Kilpailukyvyn kääntöpuoli

Saksalaisen Ulrike Herrmannin kirjassa ”Pääoman voitto. Kasvun, rahan ja kriisien historia” (2013, Into, 2015) on mielestäni hyvä analyysi Euroopan maiden kilpailukyvyn taustatekijöistä ja vaikuttajista. Paitsi, että me omista syistämme piehtaroimme puutteellisesta kilpailukyvystä johtuvissa vaikeuksissa, on syytä nähdä myös mitalin toinen puoli eli Saksan noudattama palkkadumppaus. Saksaahan meillä monet tahot pitävät esimerkillisenä palkkatason sovittajana globaaliin talouteen. Kilpailukriisin ytimessä on se, että useimmat euromaat eivät pysty kilpailemaan Saksan kanssa. Saksalle kerääntyy vientiylijäämää, mutta lähes kaikissa muissa maissa vajeet kasvavat.

Monet saksalaiset ovat ylpeitä suuresta vientiylijäämästä, joka kertoo talouden vahvuuksista. Kilpailukyky ei ole tullut kuitenkaan pelkästään laadusta, vaan siinä on tärkeänä osatekijänä palkkojen dumppaus. Saksassa otettiin vuonna 2003 käyttöön ns. minijob-järjestelmä. Minijob eli minityö tarkoittaa työpaikkaa, jossa voi ansaita sosiaaliturvan tai muun työtulon päälle 450 euroa kuukaudessa verottomana. Minitöitä tekee Saksan liittovaltion tilastokeskuksen mukaan 7,4 miljoonaa ihmistä (2012). Ihmiset ovat jämähtäneet minitöihin, vaikka niiden piti olla ponnahduslauta parempiin työsuhteisin.

Ns. Hartz-lakien seurauksena työttömien on pakko ottaa vastaan mitä työtä tahansa. Minimipalkka puuttui 10 vuoden ajan, joskin on nyt otettu käyttöön (8,5 euron minimituntipalkka). Matalapalkkaisten määrä on kasvanut valtavasti ja on vaikuttanut yleiseen palkkatasoon. Saksalaisten reaalipalkat laskivat vuosina 2000-2010 keskimäärin 4,2 prosenttia. Tätä voisi verrata epäsuorasti Suomen palkkatason nousuun lähes 10 prosentilla vuoden 2008 jälkeen, vaikka bkt on jämähtänyt paikalleen tai jopa hiukan laskenut.

”Hyvä jakso” Suomessa vuodesta 2008 eteenpäin ei mairittele palkkatasosta päättäneitä. Luvattiin liikaa. Muistan hyvin, kuinka Ben Zyskowicz puhui TV:n ajankohtaisohjelmassa ”työväenpuoluehengessä” – vaalivoiton siintäessä silmissä - terveydenhoitoalan palkankorotusten puolesta. Minua hirvitti: huusin ”lopeta jo”.

Herrmannin kirjassa todetaan, että Espanjan ja Irlannin yksikkötyökustannukset nousivat vuosien 1999 ja 2007 välillä 28 ja 36 prosenttia. Tämä on tietenkin liikaa ja nämä maat ovat joutuneet tinkimään saavutetusta palkkatasosta. Myös Suomessa taistellaan palkkojen asettamisesta kilpailukykyä parantavalle tasolle. Saavutetuihin korotuksiin ei ollut varaa.

Herrman toteaa, että palkkadumppaus alkoi vasta euroon siirtymisen jälkeen, eikä se olisi toiminutkaan ennen sitä: Saksan markan kurssi olisi vain noussut vientiylijäämien takia. Euron suojissa Saksa on voinut harjoittaa palkkapolitiikkaa, joka vahingoittaa sen naapureita. Saksalaiset ovat siis suorittaneet palkanalennusten avulla sisäisen devalvaation.

Maltillisten palkankorotusten Ranska on pitänyt loppujen lopuksi varsin hyvin kiinni EU:n palkkamaltista, vaikka usein kuulee väitettävän päinvastaista. Nyt se joutuu vertaamaan kilpailukykyään palkkadumppauksen Saksaan, eikä pärjää.

Jos yritys joutuu kustannuskriisiin se pyrkii alentamaan palkkamenoja ymmärrettävistä syistä, mutta kun kansantaloudet leikkaavat palkkakustannuksiaan, kaikki kärsivät. Herrmann vetää vertailukohteena esille vuosien 1873 ja 1929 kriisit, joita seurasi deflaatiokierre.

Saksa painostaa Euroopan reunamaita säästämiseen, mutta eihän se tee hyvää kulutukselle eikä monille muille talouden komponenteille.

Kun tätä kirjoitettaessa Euroopassa on käynnistynyt hauras kasvu ja deflaatiosta ollaan ehkäpä pääsemässä eroon, jää vaisusti eteneväksi maayksiköksi mm. Suomi, joka ei ole päässyt vielä kunnon kasvuun. Bkt kääntyy kuitenkin tänä vuonna plusmerkkiseksi ja toiveita paremmasta alkaa näkyä.

Herrmann esittää saksalaisille reiluja palkankorotuksia, jotta ero muihin maihin kapenisi, mutta eihän se tietenkään onnistu. Tilanteen ristiriitaisuutta osoittaa, että kun Herrmann esittää minimipalkan nostamista 10 euroon, haluavat Angela Merkelin puoluetoverit juuri säädetyn minimipalkan käytön rajoittamista turvapaikanhakijoiden työllistämisen parantamiseksi.

Sopeutumistaistelu uuteen palkkauksen tasoon jatkuu monissa maissa. Pessimismi (ja turvattomuuden tunne) on vallitseva ajan henki kansalaisten keskuudessa kautta koko Länsi-Euroopan. Samojen ongelmien kanssa painitaan Yhdysvalloissa: keskituloisten ahdinko näkyy presidentinvaalitaistelun asetelmissa ja itse vaalikamppailussa.

Kehittyvien maiden nopea elintason nousu vai kehittyneiden maiden palkkatason pysäyttäminen pitkäksi aikaa? Siinäkö vaihtoehdot tulevaisuudessa?

Inhorealistisesti voisi sanoa, että Saksassa vedettiin globaalista taloudesta johtopäätökset verraten varhain, ja painostetaan nyt muut vastahakoisemmat tahot väkisellä mukaan.

Ehkä suurimman tappion on kärsinyt vanhan hyvinvointiyhteiskunnan suhteellisen tasaisen tulonjaon malli. Saksassa tuloerot ovat kasvaneet selvästi voimakkaammin kuin muualla.

Yhteinen Eurooppa ja kansalliselta pohjalta tehdyt kilpailukykyratkaisut sopivat huonosti yhteen. Kilpailu johtaa pidemmällä aikavälillä suureneviin tuloeroihin, tyytymättömyyden kasvuun ja demokratioiden kokemiin haaksirikkoihin.

PS 6.2.2016

Nyt uutisoidaan Saksan kovista palkankorotuksista. IG Metall sai vuosi sitten läpi 3,4 prosentin palkankorotukset ja vaatii nyt 5 prosentin korotuksia. Vaatimukset kilpailukyvyn parantamisesta meillä Suomessa avautuvat nyt aivan uudessa valossa.

Isisin syntyvaiheita luotaamassa

Helsingin Sanomissa oli laajahko artikkeli ”Saddamin kosto” (31.1.2016), jossa etsittiin vaihtoehtoja Isisin synnylle. Yritän tässä selkeyttää ja yksinkertaistaa asiaa, jotta päävaihtoehdot (3) tulevat valaistuksi. Samalla palaan omaan muutaman kuukauden takaiseen arviooni Lähi-idän nykyisten ongelmien synnystä.

1) Isisin taustalla on Saddam Husseinin tiedustelukoneisto, joka oli maallistunut aikanaan. Se oli siis ”kaikkea muuta kuin islamilainen”.

Konkreettisesti nykytapahtumien taustalla on Saddamin Baath-puolueen tuhoutuminen amerikkalaisten hyökättyä Irakiin vuonna 2003. Tuhoutuneen Baathin raunioista nousi Saddamin tiedustelukoneiston vahvimmat osat.

Oleellinen osa tätä teoriaa on, että valtaa tavoittelevat tiedustelumiehet liittoutuivat ääriuskonnollisten tahojen kanssa, joista muodostui Isis.

Tämän ajattelun mukaan Saddamin tiedustelukoneisto käyttää hyväkseen uskonnollisia fanaatikkoja ”hyödyllisinä idiootteina”. Samalla mukaan on saatu radikaaliin poliittiseen islamiin hurahtaneita eri puolilta maailmaa.

2) Saddamin hallinto islamisoitui loppua kohden. Saddam olisi tämän mukaan tietoisesti muuttanut maallistunutta Baath-puoluetta uskonnolliseen suuntaan. Isisin juurien radikalisoituminen olisi siis jo Saddamin vallassaoloaikojen peruja. Tämän väitteen mukaan Isisin nousua ei voida kytkeä suoraan amerikkalaisten hyökkäykseen vuonna 2003.

3) Amerikkalaisten hyökkäys vuonna 2003 tuhosi Irakin valtiorakennetta ja Baath-puoluetta. Raunioista nousi lännelle kostonhimoinen ääri-islamilainen liike. Aluksi radikalisoitumista edusti Al-Qaida, sittemmin vielä radikaalimpi Isis.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut 12.9.2015 oman arvioni islamilaisen ääriradikalismin synnyn syistä blogikirjoituksessa ”Lähi-Idän konfliktin ratkaisu: pienemmän pahan menetelmä”. Kirjoituksessa esitän samantyyppisiä perusteita islamisoitumiselle kuin edellä kohdassa 3 esitetään. Totesin mm. ”Entä jos Saddam Hussein olisi edelleen vallassa? Olisiko riski ollut pienempi tulevaisuutta ajatellen? Olisiko meillä nyt helpompaa? Yllättäviä kysymyksiä, joihin ei varmaankaan helpolla löydy vastauksia.

Mistä moiset ajatukset edes pälkähtivät päähäni? Kun olen pitkäaikaisesti seurannut erilaisia kriisejä ja konflikteja on monesti tullut mieleen pienemmän pahan logiikka. Jos meillä on siis väkivaltainen johtaja (kuten Saddam Hussein), joka suojelee valtaansa oppositiota vastaan ja harjoittaa rajattua terrorismia, niin paranevatko asiat, jos suurvallat lähtevät tuhoamaan diktaattoria?

Suurvallat sekaantuvat helposti sisällissotien kautta kaukanakin olevien alueiden konflikteihin saavuttaakseen tavoitteidensa mukaisia etuja alueella.” Klassinen esimerkki tästä on Vietnamin sota.

Bush nuorempi hyökkäsi vääristeltyihin tiedustelutietoihin nojautuen Irakin kimppuun 2003. Tuloksena oli Saddamin kukistuminen ja Yhdysvaltain selkävoitto. Minulle on jäänyt selkeänä mieleen Bushin Irakin vastainen ”demokratiaristiretki”, jonka mukaan ”meidän pojat hoitavat asian ja palaavat sitten kotiin”. Pahan diktaattorin syrjäyttäminen kuulostaa jalolta teolta, mutta Bushin naiivisti omaksuma demokratian vientitehtävä Irakissa on kyllä huippuesimerkki asioiden oikean laidan väärin ymmärtämisestä. Isä-Bush varoitti kyllä poikaansa, mutta näköjään pojasta polvi pahenee.

Kysymys ei ole pelkästään USA:n ja länsimaiden sotakoneiston käytöstä, vaan vielä enemmän - arabimaiden kannalta - vääränä pidetyn länsimaisen kulttuurin levittämispyrkimyksistä, jotka sotivat islamin uskonnollisia tavoitteita vastaan.

Isis perustaa ideologiansa jihadismin varhaisiin muotoihin ja sen vihollisia ovat siis kaikki muut (myös islamismin eri muodot), koska ne ilmeisesti Isisin mukaan ovat jo antaneet periksi vihatulle läntiselle hegemonialle.

Al-Qaidan nousun voidaan nähdä voimistuneen Yhdysvaltain valta-aseman seurauksena. Arabien ylpeys ei kerta kaikkiaan suvainnut amerikkalaisten häpäisypolitiikkaa. Isis taas on Al-Qaida-kytkentäinen liike.

Islamisoitumista on voinut kiihdyttää myös ns. arabikevät (alkaen 2010-2011). Oliko tässä kysymys lännen katteettomista odotuksista koskien demokratian etenemistä - ja vastaavasti Isisin nousun juuret?

Edellä on esitetty useampia syitä islamin radikalisoitumiselle. On perusteltuja syitä olettaa, että kysymys ei ole yhdestä ratkaisevasta syystä, vaan monien seikkojen yhteisvaikutuksesta. Kukin taho sitten painottaa omaa näkemystään. Vaikka ääri-islamismin nousun merkit ovatkin nähtävissä jo pidemmällä aikavälillä, ei voida sivuuttaa vuonna 2003 tapahtuneen lännen intervention merkitystä terrorismin ketjureaktion laukaisevana tekijänä.

Trump – uusi Reagan?

Donald Trumpin kannattajat vertaavat suosikkiaan mielellään Ronald Reaganiin. Lähinnä kai tarkoitetaan sitä, että Reaganin väitettiin tehneen Yhdysvalloista suuren. Toinen seikka, johon usein viitataan on talous, jonka Reagan väitteen mukaan pisti kuntoon.

Minun käsittääkseni Neuvostoliito kaatui pitkän pysähtyneisyyden kauden jälkeen lähinnä omaan mahdottomuuteensa, ei Reaganin propagandaan.

Reaganin mukaan valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska talouden dynamiikka toi verokertymät riittävällä tasolla takaisin. Samaan aikaan Reagan purki sosiaaliturvaa lähinnä retoriikassa, ei käytännössä. Tosiasiassa valtiontalouteen syntyi pysyvän tuntuinen alijäämä.

Reagan esimerkiksi korotti monia veroja, vaikka väitti niitä laskevansa. Oli pakko, koska puolustusmenot nousivat voimakkaasti. Entä mitä on sanottava ylevästä arviosta, jonka mukaan Reaganin toimenpiteiden seurauksena ylhäältä valuu vaurautta alaspäin , kun tosiasiassa köyhien määrä oli 7 miljoonaa suurempi presidenttikauden loppuessa kuin alkaessa?

On yksi asia, jossa hän toimi ohjelmansa mukaisesti: hän laski ylimmän marginaaliveron 70 prosentista 28 prosenttiin. Samalla hän nosti alimman veroluokan veroa 10 prosentista 15 prosenttiin!

Reagan ei hänen muistelmiensa kirjoittajan mukaan antautunut syvälliseen keskusteluun kirjoittamisen kestäessä ts. ei paljastanut sisintään kirjoittajalle. Vaikeiden aiheiden kohdalla hän löi leikiksi. Ehkä tässä on perimmäinen syy pinnallisuuteen, mikä oli silmiinpistävää paitsi Reaganin aikaisessa taloudenhoidossa niin myös suurvaltapolitiikassa. Tällaisilla seikoilla ei näytä olevan mitään vaikutusta Reaganin tavallisiin kannattajiin. Legenda on luotu ja kestää!

Nämä seikat tulivat mieleen, kun mietin Trumpin menettelyjä Yhdysvaltain vaalikamppailun kuumetessa. Reagan ei ollut koskaan niin rääväsuinen kuin Trump, ei sinne päinkään. Pikemminkin hän oli herrasmies ”The Donaldiin” verrattuna. Ehkä ero oli siinä, että Reagan oli kohtalainen elokuvanäyttelijä. Lisäksi hän osasi nauraa itselleen, mikä ominaisuus ei ole tullut esille Trumpin kohdalla. Hän käyttää energiaansa muiden pilkkaamiseen. Kun joku kysyi suostuisiko Reagan elinten siirtoon, totesi vanha automies, että hänen ikäiselleen taitavat varaosat olla lopussa.

Useille Trumpin lupauksille voi luvata samaa kohtaloa kuin Reaganin antamille lupauksille, jos hän jollain ilveellä pääsisi presidentiksi.

Muutamia havaintojen Trumpin kannattajista: on käynyt selväksi, että potentiaalisista äänestäjistä suuri osa on valkoisia, heikon koulutuksen saaneita miehiä, jotka varmaan itsekin harrastavat rasistisia vitsejä. Auktoriteetin kaipuu on juuri tällä ryhmällä silmiinpistävän suurta: tulisi ”joku”, joka pistäisi asiat kuntoon!

Kauhistuttavinta on kuulla ja nähdä kommenteissa äänestäjien alhainen sivistystaso, mutta ehkä se on niin, että sellainen ehdokas millainen on äänestäjä. Ajatus menestyneen yritysjohtajan onnistumisesta kansantalouden hoidossa ei tunnu äkkipäätä mahdottomalta, mutta se edellyttää Trumpin kaltaiselta ihmiseltä tosiasioiden tunnustamista: kansantalouden ja yrityksen talouden sotkeminen keskenään altistaa talousajattelun kardinaalivirheisiin.

Barack Obaman kauteen on yritetty lyödä epäonnistumisen leima. Päinvastoin näyttää siltä, että hän on onnistunut hyvin työssään. Epäonnistumisen kuvaa pidetään kuitenkin yhtä vahvasti esillä kuin Reaganin onnistumisen kuvaa. Esimerkiksi työttömyys on juuri nyt viiden prosentin paikkeilla, kun alhaisimmat saavutetut luvut viime vuosikymmeninä ovat olleet neljän ja viiden prosentin välillä. Talous on hyvässä kasvussa ja velkaantuminen kurissa.

Kuitenkin Trumpista luodaan kuvaa, kuinka hän pelastaa huonossa kunnossa olevan talouden. On vaikeaa löytää nykytaloudesta kohtaa, jossa eteenpäin meno voisi olla tuntuvaa. Ainoa asia, joka tulee mieleen on keskiluokan ja pienituloisten palkat. Tässä on Trumpin sauma: hän voi LUVATA parempaa tulevaisuutta perinteisille demokraattien kannattajille.

Millä Trump raivaisi tieltä Kiinan ja muiden kaukoidän maiden kilpailun? Tuotannon takaisin palauttamista Kiinasta Yhdysvaltoihin tapahtuu pikkuhiljaa, mutta massiivisessa mielessä se ei onnistu. Siirrolla täytyy olla liiketaloudelliset perusteet, presidentin mahtikäskyllä se ei onnistu.

Mitä tulee ulkopolitiikkaan niin Reaganin aikaisia kuviteltuja sankaritekoja ei ole näköpiirissä. Sekaantumista Lähi-idän labyrintteihin voidaan George Bush nuoremman jäljiltä pitää lähinnä varoittavana esimerkkinä.

Reaganiin suhtauduttiin skeptisesti hänen taustansa vuoksi, ehkä unohtaen, että pärjätä voi myös hyvällä esiintymistaidolla samanmielisten avustajien tuella. Ajoittain näytti, että avustajat kannattelivat Reagania ”oikeiden” linjojen valinnoissa.

Trump vaikuttaa poliitikon karrikatyyriltä. Hän päästelee suustaan sammakoita niin tiheään, että häneltä jo odotetaan niitä. Joskus tulee mieleen, että sääliksi käy demokratiaa. Poliittiselle kentälle ilmestyy kaikkialla maailmassa yhä autoritäärisempiä tai populistisempia hahmoja.

Johtavienkin amerikkalaisten poliitikkojen asiantuntemus on köykäisellä tasolla. Vasta käytännön (presidentin) työssä – jos siihen päästään – selviää, miten lujille avustajat joutuvat kaikkeen arvokkuuteen välinpitämättömästi suhtautuvan päämiehen kanssa.

Trump ei ole perinteisessä mielessä konservatiivi. Trump ei siis ole Reagan, mutta molemmat ruokkivat äänestäjissä kuvaa isosta pahasta liittovaltiosta ja Venäjästä pahan valtakuntana. Keskiluokan amerikkalaisten ahdinkoa ei Reaganin aikaan vielä tunnistettu, mutta nyt tämä ryhmä odottaa presidentiltä ihmeen kaltaista urotekoa elintasonsa kohottamiseksi.

PS

Edellä oleva on kirjoitettu ennen Iowan esivaaleja. Iowa osoitti, että republikaaninen puolella kaikki on auki. Kuitenkin voitaneen sanoa, että epäilyt Trumpin lennon loppumiseen kasvoivat. Demokraattien puolella Bernie Sandersin menestys vahvistaa kuvaa ilmiöstä nimeltä Sanders. Vastaavaa menestystä vasemmalla en muista lähihistoriasta. Hänen valintansa demokraattien presidenttiehdokkaaksi olisi kuitenkin valtava yllätys.

Rajanvetoa – maantieteellä on meille paljon annettavaa

Parhaillaan käydään kiivasta keskustelua siitä, mitä pitäisi ajatella itärajan yli tulevista turvapaikanhakijoista. Onko vastaanottamisessa kysymys humaanista toiminnasta, onko meillä varaa siihen, onko kysymys Venäjän painostuksesta, pitäisikö pistää kova kovaa vastaan vai onko kysymys peräti suomettuneisuudesta? Kaiken kaikkiaan ongelma ei liene kovin mittava, ja on hyvällä tahdolla ratkaistavissa kohtuuajassa.

Haluan ensin tuoda esille Venäjä-suhteiden päälinjan. Minusta on oikein, että asioita Venäjän kanssa hoidetaan kahdenvälisesti. Meillä on esimerkki huonosta asioiden hoidosta viime vuodelta, kun Suomi ei päästänyt Venäjän parlamentin puhemiestä Suomeen. Asiaa piti kysyä EU:n jäsenmailta, jotka antoivat vastauksen, kun kerran kysyttiin. Vastauskirjosta pääteltiin, että ei pidä kutsua. EU:ssa on kuitenkin yhtä monta mielipidettä kuin on maita. Olisi kannattanut luottaa omaan järkeen ja esittää kutsu.

Tapa, jolla itärajan ylityksiä nyt strategisesti hoidetaan, on oikea eli samaan aikaan liikkeellä ovat presidentti, sisäministeri, pääministeri ja poliisiylijohto. Politiikan koko kirjo on käytettävissä ja samoin virkamiesjohto. Uskon, että koordinaatio on kunnossa.

Mitään huonoa omaatuntoa ei pitäisi tuntea siitä, että EU ei ole tässä aktiivi osapuoli. Tietenkin EU:ta pitää informoida, mutta tärkeämpänä näen oman kahdenvälisen ujostelemattoman aktiivisuuden.

Ärsyttäväksi koen asiayhteydessä viittaukset suomettuneisuuteen tai arkuuteen. Jos poliitikko tai virkamies sanoo, että asioista neuvotellaan, ja vedetään sitten johtopäätökset, ei tässä ole mitään ongelmallista.

Suomettuneisuus oli pahimmillaan sitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläs tunkeutui Suomen hallituksen kokoukseen päättämään lentokonekaapparin kohtalosta tai suomalaiset poliitikot lavertelivat neuvostoliittolaisille ikäviä juoruja neuvostovastaisuudesta toisista suomalaisista. Tietyt henkilöt saattoivat olla hallituskelvottomia jne. Mistään tällaisesta ei ole nyt kysymys.

Kun rajan yli tulvi Ruotsista valtavat määrät turvapaikanhakijoita, ei tullut kenellekään mieleen, että naapurisovun säilyttämisen vuoksi olisi pitänyt puhua suomettuneisuudesta.

Meillä on yliherkkyyttä suhteessa Venäjään ja some-kirjoittelu mahdollistaa muiden ja itsensä kiihottamisen raivoon. Lähes joka kerta, kun yritän mennä mielipidesivuille, poistun sieltä nopeasti vastenmielisyyttä tuntien. Nimimerkin takaa – ja nykyisin monesti oikealla nimellä – käydään itärajaamme koskevaa vihakeskustelua.

Tunnusomaista tämän päivän debatille varsinkin somessa on mielipiteiden polarisoituminen. Venäjältä tulevien turvapaikanhakijoiden rajanylityksissäkin haluttaisiin rautaa rajalle. Pitäisi elämöidä, vaativat kotimaiset trollilähteet.

On todennäköistä, että Venäjän vaatimukseen saada tunnustusta suurvaltastatukselleen liittyy joitakin meidän mielestämme epämiellyttäviä ja jopa absurdeja piirteitä, mutta niidenkin kanssa on opittava elämään. Pyrkiikö Venäjä esimerkiksi luomaan erimielisyyttä EU:n sisälle? Mahdollisesti. Tämäkin on asia joka pitää suhteuttaa isompaan kokonaisuuteen. Taustojen ymmärtäminen on välttämätöntä.

Erikseen on sitten ideologiset näkökohdat, joita nykyisin näkee sekä verhottuna että suorina mielipiteinä. Niille on usein ominaista mielipiteen ehdottomuus ja vastakkaisista argumenteista piittaamaton ajattelutapa. Juuri ideologiat (länsi vs. itä) polarisoivat mielipiteitä.

Myös kansainväliset suhteet – kotimaisten lisäksi - ovat täynnä pelin politiikkaa. Tästä huolimatta ei turvapaikkakysymyksissä kannattaisi lähteä kovin vahvasti spekuloimaan salaliitoteorioilla, vaan vaikkapa teeskennellä vähän tyhmää arvuuteltaessa toisen motiiveja. Lopullista totuutta ei ehkä koskaan löydy. Tämänkin kanssa on opittava elämään.

Pitääkö sitten ”aina antaa periksi”. Tästä ei alun perinkään ole mielestäni ollut kysymys, vaan kyvystä/osaamisesta /halusta vetää raja epäsopivan ja sopivan välille.

Nytkin on nähtävissä eri puolueiden välillä jonkinlaista kilpailua siitä kenen rooli on merkittävin Venäjän ja Suomen suhteiden hoidossa. Tärkeää olisi kuitenkin säilyttää Suomen hötkyilemätön linja yhteisenä kaikille puolueille.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa omaksuttiin presidentti Kekkosen aikaan – molempien osapuolien tahdosta – salaileva linja, joka johti lopulta siihen, että jokainen sana ”yhteisessä” kommunikeassa - jossa määritettiin vain Suomen asema(!) – oli tärkeä. Nyt tällaisesta on luojan kiitos irtauduttu ja keskusteluja voidaan käydä paljon avoimemmassa ilmapiirissä. Ulkopolitiikka ei ole mystistä rakettitiedettä niin kuin meille jossain vaiheessa uskoteltiin.

Näkisin niin, että kunakin ajankohtana meidän pitäisi pyrkiä niin luonteviin suhteisiin Venäjän kanssa kuin on mahdollista. Tämä edellyttää aktiivista otetta ulkopoliittiselta johdolta, sillä ”luontevuuden” eteen on tehtävä töitä.

Jos pitäisi valita ohjenuora naapurimaiden suhteiden ylläpidolle, niin valitsisin pitkäjänteisyyden linjakseni. Suhdanteiden johdosta tapahtuva huojunta ei ole järkevää. Tämä siitäkin huolimatta, että maailma heittelee meitä joskus kohtuuttomasti. Historian avainkohtien ratkaisut ovat aina sattumusten, hyvän onnen, taistelutahdon ja valtiomiestaidon yhdistelmiä Esimerkiksi Suomen livahtaminen kaksi kertaa ulos pahasta kiipelistä viime vuosisadalla on tästä mainio esimerkki. Tarkoitan irtautumista Saksan ja Venäjän välisestä ”ei kenenkään hallinnasta” vuonna 1918 ja samojen valtioiden välistä vuonna 1944.

Sanonnalla ”maantieteelle emme mahda mitään” halutaan ilmaista, että Suomi on jotenkin vastentahtoisesti kartalla tässä kohtaa. Mielelläni näkisin, että – vastoinkäymisistä huolimatta – tämä asema kartalla nähtäisiin positiivisena asiana. Se avaa meille ja Venäjälle suunnattoman määrän yhteistoimintamahdollisuuksia. Silloin iskulause kuuluisi: ”maantieteellä on meille paljon annettavaa”.

Mä lehden luin

Talouselämä-lehdessä oli Venäjän ja lännen suhteita koskenut artikkeli, jota käytän ohessa esimerkkinä nykyaikaisesta ”uutisoinnista”. Koska Talouselämän uutinen on spekulaatioita herättävä, yritän samalla tulkita, mitä siinä oikein tarkoitettiin.

Artikkelin otsake on komea. Siinä lainataan Venäjän ulkoministeri Lavrovia ja otsikko kuuluu näin: ”Venäjällä ja lännellä ei ole enää paluuta entisiin suhteisiin”. Olisin melko varma, että suurin osa ihmisistä ymmärtää otsikon niin, että lännen ja idän välit ovat käytännössä kokeneet haaksirikon eikä paluuta säällisiin suhteisiin ole.

Sitten jutussa on tarkennus, jossa edelleen viitataan Lavrovin lausuntoon:

"Jotkut länsimaalaiset kollegamme sanovat, ettei Venäjän kanssa tehdä enää kauppaa - voin sanoa olevani heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että paluuta entiseen ei enää ole silloin, kun he yrittävät soveltaa yksipuolisia sääntöjä. Sen aika on ohi". Em. lauseen sisään on onnistuttu piilottamaan koko jutun otsake: ”paluuta entiseen ei enää ole”. Tosin tässä on tehty ”vanhanaikaiset” ja lainattu keskeltä lausuntoa harhaanjohtavasti pätkä, jota käytetään otsakkeessa ja jolla juttu saadaan myytyä lukijoille (ilmeisen onnistuneesti, kun minäkin sen huomioin). Lavrovin lausunto antaa kuitenkin aivan eri kuvan kuin mitä otsake tarkoittaa. Hänhän sanoo, että ”paluuta entiseen ei ole, kun he yrittävät soveltaa yksipuolisia sääntöjä”. Siis vain siinä tapauksessa ollaan suhteiden haaksirikossa, jos länsi yrittää soveltaa yksipuolisia sääntöjä.

Ja sitten juttu jatkuu…..

”Rossiiskaya Gazeta (lehti, johon Talouselämä viittaa) kirjoittaa, että tulevaisuudessa Venäjä suosii Yhdysvaltojen ja Euroopan kanssa `suhteita, jotka takaavat yhtäläiset oikeudet kaikille kansainvälisille toimijoille kansainvälisten lakien mukaisesti´".

Eli seuraa tarkennus hyvin myönteiseen sävyyn. Siinähän selvästi sanotaan, että Venäjä suosii maita, jotka takaavat yhtäläiset oikeudet kaikille kansainvälisille toimijoille. Ei enää puhettakaan suhteiden täydellisestä jäätymisestä. Vielä (samassa jutussa) Talouselämä lainaa Tassin uutista, jossa koko edellä mainittu lehden otsikko kääntyy ylösalaisin : ”Uutistoimisto TASSin mukaan Lavrov sanoi myös, että Venäjän ja lännen kiristyneiden välien aika päättyy pian, ja yhteistyölle rakennetaan uusi pohja.”

Yhdessä ainoassa lyhyehkössä jutussa onnistuttiin ”pilaaman” Venäjän ja lännen suhteet ja vielä ennustamaan niille loistavaa tulevaisuutta - ja täysin irrallaan siitä, mitä on reaalimaailmassa on sanottu.

Juttua lukiessa tuli mieleen, että tänä päivänä on ilmeisesti naiivia vaatia uutisoinnilta tarkkuutta, objektiivisuutta ja asiassa pysymistä.

PS

Toisena esimerkkinä nykyisen tiedonvälityksen kukkasesta esitän Ruotsin maavoimien komentajan Anders Brännströmin harkitsemattoman puheenvuoron Ruotsin armeijan järjestämässä tilaisuudessa. Hänen puheenvuorostaan revittiin otsake, jonka mukaan Ruotsi voisi olla sodassa muutaman vuoden sisällä.

Hän todella käytti näitä sanoja lauserykelmän keskellä. Samalla hän tahtomattaan antoi kuvan, että hänellä ikään kuin olisi tietoja jostakin välittömästä uhasta. Mikään hänen lausunnossaan ei kuitenkaan viittaa tähän. Aiheutettiin vain turha panikoiva reaktio (elleivät ihmiset sitten ole jo tottuneet tähän disinformaatioon).

Brännström ajatteli vain omaa asiaansa eli maajoukkojen valmiuden parantamista mahdollisen konfliktin laajentuessa, kuten suomalainen Maanpuolustuskorkeakoulun strategian opettaja Oscar Lassenius aivan oikein totesi omassa kommentissaan. Tällaisilla ruotsalaispuheenvuoroilla voi tietysti olla muitakin tarkoitusperiä: voidaan esimerkiksi pyrkiä lisäämään Natoon liittymisen kannatusta.

Joka tapauksessa otsakkeella saatiin jälleen nostettua lehtien levikkiä ja kenraali puolestaan sai säikähdysreaktion aikaiseksi, mitä hän ”harkitsemattomuudessaan” varmaan ajattelikin.

Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen….

”Jumala on valinnut minut johtamaan Suomen kansaa”. Näin kansanedustaja Mikko Pesälä kertoi muistelmakirjassaan ”Herrana on hyvä olla” erään poliitikon sanoneen hänelle pikkutunneilla. Kysymys oli Paavo Väyrysestä. Väyrynen on kiistänyt moisen. Totta tai tarua? En ihmettelisi, jos Väyrynen on sanonut tuon tapaista. Niin varma hän on omasta ainutlaatuisuudestaan. Väyrynen oli varhaiskypsä lahjakkuus, josta jo kouluaikoina jotkut arvioivat tulevan presidentti. Muiden arvioima tulevaisuus ei ole kuitenkaan ihan toteutunut. ”Voiko vitutukseen kuolla?” Näin Väyrynen kertoi itse kysyneensä lääkäriltään (HS:n Nyt-liitteen haastattelu syksyllä 2009), kun ns. kassakaappisopimus porvarihallituksen muodostamiseksi vuonna 1987 purkautui, ja kun Väyrynen ei (taaskaan) onnistunut pääsemään huipulle.

Olen seurannut Väyrysen uraa oikeastaan koko sen keston ajan. Siksi Väyrysen tuore vetäytyminen Suomen keskustan päättävistä elimistä ei tullut yllätyksenä. Ristiriita keskustan johdon kanssa ei johdu pelkästään pelin politiikasta, vaan kysymys on taistelusta Suomen suunnasta ja vähän laajemmastakin: omien puheidensa mukaan hän ei pysty vaikuttamaan puolueensa kautta ”Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen”. No, vaatimattomuushan kaunistaa, mutta….. Tähän asiaan palaan vielä tässä kirjoituksessa.

Väyrysen poliittinen ura kelpaisi sekä laadultaan että kestoltaan kenelle tahansa. Hän on ollut ministerinä lähes 6000 päivää (joista suurimman osan ulkoministerinä), pitkäaikaisena europarlamentaarikkona ja kansanedustajana (valittu 11 kertaa eduskuntaan). Hän on ainoa ministeri, joka on toiminut ministerinä viidellä eri vuosikymmenellä.

Muille tällainen ura olisi toiveiden täyttymys, mutta ei Väyryselle itselleen. Hänellä on jatkuva ja pysyvä vaikuttamisvaje.

Väyrysen ura on ollut loivassa laskukierteessä jo pitkään. Tämä ei tarkoita, että hän olisi missään vaiheessa antanut periksi. Työntöä ja vetoa on edelleen merkittäviin tehtäviin. Minulle oli yllätys, kun Väyrynen nostettiin Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen hallituksiin ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi. Jotkut vääräleuat tosin sanoivat, että hänet valittiin sellaiseen ministeripestiin, jossa hän pysyy pääosin maan rajojen ulkopuolella.

Väyrysen kyvykkyys on kiistämätön. Hän tuntuu hoitavan hyvin mitkä tahansa tehtävät, jotka hänelle on suotu. Muistelen, että se oli nimenomaan Väyrynen, jonka aikana kehitysmäärärahat nostettiin pitkäaikaiseen tavoitteeseen, 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Seitsemänkymmentäluvulla oli jo nähtävissä Väyrysen poliittinen kunnianhimo. Hän toimi presidentti Kekkosen oppilaana ja esimerkiksi Ahti Karjalaisen vahvana taustavaikuttajana. Näytti kuitenkin siltä, että taustaltakin hän toimi ensisijaisesti omaksi edukseen rakentaen tulevaa poliittista tähteyttä.

Asiat eivät sujuneet läheskään aina Väyrysen tahdon mukaisesti. Operaatio Ahti Karjalainen ei onnistunut, hän ei päässyt edes keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Yritykset kammeta Koivisto nurin 1980-luvun vaihteen järisyttävissä poliittisissa taisteluissa epäonnistuivat. Väyrysen operaatiot kaatuivat tuolloin Koiviston kansansuosioon, eivätkä mihinkään muuhun (esimerkiksi Koiviston syrjäyttäminen pääministerin paikalta olisi todennäköisesti johtanut vain suosion kasvuun entisestään). Suurin osa kansalaisista halusi ei-Kekkosen presidentiksi ja Väyrynen halusi kekkoskauden jatkuvan tavalla tai toisella. Olen tätä vaihetta käsitellyt paljon näissä blogikirjoituksissani.

Terrierimäisellä kiinnikäymisellä Väyrynen osoitti, kuinka vaikeaa keskustassa oli luopua kuningasasemastaan valtakunnassa Kekkosen jälkeen.

Riippumatta siitä, ketä Väyrynen tuki, hän näki koko ajan itsensä potentiaalisena Kekkosen seuraajana. Väyrynen yritti kassakaappisopimuksellaan sinetöidä porvarihallituksen vuonna 1987, mutta jälleen Koivisto oli liian vahva. Väyrysen varsinainen poliittinen vastakappale oli kuitenkin Kalevi Sorsa, ei Koivisto. Herrojen välillä vallitsi suomalaisessa politiikassa harvinainen, ajoittain miltei täydellinen yhteisymmärryksen puute.

Koivisto ei presidenttikaudellaan suostunut Väyrysen kamppailukumppaniksi, vaikka Väyrynen niin halusi. Selväksi asetelma tuli eräällä Japanin matkalla, kun Väyrynen yritti lentokoneen peräosasta lähettämällään lapulla esittää neuvotteluagendalle itse tärkeäksi kokemiaan asioita. Koivisto lähetti lapun takaisin kuittauksella, että Suomessa viestit kulkevat presidentiltä ulkoministerille eikä päin vastoin.

Mikä Väyrysen uralla on mättänyt? Väittäisin, että niin älykäs kuin hän onkin, niin viisaudessa on ollut paljon petrattavaa. Hillitön kunnianhimo on sokaissut hänet ja kyvyttömyys lopettaa ajoissa pakkomielteenomainen pyrky ”johonkin” ovat estäneet näkemästä kokonaisuutta.

Ilman muuta tähän liittyy Väyrysen itsearvio: hän on muita osaavampi ja tällä perusteella hänellä on oikeus ohjailla tapahtumia edestä tai taustalta.

Politiikassa tarvitaan kuitenkin kykyä yhteistoimintaan ja se on ollut Väyryselle vaikea laji. Hänellä on selvästi vaikeuksia myöntää, että keskustelukumppanilla olisi jotain annettavaa hänelle. Tässä on kyllä tuotava esille Väyrysen käytöksen muutos: hän on selvästi opiskellut ”toimeen tulemista” viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Hän osaa nykysin pitää keskustelussa yllä hyvää tuulta, hän osaa pitää yllä hymykampanjaa. Väyrynen on ”pressiklubikelpoinen”. Kaukana takana ovat purevan tosikkomaiset päivät uran alkuajoilta.

Perusluonnetta on kuitenkin vaikea muuttaa. Aivan kuin yrittäisi kaivertaa kallioon itsestään mukavan näköistä kuvaa, mutta kallio pistää hanttiin. Elämänkokemuksen tasoittava vaikutus on toki vuosien kuluessa pehmentänyt Paavon olemusta. Voiko konsultti muuttaa ihmisen toiseksi? Ei voi, Väyrysen sisimmässä on ehdoton oikeassa olemisen tarve ja päälle näkyvä hymykampanja ei sittenkään ole riittävä myönnytys ympäristölle. Muuttumisen vakuuttavuusvaje jää päällimmäiseksi. Joku koiranleuka voisi sanoa, että Väyrysen muuttumiskampanja jatkuu ja etenee, mutta tuleeko poliittisen uran päättyminen vastaan ennen kuin korrektin käytöksen hovikelpoisuus mahdollistuu. Vannomatta paras, sillä Väyrynen tuntuu syntyneen pitkäikäiseen sukuun.

Väyrynen selvästi kärsii nykyisestä kaiken viihteenomaistamisesta: on ”pakko” pitää yllä hyväntuulisuutta vaikeitakin asioita käsiteltäessä. Hymykampanjan takana hänen kärsimätön luonteenlaatunsa pulpahtelee jatkuvasti esille. Hänen laskelmoivat aivonsa optimoivat kaiken aikaa etenemisväyliä ja purkavat ”turhaa” jonninjoutavaa small talkia ja pellepopulismia.

Väyrynen ei halua talloa eliitin valmiiksi poljettuja polkuja, niin kuin moni muu hänen asemassaan oleva tekee. Tinkimättömyys omissa tavoitteissa johtaa hänen sivupoluille, joista hän yrittää tahdonvoimallaan tehdä pääväyliä.

Kyllästyminen keskustan väärään politiikkaan on ollut petaamassa Väyrysen tuoretta - osittaista - irtiottoa (pelimies ei irtaudu koskaan kokonaan) keskustasta. Hän on niitä, jotka pyrkivät reagoimaan vastikään blogikirjoituksissani käsittelemiini - ja tutkimusten paljastamiin - pettymyksen kokemuksiin ja turvallisuudentunteen vajeisiin, joita Suomessa (ja länsimassa yleensä) kansalaiset tuntevat. Väyrysen päämääränä on yli puoluerajojen tavoittaa nämä tyytymättömät.

EU-ristiriidat, Venäjä-suhteet, maahanmuuttopolitiikka, Nato, poliittinen ja taloudellinen tilanne Suomessa ja monet muut asiat irrottavat Väyrysen omasta puolueestaan yhden miehen sotaa käyväksi poliitikoksi. Liittolaisia hänellä on, mutta he ovat hajallaan poliittisella kentällä.

Näen kuitenkin johdonmukaisuutta Väyrysen käyttäytymisessä. Hänellä oli ja on viha-rakkaussuhde demareihin. Hänen tiukin poliittinen vastustajansa oli aikoinaan Kalevi Sorsa. Se oli silloin. Sisimmässään Väyrynen tuntee asiakseen pyrkiä vanhaan punamultakuvioon – ei niinkään palatakseen vanhaan politiikkaan, vaan etsiäkseen tuoreita vastauksia poliittisen kentän nykyisiin haasteisiin. Tietenkin hän näkee itsensä tässä uudessa tilanteessa keskeisenä vaikuttajana, asemassa, josta hänet nyt on pyyhkäisty pois.

Väyrysen henkinen mörkö on liberaali oikeistolaisuus ja sitä nykyinen hallitus hänen mielestään edustaa (ei hassumpi arvio). Pääosin konservatiiviset perusuomalaiset roikkuvat mukana halutessaan pitää kiinni vallan reunoista.

Suomen poliittinen kenttä on jakautunut karkeasti oikeisto- ja vasemmistoliberaaleihin. Tässä asetelmassa Väyrysen hybridi eli ”liberaalit konservatiivit” eivät ole vahvoilla. Mitähän Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen oikeasti ajattelevat tilanteesta? He voisivat olla punamullan tukimiehiä yhdessä Väyrysen kanssa, mutta eivät voi irtautua juuri nyt hallituspolitiikasta.

Isossa kuvassa Väyrynen on vaistonnut konservatismin henkäyksen yleisessä ilmapiirissä ja hakeutuu nyt liberaalien vastustajien seuraan (perussuomalaiset, vanhoilliset vasemmistolaiset, keskustan ja kokoomuksen konservatiivit), mutta löytääkö hän merkittävää määrää hengenheimolaisia?

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänen todennäköisimpänä lupaavimpana kohderyhmänään ovat aiemmin persujen kannattajiin kuuluneet tyytymättömät, jotka tänä päivänä edustavat liikkuvia äänestäjiä. Jostakin syystä minulle tulee Väyrysestä mieleen modernisoitu versio Vennamosta.

Väyrynen yrittää muutosta ensin ”hyvällä”, mutta henkisesti hän on suuressa egossaan valmistautunut ottamaan vastuun katastrofivaihtoehdossa. Asiat ovat Väyrysen mielestä pielessä ja kunnianhimonsa kannustamana hän otaksuu itsellään olevan taidot ja kyvyt, jolla suuntaa käännetään.

Useinkin tulee mieleen, että Väyrystä kannattaa kuunnella hänen analyysiensä pohjalta, mutta johtopäätösten osalta on syytä olla enemmän kuin varovainen. Mielestäni Väyrynen on pölläyttänyt esimerkiksi nykykriisien (Ukraina, Lähi-Itä) taustalla olevia voimakenttiä ja pyrkinyt näkemään synyneet tilanteet poikkeavasta näkökulmasta. Hänen Nato-kantansa on terveellä pohjalla.

Väyrynen myöntää itsekin, että suuri osa hänen voimavaroistaan on mennyt puolueen sisäiseen taisteluun, ja minun mielestäni lopuistakin voimavaroista suuri osa muiden puolueiden kanssa taisteluun. Väistämättä tulee mieleen, että jos hän olisi suunnannut energiansa kompromissihakuisempaan yhteiskunnan kehittämiseen, olisi tulos ollut parempi.

Vai olisiko hänen sittenkin pitänyt kirjautua teekkariopintoihin, pääsykokeet kun tuli läpäistyä? Näitä märehtiessä Väyrysen korvissa kajahtelee Väyrynen, Väyrynen, Väyrynen…..

Elämme vanhanaikaisessa maailmassa

”Demokratian kokeminen epäilyttäväksi on yhteistä monien kansalaisten eliitin vastaisuudelle. Miksi? Koska ajatellaan, että eliitti piileksii liberaalin demokratian savuverhon takana juonien itselleen etuja. Eliitti haluaa erottua yhä selvemmin tavallisten taavien ajatusmaailmasta, vieläpä niin, että se haluaa jalosti ja oppimestarimaisesti opettaa kansaa, joka ei ymmärrä omaa etuaan. Se haluaa paukuttaa rahvaan päähän, että köyhimpien on nyt kerta kaikkiaan luovuttava monista eduistaan ja totuttava maksuttomien tai vahvasti subventoitujen palvelujen niukempaan saatavuuteen.”

Näin yritin määrittää demokratian sisällä tapahtuneita muutoksia viime aikoina kirjoituksessani ”Todistammeko eliittien voittokulkua?” (21.1.2016).

Tuo edellä kuvattu eliitti muodostuu politiikan, liike-elämän ja virkamiehistön huippujohtajista ja heidän taustajoukoistaan.

Ongelmana on varmaankin se, että kun kansakunnan kellokkaat kertovat, mikä olisi kansalaisille oikein, eivät kansalaiset tai osa heistä luota näihin vakuuttelijoihin. Onko epäluottamukseen aihetta? Ei ole syytä ehdoin tahdoin epäillä, että päättäjät johtavat tahallisesti harhaan, mutta entäpä jos päättäjien käsitys olosuhteista ja ympäröivästä maailmasta on erkaantunut pahasti tavallisten Matti ja Maija Meikäläisten ajatusmaailmasta?

Kansalaisten terve epäily saattaa kohdistua päättäjien mielipiteisiin siten, että kenelläkään ei oleteta olevan viisautta päättää asioista. Epäily elää. Mitä tehdä?

Em. blogikirjoituksessani jatkoin:

”Tavallisten ihmisten mielipiteet on syytä ottaa vakavasti. Jos nykyiset demokratian muodot ovat epäilyn kohteena, niihin ei luoteta, tai ne koetaan herraskaisilta, on syytä vakavasti pohtia muutoksia. On selvästi nähtävissä, että tyytymättömyys ns. kansanvaltaista järjestelmää kohtaan on kasvamassa. Monet ihmiset hakevat turvaa (turvaa?) autoritäärisestä hallinnosta.”

Juuri autoritäärinen populismi on se, josta monet hakevat turvaa. Miksi? Ilmeisesti ihmiset vakuuttuvat populistien supliikista ja tietämyksestä. Näin tapahtuu jopa silloin, kun ulkopuolinen tarkkailija voi panna merkille, että populistin ajattelu on epäloogista ja suorastaan kelvotonta. Donald Trumpin kaltaiset päättäjiksi pyrkijät ovat tällaisia helppoheikeiksi luettavia ihmisiä, joihin monet kuitenkin uskovat. Ovatko ihmiset niin epätoivoisia, että he tarttuvat populistiseen auktoriteettiin viimeisenä oljenkortena? Vieläkin minussa elää epäily, että kansalaiset haluavat antaa - populismin kannattamisen kautta - ”viimeisen” varoituksen vakavasti otettaville poliitikoille ”muutoksen” välttämättömyydestä. Mutta mikä se muutos on? Sitä sietää pohtia.

Suomessa – olen tästä varma – tällainen pölhöpopulisti ei voi menestyä. Timo Soinin kokema palaute gallupeissa hänen melko vaatimattomasta populismistaan osoittaa, että ihmisten kohtalaisen hyvän yleissivistyksen mahdollistama kritiikki toimii edelleen.

Mutta asian pihvi on edelleen etsinnässä!

Saska Saarikoski epäilee tuoreessa kolumnissaan ”Politiikka on rikki, ministerit myöntävät” (HS 24.1.2016), että muutostarvetta ei ymmärretä. Hän lainaa nimettömänä joitakin haastattelemiaan entisiä ja nykyisiä ministereitä, joista yksi mielestäni osuu naulan kantaan, kun hän myöntää, että ”olemme keskellä pirullisia ongelmia, joihin ei ole olemassa absoluuttisia ratkaisuja”. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Muita haastateltuja ministereitä vaivaa ”hallitustrauma”. He eivät ymmärrä, miksi kansalaisten edunvalvonta estää toteuttamasta välttämättömiä ja hyviä uudistuksia, joita hyväntahtoinen hallitus ajaa. Ministeri valittaa, että korkeat oikeusoppineet tyrmäävät perustuslain tulkinnallaan perustellut muutosehdotukset…..

Vilkaistaanpa mitä Puolassa tapahtui. Parlamenttivaaleissa aiemmin kiihkokansallismielisenä tunnettu PiS-puolue kävi jouhevan ja ilmeisen asiallisen vaalikampanjan, jossa keskittyi perheiden ja eläkeläisten etujen ajamiseen. Vaaleissa puolue sai tuplajättipotin eli enemmistön. Mihin se käytti lisääntynyttä valtaansa? Heitti ulos vanhan vallan instituutiot, mm. oikeuslaitokset johdon. Kun siis ministeri täällä Suomessa arvosteli korkeita oikeusoppineita heidän omaksumastaan perustuslain tulkinnasta, asettaa ministeri kyseenalaiseksi pitkäjänteisen - hallitusten vaihtumisesta riippumattoman - oikeusvalvonnan. Eli haluaisiko hän valita Puolan tien? Kukin hallitus valitkoon omat tuomarinsa!

Entäpä jos vikaa on hallituksen ”pakkopolitikoinnissa”? Kokematon pääministeri, rehvakas, poikki ja pinoon -ulkoministeri ja kannattajiensa kiveen hakatun oikeistonäkemyksen omaksunut valtiovarainministeri ovat ajaneet miinakenttään.

”Globaali pelikenttä on muuttunut, mutta (suomalaiset) säännöt eivät”, toteaa eräs haastateltu ministerimme: valta on poliitikoilta pienentynyt, mutta vastuu ei. Hän viittaa muun muassa siihen, että robotit ja tekoäly mullistavat maailmaa…… Neljäs teollinen vallankumous (robotiikka, tekoäly) on yksi osa tätä muutosmyllerrystä.

Näkemyksissä on perää, mutta missä ovat ratkaisun avaimet ongelmiin?

On totta, että länsimaisten poliitikkojen asema on muuttunut ongelmallisemmaksi. Hallituskokoonpanot vaihtuvat nopeasti äänestäjien kyllästyessä odotukseen, että asiat sujuisivat paremmin. Tosiasiassa edellytykset parempaan ovat monilta osin huonontuneet, sillä globaaliin kilpailuun osallistuminen länsimaisella palkkatasolla on kova haaste. Olisin kuitenkin melkoisen varma, että autoritäärinen populismi ei pysty vastaamaan kuin pintahaasteisin.

Airbnb:n, Lyftin ja Uberin kaltaiset yritykset muodostavat perinteisen yritystoiminnan ja asiakkaan väliin uusia verkkokaupan ja liiketoimintakäytäntöjen sovelluksia ja samalla muuttavat ansainnan logiikkaa perustavaa laatua olevalla tavalla. Parhaillaan käydään perinteisen, ”vanhanaikaisen maailman” ja uuden uljaaksi koetun maailman välistä taistelua. Asiakkaan ja palvelun toimittajan roolit sekoittuvat aivan hämmentävällä tavalla. Uusi meritoituminen rikkoo myös perinteisiä eliittejä.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Hallituksen määräämien sääntöjen muuttamisen sijasta tai ohella hakisin koko ajattelun ja toimintatapojen muutosta. Puhuisin paitsi uudesta lukutaidosta niin kokonaan uudenlaisesta oppimisjärjestelmästä. Opetuksen ja oppimisen pelisääntöjen uudelleen kirjoittaminen vaatii irtiottoa sekä eliitiltä että alamaisilta. Uusien oppimistavoitteiden laadintaan tulisi osallistua koko laajan yhteiskuntakentän edustajat. Ne koskisivat sekä lapsia että aikuisia.

Ihan nopeasti tällaista muutosta ei saada aikaan. On siis sinniteltävä eteenpäin.

Miltei yhtä paljon kuin huippuosaamisen puutteista meidän pitäisi olla huolestuneita käytännön taitojen hallitsemisesta kriisitilanteessa. Jospa sille vanhanaikaisuudelle sittenkin olisi käyttöä: mökkikansan parhaat taidot pitäisi valjastaa jokamiehen ja -naisen kätevyydeksi.

Hyvinvoinnin rakennuspuita oli aikoinaan helpompi koota, koska resursseja oli yllin kyllin, kun taas hyvinvoinnin uudelleen muotoilu (ei purkaminen) hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ollessa lakipisteessä (?) vaatii aivan uuden otteen.