnistunut tasaamistehtävässään. Todelliset erot Euroopan sisällä ovat olleet paljon odotettua suuremmat.
Paine liitovaltion suuntaan on melkoinen. Sekä Krugman että Rehn ovat tässä samalla asialla. Luottamus Euroopan valtioiden kesken on kuitenkin niin heikko, että liitovaltiokehitystä vastustetaan ankarasti.
PS
Lopuksi sanoisin, että Paul Krugman tarkastelee talouden ilmiöitä kolumneissaan erittäin kriittisesti yleisestikin. Kysymys ei siis ole hänen ja Rehnin välisestä henkilökohtaisesta vihanpidosta, niin kuin meillä annetaan lehdissä ymmärtää. Torakkapuheet on liitettävä amerikkalaistyyppiseen räyhäkkääseen keskustelutyyliin, joka eurooppalaisille on vierasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti