Ilkka Malmberg toteaa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Talvisodan vanki” 10.3.2013, että ”vielä 1970-luvulla ja 1980-luvulla talvisodasta oltiin hiljaa” Sitten hän lisää: ”Joku voi väittää vastaan, mutta sellainen kokemus minulla oli”. No, tämän kirjoittaja on yksi vastaanväittäjistä. Muistan kuinka joka vuosi 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa talvi- ja jatkosodan veteraanit kokoontuivat muistelemaan sotia. Kävin nimittäin isäni mukana joissakin näistä tilaisuuksista. Mikko Niskasen elokuvassa ”Sissit” annetaan tästä ajasta hyvin elävä ja todenmukainen kuvaus.
Ajan hengen mukaisesti sotaveteraanien tilaisuuksiin kuului myös viina, jota yritin olla näkemättä, vaikka pullo kiersi ringissä jo taksissa menomatkalla. Ei niissä tilaisuuksissa suhtauduttu häveliäästi sotaan. Eivät veteraanit pelänneet. Yksittäisiä sankaritekoja muisteltiin ihaillen (”tässä on kaveri, joka haki vihollisen puolelta panssarivaunun”).
Tommi Uschanov kirjoittaa kolumnissaan ”Kun mitään ei tapahdu” (Hesari 10.3.2013) tulevaisuuteen suuntautuvista dramaattisista odotuksista. Ihmisillä on taipumus muodostaa tulevaisuuteen projisoituen odotuksia mullistavista tapahtumista. Useimmiten ne jäävät toteutumatta. Varmaan asia on näin: kun elettiin ydinsodan uhkan alaisena 1960-luvulla epäiltiin (tai oltiin jopa varmoja), että ”sota tästä tulee”. Kun Neuvostoliitto teki kuuluisan 57 megatonnin ydinkokeen Novaja Zemljalla vuonna 1961, kaverit koulussa ennakoivat varmaa sotaa. Yritin väittää vastaan, jolloin sain kuulla ”meneväni ensimmäisenä”, kun sota syttyy!
Mutta sama taitaa pitää paikkansa, kun kerrotaan (”ennustetaan”), mitä menneisyydessä tapahtui. Niinpä saamme kuulla Malmbergia lainatakseni kuinka tietyistä asioista ei voinut puhua. Kerrotaan kuinka Suomessa vallitsi lehdistösensuuri ja asioista ei voitu keskustella niiden oikeilla nimillä. Erityisesti tämä piti paikkansa Neuvostoliiton suhteen.
On totta, että jotkut olivat kuuliaisia vaikenemisen laeille, mutta onneksi kuitenkin vähemmistö. Kuka tahansa, joka luki Helsingin Sanomia tai Uutta Suomea tuohon aikaan, teki havainnon, että naapurimaata koskevista asioista kerrottiin hämmästyttävän kriittisesti. Kun vuonna 1962 pidettiin Helsingissä jättimäinen Maailman nuorison festivaali (joka oli pääosin Neuvostoliiton ja kommunistien organisoima), boikotoi Helsingin Sanomat tilaisuutta kertomatta tapahtumasta suomalaisille! Sensuuri toimi väärin päin!
On ällistyttävää, miten jälkikäteen on alkanut levitä legenda siitä, että Neuvostoliiton pelossa ”mitään ei uskallettu sanoa”. Itse en muista moista. Tälle menneen tulevaisuuden ennustamiselle täytyy olla jokin syy. Johtuuko se siitä, että tuon ajan tarinaniskijät (muistelijat) pyrkivät luomaan aikakaudesta omasta näkökulmastaan sankarillisen: elettiin tosi kovien paineiden alla, mutta selvittiin omalla neuvokkuudella?
En halua aliarvioida tiettyjä dramaattisia hetkiä Neuvostoliitto-suhteissa, mutta toivoisin joltain historioitsijalta ”etäännytettyä” tulkintaa noista ajoista. On parasta, että tulkinnan esittää joku, joka ei ole elänyt noita aikoja.
Kun Malmberg mainitsee suurlähettiläs Stepanovin puuttuneen (”törkeä Neuvostoliiton häpäisy”) 1978 Matti Tapion televisiosarjan ”Sodan ja rauhan miesten” esittämiseen Suomen TV:ssä, niin vastaan mielelläni omakohtaisten muistojeni pohjalta. Stepanovhan näki neuvostovastaisuutta milloin missäkin. Dokumenttisarja kertoo neuvotteluista Suomen ja Neuvostoliiton välillä talvisodan aattona. Seurasin sarjaa intensiivisesti, joten muistan hyvin reaktiot. Mielestäni suomalaiset eivät mitenkään hätkähtäneet Stepanovin arvostelusta, vaan puolustivat oikeuttaan esittää omia historian näkemyksiään. Kaiken päälle sarjan esittämiseen ei olisi tarvittu mitään puuttumista, esittihän se talvisodan esinäytöksestä tulkinnan, jossa sota olisi voitu välttää, jos ns. Jartsev-neuvottelut olisi otettu vakavasti Suomen ulkopoliittisessa johdossa! Suomalaiset päinvastoin syyttivät sarjan ohjaajaa Tapiota harhautumisesta sivupolulle, kun hän seurasi Jartsev-neuvottelujen viitoittamaa polkua aivan liian pitkälle vietyihin johtopäätöksiin.
Milloin muuten tämä sarja voitaisiin esittää uusintana?
Kun Leonid Breznev esitti 1960-luvun lopulla Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen Itäblokin johtajille, että ”Suomi meillä on jo taskussa”, on käyttäytyminen nähtävä rehvasteluna, miten asioiden piti edetä (vaikkeivat edennetkään). Sanoma oli tarkoitettu, ei suinkaan Suomelle, vaan kansandemokratioiden poliittisille kellokkaille. Em. lausahdusta voi verrata Stalinin huomautukseen Milovan Djilasille 1940-luvun lopulla, kun hän sanoi, että ”meidän olisi pitänyt miehittää Suomi”. Viestiä ei ollut tarkoitettu suomalaisille, vaan uhkauksena Jugoslavialle, mitä voi tapahtua.
Entä sitten herrat ja tavikset, oliko heidän välillään eroa suhtautumisessa sotaan tai sen jälkeiseen aikaan? Tietenkin joidenkin asema riippui sen aikaisista suhdanteista: jos esitti poikkipuolisia mielipiteitä katkesi herrahissi helposti. Tämä ajattelu ei ulottunut isoisäni maatilalle, jossa sain kuulla kansan suusta, mitä mieltä asioista oltiin.
Vasta 1970-luvulla alkoi esiintyä laajamittaisempaa itsesensuuria ja suomettuneisuutta. Tämä olikin synkkä jakso Suomen historiassa, joka tuo mieleen Hattujen ja Myssyjen ajan 1740-luvulla, kun ulkovaltojen avulla käytiin sisäpoliittista taistelua.
Tällä hetkellä on tapana esittää itäorientoitunut historia vastemielisenä ilmiönä tai sankarillisena lännen etuvartion taisteluna Neuvostoliittoa vastaan. EU olikin oikeastaan puolustuspoliittinen liitto! Joidenkin mukaan kehitys oli tiedossa jo 1960-luvulla! Kun suurin hehkutus EU-suhteista on kaikonnut, on varmaan syytä ryhtyä etsimään uusia selityksiä menneelle. Juuri tähän kohtaan voisi sopia aivan uudet viileät tulkinnat.
Vielä yksi henkilökohtainen muistikuva. Vedin eläkeläisille suunnattua yhteiskunnallisten asioiden opintoryhmää 1980-luvulla ja esitin, että voitaisiin palata toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Oletin ilman muuta, että he olisivat olleet innostuneista, mutta eivätpä olleetkaan! Pelkäsivätkö he jotakin? Eivät varmasti, mutta minulle jäi mielikuva, että vain harvoille sota merkitsi sankaritekoja. Useimmat olivat kiitollisia, kun selvisivät hengissä. Ehkä juuri nuo sodassa koetut kauhun hetket, pelot ja ankeus loitonsivat heitä noista tapahtumista. Täytyy sanoa, että tunnen enemmän omakseni noiden eläkeläismiesten suhteen sotaan kuin parin viime vuosikymmenen ylipatrioottisen sotaihailun, joka sekin on esimerkki jälkikäteen aikaansaadusta dramatiikasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti