Kun on keskellä, ei kuulu joukkoon

 

Vuoteen 1965 saakka nykyisen keskustapuolueen nimi oli maalaisliitto. Juuri 1960-luvulla Suomessa käynnistyi voimakas elinkeinorakenteen muutos. Maalaisliitto-nimen pelättiin rajaavan puolueen kannatusta ja sitovan sen liiaksi pelkästään maaseudulla asuviin. Nimi muutettiin ideologista asemaa vastaavaksi, nimeksi tuli keskustapuolue  ja vuonna 1988 nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa Suomen keskustaksi.

Keskusta on nyt osa uutta punamultaa. On vaikea sanoa, onko keskustan epämukava olo hallituksessa jotenkin poikkeavaa. Eikö tätä epämukavaa oloa ole ollut ilmasssa aiemminkin? Monipuoluehallitukseen pitää aina sovittautua, muutoin yhteistyö ei suju. Keskustan kentällä nykyistä hallitusta haukutaan punavihreäksi tai vihervasemmistolaiseksi koalitioksi, jossa ollaan mukana joskus annetun  lupauksen tai päätöksen takia, mutta haluja irtautua hallitusyhteistyöstä on ainakin paperilla, mutta miten lienee käytännössä?

Vähensin ja laskin yhteen hieman prosenttilukuja ja päädyin seuraaviin laskutoimituksiin ja niistä vedettyihin johtopäätöksiin: keskusta sai vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 21,1 prosentin kannatuksen. Se oli tuolla tuloksella Suomen suurin (!) puolue. Vuoden 2019 vaaleissa kannatus putosi 13,8 prosenttiin. Erotus tekee 7,3 prosenttia. Kysymys oli 2015-2019 porvarihallituksesta johon osalla keskustaväkeä on nyt suuri kaipuu. Jäljet (edellisten vaalien perusteella) varmaan pelottavat ainakin osaa keskustalaisista. Nykyinen gallup-kannatus (Yle, joulukuu 2022) näyttää murheellisia lukuja. Kannatus on pudonnut 9,0 prosenttiin. Erotus vuoden 2019 vaaleihin on  4,8 prosenttia miinuksella, ts. kannatus ei ole pudonnut uudella punamulta-aikakaudella läheskään niin paljon kuin porvarihallituksen aikana. Tuntuu siltä, että keskusta tuntee aina olevansa väärässä seurassa. Vanha kuvio vain unohtuu ja pian ollaan taas pelissä mukana. Jotkut keskustalaiset haluaisivat puolueen oppositioon kasvamaan, mutta helppoa ei elo sielläkään tule olemaan.

Keskustan politiikan taivalta voidaan tarkastella vuoden 1965 näkökulmasta. Kaupungeista lähdettiin hakemaan kannatuspohjan laventamista. Ne tavoitteet,  jotka silloin asetettiin, eivät ole toteutuneet oikein missään vaiheessa. Alkiolaisuudella on tarkoitettu tasapainon hakemista sosialismin  ja kapitalismin rinnalle. Siinä on aika ajoin onnistuttu, kuitenkin niin, että porvarilliset näkemykset ovat voittopuolisesti hallinneet keskustan linjaa. Jarmo Korhonen esitti perussuomalaisten ja keskustan yhdistämistä, jolloin populismi olisi kovertanut tilan fuusioituneen puolueen sisälle. Ajatuksellisesti vastakkain olisivat olleet nostalginen populismi ja alkiolainen tendenssi, mutta ei siitä mitään seurannut. Vanhat keskustan hellimät asiat, aluepolitiikka ja desentralisaatio ovat kantaneet puoluetta, mutta nyt nekään eivät enää takaa menestystä johtuen esimerkiksi maaltapaosta, milloin (aikanaan) Ruotsiin, milloin kotimaan kaupunkeihin muiden puolueiden rekrytointipohjaksi. Keskustan politiikkaan tuntuu kuuluvan voittopuolisesti entisen säilyttäminen, johon kuuluvat EI kuntien yhteenliittymiselle ja KYLLÄ maakuntahallinnolle.

Verrattuna sisarpuolueisiin Länsi-Euroopassa keskustalla on ollut yllättävän suuri kannatus Suomessa. Itse asiassa keskustan on arvioitu kuihtuvan pohjoismaiseksi pienpuolueeksi  jo 50 vuoden ajan. Mutta niin vain puolue on pitänyt pintansa, välillä on juhlittu veret seisauttavia vaalivoittojakin ja välillä taas murehdittu veret seisauttavia vaalitappioita. Kysymys on henkisesti  syvälle juurtuneesta maaseutu-Suomesta, joka on kantanut näihin päiviin saakka.

Ennemmin tai myöhemmin kysymys on myös siitä, kuka johtaa puoluetta. Annika Saarikko on toiminut puheenjohtajana vuodesta 2020 lähtien. Kritiikki ei julkisuudessa ole yltänyt Saarikkoon saakka, mutta tilanne voi muuttua. Nykyisellä gallup-kannatuksella (joulukuu 2022, 9.0 prosenttia) keskusta on vasta Suomen neljänneksi suurin puolue.

Toimittaja Simo Alastalo Demokraatista (Demari 15.12.2022) ottaa kantaa keskustan tilanteeseen mielenkiintoisesta näkökulmasta. Siksi lainaan hänen kommenttejaan. Ensin hän toteaa keskustan vaikean tilanteen käyden perkaamaan viime aikojen tapahtumia. Monilla kansanedustajilla puolueen kentällä on edessä vakava haaste, onhan kansanedustajapaikan säilyminen liipaisimella.

Alastalo käy kaikki viime kuviot läpi (puolustusministerin sijaisuus, luonnonsuojelulaki, sähkön hintaproblematiikka,  saamelaiskäräjälaki jne.), joista välittyy viesti, että puoluekentässä ja/tai hallituksessa Saarikon yli on kävelty.  Keskustan kenttäväki on todella huolestunut siitä, miten kevään vaaleissa käy, ja kokee, että puheenjohtajalta ei ole saatu riittävää tukea keskustalle tärkeissä asioissa. Mutta jos mennään kentän mukaan, ollaan ristiriidassa muiden hallituspuolueiden kanssa.

Alastalo haluaa antaa palautetta Saarikolle, mutta sen hän tekee yllättävään sävyyn. Hän antaa kiitosta Saarikolle politiikan taitajana ja korostaa, miten vaikeassa tilanteessa hän on omiensa kanssa. Alastalo välittänee kolumnissaan politiikan toimittajien taustakeskustelujen sisältöä.

Jää vaikutelma, että Saarikko ei välttämättä  ole se, joka ei puhalla hallituksessa yhteen hiilleen. Hän ilmeisesti pyrkii  kollektiiviseen päätöksentekoon hallituksen sisällä, mutta hänet pysäytetään  kenttäväen edusmiesten ja naisten toimesta, jolloin hän saattaa saada sanansyöjän leiman aiheetta. ”Kepu näyttäisi pettävän nykyisin säännöllisesti myös puheenjohtajansa”, toteaa Alastalo.

Keskustan ongelma eivät ole vaihtuvat puheenjohtajat, vaan puolueen kenttäväen ja heidän edustajiensa paniikki ja tempoilu omien etujensa puolesta.

Tulee mieleen Paavo Väyrysen logiikka, jonka mukaan halltukseen mennään tekemään yhteistyötä, mutta vähän ennen seuraavia vaaleja ryhdytään erimielisyyksiä korostamalla valmistautumaan tulevaan hallitukseen - siis riitelyä ihan vain taktisessa mielessä. 

Sitten Alastalo tulee järeämpiin johtopäätöksiin. Vääntö politiikan kentällä on kova, kun vastustajina ovat sdp, vasemmistoliitto ja vihreät. Valtakunnan politiikan kannalta tilanne on vaikea,  kun yksi vaihtoehto – eli punamulta – on todennäköisesti putoamassa pois tulevien hallitusvaihtoehtojen joukosta johtuen keskustan kipuilusta.

Vai löysikö vanha kettu Timo Soini totuuden sanoessaan, että keskusta ei ole koskaan ollutkaan liberaali puolue, vaikka se liberaaliuttaan korostikin varsinkin Sipilän hallituksessa (ja miksei tässä nykyisessäkin)? Tällöin varsinainen sudenkuoppa olisi kokoomusjohtoinen liberaali linja, joka on tuottanut pettymyksen keskustalle kerta toisensa jälkeen. Keskustan kentältä huokuu perinteinen konservatismi, joka ajaa yli liberaalien virtausten.

Seuraavan hallituksen muodostaminen nykyiseltä pohjalta saa keskustan kenttäväeltä niin ankaran tuomion, että voidaan puhua paradoksaalisesti hallituksen saamasta negatiivissävyisestä ”ansaitsemattomasta arvonnoususta”. Miksi? Siksi, koska tuloksia on saatu aikaan. Viime hallituksia arvioidessani on käynyt mielessä, että neljä vuotta hallitusvastuuta on  tempoilevassa nykypolitiikassa "liikaa". Sääli, sillä 1980-luvulla omaksuttu hallitusten nelivuotisrytmi on mielestäni kaikin puolin kannatettava linja. Jo asioiden suunnitelmallinen hoito vaatii sen verran pitkäjänteisyyttä. Toisaalta taloudellisen kestävyyden sitominen kahteen kauteen (kahdeksan vuotta) voi kuulostaa tarkoitushakuiselta käsien sitomiselta yhteen ja samaan hallitukseen.  Vai mitä oikein halutaan?

Suomi väestökadon kourissa – mikä lääkkeeksi haasteeseen?

 

Lähes kaikkialla läntisessä maailmassa ongelmana on työn vaatimaton tuottavuus ja ikääntyvä väestö. Suomi ei ole poikkeus. Väestönkasvun haasteisiin on tarttunut vakuutusyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto kirjassaan ”Puuttuvat puoli miljoonaa. Väestökato ja Suomen talouden tulevaisuus” (Otava, 2022).

Ne puoli miljoonan Suomen väestöstä puuttuvat, jotta saataisiin toimiva ja kukoistava kansantalous aikaiseksi. Käsittelen seuraavassa Murron kirjan keskeisiä teemoja, olettamuksia ja faktoja pistäen joukkoon omia huomioitani. 

Paradoksi globaalilla tasolla on,  että meillä on väestön liikakasvua toisaalla,  ja liian vähäistä kasvua toisaalla. Juuri näinä aikoina rikkoutuu väestön 8 miljardin raja. Kaikkia ei pystytä ruokkimaan siedettävällä tavalla, vaikka kehitystä parempaan suuntaan on tapahtunut jättimäisin harppauksin erityisesti Aasiassa. Ongelmaa on siis tarkasteltava alueellisesti. Nollasummapeli ei auta. Muistan,  kuinka jouduin kinaan tästä asiasta opiskeluaikoina 1970-luvulla, kun ystäväni väittivät,  että ei voida ajatella  niin,  että maailmalla väestö kasvaa liian nopeasti ja meillä Suomessa liian hitaasti. Ongelma on yhteinen, kasvua on rajoitettava  kaikkialla, myös Suomessa! Silloin mentiin maailman väestönkehityksessä kolmessa miljardissa….

Murto irrottaa Suomen ongelmaksi erityisesti miesten lapsettomuuden.  Meillä on tyrmätty - varmaan oikeutetusti - ”innovaatio”, että ryhtyminen lapsentekotalkoisiin pelastaa meidät. Syntyvyyden nousuun saaminen edellyttää syrjäytyneiden miesten ja poikien ongelman ratkaisua. Murron mielestä Suomen koulutusjärjestelmä ”hukkaa poikia”: pelkän perusasteen koulutuksen saaneen miehen kokonaishedelmällisyysluku on alle yhden, kun se korkeakoulututkinnon suorittaneilla miehillä on puolitoista. Hävyttömästi sanottuna osa miehistä ei ole avioliittokelpoisia! On syntynyt eräänlainen uusi luokkajako: lapsia saavat koulutetut miehet. Toisella tavalla sanottuna kysymyksessä on parisuhteiden puute.

Murto kiinnittää huomiota nuorten miesten ongelmaan syntyvyyden ongelman ratkaisukeinoina. Usein tämän ryhmän haasteena on monien ongelmien kasautuminen yksilölle. Kaikki työ ei kelpaa suomalaisille. Ratkaisukeinona on mainittu raskaiden töiden teettäminen maahanmuuttajilla. Tämä toteutuu hyvin monissa länsimaissa. Maahanmuuttajien kontolle jäävät osin myös kovaa osaamista vaativat työt.

Ongelmaksi jää pakolaisten ja maahanmuuttajien puutteellinen integroituminen työelämään. Tämä on kuitenkin helpommin ratkaistavissa oleva ongelma kuin syntyvyyden ohjaaminen.

Koulutus ratkaisukeinona haasteisiin kuulostaa houkuttelevalta. Koulutus ei kuitenkaan ole ihan niin selviä patenttiratkaisuja tuottavaa kuin olemme kuvitelleet.  Suomen koulutusjärjestelmässä saattaa olla edessä  päivittämisen, ellei peräti rakenteiden muuttamisen paikka. Esimerkiksi virolaiset ovat olleet koulutuksen kehitystyössä innovatiivisempia kuin me Suomalaiset.  Olemmeko esimerkiksi luottaneet liiaksi oppilaiden omaan ohjautuvuuteen, ja unohtaneet opettajakeskeisen opetuksen hyvät puolet.

:::::::::::::::::::::::::::::

Väestönkasvun lisäksi työn tuottavuus on Murron kirjan keskiössä. Työn tuottavuus riippuu kolmesta tekijästä: investoinneista, työvoiman laadusta (koulutus) ja kokonaistuottavuudesta (tuotannontekijöiden kokonaisuudesta). Murto toteaa, että tällä hetkellä  toivotusta ”tuottavuusloikasta” on vain vähän merkkejä.

Niinpä niin, loistava tulevaisuus on takana päin. Suuri muutos tapahtui jo elinkeinorakenteen muutoksen yhteydessä 1960-luvulla siirryttäessä maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen ja palveluihin sekä panostettaessa koulutukseen. Oma oppikouluun menoni osui valtavaan koululaistulvaan 1960-luvun vaihteessa. Sama ryntäys toistui 1970-luvun vaihteessa näiden samojen oppikoululaisten siirtyessä yliopistoihin. Kaikki he olivat edesauttamassa koulutuksen kautta nopeaa tuottavuuskehitystä siirryttyään työelämään.

Mielestäni tuolloin koulusivistys ei ollut sidoksissa oppilaan vanhempien koulutukseen, päinvastoin kuin  nyt. Joku muutos tässä on tapahtunut….

Samantyyppinen paradigman muutos tapahtui elinkeinorakenteessa. Muistelen, että 1960-luvun vaihteessa teollisuus-maatalous-palvelut -jako muodosti rakenteen 1/3 - 1/3 -1/3. Siitä eteenpäin elinkeinorakenteen muutos kiihtyi.

Kysymys oli tietenkin myös asenteista. Vielä 1950-luvun vaihteessa oppikoulun perustamista vastustettiin omalla kotipaikkakunnallani siitä syystä, että maatiloille ei löytynyt jatkajaa, kun lapset menivät oppikoulun kautta aivan muihin töihin. Heidän olisi pitänyt jäädä tilalle!

Muutos oli väistämätön. Sen airuena saatiin viisipäiväinen  työviikko vuoden 1966 alussa. Lomat lisääntyivät. Koneistuksen ja automaation lisääntyessä ei tarvittu enää niin paljon työvoimaa kuin aiemmin. Toisin sanoen työ tehostui, kun ei tarvittu enää aiempaa määrää työtunteja työtehtävistä selviytymiseksi.

OECD-maiden keskimäärinen bruttokansantuotteen kasvu oli 1960-luvulla lähes viisi prosenttia. Lännessä nopean tuottavuuskehityksen päättyminen ajoitetaan yleensä ensimmäiseen öljykriisiin 1973.  Senkin jälkeen Japanissa (jonka nopean kasvun 1980- ja 1990-luvulla Murto sivuuttaa jostakin syystä) ja Kiinassa on pystytty huomattavaan tuottavuuden kasvuun, Japanissa 1980-90-luvulla ja Kiinassa näihin päiviin saakka.

Mitkä syyt johtivat tuottavuuskehityksen alenemiseen länsimaissa?

Palveluiden osuus taloudessa on kasvanut voimakkaasti. Suuressa osassa palveluita tuottavuus on vaatimatonta, mutta esimerkiksi IT-alan palvelut  muodostavat poikkeuksen. Sielläkin kännykän ominaisuuksia laajennetaan vuosittain minimaalisilla muutoksilla, jotta saadaan laite myydyksi uutena.

 ::::::::::::::::::::::::::

Tutkimuksen ja kehittämisen tehostamisen välttämättömiä reunaehtoja ovat suurten yritysten mahdollisimman suuri määrä. Valitettavasti näitä on Suomessa hyvin vähän. Nokian jättimäiset panostukset tuottavuuskehitykseen ovat kaukana takana päin. Paluu parempaan tuottavuuteen on toki mahdollista: vihreä siirtymä tarjoaa hyvin resursoituna mahdollisuuden kasvuloikkaan monilla osa-alueilla. Koko energiasektori hyötyy.

Koulutussektori ei ole enää sellainen kasvun veturi kuin se oli aiemmin. Valittavasti Suomi on jäänyt huippumaiden taakse hitaasti, mutta varmasti. Muistan itsekin kuinka 2000-luvun alussa silloisten työtehtävieni puitteissa kiinnitin huomiota – ensimmäisten joukossa - PISA-tulosten mainioon tasoon Suomessa. Meni tovi ennen kuin asiasta osattiin iloita. Valitettavasti jatkossa tuudittauduttiin  jo saavutettuun menestykseen ja nykytuloksissa on jopa taannuttu.

Tämä on suuri ongelma: kun meillä iloitaan jostakin saavutetusta pitäisi juuri sillä hetkellä olla skarppina ja panostaa edelleen kehittämiseen eikä jäädä ihasteleman menneitä saavutuksia.

Tuottavuuden nopea kehitys edellyttäisi etenemistä myös muissa johtavissa länsimaissa maissa samanaikaisesti. Valitettavasti tilanne on sellainen, että yhtä lailla muualla  lännessä kehitys on hiipunut. Aasian tiikerit ovat paljon kunnianhimoisempia ja kilpailuhenkisempiä ja uhraavat koulutuksen resursseihin enemmän kuin me. Onko hyvinvointiyhteiskunta veltostuttanut meitä? Aiemmin hyvinvointiyhteiskunnan katsottiin luovan edellytyksiä parempaan. Kyllä, mutta nyt ei enää entiseen malliin! Nykyinen koulu on paradigman muutoksen edessä: se ei palvele enää digisukupolvea riittävässä määrin. 

Väestön vanheneminen on yksi riskitekijä, vaikkei sinällään merkitsekään vääjäämätöntä panostusten heikkenemistä tuottavuuskehitystyöhön. Japania ja Italiaa käytetään usein esimerkkinä vanhenevan yhteiskunnan aiheuttamista haasteista. Molemmissa maissa on yrityksiä, jotka ovat edelleen korkealla tasolla työn tuottavuudessa, joten mistään yhtenäisestä kuvasta ei ole kysymys.

Meillä Suomessa eläkkeellä olijat vievät hautaan valtavasti hiljaista tietoa, joka voisi olla kaikkien käytettävissä. Tutkimusten mukaan tietoa olisi myös ostettavista ikäihmisiltä.

:::::::::::::::::::::::

Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että perusasiat ovat Suomessa kunnossa (yhteiskunnan vakaus, suomalaiset vahvat  instituutiot, läpinäkyvä yhteiskunta). Talouden kasvu uhkaa silti jäädä alhaiseksi edellä mainituista syistä, jos ei keksitä jotain ratkaisua matalan tuottavuuden ongelmaan. Sitä etsitään ja kaivataan kiihkeästi kaikkialla länsimaissa.

Suomi on pukenut vuosien kuluessa päälleen raskaan palttoon hyvinvointiyhteiskunnan lämpimänä pitämiseksi. Liian raskaan?  Kestääkö nykyinen rakenne ”hyvinvointi-ilmaston” muutokset kestävyysongelmineen?

Risto Murron kirja tarjoaa rautaisannoksen tietoa länsimaita vaivaavan kasvun ongelman pohdintaan.

Sissit-elokuva: tappajan taudinkuva

 

 Kirjoitin blogissani Mikko Niskasen elokuvasta ”Sissit” 21.2.2012. Siinä on käyty juonta läpi pääkohdiltaan, joten en palaa tässä yksityiskohtiin. Elokuva (1963) tuli juuri TV:stä (katsottavissa edelleen Areenassa). Saatoin palata vanhoihin muistikuviin. Hyvistä elokuvista löytyy aina uusia näkökulmia. Sissit perustuu Paavo Rintalan käsikirjoitukseen, josta hän elokuvan valmistumisen jälkeen teki menestys- ja kohukirjan "Sissiluutnantti" (1963).  Välillä siis näinkin päin.

Ja tarina alkaa….

Luutnantti Takalan (Matti Oravisto) vaimo (Tea Ista) varmistelee, että sotilaspuku on viimeisen päälle luutnantin yllä, onhan hän menossa veteraanitapaamiseen. Hän kertoo täsmälleen, mille korkeudelle Mannerheim-risti pitää asettaa. Kaikki, mitä vaimo sanoo, tuntuu olevan oikein. Lauhkeana kuin  lammas luutnantti vain kuuntelee ja tottelee. Herkullinen kohtaus, kun ajattelee, että siinä on talvi- ja jatkosodan tappaja. Tarvitaan siis suomalainen nainen kesyttämään tämä leijona!

Vielä saattomatkalla asemalle vaimo muistuttaa, että kaveripiirin houkutuksiin ei pitäisi sortua – siis varovaisena alkoholin kanssa ! Takala tapaa sissiporukkansa. Seuraa liikuttava kohtaus sankarihaudalla, jossa Takala muistelee sissijoukon niitä miehiä, jotka eivät palanneet viimeiseltä partiolta syvälle vihollisen selustaan.

Sen jälkeen mennään ravintolaan, jossa vietetään viinanhuuruinen ilta menneitä muistellen. Ravintolakohtaus päättyy mielettömään kamera-ajoon ympäri ravintolapöydän juttujen muuttuessa yhä hurjemmiksi. Ravintolajakson alku- ja loppuilta muodostavat elokuvalle mainion kehyksen, jonka sisällä  sissiporukan tarina kerrotaan.

Filmi on aina vedonnut minuun. Useiden katsomiskertojen jälkeenkään sen vaikutus ei ole laantunut. Tämä siitä huolimatta, että elokuva ei ole mitenkään täydellinen, pikemminkin rosoinen ja hieman epätasainen. Nämä ovat kuitenkin toissijaisia asioita. Minusta elokuva on aliarvostettu. Johtunee siitä, että Niskasen elokuvia Pojat, Käpy Selän alla ja Kahdeksan surmanluotia pidetään - syystäkin - mestariteoksina. Nostaisin ”Sissit” samaan sarjaan.

Pääosassa Matti Oravisto luutnantti Takalana tekee upean sisäistyneen  roolisuorituksen. On vaikeaa kuvitella ketään parempaa tähän rooliin. Eikö hän olekin aliarvostettu suomalaisten elokuvatähtien joukossa?

Mistä elokuvan kiehtovuus johtuu ? Ehkä sen vetovoima välittyy parhaiten luutnantti Takalan olemuksesta. Todentuntuisesti hän heijastelee sotilaan ja upseerin kokemuksia. Mutta elokuva kertoo paljon enemmänkin. Se kertoo, kuinka sankari pelkää. Se kertoo, kuinka taistelutehtävään lähtö on yhä vaikeampaa. Ehkä on niin, että kun on tarpeeksi monta kertaa selvinnyt hengissä, ihminen  vaistomaisesti alkaa pelätä, ettei kohtalo enää olekaan suopea.

Takala on kyyninen. Hän on entinen teologian opiskelija, joka ei enää usko jumalaansa. Miksi? Siksi, että hän on menettänyt kyvyn uskoa, että kaiken tappamisen keskellä voisi olla jokin korkeampi järki. Miksi muutoin sorruttaisiin sodan infernaaliseen järjettömyyteen ?

Sissijoukkuettaan Takala puolustaa kuin leijona. Hän hankkii joukkueelleen - sissiretkeä varten - suklaata omaa talousupseeria aseella uhaten. Kaikki on sodassa sallittua, kunhan ei ammuta omia! Tätä Takala pelkääkin. Elokuvassa kuvataan, kuinka sissijoukkueen kaikkein kovapintaisin kaveri menettää sissiretken jälkeen täydellisesti hermonsa ja yrittää ampua haamujen riivaamana oman joukkueensa jäseniä. Allegoriana, elokuvan loppujaksossa - viimeisellä sissiretkellä - Takala pettyneenä joukkueensa tappioihin menettää täydellisesti itsehillintänsä ja yrittää tavoitella asetta edesvastuuttomassa mielentilassa. Vain oman joukkueen tovereiden ripeä päälleryntäys estää katastrofin.

Sota muuttaa Takalaa selittämättömällä tavalla. Hän pelkää itseään. Hän on menettänyt kyvyn empaattisuuteen. Tietenkin hän käyttää sotimisen ohessa naisia hyväkseen, koska mitään sääntöjä ei ole. Ei mitään! Sodassa voi ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja käsitellä muita ihmisiä vahvemman oikeudella. Toisaalta juuri ja juuri tuntemansa naisen puolesta hän on valmis tekemään mitä tahansa, vaikkapa uhkaamalla itseään korkeampiarvoista upseeria ”linjojen eteen viemisellä”, jos tämä on erehtyy hänen tyttöönsä, kuten elokuvassa tapahtuu:  siinä uros puolustaa omaa naarastaan olosuhteissa, jossa kukaan ei katso teetkö oikein vai väärin.

Taistelukohtausten kliimaksissa on ”Pallikukkulan” valtaus. Kukkulan onnistunut haltuunotto nostaa – naapurikomppanioiden  epäonnistuttua - Takalan mainetta entisestään todellisena sankarina, jota sissijoukkueen jäsenet ihailevat. Kuitenkin samaan aikaan hän pelkää. Ketä? Ehkä itseään nähdessään Pallikukkulan voitonjuhlissa ”valkoisen kuoleman” - kuvitellun haamuolennon, joka tunkeutuu krapulaisen miehen aivoihin avaten konepistoolilla tulen. Ehkä tuossa ”valkoisessa kuolemassa” on hänen oma kuvansa, hirviömäinen olento, jota Takala vihaa!

Kun Takala ollessaan lottatytön kanssa sängyssä,  kuulee yhtäkkiä konepistoolin rätinän hän tuntee itsensä tappajaksi tässäkin tilanteessa ja kehottaa tyttöä pukeutumaan. Hän aavistaa tappavansa itsessään jotain hyvää - ja juuri sitä hän pelkää.

Voisiko Takalan kaltainen olla siviiliin päästyään pelkkä juoppo ihmisraunio? Kyllä, mutta Takalan tapauksessa tuskin. Ei hän mikään lasiin sylkijä olisi, vaan ottaisi siinä kuin muutkin. Ehkä hän olisi menestyvä liikemies. Vai olisiko hän sittenkin pappi, joka on löytänyt uudelleen jumalansa ?

Elokuvan loppujaksoissa Takala saatetaan tilanteeseen, jossa hän joutuu kaukana linjojen edessä  päättämään aseettoman vihollissotilaan – panttivangin - ampumisesta. Sissiporukassa päätetään äänestää ammutaanko vanki,  vai päästetäänkö menemään. Takala on tappamisen kannalla. Kuitenkin kaksi joukkueen jäsentä asettuu tapettavan eteen asettaen oman henkensä peliin. Takala turhautuu tajutessaan hävinneensä kiistan ja antaa raivostuneena vangin mennä. Takala aavistaa kuitenkin oikein. Vihollista ei olisi pitänyt päästää vapaaksi ilmiantamaan koko porukka. Syntyy hillitön ryntäys kohti omia linjoja vihollisen tulen alla , joka päättyy monen toverin menehtymiseen – juuri niiden, joita sankarihaudalla myöhemmin muistetaan. Sankari epäonnistuu viimeisellä sissikeikalla.

Ehkä tuo viimeisen sissiretken kiista olisi voinut laukaista tappelun ravintolassa.  Ohjaaja Niskanen harkitsi tappeluvaihtoehtoa päätyen kuitenkin seesteiseen loppuun, jossa humalaiset miehet asevelihengessä poistuvat toisiaan tukien ravintolasta. Jotkut ovat tätä loppukohtausta arvostelleet liian vaisuna. Rintala teki kirjaansa toisenlaisen lopun: hän päästi tappelun valloilleen. Minä puolestani arvostan elokuvan loppua. Siinä on hieno tunnelma. Siinä on jotain samaa kuin ollessani isäni kanssa veteraanien tapaamisessa yli 60 vuotta sitten. Pikkupojan aivoihin piirtyi kuva alkoholivoittoisesta aseveljeydestä, se jotenkin kuului siihen aikaan. Siihen kuului myös loputtomat sotajutut, juuri sellaiset, jotka kertoivat takaloista ja muista sankaritekoja tehneistä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Niskasen ansio on siinä, että hän pystyy niin aidon tuntuisesti välittämään sotaa käymättömälle sukupolvelle veteraanien kaveruuden, todellisen aseveljeyden. Ehkä tuota veljeyttä tarvittaisiin tänäkin päivänä. Silloin unohtuisivat ne mitättömät riidanaiheet, joista saadaan lukea joka päivä lehdistä.

Miten näen Sissit juuri nyt? Ensinnäkin yhdistän elokuvan tämän päivän levottoman maailman tapahtumiin. Se tuntui neljännellä tai viidennellä uusintakatsomisella hyvin ajankohtaiselta. Sodan luonne on arkipäiväistynyt, mutta samalla muuttunut jotenkin julmemmaksi.

Elokuva kertoo paitsi sodasta niin myös luutnantti Takalan (ruotsalaiset nimesivät roolisuorituksen perusteella Oraviston Pohjolan parhaaksi näyttelijäksi!) mielenliikkeistä ja taistelusta itsensä kanssa. Takalan kautta projisoituu kuva ihmisestä, joka taantuu Vienan korvessa metsästäväksi luontokappaleeksi kaiken teknologian keskellä. Hän muodostaa reviirin ympärilleen, eräänlaisen Takalan piirin, jonka rajojen sisäpuolella hän – ja vain hän – vallitsee, ei käskemällä vaan luontaisen auktoriteettinsa ansiosta. Jotain muutakin tapahtuu: hän – entinen teologian opiskelija - tajuaa julmuuden sisällään kasvavan ja pelkää sitä, taistelee sitä vastaan, muttei lopullisesti ymmärrä, mikä tauti hänessä on. Takala – sankari ja antisankari – on ihmisen paradoksi, joka näkee ilta-auringossa punarunkoisia honkia, jonkin kuvitellun tai todellisen symbolina.

Takalassa on jäljellä enää kyllästyneen ”leipätappajan” rooli. Kaikki hohto sankaruudesta on kadonnut. Naisensa (kenen milloinkin) lähellä Takalan kyynisyyden takaa paljastuu kuitenkin häivähdys inhimillisyydestä, jonka puolesta hän haluaa taistella.

Joukkueenjohtaja Takalalta odotetaan enemmän kuin muilta . Häneltä odotetaan ratkaisua ”Pallikukkulan” valtaukseen. Hän keksiikin sen ja suorittaa onnistuneen operaation luotettujen miestenä avulla. Kenraalilta saakka tulee kiitokset. Takalassa on tapahtunut muutos: hän ikään kuin toteaa tapahtuneen ilman sen suurempia mielenliikkeitä. Ja sitten tapahtuma huuhdellaan ja juhlitaan pois mielestä viinalla, se samainen tapahtuma, jota myöhemmin ravintolassa muistellaan antaen arvo myös niille,  jotka eivät selvinneet perille.

On yksi asia, jonka varassa Takalan elämä toimii, joukkuetoverit. Keskinäinen luottamus ryhmässä on betonoitu, vaikka on koko ajan koetuksella. Yksi elokuvan pääteemoista onkin aseveljeyden ylistys. Ohjaaja Niskanen on tajunnut toveruuden syvimmän merkityksen. Muistan omasta isästäni, kuinka tärkeitä olivat sotakaverit. Sen aikaiseen tyyliin kohtaamiset olivat viinanhuuruisia. Oli niitä joiden psyyke läpäisi sodan ilman näkyviä vaurioita ja niitä,  joihin sattui niin, etteivät pystyneet enää siviilissä selviytymään.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Niskanen on rakentanut elokuvaan toiveikkaan lopun. Elokuva korostaa toveruuden merkitystä, yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä. Tämä on viesti tälle päivälle, jossa luottamus toiseen ihmiseen horjuu ja mietitään vastakkainasettelun hyötyjä ja haittoja.

Sissit on hieman rosoinen elokuva. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta korottaisin sen kotimaisten huippuelokuvien joukkoon. Sisäistyneellä tarkastelunäkökulmallaan se pesee monet ulkomaiset teknisesti orientoituneet huipputuotteet, joissa korostetaan sankareiden kaavamaista hyveellisyyttä.

 

 

Saksa - rauhan takaaja?

 

 Hesarin kuukausiliitteessä 12/2022 tarkastellaan Saksan halua ja mahdollisuuksia toimia Euroopan ja erityisesti Ukrainan auttajana. Toimittaja Teppo Sillantaus perkaa kaikkea sitä,  mikä Saksan ulkopolitiikassa  on asetettu kyseenalaiseksi. Perustan tämän kirjoituksen suurelta osin Sillantauksen kirjoitukseen täydentäen sitä omilla ajatuksillani. Pääväite on, että Saksa ei panosta läheskään täysimääräisesti Ukrainan itsenäisyystaistelun tukemiseen sodassa Venäjää vastaan. Sivuan ohessa myös kolmen valtion, Saksan, Ruotsin ja Suomen poliittista ”sielunelämää” nyt ja  tulevaisuudessa.

Maailmanpoliittinen tilanne vierähti kohtalokkaalla tavalla kriisiherkäksi, kun Vladimir Putin ilmoitti joulukuussa 2021 vaativansa  länneltä takuut,  ettei Nato laajene itään. Venäjä vaati Natoa palauttamaan  Euroopan sotilaallisen tilanteen  sellaiseksi kuin se oli toukokuussa 1997. Se merkitsisi toteutettuna Naton vetäytymistä Itä-Euroopan valtioiden suojaamisesta. Vastakkainasettelu räjähti käsiin: länsi ei suostunut idän käskettäväksi. Venäjän toimia pidettiin lännessä lähinnä uhitteluna, mutta sitä ne eivät olleet. Nyt oli tosi kysymyksessä, kuten hieman myöhemmin ilmeni.

Naton suosio räjähti Suomessa korkeammalle kuin koskaan,  ja kun Venäjä hyökkäsi 24.2.2022 Ukrainan kimppuun, saavutti Naton suosio uuden lakikorkeuden - ja suosio näyttää kasvavan edelleen.

Ei auttanut, vaikka Olaf Scholz vakuutti, että Nato ei laajene itään hänen itsensä eikä Putinin aikakaudella. Putinin käynnistämä sota sai liittokanslerin julistamaan ”Zeitenwenden” tapahtuneen. Saksa reagoi asevarustelua lisäämällä, joka oli ollut vieras ajatus maassa pitkän aikaa. Pian kävi ilmi, että Scholz ei jatkanut johdonmukaisesti varustelulinjalla. Miksi Saksa luopui valitsemastaan linjasta?

Saksan käyttäytymisen tulkkina artikkelissaan Teppo Sillantaus käyttää saksalais-suomalaista kirjailijaa, Roman Schatzia, joka ironisella tyylillään ryydittää mielipiteitään. Hän puhuu erinomaista suomea, itse asiassa parempaa kuin melkein kaikki suomalaiset.  Se Suomi, johon hän tuli vuonna 1986 edusti vielä yhtenäiskulttuuria. Schatz on saanut olla todistamassa yhteiskunnallista paradigman muutosta Suomessa oloaikanaan.  Sillantaus puhuu hänestä epävirallisena Saksan lähettiläänä. Schatz väittää Suomen ja Saksan välillä vallitsevan ”erityissuhteen” lievällä ironialla painotettuna. Suomalaiset arvostavat saksalaista tehokkuutta, joka Schatzin mielestä on räikeää yliarviointia. Hän moittii saksalaista yhteiskuntaa jäykkyydestä. Maailmansodan peruja on perustuslain takaama osavaltioiden suuri itsemääräämisoikeus, joka tekee yhteiskunnan ohjaamisen haastavaksi.

Schatz tuo esille venäläisten raakuudet Ukrainassa, joihin verrattuna Saksa – maailman suurimpia aseiden viejiä – vetää hyvin maltillista, jopa varovaista linjaa varsinkin aseellisen avun tarjoamisessa. Saksa on pihdannut erityisesti tärkeimpien eli raskaiden aseiden toimituksissa. Se on myös kieltänyt muita maita viemästä saksalaisia aseita Ukrainaan.

Teppo Sillantaus panee Schatzin ”vastaamaan” entisen kotimaansa menettelyistä.

::::::::::::::::::::::::::::

Eniten suomalaiset  ja saksalaiset eroavat Schatzin mielestä suhteessaan toiseen maailmansotaan. Schatz väittää, että Suomessa ei niinkään hävetä osallistuminen sotaan Saksan rinnalla, vaan se,  että ”Suomi vaíhtoi epäurheilijamaisesti puolta kesken loppuottelun ja jatkoi Neuvostoliiton leirissä”.  Lausahdus edustaa tyypillistä suurpiirteistä sanomisen ilosta tapahtuvaa kommentointia Schatzilta. Suomelle taistelu Saksan rinnalla - tiettyyn rajaan saakka - oli ennen kaikkea väistämätöntä, jos ja kun se halusi selvitä sodasta itsenäisenä.

On tietenkin vähintään suuripiirteistä väittää,  että Suomi vaihtoi ”epäurheilijamaisesti ” puolta ja siirtyi Neuvostoliiton leiriin.  Schatz puhuu jälleen sanomisen ilosta. Tosiasiassa sodan logiikka ajoi Suomen ensin natsi-Saksan vanaveteen vuonna 1941, ja vastaavasti vuonna 1944 Saksasta ja sodasta irti, muttei tietenkään ”Neuvostoliiton leiriin” jatkosodan vielä kestäessä.  Eri asia on sitten se, mitä tapahtui sodan jälkeen.

Saksalle sota on kansallisen häpeän aihe”, toteaa Schatz aiheellisesti mutta melko suorasukaisesti. Suomi taas jakaa omalta osaltaan toisen maailmansodan kolmeen erilliseen osaan, talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan, jotka kaikki ovat huomionarvoisia tai elintärkeitä osia Suomen olemassaolon taistelussa.

Ukrainan sota on sekä meillä Suomessa että muualla rinnastettu talvisotaan. ”Sota on osa meitä”, toteaa Schatz. Ero Saksaan on valtava. Schatz sanoo, että  Länsi-Saksassa, missä hän on kasvanut  ”sota oli kielletty aihe”. ”Suomessa taas joka toinen mies on sotahistorian asiantuntija”, toteaa Schatz vain hiukan liioitellen. Suomalaiset jopa hänen mielestään tuntevat sotahistorian paremmin kuin saksalaiset.

Venäjän hyökättyä Ukrainan kimppuun helmikuussa 2022 virisi Suomessa ”harras maanpuolustushenki”. Saksassa ei virinnyt oikein mikään,  Schatz tylyttää. Olen arvostellut näissä kirjoituksissa maailmalla vellovaa militaristista intoa. Se ei tiedä hyvää. Minun pitäisi olla iloinen siitä, että Saksassa ei herännyt mitään vastakaikua militarismille. Kun ajatellaan poliittista ilmapiiriä, mikä Saksassa vallitsi, seurasi Ukrainan tapahtumista epäusko: näin ei voinut käydä! Euroopassa piti vallita ”Saksan rauha” (oma tulkintani). Schatz tuntuu puolittain ällistelevän saksalaisten passiivisuutta ja innottomuutta Ukrainaan liittyen sekä kiinnostuksen kohdistumista toisenlaisiin asioihin, kuten vaurauden kasvattamiseen, ”elintasoon kaiken yli” ja ”feng shuihin”.

Saksa supisti  Bundeswehria rajusti Saksojen yhdistymisen jälkeen. Vuonna 2011 Saksa lakkautti yleisen asevelvollisuuden ilmeisesti säästöjen vuoksi. Se oli optimismin aikaa,  jolloin ajateltiin fukujamalaisittain historian loppuvan (toistemme ymmärtämiseen, jos ei hyväksyntään). Näin tulkitsen Schatzia. Saksassa ajateltiin hänen mukaansa niin, että Saksa on ainoa maa Euroopassa, joka voi aloittaa sodan, ja kun sen armeija ajettiin alas, oli johtopäätös, ettei kukaan Euroopassa voi aloittaa sotaa. Suomessa samaan aikaan liki poikkeuksellisesti säilytettiin asevelvollisuusarmeija, joka on nyt hampaisiin saakka aseistettu.  Rekrytointia ollaan käsittääkseni laajentamassa yhä suuremmassa määrin naisiin.  Puolustusvoimien sodanaikainen vahvuus on 280 000 sotilasta.

Suomen yllä leijuu häivähdys sotilaallisten seikkojen ylikorostamisesta. En kuitenkaan puhuisi Suomen yhteydessä mistään militarismin hengestä. Silti toteaisin, että puolustusbudjetti on kaksinkertaistunut vuositasolla ja asetoimituksia tapahtuu tiheään. Moni vastaa tähän,  että pitäähän turvallisuudesta pitää huolta. Allekirjoitan toki tämän. Kaiken kaikkiaan tässä on kysymys hyvin herkästä asiasta, koska puhumme nyt  maanpuolustushengen tulkinnasta. Toivottavasti herkkähipiäisyys ei mene kuitenkaan niin pitkälle, että keskustelu estyy.

Saksa on nyttemmin julkisudessa otettu esimerkiksi maasta,  joka on laiminlyönyt rauhanaikaisen puolustusvoimien ylläpidon ja kehittämisen. Saksassa on pitkällä aikavälillä tuudittauduttu rauhantilaan eikä ole uskottu maanosan kriisiytyvän tai joutuvan sodan uhan alaiseksi. On eletty sinänsä kunnioitettavassa Pax Euroopan hengessä. Mutta pahimmillaan suurin osa saksalaista hävittäjistä ei ole noussut ilmaan huoltojen laiminlyönnin takia.

Silti etsin yhtymäkohtia näiden kahden (Suomi ja Saksa) lähestymistavan väliltä. Maat olivat lähellä toistensa ajattelutapaa ennen Putinin hyökkäystä Ukrainan kimppuun. Molemmissa omaksuttiin maailmansodan jälkeen hiukan eriasteisesti ”suomettumiselta haiskahtava” suhtautuminen Neuvostoliittoon/Venäjään, joka merkitsi pidättäytymistä molemmin puolin toisen osapuolen ärsyttämisestä.

Yhtymäkohdat näiden kahden maan välillä vähenivät,  kun Euroopan tilanne kiristyi. Naton jäsen Saksa jatkoi varovaista linjaa, kun taas Suomi heittäytyi liittoutumisneuvotteluihin paikoin jopa hiukan haastavassa hengessä.

::::::::::::::::::::::::::::::

Saksalainen johtoajatus Venäjän suhteen, ”Wandel durch Handel”  muodosti esimerkin monille lännessä. Nyt jälkeenpäin useampi taho on syyttänyt pyrkimystä kesyttää Venäjä kaupankäynnin avulla naiiviksi ja hyväuskoiseksi. Faktinen tilanne on julma: Venäjä ei muutu! Silti besserwissermäinen ”tiesinhän, että näin siinä käy” -jälkiviisaus  ärsyttää: Saksassa ei oltu nimittäin mitenkään yksin sen ajattelun kanssa, että Venäjä sidotaan länteen rauhanomaisilla taloussuhteilla. Venäjän ”ase” oli ja on energia, varsinkin öljy ja maakaasu, eikä muuta juuri ollutkaan. Se sopi 1970-luvun ”Neue Ostpolitik”-suuntaukseen ja vahvistui vuosi vuodelta. Berliinin muurin murtumisen aikoihin Neuvostoliiton osuus Saksan kaasusta oli kolmannes. ”Wandel” ei ollut sitä, mitä odotettiin: kauppa oli liian yksipuolista ja kukkoina tunkiolla heiluivat oligarkit.

Viime kuukausina  – kun rauhasta on de facto luovuttu – on vallinnut sotatila, joko kybersota tai sota perinteisessä mielessä. Venäjä ei tuhoa pelkästään rakenteita ja surmaa ihmisiä vaan pyrkii myös tuhoamaan yhteiskunnan perustan, demokratian. Schatzia ärsyttää saksalaisessa uutisoinnissa energianhinnan korostuminen, kun taas ihmisuhrit Ukrainassa ovat toissijaisia, jos sitäkään. Saksa on hyvinvoiva ja vauras ja edelleenvaurastuminen  on tavoite numero yksi. 

Schatz haluaa kääntää puukkoa haavassa ja Sillantauksen kysyessä haastattelussa Saksan Ruotsi-suhteesta (tarkoittaen henkistä ja rahaan perustuvaa ”hyvinvointisukulaisuutta” Ruotsin kanssa) Schatz sanoo Saksan valinneen Ruotsin linjan, jossa raha ja vauraus ovat kaiken perusta: Onko Saksa siis Ruotsi? Schatz: ”Saatana. Pahasti sanottu. Mutta joo, saksalaiset ovat pahempia kuin ruotsalaiset itse”. Mutta kaikki muuttuu. Ruotsikin on luopunut monista ruotsalaisuuden kiveen hakatuista piirteistä ja liittymässä mm. Natoon – ja vieläpä Suomen johdattelemana! Finnjävel! (Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi keväällä 2022 ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon). Jotain on murtunut perustavaa laatua olevalla tavalla Ruotsissa. Mutta mitä tekee Saksa? Luopuuko Saksa turvallisuuspolitiikassa ”saksalaisesta” pihiydestä, kun se on saanut olla USA:n suojeluksessa? Nihkeä suhtautuminen asevarusteluun ja aseiden käyttöön ja kunnossapitoon on jatkunut näihin päiviin. Jos sota syttyisi, olisi Saksan valmius korkeintaan välttävällä tasolla. Saksa laskee puolustuksensa liiaksi Naton varaan ja toisaalta sotaa on pidetty mahdottomana. USA:n vaatimus Nato-maiden kahden prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta väijyy taustalla.

Nordstream-kaasuputkien räjäyttämiset kertovat omaa kieltään (kyber)sodan tulosta Itämeren alueelle. Kaasuputkien piti olla esimerkki turvallisesta  energiantoimituksesta, koska putket kulkivat kansainvälisillä vesillä. Tämän varaan Angela Merkel laski. Seuraamukset ovat olleet  turhauttavia, mutta silti Saksa on reagoinut Ukrainan tukemiseen hitaasti. Ehkä se johtuu siitä, että historian tapahtumista (toinen maailmansota) johtuen saksalaisilla on kaduttava muisto: panssarit Kurskissa ja Saksan salamasota vaikuttavat edelleen, sillä saksalaisilla on tulkinnan mukaan huono omatunto Neuvostoliiton kimppuun hyökkäämisestä maailmansodassa. Ehkä juuri tästä johtuu tietty venäläisiin kohdistuva ”suomettunut”  suopeus, joka saa muut ymmälle.

Saksan Venäjä-suhteissa on eräs varteenotettava piirre, jota Suomessa ei joko oteta riittävästi huomioon tai ymmärretä: poliittisen kartan äärilaitojen Putinia tai Venäjää kohtaan tunnettu suopeus. Kontrasti on selvä: Suomessa äärioikeisto on vähäinen ilmiö eikä äärivasemmistoa saksalaisessa mielessä ole olemassa. Totta kai historia on luonut alustan näille ääri-ilmiöille. AfD:n kautta Venäjä-mielisyys kytkeytyy parlamentaariseen puoluejärjestelmään. Saksasta puuttuu kuitenkin vastenmielinen ”Macron-ilmiö”, johon liittyen Ranska haluaisi olla vaikutusvaltaisempi  kuin onkaan sympatisoiden tavalla tai toisella Venäjää. Onko Venäjän tuomitseminen lopulta Euroopan pikkuvaltojen harteilla?

::::::::::::::::::::::::::::

Kun jossain aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että 1800-luvun ja 1900-luvun suursodista ei ole opittu mitään, niin taas kerran ollaan lähestymässä sodan syttymisen jyrkännettä. Tässä mielessä osoittaisin kunnioitusta Saksalle (vaikka ehkä naiiviin kansalliseen aseriisuntaan sortuikin nykykriisin alla) siitä, että sodan opetukset ovat edelleen heillä muistissa: saksalainen yhteiskunta rakennettiin sodan jälkeen korostetusti ”ei enää koskaan sotaa” -ajattelua varten.

Ihmiset tahtovat vain  käyttäytyä niin, että sotien toistuva rytmi unohtuu ja suuri sota syttyy tai uhkaa syttyä muutaman vuosikymmenen välein.

 

 

 

 

Ylen rahoitus vastatuulessa – yleisradiotoimintaa kyseenalaistetaan

 

Viime päivinä suurta huomiota ovat  herättäneet  kokoomuksen, perussuomalaisten ja Liike NYTin pyrkimykset leikata Yleisradion rahoitusta vaihtoehtobudjeteissaan. On pelkästään luonnollista,  että  Yleisradio koko kansan radiona ja TV:nä herättää paljon mielipiteitä, jopa tunnekuohuja, hyvä niin. Keitäpä Yle ei ylettyisi silittämään vastakarvaan, ja keitäpä se ei yrittäisi tavoitella informaatiotarjonnallaan. Mielipiteitä Ylestä on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. 

Kun joitakin vuosia sitten keskusteltiin näistä samoista asioista, jotkut totesivat, että Ylen pitää keskittyä viralliseen tai virallisluonteiseen tiedontarjontaan, kuten esimerkiksi merisäähän. Puolipiloillaan (?) tehty ehdotus on tietenkin surkuhupaisa. Ohjelmatarjonnan keskittäminen ”virallisluonteiseen” merkitsee Ylelle lopun alkua. Sen ohjelmatarjonnan pitää olla laajaa ja sisältää esimerkiksi dokumentteja, draamaa, urheilua, elokuvia ja myös korkeatasoista viihdettä yhteiskunnallisten teemojen lisäksi. Erityisesti huomattavien urheilutapahtumien välittäminen Ylen kanavilta on välttämätöntä. Sen sijaan joidenkin heppoisten sarjafilmien ja tosi-TV-ohjelmien ym. vastaavien välittämisestä Ylen kanavilla voidaan keskustella.

On vaara, että Yleisradio alistetaan täydentäväksi palvelun tarjoajaksi. Se joutuu tähän tilanteeseen,  jos em. kolmen puolueen leikkaukset ylen budjettiin toteutettaisiin. Leikkaussummat puolueittain vaihtelevat 120 miljoonasta 150 miljoonaan eli kolmasosaan Ylen budjetista. Ylen kulut vuonna 2021 olivat 508 miljoonaa euroa. Oppositiopuolueista kristillisdemokraatit eivät ole leikkausrintamassa mukana.

Yleen luottaa tutkimusten (Reuters-instituutti) mukaan 84 prosenttia suomalaisista, yhdeksän prosentin ollessa toista mieltä. Näyttää siltä,  että veroja halutaan mieluummin maksaa kuin katsella loputonta mainostulvaa.

Aleksander Stubb vertasi muutama vuosi sitten asetelmaa Suomessa BBC:hen kohdistuneeseen painostukseen, jolloin  hän totesi, ettei BBC:tä tulisi alistaa snookerin esittäjäksi, siis sellaisen tarjonnan esittäjäksi, jonka muut sivuuttavat.

Yleisradion puolueettomuus on herkeämättömän huomion kohteena. Perussuomalaiset ovat ideologisesti Yleä vastaan ennakko-oletuksenaan, että Yle painaa heitä puolueena alas. Ylen entinen kirjeenvaihtaja, kokoomuksen Pertti Salolainen näkee asian toisin: mikään muu tiedotusväline  ei huomioi niin paljon perussuomalaisia kuin Yle. Tässä voi olla perää. Mutta riittääkö mikään puoluetta myötäilevä perussuomalaisille?

Kokoomuksen osalta leikkauspyrinnöissä on kysymys - näin sanotaan - valtion menojen sopeuttamisesta, ei ideologisista syistä. Kokoomuslaisen Ylen hallintoneuvoston puheenjohtajan, kansanedustaja Arto Satosen mukaan puolueen pidemmän aikavälin tavoite säästömielessä on Ylen saamien indeksikorotusten jäädyttäminen sekä Ylen saaman alennetun arvolisäkannan poistaminen. Esitykset ovat nyt tuoreeltaan esitettyjä lievempiä.

Kokoomuksen entinen puheenjohtaja ja toimittaja Pertti Salolainen vastustaa esitettyjä suuria leikkauksia. Nykyajan sekava poliittinen tilanne tekee Ylen luontoisen  kanavan välttämättömäksi. Myös liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka hämmästelee leikkauspuheita erityisesti kriisiaikoina. Harakka pitää sopeutustoimia ideologisin perustein suunniteltuina.

Niin kuin edellä olevasta voi nähdä, ei varsinkaan kokoomuksessa ole kysymys mistään yhtenäisestä linjasta vaan Ylelle annetaan se arvo, joka sille kuuluu.

Monet muutkin Ylen puolustajat vetoavat siihen, että sekasortoinen poliittinen ympäristö meillä ja muualla vaatii argumentoinnin laadukkuutta ja kaikkien keskeisten näkökohtien huomioon ottamista.

Yleisradiovero edustaa niitä veroja, joita pidän perusteltuna. Sillä rahalla pitää pystyä luomaan uskottava ja luotettava tiedotusympäristö myös konfliktitilanteissa sekä pitämään yllä perinteistä käsitystä Ylen toimittajien ammattitaidosta. Erityisesti ajankohtaislähetyksissä jää joskus kytemään ajatus, miksi paikalla ollaan juuri sillä kokoonpanolla, jolla siellä satutaan olemaan. Mutta eiköhän näissä ole kysymys luonnollisista esteistä, kun joku silmäätekevä puuttuu joukosta.

Yleisradion kunniatehtävä on olla puolueeton. Ei voi ajatella, että joillakin politiikoilla on oma ohjelmansa Ylessä, niin kuin joillakin muilla kanavilla tapahtuu.

Pertti Salolainen sanoo Demarin haastattelussa, että Yle on eräällä tavalla kommunikaation, kansalaisinfon ja kansalaismielipiteen puolustusvoimat! Niin tai näin, tasalaatuisuus ja tasapuolisuus ovat esimerkiksi uutistuotannossa kaiken  A ja O.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että ylen kanssa kilpailevat kanavat Suomessa ovat nekin korkeatasoisia,  kun vertaa niitä monien  muiden maiden tiedotusvälineisiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Millainen on minun Yleisradioni?

Olen radion ja TV:n aikakauden tuote. Aluksi ei ollut televisiota. Pärjättiin pikkupoikana radion ja sanomalehtien kanssa. Koin isovanhempieni luona varhaiset TV-kokemukset. Jo virityskuvaa ryhmityttiin katsomaan tuvan penkeiltä. Sitten alkoi loputon TV-sarjafilmien katsominen. ”Lopetin” 70-luvun vaihteessa niiden katsomisen. Silti sallin ne Yleisradiolle tänä päivänä. Yle tarvitsee  vetäviä yleisömagneetteja, joilla se kerää peruskatsojakunnan.

Mutta on toki paljon muutakin.

Timo Harakka puhuu yleisradion yhteydessä henkisestä huoltovarmuudesta. Se on minustakin yksi yleisradiotoiminnan perusteista eli pyrkimys taata kaikissa olosuhteissa kattava tieto elintärkeistä asioista ilman subjektiivisia valintoja.

Yleisradioon kohdistuu kokoaikainen tsekkaus ja arvostelu esimerkiksi uutislähetyksiä ja ajankohtaislähetyksiä koskien. Minäkin arvioin yleisradion toimintaa kaiken aikaa. Yle tarjoaa uutisten taustavirtaa, jonka merkitsevyys tai määrä vaihtelee sen mukaan,  miten vastaanottavaisella päällä satumme olemaan. Yleisradio sopii kaikkeen, se sopii tuuletuskanavaksi, syntipukiksi tai päivän pelastajaksi.

Mutta eikö Yleisradio sellaisenaan ole vanhentunut yhteiskunnallinen rakenne? Se kuuluu yhtenäiskulttuurin piiriin, jonka aika on jo jättänyt. Onko sillä tänä päivänä riittävästi substanssia kohdata esimerkiksi nuorison vaateet (me vanhat pärjäämme kyllä Yleisradion kanssa, koska se on ”aina” ollut)? Joutaisiko se jo degeneroituneena ilmiönä ikäihmisten tippasilmässämuistelujen kohteeksi? Mutta näitä perustelujanhan ei käytetä puolueiden kustannusten leikkaamisen argumentoinnissa. Sen sijaan puhutaan ideologisista syistä, jotka voidaan mielestäni helposti kumota populismina tai oman itsekkään edun ajamisen perusteena:  koska Yle ei ole meidän puolella, on se meitä vastaan. Tai sitten leikkaamisen tai sopeuttamisen perusteena käytetään yleistä rahapulaa,  että kun kaikilta muiltakin leikataan, leikataan Yleisradioltakin. Minkään järkevän strategian perusteeksi tämäkään ei kelpaa, sillä Yleisradion laadukkuutta ei ole asetettu kyseenalaiseksi. Pitäisikö siis hyvääkin tuhota väärinperustelun tasapuolisuuden nimissä?

Niin. Onko Yleisradio enää relevantti toimija nykyisessä mediakentässä? Perustelisin sen olemassaoloa ankkurifilosofialla. Nykyaikana täytyy olla olemassa jokin toimintafilosofian peruskallioon sitova voima, muutoin ajelehdimme päämäärättömästi mediakentän kaupallisten  toimijoiden  riepoteltavana. Se, että meillä on ankkurimediaväline,  ei mitenkään heikennä tai kyseenalaista lukemattomien yksityisten mediakanavien merkitystä tai olemassaoloa. Niille löytyy aina yleisö, ja minäkin kuulun joukkoon. Entä ohjelmasisältöjen laatu sitten? Epäilen, että kilpailu on lähentänyt ääntä ja kuvaa välittävien  kanavien osaamiskapasiteettia. Hyvät pärjäävät, epäkelvot karsiutuvat pois. Nyt ilmeisesti Yleisradion ylivoimainen asema saa arvostelijat kiehumaan, ja koska Ylelle ei muuten mahdeta mitään, yritetään sitä heikentää populistisella politiikalla.

 

 

 

 

 

Militarismi voittaa lopulta aina - kyllästymmekö rauhantilaan?

 

Onko pitkien rauhanjaksojen vääjäämättömänä viimeisenä vaiheena suursodan syttyminen? Napoleonin sotien jälkeen vallitsi rauhantila yli 50 vuotta (1815-1870). Jakson katson loppuneen Saksan-Ranskan sotaan, joka päättyi Ranskan häviöön ja  traumaattiseen koston ja hyvityksen vaatimukseen. Ennen ensimmäistä maailmansotaa vallitsi suurvaltojen välillä  pääsääntöisesti rauhan aika 45 vuotta (Saksan-Ranskan sodasta ensimmäiseen maailmansotaan). Mitä tulee toiseen maailmansotaan niin historioitsija Eric Hobsbawm piti sitä  ensimmäisen jatkeena (”31-vuotinen maailmansota!”), koska ansalangat tulevaa sotaa varten asetettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen siten,  että koston ilmapiiri  jäi elämään (vrt. Ranska 1870). Yhtenä tärkeänä syynä olivat Saksalle asetetut kostonhimoiset sotakorvaukset, joista se ei selvinnyt.

Toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin jälleen kerran,  että ”ei koskaan enää sotaa”. Luotiin tilalle kylmä sota, joka toimi kuuman sodan korvikkeena. Sen puhkeaminen sodaksi estyi ydinasepelotteen avulla. Keksittiin niin hirveä ase,  ettei sitä ei uskallettu käyttää, mutta kuilun partaalle vieminen sallittiin. Rauhan aikaa on nyt kestänyt 75 vuotta, vuodesta 1945 vuoteen 2020. Se on ennätyksellisen pitkä aika ilman, että on syttynyt suursota. Paikallisia sotia on toki ollut senkin edestä – ja kaikkina aikoina.

Suurvallat kehittivät viime sodan jälkeen sotilasliittojen ja muiden liittosuhteiden avulla etupiirit, joita ne sitten vartioivat mustasukkaisesti. Niiden pontimena olivat hiukan erilaiset strategiat: Neuvostoliitto luotti perinteiseen imperialismiin alistamalla alueita hallintaansa pääasiassa lähialueeltaan. Yhdysvallat perusti imperiuminsa sotilastukikohdille (tukikohtaimperialismi) ja Kiina kaupallisille solmukohdille,  joiden avulla verkostoitumalla ja osin haltuunottamalla se pyrki ohjaamaan maailmankaupan tavaravirtoja edukseen.

Rinnan fyysisten imperialististen hotspotien kanssa kehittyivät ideologiset vastakkainasettelut, joiden avulla tosiasiassa luotiin valtakeskittymiä silkan voimapolitiikan toteuttamiseksi. Maailma jakautui kahtia, markkinatalousvaltaiseen järjestelmään lännessä ja sosialistiseen järjestelmään kumppaneineen idässä. Niiden väliin jäi ”moraaliton” (John Foster Dulles)  puolueettomien (liittoutumattomien, sitoutumattomien) maiden ryhmä. Kun Euraasiassa ja osin Tyynenmeren alueella oli lännen ja idän välille betonoitu fyysinen ja/tai ideologinen muuri, suoritettiin rajankäyntiä sodin ja kylmän sodan keinoin ns. kehitysmaissa.

Vuoden 1990 jälkeen kylmän sodan rakenteet osin purkautuivat ja muodostui länsijohtoinen yksinapainen maailma,  jota Brics-maat ja Venäjä Putinin johdolla ovat pyrkineet moninapaistamaan. Kiina on itsenäisenä omana valtakeskittymänään rikkonut aiemmin stabiloitunutta etupiirien maailmaa ja pyrkinyt kasvavalla voimallaan korvaamaan Venäjän suurvaltastatuksen taantumisen. Venäjä puolestaan pyrkii epätoivoisesti taistelemaan vaikutusvaltansa jäännöksestä yrittäen luoda uuden etupiirin vanhan pohjalle. Putin on katkeroitunut vuodenvaihteen 1990 etupiirimenetyksistä.  Vanha riitaisa ja osin haurastunut Eurooppa taistelee sinnikkäästi yhtenäisyytensä ja liikkumavaransa puolesta. Samaan aikaan maailma on pirstoutunut ideologisesti (Sixten Korkman puhuu ”ideoista” ilmeisesti ohentuneen ideologisen ajattelun korvaajana!) lahkoiksi. Tuleva maailma perustuu pitkälti taisteluun teknologisesta edelläkävijyydestä ”ideoiden” uudessa maailmassa. Kaiken kattavaksi ideaksi nousee kuitenkin elämän säilyttämiseen tähtäävät pyrkimykset maapallolla ja sille vastavoimana pyrkimys säilyttää vanha maailma.

Vanhasta maailmasta periytyvät ja elinvoimaisina porskuttavat uusi kylmä sota ja uudet etupiiripyrkimykset ”ideoiden” elvyttämisineen ovat osoittaneet, että historia ei tältä osiltaankaan ole loppunut.

::::::::::::::::::::::

Länsimaiset oikeusvaltioperiaatteella toimivat valtiot muodostavat oman ryhmänsä ja autoritäärisesti johdetut valtiot omansa. Näiden välillä käydään hellittämätöntä taistelua vaikutusvallasta

Olen näissä blogikirjoituksissani tuonut usein esille autoritaaristen maiden aggressiiviset pyrkimykset osoittaa oman järjestelmänsä etevyys. Välillä on näyttänytkin siltä, että autoritaariset valtiot ovat joillakin mittareilla päässeet niskan päälle. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että näihin maihin kohdistuu yhä suurempia paineita, kuten esim. Kiinan ja Iranin levottomuudet osoittavat. Mieltään osoittavat ihmiset vaativat tavalla tai toisella noudatettavaksi oikeusvaltio- ja ihmisoikeusperiaatteita. Ennen kaikkea he haluavat läntisissä liberaalissa demokratioissa omaksuttuja tavallisia kansalaisoikeuksia.

::::::::::::::::::::::::::

Nykypäivää ajateltaessa militarismin henki tuntuu leviävän kulovalkean tavoin. Jokaisessa uutis- tai ajankohtaislähetyksessä korostetaan asearsenaalin merkitystä. Minkä roolin Suomi haluaa ottaa? Asiantuntijat lausuvat kukin vuorollaan arvauksiaan, miten Ukrainan sodassa käy lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Ajan tasalla pysyy, vaikka jättäisi joka toisen ajankohtaislähetyksen katsomatta. Mitä hyötyä lopulta on voittaa sota,  jos koko maa tuhoutuu raunioiksi (mahdollisen häviäjän infran jäädessä ehjäksi)? Tiedän kyllä vastauksen. Sotaa on jatkettava ja sitä jatketaan.  Ja Suomen pitää tukea Ukrainaa,  koska seuraavaksi saattaa olla meidän vuoromme.

Kyllästymmekö rauhantilaan? Suurin pettymys mielestäni nykypäivää arvioitaessa on se,  kuinka helposti militarismin henki tarttuu maasta toiseen. Vallitsee militaristinen euforia. Tarvitaan vain jonkun tahon aloite ja pian muut vastaavat samalla mitalla. Ollaan tilanteessa, jossa tapahtuu asevarusteluketjureaktiota, jos ne vain päästetään alkuun.

Mikä muutos on sysännyt  militarismin kierteen päälle? Ehkä muutamia tunnuspiirteitä voidaan eritellä: globaalitalous on heittänyt valtiot ja valtioita pienemmät yksiöt uuteen tilanteeseen, jossa ne hakevat paikkaansa. Uusi sopeutuminen vaatii hintansa ja kaikki eivät voi voittaa. Aiemmat sodat aiheuttavat häviäjien katkeruuden, kuten kirjoituksen alussa totesin. Sama ilmiö toistuu, joka ensimmäisen maailmansodan päättyessä aiheutti katkeruutta: häviölle jäänyt osapuoli kostaa tappionsa. Venäjä (Neuvostoliitto) ei unohda murenemistaan 1990-luvun alussa eikä sitä, että Nato levittäytyi sen rajoille. Hyvitykseksi se haluaa paljon laajemman etupiirin kuin mitä sillä oli 30 vuotta sitten.

Myös sodankäynti on muuttunut.

Aseistus on kehittynyt ja muuttanut sodankäynnin periaatteita, kuten olemme Ukrainan sodasta panneet merkille: droonien osuus tuntuu kasvavan.  Ja ne ovat vasta kehitystaipaleensa alkuvaiheessa. Miehittämättömyys on yksi uusiutuvan sodankäynnin avainkäsitteitä. Miten käy kalliiden hävittäjien painoarvon? Ilmatorjuntaohjusten ja -tykkien + muun tykistön rooli on ”aina” ollut suuri ja tuntuu kasvavan. Entä tankkien rooli? Niitä vastaan pystytään nykyisin osoittamaan tehokas torjuntakapasiteetti. Panssareilla ei ole enää samaa merkitystä kuin Saksan salamasodan osana toisessa maailmansodassa tai Kurskin panssaritaistelussa 1943.  Joka tapauksessa Ukrainan sota  muuttaa sodankäyntistrategioita.

Sotaa ja rauhaa alkaa olla vaikeata erottaa toisistaan. Hybridivaikuttaminen ja kyberuhat ovat osa nykyistä ”rauhanmaailmaa”. Ylläpidetään kaiken aikaa henkistä tai fyysistä sotatilaa maiden ja järjestelmien välillä. Teknologiakehitys muuttaa koko ajan rauhan ja sodan asetelmaa. On kysymys siitäkin,  näkyykö sodan sumu ennen kuin on liian myöhäistä torjua se. Kysymys on uudentyyppisestä kilpavarustelusta, johon totuttaudumme parhaillaan.

Olen  pyrkinyt valaisemaan nykyisiä jännitteitä monissa blogikirjoituksissa, mutta tällä kertaa en toista niitä, vaan annan puheenvuoron Sixten Korkmanille, joka määrittää  – Ukrainan sodan kautta - maailman nykytilaa vastakkainasettelun näkökulmasta seuraavasti (Hesarin kolumni ”Ideoiden taistelu käy kiivaana” 29.11.2022):  ”(Ukrainan sota) on demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kannattajalle iso asia, sillä Putinin voitto antaisi autoritaarisille hallinnoille ja kansalliskiihkoiselle populismille tuulta purjeisiin kaikkialla”.

Ja edelleen: ”Putinia motivoi imperialistinen nostalgia sekä usko länsimaiden auringonlaskuun ja moraaliseen rapautumiseen. Samalla hän pelkää, että länteen suuntautuva Ukraina voisi menestyä ja haastaa hänen hallintonsa myös Venäjän kansalaisten silmissä”. 

Liberaali demokratia on vastaavasti järjestäytynyt puolustamaan asemiaan. Siitä on osoituksena esimerkiksi Yhdysvaltain kongressin vaalit, jotka antavat hieman toivoa, että liberaalin demokratian polkeminen lievittyy.

Korkmanin mielestä elämme vaarallisimpia aikoja kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Hän on kuitenkin optimisti: ”Nyt on kuitenkin enenevästi toiveita siitä, että liberaali demokratia puolustaa asemiaan” nykyisissä haasteellisissa olosuhteissa.

Ideologia (ideoiden taistelu) on palannut Putinin määrittelemässä muodossa maailmanpolitiikkaan.  Putinin julmille toimille on äärimmäisen helppo langettaa tuomio, mutta ehkä syytä on pohtia asiaa hiukan monitahoisemmin. Olisiko lännen puolelta jotain voitu tehdä paremmin kuin nyt, jotta olisi selvitty vähäisemmin vahingoin. Luultavasti Naton eteneminen Venäjä rajoille olisi ollut mahdollista neuvotella siten, että olisi miedonnettu Venäjän perinteistä satoja vuosia vanhaa turvattomuuden tunnetta (tai vaihtoehtoisesti Venäjän vähintäänkin luuloteltua saarretuksi joutumisen pelkoa). Keir Gilesin sanoin: Kreml pyrkii koko ajan suojelemaan itseään, tai torjumaan sellaisia kuvittelemiaan uhkia, jotka vaarantaisivat nykyisten vallanpitäjien asemaa.

Miten  ”ymmärtää” Venäjää ja kuitenkin välttää naiivi huijatuksi tulemisen vaara? On tunnustettava , että on väsyttävää pohtia ratkaisemattomia asioita, kun joutuu pyöräyttämään ajatteluaan moneen kertaan ympäri.

 

Sodalla on pitkä varjo - venäläisen mielenmaiseman jäljillä

 

 Helsingin Sanomissa oli laaja Jenni Jeskasen artikkeli ja haastattelu venäläisestä mielenmaisemasta kytkettynä Ukrainan sotaan. Artikkelissa (”Psykiatri: Venäläisten käytöksellä on syynsä”, 22.11.2022) pyritään avaamaan venäläistä ajattelua: miksi sodanvastaisia massaprotesteja ei näy?

Kohta yhdeksän kuukautta on ihmetelty venäläisten käyttäytymistä. Jeskanen: ”Venäläiset vaikuttavat passiivisilta ja välinpitämättömiltä”. He eivät kritisoi vallanpitäjiään. Yksinkertainen selitys on,  että kovalla kurikampanjalla mielenosoittajat on peloteltu pysymään pois kadulta. Rangaistukset ovat minkä mittapuun mukaan tahansa kohtuuttoman kovia.

Asian juurille päästäkseen Jenni Jeskanen on haastatellut moskovalaista psykiatria Aleksandr Kursakovia. Miksi sodanvastainen liike on niin heikko Venäjällä? Johtuuko se siitä, että venäläiset eivät ymmärrä, että mitä kauemmin Putinin sota jatkuu sitä suurempia ovat kansan kärsimykset.

Kursakovin selitykset herättävät lievää hämmennystä ainakin minussa, vaikka pääosin osuvatkin oikeaan. Hän toteaa, että kansalla ei ole kokemusta kehittyneestä demokratiasta ja oikeuksien kunnioittamisesta: tsaarien vallasta siirryttiin kommunistien valtaan. Sodat, nälkävuodet ja vainot ovat vuorotelleet Venäjän historiassa. Länsimaisittain ajateltuna olosuhteet ovat poikkeavat.

Mihin on jäänyt pyrkimys parantaa olosuhteita? Onhan monilla muillakin kansoilla ollut vaikea lähihistoria, silti ne ovat kansanvaltaistuneet ja vaurastuneet . Syntyy käsitys ikään kuin olosuhteet olisi ulkoapäin annettu ja niille ihminen ei mahda mitään. Näin olosuhteet pääsevät määräävään rooliin päinvastoin kuin lännessä, jossa on pyritty irti kohtalonuskon sävyttämistä ulkoisten olosuhteiden sanelusta.

HS:n artikkelissa viitataan siihen, että yksilö on jäänyt aina Venäjällä kollektiiviin varjoon. Tässä on sinällään perää. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Venäjällä on niin paljon eri alojen huippulahjakkuuksia, siis menestyviä yksilöitä. Venäläiset tuntuvat jakautuvan ajelehtivaan massaan ja lahjakkaisiin johtotähtiin: ero näiden välillä on poikkeuksellisen suuri.

Suomessa sisällissota vapautti köyhät ikeestä, vaikka punaiset kärsivät tappion. Venäjän sisällissodan pyrkimys oli sama,  mutta tuloksena ei ollut demokratia vaan ensin Leninin ja sitten Stalinin diktatuuri. Tullaan käsitteeseen luottamusyhteiskunta. Ihmiset eivät luota viranomaisiin eivätkä toisiin(vieraisiin) ihmisiin päinvastoin kuin esim. Skandinavian maissa. ”Vieraaseen” liittyy potentiaalinen epäluottamus. Sen sijaan ystävät ja  kaverit ovat tärkeitä, kun kaveruus on ensin ansaittu. 

Viittaan tässä blogikirjoituksessa muutamaan otteeseen aiempaan tekstiini  ”Miksi venäläiset eivät menesty  kuluttajatuotteiden markkinoilla?” Lainaan siinä kirjailija Arvo Tuomista,  joka mielestäni valaisee mainiosti venäläistä psyykettä: Tuominen kertoo kokemastaan venäläisen keskustelukumppanin yhtäkkisestä ja uhkaavan sävyisestä keskustelun avauksesta: ”Kunnioitatko minua?”. Kysymys oli tuttu  Tuomiselle monista kanssakäymisistä venäläisten kanssa, koska hän rutiininomaisesti ohjeistaa: ”Mikäli vastaat kielteisesti, edessä on rähinä. Myönteinen vastaus johtaa maljojen nostamiseen riidanhaastajan kanssa”. Tuomisen mielestä  ”kyse on ennen muuta huonosta itsetunnosta, joka venäläisillä on jopa huonompi kuin meillä suomalaisilla”.

Tämä ”venäläinen hybridi”, jossa käytös on kaksijakoinen hämmentää läntistä  tarkkailijaa. Samaa tarkoittaa vanha sanonta, jonka mukaan venäläinen nuolee alakynnessä saapasta, mutta yläkynnessä antaa saapasta! Tuominen toteaa edelleen samassa yhteydessä: ”Kunnioituksen vaatimisen kultti koskee myös Venäjää valtiona. Pelonsekaista kunnioitusta pidetään Venäjällä korkeatasoisempana ja pitkävaikutteisempana kuin hyvillä teoilla hankittua”.

Niin, mikä on venäläisen suhde valtioon? Useimmille valtion mahtavuus on tärkeää.  Käsitys valtion vahvuudesta on sidoksissa venäläisten perinteiseen turvattomuuden tunteeseen, jota valtionjohto pönkittää. Venäjää kuvataan koko ajan piirityksen kohteena olevaksi kansakunnaksi. Jälleen tuo sama ajatus, vahvuuden ja altavastaajan muodostama sekoitus. Syntyy duaalivaikutelma, että toisaalta valtiovaltaan luotetaan (jota edusti aikoinaan keisari), toisaalta valtio koetaan etäiseksi: ei koske meitä, pysymme erossa valtioon liittyvästä, jos se vain  on mahdollista.

Sotaa miljoonat venäläiset eivät tunne omakseen. Osa haluaa välttää sodankauhuja pelkoa tuntien, osa ei pysty perustelemaan sitä, miksi siinä ollaan mukana. Ollaan välinpitämättömiä tai passiivisia. Seurauksena miljoonat ovat paenneet maasta.

Mielenosoitukset vaikuttamiskeinona on kiehtova lähestymistapa sodanvastaiseen problematiikkaan. Putin on kokenut suurten mielenosoitusten voiman jo kymmenen vuotta sitten, eikä halua enää nähdä niitä. Mielenosoituksia torjuvana keinona on käytetty silkkaa väkivaltaa, väkivallalla uhkaamista  tai käsittämättömän pitkiä vankeustuomioita, joka on johtanut siihen, että ihmiset eivät henkensä ollessa uhattuna halua uhrautua, niin  kuin monissa maissa tapahtuu. Aivan mahdottomia mielenosoitukset eivät ole vieläkään, sillä Jeltsinin noustessa tankin päälle 1990-luvun alussa ihmiset olivat valmiita ottamaan riskin. Kysymys on siitä, milloin pelottomuus voittaa alistumisesta ja nöyrtymisestä  aiheutuvan lannistumisen.

Aleksandr Kursakov ottaa esille venäläisten turhauttavat kokemukset 1990-luvun turbulentteina vuosina, jotka johtivat köyhyyden ja rikollisuuden hallitsemattomaan kasvuun. Kursakov vetää johtopäätöksen, että usko yksilön vaikuttamismahdollisuuksiin tuhoutui silloin. Ihmiset joutuivat taistelemaan toisiaan vastaan ja solidaarisuus tyrehtyi kansalaisten väliltä. Yksilön voimattomuuteen yhdistyi auktoriteetin kaipuu. Tähän voi sisältyä osatotuus: jälleen yksi takaisku sarastaneelle demokratialle.

Kursakov  johtaa nykypäivän kokemukset myös Neuvostoliiton romahdukseen, jossa häikäilemättömät oligarkit ryöstivät kansallisvarallisuuden. On vaikea sanoa,  kuinka suuri osa epäluottamuksesta on johdettavissa aidosti 1990-luvun kokemuksista ja paljonko siinä on menneiden vuosikymmenien ja vuosisatojen raskasta taakkaa. Menneisyys on Kursakovin mielestä jäänyt käsittelemättä,  joka on johtanut virheiden toistumiseen.

Venäjä mielletään voittajakansaksi, erityisesti fasistien voittajaksi. Tappion kokemus on jäänyt puutteelliseksi, väittää Kursakov. Tästä johtuen kansa on altis manipuloinnille! Tälläkö selittyy Ukrainan sodan parhaiten päin selittäminen?

Länsi on asettanut kovat pakotteet Venäjälle. Jeskanen kysyy Kursakovilta lännen pakotetoimenpiteistä, joka vastaa,  ettei länsi ole ymmärtänyt omien toimiensa merkitystä,  koska se on riistänyt  mahdollisuudet tavalliselta kansalta niin perusteellisesti,  ettei se pysty selviytymään arjen haasteista. Kursakov arvostelee lännen pakotteita, koska ne kohdistuvat yhtä lailla tavalliseen kansalaiseen kuin oligarkkeihin. Pahaan välikäteen ovat joutuneet Venäjältä paenneet. Heidät on sysätty väliinputoajien joukkoon kaikkien arvostelemiksi hylkiöiksi. Kursakov kaipaa heille ymmärrystä sekä lännestä että idästä. Onko tässä kysymys marttyyrin roolin omaksumisesta vai oikeutetusta kollektiivisesta arvioinnista?

Tästä tullaan kysymykseen kollektiivisesta vastuusta, jonka monet lännessä ovat langettaneet kaikille venäläisille. Joudutaan syyllisyyden tunteen ja vihanpidon väliseen hetteikköön. Kursakov ei hyväksy kollektiivista vastuuta sodasta sellaisenaan, koska hän kokee, että tavalliset venäläiset tuntevat syyllisyyttä siitä, että eivät - pelätessään seurauksia -  ole tehneet kaikkea voitavaa.

Ollaan erikoisessa tilanteessa, jossa tulkintani mukaan venäläiset (varsinkin Luoteis-Venäjällä asuvat) suhtautuvat Suomeen kiihkottomasti, jopa lämpimästi, kun taas suomalaiset suhtautuvat venäläisiin kollektiivisen pahan ilmentyminä.