keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kauppasota - kiinalainen juttu

”Kauppasodat ovat hyviä ja helppoja voittaa!”, totesi Donald Trump muutama viikko sitten julistaessaan pyrkivänsä asettamaan teräs- ja alumiinitulleja. Paul Krugman toteaa kuivasti NYT:n kolumnissaan ”Bumbling Into a Trade War” (22.3.2018), että kauppasodat ovat harvoin hyviä eivätkä ollenkaan helppoja voittaa. Ja varsinkin, jos niiden asettajalla ”ei ole mitään käsitystä, mitä hän on tekemässä”.

Trumpille on ominaista pyrkimys tahrata edeltäjänsä perinne, oli sitten kysymyksessä Obamacare tai veroleikkaukset. Krugmanin mukaan Trumpin ensisijainen tavoite veroleikkauksissa oli enemmänkin saada voitto Obamasta kuin välittää sisällöstä. Noh…. Kauppataseen alijäämän alentaminen on hiukan eri tyyppinen asia, koska Trumpilla se on ollut pitkäaikainen tavoite. Niinpä olisi ollut oletettavaa, että hän olisi perehtynyt kaupankäynnin saloihin. Ainakin olisi voinut luulla hänen tukeutuvan talouden ekspertteihin.

Aluksi hän esitti asian niin, että tullitariffeja tarvitaan kansallisen turvallisuuden ja liittolaisten tukemisen takia. Sitten hän aloitti normaalina pidettävän venkoilun eli rupesi arpomaan maita, jotka säästyisivät hänen ajamiltaan tulleilta. Onko tämä ymmärrettävä niin, että Trump ja läheisensä eivät heti tajunneet, että teräksen tuonti Euroopasta on merkittävää ja tullit vahingoittavat liittolaisia? Näytti siltä, että hän suututti liittolaiset ja loi itsestään epäluotettavan kauppakumppanin kuvan. Aiempien lausuntojen takaisinvedot eivät koskeneet Kiinaa. Krugmankin myöntää, että Kiina on kansainvälisen kaupan paha poika. Se nappaa käyttöönsä uusia teknologioita, jotka on kehitelty muualla ja polkee esim. metallituotteiden hintoja.

Krugman pitää Yhdysvaltain isoa Kiinan-kaupan vajetta paljolti illuusiona. Tämä johtuu siitä, että Kiina on ikään kuin suuri kokoonpanotehdas. Komponentit on tuotu muualta, esim. Etelä-Koreasta ja Japanista. Krugmanin mukaan vain muutama prosentti iPhonen hinnasta jää Kiinaan. Suuri osa (jopa puolet) Yhdysvaltain Kiinan kauppavajeesta juontaa juurensa muista maista, jotka tuottavat komponentteja Kiinan teollisuudelle. Niinpä Trumpin vaahtoaminen Kiinan kaupan alijäämän johdosta saattaa välillisesti – tahattomasti - laajeta muihin maihin aiheuttaen enemmän vahinkoa kuin varsinainen vaje.

Takavuosina oli toisin. Kiinan valuutan aliarvostus ja Yhdysvaltain finanssikriisin jälkeinen iso työttömyys tekivät Kiinan kritisoinnista aiheellista. Nyt tilanne on muuttunut: taloudella menee lujaa. Tumpin yksinkertainen ”toisen voitto on toisen tappio” -peli ei toimi maailmanmarkkinoilla.

::::::::::::::::

Tietysti tässä kaikessa on mukana myöskin trumpilaista pelin politiikkaa, jossa vastustajat (siis liittolaiset!) saadaan liikkeelle poteroistaan ja valmistellaan painostamalla diili, jossa kasvot pyritään säilyttämään.

Kotimaassa suositaan niitä teollisuuden aloja ja työntekijöitä, jotka ovat olleet Trumpin äänestäjiä. Menestymätöntä teollisuutta ollaan valmiit tukemaan, kun on luvattu järjettömiä vaalipuheissa. Pahaa on siis se, että on luvattu jotain ja vielä pahempaa seuraa siitä, että pidetään lupauksista kiinni. Suurena todellisena ongelmana on, että ihmiset eivät enää Yhdysvalloissakaan liiku työn perässä, niin kuin vanhaan hyvään aikaan. Päinvastoin on paikkakuntia, joissa on jähmetytty paikoilleen ja työttömyys on kymmeniä prosentteja.

Ketä nämä petetyt teollisuustyöntekijät äänestävät seuraavissa vaaleissa?

Mistä maailmakaupan säännöistä on kysymys? Krugmanin tiivistyksen mukaan maailmankaupan pelisäännöt on tarkoitettu estämään Trumpin kaltaisten toimijoiden epäkelpo käyttäytyminen.

Kauppasodat ovat yksiselitteisesti pahasta. Geopoliittisena oheistuotteena toki jokin valtio voi voittaa suhteellista etua ainakin tilapäisesti.

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Sisällissota: Väinö Linnan ”fiktio” vastaan ”vaihtoehtoinen” totuus

Kansakunta itsenäisenä on täyttänyt juuri tasavuodet. Aivan aiheesta muistellaan, miten kaikki alkoi, miten Suomi itsenäistyi. Mielenkiintoista tässä on, miten Väinö Linnan ”Täällä Pohjatähden alla” (samoin kuin osin myös ”Tuntematon sotilas”) muokkaa historiakäsityksiä. Tarkoitan syytöksiä historian vääristelystä, jota fiktio nimeltä ”Täällä Pohjatähden alla” joidenkin mielestä edustaa. Se on siis saanut epävirallisen historiankirjoituksen luonteen, joka lopulta aikojen saatossa – väitteen mukaan - on muotoutunut kiveen hakatuksi totuudeksi Suomen lähihistoriasta. Onpa mainittu, että Linnakin sen sellaiseksi tarkoitti.

Ensin syntyi voittajan teesi – "valkoinen totuus” – joka oli täysin ylivoimainen vastaväitteisiin (”punainen totuus”) nähden. Sitten syntyi Linnan antiteesi (halu ajatella toisin) ja nyt useimmat näkevät Linnan historiakäsityksen synteesinä aina itsenäisyysvaiheessa käydyn sodan nimeä myöten, mutta eivät toki kaikki. On niitä, jotka ovat epäilevät, että Linnan näkemys on muodostunut synteesiksi väärin perustein.

Se kuva, jota oli markkinoitu totuutena esimerkiksi sotien välisenä aikana on asetettu Linnan teoksessa kyseenalaiseksi. Eli Linnan fiktio siis edustaakin totuutta ja varhainen sisällissodan totuuskäsitys on, jos ei fiktiota, niin ainakin yksipuolisesti käsiteltyä historiaa.

On pakko selventää tätä ehkä vaikeaselkoista johdantoa esimerkillä.

Vesa Vares kirjoittaa tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2018 artikkelissa ”Kun ikoni painaa liikaa” edellä esitettyyn liittyen, että Väinö Linnan ”pohjantähteläisyys” dominoi historiankirjoitusta. Historiantutkijana häntä kiusaa, kun Pohjantähti-teossarjaa käytetään historian lähteenä jopa mieluummin kuin varsinaisia tutkimuksia. Vareksen kirjoituksessa viitataan jo aiemmin samasta aiheesta ilmestyneeseen Risto Volasen ja Lasse Lehtisen kirjaan ”1918 – kuinka vallankumous levisi Suomeen”. Molemmissa tapauksissa on kysymys samantyyppisestä kritiikistä Linnan asemaa kohtaan. Arvosteluni kirjasta olen julkaissut 5.2.2018 (”Lehtinen ja Volanen: Väinö Linna ja kansalaissodan tulkinnat”).

Vares edustaa selvästi porvarillista tulkintaa sisällissodasta.

Vareksen mukaan Pohjantähdestä on tullut vaihtoehdoton totuus. Hän moittii Linnaa porvarillisen näkökannan laiminlyönnistä ja torpparikysymyksen ongelmallisuuden suurentelemisesta.

Hän toteaa, että väite, jonka mukaan ”vasta Pohjatähden jälkeen asioista on voinut puhua” on liioittelua. Oleellista on kuitenkin, että valkoisella totuudella oli hegemoninen asema sekä sotien välisenä aikana että myös 1950-luvulla. Linna otti tehtäväkseen murtaa asennevallin yhdessä joidenkin tutkijoiden kanssa (ei siis yksin!) ja onnistui siinä. Pidän Linnan näkemystä oikeutettuna vastareaktiona, en historiakirjoituksen dominointina.

Pikemminkin Linna ja monet tutkijat (Juhani Paasivirta, Jaakko Paavolainen, Heikki Ylikangas) ovat tasapainottaneet kuvaa sisällissodasta, eivät epätasapuolistaneet.

Vares todistelee ”valkoisen” ja ”punaisen” näkökulman tasapäisyyttä käydyssä taistelussa hegemoniasta. Siis että molemmille avautui samanlainen ikkuna omien totuuksien levittämiseen. Valkoinen puoli oli voittaneena osapuolena kuitenkin täysin ylivoimainen valkoisen totuuden levittämisessä esimerkiksi sotien välissä. Vares ainakin osin myöntää tämän todetessaan, että ”punainen totuus oli olemassa, mutta valtakulttuurissa se jäi marginaaliin” ja vielä: ”punainen totuus ei saanut sijaa siinä myytissä, jonka voittanut osapuoli loi”.

Vares liittää kritiikkinsä siihen ajankohtaan, jolloin Pohjatähti julkaistiin. Vareksen mukaan yhteiskunnallinen olosuhde oli muuttunut 1960-luvun alussa ja Pohjatähden olisi siis pitänyt reagoida muuttuneisiin olosuhteisiin, jolloin punaisen puolen rooli olisi voitu nähdä monipuolisemmassa valossa.

Vareksen mielestä Linna ei kirjoittanut fiktiota vaan tulkitsi historiaa. Yhdyn siihen Vareksen toteamukseen, että ”Linna loi kertomusta ….. sosiaalisesti ja taloudellisesti tasa-arvoistuvalle Suomelle”. Onko siis väärin, jos tällainen yhteiskunnallinen kasvutarina esitettiin teossarjan avulla? Teossarjalla oli selkeä fokus. Ensimmäistä kertaa työväenluokka sai sille kuuluvan painoarvon yhteisistä asioista päätettäessä. Pohjantähti sekä reagoi tapahtuneeseen kehitykseen että loi modernin Suomen suuntaviivoja.

Vares moittii, että Pohjantähdessä ei ole yhtään aitoa porvarihahmoa. Asia on mielestäni nähtävä sellaisena, että työväestön ryhmädynamiikka toimi juuri näin: se näki valkoiset vihollisena yksipuolisuuteen saakka. Linnan tehtävänä kirjailijana ei ollut löytää objektiivista totuutta vaan heijastaa punaisten asennoitumista. Vares myöntää, että fiktiossa Linnalla on tähän oikeus. Tavallaan Vares ”luovuttaa” todetessaan, että punaisen osapuolen tarina tulee pysymään. Miksi? Koska se vastaa nykyihmisen odotuksiin paremmin kuin vuoden 1918 valkoisten tarjoama selitys. Valkoiselle tarinalle ei ole tilausta.

Kysymys on samaistumisesta, toteaa Vares. Punaisten tarinaan on helppo samaistua: huonompiosaisten taistelu parempi osaisia vastaan. Silti Varesta kaivertaa, että tämän päivän ihmisiltä puuttuu samaistumiskyky vuoden 1918 valkoisen ihmisen arvomaailmaan. Ilmeisesti, jos kykyä olisi, tulisi silloinen arvomaailma paremmin hyväksytyksi. ”Pohjantähteläisyys” on ikään kuin varastanut kuvan vuodesta 1918. Varesta vaivaa jatkuva yksipuolinen kiinnostus punaisten maailmaa kohtaan (= uhrin tarinaan).

Vares toteaa, että punaisen puolen tutkiminen ei ole ongelma, eikä edes se, että valkoisen puolen kostoterroria tutkitaan. Mutta se on ongelma, että muodostuu vain yksi totuus.

Mutta onko tämä tulkinta oikein?

Vareksen ajattelussa minua vaivaa ajatus, että vain punainen totuus saisi julkisuudessa sijaa ja jakaisi mielenkiinnon. Minusta asia ei ole näin. Viime aikaisissa historia-analyyseissa on korostettu nimenomaan molempien osapuolien ”syyllisyyttä” veritekoihin ja osallisuutta yhteisesti koettuun murhenäytelmään. Voi olla tietenkin niin, että tähän sekoittuu myötätuntoa hävinnyttä osapuolta kohtaan, mutta eikö se ole perin inhimillistä?

Jonkinlaisena synteesinä tai kompromissina Vares toteaa, että ”Pohjatähti ei kaipaa kaatamista, se on omassa lajissaan edelleen ylittämätön, mutta se kaipaa rinnalleen myös muuta kuin kopioitaan”. Vareksella on halu ymmärtää valkoisten vaikuttimia niistä lähtökohdista, jotka vallitsivat vuonna 1918.

Toisaalta eikö tänä päivänä voittopuolisesti ole nähtävissä pyrkimys ymmärtää molemmin puolin historiallista tilannetta, joka vallitsi vuonna 1918. Yksi osa tätä kompromissia on sisällissotakäsitteen hyväksyminen yli ideologiarajojen.

Voidaan kysyä, onko sen tyyppinen porvarillinen ajattelutapa, mitä Vares edustaa, marginalisoitunut Suomessa? Konsensus, solidaarisuus ja hyvinvointiyhteiskunnan voitot ovat syöneet varekselaiselta porvarillisuudelta kasvualustan.

Olen pyrkinyt ajattelemaan niin, että aiemmat pintakerrokset – syyllistämiskerrokset – ovat aikojen kuluessa väistyneet taustalle, ikään kuin hautautuneet syvemmälle ja myötätunto yhteistä koettelemusta kohtaan on noussut lähemmäksi pintaa.

Vareksen tapa lähestyä kansalaissotaproblematiikkaa on tiukasti omaa teesiä puolustava, mutta samalla hän kieltäytyy tuomitsemasta voimassa olevaa konsensushenkisyyttä, joka tuo lieventävän näkökulman hänen kiivauteensa.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Sisällissodan muisto kaiken tapahtuneen jälkeen

Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sisällissodansodan jälkeen. Tässä kirjan arvioinnin kolmannessa ja viimeisessä osassa keskityn aikaan 1930-luvulta lähelle nykypäivää.

Mitä kaikkea seurasi kansalaissodasta (käytän tätä nimeä, kun olen siihen tottunut)? Seppo Hentilän mukaan mm. Lapuan liike -niminen terrorijärjestö, suojeluskunnat kaikessa laajuudessaan ja vielä se jännittynyt oikeisto-vasemmisto -asetelma, joka vallitsi sotien välisenä aikana.

Suomeen syntyi sotien välisenä aikana monia fasismin tunnuspiirteet omanneita järjestöjä (Suomen kansan liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto), joilla usein oli pinnalta katsoen hyvä tarkoitusperä, mutta jotka syyllistyivät laittomuuksiin. Näille järjestöille oli ominaista halveksiva suhtautuminen demokratiaa kohtaan.

Lakkautetun Lapuan liikkeen jalanjäljillä nousi Isänmaallinen Kansanliike (IKL). Viesti oli selvä: vapausota ei ole päättynyt. Lisäksi omaksuttiin muodikkaita piirteitä natsi-Saksan ideologiasta. Hetkinen, mutta eihän Suomessa ollut rotuoppia! Oli, sanoo Hentilä. Sen nimi oli ryssäviha.

Heimosotien tappioon turhautuneet akateemiset nuoret perustivat Akateemisen Karjala-Seuran. Siitä tuli yksi valkoisen Suomen merkittävimmistä järjestöistä. Seuran tunnuslauseessa viitataan uskoon "suureen Suomeen". Sille tunnusomaisia piirteitä olivat ryssäviha, antikommunismi ja aitosuomalaisuus.

Sekä äärioikeiston että äärivasemmiston loiskiehunta lopetettiin ns. kommunistilakien avulla. Vedettiin selvä pesäero ääriliikkeisiin. Tämä merkitsi sitä, että Suomessa tapahtui merkittävä käänne suhteessa natsi-Saksaan 1930-luvun alussa. Suomi ei altistunut radikaaleille fasistisille liikkeille.

Sosiaalidemokraatit saivat vuoden 1936 eduskuntavaaleissa 83 kansanedustajaa. Punamulta alkoi häämöttää näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kun Tanner ilmoitti vaalien jälkeen puolueensa olevan valmis neuvottelemaan hallitukseen menosta, tyrmäsi presidentti Svinhufvud ajatuksen: ei hänen presidenttikaudellaan. Ilmoituksen tylyys kertoo, että vanhat epäluulot olivat edelleen pinnalla.

Presidentinvaaleista (1937) muodostui tiukka kamppailu, jossa vastakkain olivat ykkösvaihtoehtoina oikeiston Svinhufvud ja vasemmiston kannattama Ståhlberg. Valituksi tuli kuitenkin mutkikkaan pelin jälkeen Kyösti Kallio, joka avasi tien punamultahallitukseen. Sekä oikea että vasen reuna heikkenivät 1930-luvun lopulla.

Paradoksaalisesti Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen talvisodassa tapahtui äärioikeiston ennakoimalla tavalla. Kovin lupaavasti ei yhteen hiileen puhaltaminen käynnistynyt, kun Mannerheim julisti sodan olevan jatkoa vapaussodalle. Käytännössä yksimielisyys kuitenkin toimi: myös kommunistit – valkoisten veteraanien yllätykseksi – tarttuivat aseeseen. Talvisodan jälkeen oli mahdollista pystyttää muistomerkki vuoden 1918 punaisille.

Hentilä arvioi, että punamultavaihe 1930-luvun lopulla oli tärkeä välivaihe kohti riittävää yksimielisyyttä sotaa ajatellen. Mutta miten olisi käynyt, jos oikeiston rynnäkkö 1930-luvun alussa olisi onnistunut?

Tapahtui uskomattomia asioita: SAK ja STK solmivat tammikuun kihlauksen 1940. Myös kynnys työväen liittymiseksi suojeluskuntiin madaltui. Tolvajärvellä päärintamavastuu oli tamperelaisilla työläiskotien pojilla. Perustettiin myös aseveliliitto, joka oli tarkoitettu porvariston ja työväestön yhteiseksi järjestöksi. Uudella järjestöllä oli sosiaalinen tilaus. Siitä tuli jättimenestys. Aseveliliitto poiki käsitteet ”aseveliakseli” ja ”asevelisosialistit”.

Yllätyksiä kuitenkin ilmestyi yksimielisyyteen viitoitetulle tielle, sillä sdp:n vasemman reunan (ei siis kommunistien) toimesta perustetiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, johon liittyi puolessa vuodessa lähes 40 000 jäsentä. Se oli sodanjulistus sdp:n tannerilaiselle enemmistölle. Hentilän arvio on, että kysymys oli nimenomaan protesti sdp:n enemmistön yhteistyöhakuisuudelle ja toisaalta kertoi sodanvastaisesta mielialasta. Tästä liikkeestä muodostui sodan vastainen oppositio jatkosodan aikana. Ja eiköhän tässä näkynyt jo tulevan SKDL:n siemen.

Jatkosodan aikana heijastuivat kansalaissodan rintamalinjat. Oli niitä, jotka näkivät vapaussodan jatkuvan ja haaveilivat Suur-Suomesta. Tannerista vasemmalle (Tanner mukaan lukien) paheksuttiin vanhan rajan ylitystä.

Hentilä toteaa, että jatkosodan lopputulos mursi sisällissodan muistamisen valkoista hegemoniaa – ei missään nimessä kuitenkaan kokonaan. Sodan jälkeen kommunistit olivat sdp:tä aktiivisempia ”luokkasodan” muiston elvyttäjiä.

Seuraavan kerran suomalaisten käsityksiä ravisutti Väinö Linna teoksellaan ”Täällä Pohjantähden alla”. Fiktiivinen teos herätti myös erittäin laajaa historiakeskustelua. Aikojen myötä Linnan käsityksiä kansalaissodasta on alettu pitää historiankirjoituksena, mikä on kohtuutonta. Linnan teossarjaa tarkasteltaessa on syytä muistaa, että kirjoittamisen aikoihin valkoinen vapaussotatulkinta oli edelleen voimissaan. Linna haastoi vallitsevat tulkinnat: punaiset eivät olleet huligaaneja vaan taistelivat köyhyyden ja hädän poistamisen puolesta. Tämän kirjoittaja on sitä mieltä, että Linnan urotyössä oli kysymys yhteiskunnallisesta kasvukertomuksesta. Tieteellisesti kansalaissodan surmia tutki Jaakko Paavolainen teoksissaan ”Punainen terrori” (1966) ja ”Valkoinen terrori” (1967). Varsinkin valkoisen terrorin esille ottaminen ja analysointi herätti jälleen laajaa ärtymystä.

Sekä Linnalla, että Paavolaisella oli yhteinen haaste: hävinneen puolen ymmärtäminen. Ratkaisevaa tulevia aikoja ajatellen oli murhenäytelmän kokeminen yhteiseksi. Kansallinen eheytyminen vaati a) ymmärrystä, b) sovintoa. Juuri nämä teemat korostuivat 1960-luvulla. Kuusikymmentäluvulle tultaessa oli saatu jo riittävästi etäisyyttä, jotta oli mahdollista kokea menneisyys kypsemmin.

Menneisyyden hallinnan tärkeitä osia olivat Linnan teoksien ohella monet tutkimukset, joista keskeisiä ovat Jaakko Paavolaisen ja Heikki Ylikankaan syväluotaukset. Hentilä ylistää Ylikankaan ”Tie Tampereelle” -teosta ja syystäkin. Vähitellen on syntynyt hyvin kiteytynyt kuva sisällissodasta. Kuva täydentyi tutkijakollektiivin ”Suomen sotasurmat 1914-1922” -työllä.

Samaan aikaan oikeistolaisten järjestöjen elvytykset eivät ole onnistuneet.

Sodasta käytetty nimi on vaihdellut aikojen ja olosuhteiden mukaan. Hentilä käsittelee käydyn keskustelun perin pohjin. Vapaussotakeskustelusta siirryttiin 1960-luvulla kansalaissotakäsitteen käyttöön Linnan teosten myötä. Yhdeksänkymmentäluvulla vakiintui sisällissotatermi. Pilvi Torstin haastattelututkimuksessa vuodelta 2012 sisällissotanimeä kannatti 34,5 prosenttia haastatelluista, kansalaissodalle antoi äänensä 28 prosenttia ja vapaussodalle 17 prosenttia.

Olen itse käyttänyt pohdinnoissani sekä kansalaissota- että sisällissotanimeä. Kansalaissota on tunneviritteisempi – siinä tuntuu läheisyys - kun taas sisällisota on neutraalimpi.

:::::::::::::::

Hentilän teos on sekä Suomen itsenäisyyden ajan historian oivaltava kertauskurssi että sisällissodan seurausten erittely. Kirjan valtava lähteistö kertoo paljolti sodan kiinnostavuudesta tutkijoiden ja muiden kirjoittajien keskuudessa.

Hentilä pystyy hallitsemaan laajan aiheen ja aineiston kiitettävästi. Teos on tervetullut lisä myös aiheen herkkään ”tasapuolisuuskeskusteluun”. Hentilä mielestäni korostaa hieman punaisten profiilia ja sillä tasapainottaa vieläkin näkyvää valkoisten hegemonista asemaa keskustelun moottorina.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Pahan Putinin jäljillä

MTV Uutiset kertaa Suomen ja Venäjän suhteiden kehitystä viime vuosina artikkelissa ”Mitä Putin ajattelee Suomesta? – Kokenut brittitoimittaja: Suomella on syytä olla hermostunut – Putin petkuttaa ja valehtelee” (julk. 18.3.2018). Jutun aluksi MTV Uutiset tarkastelee kertauksena Suomen ja Venäjän suhteita Putinin viime vuosina pitämien puheiden ja lausuntojen avulla.

Artikkeli sisältää runsaasti sisään upotettuja videopätkiä Putinin ja Sauli Niinistön tapaamisista. Nopeasti mennään kuitenkin artikkelin päätarkoitukseen eli Venäjän muodostamaan uhkakuvaan Suomelle. Uhka ilmaistaan verhotusti tai suoraan. Tavoitteena on saada kovapäiset suomalaiset ymmärtämään, että naapurissa on valtio, jonka suhteen on syytä olla hereillä.

Putinin käytyä Punkaharjulla heinäkuussa 2017, MTV:n ulkomaantoimittaja Mirja Sipinen kommentoi, että ”fakta on, että juhlapuheista huolimatta Suomen ja Venäjän välit eivät ole normaalilla hyvällä tasolla….syynä tähän on tietenkin Ukraina. Kuitenkin toimittaja lieventää hetken kuluttua sanomaansa: ”Tällaisessa nykymaailmassa Suomella onkin tavallaan aika hyvät Venäjä-suhteet!” Tässä viitataan vertailumaihin, joilla on paljon heikommat välit Venäjään.

Itse asiassa hän olisi voinut tehdä päälauseen tuosta jälkimmäisestä toteamuksesta. Siksi hyvin presidentti Niinistö on pitänyt huolta jatkuvasta yhteydenpidosta puhelinsoitoin sekä tapaamisin. Kai se on niin, että jutun markkinoinnin kannalta on hyvä pistää alkukaneetiksi, että suhteet eivät ole kunnossa.

Vielä MTV:n jutussa viitataan Andrei Illarionoviin (vaikuttaa nykyisin Yhdysvalloissa), entiseen Putin avustajaan, joka on innokkaasti levittänyt tietoa, että länsimaat eivät ole ymmärtäneet Putinin ajattelua. Illarionov lukee Baltian maat ja Suomen Venäjän etupiiriin kuuluviksi. Hän on yksi näistä ns. asiantuntijoista, joiden asiantuntijatittelin olen pistänyt usein lainausmerkkeihin, ei sen takia, että julistaisin hänet harhaanjohtajaksi, vaan sen takia, että katson hänen olevan hyvin asenteellinen arvioissaan. Illarionov on useampaa otteeseen pystynyt ylittämään uutiskynnyksen räväköillä ennustuksillaan, joille en ole antanut kovin suurta arvoa.

Selväksi on käynyt, että Putin korostaa Suomen puolueettomuutta. Ei ole sattuma, että hän käyttää tätä ilmaisua. Sehän perustuu vanhaan Suomen aseman määrittämiseen kylmän sodan aikana ja ilmaisee Putinin toiveen Suomen geopoliittisesta asemasta. Nykyisin meillä puhutaan sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, mitä Putin välttää käyttämästä Suomen noudattamasta politiikasta.

::::::::::::::::::::

Kokonaiskuvan luomiseksi on syytä lainata viime syksyn kirjamessujen aikaista toimittaja Luke Hardingin haastattelua, (MTV3: ”Arvostettu brittitoimittaja: Putin katsoo Suomea kuin KGB:n vakoilija”), koska sen kautta voi valaista voimakkaasti länsiorientoituneen toimittajan näkökohtia ja asenteita. Luke Harding otti tehtäväkseen opastaa suomalaisia siltä pohjalta, että meillä ei oikein tajuta minkälainen huijari Putin on. Kiinnitin huomiota jo kirjamessuilla hänen setämäisesti opettavaan tyyliin. Harding totesi MTV:n haastattelussa, että Suomen on syytä olla hermostunut Venäjän naapurina. KGB-mies ei pääse vakoilijankaavustaan eroon!

Harding neuvoo, että Putin ei usko ”demokraattisiin mielipiteisiin, ihmisoikeuksiin ja instituutioihin”. Harding antaa ohjeita sillä tavoin yksioikoisesti, että hän näkee suomalaisten ottavan kaikki Putinin lausunnot hyväuskoisesti vastaan. Jonkun olisi syytä kertoa, että Suomessa monilla ihmisillä on pitkä historia elettynä Venäjän kupeessa ja näkemykset ovat tervehenkisen kriittisiä Putinin mielipiteitä kohtaan – ilman toimittaja Hardingin opastusta.

Harding toteaa haastattelussa, että ”Venäjä pitää Suomea osana lähiulkomaitaan, vaikutuspiiriään. Sillä on veto-oikeus Suomen geopoliittisiin ja sotilaallisiin päätöksiin varsinkin Natoa koskevan kiistanalaisen kysymyksen suhteen”. Sanamuoto on erikoinen: suomalaisten suuri enemmistö on ollut Natoon liittymistä vastaan. Ylivoimainen enemmistö näistä ihmisistä on aidosti sotilaallista liittoutumista vastaan, sanoo Venäjä mitä tahansa. Hardingista jää kuva, että hän pyrkii opastamaan tietämättömiä suomalaisia kaidalle tielle kertomalla, miten härskisti naapurin valtionpäämies oikeasti käyttäytyy.

Hardingilla on paljon tietoa, mutta sitä tulkitessaan hän oikoo tosiasioita ja täyttää aukkopaikkoja omilla oletuksillaan. Hän on lännen mies, joka ei näe Venäjän käyttäytymisessä esimerkiksi reagointia Nato-maiden pyrkyyn Venäjän rajoille.

Tosiasiassa Hardingin ”länsi” on pirstoutunut moniin heterogeenisiin osiin, jotka ulottuvat liberaalista demokratiasta aina autoritäärisiin yhteiskuntiin saakka - lukuisin variaatioin. Kuva lännestä ei ole niin ihanteellinen kuin Harding näkee. Ehkä hän puhuu enemmänkin siitä lännestä, jonka hän toivoisi olevan olemassa.

::::::::::::::::

Jos idässä on tällainen ilmestyskirjan peto, onko siihen suhtauduttava kohtalonomaisesti? Sirotellaanko tuhkaa pään päälle ja vaelletaan hitaasti kohti hautausmaata? Vai ryhdytäänkö ankaraan vastarintaan ja lykätään rautaa rajalle?

Minusta presidentti Niinistön ja suomalaisten suuren enemmistön kanta on hyvin lähellä toisiaan: Venäjällä on omat kiistattomat ja vastenmieliset syntinsä. Tosiasiat on tunnustettava. Emme voi kuitenkaan muuttaa diktatuuria demokratiaksi. Emme voi puhkua raivon vallassa kaikkia Venäjällä todettuja väärinkäytöksiä vastaan.

Ei siihen pysty Hardingkaan. Hänkin taistelee vain sanan miekalla ilmestyskirjan petoa vastaan.

Liioin on turha kuvitella, etteikö Venäjä pyrkisi hybridivaikuttamiseen ja luomaan kyberhyökkäysten uhkaa. Suomi ei kuitenkaan ole tässä suhteessa akuuteimmassa polttopisteessä. Ei meidän presidentinvaaleihimme kohdistunut käytännössä juuri minkäänlaista propagandaiskua.

Usein Venäjän vaikuttamistavoitteet nähdään juuri meidän aikaamme liittyvinä. Totuus on toisenlainen. Esimerkiksi Aleksi Mainion tuore kirja ”Erkon kylmä sota” on tervetullut tietoisku menneiden aikojen (1950-luvulta 1980-luvulle) vakoilutoiminnan intensiivisyydestä. Räikeydessä silloin oltiin pidemmällä kuin tänään. Propaganda- ja vakoilutoimintaa tulee aina olemaan sekä lännestä että idästä.

Pitäisikö siis kyberhyökkäykset ottaa vastaan tapahtuvana/tapahtuneena tosiasiana? Ei tietenkään. Hyväuskoisuudesta rangaistaan ennemmin tai myöhemmin. Jälleen tarvitaan suhteellisuudentajua, jonka avulla todelliset kyberturvallisuutta uhkaavat vaaratilanteet pystytään torjumaan hyvin valmistautuneena.

Meidän on pystyttävä tarkastelemaan uudella tasolla Venäjä-suhteitamme. Ja niinhän me teemme osittain jo nyt: näemme, että naapuria ei voi muuttaa , täytyy siis sopeutua tilanteeseen. Tuomme nöyristelemättä kantamme esiin koskien Ukrainaa ja Krimiä. Olemme mukana pakotteissa. Monissa muissa maissa pakotteet on asetettu suuremmassa määrin kyseenalaiseksi kuin Suomessa, jolla on ollut naapurimaasuhteesta johtuen paljon menetettävää.

Realismiin kuuluu myös olla liittoutumatta sotilaallisesti. Suomalaisten suuri enemmistö on sitä mieltä, että emme halua lännen sotilaalliseksi etuvartioksi (vaikka muutoin olemmekin yksiselitteisesti osa länttä) emmekä mahdollisen ensi-iskun kohteeksi. Kaksinaismoralismia? Ei suinkaan vaan realismia, jota olemme harjoitellet satoja vuosia.

Yhtä asiaa on vältettävä tunnontarkasti: ei pidä sallia – joskus harrastettua - joidenkin suomalaisten hyökkäyksiä toisia suomalaisia vastaan Venäjän avulla. Silloin menetämme uskottavuuden omissa silmissämme.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Vietnam kaiken jälkeen – muistojen raskas taakka ihmisten mielessä

Eletään vuoden 2018 maaliskuuta. Amerikkalainen lentotukialus on juuri tehnyt neljän päivän ystävyysvierailun Da Nangiin, kaupunkiin, jonka nimi syöpyi mieleen Vietnamin sodan aikana. Tämä oli ensimmäinen amerikkalaisen sota-aluksen vierailu Vietnamissa itse sodan jälkeen. Vierailu sisälsi käynnin Agent Orange -myrkytysuhrien keskuksessa. Toki mukana oli myös suurvaltapolitiikkaa: luomalla suhteita Vietnamiin USA pyrkii pienentämään Kiinan vaikutusvaltaa Etelä-Kiinan merellä. Maailmanmahtajien taistelu vaikutusvallasta jatkuu kuin silloin ennen….

Unohtaminen armahtaa? Ehkä, mutta toisaalta muistot ovat niin kaukaa, ettei niiden enää anneta häiritä keskinäistä yhteydenpitoa. Sosialistinen Vietnam ja kapitalistinen Yhdysvallat ovat löytäneet toisensa. Ja juuri näistä ideologisista syistä – suurvaltapolitiikan ohella - maat olivat verivihollisia 50 vuotta sitten!

Kaikki koettu oli siis turhaa? Onko sodalle pakko löytää selitys? Sokea viha vierasta kohtaan syöksee kansakunnat sotiin yhä uudelleen ja uudelleen niin kuin olemme nähneet Vietnamin jälkeenkin.

::::::::::::::::::

Vietnamin sotaa käsittelevän dokumentin 10. ja viimeisessä osassa käytiin läpi vaiheita amerikkalaisten vetäytymisen (1973) ja sodan loppumisen (1975) välillä. Geoffrey C. Wardin käsikirjoittama ja Ken Burnsin ja Lynn Novickin ohjaama dokumenttisarja pystyi pitämään tasonsa loppuun saakka. Hieno voimainponnistus!

Sodan loppuvaiheiden kanssa samaan aikaan amerikkalaiset turhautuivat Watergate-skandaalin takia, joka aiheutti presidentti Nixonin eroamisen.

Sota ei loppunut amerikkalaisten lähtiessä, vaan jatkui sellaisena kuin se oli alkanutkin eli sisällissotana. Rauhansopimus Pariisissa ei ratkaissut siis mitään. Sotatoimet käynnistyivät miltei välittömästi, kun muste aseleposopimuksesta oli kuivunut.

Etelä-Vietnamin armeijan vastarinta mureni vähitellen. Etelävietnamilaiset olivat katkeria, kun rauhansopimuksessa ei sovittu pohjoisvietnamilaisten sotilaiden poistumisesta etelästä. Nyt sillanpääasemat olivat valmiina tulevaa etenemistä varten. Richard Nixonin lupaus presidentti Thieulle auttaa Etelä-Vietnamia, jos sen armeija joutuu pulaan, suli Watergaten syövereihin: Yhdysvaltain presidentillä oli muuta ajateltavaa.

Amerikkalaisten kiinnostus koko sotaa kohtaan romahti irtautumisen seurauksena. Seurasi piinallinen loppuvaihe, jossa etelävietnamilaisten taistelutahto romahti ja armeija hajosi. Karkureita oli valtavasti. Vetäytyvien joukkojen mukana seurasi 400 000 siviiliä. Pakokauhu tarttui ja syöksyttiin kohti murheellista loppunäytelmää.

Yhdysvaltain kongressi äänesti presidentti Fordin avustusesityksen nurin.

Da Nang luhistui ja pian sen jälkeen tie Saigoniin avautui. Huhtikuussa 1975 presidentti Thieu väistyi. Heti perään Saigonia pommitettiin ja pian pohjoisvietnamilaiset murtautuivat itse kaupunkiin.

Lopun sekasortoisissa vaiheissa Yhdysvaltain Saigonin suurlähetystö evakuoitiin. Etelään pakkautuneet sotilaat ja pakolaiset yrittivät päästä epätoivoisesti amerikkalaisiin aluksiin. Ainoa pelastuskeino olivat helikopterit, joiden avulla monien siirtyminen laivoille onnistui. Aluksille kertyi niin paljon väkeä, että laskeutuneet helikopterit jouduttiin työntämään mereen. Etelä-Vietnamin armeija sotilaat vaihtoivat sotilaspuvut siviileihin välttääkseen kostotoimenpiteet. Sota oli faktisesti saavuttanut päätepisteen.

Vietnamin (Indokiinan) sota oli kestänyt 30 vuotta 1945-75 ja vaatinut 3 miljoonan vietnamilaisen hengen. Kummallisesti tämä luku usein vain ohimennen sivuutetaan, vaikka se oli kärsimysten ytimessä.

Sodan jälkeen 1,5 miljoonaa etelävietnamilaista joutui uudelleenkoulutusleireillä indoktrinaation kohteiksi. Le Duanin suorittama talouden kollektivisointi ja teollisuuden kansallistaminen johtivat murheellisiin seuraamuksiin. Elintaso romahti. USA:n kauppasaarto täydensi tuhon. Voidaan esittää inhottavia kysymyksiä: ketä tai mitä sodan vastustajat kannattivat? Entä ketä tai mitä sodan kannattajat vastustivat?

Seurasi sisällissodan päätösvaiheelle tyypillisiä ilmiöitä: voittajat eivät huomioineet hävinneiden tarpeita lisäten inhimillistä hätää. Joidenkin ennakoimaa verilöylyä ei kuitenkaan toteutettu.

Vietnamista pakeni kaikkiaan 1,5 miljoonaa ihmistä, suuri osa venepakolaisina. Yhdysvaltoihin pääsi 400 000 pakolaista. Le Duan kuoli vuonna 1986. Seuraajat käynnistivät talousuudistukset ja Yhdysvallat lopetti kauppasaarron vuonna 1994. Seuraavana vuonna suhteet normalisoitiin.

Amerikkalaiset muistivat sodan uhreja Washington D.C.:hin pystytettyyn muistomuuriin kaiverretuilla sodan uhrien nimillä. Heitä oli kaikkiaan 58 000……

Sodan päättymisestä on kulunut yli 40 vuotta. Kuten dokumentissa todetaan, murhenäytelmä ei ole poistunut ihmisten mielestä. Sisällissodat ovat sodista julmimpia. Tarinat ovat jääneet ja niiden varaan voidaan pystyttää toiveikkaasti sovinnon rakennuspuut. Pitikö tämä kärsimysnäytelmä kokea ennen kuin Vietnam sai sille kuuluvan oikeuden elää?

::::::::::::::::::

Minulla on paljon muistumia Vietnamin sodasta. Tässä joitakin:

Vietnamin sota koettiin amerikkalaisten puolelta niin epämiellyttävänä, että se haluttiin sodan jälkeisinä vuosina sulkea pois historiamuistista. Tosin elokuvien kautta sama kerran hävitty sota voitetaan yhä uudelleen. Viihdeteollisuuden keinoin kirjoitetaan historiaa uusiksi.

Väistämättä mieleen tulee Robert McNamarasta kertova Errol Morrisin briljantti dokumentti ”The Fog of War” (2003), jossa ikääntynyt (87 v.) McNamara muistelee Vietnamin sotaa. Dokumentin loppukohtauksessa McNamara ajaa autoa sateen piiskatessa tuulilasia. Morris haastattelee takapenkiltä ja kamera välittää taustapeiliä hyväksi käyttäen McNamaran kasvojen ilmeet. Morris esittää kysymyksen, joka summaa koko dokumentin: tunnetteko olevanne vastuussa Vietnamin sodasta, tunnetteko syyllisyyttä? Ollaan viimeisellä rajalla; sitä ennen tämä sodan arkkitehti on kriittisesti ja itsekriittisesti arvioinut Vietnamin sotaa. McNamara vastaa, ettei halua mennä yhtään pidemmälle selityksissä, joudutaan vain lisäselityksiin, kun ihmiset eivät ymmärrä sodan luonnetta, ja kun he eivät ymmärrä McNamaraa itseään: ”Monet ihmiset ajattelevat, että olen son of a bitch”.

::::::::::::::

Vietnamin sodan syitä ja seurauksia on selitetty lukemattomin tavoin. Omat kysymykseni kuuluisivat seuraavasti:

Oliko kysymys Vietnamin sisällissodan ymmärtämisestä väärin ideologiseksi kylmän sodan vastakkainasetteluksi idän ja lännen välillä domino-teorian hengessä? Robert McNamara toteaa Fog of Warissa, että konfliktien ratkaisuissa on kysymys taidosta ja kyvystä asettua vihollisen asemaan. Kuuban kriisin (1962) kohdalla tässä onnistuttiin, Vietnamin kohdalla ei. Eikö juuri huippuälykkään Robert McNamaran olisi pitänyt pystyä tähän – siis pystyä toteuttamaan omaa oivallustaan?

Vai

Oliko kysymys yhdestä kylmän sodan väärinymmärretystä vaiheesta, jossa George F. Kennanin rauhanomaiseksi tarkoitettua policy of containmentia (kommunismin patoamispolitiikkaa) yritettiin toteuttaa sotilaallisin keinoin?

Vai

Oliko kysymys siitä, että amerikkalainen ylpeä kaikkivoipaisuus kohtasi köyhän mutta patrioottisen kansan, joka halusi viimeisen saakka pitää kiinni itsemääräämisoikeudestaan?

Vai

Oliko kysymys omatuntojen välisestä taistelusta kotirintamalla, jossa länsimainen syyllisyydentunto sodankäynnistä tuhansien kilometrin päässä omasta kotimaasta lopulta nujersi ”suuren hiljaisen enemmistön” itsestään selvänä pidetyn patrioottisuuden?

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Kaikkein onnellisin maa maailmassa?

Meillä on saanut kohtuullisen runsaasti mediatilaa uutinen, jossa on perattu YK:n ”World Happiness Reportia” (Ranking of Happiness 2015-2017), jonka tuoreessa vertailussa Suomi on 156 maan joukossa ykkösenä. Toiseksi sijoittui Norja, kolmanneksi Tanska, neljänneksi Islanti, viidenneksi Sveitsi, kuudenneksi Hollanti, seitsemänneksi Kanada , kahdeksanneksi Uusi-Seelanti, yhdeksänneksi Ruotsi ja kymmenenneksi Australia.

Onnellisuusmittauksen kriteereinä olivat bkt/capita (ostovoima), elinajan odote, yhteiskunnallisen vapauden aste, julkisen sektorin ja yritysten korruption määrä, avun saanti toiselta ihmiseltä (jalomielisyys), lahjoitukset hyväntekeväisyyteen sekä positiivisten ja negatiivisten tunteiden määrä aikayksikköä kohden.

Netissä asiasta on jonkin verran keskusteltu ja Hesari antoi julkisuutta asialle sisäsivujen parin palstan uutisella. Lehdessä on myös lainattu ulkomaisten lehtien ihmettelyä ja kehuja.

Olen pyrkinyt näissä blogikirjoituksissa menemään lukujen taakse ja erittelemään erilaisten paremmuustilastojen perusteluja. On todennäköistä, että onnellisuus kumpuaa elinympäristön kannustimista. Sitä ei hevillä uskoisi, kun ajatellaan sitä kovaa kritiikkiä, jonka kohdistamme elämiseen ja olemiseen täällä pohjan perukoilla! Johtopäätös voisi olla, että ihmiset ymmärtävät, että onnellisuus on kovan työn takana. Ja parempaan pääsee vain kritisoimalla olemassa olevaa.

Voi olla, että onnellisuuteen vaikuttaa eri maissa eri asiat. Ovatko siis Israelin (sija 11) onnellisuuden perusteet samat kuin Suomessa? Eivät välttämättä. Epäilen kuitenkin, että suurimmaksi osaksi onnellisuustekijät perustuvat kaikille yleiseen hyvinvoinnin asteeseen.

Ulkomailla - Hesarin mukaan - on jonkin verran pohdittu suomalaisten onnellisuuden syitä. On esitetty enemmän tai vähemmän tosissaan, että syynä ovat veljellinen kilpailu Ruotsin kanssa, luonto, valoisat kesäyöt, luottamus, taloudellinen vakaus, naisten voima (Frauenpower), tasa-arvo (äänioikeus naisille ensimmäisenä maana Euroopassa, käytössä on vain yksi hän-pronomini), lastenhoito, koulutusjärjestelmä, ilmainen terveydenhuolto, kahvi, yksinolo, sisu….

Epäilijät ovat taas ihmetelleet, miksi Suomi voi olla onnellisuusvertailun kärjessä, kun osan vuodesta (ja joskus koko vuoden) sää on niin kurja. Osa leimaa tällaiset onnellisuustilastot subjektiivisiksi ja harhaanjohtaviksi.

::::::::::::::::

Yleensä menestys eri mittareilla toistaa jo tunnettua menestyskaavaa. Samat maat ovat huipulla tilastosta riippumatta. Olen näissä blogikirjoituksissa seurannut hyvin monia erilaisia mittareita. Niiden tulokset muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan.

The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilla 21, 20 ja 19.

Mittauskohteina olivat seuraavat teemat (jakautuen lukuisiin alakohtiin): turvallisuuskysymykset, tuotannon monipuolisuus, identiteettikysymykset, julkisen talouden kestävyys, sosio-ekonominen dynamiikka, eriarvoisuustekijät, korruption määrä, talous yritys- ym. toiminnan mahdollistajana, bkt ja luottamus poliittiseen järjestelmään.

Suomi on säilyttänyt tilaston aiemman ykkösaseman, joten kysymys ei ole mistään sattumasta. Eri asia on sitten uskotaanko näiden tilastojen erehtymättömyyteen. Itse ajattelisin niin, että ne ilmaisevat kohtuullisen hyvin maiden aseman sanokaamme dekadeittain.

Kolmen vuoden takaista valtioiden hauraustilastoa (Suomi oli silloinkin ykkösenä) kommentoin seuraavasti (1.8.2015):

”Yksi maita erottavista tekijöistä on suvaitsevaisuus. Mitä suvaitsemattomampi ilmapiiri, sitä levottomampaa on. Eheys saavutetaan monien mielestä sillä tavalla, että kansakunta säilytetään samankulttuuristen ihmisten yhteisönä. Onkohan näin?

Uskoisin, että kansakunnan sivistyksen taso, sen eheys mitataan kyvyllä nähdä erilaisuus, mutta myös kyvyllä sulauttaa erilaiset ihmiset osaksi kansakuntakokonaisuutta. Tämä on taitolaji. Emme me ihan heikkoja ole tässä kilpailussa.”

Vähän myöhemmin itsessäni heräsi kuitenkin epäily:

”On täysin mahdollista, että tulevien vuosien rankingiin vaikuttavat meidän maahanmuuttoasenteemme. Meillä on petrattavaa kaiken vieraan hyväksymisessä.”

Taisin nähdä asian synkempänä kuin se onkaan.

Jos hyppäämme YK:n onnellisuustilastoon, niin viimeisimmässä vertailussa mukaan oli otettu myös maahanmuuttajat onnellisuutensa arvioijina. Mikä oli seuraus? Suomi hypähti edelliskerran sijalta viisi ykköseksi! No, on vaikea sanoa oliko juuri tämä se syy , mikä nosti Suomen ykköseksi. Joka tapauksessa nettiä seuraamalla voisi päätellä, että osa suomalasista on omaksunut jyrkän muukalaisvihamielisyyden. YK:n onnellisuusvertailun perusteella ainakaan meille muuttaneet maahanmuuttajat eivät ole kokeneet olemassa olevaa vihamielisyyttä ahdistavana. Maahanmuuttajat eivät ole heikentäneet onnellisuuttamme, pikemminkin päinvastoin.

Ja löytyihän se todistekin: YK:n edellä mainitussa tilastossa on vertailtu maahanmuuttajien onnellisuutta erikseen ja ykkösenä on Suomi! Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?

::::::::::::::::::::

Yksi onnellisuuden takaajista on todennäköisesti yhteisöllisyyden kokemisen tunne. Olen tässä valinnut mittariksi verotuksen, jonka katson kuvaavan sitä, mikä arvo annetaan yhteisille palveluille. Julkisten palveluiden kustannukset maksetaan huomattavalta osin veroina – vähemmän käyttäjämaksuina.

Näin tapahtuu monissa muissakin maissa, mutta suomalaisten halu ”ostaa” mielellään palveluja verorahoituksella on poikkeuksellista.

Verohallinnon elo-lokakuussa 2017 teettämän asennetutkimuksen mukaan 79 prosenttia kyselyyn vastanneista suomalaisista maksaa veronsa mielellään. Luku on noussut neljässä vuodessa 10 prosenttiyksikköä.

Verohallinnon mukaan 96 prosenttia vastaajista pitää verojen keräämistä tärkeänä, koska veroilla voidaan ylläpitää hyvinvointivaltiota.

Tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes kaksi viidestä vastaajasta kokee olevansa vihainen ja turhautunut maksamiensa verojen määrästä, Verohallinto kertoo.

Tulos on näennäisesti ristiriitainen, mutta vain näennäisesti. Spontaani reaktio veronmaksamiseen on juuri tuo edellä kuvattu ärtymyksen tunne, mutta syvällisemmin suomalaiset ymmärtävät paremmin kuin useimpien muiden maiden kansalaiset verojen maksamisen yhteyden hyviin julkisiin palveluihin.

:::::::::::::::::

Verojen maksu ja esivallan kunnioittaminen ovat yhteydessä käsitteeseen luottamusyhteiskunta. Ihmisillä täytyy olla tunne, että luotetaan niihin instituutioihin, jotka suojelevat meitä, ja joiden palveluja käytämme.

Suomen menestys on paljolti luottamusyhteiskunnan (Skandinavian maat, Suomi mukaan lukien ovat tässä aivan maailman kärjessä) ja siihen kiinteästi liittyvän kilpailukyvyn ansiota. Luottamusyhteiskunnan mittarina voisi kansanomaisesti käyttää luottoa ventovieraaseen ihmiseen, siis esimerkiksi viranomaiseen. Suomi on erilaissa rehellisyystesteissä, jossa esim. lompakko sijoitetaan julkiselle paikalle ja sitten tarkkaillaan palautetaanko se omistajalle vai varastetaanko, aivan kärkisijoilla, usein ykkösenä.

Rehellisyys on selkeästi yksi arvo, jolla suomalaiset pärjäävät. Rehellisyyden arvostus on myös säilynyt kohtuullisen hyvin, sen todistavat aivan viime aikoina tehdyt tutkimukset.

Voiko valtio olla ”matalan luottamustason tasapainossa?” Hyvä kysymys. Tällaisen trendin uhka leijuu ilmassa yhteiskuntafilosofi Francis Fukujaman mukaan. Vahinko olisi suuri, jos nyt annetaan luottamusyhteiskunnan rapistua säästöpaineissa. On myönnettävä, että luottamusyhteiskuntaan kohdistuu selvästi sitä heikentäviä paineita.

:::::::::::::::::

Pohjoismaiden järjestelmällä on hyvät puolustus- ja suojausmekanismit vanhastaan eriarvoistavaa ja pirstouttavaa trendiä vastaan. Amerikkalaistyyppisestä polarisoitumisesta ei ainakaan vielä ole selviä merkkejä. Teoksen ”Suomalaisten arvot” kirjoittanut Klaus Helkama näkee yhtenä syynä yhtenäisyydelle vahvat vapaaehtoistyön ja yhdistystoiminnan perinteet. Rikkaat ja köyhät osallistuvat samoihin harrasteisiin. Yhdessä kokeminen onnellistaa!

Tasa-arvoisuutta mitataan Gini-indeksillä, jossa luku 100 kuvaa mahdollisimman epätasa-arvoista tulonjakoa ja luku nolla tasa-arvoista. Monesti on todettu, että 1980-luku oli Suomen ”paras” vuosikymmen, kun ihmisiltä on asiaa kysytty. Vuonna 1987 Gini-indeksi oli 18,7. Esimerkiksi vuonna 2013 se oli 26,5. Muutos on merkittävä eriarvoistuvaan suuntaan, vaikka jälkimmäinen lukema sinänsä on vielä kansainvälisesti hyvä.

:::::::::::::::

Paljon parjattu suomalainen julkinen säätelyjärjestelmä on myös yksi vakauden ja sitä kautta onnellisuuden tuoja, vaikka sitä voi olla vaikea myöntää. Yhtälailla varhain omaksuttu kansansivistystyö ja edustuksellinen demokratia ovat mahdollistaneet vaikuttamisen yhteiskunnan eri tasoilla poikkeuksellisessa laajuudessa.

Onnellisuuden edellytykset on siis rakennettu vahvalle pohjalle Suomessa. Palkintona tästä ovat kärkisijat kansainvälisissä vertailuissa.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Trumpin ja Putinin yhteinen maailmanjärjestys?

Olkoon vakka vaikka Donald Trump ja olkoon kansi vaikka Vladimir Putin. Molemmat ovat tehneet tilauksen toisilleen, ja kas, sitä saa mitä tilaa.

Molemmat ovat valinneet kotimaansa olemassaolon perustaksi ekseptionalismin (oman maan ainutlaatuisuuden) ja molemmat ovat ottaneet ohjelmakseen Manifest Destinyn, suuren kohtalonuskoon pohjautuvan tehtävän. Trump on julistanut ”Make America Great Again” -oppiaan vaalikampanjastaan saakka ja Putinin uho presidentinvaalikampanjan alla saa yhä suurellisempia muotoja.

Molempien ohjelma vetoaa äänestäjien alhaisimpiin vaistoihin. Mikä lopulta merkitsee? Vain loputon vallanhimo, diktatuuri muodollisen demokratian keskellä. Jossain taustalla on molempien (ehkä tahaton) oivallus, että liberaali keskiluokka on menettänyt valta-asemaansa ja ääniä keskitytään kalastamaan enemmän tai vähemmän tiedostamattomalta työväestöltä ja pienituloisilta, joita voidaan helposti huijata.

Putin on kertonut uusista kaiken torjunnan läpäisevistä ydinaseilla varustetuista ohjuksista. Sanalla sanoen Venäjä on siirtynyt kärkeen – ainakin propagandassaan - tuhoaseiden kehittelyssä. Putin on ilmoittanut, ettei epäröisi käyttää ydinasetta, vaikka se johtaisi Venäjän itsensä tuhoutumiseen: siis sankarillinen, totaalinen joukkoitsemurha. ”Mihin me tarvitsisimme maailmaa, jossa ei olisi Venäjää?”, kysyy Putin. Eikä vastausta tarvita.

Putinin tavoitteena on ”Putinin maailmanjärjestys”, josta hän on päivittänyt nyt uuden version nimeltä ”Uusi maailmanjärjestys” tai ”Maailmanjärjestys 2018”. Jäämme odottamaan, minkä muodon se saa.

Trump on valmis koitokseen, onhan hänellä kuvittelemansa voittava diili takataskussaan. Joka tapauksessa molempien henkien taistelun sommittelu osuu jollakin kummallisella tavalla yksiin.

Molemmat pelkäävät tai ainakin sanovat katuvansa menneisyyden tekoja, jossa kaikki tehtiin väärin: Neuvostoliiton hajoaminen oli globaali katastrofi ja Yhdysvaltoja muut maat ovat kohdelleen kaltoin, siis vain käyttäneet sitä hyväkseen, imeneet siitä verta. Asiat on palautettava maailmanmahtien suuruutta korostavalle tolalle.

Kaikki aiemmin aikaansaatu tuhotyö on aiheutunut liberaalin demokratian soveltamisesta.

Putinilaisella maailmanjärjestyksellä on mielenkiintoinen yhtymäkohta Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi jääneeseen, suhteellisen tuoreeseen ”World Orderiin” (kts. esim. blogikirjoitukseni ”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”.

On luotava uusi westfalenilainen maailmanjärjestys siten, että suurvallat pitävät yllä kuria ja järjestystä. Tässä uudessa järjestyksessä kansallisvaltiot voivat säilyttää muodollisen itsenäisyyden, mutta sitoutuvat suurvaltojen yhdessä luomien sääntöjen noudattamiseen.

Kaikki ei käy välttämättä yksiin. Naton kaltaiset toisen osapuolen iholle tulevat sotilasliittoumat ovat Putin opin mukaan torjuttavia maailmanrauhaa uhkaavia liittoja. Trump ei välttämättä hänkään ajattele liittoumakeskeisesti vaan pitää parempana kahdenkeskisiä turvallisuussopimuksia, jotka perustuvat mafiamaiseen vuorovaikutteiseen palkitsemiseen hyvillä teoilla.

Trumpilainen diilipolitiikka on äärimmilleen kansainvälisiä suhteita yksinkertaistava ajatussyndrooma. Politiikkaa hoidetaan liikemiespohjalta ja se perustuu bisnesvaistoihin. Voitto näissä suhteissa on aina liikemiehen voitto toisesta samanlaisesta.

Trump ei kunnioita aiempia sopimuksia koskivatpa ne kauppaa tai sotilasliittoja. Hän haluaa myös luoda oman bilateraalisiin diileihin perustuvan sopimusmaailman, jossa neuvottelut käydään Yhdysvaltain ehdoin: ”jos tämä ei käy, niin me teemme sitten…..” Jää nähtäväksi kuinka pitkälle trumpilainen monenkeskisten kansainvälisten kauppa- ym. sopimusten vieroksunta yltää. Ei voida puhua mistään trumpilaisesta maailmanjärjestyksestä vaan pikemminkin spontaanista, asiayhteys kerrallaan luotavasta sopimusmaailmasta. Ei kun kättä päälle: improvisoitu lojaalisuus ratkaisee.

Sekä Putin että Trump ovat hylänneet liberaalin demokratian hyvän tuottamisen aatoksen. Hyvää taustatukea antaa Kiina juuri tekemällään ratkaisulla, jossa Xille annetaan mahdollisuus hallita käytännössä lopunelämänsä. Vanhaa liberaalia demokratiaa jää puolustamaan monien degeneroituneena pitämä Eurooppa omine ihanteineen. Euroopassakin uusi populismi kyseenalaistaa demokratian, joka pidetään hengissä vain niin kauan kuin sitä tarvitaan omien valta-asemien varmistamiseksi.

Jos hakee eroja putinilaisen maailmanjärjestyksen ja trumpilaisen diiliajattelun välillä, niin niitä voidaan havaita Putinin etupiireihin nojaavan (suojavyöhyke)ajattelun ja trumpilaisen kahdenvälisyyden kesken. Tämäkin taitaa olla vain näenneinen ero, sillä myös Putinilla on tavoitteena rikkoa potentiaalisten vastustajien yhteenliittymiä.

Uusi maailmanjärjestys (tai järjestäytymättömyys) avautuu vasta pikkuhiljaa käytännön esimerkkien kautta.