Hataraa lainsäädännön valmistelua - mutta miksi?

Eduskunnan täysistunnon yhteydessä 16.12.2015 käytiin kesken budjettikäsittelyn merkittävä keskustelu lainsäädäntövalmistelun nykytilasta. En juurikaan tässä puutu välikysymyksen varsinaiseen teemaan, siis valtiovarainministerin enemmän tai vähemmän perättömiin puheisiin. Aivan oikein useat kansanedustajat suhtautuivat kriittisesti hiekan heittämiseen toisten silmille. Jos pintariitely jätetään pois, käytiin aivan hedelmällinen keskustelu.

Kirjoitin aiheesta blogikirjoituksen ”Päätöksenteon laatu heikkenee” 5.10.2015. Tarkoitus oli käsitellä asiaa hiukan tarkemmin demokratian toteutumisen näkökulmasta. Käytän tässä hyväkseni tuota kirjoitustani useaan otteeseen.

Varmaan ilmapiiriä myrkyttävän ärtymyksen yksi syy on, että jokainen haluaisi taloutemme olevan paremmassa kunnossa, kuin mitä se tänään on. Mutta kun alavire jatkuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen, näkyy se turhautumisena käydyissä keskusteluissa. En kajoa tähänkään tarkemmin.

Eduskunnassa ihmeteltiin välikysymysten runsautta kuluvana syksynä. Alun perin ajatus on ollut välikysymysprosessia kehiteltäessä, että siinä hallituksen olemassaolo on oikeasti liipasimella. Jo lukuisia – etten sanoisi lukemattomia – välikysymyskeskusteluja sitten on käynyt ilmi, että niitä esitetään politiikan näyttämön pitämiseksi aktiivina. Pikku hiljaa välikysymys on muodostunut ikään kuin kliimaksiksi normaalille eduskuntadebatille ilman todellista tarkoitusta saada hallitus nurin. Sanoisin kuitenkin niin, että useimmille välikysymyksille on löydettävissä perustelu, on meillä sen verran ankea taloudellinen tilanne. Myös väittelykulttuuri on ajan myötä kehittynyt. Hyvää on myös Ylen Areenassa esitettävät televisioinnit.

Keskustelun yhteydessä puhuttiin lainvalmistelun ennakoivasta vaikuttavuusarvioinnista, komiteatyöstä lainvalmistelun osana ja lobbarirekisteristä ulkopuolisen vaikuttamisen tunnistamiseksi. Jotenkin tulee mieleen ilkikurisesti nämä puheet sääntelyn ja byrokratian purusta, jonka ihmeitä tekevää vaikutusta olen aina epäillyt….. Kirjoitin kerran protestiksi blogikirjoituksen ”Sääntely luo vapautta”.

Olen aidosti kannattamassa monijäsenistä ja monitahoista valmistelua. On parempi tehdä tehokkaasti ja harkiten kuin nopeasti ja hosuen. Jostakin syystä tämä hallitus on vielä ottanut ohjenuorakseen pakkomielteisen ”jämäkkyyden” ilman riittävää perehtymistä asioihin.

Osasyy valmistelun hätäisyyteen on lyhytjänteinen kuvitelma, että Suomi kaatuu ongelmiinsa, jos asioita ei pistetä poikki ja pinoon - ja räväkästi. Tämä on johtanut panikoitumiseen ja virheratkaisuihin. Sama ongelma oli jo edellisellä hallituksella, mutta se pistettiin hallituksen kyvyttömyyden piikkiin. Taitaa olla kysymys vähän periaatteellisemmasta ongelmasta…….

Yksi syy kiireeseen on myös median ja somen luoma paine, vaikka sitä ei hevillä myönnetä. Julkisuus sekä ahdistaa tekemään nopeita päätöksiä että moittii, kun kiireen keskellä on tehty hätiköityjä ratkaisuja!

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhtenä kaikkein tärkeimmistä uudistuksista pidän eduskunnan tietopalvelun perustamista. Se on osaltaan mahdollistamassa tasokkaan keskustelun ja vaihtoehtoisten ratkaisujen etsimisen, koska oppositiokin saa tarpeeksi vahvan evästyksen ehdotuksilleen. Tässä lähestytään Yhdysvaltain puolueetonta Congressional Budget Officea (CBO), jota ilman polarisoituneessa poliittisessa pelissä on vaikea löytää totuuden siementä.

Mutta entä vähän syvällisemmin? Mistä on kysymys, kun poliittinen valmistelu ja päätöksenteko on vaikeutunut? Jotakin on tapahtunut päätöksentekoympäristössä, joka on tehnyt siitä kroonisesti hapuilevaa.

Yksi lähtökohta on populismin leviäminen. Populismihan oikeasti tarkoittaa sitä, että vaikeita päätöksiä on itse asiassa helppo tehdä, kunhan vain oikeat ihmiset ovat päättämässä. Voihan tietysti olla, että onnistumme valitsemaan kerta toisensa jälkeen väärät henkilöt parlamenttiin ja puolueet sitten valitsevat väärät henkilöt hallitukseen. Ihan näin asia ei taida olla. Vaikuttaa siltä, että monimutkaistuvassa yhteiskunnassa päätöksenteon tuska lisääntyy ja demokratiassa kompromissit vaativat suunnattomasti ponnisteluja. Toista on autoritäärisissä yhteiskunnissa: kun yksi henkilö ( tai pieni joukko) päättää, yksinkertaistuu päätöksenteko. On toisaalta hyvä, että autoritäärisesti johdetut valtiot haastavat liberaalit demokratiat: kansanvaltaisesti johdetuissa yhteiskunnissa pysytään virkeinä.

Päätöksenteon valmisteluun käytetty aika näyttää lyhentyvän (tai pikemminkin hallitus asettaa itselleen ja muille liian tiukat valmistelu- ja päätöksentekoaikataulut). Kun lainsäädäntö on monimutkaistunut ja huomioon otettavien asioiden määrä on pikemminkin kasvanut kuin vähentynyt, tarvitaan huolellista valmistelua. Nyt näyttää käyvän niin, että puutteellisen valmistelun seurauksena tehdään virhepäätöksiä, ja ne korjataan edelleen puutteellisella valmistelulla, jolloin syntyy uusia virhepäätöksiä. Hätiköiminen tuottaa sutta.

Näyttäisi siltä, että myös aiemmin vahvan tietopohjan tarjonnut virkamieskoneistokin takeltelee. Taustalla on tässäkin liian suuri kiire usein pienennetyllä organisaatiolla. Laskelmat ovat oletuksia, ja kun päätösehdotukset ovat riittävän monen oletuksen (oletusketjun) päässä, heikkenee valmistelun taso. Entä onko virkamiesten laatu heikentynyt?

Olemme siirtyneet lobbauskulttuuriin. Yhä useammin päätöksentekijöiden kintereillä liikkuvat ”paremmin tietäjät”, jotka auliisti jakelevat neuvojaan taustaryhmiensä mielen mukaisesti. Neuvot ovat usein ristiriitaisia, ja tarvitaan kylmäpäisyyttä nähdä aita risuilta. Neuvojen lisäksi neuvoille tulee hinta, josta riippuvaiseksi päätöksentekijä jää. Lobbausrekisteri voisi tehdä tästä haasteesta läpinäkyvämmän.

Sopimusyhteiskunnan rapautuminen on ollut viime aikoina vahvasti esillä. Jouduttaessa vaikeuksiin yritetään käyttää oikotietä, pakkoa ym. Voihan tietysti olla, että kriisitietoisuus ei ole edennyt riittävän pitkälle, mutta vielä pahempaa on, että ongelma yritetään ratkaista keinoilla, joilla sitä ei voida ratkaista. Ongelmien ymmärtäminen saattaa olla kunnossa, mutta ongelmanratkaisukyky on hukassa.

On selvää, että välipuheita on ollut joillakin tahoilla kolmikantaan sitoutuneen sopimusperinteen murtamisesta. Ammattiyhdistysliike on asettunut barrikadeille. Vastakkainasettelu on valmis. Kuulun niihin, joiden mielestä SAK:n tarjous palkkojen monivuotisesta 0-linjasta + vientialojen määrittämä palkankorotusvara tulevaisuudessa ovat vakavan harkitsemisen arvoisia. Pakettiin liittyvät työnantajan sairausvakuutusmaksun, työttömyysvakuutusmaksun ja työeläkemaksun alennukset täydentävät tarjouksen. Ne eivät korjaa taloutta välittömästi, koska talouteen vaikuttavat niin monet muut tekijät, mutta sitä eivät myöskään tee hallituksen vaihtoehdot, jotka sitä paitsi ovat monilta osin talouskasvua vahingoittavia.

Tulosorientoituneisuus on tavoiteltavaa liiketoiminnassa, mutta yhteiskunnallinen lainsäädäntö vaatii - paitsi tuloshakuisuutta – niin myös pitkäjänteistä hötkyilemätöntä asioihin perehtymistä ja huolellista valmistelua. Kokemusta ei kannata sivuuttaa pelkästään sillä verukkeella, että ”kokeneet” toimivat jarrumiehinä ja vetkuttelevat asioiden kanssa.

Luottamuksen merkitystä eri päätöksenteko-osapuolien välillä ei voida liioitella. Luottamusyhteiskunta perustuu vuosikymmenien varrella kerättyyn luottamuspääomaan. Tämän pääoman hävittäminen tai rapauttaminen on kohtalokas virhe. Siksi kaikkien osallisten pitäisi varjella sitä. ”Luottamuspääomamuistia” voidaan pitää yllä tietoteknisesti, mutta sen henki ja ajatus on pitkäaikaisen kulttuurin tuote.

Lainsäädäntötyössä tarvitaan siis jäitä hattuun. Lakien valmistelu on aikaa vievää puuhaa. On täysin mahdollista, että talouden positiiviset muutokset käynnistyvät nopeammalla syklillä kuin kilpailukykyä parantavat toimenpiteet alkavat vaikuttaa. Viime mainittuja tarvitaan pitkäjänteisemmän talouspolitiikan osana.

Pitäisikö äärioikeisto tunnustaa?

Me demokratian vilpittömät kannattajat tuomitsemme äärioikeiston aina, kun se on mahdollista. Entä jos antaisimme äärilaidan yrittää? Itse asiassa olemme Suomessa niin menetelleetkin. Suomalainen versio oikeistosta on vain perin mieto. Ei meillä voida puhua äärioikeistosta eduskunnassa kuin ani harvassa tapauksessa. Jos joku poliitikko nostaa profiiliaan äärilaidan mielipiteillä hänet tuomitaan välittömästi. Tätähän kokeili Olli Immonen huonolla menestyksellä (ei hän silti mielipiteitään ole muuttanut). Hänelle on vain opetettu kovimman kautta ”korrektit tavat”.

Valaisevia esimerkkejä äärioikeiston herättämästä kauhusta ovat ruotsidemokraatit Ruotsissa ja Kansallinen rintama Ranskassa. Hyvä asia on, että toistaiseksi on kysymys vähemmistöstä, huono uutinen on se, että kysymys on isosta vähemmistöstä.

Vedetään jyrkkä raja perinteisten vanhojen puolueiden ja äärioikeiston välille. Miksi? Tietenkin siksi, että oikeisto edustaa usein rasismia, suvaitsemattomuutta ja äärinationalismia. Mutta on siellä takana myöskin historian kokemukset natsi-Saksasta. Tämä trauma ei jätä eurooppalaisia, eikä pidäkään.

Edellä oleva tuli mieleeni, kun luin Paul Krugmanin New York Timesin kolumnin ”Empowering the Ugliness” (11.12.2015). Siinä hän esittää hypoteesin, että Marin Le Penin menestys Ranskan paikallisvaaleissa johtuu eliitin asenteista.

Krugman sanoo, että eurooppalainen establishmentti yrittää ”jäädyttää muukalaisvihamielisen oikeiston”, ei ainoastaan politiikasta, vaan kaikesta ”hyväksyttävästä diskurssista”. Ollaksesi ”eurooppalainen” sinun on pitänyt hyväksyä yhä tiiviimpi unioni, vapaa liikkuvuus, avoimet rajat ja harminisoitu säätely. Oikean laidan nationalisteille ”ei ole jäänyt tilaa”.

On myönnettävä, että em. oikeistolaisilla ajatuksilla ei ole ollut vilpitöntä hyväksyntää toisen maailmansodan jälkeen valtaa pitävien keskuudessa. EU on tässä mielessä eliitin projekti, jonka mukaan ”ei ole muuta vaihtoehtoa”. Mitä eliitillä on ollut tarjota EU-kansalaisille, kysyy Krugman ja vastaa: heikkoa taloudenpitoa ja kurjistamista.

Krugmanin mielestä Amerikassa on toimittu paremmin, koska äärioikeistoa ei ole pyritty sulkemaan päätöksenteosta. Krugman ei näytä lukevan negatiiviseen saldoon kongressin onnettoman saamatonta päätöksentekoa johtuen politiikan polarisoitumisesta. Tähän väliin on iskenyt Donald Trump ja näyttää nauttivan asemastaan.

Krugman myöntää, että hänen eurooppalaiset ystävänsä syyttävät häntä yksinkertaistamisesta. No, näinhän se vähän onkin: ei amerikkalaisten ole tarvinnut kärsiä natsien pahoista teoista Amerikan mantereella – mitä nyt tekivät joitakin tihutöitä satamissa. Eurooppa sen sijaan oli hävityksen kohteena kaikkine kauheuksineen. Jäljet pelottavat. Historian traumaattisia muistoja ei ole syytä vähätellä.

Yhteenvetona Krugman toteaa, että Euroopan ongelma on eliitin kauhistuminen kansalaisten nationalistisista reaktioista samalla, kun se kurjistavalla taloudenpidolla on ollut itse aiheuttamassa oikeiston kannatuksen nousua.

Krugmanin ajattelu on kapea-alaista myös sikäli, että joissakin Itä-Euroopan maissa demokratian kannalta pelottavaksi koettu nationalismi on saavuttanut räikeät mittasuhteet. Ei ole millään tavoin varmaa, että itäeurooppalaisessa poliittisessa kulttuurissa korjausliike demokraattisempaan suuntaan on mahdollista vaalien kautta. Perinteet pelottavat: suuressa osassa Itä-Eurooppaa oli valtava demokratiavaje sekä maailmansotien välissä että toisen maailmansodan jälkeen. Nyt autoritäärisyyden tiellä ovat Venäjä ja Unkari. Ja monien aiemmin positiivisena kansanvallan esimerkkinä pitämä vaikutusvaltainen Puolan valtio näyttää seuraavan.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain republikaanit näyttävät suhtautuvan eurooppalaisia kyynisemmin Trumpin suosioon. Suosio mikä suosio! Kansalaisten tahtotila näkyköön! Tosin arvostelevat äänet ovat muuttuneet viime aikoina aggressiivisemmiksi. Ehkä amerikkalaiset lähestyvät paheksumisessaan eurooppalaisia!

Krugman tarkoittanee oikean laidan ”sulattamisella” sen ohjaamista vastuuseen puheistaan päätöksenteon näyttämöillä siis parlamenteissa? Tarkoitus pyhittää keinot: opportunismia parhaimmillaan?

Valta ja hallitusvastuu voivat todellakin riisua oikeisto-opposition parhaat aseet, mutta entä jos kansan tuki onkin vankka? Olemmeko tarjonneet liian pitkälle vietyä liberalismia, onko nyt kestävän vastaiskun aika?

Krugman yksinkertaistaa – kuten hän itsekin epäilee – Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen vertailua. Erilaiset perinteet vaikuttavat eri suuntiin meneviin johtopäätöksiin. Epäilen kuitenkin, että erot eivät ole niin suuria kuin Krugman arvelee. On epäiltävää antavatko kummankaan mantereen järkevät kansalaiset Marine Le Penille ja Donald Trumpille valtakirjaa. Järki voittaa – ainakin vielä tällä kertaa.

PS

Edellä kirjoitetun jälkeen ilmestyneessä Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa ”Ranska patoaa pettyneetkin” (15.12.2015) kiinnitettiin huomiota samaan ilmiöön.

Trump ja Trumpin äänestäjät

Donald Trump on demokraattisesti hallitun valtion presidenttiehdokkaaksi pyrkivä liikemies-poliitikko, jonkalaista ei ole koettu aiemmissa kampanjoissa. Aluksi näytti siltä, että pelle-ehdokas joutuu ennen pitkää epäsuosioon ja kannatus sulaa omaan mahdottomuuteensa. Nyt asia ei ole enää ihan niin varma.

Monet republikaanit ovat toivoneet, että epätasapainoinen Trump siirtyisi itsenäiseksi ehdokkaaksi, ja voitaisiin palata vanhaan kunnon kampanjaan. Trumpin kannattajat eivät anna tähän mahdollisuutta, ja tätä kirjoitettaessa Trump on ilmoittanut, ettei hän ikinä luovu ehdokkuudesta. No, se on yhtä paikkansa pitävä lause kuin mikä muu tahansa, mitä Trump on sanonut. Tällä pelillä Hillary Clinton on vahvoilla.

Aiemmissakin presidentinvaalikampanjoissa on ollut hölösuuehdokkaita, mutta he ovat pudonneet parin möläytyksen jälkeen. Mutta Donald Trump nousee yhä uudelleen - entistä ehompana - kuin kumiukko.

Tähän saakka on ihmetelty Trumpia, mutta olisiko syytä ruveta ihmettelemään myös Trumpin kannattajia, joita lienee hieman alle 10 prosenttia kaikista äänestyskelpoisista. Kun äänestysprosentti vaaleissa jää totutun alhaiseksi, saa populistimme joka tapauksessa muhkean äänisaaliin, jos itse presidentinvaalikampanjaan selviää.

Vanhan presidenttikaskun mukaan vuoden 1956 vaaleissa Adlai Stevensonin kannattaja tarttui kiertueella ehdokasta hihasta ja sanoi, että varmaan teitä herra Stevenson äänestävät kaikki fiksut amerikkalaiset, johon presidenttiehdokas vastasi kuivasti: ”hyvä rouva, se ei riitä!” Nyt Trumpin kannattaja, joka haluaisi pysäyttää koko maailman Trumpin kohdalle, voisi sanoa, että varmaankin kaikki samaa mieltä liian kiihkeästä maailmanmenosta olevat äänestävät Trumpia. Ongelma on se, että se ei tule riittämään. Meillä on vielä enemmistö amerikkalaisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä.

Voi olla, että joku Hillary Clintonin kannattaja voisi toivoa, että kansan voisi vaihtaa. Miksi? Siksi, että jos Hillary Clinton selviää presidentiksi, hänellä on vastassa tämä sama Trumpin kannattajajoukko sabotoimassa päätöksentekoa.

Onneksi nyt jo viimeisetkin tasapuolisuusintoilijat toteavat, ettei Clintonia ja Trumpia voi käsitellä ”tasapuolisesti” vakavina ehdokkaina. Järjen vaaka on pahasti kallellaan.

Mistä muusta Trumpin menestyksessä on kysymys kuin siitä, että populismi on noussut Trump-mittarilla mitattuna aivan uusiin sfääreihin?

Tietysti voidaan ottaa esille monet jo melkein kliseiksi muodostuneet perustelut, kuten monikulttuurisuuden ihanteen romahdus – Yhdysvallat ei ole monien amerikkalaisten mielestä enää mikään kansojen suulatusuuni. Tai argumentiksi voidaan ottaa fakta, että politiikka on viihdettä – naurattaja saa naurajat puolelleen - tärkeintä on, että on hauskaa.

Mutta vakavammin ottaen……

Äänestäjät tuntevat olonsa epämukavaksi, he ovat kyllästyneet niukasti tai ei lainkaan kasvavaan (tai jopa laskevaan) elintasoon. Näin tuntevat erityisesti potentiaaliset äänestäjät, keskiluokkaiset ihmiset. Kuin tilauksesta tuli juuri tieto, että keskituloisten määrä on ensimmäistä kertaa 40 vuoteen pienempi kuin suuri- ja pienituloisten määrä yhteensä. Ja keskiluokka, jos mikä on Yhdysvalloissa unelmien amerikkalaisuuden symboli.

Panevatko nämä ihmiset toiveensa Trumpiin? Osa heistä, kyllä! Mutta eikö Trump tarjoa heille tuulentupia? Rehvakkaasti hän ilmoittaa, että kiinalaiset palauttavat työpaikat takaisin Yhdysvaltoihin, kun hän sopii asiasta Kiinan johtajien kanssa. Kiinassa uskotaan häneen!

Monet vaalikamppailuissa normaalisti tärkeinä pidetyt asiat, kuten työttömyys (nyt 5 prosenttia) ja taloudellinen tilanne (nyt kohtuuhyvä) eivät näytä vaikuttavan mitään: ”It´s the economy, stupid” ei toimi.

Äänestäjät eivät tunnu löytävän mielenrauhaa, mutta sen sijaan, että etsisivät henkilöä, joka tuo turvallisuuden tunnetta perinteisellä tavalla, he hakevat rääväsuista demokraattisten arvojen pilkkaajaa ehdokkaakseen.

Sisimmässään monet amerikkalaiset ovat saaneet tarpeekseen lobbauskulttuurin tuotteista – normaaleista presidenttiehdokkaista. He haluavat miehen, joka on ”self made rich”, joka kustantaa kampanjansa omasta pussistaan. Köyhiin ja muihin ehdokkaisiin tämä uuden ajan kellokas suhtautuu alentuvasti: pyörikööt mukana.

Aivan oma lukunsa on amerikkalainen supliikkitaide (=alatyylin ilmaisut). Se on kiepsahtanut monta kertaa yli kohtuuden rajojen. Kaikkeen on totuttu ja mikään verbaalinen käsite ei merkitse enää juuri mitään. Niinpä Trump on siirtynyt aivan uudelle verbaliikan tasolle, jossa kutitetaan äänestäjien pohjimmaisia tuntoja.

Ihailin joskus ”facta.org” -totuudenpaljastajia, joiden tarkoitus on kertoa, miten jokin ehdokas puhuu vastoin parempaa tietoa. Nyt meillä on ehdokas, jonka puheista joku faktakanava voisi kääntäen yrittää etsiä järjen ja totuuden hiveniä – kaiken roskan joukosta. Mikään ei ole enää Trumpin jäljiltä hätkähdyttävää. Totuudellisuus on alennusmyynnissä. Sitä voidaan käyttää paremman puutteessa vaalikampanjan osana.

Trumpia ei hänen puheisiinsa kohdistuva arvostelu haittaa, sillä puheitahan voi korjata jälkikäteen: ”puhettani tulkittiin väärin….”

Pahinta on kuitenkin, että Trumpiin vakavasti suhtautuvia on paljon. Se kielii äänestäjissä tapahtuneesta muutoksesta Olen joskus miettinyt Trumpin taktiikkaa siten, että haettuaan ensin riittävän kannatuksen sikamaisilla puheillaan, hän voisi kampanjan loppuvaiheessa ”järkiintyä ja valtiomiesmäistyä”, jolloin hän voisi vetää maton alta joiltakin järkeviä puhuvilta republikaaniehdokkailta. Tällä hetkellä tähän takinkääntöön on vaikea uskoa.

Huolestuttavaa on, jos ihmiset ovat kyllästyneet demokraattiseen päätöksentekoon. Amerikkalainen kaksipuoluejärjestelmä on jakanut kansalaiset kahtia, vieläpä niin, että vähemmistö pyrkii pitämään enemmistöä panttivankinaan.

Kongressissa järjestetyt arvottomat ”päätöksentekonäytelmät” ovat luoneet kuvan demokratian irvikuvasta, joka ei ole jäänyt kansalaisilta huomaamatta. Trump on yksinäisen tähden ratsastaja, joka on saanut luvan kostaa sekä demokraattien, että republikaanien pahat teot.

Eurooppalaisena näen ongelmat republikaanilähtöisinä. Grand Old Partyn nykyinen sukupolvi on ajautunut äärioikealle. Kehitys käynnistyi Barry Goldwaterin rökäletappiosta Lyndon B. Johnsonille. Se, mikä vuonna 1964 kuulosti naurettavalta vaihtoehdolta, sai kuitenkin kolmasosan äänistä. Yhtäkkiä häviäjät huomasivat, että meitähän on paljon. Suunta on nyttemmin kiteytynyt teekutsuliikkeen ympärille, joka on ottanut panttivangikseen republikaanisen maltillisen enemmistön.

Sivumennen sanottuna Goldwater vaikutti vanhoilla päivillään erittäin vastuulliselta evp-poliitikolta, joka kannatti monia liberaaleja uudistuksia. Mutta tätähän ei nyt huomioida!

Trump kaivelee amerikkalaisten sielunelämän pimeitä syövereitä. Se demokratia ja suvaitsevaisuus, joka on luotu muutamien viime vuosikymmenien aikana on monien mielestä ikään kuin teeskentelyä. Miksi teeskennellä olevansa latinojen, mustien tai muslimien ystävä, jos kerran nämä ryhmät ovat lievimmässä muodossaan vain kiusallisia välikappaleita ja pahimmassa tapauksessa uhka hengelle. Trump vain kertoo kannattajien mielestä todelliset tunnot, joita osa tavallisista kansalaisista pitää hampaidensa takana, nyrkki taskuun puristuen.

Mutta onko asia näinkään? Hypoteesina esitän, että - yksinkertaistaen – oikean reunan äänestäjissä on kaksi puolta: toisen puolen nimi olkoon ”Trump” (kaikkine vainoharhaisine lisukkeineen) ja toisen puolen nimi olkoon ”amerikkalaisen demokratian perinne”. Osa ajattelee, että koetellaan demokratian kestokykyä, pannaan se kerta kaikkiaan ”Trumpin” kautta tulikokeeseen ja katsotaan, seuraako ”parannus”. Kun tämä koettelemus on viety riittävän pitkälle palataan hulluuden tieltä useita asteita demokraattisempaan suuntaan. Järjestelmälle halutaan antaa varoitus, joka sen pitäisi ottaa vakavasti.

Epäilen, että kuunneltuaan aikansa Trumpin epäuskottavia patenttiratkaisuja milloin mihinkin ongelmaan, hänen potentiaaliset äänestäjänsä rupeavat epäilemään mestarinsa ontoilta kuulostavia lausuntoja.

Pidän tätä todennäköisenä trendinä, mutta samalla esitän muista kirjoituksistani tutun epäilyn: itse demokratia on astunut suurten haasteiden eteen. On ilmestynyt ihmisiä, jotka haluaisivat lyödä nyrkin pöytään ja sanoa: nyt riitti! Tämä pääosin republikaaneista koostuva joukko kohdistaa arvostelunsa demokraatteihin, jotka saava kuulla olevansa ”kommunisteja”, tai ”viher-vasemmistolaisia”, tai ”kulttuurimarxilaisia”, tai ”liberaaleja” tai ”monikulttuurifanaatikkoja jne. He ovat ihmisiä, jotka - näin arvostelijat sanovat - kuvittelevat tietävänsä enemmän ja paremmin (ja usein he tietävätkin) kuin muut. Mitä enemmän he tietävät sitä enemmän heitä inhotaan. Mikä olisi vaihtoehto?

Sitä ei haluta tarkkaan määrittää. Miksi? Koska kukaan ei tiedä, mikä se on. Voidaan puhua epämääräisesti ”vapaudesta” tai ”valkoisen miehen liian suureksi käyvästä taakasta” tai ”ison valtion” vastenmielisyydestä. Vaihtoehtoa itse asiassa pelätään. Aavistellaan, että voidaan joutua ojasta allikkoon, mutta sitä ei haluta sanoa ääneen.

Yle alas?

Professori Anssi Vanjoen johtaman mediatyöryhmän raportti on valmistunut. Työryhmän jäseninä olivat Reetta Meriläinen, Mikael Jungner ja Kalle Isokallio. Reetta Meriläinen on entinen HS:n päätoimittaja ja kirjoittaa edelleen eläkeläisenä Hesariin. Kalle Isokallion tiettyyn suuntaan kallellaan olevia mieliteitä olemme kuulleet aamu-TV:stä. Mikael Jungner (viestintätoimisto Kreab) on oikeistodemari, jos enää sitäkään ja Vanjoki on markkinoiden kiivas puolustaja kuten Isokalliokin. Jokainen voi päätellä kuinka ”tasapuolinen” kokonpano on.

Kun tähän ketjuun liitetään viestintäministeri Anne Berner (jolle työryhmä luovutti raporttinsa) ollaan markkinaehtoisuudessa todella pitkällä.

Kun katsoo työryhmän kokonpanoa, niin voi arvioida, että sen suhtautuminen Yleen sen nykyisessä muodossa on hyvin kriittinen. Ja se varmaankin on ollut työryhmän asettajankin tavoite. Keskityn ohessa ”yksipuolisesti” työryhmän Yle-kantoihin, vaikka sen lähestymistapa mediaan olikin laajempi.

En yritäkään väittää, että olisin tarkasti perillä työryhmän aivoituksista. Päinvastoin joudun miettimään, mitähän raportin tuolla ja tuolla lauseella on tarkoitettu. Kantani voinen kuitenkin esittää noin 55 TV:n katseluvuoden kokemuksella. Ylen yhteiskunnallinen rooli on kiinnostanut 1960-luvulta lähtien.

Valtion omistama Yleisradio Oy vastaa Suomessa julkisen palvelun tv- ja radiotoiminnasta. Yhtiön liikevaihto vuonna 2013 oli 466 miljoonaa euroa. Ylen osuus tv-katselumarkkinoista vuonna 2013 oli 42 % ja radion kuuntelumarkkinoista noin puolet. Kaupallisista tv-toimijoista merkittävin on MTV, jonka osuus vuorokausikatselusta vuonna 2013 oli noin 30 %. Sanoma-konserniin kuuluvan Nelonen Median osuus vuonna 2013 oli noin 15 %.

Mediatyöryhmän tekemää työtä konkreettisemmalle tasolle tullaan, kun toimintansa käynnistää Ylen toimintaa arvioiva parlamentaarinen työryhmä. Sen työ päättyy toukokuun lopussa 2016. Poliittinen ilmapiiri on jo valmiiksi latautunut puolueiden kannatuslukujen vaihtelujen seurauksena: Yle pitää saada kuriin! Palataan siihen ajallaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Henkilökohtaisella tasolla olen pyrkinyt hyödyntämään TV-sisältötuotannon ja tekniikan kehittymistä kulloinkin meneillään olevan vaiheen mukaan. Niinpä nykyisin katson Yleä lähes pelkästään netin kautta. On normaalia, että kirjoitan näitä blogikirjoituksia TV:n ja netin ollessa ”käden ulottuvilla” (näytön alareunaan pudotettuna). Nostan käyttämäni välineet (tekstinkäsittely, netti, TV 1, TV 2, Teema, FEM) ”ylös” kunkin vuorollaan tarpeen mukaan tai jaan näytön parin ohjelmalähteen välillä.

Muiden kanavien lähinnä viihdeohjelmia ja uutisia seuraan satunnaisesti sen tiedostamiseksi, missä mennään. Olen pitänyt Yleisradiota tärkeimpänä objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivän) tiedon lähettämiskanavana ja olen sen takia hyvin huolestunut työryhmän linjauksista.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä. Ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään haluan heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään kilpailijaa?

Ongelma on tietenkin yleismaailmallinen eikä aiheudu eri maiden julkisesta mediatarjonnasta.

Ylen toiminta muodostaa vastapainon printtimedian keskittymiselle. Tarvitaan riippumaton sähköinen väline, jota eivät ohjaa puoluepoliittiset tai omistuspohjaan liittyvät kaupalliset tarkoitusperät.

Eri puolueilla on vaihteleva suhtautuminen Yleisradioon. Siitä on kaikilla mielipide. Yleä myös helposti pidetään sylkykuppina, kun oma puolue ei saa viestiään riittävän selvästi läpi. Keskusteluissa ja väittelyissä puheenvuorojen pituuksia mitataan sekuntikelloilla. Puolueiden propagandakoneistot tuomitsevat jo etukäteen - edunvalvontasyistä – Ylen väitetyn puolueellisuuden. Nyt Yle on joutumassa mediatyöryhmän ajamien ”riippumattomien tuottajien” (lue: kaupallisten tuottajien) ja parlamentaarisen työryhmän puoluepoliitikkojen intohimojen väliin. Enpä yhtään kadehdi.

Työryhmä esittää ulkopuolisilta tuotantoyhtiöiltä hankittavien ohjelmien viisinkertaistamista, joka merkitsisi 30 prosentin osuutta koko Ylen budjetista. Olen markkinatalouden kannattaja, mutta silti ymmärrän Ylen Atte Jääskeläisen perusteluja, kun hän haluaa torjua työryhmän esityksen. Olen jo kuulevinani riemunkiljahduksia tuotantoyhtiöistä. Seuraus olisi, että Yleltä loppuisi kokonaan oma kulttuuri-, viihde- ja draamatuotanto. Vaikuttaa ilmeiseltä, että työryhmä on ollut tuotantoyhtiöiden asialla. Ylestä on tätä vauhtia tulossa pelkästään jakeluyhtiö.

Käytännössä - Jääskeläisen mukaan - Ylen omaan tuotantoon jäisi vain uutis- ja ajankohtaisohjelmat, jos työryhmän esitys toteutuisi. Hullu on se, joka suostuu luopumaan Ylen asemassa omasta tuotannosta. On hyväksyttävää, että tuotantoyhtiöiltä ostetaan kohtuullinen määrä (ja jonkin verran ehkä lisääntyvässä määrin) palveluja, mutta hankinnoissa pitää ottaa huomioon oma tuotanto koko ajan.

Vartioisin tässä kohtaa erityisen tarkasti Ylen riippumattomuutta, eli sen pitää kilpailla omalla vahvalla laatutuotannolla kaupallisten tuotantoyhtiöiden kanssa. Epäilen, että Ylen toimiessa pelkästään jakeluyhtiönä ohjelmien taso putoaa, kun tuotantoyhtiöt kilpailevat niukoilla resursseilla toisensa hengiltä. Julkisen vaihtoehdon pitää tarjota laadun mittarit omalla tuotannolla.

Ylen kannalta on tavattoman tarkasti mietittävä, kuinka paljon katsojasuosiosta kilpaillaan samoilla keinoilla kuin mainosrahoitteiset kanavat tekevät. On tarjottava esimerkiksi draamaa, joka ei välttämättä yllä katsojamäärissä kaupallisten kanavien tasolle. On hyväksyttävä, että laadukkuus tarkoittaa sitä , että katsojakunta on jonkin verran valikoitunut!

Liioin ei Yleä pidä ohjata liikaa ”virallisen” tiedottamisen kanavaksi. Sillä pitää olla myös hyvätasoisia, mutta myyviä (omia) tuotantoja. Varma tapa tuhota Yle on ohjata sen omaa tuotantoa kauttaaltaan epäkaupalliseen suuntaan. Katsojamääriä kuitenkin tuijotetaan, vaikka se ei saisi olla pääasia. Yle-veroa ei haluta maksaa, jos Ylen kanavien katsojamäärä putoaa dramaattisesti.

Edellä kahdessa viimeisessä kappaleessa esitetty duaaliongelma osoittaa, kuinka ohjelmasisältöjen valinta on nuoralla kävelemistä.

Kilpailijoille ei voi antaa periksi, koska ne haluavat repiä Yleltä kaiken, minkä saavat irti. Ylellä pitää olla ylpeyttä puolustaa omaa tasokasta tuotantoa. Erityisesti Sanoma Oy:n kaltainen kilpailija arvostelee (tai vaihtoehtoisesti piiloarvostelee) koko ajan Yleä. Se käyttää kaikki mahdollisuudet vaikuttaakseen taustalla päätöksiin.

Yleisradion toimitusjohtaja on sitoutumaton , mutta kokoomustaustainen Lauri Kivinen, eikä voi välttyä ajatukselta, että ideologinen näkymä on vahvana ohjenuorana hänen toiminnassaan. Kivisen roolia on syytä seurata, kun parlamentaarinen työryhmä istuu keväällä. Minkä roolin hän ottaa?

Jos mennään mediatyöryhmän käytännön ehdotuksiin, niin monet niistä ovat myönteisessä mielessä harkittavissa. Esimerkiksi digitaalisen ja printtimedian välistä arvonlisäveroa olisi hyvä tasata, myös mainonnan rajoituksia voitaneen harkita. Ylen asemaa työryhmä esittää määritettäväksi tarkemmin, ja mikäpä siinä, kunhan tarkennukset ovat mietittyjä, eikä niiden pääasiallinen tarkoitus ole Ylen toimintaa supistava.

Työryhmä ehdottaa valtion panostusta suomalaisen digitaalisen uutistoimiston luomiseen. Uutistoimisto tukisi maakunta- ja paikallislehtien toimintaedellytyksiä. Periaatteessa myönteisen tuntuinen ehdotus. STT:n vahvistaminen voisi olla yksi hyvä vaihtoehto.

Jotkut kohdat työryhmän ehdotuksissa eivät avautuneet minulle. Mitä tarkoittaa verkkopalvelun laajentaminen kansalliseksi avoimeksi sisältöalustaksi? Tarkoitetaanko tässä, että Ylen teknisten ratkaisujen tulisi olla avoimia ja vapaasti myös kaupallisten toimijoiden käytettävissä? En usko, että tällainen ajattelu toimii. Siis jos jokin toiminta on verovaroin kustannettua, niin se on kaikkien käytettävissä?

Ylessä on tehty monia hienoja ratkaisuja viime vuosina. Tällaisia ovat esimerkiksi Teema-kanava, Radio puhe ja Areena. Yle ei ole jähmeä, paikalleen juuttunut mediatoimija. Jos käsitin oikein, niin mediatyöryhmän tarkoitus on, että tubettajat ja videobloggarit voisivat myydä sisältöjään Areena-alustan kautta tulevaisuudessa. Minkälaiseksi palveluntuottajaksi Areena aiotaan tehdä? Työryhmän ykkösintressi tuntuu olevan se, miten ulkopuoliset voisivat tehdä Ylellä rahaa. Minusta Ylen tulisi olla kansakunnan kriittinen omatunto ihan omillaan.

:::::::::::::::::::::::::::

En halua lausua lopullista arviota mediatyöryhmän raportista, mutta näiden ennusmerkkien perusteella Yle on – odotetusti - haasteiden edessä. Niin sen tietysti pitääkin olla , mutta toivon, että niitä, jotka puolustavat Yleä kansallisena instituutiona ei leimata pelkästään vanhanaikaisiksi.

Yle-veron alasajajia varmaan riittää. Kun Ylen palvelua yritetään supistaa, joutaa sen rahoitus ”uudelleen tarkasteltavaksi”. Olen ilmeisesti käsittänyt julkisen mediatoiminnan väärin. Minusta Ylen pitäisi edelleen toimia parlamentaarisesti valvottuna johtotähtenä ja uusien toimintamallien lanseeraajana (kuten Yle on tehnytkin), sekä myös pitää sisältöjensä laatu korkealla tasolla.

Yle on minun ja monien muiden mielestä jotain ”erityistä”. Nyt mediatyöryhmä yrittää tehdä siitä tavallisen lihoiksi pantavan yrityksen ilman kansallisen instituution luonnetta. On selvää, että Ylen on osoittauduttava luottamuksen arvoiseksi – instituutioasema ei pelkästään riitä – mutta minkä arvon arvostelijat antavat tietoa/viihdettä/draamaa/huumoria välittävälle yhtiölle, josta voi sanoa, että se on ”tavallisesti luotettava taho”?

::::::::::::::::::::::::::

Aiemmin – vuosikymmeniä sitten - totuttiin laatudokumentteihin. Niillä oli tietty hohto. Entä nyt? Otetaan esimerkki: ei se, että dokumentti tulee TV:stä, tarkoita tänään oikeastaan mitään. Dokumentit ovat bulkkitavaraa. Olen pitänyt siitä kontrollista, jolla Yle on valvonut dokumenttiensa laatua.

Emme tarvitse ”valistavaa” ja holhoavaa Hellawuolijoki-TV:tä, mutta meidän ei pitäisi edetä myöskään toiseen äärimmäisyyteen, jossa laatudokumentit, laatuviihde ja laadukas kulttuuriohjelmatarjonta alistetaan pelkästään kaupallisten toimijoiden ja katsojalukujen armoille.

Matti Klinge - anarkisti kirjahyllyssä

Matti Klinge on muistelmateoksissaan ehtinyt 1970-luvulle (1972-1982). Tällä kertaa kirjan nimi on ”Anarkisti kravatti kaulassa. Muistelmia.” (Siltala, 2015). Alun perin hiukan vierastin Klingeä. Hänestä ei tahtonut saada millään otetta. Kuva on muuttunut. Klinge käsittelee asioita höyhenen kevyesti, mutta silti hän on syvää luotaava havainnoitsija. Ja mikäpä siinä, kun sanottavaa on, niin kirjoja ilmestyy tasaisin välein.

Niin, uskomaton työteliäisyys, se on kai Klingen silmiinpistävä piirre. Erikseen on sitten hänen itsekorostuksen tarpeensa. Kirjan sivulla 111 hän iloitsee ansaitusti saamastaan tiedonjulkistamispalkinnosta teoksesta ”Bernadotten ja Leninin välissä”, mutta se ei historioitsijallemme riitä: ”muita, ”vuoden historiakirja-” , ”vuoden tietokirja-” , ”tieto-Finlandia-” tai vastaavia palkintoja en sitten kirjoistani ole saanutkaan”, hän toteaa hieman happamasti. Klinge kyllä kertoo kainostelematta, mistä teoksesta hän olisi ansainnut ”jonkin julkisen huomionosoituksen”.

Hän tuntee aitoa iloa syystäkin, kun amanuenssi Ilpo Tiitinen sanoo hänen muodostuneen ”myytiksi kirjallisuuden laitoksella” eikä pelkästään siellä, vaan myös sosiologian laitoksella.

Vaatimattomuus tietysti kaunistaa, mutta toisaalta…… no, kysymys on Klingestä!

Klingelle on tyypillistä, että hänelle tarjotaan koko ajan – kautta koko muistelmien sisältämän ajan, kautta koko laajan teoksen – erilaisia yhdistysten ym. puheenjohtajatehtäviä, joista useimmista hän kohteliaasti kieltäytyy, mutta ottaa myös armeliaasti vastaan tärkeiksi kokemiaan tehtäviä. Turhaan ei varmaankaan pyydetty – työteliäisyys ja ansiot tunnetaan!

Kirja on jaettu 1-5 sivun mittaisiin lyhyisiin lukuihin, joita kertyy yli 400-sivuiseen teokseen noin 120 kappaletta. Tällainen rapsodinen tyyli sopii hyvin Klingen kepeään asioiden käsittelyyn. Hän tarjoaa ikään kuin buffet-kattauksen, kas tässä olkaa hyvä, nauttikaa valintanne mukaan! Näin ainakin minä käsitin, ja luin kirjasta mielenkiintoisimmat osat ensin. Klinge tosin on sillä tavalla viekas, että hänellä on kyky temmata lukija mukaan lukukokemukseen paljon laajemmin, kuin mitä tämä on alun perin suunnitellutkaan. Jutteleva, pieniä yksityiskohtia havainnoiva tyyli vetosi minuun niin, että alkuperäinen ajatus - selailu paikka paikoin – vaihtui paljon systemaattisemmaksi lukukokemukseksi.

Oliko Klinge tuon voimakkaasti politisoituneen kauden aikana mieto sosialisti vai maltillinen porvari? Vaikea kysymys , sillä hän näytti operoivan laajasti poliittisella kartalla – osallistumatta puoluepolitiikkaan - ja korostaa pärjäävänsä sekä oikeistolaisten että taistolaisten kanssa (Klinge: ”Ranskassa voisin olla kommunisti, täällä se ei käy”). Lopulta hän sorvasi itselleen ideologisen näkymän: ”sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti”. Paradoksaalisesti hän kuitenkin pyrkii luomaan itsestään käsityksen kaikkien kanssa toimentulevana yhteistyökumppanina. Mielestäni hän on ”keskimäärin” liberaali vasemmistovivahteella.

Yhteenvetona minulle jäi kuva, että hän selittää poliittista kantaansa enemmän oikeiston vastustamisen näkökulmasta kuin ideologisen vasemmiston kannatuksen näkökulmasta.

Kirjasta syntyy kuva – kuten edellisestäkin muistelmien osasta - että Klinge tuntee ”kaikki”. Suhdetoimintaverkosto on todella laaja ja koko elämä ja oleminen on jatkuvaa suhteiden luomista: Klinge elää suhteilla ja suhteista. Näillä eväillä pääsee pitkälle!

Klingen nyanssien huomiointikyky on parhaimmillaan, kun hän kertoo Ranskan presidentin Valery Giscard d´Estaingin vierailusta maassamme vuonna 1980. Klinge toimi presidentin tulkkina tai oikeammin erityistehtävässä, joka lopulta ulottui todelliseen vastuuseen diplomaattisesta kanssakäymisestä Kekkosen heikon kunnon takia. Pitkään Ranskassa asuneena hän pystyi monipuoliseen ajatustenvaihtoon. Tulkki on tulkki, mutta tämä kielenkääntäjä puhuu ”valtiovierailun sosiologiasta”. Kaiken kaikkiaan rehellisen tuntuinen ja suorasukainen tilitys valtiovierailusta. Minkä teeman valitsisin kirjasta tarkempaan syyniin?

Runsaasta aineistosta valitsen tähän tarkastelunäkökulmaksi 1970-luvun puolen välin herkän poliittisen tilanteen. Muisteluajanjaksolle osuvat ETYKin valmistelu, EEC-neuvottelut, Zavidovo-vuoto ja poikkeuslakimenettely presidentin valitsemiseksi.

Miten Klinge sovittautui tähän tapahtumarikkaaseen vaiheeseen? Hän omaksuu keskiraskaan suomettajan roolin ja tähän rooliin kuului ”tässä tilanteessa osaltani estää idänsuhteet vaarantavan äärioikeistolaisen tai vennamolaistyyppisen neuvostokritiikin pääsy esiin”. Klinge kaikkeen sopeutujana hyväksyi nurisematta - ilmeisesti halukkaastikin - osansa presidentin luottomiehenä.

Valotan Klingen roolia ja katsantokantoja tuon ajan tapahtumissa Säätytalolla tapahtuneen Historiallisen yhdistyksen keskustelutilaisuuden (29.10.1974) kautta, jota Klinge joutui johtamaan varsinaisen puheenjohtajan, Jaakko Paavolaisen liian kovien hermopaineiden (!) takia. Paikalla olivat kaikki silmäätekevät Urho Kekkosta myöten, ja politiikan ja median edustajat vasemmasta reunasta oikeaan reunaan. Käsiteltiin nimimerkki Juri Komissarovin (Juri Derjabin) kirjaa ”Suomi löytää linjansa”. Komissarov edusti tällä ja muilla kirjoituksillaan Neuvostoliiton virallista YYA- ja Suomi-linjaa. Siksi kirjaa luettiin ja tulkittiin hartaasti.

Klinge koki tehtäväkseen lopettaa Säätytalon keskustelu lyhyeen ja tyytyväisenä hän pani merkille Kekkosen hyväksymisen noudattamalleen menettelylle. Kekkonen pelkäsi Neuvostoliiton vastaisia mielenilmaisuja, jotka näin Klingen toimesta vältettiin: tyylipuhdas suomettunut suoritus. Klinge vertaa tilaisuuden luonnetta - Kekkosen ja omia tuntojaan luodaten - autonomian aikaan todeten, että ”paukaus Helsingissä kuulostaa kanuunalaukaukselta Pietarissa”.

Tuon ajan ulkopoliittisessa ja idän suhteita käsitelleessä keskustelussa Klinge asettui (ja asettuu edelleen) sille kannalle, että ”suoraselkäisyys” (= Suomi-Neuvostoliitto -suhteiden arvostelu) oli pahasta. Klinge kääntää koko suomettumiskäsitteen edelleen tänä päivänä Suomen eduksi ”unohtaen” ilmiön kielteiset piirteet. Näkemys on Klingen aiempia näkemyksiä myötäilevä eikä siksi yllättävä.

Klingen mielestä kysymys ei saa olla paasikiveläisestä varovaisesta, mutta taustaltaan kriittisestä linjasta vaan ”Mannerheimin ja Kekkosen linjasta”, jonka nimiin Klinge vannoo. Tässä asiassa Klinge jää vähemmistöön nykykatsannossa. Derjabinilainen (komissarovilainen) linja korostaa Suomen riippuvuutta Neuvostoliitosta (Venäjästä).

Nyky-Venäjä haluaisi ehkä palauttaa toisen maailmansodan jälkeisen riippuvuussuhteen maidemme välille, mutta uudessa ”lännettyneessä” poliittisessa orientoitumisessa se voi tapahtua käsittääkseni vain konfliktin kautta. Klinge tavoittelee asennoitumisellaan ymmärtääkseni pitkän linjan (1700-luvun lopulta tähän päivään) virstanpylväitä Suomen ja Venäjän suhteisiin laajempaa kansainvälispoliittista aspektia unohtamatta. Klinge edustaa tavallaan ”suhdanteista vapaata” Venäjä-politikkaa ja tässä suhdanteilla tarkoitetaan vuosien ja jopa vuosikymmenien heilahteluja. Rautalankana olisi tämän ajattelun mukaan Venäjä läheisyyden ymmärtäminen, ei pakkona, vaan suvaitsevaisuuden ja myötämielisyyden tilana. Silti Suomella tuli säilyä vahva kansallinen identiteetti.

Kekkosen toiminnan näin pitkälle viety subjektiivisluontoinen paremmin päin ymmärtäminen ei vastaa minun ajatteluani. Näkemyseromme on ilmeinen, vaikka Nato-vastaisuudessa taas ajatuksemme kohtaavat. Klingen näkemys on hyvä keskustelupuheenvuoro – jos ymmärrän sen oikein - ja tarjoaa yhden mahdollisen pitkän linjan toteutumiskanavan Suomen ja Venäjän tulevaisuuden suhteissa.

::::::::::::::::::::::::::

Jos hieman karrikoiden vetäisin kirjan sisällön yhteen, niin voisin sanoa, että Klinge on siedettävän omahyväinen rakastettavalla tavalla. Hän yhdistää - kuvittelemani - ranskalaisen kepeyden ja sillanpääläisen ympäristön tarkkailun omaelämäkerrallisiksi elementeiksi.

Tuhon partaalla - 100 000 000 000 euron velka

Otsakkeen luku on iso, mutta ei niin iso, etteikö sen ymmärtäisi, ja etteikö sitä voisi vähän eritellä. Kysymys on siis valtion velan määrästä. Velkakello (Velkakello.fi) on tätä kirjoitettaessa kiivennyt noin 50 miljoonaa yli tuon maagisen rajan. Kello ei ole suomalainen keksintö. Ainakin New Yorkissa se on raksuttanut jo vuosia. Velkakellolla halutaan osoittaa molemmin puolin Atlanttia kuinka vastuuttomasti asioita hoidetaan.

Paljonko USA:n kello nyt näyttää? Vastaus: 18 708 066 753 437 dollaria. Narrasin. Esittämäni luku kertoo ”vain” noin luvun, koska numerot kellossa vilistävät niin nopeasti, ettei kukaan ehdi merkitsemään niitä ylös muutoin kuin pysäyttämällä kellon, ja juuri se Ei ole kellon tarkoitus. Velka on siis noin 18 708 miljardia dollaria.

Yhdysvaltain bruttokansantuote on samaisen kellon mukaan 18 190 miljardia dollaria, joten BKT:hen suhteutettuna velka on noin 103 prosenttia.

Suomen BKT on 204 miljardia euroa (2014). Valtion velka oli viime vuonna noin 47 prosenttia BKT:stä, ja jos tähän lisätään kuntien velat, päädytään julkiseen velkaan, jonka prosenttiosuus BKT:stä oli viime vuonna 59,3 % (EDP-velka). Tänä vuonna on ylitetty 60 prosentin raja.

Julkisyhteisöjen alijäämä oli yli 3 prosenttia BKT:stä, joka on se huolestuttava asia. EU:n jäsenmaiden vertailussa olemme velkasuhteella mitaten sijalla 17. (17. velkaisin). Meitä vähemmän velkaantuneita maita on 11, joukossa sellaiset kuin Bulgaria, Latvia, Liettua, Puola, Slovakia, Romania, Tsekki…. No, on siellä Ruotsikin (44,9 prosenttia BKT:stä).

Ei voi välttyä ajatukselta, että sekä Yhdysvalloissa että Suomessa kellon avulla sormella osoittaen pyritään ihmisten ajatusten ja mielipiteiden ohjailuun. Tarkoitus on sanoa, että velkaa on kerta kaikkiaan liikaa.

Velka oli vuonna 2009 noin 53 miljardia euroa. Ennen nykyistä syvää taantumaa Suomen velkasuhde oli lähellä 30 prosenttia eli kansainvälisesti vertaillen huippualhainen. Velkaa ei siis itsetarkoituksellisesti kannata maksa kokonaan pois: mikään valtio ei tee niin (paitsi Ceausescun Romania aikoinaan, joka toimenpide köyhdytti kansan rutiköyhäksi).

Ongelma näkyy valtion budjetin alijäämäluvuissa. Velka kasvaa liian nopeasti, mutta ei ole juuri nyt absoluuttisena määränä tuhoisan suuri, ei lähellekään.

Mutta eikö USA:n velka ole kuitenkin katastrofaalinen, onhan 100 prosentin raja ylitetty? Hallinnon arvostelijat sanovat juuri niin, mutta useimmat ekonomistit pysyvät rauhallisina. Tässäkin asiassa ollaan polarisoiduttu, sillä republikaanit ja varsinkin teekutsuliike kauhistelevat velkaantumista ja pelottelevat tavallisia amerikkalaisia Kreikan kohtalolla. Jotain tuttua? Sitten on vielä oppiriidat päälle: mikä on kotimaisen ja mikä ulkomaisen velan rooli? Liittovaltion suurin velkoja on sen omat sosiaaliturvarahastot.

Mutta onhan meillä Suomessa julkisella sektorilla maita ja mantuja, osakkeita, infraa…. Sitten on vielä työeläkerahastot (tosin vastaavasti myös eläkevastuut)….. Suomi on varakas maa; sen nettovelka suhteessa BKT:hen on maailman 7. alhaisin ja EU:n sisällä olemme ykkössijalla. Meillä on siis velkaa, mutta myös varallisuutta. Omistusten realisoinnilla ongelmista ei kuitenkaan päästä eroon, siinä ei olisi mitään järkeä. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että laskentatapoja on yhtä paljon kuin laskijoita.

Mikä perinteisen velkaongelmaan avuksi? No, se on toisen jutun aihe. Karkeasti voisi sanoa, että hallitus ja monet muut tahot haluavat edistää säästämällä kilpailukykyä ja toiset tahot näkevät ylenpalttisen säästämisen (ja leikkaamisen) talouskasvua tuhoavana. Oppiriita on valtava ja halkaisee koko läntisen maailman kahtia. Säästäjät ovat yleensä vahvoilla, mutta meikäläinen kuuluu tässäkin asiassa austerityskeptikoihin.

Emme ole enää se kansakunta, joka maksoi velkansa pois. Amerikkalaisten kehu johtui aikoinaan siitä, että USA usutti muut maat maksamaan velkansa käyttämällä pientä Suomea suuriäänisesti esimerkkinä.

Selvää on, että varsinkin lännen monet rikkaat maat ovat ajautuneet globaalien haastajien maalitauluiksi. Suuret länsimaat ovat vaihtuneet luotottajista luotonsaajiksi, ja monet valtiot kuten Japani ja Kiina ovat ottaneet rikkaiden maiden paikan.

Politiikan maali liikkuu koko ajan

Katselin taannoin TV:n ajankohtaisohjelmaa, jossa haastateltiin puolustusvoimain komentajaa, Jarmo Lindbergia. Käsiteltiin Turkin alasampumaa venäläistä rynnäkkökonetta, jonka laskuvarjoilla pelastuneista piloteista toinen surmattiin. Sotilaan melko yksioikoisella ajattelulla hän totesi, että siellä olevat osapuolet ovat vihollisia keskenään, joten tällaista siitä seuraa. Kuuluu ikään kuin asiaan.

Huomaan ajattelevani eri tavalla. Ensinnäkin sumeilematon ”vihollisen” tappaminen voi kuulua sotilaan työn kuvaan, mutta itse ajattelisin toisin: vihollisuussuhteet ovat kovin monimutkaiset alueella, ja siksi tällaiset konfliktit pitäisi nähdä laajemmassa yhteydessä. Syyrian hallitusta vastaan taistelevien turkmeenien alueella Syyriassa tapahtuneen alasampumisen osapuolet ovat vain välillisesti vastakkaisilla puolilla (Venäjä - turkmeenit, Venäjä - Turkki). Turkin ja Venäjän suhteet olivat lähentymässä ennen nyt tapahtunutta välikohtausta.

Kupletin juoni on jotenkin tuttu: ensin venäläiset osin huolimattomuuttaan, osin välinpitämättömyyttään, osin tahallaan oikaisevat sotilaskoneillaan mutkat suoriksi, sitten puolestaan turkkilaiset oikaisevat jättäen varoituslaukaukset väliin ja ampuen kovilla kohti, sitten venäläiset eivät tyydykään sanallisiin valituksiin, vaan keskeyttävät yhteistoimintaprojektit, ryhtyvät kauppapoliittisiin boikotteihin (verukkeena, että turkkilaiset tuotteet eivät yllä venäläisten asettamiin laatustandardeihin) jne. Viimeisessä vaiheessa turkkilaiset ihmettelevät, miten tässä näin kävi. Kaiken huippuna presidentti Erdogan ilmoittaa, että he eivät olisi ampuneet konetta alas, jos olisivat tienneet, että se on venäläinen (Isisillä ja Syyrian hallinnon vastaisilla kapinoijilla ei ole ilma-asetta!). Ei jää paljon alasammuttavia, ellei siten ammuta Syyrian tai omien liittolaisten koneita. Putin puolestaan ampui alas välittömästi Erdoganin naurettavat selitykset. Ihan viimeksi Erdogan on sitten todennut, että koko juttu ”harmittaa” (tietenkin samanaikaisen uhon kera).

Jos kuvaa laajennetaan voidaan ottaa esimerkiksi Ranskan ja Venäjän suhteet. Kysymys on periaatteessa eri puolilla poliittista linjaa toimivista valtioista, jotka käsittelevät suhteitaan rasittavia asioita käytännöllisesti. Niinpä Hollanden juuri tapahtunut vierailu Moskovassa osoitti, kuinka Ranskalle ei riitä yhteinen rintama lännen kanssa Isisisä vastaan. Se haluaa myös kahden keskistä yhteistoimintaa Venäjän kanssa yhteistä vihollista vastaan. Ei liene sattuma, että juuri Ranska ja Venäjä ovat löytäneet toisensa, onhan niitä kumpaakin kohdannut Isisin rankka terroriteko. Jos kuvaa laajennetaan edelleen, niin on vaikeaa ymmärtää Nato-intoilijoiden yksinkertaisia oletuksia siitä, miten maailma jakautuu liittoumiin. Kukin valtio käyttäytyy omien intressiensä pohjalta eikä yhteisvastuu ole niin kovassa kurssissa kuin siitä uneksutaan. Tulevat liittoumat ovat väliaikaisia, niitä puretaan ja kootaan tilanteen mukaan.

Pohjois-Atlantin (Naton) sopimuksen viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään liittolaisten tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on viidennen artiklan se kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät kriisitilanteessa tämän klausuulin taakse.

Kun joudutaan tilanteeseen, jossa Turkki ja Venäjä ovat nyt, on haasteena, minkä liittouman lippua kummankin osapuolen tukijat heiluttavat. Olisiko Suomi Naton jäsenenä tuntenut – luokan kilteimpänä oppilaana – velvollisuutta tukea autoritäärisen hallinnon Turkkia, jonka valtionpäämies ei itsekkään tiedä, miten sotilaskonekonfliktissa olisi pitänyt menetellä? Auttaminen on teoriassa helppoa, mutta käytännössä vaikeaa.

Politiikan maali liikkuu koko ajan. Kun valtiot toimivat omien intressiensä pohjalta, ei maailma näytä niin kaksijakoiselta tai pelkistetyltä itä-länsi vastakkainasettelulta kuin kuvitellaan. Ei ole mitään syytä olettaa, että eri osapuolien väliset vastakkainasettelut yksinkertaistuisivat tulevaisuudessa, päinvastoin. Venäjän perusteltu vaatimus saada voimavarojaan vastaava suurvaltastatus on omalta osaltaan sekoittanut pakan. Sanon näin, vaikka en missään tapauksessa hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa. Liittoumarakenteita voi syntyä nyt voimassa olevien rakenteiden sisälle. Kaikkeen on syytä varautua.

HS:ssa Saska Saarikoski toi esille kolumnissa ”Suomi oli rajanvartija Euroopan paratiisissa”, 29.11.2015 muodikasta ajatusta, että etsikkovaihe amerikkalaisten kanssa on ohi. Perustelu kuuluu, että aiemmin Yhdysvallat näki vaivaa Euroopan puolesta, mutta on nyt kyllästynyt taisteleman sen vätysmäisyyden puolesta. Tässä hän viittaa amerikkalaiseen, tästä aiheesta paljon kirjoittaneeseen tunnettuun tutkijaan, Robert Kaganiin.

Sama turhautuminen näkyi Jukka Tarkan haastattelussa Akateemisessa kirjakaupassa 28.11.2015, jossa hän spekuloi Ruotsin USA-sidoksista positiiviseen sävyyn samalla moittien suomalaisia ”impivaaralaisuudesta”. Entä jos suomalaiset ajattelevat vain itsenäisemmin ja ruotsalaiset panikoivat näkien hysteerisinä sukellusveneitä pitkin rannikkoa?

Saska Saarikoski moittii EU:n turvatakuita tyhjäksi lupaukseksi ja lainaa Toomas Hendrik Ilvestä: ”Solidaarisuuslauseke on hyvä asia, mutta senhän voi täyttää vaikka lähettämällä oliiviöljyä”. Rivien välistä voisi lukea, että ”toista on Nato”. Kuitenkin Naton viides artikla on juuri niin väljä kuin Nato-intoilijat sisimmässään pelkäävät. Sen perustella apu liittolaiselle voi olla huopien lähettämistä. Viides artikla täyttyy jo sillä.

Olisiko siis niin, että EU:n jäseninä Euroopan maat velttoilevat turvallisuusasioissa, mutta Naton jäseninä samat maat ovat terästä? Uskokoon ken voi!

Saarikoski toteaa keveästi: ”Obama ei ole suostunut lähettämään aseita Ukrainaan eikä sotilaita Syyriaan”. Mitä jos jäljet pelottavat? Amerikkalaistyyppinen Manifest Destiny , ”kutsumuskohtalo” demokratiavienteineen on kohdannut ankaraa vastarintaa arabimaissa. Arabit vihaavat amerikkalaista ekseptionalismia, ainutlaatuisuusajattelua eli paremmuutta muihin nähden.

Jonkinlaisen poliittisen muistin pitäisi toimia. Se oli George Bush nuorempi, joka joukkotuhoaseiden (joita ei löytynyt, kuten epäilijät tiesivätkin) hävittämisen vimmassa halusi siivellä viedä demokratiaa Lähi-Itään siinä hengessä, että ”meidän pojat hoitaa homman ja tulee sitten pois”. Yksinkertaista! Sama mies moitti Bill Clintonia, joka väitteen mukaan ”pyrki - kuhnaillen - pystyttämään valtiorakenteita” mm. Somaliassa. Bushin lähettämät joukot taas pistäisivät joukkotuhoaseet lukkojen taakse ja samalla hoitaisivat demokratiavajeen!

Ei onnistunut. On tultu verissä päin pois.

Vielä on syytä kysyä inhorealistisessa mielessä kannattiko pahojen diktaattorien (ei kahta sanaa) kaataminen, kun tilalle on saatu vielä kauheampi tilanne?

Nyt Brookings-ajatushautomon Bruce Jones ehdottaa maajoukkojen lähettämistä Syyriaan. Hänen tavoitteenaan on ”länsimaiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen kartalle piirtämien rajojen” hallinta, joiden pitäminen ei onnistu nykyisiltä alueen valtioilta. Jones siis on paljon aggressiivisempi mielipiteissään kuin Kagan.

Brookingsin Jones näkee alueen ongelmat kylmän sodan tyyppisenä valtapoliittisena haasteena, ei pelkkänä pakolaisongelman tyrehdyttämisenä. Jones sitoo ajattelussaan myös EU:n maajoukot sotatoimialueelle: ”Yhdysvallat ei suostu lähettämään sotilaita ilman EU:n tukea”. Se on jo vaikea rasti, sillä Euroopan valtiot voisivat olla valmiita jonkinmoiseen sotilasoperaatioon pakolaisongelman voittamiseksi, mutta että EU olisi yhteisrintamassa USA:n, Turkin ja Saudi-Arabian kanssa järjestelemässä koko alueen ”rauhoittamista” tuntuu epätodennäköiseltä. Bruce Jones kiirehtii asioiden edelle. Täytyy tapahtua paljon ennen kuin yhteiset sotilasoperaatiot mahdollistuvat.

Jonesia vaivaa ”tällä kertaa on toisin” -syndrooma, jonka mukaan nyt on opittu edellisistä erehdyksistä ja niitä ei toisteta. Tällä ajattelulla sorrutaan potentiaalisesti virheisiin.

Hillary Clinton vahvisti juuri oman kantansa ja sen mukaan Yhdysvaltojen ei pidä lähettää maajoukkoja Syyriaan ja Irakiin.

Politiikan maali on koko ajan liikkeessä. Vannominen pysyvien liittolaisrakenteiden nimiin on arveluttavaa. Reaalipoliittisesti Lähi-Idässä on kysymys öljystä. Nykyisellä öljyn hinnalla amerikkalaiset liuskeöljy-yritykset sen omalla mantereella kaatuvat kuin korttitalot. Olisi siis tarve korottaa öljyn hintaa. Sattumoisin öljyn hinnan alhaisena pitäminen on kuitenkin ase Venäjää vastaan, ja tästä käydään nyt taistelua. Venäjä haluaa alueella suuremman vallan ja pyrkinee jakamaan öljyvaroja hinnan pitämiseksi niin korkealla, että pumppaaminen Venäjälläkin on tuottavaa.

::::::::::::::::::::::::

Kaikki edellä kerrottu vahvistaa näkemystäni Suomen asemasta vaihtuvien maalien maailmassa.

Suomi säilyttää parhaiten asemansa mahdollistamalla liikkumatilansa myös jatkossa. Tähän ei kuulu liittoutumisen kautta vastakkainasettelun avaaminen itärajalla. Olisi erittäin tuhoisaa, jos kaupankäynnin taso naapurimaiden välillä jäisi pysyvästi alemmalle tasolla jonkin lännen ja idän tulevan konfliktin seurauksena, jossa Suomi on osapuoli.