Turvattomuuden tunne lisääntyy

Taloustutkimus on tehnyt Maanpuolustuksen suunnittelukunnan (MTS) toimeksiannosta tutkimuksen suomalaisten turvallisuuden ja turvattomuuden tunteen syistä. Tutkimuksia on tehty vuodesta 1990 lähtien, joten aikaperspektiivi on käytössä. Arviota kysyttiin ”seuraavan viiden vuoden ” aikavälille.

Tutkimuksen tulos muistuttaa erehdyttävästi vastikään julkaistua kansainvälistä tutkimusta eri maiden kansalaisten tulevaisuuden optimismista tai pessimismistä. Kerroin tutkimuksesta arvioiden kera kirjoituksessani ”Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?” (19.1.2016).

Verrataanpa Suomen tuloksia näissä kahdessa tutkimuksessa. Pessimismi/optimismi -akselilla jakauma oli 67 prosenttia vastaan 8 prosenttia ja turvattomuus/turvallisuus -akselilla 65 prosenttia vastaan 10 prosenttia. Identtiset tulokset! Voitaneen melkeinpä sanoa, että tulevaisuuden odotukset ihmisillä perustuvat hyvin pitkälle siihen, miten turvallisina tai turvattomina he pitävät ympäristöä.

Ja näinä aikoina ihmisten odotukset ovat valtaosin pessimismi- ja turvattomuusvoittoisia.

Ihmiset ovat siis hyvin turvallisuushakuisia asennoituessaan tulevaisuuteen. Jos halutaan optimistista suhtautumista tulevaisuuteen tarvitaan turvallisuuden tunteen kasvattamista – ja päinvastoin. Ne, jotka riekkuvat maailmanlopun ennustusten kanssa tänä päivänä ottavat kyllä melkoisen vastuun positiivisen ilmapiirin ja myönteisen turvallisuuden tunteen sabotoimisesta.

Ainakin Länsi-Euroopassa tämä saattaa merkitä riskinottokyvyn lamaantumista: odotusten tulee olla myönteisiä ennen kuin ryhdytään uuteen. Tulkitsenko oikein?

Koska pidemmän aikavälin tilastolliset jakaumat ovat käytettävissä, kannattaa turvattomuus/turvallisuusaspektia tarkastella myös aikaperspektiivin näkökulmasta. Viimeiset vuodet Suomessa on taannuttu dramaattisesti turvattomampaan suuntaan (turvattomuuden tunnetta kokevien ihmisten määrä on kasvanut 43 prosentista 65 prosenttiin vuosien 2013 ja 2015 välillä). Tulos ei tietenkään yllätä, kun ajatellaan, mitä on tapahtunut näinä aikoina.

Turvallisuuden tunne on sidoksissa taloudelliseen tilanteeseen. Yhdeksänkymmentäluvun laman aikoihin turvattomaksi tunsi olonsa hiukan yli puolet vastaajista (vrt. nykytilanne!). Nousukauden parhaina vuosina 2000-luvun vaihteen molemmin puolin ”turvattomuusprosentti” laski 25 ja 45 väliin.

Historiallinen tarkastelukin huomioiden viime vuosien kehitys on ollut poikkeuksellinen. Eniten ihmisten turvattomuuden tunteeseen vaikuttivat tutkimuksen mukaan työllisyystilanne, kansainvälinen terrorismi, taloustilanne ja turvapaikanhakijoiden määrä. Ainakin terrorismin pelko ja turvapaikkaongelmat ovat laajuudeltaan ennen kokemattomia. Sen sijaan Ukrainan tilanne ja kehitys Venäjällä herättävät nyt selvästi viime vuotista vähemmän huolta. Realismia! Niinpä Naton kannatus ja vastustus ovat jämähtäneet paikoilleen. Tämän vahvistavat myös muut tehdyt tutkimukset. Nyt 28 prosenttia ihmisistä oli liittoutumisen puolesta, 58 prosenttia vastaan. Pohjoismainen puolustusyhteistyö sen sijaan on korkeassa kurssissa. Luulenpa kuitenkin, että useimmat ovat ottaneet kantaa Ruotsi-yhteistyöhön!

Puolustuspolitiikka saa kiitosta. Ilmeisesti puolustuskyvyn uskottavuuden kohentamisessa on onnistuttu, kun taas ulkopolitiikan hoidon katsotaan heikentyneen. Maanpuolustustahto on on lähes ennätyksellisen korkealla tasolla. Tärkeintä on kuitenkin kansalaisten hötkyilemätön realismi: sodanuhkaa pidetään epätodennäköisenä.

Mitä tulos kaikkinensa kertoo?

Turvapaikanhakijatilanne varmaankin heijastuu kaikissa tutkimuksen tuloksissa, samoin kuin yleinen epävarmuus, mihin maailma on menossa. Turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun suhtautui kielteisesti 48 prosenttia vastaajista.

Tulevaisuuteen suuntautuvan pessimismin ja turvattomuudentunteen kasvu kertovat aidosti asioiden hahmottamiskyvyn ongelmista. Se ei ole ihme. Vielä sanokaamme 1960-luvulla haasteet pääosin olivat kotimaisia. Elettiin siinä kuuluisassa lintukodossa. Nyt konkreettinen ja vertauskuvallinen sodan sumu peittää näkyvyyden aivan uudella tavalla.

Ihmisillä on pyrkimys luoda käsitys ympäröivästä maailmasta, vaikka he sen vaikeaksi kokevatkin. Nyt monet kokevat, että on kadonnut viimeisetkin rippeet asioihin vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Onko näkyvyys tulevaisuuteen objektiivisesti heikentynyt vai onko tässä kysymys enemmänkin tunnetason kysymyksestä? Kaikki maailman ongelmat ovat nähtävissä tässä ja nyt internetin välittäminä, mutta myös tunnetasolla tapahtuu, kun ihmiset kollektiivisen tunteen tasolla kokevat raiskaukset tai pakolaislasten hädän. Turvapaikanhakijaongelma on nähtävissä tässä ja nyt omien silmiemme edessä. Oikea vastaus kysymykseen on, että tunne ja tieto kietoutuvat toistensa lomaan erottamattomalla tavalla.

Eräs seikka kannattaa ottaa korostetusti esille, johon olen joskus aikaisemminkin viitannut. Moni joutuu alistamaan piintyneet käsitykset aivan uuteen testiin. Solidaarisuutta vähäosaisia turvapaikanhakijoita kohtaan tunteneet ovat hämmentyneenä joutuneet uuden tilanteen eteen ja moni maahanmuuttoa vastustanut on joutunut kaivamaan esille mielensä sopukoista myötätunnon. Tämä tunteiden ristiinkäyminen on ollut omiaan herättämään lisää epätietoisuutta siitä, missä ollaan menossa.

Olen usein tuonut esille suomalaisen yhteiskunnan vahvuuden skandinaavisena luottamusyhteiskuntana. Olemme olleet poikkeuksellisen vahvoja luottamuksessamme toisiin ihmisiin ja viranomaisiin, itse asiassa aivan maailman kärkeä. Monien kokema turvallisuusvajeen tunne heikentää luottamusyhteiskuntaa, ja horjuttaa uskoa esimerkiksi poliisin kykyyn ylläpitää totuttua turvallisuuden tasoa. Katupartiot ovat luottamusyhteiskunnan kannalta vaarallinen piirre: oikeuksia ollaan ottamassa omiin käsiin.

Myös poliisi ja muut viranomaiset etsivät rooliaan uudessa tilanteessa. Viranomaisilla on ymmärrettävistä syistä tottumattomuudesta johtuvia ongelmia hahmottaa uutta todellisuutta mahdollisine terroritekoineen. Resurssipula on ilmeinen.

Ilmeisesti koko yhteiskunnan tasolla on tarvetta jäsentää elin- ja toimintaympäristöämme uudelleen turvallisuuslähtöisesti. Uusi aika vaatii uusia lähestymistapoja. Kuitenkin luottamusyhteiskunnan pohja on edelleen niin vakaa, että uskon, että kysymys on enemmän vanhan kehittämisestä ja päivittämisestä kuin aivan uuden luomisesta.

Kilpailukykyä pakolla

Kuka johtaa keskustelua tulevasta työmarkkinatilanteesta? Käsitteitä käytetään sekavasti. Kaikki oikeastaan alkoi ”kilpailukykypaketista”, josta pääministerin käyttämien huonojen sanavalintojen myötä tuli ”pakkolakipaketti”.

Sitten pakkolaeille kehitettiin vaihtoehto, jonka nimeksi keksitiin yhteiskuntasopimus. Pian paljastui, että yhteiskuntasopimus oli aivan liian mahtipontinen nimi sille, mitä tavoiteltiin. Pyrittiin tosiasiassa ”vain” työmarkkinasopimukseen.

Pidän parempana , että sisällöltäänkin järjetön pakkolaki/kilpailukykypaketti vedetään viemäristä alas ja keskitytään työmarkkinaratkaisusta sopimiseen ilman mitään yhteiskuntasopimuskuorrutusta, kun sitä laajuutta sillä ei ole.

Työmarkkinaratkaisu tai -sopimus on siitä hyvä nimi, että se kertoo asiallisesti, mistä on kysymys. Jos työmarkkinaratkaisuun sisältyy periaatteellinen ”vientialat palkkakehityksen johtajaksi” -rakenne, merkitsee se poikkeuksellisen tärkeän työmarkkinasopimuksen tekemistä, mutta kysymys on silti edelleenkin työmarkkinasopimuksesta.

Hallituksella näyttää olevan epätoivoinen halu pitää kiinni ”vaihtoehdoista”, jotka ovat siis joko pakko tai sopu. Annetaan siis kuva, että hallitus pakottaa työmarkkinaosapuolet sopimiseen. Tästä ajattelusta kiinni pitäminen lähinnä heikentää neuvotteluilmapiiriä.

Työnantajataholle edellä esitetty ”pakkosopu” -malli on käynyt, ja itse asiassa se on näihin aikoihin saakka ajanut sitä, mutta sitä on vaikea ymmärtää, miksi osa työntekijöistä on omaksunut hallituksen ja työnantajien terminologian.

Muutamia kuukausia sitten ylistin SAK:n esitystä 0-sopimuksesta 2017 + vientialojen johtajuudesta palkkakehityksessä. Esitin tuolloin, että hallituksen olisi pitänyt tarttua ajatukseen eikä junkkarimaisesti pitää kiinni pakkosopu -liturgiasta. Nyt sopiminen – vaikka sinänsä onkin hyvä, että palataan neuvottelupöytään – on vaikeampaa. Riveiltä ja rivien välistä on havaittavissa, että 0-sopimus vuonna 2017 on uudessa tilanteessa väännön takana. Neuvottelijoiden asemat muuttuvat kaiken aikaa ja oikea-aikainen hallituksen vastaantulo ennen joulua olisi voinut olla avain ratkaisuun.

Talouden ongelmista ei selvitä pitkään aikaan. Ankeutta on pakko jakaa usealle vuodelle, kun hallituksen poikki ja pinoon -menetelmä on ajanut kiville (ja silloin vasta kivillä olisi oltukin, jos palkkojen ostovoimaleikkaukset olisi tehty hallituksen esittämällä tavalla). Nyt sekä EK että hallitus ovat vetäytymässä pakkolaeista ja palaamassa työmarkkinoiden neuvotteluratkaisun kannalle, mikä on hyvä asia.

Tähän vaiheeseen haluan esittää arvion paremmasta tulevaisuudesta. Meillä on mahdollisuus irtautua nykyisestä 0-0-tilanteesta (nollainflaatio, nollakasvu) ja siirtyä 2-2 tilanteeseen (inflaatio kaksi prosenttia ja reaalikasvu kaksi prosenttia) näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Inflaatiotavoite on se haastavampi tavoite. Uudessa tilanteessa voidaan velkaantumisenkin kanssa elää.

Useimmat hyvin informoidut tahot eivät usko edellä esitettyyn. Vannomatta paras, sillä talouden käännekohtia on ollut aina vaikea ennustaa. Mieluiten arvaillaan entisen – joko taantuman tai nousukauden - jatkuvan.

Kasvun esteille löytyy talousmatemaattisia esteitä: kasvua ei voi tulla! Tyhjästä ei voi nyhjäistä. Periaatteessa oikein, mutta vain periaatteessa. Vain useiden ns. asiantuntijoiden tahto maalata piru seinälle estää optimismin heräämisen.

Todistammeko eliittien voittokulkua?

Onko eliitti erottautumassa poikkeuksellisella tavalla tavallisesta kansasta? Jos on, niin mistä siinä on kysymys? Liikutaan hankalasti määriteltävissä asioissa. Yritetään päästä sisälle tähän problematiikkaan. Aloitetaan läheltä.

Eliitti kannattaa liberaalia suhtautumista turvapaikanhakijoihin (horjumista tosin ilmenee), eliitti haluaa meidän siirtyvän kolkuttamaan Naton ovea, eliitti haluaa opettaa kansalle, että hyvinvointiyhteiskunnan ”tuhlaava” elämäntyyli on lopetettava. Näinkö se menee?

Neutraalisti ajatellen eliitti tarkoittaa pientä hallitsevaa ryhmää suuremmassa yhteisössä. Yhteiskunnallinen kerrostuminen luo aina jossain määrin eliittejä halusimmepa tai emme. Eliittiasemassa oleva pyrkii usein pitämään oman asemansa. Eliittiin kuulumattomat taas luovat kuvan eliitin ominaispiirteistä, jolla he haluavat sanoa, etteivät itse kuulu siihen.

Minulla on ongelma. Oman työurani , koulutukseni ja kohtalaisen hyväosaisuuteni perusteella joku voisi luokitella minut jollakin perusteella eliittiin. Kuitenkin näissä blogikirjoituksissa olen monesti hyvin jyrkästikin arvostellut eliittiä. En siis haluaa sisäistää niitä arvoja, jotka ovat ominaisia kuvittelemalleni eliitille. En tunne oloani kotoiseksi tässä viiteryhmässä.

Näyttää siltä, että olemme pikkuhiljaa liukuneet tilanteeseen, jossa toisaalta ”eliitin” ja toisaalta ”rahvaan” erot näkyvät yhä selvemmin. Määrittelyä ei helpota, että on olemassa esimerkiksi sivistyksellistä, tuloihin ja/tai varallisuuteen liittyvää ja sukujuuriin perustuvaa eliittiä (paljon muitakin jakoja voidaan tehdä).

Tarvitaan työkaluja eritellä eliitin ja tavallisen kansan eroja. Tehtävä ei ole ihan helppo, mutta yritän lähestyä asiaa aluksi Yhdysvaltain poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen näkökulmasta. Yhdysvaltain tilanteen projisoiminen Eurooppaan ja Suomeen ei sekään ole kovin helppoa, mutta katsotaan…….

Laura Saarikivi käsitteli Yhdysvaltain poliittista tilaa mainiosti HS:n artikkelissa ”Oikeisto jakautuu kahtia” (19.1.2016). Artikkeli innosti minua jatkamaan ajatusta. Vanhastaan republikaanit ovat saaneet kannatuksensa pääosin hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä (toki kannattajina on myös monia maaseudun vanhoillisia pienituloisia), joita Yhdysvalloissa on ollut perinteisesti paljon. Republikaanit ovat halunneet leikata veroja, ylväästi puolustaa omillaan toimeen tulemista, ja voimakkaasti tukea perinteisiä amerikkalaisia arvoja. Tilanne on muuttumassa, sillä keskiluokasta on alkanut valua väkeä alaspäin ansiotuloportaikossa.

Alapäässä heitä tulevat vastaan perinteiset vähävaraiset konservatiivisesti ajattelevat amerikkalaiset. Keskilännen köyhät valkoiset eivät suin surminkaan äänestä demokraatteja, jotka voisivat pinnallisesti katsottuna olla heidän viiteryhmänsä. Demokraattien liberaalisuus, epäilyttävä rasisminvastaisuus, demokraateista noussut musta presidentti ja ambivalentti uskonnollisuus epäilyttävät näitä itseään tosiamerikkalaisina pitäviä ihmisiä.

Republikaanien presidenttiehdokkuutta tavoittelevat Donald Trump ja Ted Cruz ovat löytäneet nämä tavalliset ”maatiaiset” ja kampanjoivat heidän etujensa puolesta. Sillä, että Trump on miljardööri ei ole hänen aitoutensa kanssa näköjään mitään tekemistä. Onhan hän perinteisten amerikkalaisten arvojen kannalla, joka ajaa ohi kaiken maailman liberaalien ja sosialistien.

Sitä paitsi Trump ei suinkaan ole ainutlaatuinen elitistinen hahmo historiassa, joka on liittoutunut rahvaan kanssa päästäkseen valtaan. Sekä Trump että Cruz pyrkivät vastamaan huutoon, joka sanoo ei maahanmuuttajille, työpalkkojen polkijoille ja Yhdysvaltain suuruuden kuvitelluille kyseenalaistajille.

Trumpin idea on vedota ahdistuneisiin elintasoonsa tyytymättömien ihmisiin ja samalla tyrkyttää omia epärealistisen tuntuisia ratkaisumallejaan äänestäjille.

Ajatus tahtoo mennä solmuun, kun ajattelee, että demokraattien ”sosialistinen” presidenttiehdokas Bernie Sanders näyttäisi ajatuksellisesti tulevan lähelle näiden tavallisten vähäosaisten amerikkalaisten elämänolosuhteita. Onhan hän köyhän asialla. Näin on kuitenkin vain teoreettisesti, sillä konservatiivien mielestä ”kommunismi” (joka on melkein sama asia kuin liberalismi tai sosialismi) on eniten vihattavien asioiden listalla aivan kärjessä. Monen mielestä se on pelkistynyt pelkäksi kirosanaksi.

Trump ja Sanders julistavat sotaa Wall Streetin miljardöörejä vastaan, jotka ovat väitetysti ja ehkä tosiasiassakin kupanneet tavallisten amerikkalaisten rahat ja käyvät kauppaa amerikkalaisten työpaikkojen kustannuksella kiinalaisten kanssa. Trump joutuu siis tekemään eron itsensä, hyväntahtoisen miljardöörin, ja ahneiden Wall Streetin miljardöörien välillä. Ilmeisesti hän on onnistunut tekemään sen Self-Made Man -filosofiansa avulla (hän ei tarvitse Wall Streetin miljoonia vaalikampanjaansa).

Hetkinen, nyt meni sekaisin! Mikä erottaa miehet toisistaan? Olisiko se juuri eliittisidonnaisuus? Pölhöpopulisti ja teennäisen moukkamainen - mutta kiistattomasti eliittiin kuuluva - Trump samaistuu etelävaltioiden punaniskoihin ja Sanders lähestyy suurkaupunkien köyhiä ja keskiluokasta pudonneita eliitin näkökulmasta, josta todisteena on hänen juutalaisuutensa ja arrogantti sosialistisuutensa.

Voisiko sanoa, että Sandersin motiivi voisi olla myötätunto kovia kokeneita kohtaan, kun taas trumpilaiset ovat lahjomattomia amerikkalaisia kahden harmaan kiven läpi menijöitä kaikessa arkisuudessaan.

Nyt ollaan todella kaukana republikaanisesta vauraudesta, niin kaukana, että voitaisiin hyvin harkita kahden eri puolueen olemassa oloa: karrikoiden sanottuna vauraat itsetietoiset republikaanit olisivat toisella puolella ja vähävaraiset, mutta ylpeät republikaanit olisivat toisella puolella. Joka tapauksessa sandersilainen epäilyttävä, humaani pehmeys ei sovi heille. Eikö Sanders pyrikin kaikessa liberaalisuudessaan olemaan hiukan elitistisempi kuin tavalliset amerikkalaiset? Näin voisivat etelän köyhät republikaanit ajatella. Heihin ei, heidän omasta mielestään, voi eikä saa suhtautua alentuvasti!

Trump voisi siis lähteä vaalitaistoon itsenäisenä ehdokkaana, jolla ei ole republikaanisen establishmentin kanssa juuri mitään tekemistä, Näin syntyisi asetelma, jossa enemmän tai vähemmän elitistiset amerikkalaiset jakautuvat demokraatteihin ja republikaaneihin ja demokraattien presidenttiehdokas jäisi taistelemaan trumpilaisten (jos Trump etenee vaalikamppailussa) kanssa vähäväkisten äänistä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Edellä esitetyn projisoiminen Eurooppaan ei ole helppoa, mutta samoja teemoja olen näkevinäni täälläkin. Esimerkiksi Timo Soinin päätyminen Puolan hallituksen kannalle kiistassa koskien hallituksen oikeutta rajoittaa oikeuslaitoksen ja tiedonvälityksen riippumattomuutta merkitsee liputtamista populistisen liikkeen puolesta vanhaa establishmenttia vastaan. Samalla tukea ohjautuu autoritääriselle hallinnolle.

Soini rimpuilee eri ryhmien välissä, joita ovat ainakin tavalliset suomalaiset konservatiivisesti ajattelevat, suhteellisen pienituloiset kansalaiset ja toisaalta työväenpuolueista irrottautuneet (ja nyt jo osin takaisin palanneet) ihmiset sekä osin hiipuvan keskiluokan hyvin koulutetut edustajat. Tätä muutoin heterogeenistä joukkoa yhdistää eliitin – tai kuvitellun eliitin - vastaisuus. Tälle ryhmälle on ominaista ”kansanjohtajan” etsintä puolustamaan heidän ajatteluaan (vrt. Trump).

Myös Ranskassa kansallisen rintaman Marine Le Pen on yhdistänyt vasemmiston ja oikeiston poliittista argumentointia etevästi. Joku poliittinen kommentoija jopa epäili Le Penin korvanneen kommunistit Ranskan politiikassa. Ilmeistä on, että vanhojen kommunistien perilliset ovat äänestäneet kansallista rintamaa.

Demokratian kokeminen epäilyttäväksi on yhteistä monien kansalaisten eliitin vastaisuudelle. Miksi? Koska ajatellaan, että eliitti piileksii liberaalin demokratian savuverhon takana juonien itselleen etuja. Eliitti haluaa erottua yhä selvemmin tavallisten taavien ajatusmaailmasta, vieläpä niin, että se haluaa jalosti ja oppimestarimaisesti opettaa kansaa, joka ei ymmärrä omaa etuaan. Se haluaa paukuttaa rahvaan päähän, että köyhimpien on nyt kerta kaikkiaan luovuttava monista eduistaan ja totuttava ilmaispalvelujen niukempaan saatavuuteen.

Yksi avaintekijä on voimattomuus todellisten ongelmien edessä. Jos 62 rikkainta ihmistä omistaa saman verran kuin puolet maailman väestöstä (3,5 miljardia ihmistä) , niin hälytyskellojen pitäisi soida muidenkin kuin Thomas Pikettyn päässä. Suurimpana syynä tapahtuneeseen kehitykseen pidetään verojen välttelyä. Eliittikin siis kerrostuu ja superrikkaiden eliitti näyttää pienenevän niin, että on yhä mahdottomampaa perustella sen rikkauksien hyödyllisyyttä ”valumisteorian” (trickle-down theory) avulla.

Miksi tästä asiasta pitää jauhaa? Ehkä siksi, että joillakin tahoilla on taipumus ajatella, että ”luonnollisten” erojen pitää päästä esille. Tasapäistämisen pitää loppua! Eliitti syntyy siis luonnollista tietä, kunhan vain etenemisen esteet (kirottu tasapäistäminen lainsäädännössä!) poistetaan. Minun on tähän kaikkeen vaikea uskoa. On luotu jokin keinotekoinen maailma, jossa aynrandmaiseen tyyliin eliitti hakeutuu joko fyysisten tai henkisten muurien sisälle omaan erinomaisuuteensa sulkeutuen.

Tavallisten ihmisten mielipiteet on syytä ottaa vakavasti. Jos nykyiset demokratian muodot ovat epäilyn kohteena, niihin ei luoteta, tai ne koetaan herraskaisilta, on syytä vakavasti pohtia muutoksia. On selvästi nähtävissä, että tyytymättömyys ns. kansanvaltaista järjestelmää kohtaan on kasvamassa. Monet ihmiset hakevat turvaa (turvaa?) autoritäärisestä hallinnosta.

Lopulta kysymys on vastuusta. Hätkähdyttävästi voidaan kysyä luovutetaanko valta diktaattoreille niin kuin 80-90 vuotta sitten? Silloin todellinen eliitti määritellään hiukan eri tavalla, kuin mitä siitä nyt ajatellaan.

Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?

Tarkastelin optimismin vaihteluja ja odotuksia taannoin Tommy Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” innostamana. Lähtökohta sekä kirjassa että blogikirjoituksessani oli, että ihmisten odotukset länsimassa olivat paljon optimistisempia 1960-luvulla kuin nykyisin. En mene tässä tarkemmin blogikirjoitukseni ”Kadonneen optimismin jäljillä” (11.11.2015) sisältöön, mutta ”vuoden 1965 optimismi” on jopa omissa muistikuvissani silmiinpistävä (ei siis niin, että vuosi 1965 olisi ollut poikkeuksellisen onnellinen, vaan tulevaisuuteen suuntautuvat odotukset olivat tuolloin valoisat). Oli toivuttu viimeisistäkin sodan kurimuksen seuraamuksista, ihmiset halusivat elää positiivisessa tulevaisuuden odotuksessa, edistysuskon kannustamina. Tiede näytti olevan täynnä mahdollisuuksia. Vain suurvaltojen kauhun tasapaino loi varjon odotuksen päälle. Muistan 1960-luvun muodikkaan hokeman, jossa elintasossa katsottiin saavutetun jo riittävä taso, nyt piti keskittyä ”elämänlaadun” nostamiseen. No, ihan niin eivät asiat menneet. Kyllä raha ratkaisi siitäkin eteenpäin.

Muutama hetki voidaan tietysti käyttää sen pohtimiseen, miksi optimististen odotusten elementit olivat 1960-luvulla niin vahvoja. Muutama raadollinen ajatus tulee mieleen, ensimmäisenä se, että silloin oli mitä jakaa. Kansakunta vaurastui niin, että voitiin irtautua 1950-luvun ”otsasi hiessä pitää sinun raataman” -todellisuudesta. Ja todellakin kyllä suurimman osaa kansasta piti viisikymmentäluvulla raataa leipänsä eteen kuutena päivänä viikossa, jotta irtautuminen varsinaisesta köyhyydestä oli mahdollisista.

Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusummaa, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Ole tässä nyt sitten pessimisti! Vain kaikkein piheimmät saattoivat epäillä, että nyt pistetään liikaa rahaa kaupungin rakentamiseen ja kaupunkilaisten hyvinvointiin. Monien patoutuneet toiveet täyttyivät. Toisaalta myös omat palkkatulot kasvoivat ja loivat suuria tulevaisuuden odotuksia.

Nyt on ilmestynyt YouGov-tutkimuslaitoksen tutkimus siitä, missä maassa asuvat optimistisimmat ihmiset. Ehkä tällä tutkimuksella on jokin muukin kuin viihdearvo. Mielenkiintoinen on ensinnäkin Kauppalehden tutkimusta koskevan uutisen otsake: ”Pois murhe ja synkkyys: suomalaiset ovatkin optimisteja”. Oletus on siis ensinnäkin, että suomalaiset eivät ole optimistisen maineessa. Toiseksi annetaan ymmärtää, että nimenomaan optimismi on sarja, jossa tutkimuksessa eri maiden välillä kilpaillaan. Olen eri mieltä. Kauppalehden uutisointi on lähinnä hutaisu.

Itse tutkimuksessa, jota Kauppalehti referoi, oleellinen sanoma on länsimaisten ihmisten pessimismi (!). Tämä on mielenkiintoista sen takia, että tämän blogikirjoituksen alkuosan väite oli, että 50 vuotta sitten odotukset olivat paljon optimistisempia kuin tänä päivänä.

Tutkimuksesta käy ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 prosenttia (!) saksalaisista vastaajista.

Jutun otsikointi Kauppalehdessä johtuu siitä, että suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Oikeampaa olisi otsikoida, että pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!) jne.

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi. Tutkimus on siis pessimismitutkimus! Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Synkistely on siis globaali ilmiö. Voisi kai sanoa, että ihmisten maailma on huolien täyttämä. Mistä luvut tarkemmin ottaen kertovat? Ensinnäkin siitä, että ollaan aidosti ja objektiivisesti huolissaan siitä, mitä me olemme tekemässä maapallolle. Toisaalta tutkimus kertoo myös sen, että varsinkin lännessä ollaan menetetty optimismia dramaattisella tavalla. Se odotus, mikä 1960-luvulla oli, on kadonnut taivaan tuuliin.

Muutamat kehittyneet maat ovat ottaneet länsimaiden 1960-luvun paikan ja ovat nyt odottamassa parempaa elintasoa ja elämänlaatua. Pessimismin syitä pohdin Tommy Uschanovin kirjan pohjalta blogikirjoituksissa ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi 1 ja 2”.

Näyttää selvältä, että lännessä kansalaisten nousevan elintason (ja samalla vasemmiston nousun) odotuksen aika on ohi. Dramaattisesti kehitys näkyy Ranskassa ja USA:ssa. Viime mainittu voi olla yllättävä valinta Ranskan seuraksi, mutta kyllä amerikkalaisten – varsinkin välittömästi sodanjälkeisten vuosikymmenten synnyttämien - korkeiden odotusten muuttuminen ankeudeksi on ollut dramaattinen pettymys.

Ehkä vasemmiston näinä aikoina oireileva radikalisoituminen (USA, Englanti) on myös osoitus turhautumisesta nykykehitykseen ja halusta saada jälleen nostetta vanhalle solidaarisuudelle. Näille ihmisille maailma näyttää rahakeskeiseltä umpiperältä, jossa vaurauden epätasainen jakautuminen on saavuttanut pöyristyttävät mittasuhteet.

On karmeaa nähdä amerikkalaisen autotyöntekijän palkan romahtaminen ja sen aiheuttama tunnekuohu: työmies ei ole palkkaansa ansainnut, siispä sitä on alennettu! Mutta helppoa ei suomalaisellakaan: kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo on kyllä noussut lähes 10 prosenttia vuodesta 2008, mutta samaan aikaan bkt on alentunut. Kun työn tuottavuus ei ole noussut, on seurauksena ollut velkaantuminen.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämisen tason” kohoamista ei ole nähty. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta.

Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laajalaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Monista eri syistä meidän pitäisi olla edistysuskoisia. Ajatellaanpa vaikka liikennekuolemien määrää: 1970-luvun vaihteessa kuolemia oli noin 1150 ja autojen määrä oli noin 750 000, nyt kuolemia on vuosittain noin 250 ja autojen määrä on lähes 3 000 000 (sivumennen sanottuna 50 vuotta sitten oli todellakin syytä kehitysuskoon, koska luvut vahvistavat tapahtuneen).

Ihminen ei kuitenkaan ajattele tilastollista kehitystä. Hänestä on tärkeää, miltä tuntuu ja mikä on henkilökohtainen näkyvyys tulevaisuuteen. Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa riitti.

Onko optimismi oikeistolaista? Vaikea sanoa, sillä oikeiston optimismi liittyy jollain tavalla itse itsensä arvottamiseen eteenpäin ja ylöspäin. Oikeiston moderni traumaattinen pessimismi kumpuaa ”ylikuormitetusta” valtiosta. Maailma pelkistyy oikeiston ajatuksissa yövartijavaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Samaan aikaan oikeiston pessimismiä ruokkii ”maailmankirjojen meno sekaisin”. Vallitsee yleinen rauhattomuus pakolaisongelmineen. Erityisesti konservatiiviset oikeistolaiset ovat varmaankin tunteneet turvallisuudentunteensa heikentyneen. Pessimistiseksi kääntyy oikeistonkin näkemys.

Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmiston ja oikeiston kannatus heilahtelee hallituskausittain. Käännytään aina ”sen toisen tahon” puoleen, jotta asiat jotenkin muuttuisivat paremmiksi. Useissa tapauksissa on valittu kolmas vaihtoehto, populistinen kaiken lupaaja pelastajaksi, johon sitten petytään samalla tavalla kuin perinteisen oikeistoon ja vasemmistoon.

Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä!

Obaman sadonkorjuu

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on omintakeisia piirteitä, joita yritän tässä luodata. Perusäänestäjää voisi pikkuisen liioitellen kuvata sanalla ”kyllästyjä”. Eli johan tässä on Obamaa saatukin tarpeeksi, ja siinä sivussa myös demokraatteja. Keskivertoamerikkalainen on taipuvainen ajattelemaan, että vaihtelulle pitää antaa mahdollisuus, sitä paitsi se virkistää. No, ehkä tässä on vähän yksinkertaistusta, mutta kyllä jonkinasteista ”tasapuolisuusajattelua ” on havaittavissa: vuoroon vieraissa kahden valtapuolueen välillä.

Vaihdetaan siis demokraatti republikaaniin?

Mutta silläkö asiat paranevat? En oikein jaksa sälyttää raskasta taakkaa Obamalle tähän asti kotusta pääpuolueiden välisestä riitelystä. Minusta ihmiset ovat kyllästyneet siihen ilmapiiriin, joka vallitsee. Ihmiset ovat vihaisia, mutta miksiköhän? Suurin syy on politiikan polarisoituminen. Kaksi osapuolta ottavat koko ajan mitta toisistaan äärimmäisen kärjekkäin mielipitein. Sanon kuitenkin selkeästi oman kantani: republikaanien on ollut vaikeaa jäädä lehdelle soittelemaan, koska monissa asioissa on edetty. Katkeruus on purkautunut hillittömänä demokraattipresidentin syyllistämisenä.

Muitakin näkökohtia on.

Edellä esitetty on johtanut hysteeriseen vaalikampanjaan, ei pelkästään puolueiden välillä vaan myös republikaanipuolueen sisällä. Hyvin suuri osa varsinkin republikaanien kannattajista elää ikään kuin epämukavuusalueella. Itse asiassa - tulkintani mukaan - ihmiset ovat ärsyyntyneitä ja pelokkaita, olisivatpa asiat miten hyvin tahansa.

Totta on, että keskiluokan reaalinen palkkataso on jäänyt polkemaan paikoilleen useiden vuosikymmenien ajaksi ja monilla palkka on laskenut. Tämä ei mitenkään liity erikseen Obaman valtakauteen, vaan globaaliin kehitykseen yleensä: kehittyvien maiden kilpailu on ollut Yhdysvalloille henkisesti ja taloudellisesti kova pala, kovempi kuin monille muille länsimaille, koska kysyntä tai sen puute on heijastunut suoraan palkkoihin ilman sosiaaliturvan pehmentävää vaikutusta.

Tuloerojen tasoittaminen olisi tie tasapainoisempaan yhteiskuntaan, mutta tätä juuri republikaanit eivät hyväksy. Yhdysvaltain poliittisen ilmapiirin tulehtuneisuus johtuu vain pieneltä osin Donald Trumpista. Hän on vain eripuran ääri-ilmentymä. Republikaanien pelottelukampanjan takana ovat teekutsuliikkeen perilliset, republikaanilobbarit ja heidän edusmiehensä kongressissa. Puolue on pahasti jakautunut.

Yhdysvalloilla on vieläkin meneillään pitkäaikainen sopeutuminen Pax Americanan jälkeiseen aikaan, jossa Yhdysvaltain taloudellinen voima ei ole enää niin ylivoimainen kuin 1950- ja 1960-luvulla. Osa amerikkalaisista haikailee edelleen entisiä suuruuden päiviä ja presidenttiehdokkaat ruokkivat toiveajattelua puheillaan.

”Yhdysvalloista on jälleen tehtävä suuri” on hokema, joka kuullaan joka vaaleissa, ja joka on yhtä valheellinen kuin milloin tahansa viimeisen 100 vuoden aikana. Miksi? Siksi, että Yhdysvaltojen asema huipulla on suhteellisen vakaa, minkä Obaman toteamus kansakunnan tila -puheessa (”käytämme armeijaamme enemmän rahaa kuin kahdeksan seuraavaksi suurinta sotilasmahtia yhteensä”) vahvisti. Yhdysvallat on siis ”suuri” nykyisellään eikä sen suhteellinen iskukyky voi juuri parantua, sillä kilpailijat ovat hereillä, hyvä jos se pysyy ennallaan.

Tämän päivän ongelmista pistää silmään syndrooma, jossa amerikkalaisten on vaikeaa myöntää, että maata johtaa musta. Ja tämä musta on johtanut maata hyvin. Itse asiassa Obaman onnistuminen on vain lisännyt republikaanien ärtymystä häntä kohtaan.

Mitä on oikeasti tapahtunut Obaman presidenttikaudella?

Yksityisen sektorin työpaikkakehitys on ollut valtava. Helmikuusta 2010 (jolloin finanssikriisin jälkeinen työttömyys oli korkeimmillaan) on talouteen luotu 14 miljoonaa työpaikkaa. Työpaikat eivät toki ole suoraan presidentin ansiota. Paradoksaalisesti presidentin vastustajat ovat luoneet kuvaa, kuinka presidentin politiikka aiheuttaa työpaikkatappiota (”job-killing”). Esimerkiksi presidentin allekirjoittaman - finanssikriisin vaurioita korjanneen - Dodd-Frank -rahoitusuudistuksen piti republikaanien mielestä räjäyttää työttömyys kasvuun, koska uudistuksen piti näännyttää bisnestä. Mitään tällaista ei tapahtunut, kuten viiteen prosenttiin painunut työttömyys osoittaa.

Obaman aikana on korotettu rikkaiden verotusta. Jälleen hänen vastustajansa ilmoittivat muutosten johtavan työpaikkakatoon, koska taloudesta ”häviää sijoittajien puutteen takia aloitteellisuus”. Itsestään selvää oli, että mitään tällaista ei tapahtunut. Obama onnistui säilyttämään ylivoimaisen enemmistön (99 prosenttia) tuloverot suurin piirtein ennallaan samalla kun suurituloisimman prosentin verot nousivat yli neljä prosenttia, ja suurituloisimman 0.01 prosentin jopa 6,5 prosenttia vuosina 2012-2013 (viimeisimmät vahvistetut tilastot). Tulolisäys oli noin 70 miljardia dollaria, joten kysymys ei ollut pelkästään marginaalisesta muutoksesta.

Yhdysvaltain talous vaatisi seuraavan toimenpiteen: rikkaiden veroja tulisi edelleen nostaa, ja vastaavasti keskitulosten asemaa helpottaa, jotta käteen jäävä tulo lähtisi vihdoin nousuun valtiontalouden samalla pysyessä tasapainossa. Epäilemättä Obama on yrittänyt tätä, mutta republikaanit ovat pääosan ehdotuksista tyrmänneet. Tästä on seurannut ikävänä seurauksena, että vaikka työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet, palkat eivät ole nousseet.

Entä sitten Obamacare? Myös sen piti aiheuttaa katastrofaalinen heikennys työllisyyteen. Ja katin kontit. Terveydenhoitouudistus on osoittautumassa menestykseksi.

Yhteenveto edellä esitetystä: tehtyjen uudistusten piti väitteiden mukaan rangaista taloutta, mutta näin ei suinkaan ole tapahtunut. Kävi päinvastoin, saatiin edes vähän kurottua hyvinvointieroja kapeammiksi.

Paul Krugman tuo usein esille 1950-luvun ja 1960-luvun korkeat veroprosentit ja niitä seuranneet talouden kukoistusvuodet. Verotuksen tasolla ja talouden menestyksellä on loppujen lopuksi hyvin vähäinen ja rajallinen keskinäinen yhteys. Länsi-Euroopassa on esimerkkejä yhdistelmästä korkea verotus - hyvä työllisyys – runsas sosiaaliturva. Valitettavasti amerikkalaiset eivät ole kiinnostuneet suuren veden toisella puolella tapahtuneesta edistyksestä.

Varsinkin republikaanit ovat luoneet illuusion veroalennusten taivaita syleilevästi vaikutuksesta talouteen. Miten on käynyt? Useiden republikaanipresidenttien aikana veroja on laskettu, mutta samalla liittovaltio on velkaantunut (kun tulot ovat pudonneet). Republikaanit ovat kuitenkin ensimmäisinä olleet huomauttamassa velkaantumisen tuhoista vaikutuksista: ”Kreikan tie on meidän tie”. Kuuluisin esimerkki on, kun George Bush nuorempi onnistui kääntämään Clintonin luoman ylijäämätalouden alijäämäiseksi. Demokraatit ovat joutuneet korjaamaan republikaanien jälkeensä jättämiä talousvajeita ja saaneet syytökset osakseen, kun eivät ole alentaneet verotusta! Tätä voisi sanoa vaikkapa ”republikaaniseksi umpiperäksi”.

Oma lukunsa on ulkopolitiikka. Ajattelen kauhulla vanhaa republikaanien ajamaa ”norsulla sisään kriisialueelle” -politiikkaa. Jäljet pelottavat. Levottomat ajatukset toivottavasti eivät toteudu, mutta jos republikaani presidenttiehdokas pääsee valtaan seuraavissa vaaleissa, todellisen politiikan pitää olla paljon realistisempaa kuin nykyisten ehdokkaiden puheiden.

Olen edellä moittinut vahvasti republikaaneja ideologisten tavoitteiden esillä pitämisestä. On kuitenkin myönnettävä, että amerikkalaisten ahdistuksessa on hyvin paljon yleistä länsimaista pahoinvointia. Nykyisten aikuisten vanhempien ja isovanhempien luomalta hyvältä – tai mainiolta - pohjalta odotukset ovat olleet korkealla, eivätkä monien mielestä ole täyttyneet.

Yhteiseen puolustukseen

Suomen ja Ruotsin pääministerit tulivat julkisuuteen muutama päivä sitten yhteisartikkelilla, joka koski maiden puolustusyhteistyötä. Tämä on selvä konkretisointi aiempiin puheisiin.

Panin merkille pari mielenkiintoista profiilin nostoa artikkelissa.

Pääministerien mielestä maiden sotilaallisella liittoutumattomuudella on vaikutusta siihen, että Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella turvallisuustilanne pysyy vakaana. Mielenkiintoista tässä mielestäni oli vahva kannanotto sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta. Viime aikoina on totuttu kuulemaan haikaluja Naton perään, mutta nyt tuntuu ääni kellossa muuttuneen.

Kirjoitin juuri Ruotsissa suoritetusta mielipidekyselystä, jossa puolet ruotsalaisista asettui vastustamaan Natoon liittymistä (kannattajia vain yksi kolmasosa). Ei myöskään ole sattuma, että Löfven ja Sipilä edustavat maidensa Nato-kriittisiä puolueita. Ruotsissa ei lähdetä muuttamaan turvallisuuspoliittisia linjauksia ellei vallitse yksimielisyyttä puolueiden kesken. Nyt ei vallitse.

Itse pidän pääministerien kannanottoa realismiin paluuna ulko- ja puolustuspolitiikassa. Itse asiassa näen presidentti Niinistön Uudenvuodenpuheen pääministerien ulostulon ennakointina. Puhuihan Niinistö lämpimästi Suomen ja Ruotsin yhteistyön puolesta kajoamatta lainkaan Natoon.

Pääministerit mainitsevat Suomen ja Ruotsin kannalta suurimmaksi turvallisuusuhaksi sotilaallisen toiminnan lisääntymisen Itämeren alueella. Tämä on ymmärrettävä mielipide viimeisten 12 kuukauden tapahtumien näkökulmasta. Ihan viime aikoina en tosin ole havainnut kovin hälyyttävää tapahtuneen Itämeren alueella.

Aamu-TV:ssä puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Ilkka Kanerva ja varapuheenjohtaja Mika Kari ottivat kantaa pääministerien puheenvuoroon ja puolustusyhteistyöhön yleensä 12.1.2015. Keskustelusta panin merkille Kanervan painotuksen, kun hän asetti tavoitteeksi puolustusliiton (”en sulje pois sotilasliittoa Suomen ja Ruotsin välillä”) maiden välillä. Pidän tätä kannanottoa turhan hätiköitynä tässä vaiheessa. Eiköhän kysymyksessä ole ensin aselajiyhteistyön käynnistämisestä ja siitä on pitkä matka sotilasliittoon. Itse näen aselajiyhteistyön eräänlaisena koetinkivenä. Jo se olisi aimoharppaus eteenpäin sotilaallisen yhteistyön tiellä ja näidenkin asioiden valmistelu vienee vuosia.

Yllättävää tässä on, että Nato-aktiivisuus on vaihtunut Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön korostamiseen. Jopa UP:n aina innokas Charly Salonius-Pasternak totesi Naton nyt väistyneen taustalle.

Pääministerien painostukset koskien Itämeren vakautta ovat paikallaan. Samoin viittaukset pitkäjänteiseen turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön ja potentiaaliseen yhteistyöhön terrorismin vastaisissa ponnisteluissa. Minulla on kuitenkin epäily, että jotkin tahot näkevät Suomen ja Ruotsin yhteistyön harppauksena kohti molempien maiden Natoon liittymistä. Että syntyy ikään kuin paketti, jonka kanssa edetään. Tässä kulkee kuitenkin mielestäni raja: kummankaan maan ei pidä pyrkiä Natoon – ei yhdessä eikä erikseen. Sen sijaan maiden keskinäinen yhteistyökuvio vahvistaa Skandinavian vakautta.

Hyvin mielenkiitoista keskustelua käydään Ruotsissa asevelvollisuusarmeijan palauttamisesta osin Tanskan ja Norjan mallien mukaisesti. Entä Suomessa? Mikään ei estä Suomen asevelvollisuusarmeijan kehittämispyrkimyksiä osittain turvaamaan myös sisäinen rauha nyt, kun levottomuuksia on ilmennyt. Pidän armeijan ja poliisin (sotapoliisikoulutuksen laajentaminen osana poliisin ja armeijan yhteistyötä?) yhteistyötä ylivertaisena verrattuna itse itsensä asettaneisiin katupartioihin, joiden toiminta nykyisessä muodossa pitäisi kieltää.

Tällä hetkellä kansainvälisessä tilanteessa on kaksi ristiin vaikuttavaa voimaa. Toisaalta Venäjä on herännyt taloudellisiin ongelmiinsa ja pyrkii selvästi tasoittamaan vastakkainasettelua ja toisaalta – ehkäpä ideologista syistä – osa lännen toimijoista pyrkii puheillaan luomaan kuvan jännityksen lisääntymisestä.

Ennakkoluulot vs. avarakatseisuus

Ontariossa sijaitsevan Brock-yliopiston tutkimus (2012) ”osoitti”, että ne ihmiset, joiden älykkyysosamäärä oli matala lapsuudessa, omaksuivat todennäköisemmin ennakkoluuloisia uskomuksia ja konservatiivisia sosiaalisia asenteita aikuisina. Tutkimuksen lopputulos on herättänyt myös kritiikkiä.

Jostakin syystä tämä vanha tutkimus uutisoitiin taannoin uutena, ”tuoreena” Tekniikka & talous -lehdessä. Ensinnäkin olisi hyvä, jos selkeästi tuotaisiin esille viitatun tutkimuksen ilmestymisajankohta. Tällaista ”uusjulkistamista” ovat harrastaneet muutkin lehdet viime aikoina ilmeisesti uutispulassa.

Mutta sitten itse aiheeseen.

Psychological Science -lehdessä julkaistun tutkimuksen vetäjä oli psykologian professori Gordon Hodson, jonka mukaan aineisto viittaa huolestuttavaan kierteeseen: matalan älykkyysosamäärän omaavat ihmiset turvautuvat muuta väestöä useammin muutosvastarintaan ja vahvoihin ennakkokäsityksiin.

Vanhastaan on ollut tunnettua, että dogmaattiset ideologiat tarjoavat valmiita ratkaisuja haasteellisiin ongelmiin. Monilla ihmisillä on taipumusta ajatella, että (ideologinen) selkeä kehikko ja tietynlainen ”kuri ja järjestys” tarjoavat turvallisen pohjan elämänarvoille ja selviytymiselle elämässä.

Juuri ideologiset opinkappaleet yksinkertaistavat todellisuutta ja tarjoavat henkisesti laiskalle perustelut ennakkoluuloisille käsityksille. Onko kysymys kyvykkyyseroista ihmisten välillä? Vai onko kysymys avarakatseisuuden puutteesta? Tätä on syytä pohtia tarkemmin.

Kun ajatellaan ennakkoluuloja muita kulttuureja kohtaan, viitataan usein esimerkiksi islamilaiseen maailmaan. Mutta kun monet suomalaiset suhtautuvat nurjamielisesti ruotsalaisiin ikään kuin kysymys olisi edelleen itsenäisyystaistelusta, niin mieleen tulee äärimmäinen nurkkakuntaisuus. Kysymys on siis kattavammasta ahdasmielisestä psykologisesta ilmiöstä, jota voisi sanoa kauniisti rajoittuneisuudeksi.

Miten opetetaan avarakatseisuutta? Lopulta tärkeintä mielestäni on epävarmuuden sietokyky. Mielipidekysymyksissä ei ole ehdottomia totuuksia, niinpä epävarmuudessa on opittava elämään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Entä vastaväitteet? Suvaitsevaisuuteen kriittisesti suhtautuvien vasta-argumentointi lähtee siitä, että suvaitsevaisuudesta on tehty vallitseva oppi. On syntynyt suvaitsevaisto, joka hallitsee keskustelua. Sillä on ollut – näin sanotaan - vuosikymmeniä hegemoninen ote länsimaisessa keskustelussa.

Nyt monet haluaisivat panna pisteen mielestään liialliselle vapaamielisyydelle.

Suvaitsevaisuuden vastainen argumentointi leimataan yleensä populismiksi, tarkemmin sanottuna oikeistopopulismiksi. Onko niin, että henkisesti rajoittuneet ihmiset omaksuvat helpommin ennakkoluuloisen ajattelun? Vai ovatko suvaitsevaiset itse näitä rajoittuneita ”älyköitä”, jotka Arvo Salon ironisen lohkaisun mukaan lausahtavat, että ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua?”

Populismin älyllistäminen on keino kääntää asiat päälaelleen entiseen nähden. Hyökkäys on paras puolustus: väitetään, että teesi erilaisuuden korostamisesta positiivisessa mielessä, ja tasa-arvoisesta suhtautumisesta kaikkiin ihmisiin onkin yksipuolista indoktrinaatiota. Tämän ”pakkosyötön” väitetään liittyvän oleellisesti vihervasemmistolaiseen ajatteluun. Kysymys ei siis ole suvaitsevaisuuden kriitikoiden mielestä fiksuudesta tai sen puutteesta, vaan terveestä asenteesta perinteisen (kansallismielisen) ajattelun puolesta.

Väitteeni on, että ihmisiä erottaa lähinnä kyky ajatella itsenäisesti ryhmämanipulaation oloissa. Totalitäärisissä olosuhteissa (natsismi, stalinismi) oli suorastaan hengenvaarallista ajatella omilla aivoillaan ja alistaa vallitseva järjestelmä kritiikin kohteeksi. Rohkeus ajatella toisin näissä olosuhteissa oli henkisen vahvuuden mitta.

Monet suvaitsevina itseään pitävät ihmiset ovat törmänneet näinä aikoina kulttuurisokkiin, jota ei pitänyt olla. Miten suhtautua vieraasta kulttuurista tulleisiin, kun tulva on massiivinen? On ajateltu, että kysymys on sopeuttamisella hoidettavasta asiasta. Entä jos näin ei olekaan? Muualta tulleet haluavat säilyttää omat tapansa ja ääritauksessa jopa muuttaa ”isäntämaan kulttuuria” haluamakseen. Rauhanomainen rinnakkainelo ei tule kyseeseen.

Monesti kysymys on ”ylpeysmuurista”. Sekä sisään muuttajat että kantaväestö ovat ylpeitä omasta elämänmuodostaan eivätkä halua luopua periaatteistaan. Tämän ajattelun kautta on ehkä selitettävissä se problematiikka, minkä länsimaat ovat joutuneet kokemaan kerta toisensa jälkeen, kun ovat tunkeutuneet arabikulttuuriin esimerkiksi tavoitellessaan öljyvaroja. Tällä konfliktilla on kymmenien vuosien historia, eikä sitä vieläkään ole ratkaistu (= ei ole vieläkään opittu ymmärtämään). Arabien ylpeys ei salli imperialismia. Tuntuu siltä, että ollaan porauduttu entistä syvemmälle kulttuurisiin, uskonnollisiin ja ideologisiin kaivantoihin.

George Bushin tunkeutuminen Irakiin, Neuvostoliiton ja sitten Yhdysvaltain sekaantuminen Afganistanin sisällissotaan ja molempien osallistuminen Syyrian sisällissotaan ovat olleet omiaan aiheuttamaan pakolaistulvan. Kaikkien räikein esimerkki oli, kun Bush läntisen ylemmyydentunteen vallassa lähti viemään meidän kaikkien rakastamaa demokratiaa – olemattomien joukkotuhoaseiden etsimisen siivellä – Irakiin. Maksamme ymmärtämättömästä demokratian viennistä raskasta hintaa turvapaikanhakijoiden tulvana.

Hyvin monet suvaitsevina itseään pitäneet ihmiset ovat viime aikoina joutuneet pohtimaan oman humanisminsa, oman ”älykkään avarakatseisuutensa” sisältöä. Suoraan sanottuna he ovat ymmällä, mitä pitäisi ajatella esimerkiksi Kölnin tapahtumista jokin aika sitten. Valtava ryhmä ulkomaalaisia ikään kuin yritti kaapata seksuaalisen hegemonian – näin sen uutisoinnin perusteella käsitin - itselleen ja yritti toteuttaa käytännössä mielihalujaan.

Ei sovi ihmetellä, että näissä oloissa suvaitseva katsanto saattaa saavuttaa rajansa ja pahimmillaan kääntyy suvaitsemattomuuden voittokuluksi. Tästä ei ole kaukana ylireagointi, josta kertovat katupartioiden perustamiset. Tähän on tultu.

Uskon, että saksalaisten kohdalla tässä on kysymys kohtalon ivasta. Juuri heillä on ollut huono omatunto menneisyydessä tapahtuneista. Juuri he ovat halunneet vilpittömästi olla esimerkillisiä vieraaseen kulttuuriin suhtautumisessa. Ja tämäkö on nyt palkkio kaikesta?

Entä mikä on seuraava mahdollinen uhkakuva? Syksy Räsänen kertoo Voima-lehden kolumnissa (10/2015), että kansallissosialistien läpimurron aikaan natsi-Saksassa ystävät loittonivat toisistaan, kun läheinen kääntyi natsiksi. Entisten ystävysten välille muodostui kuilu.

Jääkö jäljelle kaiken epäily? Suvaitsevaisuuden mitaksi muodostuu (itse)kriittisyys: suvaitsevat eivät häily helposti eri vaihtoehtojen välillä tai ryhdy käännynnäisiksi. He uskovat periaatteessa hyvään avarakatseisuuteen, välttäen paatuneisuutta. Kysymys on lopulta sivistyksen laaja-alaisuudesta. Erilaisia näkemyksiä sulattava tai sovittava näkemys saattaa ajoittain jäädä tappiolle, mutta taistelu jatkuu.