Plagiointi ja lähdekritiikki

Olen näissä blogikirjoituksissa pyrkinyt noudattamaan tiettyjä periaatteita. Ensinnäkin muodon osalta olen pyrkinyt kirjoittamaan pienimuotoisia tutkielmia, esseitä tai ”aineita”. Aineet ovat tuttu kirjoittamismalli jo kouluopetuksen ajoilta. Niissä oli selkeä rakenne: alku, keskikohta ja loppu. Perimmältään kirjoitan siis edelleen ”aineita”.

Jokainen kirjoitus on pieni tutkielma, jossa käytetään lähteitä. Olen elämäni varrella pyrkinyt keräämään mahdollisimman laajan yleissivistyksen. Useimmiten aiheet, joista kirjoitan ovat minulle tuttuja monista eri yhteyksistä. Pohjatieto antaa mahdollisuuden hakeutua kiinnostavien lähteiden äärelle. Kriittisesti suoritetun internethaun merkitys on valtava etu menneisiin aikoihin verrattuna.

Oma opiskelu-urani tuotti kaksi pro gradu-työtä ja lukuisan määrän seminaariesitelmiä, joiden oppien pohjalta olen myös toteuttanut pienimuotoisia kirjoitelmiani. Blogikirjoituksia on kertynyt vuodesta 2011 yli 1300 kappaletta. Tekstejä työstämällä pyrin ensisijaisesti säilyttämään henkisen vireyteni.

Laura Huhtasaaren ja joidenkin muiden samankaltaisten tapausten johdosta plagioinnin mahdollisuus on noussut keskustelussa pintaan. Minulla on kirjoitelmien työstöstä varsin ehdottomia näkemyksiä: kirjoitusten täytyy perustua totuudellisuuteen, faktojen tulee olla tarkkoja (nimet, vuosiluvut, tapahtumien logiikka) ja oikeinkirjoituksen tulee olla kelvollista.

Huhtasaaren plagiointi näyttää räikeältä. Paitsi että hän plagioi kirjoitusvirheineen toisen tekemää pro gradua, hän ilmeisesti myös kopioi plagioimansa työn tulokset sellaisenaan, jolloin hän ei itseasiassa antanut omaa kypsyysnäytettä opinnäytetyön muodossa. Kaiken tämän olen havainnoinut mediasta, joten olen täysin median välittämien tietojen varassa.

Tapahtuneen kommentoijista teologian tohtori Teemu Kakkuri vaikuttaa osuvimmalta arvioissaan. Hän kiinnitti huomiota siihen aivan keskeiseen asiaan, että mikään kontrolli ei voi estää plagiointia, jos siihen on haluja. Ratkaiseva asia tässäkin on yhteiskunnassa vallitseva luottamuksen ilmapiiri. Suomalaista yhteiskuntaa on pidetty luottamusyhteiskuntana, jota vastaan siis Huhtasaari toimi. Meillä luotetaan viranomaisiin ja luotamme toisiimme poikkeuksellisessa määrin. Kansainväliset vertailut todistavat pitkään tiedossa olleen asian. Tämä on hieno arvopääoma ja merkki liberaalin demokratian suuresta voitosta.

Keskustelussa on harhauduttu osin vikateille: ei opinnäytetyön kriteerejä voi asettaa sen mukaan, kuinka paljon voi maksimissaan lainata sitaatissa. Kakkuri aivan oikein toteaa, että opinnäytetyössä liika lainaaminen on väärin, vaikka käyttäisikin lainausmerkkejä.

Toinen linja, jota Huhtasaaren ”ymmärtäjät” ovat tuoneet esille on, että Jyväskylän yliopisto – vanha oppilaitokseni – on lepsuillut, joten sitä on syytettävä siitä, että Huhtasaaren plagiointi hyväksyttiin aikoinaan. Tietenkin yliopiston kontrolli petti, mutta se ei tippaakaan lievennä Huhtasaaren väärää menettelyä.

”Ohjaajan olisi pitänyt antaa oikeat ohjeet” on seuraava tekosyy. Pro-gradu on kypsyyskoe, jossa oman päättelykyvyn pitää riittää sen yksinkertaisen tosiasian toteamiseen, että naapurin tutkielmaa ei voi tässä laajuudessa - ja ilman lähdeviitettä – käyttää hyväksi.

Sitten on vielä ”ajojahtisyndrooma”. Kun mitään muuta ei keksitä, voi heittää tämän luun kriitikoiden kaluttavaksi. Sitähän ei tarvitse perustella millään tavalla, kun osa kannattajista uskoo ajojahtiargumentointiin ilman yhtäkään näyttöä.

Minun opiskeluaikoinani 40 vuotta sitten ei tietenkään ollut ohjelmapohjaista kontrollia. Luottamus tuntui olevan korkealla tasolla. Pieni varaus on syytä jättää: ehkä aika on kullannut muistot.

Huhtasaari tekisi sekä itselleen että tälle problematiikalle suuren palveluksen jos hän ottasi nöyrästi haasteen vastaan ja tekisi aloitteen ongelman ratkaisemisemiseksi. Todennäköisesti lopputulos sataisi hänen laariinsa.

::::::::::::::::

Kakkuri aivan oikein toteaa paperimuodossa olevien lähteiden tarkan läpikäynnin olevan mahdotonta. Ohjelmapohjainen opinnäytetöiden plagiointitarkastus on taas varsin tuore asia ja koskee vain sähköisessä muodossa olevia tutkielmia.

Huomaan noudattavani opiskeluaikojen perinnettä kirjoitustyössäni. Objektiivisuuden nimiin vannominen on liian helppoa, niinpä olen käyttänyt ilmaisua objektiivisuuteen pyrkiminen. Eri asia on, että näkemykset voivat eri henkilöillä vaihdella huomattavastikin samojen faktojen pohjalta. Ja niin pitääkin olla mielipiteenvapauden olosuhteissa. Oma ajattelu pitää voida tuoda esille ilman pelkoa. Tähän voisi joku lisätä, että nimenomaan netti on mahdollistanut tiedon laajan levityksen, mutta samalla ikäväsävyisen leimaamisen. Kaikella on hintansa!

Veikko Vennamo – populisti, jääräpää ja toisinajattelija

”Vennamo. Mies ja hänen puolueensa” (Art House, 2018) on Aarni Virtasen kirjoittama elämäkertateos politiikan monitoimipopulistista, Veikko Vennamosta. Nykypopulisteja verrataan aina Vennamoon haluttiinpa tätä tai ei. Luotaan ohessa omia muistikuviani Vennamosta Virtasen johdattelemana.

Kirjan nimi on kuivahko, lieneekö laskettu, että värikkyyden tuo Vennamon elämä. Ei kirjaa tarvitse tässä tapauksessa myydä räväkällä otsakkeella.

Meille, jotka elimme elämäämme Vennamon ollessa mukana politiikassa, hän oli ja on tavallaan liiankin tuttu. Ajattelin jopa, että tuskin miehestä löytyy mitään uutta kerrottavaa. Mutta eihän se ole tietenkään elämäkerran päätarkoitus, vaan kertoa mahdollisimman objektiivisesti eri puolia valottaen kohteestaan - tällä kertaa miehestä nimeltä Veikko Vennamo.

Hämmästelin, kun muutamat luokkatoverini oppikoulussa – valmistauduttaessa vuoden 1968 presidentinvaaleihin – olivat Vennamon vietävissä. En todellakaan ymmärtänyt Vennamon vetovoimaa.

Kun olen hyvin populismikriittinen yleensäkin, niin ei Vennamon politiikkakaan saanut minussa oikeastaan minkäänlaista vastakaikua. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään jollakin tasolla esim. Vennamon monilta osin oikeutettua Kekkos-kritiikkiä. Suomen politiikka aivan ilmeisesti kuitenkin tarvitsi Vennamon kaltaista ihmistä ja vennamolaisuutta ilmiönä, sitä lienee turha kieltää.

Vennamon menestyksen perustana voidaan pitää ”unohdetun kansan puolustamista”. Käsitteet ”rötösherrat kuriin” ja ”seteliselkärankaiset” taas kuvaavat hänen kaunaansa – oikeutettua tai ei – isokenkäisiä kohtaan. Väärinkäytöksiä luoja paratkoon tapahtui, mutta summittaisesti tapahtunut vastustajien massiivinen niputtaminen yhdeksi kelvottomaksi ryhmäksi oli liian paksua. Vennamon ehdottomuus ja vain vaivoin peitelty luotaantyöntävä vallanhimo loitonsivat ainakin minua hänen henkilöstään ja politiikastaan. Ilmiönä hän edusti populismin ensimmäistä merkittävää sukupolvea Suomessa yhtä lailla kuin perussuomalaiset edustavat toista sukupolvea.

En aio käydä teosta ja Vennamon elämää läpi systemaattisesti vaan keskityn joihinkin Vennamolle luonteenomaisiin piirteisiin ja hänen politiikkansa luonnehdintoihin. Vertaan samalla Aarni Virtasen käsityksiä omiini. Erityisesti kiinnostaa kirjoittajan käsitys Vennamon jättämästä perinnöstä ja suhteesta perussuomalaisiin, joka on tärkeä osa suomalaisen populismin historiaa.

Vennamon profiilissa kohokohdiksi nousevat evakkojen asuttaminen sodan jälkeen, välirikko Kekkosen kanssa taisteltaessa maalaisliiton johdosta, Honka-liitto ja noottikriisi (jonka käsittelyssä teoksen kirjoittaja valitsee lähes hygieenisen puolueettomuuden linjan), SMP:n nousu ja tuho, populismin sanansaattajan rooli, maaseudun vähäväkisten puolestapuhujan rooli elinkeinorakenteen murroksessa, Kekkosen ajan kahleista vapautuminen sekä hallituskelpoisuuden saavuttaminen Koiviston Suomessa.

Vennamon poliitikon uran varhaishistoria paljastaa hänen myöhemmän ajattelunsa syvät juuret: hän oli rötösherrajahdissa 1940-luvulta lähtien ja ulkopoliittinen linja oli korostetusti Paasikiven linja, ei Paasikiven-Kekkosen linja.

Vennamo kyseenalaisti puolueensa, maalaisliiton päätöksiä jatkuvasti 1950-luvun kuluessa. Hänen ympärilleen kehkeytyi oppositio, joka ei kuitenkaan – Vennamon huippukorkeista henkilökohtaista äänimääristä huolimatta – pärjännyt puolueen enemmistölle. Viisikymmentäluvun lopulla ajauduttiin sovittamattomiin ristiriitoihin. Vennamon pyrkimys puolueen puheenjohtajaksi ja tavoitteessa epäonnistuminen johti lopulta oman puolueen Suomen pientalonpoikien puolueen (SMP:n edeltäjä) perustamiseen. Vennamon menestyksen kulmakivi olivat juuri pienviljelijät, jotka eivät saaneet tarpeeksi tukea maalaisliitolta. Vennamon 1960-luku oli kaiken kaikkiaan vaikea: hän putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa ja vaikka seuraavat vaalit toivatkin paikan takaisin, säilyi puolue minikokoisena.

Puolue vaihtoi nimensä Suomen maaseudun puolueeksi (SMP) vuonna 1966. Vennamon tiukka pienviljelijöitä puolustava linja sai vihdoin vastakaikua. SMP:n suuri hetki koitti vuoden 1970 vaaleissa, jossa puolue sai 18 kansanedustajan paikkaa aiemman yhden sijasta.

Vennamon menestyksessä televisiolla oli merkittävä rooli. Hänen alituisesti toistuva ”unohdetun kansan puolesta” -hokema puri tehokkaasti sähköisen viestimen kautta potentiaalisiin äänestäjiin.

Vennamo yritti luoda itsestään kuvan aidoista aidoimpana maaseudun, oikeudenmukaisuuden ja ”asialinjan” kannattajana ja puolustajana. Vennamo oli pragmaattinen eikä perustanut toimintaansa mihinkään ideologiaan. Samalla hän kuitenkin loi tahattomasti kuvaa itsestään opportunistina, joka eteni sitä reittiä, josta parhaiten pääsi eteenpäin - ilman tunnontuskia periaatteellisista asioista.

Kaikki Vennamossa sitoutui itsekeskeisesti häneen itseensä, Veikko Vennamoon. Syystäkin puolueen nimi, SMP luettiin: Sirkka, Minä ja Pekka. Puolueen hajoaminenkin on luettavissa Vennamon ehdottomuuden tiliin. Hän yritti pitää kaikki langat käsissään vielä senkin jälkeen, kun puolue paisui 18 kansanedustajan suuruiseksi - epäonnistuen siinä.

:::::::::::::::::

Mikä merkitys SMP:n ja Vennamon perinnöllä on ollut perussuomalaisten nousulle? Virtanen määrittää ensin politiikassa tapahtuneet muutokset. Avainasiaksi hän nimeää median roolin muuttumisen, joka on myös perussuomalaisten nousun taustalla. Politiikka on henkilöitynyt ja netti määrää paljolti tiedonvälityksen suunnan. Samalla tiedonvälitys on muodostunut epäluotettavammaksi.

Yritettäessä löytää pienintä yhteistä nimittäjää kahdelle populistiselle ilmiölle joudutaan vaikeuksiin. SMP oli hyvin sidottu omaan aikaansa. Vennamo ei ollut maahanmuuttokriittinen, eikä hän ollut myöskään EU-vastainen. Sen sijaan hän oli hyvin vahvasti ääriliikkeitä vastaan! Niin, jääkö tähän mitään yhteyttä SMP:n ja perusuomalaisten väliin!

Vai onko niin, että Virtasen haastattelema Pekka Vennamo tulkitsee isäänsä, Veikko Vennamoa omien liberaalien kantojensa suodattamana? Todella vaikeaa arvioida, koska ajat ovat rankasti muuttuneet Veikko Vennamon loiston päivistä. On syytä kysyä, olivatko SMP:n peruskannattajat maahanmuutonvastaisia ja EU-kriittisiä niin kuin Timo Soini on väittänyt (vaikka Veikko Vennamo olisikin ollut toista mieltä). Totuudenperäistä vastausta on vaikea saada.

SMP:tä ja perussuomalaisia yhdistää ehkä se, että molemmat loivat kuvan itsestään turmeltumattomina vanhojen poliittisten puolueiden vastustajina.

Aarni Virtanen toteaa, että perussuomalaisten kannattajat edustavat liikkuvia äänestäjiä ja puolueen kannatus riippuu paljolti, miten politiikassa onnistutaan. Mitään vakiintunutta pohjaa ei ole. Lupausten pettäminen oli pääsyy persujen kannatuksen romahtamiseen vuosina 2016-2017. Se siitä turmeltumattomuudesta!

Molemmat puolueet jakautuivat: perussuomalaiset hallitusvastuun alla ja SMP poikkeuslakikiistan takia. Näennäisesti historia toistuu, mutta päätöksentekoympäristö on toki muuttunut. Yhtäläisenä piirteenä molemmissa tapauksissa oli, että eduskuntaryhmä kasvoi yhtäkkisesti. Mukaan tuli poliittisesti ja ideologisesti sekavaa ainesta, jota johto ei lopulta hallinnut.

Timo Soini on pitänyt itseään Veikko Vennamon opetuslapsena. Vennamon tiukkapipoinen periksiantamattomuus (Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta toukokuussa 1974 uppiniskaisuudesta) on vaihtunut Soinin lupsakkaaksi huulia viljeleväksi hahmoksi. Molemmat viljelivät sanavalmista populistista retoriikkaa. Molempien viestien kantavuus perustui toistoon.

Se, että nämä kaksi hahmoa eivät ole suoraan verrannolliset – kaukana siitä – johtuu osin aikakausien erilaisesta luonteesta. Teollistuva agraari-Suomi on vaihtunut palveluvaltaiseksi pikkukaupunki-Suomeksi. Aatteen kestävyydessä ja selkeydessä Vennamo lyö Soinin. Perussuomalaisten sloganista, ”työväenpuolueesta ilman sosialismia”, nykyiseen epämääräiseen konservatiiviseen ideologiaan on pitkä matka.

::::::::::::::::::::

Aarni Virtasen suhde kohteeseensa on neutraalin ymmärtävä, mutta ei kritiikitön. Näin hän välttää elämäkertakirjoittajan suurimman ansan eli kirjoittajan tykästymisen kohteeseensa. Kirjasta saa hyvän ja erittelevän kuvan eräästä Suomen politiikan toisen maailmansodan jälkeisen ajan mahtimiehestä ja persoonallisuudesta.

Vennamo käytti tietojaan, taitojaan ja älyään propagandan ja manipuloinnin välineenä. Kaikkien todisteiden mukaan hänellä oli kuitenkin loistava yleissivistys ja hän säilytti laaja-alaisen kiinnostuksensa maailman asioihin vanhoille päivilleen saakka. Määrittikö Vennamon kohtalon hänen ehdottomat poliittiset päämääränsä vai hänen periksiantamaton luonteenlaatunsa? Taidan kallistua jälkimmäisen kannalle.

Britit ja amerikkalaiset - eripuraiset rakastavaiset?

Oli kesä 1945. Winston Churchill oli juuri hävinnyt parlamenttivaalit tavalla, jota kukaan ei olisi uskonut, ei edes työväenpuolue, joka nousi valtaan jättimäisen vaalivoiton turvin. Vain kolme kuukautta aiemmin keväällä 1945 britit olivat juhlineet voittoa sodassa, jota pidetiin Churchillin triumfina. Harvoin jos koskaan länsimaiden historiassa historian lehti on kääntynyt näin nopeasti.

Britit olivat vain saaneet tarpeekseen kaikesta, mikä liittyi sotaan. Se lienee ainoa pätevä selitys vaalin tulokselle. Valtaan nousi Clement Attlee, joka lupasi kansakunnalle ”uuden Jerusalemin”. Erityisesti sosiaalipolitiikka koki myllerryksen. Suunnitelmakin oli valmiina. Liberaali poliitikko William Beveridge oli suunnitellut uuden sosiaalipoliittisen ohjelman jo sodan aikana rauhanajan Britannialle. Se sisälsi hyvinvointivaltion mallin. Attlee kopioi Beveridgen suunnitelman hallituksensa ohjelmaksi. Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Yhdysvallat nimittäin lähetti laskun sota-ajan tuestaan briteille. Kiittämätöntä ? Ehkä, mutta myös realiteetti. Sota oli ohi ja niin olivat ”ei enää koskaan sotaa” -julistuksetkin. Englanti oli ollut aiemmin koko maailman pankki, nyt siitä tuli suurin velallinen.

Clement Attlee oli pulassa. Suurin piirtein viimeisenä keinona hän lähetti John Maynard Keynesin - kyllä, juuri tämän kuuluisuuden - hankkimaan luottoa amerikkalaisilta. Vastaanotto oli tyly. Dokumentaristi Andrew Marria lainatakseni, jenkit sanoivat ”no, and no, and no and then maybe!”. Lopulta lainaa saatiin kovalla korolla maalle, joka amerikkalaisten mielestä oli edelleen imperialistinen ja nyt sodan jälkeen kaiken päälle vielä sosialistinenkin.

Clement Attleelle laina merkitsi mahdollisuutta sittenkin uuteen Jerusalemiin. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän. Vuoteen 1947 mennessä Britannia oli jälleen tuhon partaalla. Säästösyistä suurin osa sodanaikaisesta laivastosta upotettiin. Nyt sen pelasti kylmä sota - ja amerikkalaiset. Britit saivat suurimman osuuden Marshall-suunnitelman rahoista. Vastalahjana britit saivat kantaa ison vastuun Natosta. Kuten eräs aikalainen sanoi, Marshallin suunnitelma oli kuin ”oljenkorsi hukkuvalle ihmiselle”. Ja englantilaisten elintaso koheni vihdoin.

Attlee sai vielä yhden suuren voiton, kun kaikille ilmainen kansallinen terveyspalvelu tuli voimaan vuonna 1948. Mutta imperiumi alkoi purkaantua. Clement Attlee ei tuntenut menneen kukoistuksen kaihoa Intian itsenäistyessä päinvastoin kuin Churchill, jolle se oli kirvelevä tappio ja tappio koko Churchillin maailmankuvalle. Churchill totesi happamasti, että imperiumin tappoivat lopulta britit itse.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin loppuvuodesta 1956. Tässä oli imperiumin periksi antamisen viimeinen raja. Anthony Eden lupaavana uutena pääministerinä oli päättänyt lopettaa imperiumista vetäytymisen. Suez oli tuo viimeinen raja. Mitä sitten tapahtui oli toisaalta järisyttävän yllättävää, mutta samalla niin tuttua. Ei riittänyt, että YK ja Neuvostoliitto tyrmäsivät asevoimin suoritetun Suezin takaisinvaltaussodan, vaan myös Yhdysvallat Eisenhowerin suulla asettuivat ehdottomasti vastustamaan britti-imperialismin uutta tulemista. Ja mikä oli amerikkalaisten valtti ? Tietenkin raha. Lainahanat poikki, jos britit eivät vetäydy! Eden luovutti.

Britti-imperiumin alaisuudessa oli maailmansodan päättyessä vielä ¼ maailman väestöstä . Anthony Eden - Churchillin luotettu aisapari - tuhosi sekä oman poliittisen uransa, että aloitti viimeisen hitaan vetäytymisvaiheen brittiläisestä maailmanvallasta. Kun Eden saapui lomaltaan Suez-katastrofin jälkeen ja ilmoitti vetäytyvänä pääministerin tehtävistä, hän näytti lohduttomalta ihmisrauniolta. Pettymyksen syvyyttä on vaikea edes arvioida. Elettiin brittiläis-amerikkalaisten suhteiden syvintä alhoa. Ei yhteistyö amerikkalaisten kanssa ollut tämänkään jälkeen ruusuilla tanssimista. Ydinsukellusveneiden sijoittaminen Skotlantiin herätti rajuja tunteenpurkauksia 1960-luvun alussa tavallisten kansalaisten taholta.

Harold Wilson kieltäytyi lähettämästä joukkoja Vietnamiin; Korean sotaan britit olivat osallistuneet. Vasta Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sielujen sympatia tuntui tekevän liittolaisista aidosti kumppaneita ilman varauksia. Yhteistyö Lähi-dän sodissa jatkui, vaikka presidentti vaihtui Clintonista Bushiin. Tony Blair ei ollut turhan tarkka ideologisissa asioissa.

Angloamerikkalaisuus muodostaa talousajattelussa tietynlaisen kohtalonyhteyden. Britit ja amerikkalaiset ovat viimeisen 30 vuoden ajan olleet kovan markkinatalouden lipunkantajia. Molemmat ovat painottaneet ”pientä valtiota” 1980-luvulta lähtien. Ajat ovat tosiaankin muuttuneet sitten Attleen päivien!

Työväenpuolueen Blair sen enempää kuin demokraattien Clintonkaan eivät radikaalisti muuttaneet valtion roolia suuremmaksi. Vaikka vaikutusvaltaero amerikkalaisten hyväksi on valtava, ovat britit ehkä henkisesti olleet johtotähtinä esim. uusliberalismin käytännön sovelluksissa.

Brittiläisen (tai amerikkalaisen) ja saksalaisen mallin välillä on vissi ero. Uusliberaalit ovat toivoneet, että angloamerikkalainen malli menestyisi paremmin, mutta näyttää pikemmin siltä, että saksalainen malli on läpäissyt finanssikriisin vähimmin vahingoin.

Yhdysvaltain ja Englannin suhde on siis vuosikymmenien varrella muuttunut. Niin kauan kuin britit olivat ”imperialisteja”, amerikkalaiset suhtautuivat heihin varauksellisesti, vaikka liittolaisia olivatkin. Kun britti-imperiumi murtui suhteet ovat lämmenneet riippumatta maiden johtajien puoluekannasta. Ehkä selitys on kuitenkin raadollisempi: Englanti ei ole enää USA:n kilpailija, vaan lähinnä avustaja erilaisissa kansainvälisissä konflikteissa.

Tänäkin päivänä Theresa May pyrkii säilyttämään angloamerikkalaiset suhteet asiallisella tasolla huolimatta Donald Trumpin tempoilevasta politiikasta.

Karl Marx 200 vuotta

Karl Marxin syntymästä on kulunut 200 vuotta. On syytä palauttaa mieleen arvioni ”Kommunistisesta manifestista” vuodelta 2016. Oheinen on osittainen lainaus ja lyhennelmä kaksiosaisesta kirjoituksestani ”Kommunistinen manifesti kirjoittamisajankohdan ja tämän päivän näkökulmasta”. Käytin lähteenä tuoretta käännöstä tästä klassikosta.

Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa ovat suomentaneet Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ”Kommunistisen manifestin” (Vastapaino, 2016) perustuen Friedrich Engelsin toimittamaan saksankieliseen painokseen vuodelta 1890. Alunperinhän manifesti julkaistiin vuonna 1848. Sen ilmestymisestä on siis kulunut 170 vuotta. Kirja sisältää itse manifestin, Marxin ja Engelsin kirjoittamat esipuheet eri painoksiin 1800-luvulla sekä Mikko Lahtisen jälkisanat.

Manifesti alkaa kuuluisilla sanoilla ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”. Marx ja Engels kirjoittavat, että kaikki mahtavat voimat Euroopassa ovat liittoutuneet tätä aavetta vastaan. Kommunismia käytettiin haukkumasanana jo tuolloin 1840-luvulla.

Kommunistista manifestia voi tarkastella aikansa tuotteena tai tulevaisuuden ennusteena. Päädyin itse erittelemään pikkukirjasta ensi sijassa 1800-luvun tuotteena, josta käsin teen tarvittaessa hyppyjä nykyisyyteen.

Marx ja Engels eivät puhu manifestissa kapitalisteista vaan porvaristosta, jolla he kuitenkin tarkoittavat modernia kapitalistien luokkaa. Proletariaatti taas on modernien palkkatyöläisten luokka, johon kuuluvat ovat vailla omia tuotantovälineitä.

::::::::::::::::::::

Kommunistinen manifesti on parhaimmillaan kapitalismin (porvarillisuuden) erittelyssään. Se osoittaa vakuuttavasti porvarillisen järjestelmän vahvuudet eikä kätke järjestelmän musertavaa ylivoimaisuutta.

Yhtä kiistämättömästi teollistumisen myötä syntyi yhteiskunnallinen tilanne, jossa ihmiset elivät kaupunkien röttelöissä suuressa köyhyydessä.

Suurin este manifestin ohjelmien toteuttamiselle johtui käsittääkseni vähittäisestä kansanvaltaistumisprosessista Euroopassa ja sen sisällä pyrkimyksestä torjua kommunistista vaikutusta luomalla eläke- ym. järjestelmiä 1880-luvulta lähtien.

Marxin elämäkerroista olemme voineet lukea, että vallankumouksen odotus oli kaikenaikaista ja pienikin osviitta epäjärjestyksestä Euroopassa merkitsi toivetta vallankumouksen konkretisoitumisesta. Marx innostui aina Euroopan mullistusten yhteydessä, olipa kysymys hullusta vuodesta 1848 tai Pariisin kommuunista 1871. Varsinkin 1848-49 lähes koko Euroopan laajuiset vastakohtaisuudet tarjosivat vallankumousta synnyttävää sekasortoa, jota ”Kommunistisen manifestin” jälkisanoissa Mikko Lahtinen erittelee.

Marx oli luultavasti liian aikaisin liikkeellä. Esim. Ranskassa teollisuusväestö oli Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan keskittynyt vain suurimpiin kaupunkeihin. Maaseudulla vahvoilla olivat maaseudun omistava väestönosa, suurtilallisista pientilallisiin ja pikkuporvareihin, jotka eivät olleet otollisia ryhmiä Marxin vaikutukselle. Teollisuustyöväestö ei ollut Kommunistisen manifestin julkaisemisen aikaan muuallakaan kehittynyt vallankumoukselliseksi osaksi yhteiskuntaa. Mutta vähän ajan päästä oli jo liian myöhäistä.

Kuvaan astuivat länsimaista yhteiskuntaa vakauttavat ja kommunismia torjuvat toimenpiteet. Teollinen vallankumous ei tapahtunut ryöpsähtämällä, vaan pitkän aikavälin kuluessa, jolloin vastakkainasettelua ehdittiin Länsi-Euroopassa (mutta ei Venäjällä) suitsia ja sosiaalisella lainsäädännöllä.

Ei syntynyt ylvästä kommunistista etujoukkoa viemään aatetta eteenpäin.

Manifestin jälkisanoissa Mikko Lahtinen toteaa oivasti, että Euroopan hullun vuoden 1848 tapahtumissa sekä ”porvarit” että ”proletariaatti” jakautuivat pieniin tai isoihin osajoukkoihin, joilla oli muutostarpeisiin erilaisia ja eriasteisia suhtautumistapoja. Tämä heterogeeninen kirjo monensuuntaista ajattelua ei voinut olla kovin otollinen pohja pysyville mullistuksille.

Marx itse tajusi tilanteen todetessaan, että ”Ranskassa proletariaatti on keskittynyt hajallaan sijaitseviin erillisiin teollisuuskeskuksiin ja miltei häviää valtaenemmistönä olevien talonpoikien ja pikkuporvarien sekaan”.

Marx ja varsinkin Engels ehtivät elinaikanaan myöntää, että kehitys ei kulkenut vääjäämättä kohti kumousta vaan porvariston vastateesit, ”porvariston manifesti”, estivät tehokkaasti vallankumouksen syntyä. Vastaavasti Kommunistisen manifestin jyrkät väitteet alkoivat kirjoittajistakin tuntua liian radikaaleilta.

::::::::::::::::::

Voimme tulkita Marxia tänä päivänä myös helikopteriperspektiivistä käsin. Silloin ei tartuta yksityiskohtiin, vaan nähdään marxilaisuus ilmiönä, jota voidaan käyttää antiteesinä kapitalismin ylilyönneille. Marx on tällöin toisinajattelija, joka toimii kapitalismin nurjan puolen kritisoijana ja paljastajana ilman, että olisi kysymys reaalisosialismiin siirtymisestä.

Kun maailma koetaan hulluuden tyyssijaksi tarjoaa Marx ajateltavaa erityisesti manifestin kapitalismikritiikissään. Marxismia tosin käytetään populistisesti väärin ikään kuin konkreettisena, reaalisena ratkaisumallina talouden haasteisiin, vaikka kysymys on välineestä, jolla voidaan valaista markkinatalouden ongelmia poikkeavasta näkökulmasta. Marxia voidaan siis hyödyntää ajatuskokeen tapaan hyväksymättä silti hänen kategorisia väittämiään.

Kommunistinen manifesti on nähtävä ensisijaisesti näkymänä 1800-luvun puolivälin yhteiskunnalliseen tilanteeseen, sen ahdinkoon ja sen avaaviin näkymiin. Kirjan jälkisanoissa aivan oikein muistutetaan, että oli vaikeaa arvioida vuosisadan puolessa välissä, mihin suuntaan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys kääntyy (reaalitodellisuus oli tuolloin tavallisen työtätekevän näkökulmasta monilta osin lannistava). Sen sijaan tulevaisuuden profetiana se ei toimi muutoin kuin oletusvaihtoehtona, jota vastaan globalisoitumiskehitystä voidaan peilata. Kehittyneissä länsimaissa on tapahtunut turhauttavaa kehitystä palkoissa ja tuloeroissa ja on ymmärrettävää, että monet hakevat vipua näkemyksiinsä Marxilta.

Paras vuodenaika

Mikä on paras vuodenaika? Jokaisella on siitä oma vankka käsityksensä. Itse olen ratkaisut kantani jo kymmeniä vuosia sitten. Se on tietenkin kevät. Tärkeintä on kuitenkin selvästi toisistaan eroavat vuodenajat, joista jokainen voi valita mieleisensä tai vaikkapa kaikki.

Joka tapauksessa luonnon herääminen lumen alta on hienoimpia kokemuksia.

On jännittävää havaita, kuinka sääkarttojen mukaan lumet ovat hävinnet aika päiviä sitten, mutta mökkitiellä puiden siimeksessä jää tai lumi pysyy kauan paikoillaan. Kokemus on opettanut varovaisuuteen: kovan lumen alta löytyy pehmeää, johon auto voi vajota mahastaan kiinni.

Kevään ajankohta määrittää ensimmäisen mökilläkäynnin. Vuodet, eivätkä keväät ole veljeksiä keskenään. Aikatauluhaitari on ulottunut maaliskuun puolesta välistä toukokuun alkuun. Välillä näytti, että kevät aikaistuu vallan lineaarisesti, mutta kuluva kevät osoitti, että kevät voi olla myös myöhässä.

Jään väri oli sinisen musta, kun tällä kertaa saavuimme paikalle. Jäälle ei ollut asiaa. Siellä se laituri taas odotti nuoralla yhteen sidottuna jäiden puristuksessa……

Vesi on tänä keväänä tosi korkealla. Itse asiassa kehitys kehittyi jo viime syksynä runsaine sateineen korkean veden kevääksi. Ja juurihan viime kesänä (loppukesästä) vesi oli todella alhaalla……

Kevääseen liitetään myös kova puurtaminen varsinkin, jos sattuu omistamaan kesämökin. Moni on ratkaissut asian vuokraamalla talvi- ja/tai kesämökin. Selviääpähän vähemmällä raatamisella.

Niin raataminen. Mitä tuo sana oikein tarkoittaa? Ei kai sitä ihminen omasta vapaasta tahdostaan raada, jos asia tuntuu vastenmieliseltä. Ja eihän se sitä olekaan. Puuhatessa nimittäin näkee omien käsiensä jäljen, vaikka ei olisikaan ihan kätevimmästä päästä.

Kevääseen kuuluvat myös yllätykset. Harva kevät on sellainen, että kaikki toteutuu odotetusti, ja yleensä ne yllätykset ovat ikävänpuoleisia. Nytkin - kuluvan keväänä - painevesi ei tullut nikottelematta kylpyhuoneen suihkusekoittajasta. Onneksi konstit olivat tiedossa eli puhdistus oli oikea lääke vaivaan.

Kompostoiva puucee on mainio keksintö. Sen tyhjennys on kevään ensitoimia. Valmista lannoitetta syntyy kevään istutuksiin ja pensaille. Samalla välttää sisä-WC:n ”raskaiden vesien” viemäröinnin. Harmaiden vesien kanssa kyllä pärjää.

:::::::::::::::::::::::::

Joutsenten mekkala täyttää ilman sepelkyyhkyn etäiseen huhuiluun sekoittuen. Onneksi joutsenen ääni kuuluu viereiseltä lahdelta metsän vaimentama. Satun omistamaan mökin järven rannalta, jossa jäät lähtevät säännönmukaisesti normaalia eteläsuomalaista aikataulua myöhemmin. Joutsenet joutuvat seisoskelemaan jään päällä toisiaan viihdyttäen. Oheinen kuva kertoo näkymän klo 5 eräänä huhtikuun lopun aamuna sumun vasta pikkuhiljaa hälvetessä.

Tänä vuonna ei näytä olevan kovin paha myyrävuosi, joten pihaa ei ole myllätty, kuten joskus pahimmillaan. Ei kun sammaleen torjuntaan kalkitsemalla nurmikko.

Huhti-toukokuussa itikat eivätkä hirvikärpäset vaivaa. Joillekin ne ovat todella kiusallisia kumppaneita.

Kevään toistuvat työt tuntuvat joskus turhauttavilta, mutta lopputulos palkitsee….. Joskus sitä miettii, miten tuleva sukupolvi suhtautuu tähän kaikkeen. Ajat muuttuvat ja ihmisten mieltymykset niiden mukana. Kun omat varhaiset juuret ovat 1950- ja 1960-luvun mökkikulttuurissa, on helppoa sisäistää kesämökin rutiinit. Meidän jälkeemme jäävät ja tulevat saattavat asettaa elämän tärkeysjärjestyksen aivan uusiksi…..

Täytyypä muistuttaakin, että terassihuonekalut täytyy käsitellä puuöljyllä säännöllisin välein…

Onko heimokulttuuri taantumisen merkki?

Foreign Policy -lehdessä, artikkelissa A Liberal Defense of Tribalism (1/2018) antropologi Lawrence Rosen käsittelee politiikan heimottumista. Heimottuminen sinänsä on vanha asia, mutta nyt Rosen yrittää päivittää käsitteen vastaamaan tätä päivää. Testailen tässä kirjoituksessa heimottumista omien käsitysteni varassa enkä viittaa suuremmin tieteellisyyttä tavoittelevaan käsiteympäristöön. Kysymys on siis kyökkifilosofin pohdinnoista….

Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

Rosen yrittää selvästi päästä eroon heimottumisen syvistä juoksuhaudoista yhteistyöhön kannustaviin rakenteisiin. Mutta löytyykö ratkaisu primitiivisten heimokulttuurien käytänteistä?

Yksi heimottumisen ilmenemismuodoista on autoritaarisuuden vahvistuminen. Samaan aikaan luottamus politiikkaan on heikentynyt. Tuoreessa Voima-lehdessä (3/2018) viitataan luottamusta luotaaviin tutkimuksiin, joita on tehty viime vuosina, ja joista ilmenee, että suomalaiset luottavat poliisiin, puolustusvoimiin ja oikeusjärjestelmään, siis julkisiin instituutioihin, mutta eivät poliittisiin puolueisiin. Puolueisiin luotti vuonna 2009 vain 15 prosenttia ja lehdistöönkin alle puolet vastaajista. Sen sijaan poliisiin luotti 92 prosenttia vastaajista. Viime aikaiset poliisiin kohdistuneet väärinkäytösepäilyt ovat saattaneet tosin laskea luottamusta lainvalvojaa kohtaan, mutta mihinkään romahdukseen en jaksa uskoa.

Poliittisin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.

Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan, kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteista heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet - väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön ne vaikka heimoiksi.

Samaan aikaan viihteen päälle vyöryvä voima palastelee reaalimaailman osiin, joista sitten osaksi muodostamme maailmankuvamme. Sekaannus kansalaisten keskuudessa on ilmeinen eikä edustuksellisen demokratian puoluerakenteena ilmenevä järjestäytyminen ole ainakaan selkiintymään päin ihmisille. Sitähän osoittaa edellä mainittu politiikan heikko luottamusindeksi kansalaisten keskuudessa.

Rosen muodostaa kuvan, jossa tribalismi ei ole muinaisiin kulttuureihin perustuvaa, eikä se välttämättä ole edes ongelma, vaan parhaassa tapauksessa jopa ratkaisu haasteisiin. Rosen ottaa esille esimerkkejä, joissa heimot voivat olla vihollisia keskenään, mutta voivat myöhemmin liittoutua keskenään yhteisen asian puolesta.

Ymmärrän niin, että Rosen pyrkii löytämään kokemusperäistä oppia heimokulttuureista löytääkseen ratkaisuja nykyisen poliittisen vihapuheen torjumiseen. Mutta voidaanko esimerkiksi nykyisen Irakin alueen 150 heimoa verrata poliittisiin puolueisiin?

Joka tapauksessa teräväreunaiset jaot esimerkiksi rotujen ja maahanmuuttajaryhmien välillä sisältävät ahdasmielisiä rakenteita samalla, kun joustavuus eri ryhmien välillä katoaa.

Miksi sitten heimottuminen on saanut niin merkittävän aseman poliittisessa kentässä? Luottamus poliittisia toimijoita kohtaan on kärsinyt kovasti siitä huolimatta, että olemme itse edustajamme valinneet. Yksi osoitus on, että äänestysaktiivisuus laskee. Heimoutuminen johtaa Shania Määttälän (Määttälän artikkeli: ”Postmodernin kuluttajan mediakäytännöt”) mukaan odottamattomiin seuraamuksiin: ”Postmodernin yhteiskunnan yksilöllistyminen johtaakin.…(ihmisten kokemassa) turvattomuuden tunteessa paradoksaalisesti (heimottuvaan) yhteisöllistymiseen”.

Määttälä jatkaa:

”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Sosiaalinen media on väline, jolla luotuja heimorakenteita pidetään yllä.

Antropologi Rosenin pyrkimys löytää heimokulttuurin sisältä ratkaisu heimottumisen kielteisinä ilmeneviin piirteisiin ei ehkä vakuuta kaikkia. Nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa heimottuminen päällerakennettuna tai sisäänupotettuna ilmiönä hämmentää monia ihmisiä ja on luomassa edellytyksiä autoritääristen vaihtoehtojen suosion kasvulle.

Näyttää siltä, että kansanvaltaa kannattavien keskuudessakin sananvapaudesta ja oikeusvaltion periaatteista ollaan ääritilanteessa valmiita tinkimään, jotta vastuu nyky-yhteiskunnan ymmärtämisestä siirtyisi toisaalle: ”Tulisi joku, joka sanoisi….” Eikö juuri Puolassa ja Unkarissa ole edetty tähän suuntaan?

Toki ympäröivä maailma sisältää runsaasti muitakin päätöksentekoketjuun vaikuttavia tahoja, kuten etujärjestöjä, ajatushautomoja, viestintätoimistoja. Ns. lobbaus on työtä, johon suhtaudutaan ristiriitaisesti. Se ei ole yksistään kielteistä, jos päättäjä säilyttää liikkumatilansa.

Joka tapauksessa politiikan sisällöt eivät enää läheskään aina tule puoluekoneistolta, vaan hyvin monilta toimijoilta läpi yhteiskunnan. Tämäkin on yksi osoitus yhtenäiskulttuurin murtumisesta.

Lähes ainoa lääke, mikä tehoaa erilaisten - toinen toistaan hylkivien - kuppikuntien torjumiseen/hyväksyntään on sivistysvaltion taistelu tiedon ja osaamisen puolesta, jotta (yhteis)ymmärrys kasvaisi.

Voodoo-talous on täällä tänään

Käsite voodoo-talous syntyi, kun George Bush vanhempi ja Ronald Reagan kävivät kamppailua republikaanien presidenttiehdokkuudesta vuonna 1980. Voodoo-talous oli Bushin käyttämä käsite hänen kuvatessaan Reaganin talouspoliittista ohjelmaa (ja joka myöhemmin tunnettiin nimellä ”Reaganomics”). Se oli Bushilta ainakin näennäisesti yllättävä veto, sillä edustavathan molemmat presidentit samaa puoluetta. Toisaalta olen oppinut tuntemaan nimenomaan vanhemman Bushin (pojasta ei polvi parantunut, päinvastoin) realistisena ja asiansa osaavana presidenttinä, jota jälkipolvi on aliarvioinut.

Olisiko kysymys perimmältään siitä, että Bush vanhempi edusti vanhoja perinteisiä konservatiivisia arvoja ja hänen edeltäjänsä Reagan ”päästi” riskipitoiset uusliberaalit opit (supply-side economics, trickle-down theory) salakavalasti konservatismin sisälle? Aluksi konservatiivit olivat innoissaan (ja äärioikeisto on edelleenkin!) uuden keksimisestä, mutta sitten tuli vastareaktio. Uusi talouspolitiikka jätti kuitenkin pysyvät jäljet amerikkalaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun, joskin kylvi synkän polarisaation siemenen johtavien puolueiden välille.

Miten Reaganin talouspolitiikan kävi? Olen aina ihmetellyt Reaganiin kohdistuvaa ihailua, sillä sille ei tahdo löytyä faktaperusteita. Aluksi Reaganin (tai pikemminkin hänen taustavoimiensa, Arthur Laffer ym.) talouspolitiikka näytti toimivan, mutta pian verotulojen vähentyminen alkoi näkyä, varsinkin kun Reagan panosti samaan aikaan asevarusteluun eikä ”pienentänyt valtiota” läheskään siinä määrin kuin oli luvannut.

Velanottoluvut Reaganin ajalta kertovat korutonta tarinaa: vuosien 1981 ja 1988 välillä Yhdysvaltain velkamäärä kasvoi lähes kolminkertaiseksi (997 miljardista dollarista 2850 miljardiin dollariin), vuosittaisten kasvulukujen vaihdellessa 15 ja 20 prosentin välissä peräti viitenä eri vuotena. Vastaavasti budjettialijäämät paisuivat ennätyksellisiksi. Vertailun vuoksi yhden hänen seuraajansa, Bill Clintonin aikana velan kasvuluvut olivat aivan minimaaliset (vuosina 1998-2000: 2,1 prosentista 0,3 prosenttiin). Retoriikalla saadaan ihmeitä aikaan: suurimmalla osalla ihmistä on käsitys, että Reagan pisti USA:n talouden timanttiseen kuntoon. Ajatushan oli, että verohelpotuksin luodaan ”uutta tuloa” niin paljon, että lopputulos jää plussalle. Tosiasiassa maa velkaantui.

Maailman suurimmasta velkojasta tuli maailman suurin velallinen. Reagan itsekin myönsi tapahtuneen presidenttikautensa suurimmaksi pettymykseksi. Teoria ei toiminutkaan toivotulla tavalla, minkä George Bush vanhempi jo varhaisessa vaiheessa toi esille.

::::::::::::::::::::

Donald Trump lupasi vaalikampanjan aikana panostaa pienituloisiin paremman huomisen takaamiseksi. Näin ei ole käynyt. Sen sijaan hän on presidenttinä käyttänyt hyvin reaganilaisia ilmauksia kuvatessaan tulevaa. Törmäsimme tähän terminologiaan itse asiassa jo Trumpin ja Hillary Clintonin käydessä kamppailua presidenttiydestä. Tv-väittelyissä Clinton käytti kekseliästä ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän nimittäin sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas). Nyt Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu.

Jo Hillary Clinton ihmetteli, miksi tätä taas kerran yritetään.

Trump on myös siinä suhteessa Reaganin jalanjäljillä, että alentaessaan veroja hän samaan aikaan lisää huomattavasti sotilasmenoja. Suuruuden kaipuu on molemmilla presidenteillä nostalgisena tavoitteena: ”Let´s Make America Great Again”. Ei auttanut, kun Hillary Clinton yritti sanoa, että Yhdysvallat on jo suuri.

Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ilmenee hämmentäviä piirteitä. Paikka paikoin tulee mieleen ”venäläinen” käsitys todellisuudesta: jos mielessä syntynyt kuva ei vastaa todellisuutta, muutetaan todellisuutta.

USA:n kongressin taloustoimisto (CBO) ennustaa nyt, että Trumpin hallinto romahduttaa valtiontalouden. Kysymys ei ole mistä tahansa tuomiopäivän ennustuksesta – joita herra paratkoon riittää tänä päivänä – vaan kongressin puolueettomasta virastosta, joka auttaa tajuamaan talouden realiteetit.

CBO:n ennusteen mukaan Republikaanien veroalennukset ja lisääntyneet valtion kulut nostavat valtionvelkaa ja lisäävät valtion budjettialijäämää. Yhdysvaltain valtiontalous tulee lähentelemään toisen maailmansodan jälkeistä taloustilannetta kymmenen vuoden sisällä. Silloin selvittiin, kun Yhdysvallat oli sodan jälkeisinä vuosikymmeninä vertaansa vailla oleva (talouden) suurvalta.

Arvio on, että vuoteen 2020 tultaessa vuosittainen budjetin alijäämä nousee 1000 miljardiin dollariin. Tämä luku kertoo jotain tai sitten ei mitään. Sitä voisi verrata vaikkapa Yhdysvaltain bruttovelkaan, joka liittovaltion velkakellon mukaan nousee tällä hetkellä hieman yli 21 000 miljardiin dollariin (eli 21 biljoonaan dollariin). Vertailun vuoksi Yhdysvaltain bkt on arviolta 20,2 biljoonaa dollaria tänä vuonna eli velan suhde bruttokansantuotteeseen on hieman yli 100 prosenttia, joka on suuri, mutta ei hälyttävä suhdeluku Yhdysvaltain kaltaisessa taloudessa. Viiden prosentin budjettialijäämä suhteessa bkt:hen on joka tapauksessa huolestuttava.

Luvut ovat eri lähteistä kerättyjä tietoja, joten niiden keskinäinen synkronointi on ”vain” suurinpiirteinen. Joka tapauksessa CBO:n ennuste velan kaksinkertaistumisesta 2020-luvun loppuun mennessä on hälyttävä. Olemmeko jälleen tilanteessa, jossa demokraatit joutuvat korjaamaan republikaanipresidentin verohöveliäisyyden ja varustautumishulluuden? Oletushan on ollut päinvastainen iät ja ajat: republikaanit syyttävät demokraatteja tuhlailevuudesta sosiaalipolitiikassa. Kummallisesti siinä on kerta toisensa jälkeen käynyt päinvastoin.

Kysymys on jälleen trickle-down -teorian testauksesta. Trump odottaa ”dynaamisten vaikutusten” satavan laariin. Miksi se tapahtuisi nyt, kun se ei ole aiemminkaan tapahtunut? Trumpin usko perustuu kansantalouden paljon korkeampien kasvulukujen toteutumiseen, mitä asiantuntijat sanovat. Tapansa mukaan Trump on arvostellut edeltäjäänsä suurista alijäämistä, mutta itse hän on rakentanut ansoja täynnä olevan talouden tulevaisuudenkuvan veronalennuksineen ja kauppasodan uhkineen.