Onko rikkain kärki karannut ?

Helsingin Sanomissa oli 31.12.2011 laaja artikkeli tuloerojen repeämisestä: ”Rikkain kärki karkasi”. Jutussa on paljon hyvää erittelyä, mutta myös useita puolitotuuksia ja huitaisuja, joita seuraavassa kommentoin.

Keskityn pääosin juttukokonaisuuden Tausta-osioon. Jutussa viitataan aivan oikein hyvätuloisten veroalennusten alkaneen Reaganin presidenttikaudella. Edelleen todetaan, että ”uudistuksessa hyvätuloisten korkein marginaalivero pudotettiin pitkälti verotuntija William A. Niskasen (!) oppien mukaisesti 70,1 prosentista 28,4 prosenttiin samalla, kun veroja kerättiin laajalti kaikkialta. Teon arveltiin lisäävän taloudellista toimeliaisuutta ja ehkäisevän veronkiertoa, niin kuin kävikin”.

Mitenkähän on ? Taloudellinen toimeliaisuus saattoi lisääntyä hetkeksi, mutta pitkällä aikavälillä Reaganin ohjelmalla oli tuhoisat vaikutukset USA:n talouteen. Kun uusliberaalien oppeja alettiin toteuttaa myös muualla maailmassa tuho laajeni saavuttaen nykyisen finanssikriisin mittasuhteet.

Viittaus taloudelliseen toimeliaisuuteen joutuu omituiseen valoon, kun todetaan USA:n budjettivajeen kolminkertaistuneen Reaganin aikana. Samaan aikaan käynnistyi 30 vuotta kestänyt keski- ja pienituloisten palkkojen ”jäädytys”. Ne eivät todellakaan ole nousseet juuri lainkaan reaalisesti tänä aikana ! Kokonaisvelka kolminkertaistui ja kauppavaje nelinkertaistui. Myös sotilasmenot kaksinkertaistuivat. Vielä on todettava, että Reaganin aikana käynnistettiin sääntelyn purkutoimenpiteet, jotka kokonaisuudessaan (Clintonin ja Bush nuoremman niitä jatkaessa) johtivat osaltaan nykyiseen finanssikatastrofiin.

Yhteenvetona voisi todeta, että kasvua saatiin aikaan velkataloudella. Alijäämistä ei pitänyt välittää, koska veronalennenusten seurauksena talouden dynamiikan piti poistaa alijäämät myöhemmin. Ylläolevaan viitaten mitään tällaista ei tapahtunut. Kuten useasti käy velkatalouden hintalapppu lankeaa maksettavaksi kauan sen jälkeen, kun velkatalous on käynnistetty. Pitäisi muistaa yksinkertainen pääsääntö: kun verotuloja alennetaan, alenevat valtion tulot ! Tästä on olemassa poikkeussääntö, jonka mukaan verotaulukkoja alennettaessa verotulot lisääntyvät. Mutta tämä viimemainittu toimii vain äärimmäisen kireän verotuksen voimassa ollen. Yhdysvalloissa poikkeussäännöstä tehtiin pääsääntö ! Ja niin on tehty monessa muussakin maassa.

Tausta-jutussa viitataan William A. Niskaseen Reaganomicsin taloustieteellisenä kummisetänä. Paljon tärkeämpi on taloustieteilijä Arthur Lafferin rooli. Nimenomaan hän piirtäessään kuuluisan Lafferin käyrän (Arthur Laffer piirsi sen lounaspöydässä servettiin !) pyrki osoittamaan, että verotus Yhdysvalloissa ei ollut optimaalista olemassa olevalla verokäyrällä. Sitä piti rukata keveämpään suuntaan ja siten saada parempi verokertymä (vero-optimi). Juuri Lafferin käyrä viitoitti suunnan kohti populistista veronkeräyskäytäntöä ja oli siten aiheuttamaasa tilanteen, joka nyt on nähtävissä kaikessa räikeydessään (Yhdysvaltain liittovaltion menotaso on vuonna 2011 luokkaa 4000 miljardia dollaria ja tulotaso luokkaa 2500 miljardia). Ja taas haetaan korotusta velkakattoon.

Jutussa viitataan George Bush nuorempaan ja hänen verohelpotuksiinsa rikkaille. Näin kävi. Mutta on syytä eritellä, mitä todella tapahtui. Ja nyt tullaan nykyisen finanssikriisin ytimeen. Pieni historian kertaus on tässä paikallaan. Vuodesta 1950 vuoteen 1963 Yhdysvaltain ylin margiaaliverio oli 91-92 prosenttia ! Siitä se laski 1970-luvulla noin 70 prosenttiin, kuten jutussa mainitaan. Sitten tuli Reaganin veto 28 prosenttiin. Bill Clinton korjasi ylintä marginaaliveroa 39 prosenttiin (saaden aikaan parin vuoden ajaksi Yhdysvaltonen viime vuosikymmenien ainoat ylijäämävuodet budjettiin !) Mitä teki Bush nuorempi ? Hänen olisi pitänyt jatkaa Clintonin veronkorotusohjelmaa, sillä varaa olisi ollut. Bush ja republikaanit eivät sitä tietenkään tehneet, vaan ylintä marginaaliveroa laskettiin 35 prosenttiin. Laki saatiin aikaiseksi vain tilapäisesti demokraattien ankarasti vastustaessa. Väliaikainen laki päättyi vuoden 2010 lopussa , josta demokraattien ja republikaanien raivokkkaan riitelyn jälkeen päädyttiin jatkamaan 35 prosentin verokantaa tilapäisesti (!) vuoteen 2013.

Bush keskitti huomionsa ns. omistajuusyhteiskuntaan, joka on tunnettu uusliberaalien ideologian mukainen ajatus. Sen mukaan köyhien amerikkalaisten piti nostaa omistusasumisen tasonsa 50 prosentista 75 prosenttiin (mikä oli valkoisen enemmistön keskitaso). Bush asetti tavoitteeksi vuoden 2010. Siihen mennessä piti tuottaa 5,5, miljoonaa omistusasuntoa köyhille. Miten päästä tähän ? Bush päätti tukea köyhiä käsirahatuella (American Dream Downpaymet Act 12/2003) ja tuli samalla houkutelleeksi työttömät, lukutaidottomat ihmiset velkarahalla asunnonomistajiksi. Tämä aiheutti valtavan sysäyksen subprimelainoille, jotka tuhosivat laajalti talouden perustuksia sekä USA:ssa että lainojen arvopaperistamisen seurauksena myös Euroopassa.

Mitä tapahtui ? Sen sijaan että Bush olisi lähtenyt kaventamaan tuloeroja hän lähti ”kaventamaan” omistuseroja kodinomistajuusohjelman (homeownership) avulla. Tuloerojen kaventaminen ei käynyt päinsä uusliberaalien oppien mukaan. Sen sijaan hän saattoi velkavankeuteen miljoonat amerikkalaistaloudet. Tuloerojen kaventaminen olisi pitkällä aikavälillä voinut oikeasti toteuttaa amerikkalaisen omistusasuntounelman. On selvää, että tuloerojen kaventamisen tulisi olla pääagenda. Nyt on köyhiä avitettu velkaantumaan omistusasumisunelman takia kaikkialla läntisessä maailmassa. Nykykriisin keskeinen käsite on omistajuus (ownership).

Tietenkin on paljon muitakin syitä, jotka ovat johtaneet valtioiden velkaantumiseen. Onnettoman alhainen pääomaveroprosentti (15 %) ja aivan liian anteliaat verovähennysoikeudet ovat olleet omiaan aiheuttamaan lovea Yhdysvaltain liitovaltion budjettiin. Erikseen ovat vielä globaaliin kilpailukykyyn liittyvät seikat, joiden seurauksena Yhdysvaltain teollisuuden osuus BKT:stä on vajonnut lähelle 10 prosenttia.

Jutussa viitataan Herald Tribunen laskelmaan, että Reaganin verotasoilla USA voisi lakata velkaantumasta. Epäilenpä. Yleensäkään tällainen jälkiviisastelu ei ole hedelmällistä. Selvää kuitenkin on, että ainoa keino päästä 40 % budjettivajeesta on korottaa veroja kauttaaltaan pitkäaikaisella ohjelmalla (10 vuotta !) ja aivan erityisesti rikkaiden veroja. Samalla aikataululla pitäisi pistää teollisuuden kilpailukyky kuntoon. Yhdysvaltain liittovaltion rahoituksen ongelmat ovat tulopuolen ongelma. Leikkauksilla niitä ei poisteta.

Jutussa viitataan valtiovarainministeriöön ja todetaan, että jos ”hyperrikkaita yrittää verottaa, he muuttavat toisaalle”. Kukahan tämän on todistanut ? Vai pitäisikö todeta, että raukat vain menköhön merten taa. Tällaisilla verukkeilla valtiontalouden alijäämät saadaan kyllä kasvamaan. Jos Euroopassa on vielä vähänkin järkeä, niin kaikkialla joudutaan veronkeräystalkoisiin ja näinhän on jo käymässä. Veroparatiiseihin tulee soveltaa vaikkapa Yhdysvaltain oppeja, joista Suomikin näyttää saavan osansa !

Ahneudesta ja ahneuden peittelystä

Kun seuraa talouspoliittista keskustelua tulevat väistämättä vastaan käsitteet ”ahneus” ja ”kateus”. Niillä ei yleensä haluta aloittaa keskustelua, vaan niiden avulla pyritään lopettamaan keskustelu: ”kateellinen olet !” ja ”eiköhän kaiken takana ole ahneus”. Näiden kommenttien jälkeen voidaankin yleensä lähteä kaljoille.
Mitenkähän on ? Olisiko sittenkin syytä perata näitä melko vulgääreja ja banaaleja käsitteitä ? En lähde tässä erittelemään ahneutta käsitteena kovin pitkälle. Totean sen yleensä määritellyksi siten, että ihminen haluaa jotain ”kärkkäästi, kyltymättä, ylettömästi”.

Aloitetaan vaikka ahneuskäsitteen historiasta. Edesmennyt Chalmers Johnson johti käsitteen - nyt puhutaan nykyhistorista - aina 1850-luvulle asti todeten, että juuri silloin alettiin Yhdysvalloissa opettaa ihmisille, että jokainen on oman onnensa seppä ja kaikkien kannattaa maksimoida voittonsa ja repiä tuohta niin paljon kuin ikinä kerkiää. En kiistä tätä ajoitusta. Tuoreempi lähtökohta on Milton Friedmanin ajattelu 1970-luvulla. Tämä uusliberaaliksi leimattu mies - joka oman ilmoituksensa mukaan oli kuitenkin pelkkä liberaali - innosti ihmisiä ahneuteen. Hänen oppiensa mukaanhan jokaisen tavoitellessa parasta mahdollista taloudellista tulosta saavutettiin kaikkien yhteinen taloudellinen onni. Eräässä youtube -videossa Milton Friedman väittää kaikkien ihmisten olevan ahneita. Hän nauratti yleisöään totemalla, että ”tietenkin jokainen sanoo, etten minä taikka sinä ole ahne” , mutta lisää sitten, että ”yleensä vaan kaikki olemme ahneita.” Useat johtavat ahneuskäsitteen positiiviseksi koetun merkityksen juuri Friedmaniin.

Friedmanin ajattelun onttous paljastuu kuitenkin, kun hän edellä mainitussa youtube-videossa toteaa, että Einsteinin tieteelliset saavutukset johtuivat hänen ahneudestaan. Mikään, mitä olen lukenut Einsteinista ei viittaa tähän. Friedmanilta puuttuu käsite ”omistautuminen” ilmeisesti kokonaan. Meillä on varmaan lukematon määrä ihmisiä, jotka omistautuvat perheelleen, työlleen tai harrastuksilleen. Eikä tässä yhteydessä kannata korostaa ahneutta. Eiköhän Einsteinkin omistautunut perusteellisesti tieteelliselle työlleen ilman, että sitä tarvitsee nähdä ahneutena.

On vaarallista lähteä korostamaan ahneutta trendinomaisesti, koska se johtaa siihen, että ihmiset alkavat pitää ahneutta ihmisluontoon kuuluvana väistämättömänä elementtinä. Sillä tehdään ahneus täysin hyväksyttäväksi jokapäiväiseksi kanssakäymisen muodoksi. Saatan olla naivi, mutta en usko tähän reseptiin ihmisten välisessä yhteydenpidossa. Silmiinpistävän ahneeseen ihmiseen suhtaudutaan edelleen torjuvasti.

Varsinkin rahamarkkinoilla ahneus on kuitenkin omaksuttu hyväksyttäväksi osaksi käyttäytymismallia. Tämä liittyy osittain uusliberaaliin ideologiaan sanokoon Milton Friedman mitä haluaa. Tutkimuksissa on todettu, että rahan himo ja kokaiinin käyttö vaikuttavat aivojen samaan osaan. Ehkä onkin liian lievää käyttää sanaa ahneus rahamarkkina-ahnehtijoista ja puhua mieluiten himosta - rahan himosta.
Miksi sitten en haluaisi käyttää ahneuskäsitettä yleisluontoisesti ? Siksi, että toivoisin esim. rahamarkkinoilla tapahtuvaa toimintaa käsiteltävän huomattavasti analyyttisemmin. Arkisessa puheessa on ymmärrettävää, että käytetään ahneusilmaisua, mutta syvällisemmin puhuttaessa tarvitaan kyllä tarkempaa eritte-
lyä.

Ahneus näyttää liittyvän erityisesti talouden ylikuumenemisvaiheeseen. Taloustieteilijä Robert Shiller on nimennyt erään kirjansa talouden ylikuumenemisvaiheen mukaisesti ”Irrational Exuberance” (järjetön kohtuuttomuus). Ahneuteen liityy siis järjetön kiihko. Kaikki talouden kuplan kehittymiseen liittyvä kritiikki kielletään: ”Kun kerrankin menee, niin annetaan mennä”. Björn Wahlroosin mielestä kuplaa ei voi tunnistaa etukäteen, vaan vasta sitten, kun se on puhjennut. Kääntäen tämä johtaa siihen, että kuplaa ei voi myöskään torjua. Eikö tässäkin ajattelussa ole ahneuden henki mukana: otetaan noususuhdanteesta kaikki taloudellinen hyöty irti piittaamatta siitä, mitä kuplan puhkeaminen tuo tullessaan. Sitä paitsi kuplan puhkeamistakin voi käyttää hyväksi.

Säästäminen saattoi joskus olla hyve, mutta talouden nousukiidossa se näyttää olevan pahe. Kaikki Keynesin kultaiset ohjeet unohdetaan.

On myös esimerkkejä, jossa suurpankin pankinjohtaja yrittää selvittää ahneuttaan jumalan hänelle antamalla tehtävällä (Lloyd Blankenfeld, Goldman Sachs: ”God’s Work”).

Paradoksaalisesti ahneuden kehittymisen yksi syy on voinut olla esimerkiksi ylikireäksi koettu verotus, jota ei ole onnistuttu perustelemaan kansalaisille. Tämä on joissakin tapauksissa aiheuttanat vastareaktion, jossa verotusta on kevennetty niin rankasti, että julkiset menot ovat jääneet kattamatta. Saavutetusta edusta on sen jälkeen haluttu pitää kiinni ehdottomasti ja rahamarkkinat ovat lobanneet jokaista pyrkimystä vastaan, jolla perustellaan verotuksen uudelleen kiristämistä. Rahat on haluttu pitää itsellä saavutettuna etuna.

”Lafferin käyrä” on tunnettu taloustieteen professori Arthur Lafferin ideoima kuvaaja, jolla on pyritty perustelemaan viime kädessä ahneutta. Sehän tehtiin pääasiassa propagandistisista syistä perustelemaan sitä, miksi verotusta pitää alentaa. Käyrällä haluttiin osoittaa, että verotuksen optimaalinen taso on alhaisempi kuin mitä oli voimassa oleva verotuksen taso.

Ahneutta on perusteltu trickle-down -käsitteellä. Verotuksen avulla rikkaille ohjattu käteinen ikään kuin valuisi alas ”talouden lakien mukaan”. Tätä uusliberaalia huiputusta käytetään yleisesti hyvin toimivan talouden perusteena, vaikka kysymys on pelkästä ahneudesta. Raha ”valuu” vain yhteen suuntaan, ylöspäin.

Ahneuden äärimuotona voidaan pitää ”ahneuskilpailua”. Runsaat lisätulot bonuksina, optioina ym. eivät tee tyytyväiseksi, vaan pelkästään kiihottavat lisäsaalistukseen. Rikkaiden keskinäinen kilpailu saa joskus hullunkurisia piirteitä. Palkitussa TV-dokumentissa Inside Job rikkauskilpailu sai räikeitä piirteitä. Siitä on tullut ikään kuin ihmisarvon mitta.

Amerikkalainen T-kutsuliike vetoaa kansakunnan perustajaisiin, jotta valtio pidettäisiin mahdollisimman pienenä. Lausumattomana tavoitteena on ohjata mahdollisman paljon rahaa yksityiseen kulutukseen julkisen kulutuksen sijasta. Tämä onkin helppoa, koska kaikki yhteiskunnan puuttuminen leimataan sosialismiksi.

Subprimekriisin yhteyteen muodostunut ahneusketju on silmiinpistävän räikeä: jokainen ketjuun osallistunut nappasi osuutensa (broukkeri, tämän työantajapankki, varjopankki, luottoluokitusyhtiö, vakuutusyhtiö…). Ja periaatteessa kaikki valui asuntojen hintaan. Asuntojen hinnat eivät voineet nousta loputtomiin, niinpä tapahtui romahdus. Siinä vaiheessa rahat oli kuitenkin jo jaettu.

Rahamarkkinoiden voitto tiedemaailmasta näkyi myös ahneutena. Ei kannattanut pyrkiä syöpätutkijaksi, kannatti siirtyä finanssimaailmaan, jossa palkkiot olivat monin- tai moninkymmenkertaisia.

Raha-ahneuden kerryttäjä on usein laillinen tai laiton pyramidihuijaus. Koko nykyinen finanssikriisi on eräänlaista pyramidihuijausta. Voittajien määrä on säädelty optimaaliseksi. Kaikki ei voinut mennä yhdelle, niinpä voittajien joukko pidetään kohtuullisen kokoisena.

Myös julkinen sektori on esimerkiksi Kreikassa osoittautunut ahneuden lähteeksi. Nimellisesti Kreikassakin tavoiteltiin hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta käytännössä järjestelmästä kehittyi hyväksikäyttöjärjestelmä. Yhteiskunnan palkolliset repivät systeemistä niin paljon rahaa kuin mahdollista.

Ehkä nämä rikkaat, jotka ovat julkisuudessa asettuneet liian suuria palkkioita vastaan, ovat myös parhaita ahneuden torjujia. Aika näyttää.

”Ketään ei jätetä pulaan”

”Suurin haasteeni on siinä, mitä on tapahtunut ennen kurssejani”. Siinäpä opettajan suusta kuultu avainlause, kun katsoin TV:stä amerikkalaista dokumenttia ”Douglass High’n rankka vuosi”. Se on valaiseva, mutta samalla järkyttävä esimerkki kouluopetuksen haasteista baltimorelaisella yläasteella. Tietenkään se ei kuvaa kuin osaa amerikkalaisen koulumaailman totuudesta, mutta silti kuva vaikuttaa lohduttomalta. Opinahjo on perustettu jo 1800-luvulla ja alusta lähtien siellä olevat oppilaat ovat olleet mustia.

Lähtökohta: kouluun 9. luokalle tulevista oppilaista ”katoaa” 12. luokkaan mennessä kaksi kolmasosaa, heistä 50 % jo lähtöluokalla. Ratkaisevaa on siis se, mitä tapahtuu 9. luokalla. Tai ei oikeastaan ! Ratkaisevaa on se, mitä on tapahtunut ennen 9. luokkaa. Joku haastateltava sanoo kärjistäen: ”Kyse on vuosia jatkuneesta rikoksesta”.

Mitä 9. luokalla tapahtuu ? Dokumentin kertomana seuraavaa.

Kun oppilaat tulevat 9. luokalle on heillä ehkä keskimäärin 8. luokan tiedot. Paljon pahempaa on, että suurella joukolla on vain 4. luokan tiedot, jos sitäkään. Moni ei mene yläasteen luokkaan oppitunneille, koska ei osaa kunnolla lukea. Oman osaamattomuuden tunnustaminen on liikaa. Suuri osa lintsaa koulusta. Yli 1000 oppilaan koulun oppilaista 200-300 on pois tunneilta joka päivä. Monet kouluun tulijat jäävät maleksimaan koulun käytäville yrittäen mahdollisuuksien mukaan välttää opetukseen menoa. Tällaissa olosuhteissa kaikkein epäsosiaalisin aines pääsee johtamaan jengiä. Koululla on rajallinen määrä henkilökuntaa (mukaanlukien koulupoliisi !), joka yrittää ahdistaa oppilaita luokkiin.

Segregaatio alkoi ilmeisesti jo 1960- ja 1970-luvulla, jolloin hyvätuloiset ja valkoiset muuttivat esikaupunkialueille ja mustat ja huono-osaiset jäivät kantakaupunkiin. Douglass High on juuri kantakaupungin koulu. Rotu ja varallisuus ohjasivat elämänkohtaloita. Myös opettajat muuttivat paremmin menestyvien oppilaiden mukana esikaupunkialueille. Kantakaupunkiin jääneiden perheet olivat monesti rikkinäisiä. Dokumentin oppilailla ei ollut kotona äitiä tai isää, oli ehkä mummu. Monilla 15 tai 16 vuotiailla oli oma lapsi, jota esimerkiksi isovanhemmat hoitivat. Huono-osaisuus on siis periytyvää.

Dokumentti kuvaa hyvin opettajatilannetta. Suuri osa on epäpäteviä ja lisäksi vaihtuvuus on suuri. Riipaisevinta on ehkä nähdä monien opettajien kuitenkin yrittävän parhaansa. Moni on iloinen, jos näkee oppilaan menestyvän edes jossakin yksittäisessä asiassa. Edellytyksia perempaa ei ehkä ole. Tietenkin on paljon turhautuneita opettajia, jotka jättävät koulun heti, kun löytävät parempaa työtä. Niskaan hengittää rehtori, joka on keskinkertainen , mutta hyvää tarkoittava ihminen. Hän moittii opettajia oppilaiden huonosta menestyksestä. Rehtoria taas ahdistavat osavaltion kouluviranomaiset ja oppilaiden vanhemmat.

Miksi amerikkalaiset eivät korjaa kouluasioita ?. Paha sanoa, mutta moni konservatiivi kokee koulun vain verotuksellisena riesana. Korjausliikkeetkin ovat kyseenalaisia. George Bush sai kongressissa läpi No Child Left Behind Actin vuonna 2002. Sen pääsisältönä oli tuottaa arviointiperusteet kullekin luokalle. Edellä on jo kuvattu, kuinka tavoitteista jäädään dramaattisesti jälkeen. Testit eivät ole missään suhteessa oppilaiden menestymisen edellytyksiin. Miksi siis testata ? Douglassin yläasteella 1 % ysiluokkalaisista läpäisi matematiikan testin ja 10 % äidinkielen testin. Peruskoulun aivan perustavaa laatua olevat asiat eivät ole kunnossa.

Silmiinpistävää on, kuinka tärkeää on pitää yllä koulun perinteitä. Koulun juhlat ovat näyttäviä, niistä ollaan ylpeitä. Musiikki on kaikki kaikessa ja siinä menestyksestä on näyttöjä. Samoin on urheilun laita. Koripallomenestys on ollut loistavaa. Kun dokumentti kuvaa juuri tuon vuoden koulujen välistä loppuottelua, jonka Douglass häviää on se kuin maailmanloppu. Muutoinkin kilpailuhenkisyys on avainasia: kilpaillaan esimerkiksi väittelytaidossa. Sen sijaan koulun perustaidot tuntuvat jäävän sivuosaan. Monilla oppilailla on silti taistelutahtoa jäljellä, vaikka koulu sujuu huonosti. Puheet ovat kovia, joskin epäuskottavia. Ristiriita onkin siinä, että elämässä menestyminen edellyttäisi juuri koulusaavutuksia. Takanapäin ovat ajat, jolloin rags to riches onnistui ilman mitään koulutusta. Monien tutkijoiden esille tuoma tosiasia sosiaalisen koheesion puutteesta on amerikkalaista todellisuutta: köyhäksi syntynyt pysyy köyhänä. Juuri peruskoulu menestyksen mahdollistajana laiminlyödään.

Täydellinen turhautuneisuus leimaa monia oppilaita, aika kuluu nahistellessa koulun käytävillä. Monia oppilaita suorastaan raahataan luokkaan. Sitä hämmästyttävämpää on se aito riemu, joka koetaan kun saadaan keltainen (läpäisy)todistus. Siis kuitenkin taustalla on ollut halu menestyä ! Vastaavasti ”sinisen” (hylätyn) saaminen aiheuttaa varsinkin vanhemmissa syyttelypurkauksia.

Kouluviranomaiset joutuvat toteuttamaan ”Bushin lakia” epätoivoisessa tilanteessa. Lain toteuttaminen on mahdotonta ylläkuvatunlaisissa olosuhteissa. Resurssipula on huutava: 22 oppilaalle on vain 16 kirjaa. Kirjoja lainataan naapurikouluista. Kun resursseja jaetaan menestymisen perusteella segregoituu kouluverkko yhä enemmän.

Avainasia on siis tämän kirjoituksen ensimmäinen lause. Perusopetusta alimmilta luokilta lähtien ei arvosteta. Koulut ovat huonossa kunnossa ja opettajien palkat eivät ole kilpailukykyisiä. Siksi täytyy nostaa hattua monille Douglassin opettajille, jotka tuntuivat taistelunhaluisilta: kaikien vastoinkäymisten jälkeen he jaksoivat uskoa tulevaisuuteen, joskin varauksin.

On mahdotonta menestyä yläasteella, jos alakoulussa on laiminlyöty jopa lukutaidon saavuttaminen. Kysymys on koko amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmasta. Resurssien ryöstöviljely johtaa joidenkin ihmisten laiminlyöntiin täydellisesti. Yliopisto-opetus tuntuu olevan ainoa, joka kiinnostaa. Dokumentissa sivuutetaan ammattiopetukseen pyrkiminen. Koko koululle - oppilaat mukaan lukien - yliopistoon pääsy vaikkapa urheilusuorituksia hyväksikäyttäen on ainoa merkitsevä asia. Onko tässä nähtävissä amerikkalaisen teollisuustuotannon aneemisuuden (vain 10 % BKT:stä tulee teollisuudesta) syy ? Teollisuustyö ei merkitse ihmisille tarpeeksi. Missä on ammattimiehen arvostus ? Ovatko siis vaihtoehtoina yliopiston tuoma hyväpalkkainen työ ja pienipalkkainen palvelualan työpaikka ?

Bushilainen testijärjestelmä on karhunpalvelus koko koulujärjestelmälle. Jos nekin rahat olisi sijoitettu opetuksen tason kohottamiseen oltaisiin paremassa tilanteessa. Viheliäisintä on kuvitelma, että pakkotestijärjestelmä oikeasti parantaisi opetusta: siis keppiä ilman tuntuvaa porkkanaa ! Ainoa järkevä tapa edetä olisi panostaa perusopetukseen huomattavasti nykyistä enemmän, mutta onnistuuko se, kun keskivertorepublikaani pelkää kuollakseen panostuksen aiheuttamia veronkorotuksia ?

Mitä me Suomessa voisimme oppia edellä kuvatusta ? Ainakin sen, että pisamenestyjän ei kannata jäädä lepäämään laakereillaan. Perusopetukseen on pakko panostaa. Sivistyksellinen tasa-arvo on arvokkainta suomalaista perinnettä. Pienen kansakunnan ei kannata näistä asioista pihdata, sillä jokaista ihmistä tarvitaan.

Jälkikirjoitus
Oheisen kirjoituksen jälkeen ilmestyi Helsingin Sanomissa juttu otsakkeella "Koulujen väliset erot halutaan kuriin"(Hesari 29.12.2011). Siinä haastatellaan opetusministeri Jukka Gustafssonia. Esille nousee mm. peruskoulujen päättökokeiden mahdollisuus. Hiukan yllättäen Gustafsson näyttää vaalean vihreää valoa päättökokeille. Yhdysvallat ei ole Suomi, mutta silti viittaisin USA:n kokemuksiin, jotka eivät rohkaise päättökokeiden käyttöönottoon. Muutoin resursseja soisi lisättävän, jos se ankeassa taloudellisessa tilanteessa on mahdollista nimenomaan oppimiserojen kasvun torjumiseksi.
Myös kriteerien asettaminen arvosanalla kahdeksan on oikein kunhan se saadaan toimimaan. Silloin loppuisi tämä arvosanojen inflaatio, jonka ainoa hyöty on, että isit ja äidit ovat voineet olla ylpeitä siitä, että pojista polvi paranee.

Ronald Reagan – myytti ja myytin purku

TV:stä tuli juuri Eugene Jareckin ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Ronald Reaganista (valm. vuonna 2011). Samalla kun dokumentti jatkoi Reaganin myytin pystyssä pitämistä, se yritti osittain purkaa myyttiä. Dokumentti herätti USA:ssa suurta huomiota, mutta Hesarissa ei esitetty ainuttakaan arviota ohjelmasta. En tässä arviossani Reaganista noudattele dokumentin kulkua kuin osittain. Enemmänkin pohdin omaa suhdettani tähän mystiseen mieheen.

Kun Dwight D. Eisenhowerilta kysyttiin 1950 -luvun lopulla, mitä mieltä hän oli uusliberaalien ajatuksista hän mitätöi liikeen pelkäksi sivujuonteeksi historiassa. Hän oli oikeassa. Tuohon aikaan uusliberalismi oli pelkkä kuriositeetti. Mutta ei kulunut kuin viitisen vuotta, kun liike sai näkyvyyttä lähinnä Barry Goldwaterin presidenttikampanjan kautta. Lyndon B. Johnson kukisti kuitenkin Goldwaterin helposti vuoden 1964 presidentinvaaleissa. Uusliberaali virtaus näytti olevan tuomittu vähemmistöliikkeeksi. Tosiasssa juuri tuolloin Conservative Movement heräsi henkiin. Erityisesti Ronald Reaganin puhe A Time For Choosing Goldwaterin presidentinvaalikampanjan aikana on nostettu arvoon arvaamattomaan. Konservatiiveille se on suuri puhe, ”The Speech”.

Kuitenkin vei vielä lähes 15 vuotta ennen kuin Ronald Reaganista Kalifornian kuvernöörivaiheen jälkeen tuli maan presidentti. Taustalla olivat 1970-luvun tapahtumat, Vietnamin sodan katkerat vaiheet, öljykriisi ja monet muut tapahtumat jotka alleviivasivat Yhdysvaltain kuviteltua alennustilaa. Jimmy Carter sopi hyvin syntipukiksi ja Ronald Reagan uuden maailman käynnistäjäksi. Tässä olen käyttänyt käsitteitä konservatiiviliike ja uusliberalismi melko väljästi. Mielestäni konservatiivit ja Movement Conservatism omaksuivat uusliberaalin talouspolitiikan juuri Reaganin aloittaessa presidenttikautensa.

Myönnän, että suhtauduin alusta lähtien Reaganiin kriittisesti. En ehkä pystynyt erittelemään kritiikin perimmäisiä syitä, mutta vahva epäily jäi elämään siitä, että nyt tehdään väärää politiikkaa. Miten Reagan ilmestyi näyttämölle? Tietenkin ratsastaen sheriffin tähti rinnassa, juuri kuten Michael Moore kuvaa Reaganin sisääntuloa dokumentissaan Capitalism - A Love Story. Entinen näyttelijä hallitsi imagon luomisen keinot. Ja amerikkalaiset retkahtivat muutamassa vuodessa tähän mieheen.

Kuitenkin minulle Reagan edustaa kaikkea sitä, mikä finanssikriisissä on osoittautunut luotaantyöntäväksi. Talouden rautaisista laeista piittaamattomuus on yksi esimerkki tästä. Samaan aikaan Reaganin kanssa näyttämölle ilmestyi taloustieteen professori Arthur Laffer, joka Jareckin dokumentissa on oma lahjomaton, mutta vastenmielinen itsensä. Lafferin lahja Reaganin legendaan oli ns. Lafferin käyrä. Käyrällä Laffer pyrki osoittamaan, että verotuksen rakenne oli täysin väärin mitoitettu ja aivan liian kireä. Lafferin piirtämä käyrä johti väistämättä vaatimuksiin alentaa verotusta. Väitetysti sen piti lisätä talouden dynamiikkaa. Verotuksen tasoa laskettiinkin merkittävästi. Seurauksena oli vuosikymmenien budjettialijäämät. Harva yksittäinen tekijä on näin selkeästi symboloinut 2000-luvun talouden katastrofia. Reagan omaksui Lafferin käyrän (jonka Arthur Laffer alun perin piirsi lounaan yhteydessä servettiin !) sellaisenaan talouspolitiikkansa ja ennen kaikkea veropolitiikkansa ohjenuoraksi.

Valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska talouden dynamiikka toi verokertymät riittävällä tasolla takaisin. Samaan aikaan Reagan purki sosiaaliturvaa lähinnä retoriikassa, ei käytännössä. Väliin syntyi valtava talouden alijäämien kuilu. Tällaisilla seikoilla ei näyttänyt pitkään aikaan olevan merkitystä tavallisen amerikkalaisen kannalta. Kuitenkin vääristymät verotuksessa johtivat pitkällä aikavälillä keski- ja pienituloisten tulojen jämähtämiseen paikoilleen samalla kun suurituloisten palkat nousivat huimaa vauhtia. Maksamme vasta nyt Reaganin politiikan hintaa kaikessa karuudessaan. Mikä oli siis Reaganin talouspoliittinen ”lahja” tulevaisuudelle. Se oli mielestäni valtioriski. Valtio itse otti talouden riskin alentamalla verotusta jopa dramaattisesti. Reaganin jälkeen erittäin moni maa läntisessä maailmassa omaksui velkavetoisen talouslinjan, riskitalouden, joka merkitsi vakavaa vaaraa kansakuntien vakaudelle ja kansalaisten toimeentulolle.

En ole koskaan yhtynyt niihin, jotka ovat toitottaneet, että Reagan ampui Neuvostoliiton upoksiin. Kyllä Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa. Jareckin dokumentissa ei suoraan ylistetä Reagania Neuvostoliitton kaatumisesta, mutta ei väitettä kumotakaan. Yhdysvaltain omaan talouteen sotilasmenojen lisäys jätti pysyvän jäljen. Niistä menoista ei tingitty, päinvastoin. Pulolustusmenojen paisuttaminen oli omalta osaltaan vaikuttamassa Reaganin aikana syntyneisiin alijäämiin.

Reaganin poika Ron esittää dokumentissa, että presidentin mielestä köyhyys on aina valittu ts. itseaiheutettu. Se lienee reaganomicsin avainlauseita. Ehkä vielä paljastavampi on Reaganin virallisen elämäkerran kirjoittaneen henkilön mielipide , jonka mukaan Reagan ei antautunut syvälliseen keskusteluun kirjoittamisen kestäessä ts. ei paljastanut sisintään kirjoittajalle. Ehkä tässä on perimmäinen syy pinnallisuuteen, mikä oli silmiinpistävää paitsi Reaganin aikaisessa taloudenhoidossa niin myös suurvaltapolitiikassa. Syvempi analyysi olisi paljastanut politiikan valuviat. Pinnallisuus taas sopi kannattajille, joilta saattoi puuttua kokonaan kiinnostus esimerkiksi talouden yksityiskohtiin. Haluttiin ”selkeää” presidenttiä, joka kertoo yksinkertaisin sanakääntein, miten seuraavaksi edetään.
Iran-Contra skandaali paljasti Reaganin heikon perehtymiskyvyn asioihin. Liika suurpiirteisyys kostautui. Presidenttikauden päättyminen saattoi pelastaa Reaganin oikeustoimilta.

Dokumentissa kiinnitetään ansiokkaasti huomiota Reaganin käytännön politiikan ja retoriikan moniin ristiriitoihin. Reagan esimerkiksi korotti veroja, vaikka väitti niitä laskevansa. Entä mitä on sanottava ylevästä arviosta, jonka mukaan Reaganin toimenpiteiden seurauksena ylhäältä valuu vaurautta alaspäin , kun köyhien määrä oli 7 miljonaa suurempi presidenttikauden loppuessa kuin alkaessa ? Joku kommentoikin dokumentissa ironisesti, että vaurautta tosiaankin valui - mutta vain valui - hiukan alaspäin.

Nykytermein Reagan oli populisti. Lisäksi hän oli loistava poliittinen näyttelijä, huomattavasti parempi kuin se 1950-luvun ammattinäyttelijä, joka näyttelijätyön vähetessä siirtyi mainosfilmeihin myyntitykiksi. Sellaisen ehdokkaan on varmaan vaikeaa päästä presidentiksi, joka hallitsee agendan ja samaan aikaan esiintyy myyntitykkinä kansalaisille…

Ihmiset halusivat kuulla aikuisten satuja presidentin suusta, he halusivat kuulla kaikkea sitä hyvää, mitä amerikkalaisuus on, kunhan vain toimeen ryhdytään. Yhtymäkohdat tämän päivän amerikkalaisten suhtautumiseen kansakunnan founding fatherseihin ovat ilmiselvät. Perustajaisät edustavat kaikkea sitä hyvää, joka puuttuu arjen politiikasta. Ronald Reaganilta ihmiset saivat kuulla, mitä he halusivat kuulla. Kysymys oli ikäänkuin paketista, jonka Reagan tarjosi: miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Iso hallitus ei ollut kansalaisten vapauden puolella, vaan vapautta vastaan: "hallitus ei ole ratkaisu ongelmiin, se on itse ongelma".

Entä Eugene Jareckin dokumentti, antoiko se oikean kuvan ihmisestä ja presidentistä nimeltä Ronald Reagan? Dokumentin alkupuoli kuluu Reaganin myyttiä vahvistaessa, mutta sitten yllättäen jossakin puolen välin maissa dokumentti vaihtaa kritiikille. Yllättävä käänne saa terästäytymään. Pohjavireeksi kuitenkin jää Reaganin ylistäminen, jonka kohokohtia ovat – ehkä hiukan yllättäenkin - Reaganin murhayritys heti presidenttikauden alkaessa ja presidentin vaipuminen hiljaisuuteen Alzheimerin taudin nujertamana. Kattavana johtopäätöksenä jäi mieleen, että tämä oli varmaan enintä, mitä amerikkalaiset kriittisessä mielessä pystyvät Reaganista sanomaan tällä hetkellä.

Niinistö ja keynesiläisyys

Presidenttiehdokas Niinistö on ottanut Osakesäästäjien Keskusliiton Viisaassa Rahassa kantaa keynesiläisyyteen. Ja nimenomaan niin, ettei keynesiläisyys toimi käytännössä. Tämä vaatii tarkentavia kommentteja.

Viittaus tehdään jutussa, jossa Niinistö varoittelee rikkaita nousevista veroista johtuen nykyisestä taantuman uhasta. Hän siis kannattaa veronkorotuksia, mutta ei keynesiläistä elvytystä. Niinistö perustelee mielipidettään jutun mukaan sillä, että ”keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina”. Lisäksi hän toteaa, että ”keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin”.

Mitenkähän on ? Että hyvinä aikoina tehtävät virheet johtuvat keynesiläisyyydesta ? Tuntuu siltä, että puurot ja vellit ovat menneet sekaisin.

Pieni historian kertaus on paikallaan. Kun Suomen lama iski 1990-luvun alussa vallitsi kaikkialla länsimaissa keynesiläisyyden vastainen henki. Oli vallinnut jo 1980-luvulta lähtien. Muistan kuinka vanhalla VHS-videolla (1992 ?) on nauhoitettuna keskustelu, jossa sen ajan johtavat pankkimiehet ja -naiset (Hämäläinen, Korhonen…) keskustelivat talouden tilanteesta. Oli todella niin, että keynesiläisyydelle tuolloin lähinnä naureskeltiin. Ainoa, joka vielä huusi keynesiläisyyden perään oli Esko Seppänen.

Silloin väitettiin, että Suomen velkaantuminen ulkomaille oli elvytystä. Ei keynesiläisyydessä tästä ole kysymys! Velkaa otettiin valtion kassavajeeseen miljardikaupalla. Oli pakko, koska verotulot vähenivät. Tässä ei kuitenkaan ollut kysymys ”elvytyksestä” siinä mielessä, että olisi panostettu esimerkiksi infrastuktuurin parantamiseen ja muihin työllisyyttä lisääviin toimenpiteisiin. Verotuksen kiristämisen lisäksi leikattiin rankasti julkisia menoja. Hyvin monet ovat sitä mieltä, että näillä toimilla syvennettiin lamaa. Allekirjoitan tämän väitteen. Elvytyksen puuttuessa ja leikkausten jyllätessä työttömyys kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin. Miksi ei elvytetty ? Todennäköisin syy oli se, että päättäjät katsoivat laman tuhonneen oikeasti hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia. Katsottiin, että lama jättää pysyvän jäljen toimeentuloomme. Virallisluonteisen kannan mukaan meillä ei ollut varaa elvyttää.

Tämän päivän näkökulmasta silloin saavutettu 60-70 prosentin velkasuhde bkt:hen tuntuu vaatimattomalta suhteutettuna kriisin syvyyteen. Elvytysvaraa olisi ollut mielestäni huomattavasti. Kun ei elvytetty oli tuloksena kestotyöttömyys. Jälkikäteen voidaan myös todeta, että Suomen toipuminen lamasta oli poikkeuksellisen tehokasta. Seurasi seitsemän lihavaa vuotta 1994-2000 ja senkin jälkeen kasvu jatkui voimakkana lähes yhtäjaksoisesti vuoteen 2008 saakka. Mutta työttömyys laski kiduttavan hitaasti verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, joka käytti elvytysasetta tehokkaasti.
En torju Niinistön ehdotusta veronkorotuksista. Ne ovat välttämättömiä. Verojen korotukset eivät ole kuitenkaan vaihtoehto elvytykselle. Mielestäni täsmäelvytys on paikallaan. En missään tapauksessa hyväksy ajatusta, että ”elvytysvaraa ei ole”, kuten monet väittävät. Sanon tämän tietäen, että velkaantumisessa lähestytään pikkuhiljaa 60 prosentin rajaa suhteessa bkt:hen. Huonoista vaihtoehdoista on kuitenkin valittava – ei kuitenkaan parasta – vaan vaihtoehtojen yhdistelmä.
Useimmat läntiset valtiot ovat enemmän tai vähemmän elvyttäneet meneillään olevassa kriisissä. Näin keynesiläisyys on osin palannut käytännön politiikkaan. Ongelmana on ollut se, että elvytys - velkaantumisen pelossa – on ollut liian vaimeaa ja liian lyhytkestoista. Osin tähän on tietenkin vaikuttanut se, että valtiot ovat kasanneet pohjalle velkavuoren jo korkeasuhdanteen aikana. Elvytyksen vaikeuskerrointa on näin lisätty tuntuvasti. Virheellistä talouspolitiikkaa !

Niinistö ottaa esille paradoksin, joka on vaivannut talouspolitiikkaa. Jos vaikka elvytys taantumassa onkin hyväksytty niin korkeasuhdanteessa on unohdettu keynesiläisyyden toinen puoli eli säästäminen. Viime mainittuun vedoten Niinistö tyrmää koko keynesiläisyyden. Ei ole kuitenkaan teorian vika, jos todellisuudessa unohdetaan säästäminen ylikuumenemisvaiheessa! Se on noudatettavan politiikan vika. Yhdysvaltain politiikka 2000-luvun alussa oli kaikkea muuta kuin keynesiläistä. Se oli anti-keynesiläistä: säästäminen unohdetiin karkeasti korkeasuhdanteessa.

Tehokkaimmillaan elvytys oli 1930-luvun Yhdysvalloissa. Rooseveltin New Deal oli historian tunnetuinta elvytystä. Kääntäen elvytys osoitti tehonsa, kun siitä - liian aikaisin - vuonna 1937 luovuttiin velkaantumisen pelossa. Työttömyys räjähti vajaassa vuodessa 17 prosenttiin. Sen jälkeen elvytettiinkin oikein kunnolla, kun syttyi toinen maailmansota.

On äärimmäisen tärkeää, että korkeasuhdanteen kiihkeimmällä hetkellä vihelletään peli poikki. Tämä kuitenkin juuri jätetään tekemättä. Ja siihen Niinistökin viittaa. Tätä taantumaa edeltänyt korkeasuhdanne (kiinteistömarkkinoiden ylikuumeneminen USA:ssa, Islannissa, Tanskassa, Irlannissa, Englannissa ja Espanjassa) on karmea esimerkki siitä, kuinka boolimaljaa ei maltettu viedä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan. Meillä esim. Björn Wahlroos onkin sitä mieltä, että kun kuplaa ei voida etukäteen tunnistaa (!) ei sitä vastaankaan voi taistella. Miten matalamielistä !

Säästämis-elvytyskeskustelussa kaikkien tärkeintä olisi puuttua asioihin silloin, kun taloudella alkaa mennä lujaa. Silloin olisi edistettävä säästämistä. On todennäköistä, että Niinistö viittaa juuri tähän. Kriittinen kohta meneillään olevan kriisin osalta olivat vuodet 2000-2006 (Yhdysvallat!). Sitä ennen toki oli luotu mekanismit, joilla laissez-fairia edistettiin (esim. Glass-Steagall Actin purku, USA/1999). Tulisi ymmärtää, että säästäminen ja kuluttaminen eivät ole toistensa vihollisia. On todennäköistä, että säästäjillä on eniten rahaa myös kuluttamiseen.

Erään asuntolainan tarina

Puolijulkinen asuntorahoitusyhtiö Fannie Mae perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1938. Sen tehtävänä oli tuoda leveämmät hartiat amerikkalaiselle esikaupunkialueiden rakentamiselle lainarahalla. Oli selvää, että kun Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien ”omakotimatoille” suurkaupunkien lähistöllä alkoi toteutua tarvittiin muutakin kuin pelkkää pankkilainarahoitusta. Fannie Maen tehtävänä oli ostaa pankeilta asiakkaalle myönnetyt lainat, arvopaperistaa ne ja myydä markkinoilla. Tämä järjestelmä toimi kymmeniä vuosia hienosti. Toki luottotappioita tuli, mutta niitä kertyi tasaisesti 5 % asunto-lainakannasta. Tämä oli helppoa leipoa sisään lainoitusjärjestelmään.

Jos nyt hypätään 2000-luvulle niin eikö periaate ollut aivan sama asuntorahoituksessa kuin Fannie Maella 1930-luvulta alkaen eli asuntolainat arvopaperistettiin ? Niin olikin, mutta tuote, subprime-laina oli aivan toisenlainen. Lisäksi lainavivutuksen keinot olivat aivan toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tässä uudessa ympäristössä Fannie Mae ja sen sisaryritys Freddie Mac pyrkivät omaksumaan uudet menetelmät huonoin tuloksin. Seurauksena oli katastrofi molemmille, ne joutuivat liittovaltion haltuun.

Ja tarina alkaa…..
Elettiin kesää 2002. Köyhä, työtön, lukutaidoton James Redfoot oli vastaanottanut lainanvälittäjän murjuunsa. Lipeväkielinen lainakauppias puhui nopeasti Jamesin koukkuun. Tiheällä präntätyn sopimisehtotekstin broukkeri luki nopeasti kursorisesti ja homma oli sillä selvä. Pistettiin nimi alle, itseasiassa vain puumerkki, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Jameksesta oli tullut asunnonomistaja läheisellä esikaupunkialueella.

Laina oli muotoa 2 + 28 vuotta, eli ensimmäiset pari vuotta olivat ns. vapaavuosia. Lisäksi George Bush oli antanut 7000 dollarin lahjan eli käteismaksualennuksen liittovaltion säätämällä lailla, joka kantoi hienoa nimeä: ”American Dream Downpaymet Act”. Tähän saakka kaikki hyvin. Yksi ongelma kuitenkin oli: James oli rahaton. Siitä selvittiin aluksi sillä, että pankki antoi toiset kaksi vapaavuotta. Samalla lainasumma tarkistettiin ylöspäin, olivathan asuntojen hinnat nousseet 12 % viimeisen 12 kuukauden aikana.

Ongelmat alkoivat siitä, kun Jameksella ei vieläkään ollut kuin tilapäistöitä. Niinpä hän oli kiipelissä lainanlyhennysten kanssa. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Asuntojen hinnat olivat juuri tuohon aikaan kääntyneet laskuun. Ei, vaan ne romahtivat ! Sattumalta James asui juuri sellaisessa osavaltiossa, jossa asuntolainasta pääsi irti pudottamalla asunnon avaimet pankin potilaatikosta sisään. Tämä jingle-mail merkitsi sitä, että James vapautui asuntolainakurjuudesta ja palasi toisenlaiseen kurjuuteen nimittäin vanhaan asuntomurjuunsa.

Mutta tässä vaiheessa laina oli jo lähtenyt elämään omaan elämäänsä. Broukkeri oli kiikuttanut lainan pankkiinsa, jonka palkkalistoilla hän oli ja nosti bonuksen tehdyistä lainakaupoista. Pankki ei säilyttänyt lainaa itsellään, sillä pankin johtajalla oli herännyt epäily asiakkaan maksukyvystä. Ennen vanhaan laina olisi pidetty pankin taseessa niin kauan, kunnes asiakas maksoi sen takaisin. Nyt oli paljon modernimmat keinot. Pankki myi lainan perustamalleen varjopankille eli SPV:lle (Special Purpose Vehicle). Ja tämä Jersey-saarille perustettu pankki arvopaperisti lainan ensin yhteen kertaan ja sitten toiseen kertaan samalla sekoittaen siihen opinto- ja autolainoja. Syntyi strukturoitu arvopaperi CDO. Tämän moninkertaisesti sekoitetun pakan pankki onnistui myymään irlantilaiselle eläkevakuutusyhtiölle luvaten 10 prosentin tuoton. Pankki oli varmistanut lainan tuoton luottoluokitusyhtiö Fitchillä, joka ilmoitti arvopaperiryppään, jossa asuntolainamme oli, peräti AAA -luokkaan. Tosin kukaan ihminen ei ollut käsitellyt luottoa, vaan luokitus hoidettiin varjopankin ja Fitchin välillä teollisesti tietokoneella samoin kuin tuhannet muut luokitukset. Sijoittaja iloitsi helposta tuotosta, kyllä amerikkalaiset osaa !

Elettiiin kesää 2006. Juuri silloin alkoi asuntohintojen romahdus. Tätä ei pitänyt tapahtua. Alan Greenspan ja George Bush olivat vakuuttaneet, ettei vaaraa ollut. Bush oli laukaissut suustaan seuraavan ikimuistettavan lausahduksen: ”Jos asuntojen hinnat ovat liian korkealla, niitä ei osteta !” Case-Shillerin indeksi tosin osoitti, että asuntojen hinnat eivät hyvin pitkällä aikavälillä (jopa 1800-luvulta lähtien) olleet nousseet reaalisesti. Vain inflaation sai kuitattua. Mutta mitäs pienistä, tiedemiehetkin ovat erehtyväisiä. Tämähän ei ollut kupla, vaan asuntojen hintojen nousu oli todellista !

Mutta mennäänpä takaisin Jamesin lainaan, joka oli alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Syntyi velkadeflaatiotilanne. Asuntolainamyrkky oli jäämässä käsiin, sillä lainasumma ylitti asunnnon arvon. Mutta ei hätää. Varjopankki oli jo ennalta vakuuttanut lainan maailman suurimmassa vakuutusyhtiössä AIG:ssä. Ainakin jotain saisi takaisin, jos romahdus jatkuisi ! AIG ei aikaillut, vaan muodosti tulenarasta vakuutuksesta CDS-johdannaisen, jonka myi markkinoille. Pankki joka oli alun perin myöntänyt lainan teki vielä viimeisen tempun eli löi vetoa markkinoilla sen puolesta, että laina-arvopaperin hinta romahtaa. Olihan se alunperinkin epäillyt, että jotain ikävää tapahtuu.

Kun omaisuusarvojen romahdus sitten tapahtui alkoi katastrofi keriytyä loppupäästä alkuun tuhoisin seurauksin. Mikään ei pelastanut asunnon arvoa, joka oli ehtynyt olemattoman pieneksi arvopaperiruljanssissa.

Tappiot muodostuivat karvaaksi kalkiksi monelle taholle. AIG joutui 80-prosenttisesti liittovaltion haltuun. Vakuutukset menettivät arvonsa, kun asuntojen hinnat romahtivat. Sijoittaja oli tehnyt kasapäin vastaavia sijoituksia ja joutui Irlannin valtion bail-outin kohteeksi. Suomalaiset veronmaksajat ihmetttelivät pitkän ketjun päässä, mihin tässä oikein joudutaan. Lainan myöntänyt pankki joutui liitovaltion syyniin ja pelastettiin veromaksajien rahoilla. Pankit kaikkialla rupesivat epäilemään toisiaan. Kysymys kuului paljonko naapuripankilla oli hötölainoja taseessaan. Pankkien välinen rahaliikenne romahti epäluottamuksen paineessa. Kansantaloudet syöksyivät taantumaan, veronmaksajat kutsuttiin talkoisiin. Ja James ihmetteli murjustaan, mitä oli oikein tapahtunut...
Ja tarina päättyy….

Mitä tapahtui ? Tapahtumaketju voidaan rekonstruoida seuraavasti. Muodostui pitkä ketju lainansaajasta investoijaan. Välissä oli pitkä sumea vyöhyke, jonka läpi ei nähnyt. Sijoittajalla ei ollut mitään todellista mahdollisuutta selvittää, minkä arvoinen arvopaeri oikein oli. Oli luotettava luottoluokittajaan arvioon. Niin arvioon ! Myöhemmin kongressin kuulusteluissa sanaa ”arvio” sitten korostettiinkin yli kaiken. Se oli luottoluokittajien alibi. Erikseen on sitten arvioitava, miten korruptoitunut oli pankin ja luottoloukittajan suhde. Sitä selvittää edelleen Yhdysvaltain oikeusministeriö.

Ketkä olivat tässä ketjussa rehellisimmät ? Varmaankin köyhä, mutta hyväuskoinen lainansaaja ja varoissaan oleva, mutta hyväuskoinen sijoittaja. Väliset toimijat olivatkin sitten varsinaisia pyramidihuijauksen rakentajia. Parhaimman kuvauksen muodostuneesta ketjusta antaa Le Monde-lehden taloustoimittaja Frederick Lordon, joka kirjassaan Rahamyllyt kuriin sanoo ketjua varmistusjärjestelmäksi. Ja toden totta, ketjussa kaikki varmistivat toisiaan (pankki laski varjopankin varaan, varjopankki vakuutuksen varaan, sijoittaja luottoluokittajan varaan jne), joka paradoksaalisesti johti siihen, ettei kenenkään kannattanut luottaa kehenkään. Miksi varmistussysteemi petti ? Mielestäni siksi, että se todellisuudessa oli vastuunsiirtojärjestelmä. Kaikki osapuolet välttelivät mustaa pekkaa siirtelemällä sitä toisilleen.

Miksi Fannie Mae epäonnistui ? Vanhassa maailmassa Fannie Mae pärjäsi, uudessa ei. Fannien heikko johto ja eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita se ei hallinnut johtivat turmioon. Tietenkin myös George Bushin painostus, jolla hän teki Fanniesta uusliberaalin omistajuusyhteiskunnan välikappaleen, oli avainasioita. Sääli, sillä niin hyvää työtä Fannie oli tehnyt kymmeniä vuosia.

Koko kaaoksen keskellä maailma muuttui. Tavaratuotantoon ei kannattanut enää sijoittaa, tuotto oli liian pieni. Sijoitettiin rahateollisuuteen. Eivät sijottajat finanssikriisissä oikeastaan sijoittaneet asuntoihin, autolainoihin tms., vaan omistusarvojen arvopapristettuihin muotoihin ja luottojohdannaisiin.

Ehkä on vielä syytä nostaa erikseen esille suurin onnistuja asuntolainahuijauksessa eli Goldman Sachs. Goldmanin menettely asuntoluottojen arvopaperustamisessa oli viheliäistä. Samalla kun se peri AIG:ltä korvauksia subprime luottoihin sidotuista romahtaneista arvopapereista se myi lyhyeksi (shorttasi) eli käytännössä löi vetoa arvopapereiden arvon menetyksen puolesta. Näin se sai aikaan pihtiliikkeen, jolla se pumppasi rahat pois subprimekriisistä.

Milton Friedman, joka innosti ihmisiä ahneuteen olisi varmaan kalvennut näiden finanssihirviöiden edessä, jos vielä eläisi. Financial Industrial Complex (Wall Street) käyttää kaikki keinot vesittääkseen Obaman vaivoin kongressissa läpiajaman sääntelyn. Sääntelyn on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2012, ellei…..

Kolmekymmentäluvulla riitti kansallinen säätely, kun riittävän moni maa ryhtyi säätelytoimiin. Nyt se ei enää riitä, tarvitaan globaalia sääntelyä kiinteistö- ja muiden kuplien torjuntaan.

Arkihimedes jätti historiaan kertomuksen, että jos hänelle annattaisiin tarpeeksi pitkä vipu ja kiintopiste niin hän vääntäisi maapallon radaltaan. Nyt nämä yliopistoista valmistuneet ihmiset, joiden olisi pitänyt siirtyä rahamarkkinoiden sijasta luonnontieteiden maailmaan jatkamaan Arkhimedeen työtä, yrittävät kaikkensa saadakseen vivutusinstrumenteilla maapallon raiteiltaan.

Muutoksen on tultava

A change is gonna come lauloi Sam Cooke kansalaisoikeusliikkeen tunuslauluksi nousseessa hymnissä. Muutos on tuleva ja muutoksen on tultava !

Tällä hetkellä on vallalla poikkeuksellisen paljon tyytymättömyyttä. Tyytymättömyys kohdistuu valtaa pitäviin voimiin. Kohteena ovat rahamarkkinat, mutta myös hallitusvastuussa olevat, olivatpa he sitten vasemmalta tai oikealta. Muutosvaatimukset ovat kovia. Mistä moinen johtuu ?

Occupy Wall Street (OWS) on tunnettu jo pitkältä ajalta. Espanjalainen Indignados (suuttuneet) on uusi tuttavuus. Paljon on pohdittu sitä, mikä ohjelma liikkeillä lopulta on. On epäilty, että mitään yhteistä tavoitetta ei löydy. Kun kuuntelee esim. OWS:n toimintaan osallistuneiden mielipiteitä, sellainen vaikutelma vähän jääkin. Lisäksi osalla osallistujista on selvä tietovaje ja joukossa on paljon naiveja muutosaktivisteja. Tietenkin mukaaan eksyy myös tavallisia rähisijöitä. Monet itseään älykköinä pitävät naureskelevat liikkeelle.

Kuva on kuitenkin pinnallinen. Liikkeeseen pitää suhtautua vakavasti, sillä se kuvastaa ihmisten syviä tuntoja. Ainoa ihmetyksen aihe minulle on, miksi vasta nyt ? Nykymuotoinen kehitys sai alkunsa 30 vuotta sitten. Jo 1980- ja 1990-luvulla esiintyi raharikkaiden rehvastelua. Ja sen jälkeen tilanne on vain pahentunut. Palaan tähän hiukan myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Mistä on kysymys ? Ehkä avainkäsite on voimattomuuden tunne. Ihmiset tuntevat olevansa rahavallalle alistettuja. Tiina Kilkki toteaa Hesarin Vierakynässä (HS 11.12.2011), että protestiliikkeiden keskeisimmät huolenaiheet ovat ”poliittinen korruptio ja demokratian heikkous, koulutus- ja terveysjärjestelmän leikkaukset, globaalien rahoitusmarkkinoiden ja pankkien ylivalta sekä sosiaalinen eriarvoisuus”. Samaan aikaan Venäjällä on herätty massiivisesti vastustamaan poliittista oligarkiaa. On kuin hippiliikkeen tunnus ”there is a whole generation, with a new explanation, people in motion ” (Scott McKenzie: San Francisco) olisi palannut kaduille.

Jos hakee historiasta vertailukohteita tulee mieleen Ranskan suuren vallankumouksen aikainen ”roskajoukko”. Se on historiallinen termi, joka on ainakin 1960-luvulla mainittu kaikissa historiankirjoissa. On selitetty, että kysymys ei ollut roskajoukosta siinä mielessä, että mellakointi olisi tapahtunut mellakoinnin vuoksi ilman syvempiä tarkoitusperiä, vaan joukosta ihmisiä, jotka taistelivat kuningasvaltaa ja etuoikeutettujen ryhmien valtaa (aateli, porvaristo, papisto) vastaan. Muistan kuinka historian professori aikanaan selitti, että kysymys oli nälästä. Ihmiset tulivat nälissään ärtyisiksi ! No tämän päivän ihmiset varsinkin näissä kapinaliikkeissä eivät ole nälkäisiä, mutta muilta osin he täyttävät ”roskajoukon” tunnusmerkit: jälleen taistellaan etuoikeutettujen (rahamarkkoiden edustajat ja heidän lobbaajansa) valtaa vastaan. Samalla taistellaan uudelleen muodostuvaa luokkayhteiskuntaa vastaan, jossa nälkä ei välttämättä ole poissuljettu piirre. Ja ennen kaikkea taistellaan demokrattisten oikeuksien puolesta. Establishmentin puolustajat haukkuvat mielenosoittajia rähinöitsijöiksi eli suoraan sanottuna roskajoukoksi.

Meiltä puuttuu tällä hetkellä kilpaileva yhteiskuntajärjestelmä, joka pelkällä olemassaolollaan voisi vaikuttaa vaimentavasti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymiseen. Sosialismi oli parhaimmillaan tällainen kilpailija. Varsinkin Nikita Hrustsovin aikainen Neuvostoliitto oli tällainen vastavoima. Minkäänlainen demokratisoitumiskehitys ei kuitenkaan saanut ilmaa siipien alle Neuvostoliitossa ja hrustsovilaisuuskin tuhoutui itse päähenkilön impulsiivisuuteen ja toivottomaan taisteluun puolueapparaattia vastaan.

Ilmassa on kuitenkin laajan liikkeen voimantuntoa. Sen konkretisoituminen vain on äärimmäisen vaikeaa. Nykyinen mielenosoituksiin perustuva toimintatapa ei riitä. Tarvittaisiin laaja-alaista järjestäytymistä. Nyt meillä olisi internet ja internetistä johdetut välineet, joilla saada joukot yhteen. Meiltä kuitenkin puuttuu sosiaalisen median organisoitumisvälineet. Tarkoitan laajemmassa mielessä kuin pelkkinä kutsuina mielenosoituksiin.

Ristiriita kulminoituu viimekädessä kansanvaltaisen järjestelmän ja rahamarkkinoiden väliseksi ristiriidaksi. Kun kaikki osapuolet. niin yksityinen kuin julkinenkin ovat lähteneet toteuttamaan uusliberaalia politiikkaa on vastustajien vaikeaa saada otetta voimakentistä. Selvää on, että mielenosoittajat ovat pettyneet kansanvaltaiseen järjestelmään. Mutta kansanvaltainen järjestelmähän muodostuu ihmisjoukoista. Miksi siis muutosta ei saada aikaiseksi ? Ehkä osuvimman selityksen antaa Robert Reich Supercapitalism - kirjassaan. Siinä hän esittää, että ihmiset ovat muuttuneet pelkistä kansalaisista (citizen, citizenship) kuluttajiksi ja sijoittajiksi. Kansalaiset ovat siis osa markkinakoneistoa, joka pirstoo kansalaisyhteiskuntaa ja joka heikentää huono-osaisista välittämistä ja moukaroi ihmisiä individualisteiseen suuntaan. Toisaalta ihmiset ovat säilyttäneet äänestäjän roolinsa - joskin heikentyneenä - vaikuttaen edustuksellisen demokratian kautta. Tästä näkökulmasta ihmisten (kansalaisten) rooli on skitsofreninen. Liian moni ihminen lähti uusliberaaliin peliin mukaan ja osa oli aivan liian välinpitämätön suhtautumisessaan tapahtuneeseen kehitykseen. Herääminen tapahtui kovin myöhään. Tarvittaisiin Yrjö Kallisen kaltaista globaalia ”unestaherättäjää” , joka masiivisesti lähtisi painostamaan valtaapitäviä. Syntyiskö demokratia tätä kautta uudelleen ?

Mitkä olisivat uuden demokratian pääpiirteet ? Millainen demokratian sisältö voisi olla, että K.J. Ståhlbergkin sen hyväksyisi ? Viittasin jo sosiaaliseen mediaan ja internetin hyväksikäyttöön. Nämä olisivat tapa saada mobilisoitua suuret ihmisjoukot nopeaan reagointiin kansalaisyhteiskunnan puolesta. Sitä ennen tarvitaan kuitenkin vakaa mielipide siitä, että kansalaisyhteiskunta on se, mitä tavoitellaan. Uusi demokrata tarvitsisi tuekseen uusimuotoiseen oppimiseen perustuvan järjestelmän, jossa olisi voimassa sivistyksellinen tasa-arvo. Peruskoulu tulisi kytkeä elimellisesti uuden demokratian koulutukseen. Järjestelmän tulisi perustua tietoon. Tarvitaan uusi lukutaito. Viimeaikojen kehityksen vavahduttavin piirre on ollut se, että tieto syrjäytyy mielipiteen edestä. Olemme siis edenneet päinvastaiseen suuntaan ! On todella pitkän aikavälin kysymys saada uusi ajattelutapa voimaan ja saada se kuljetettua koko ikäluokan läpi sekä toistaa se ikäluokasta toiseen aina päivittäen välillä.

Uuden demokratian siemenet tulisi kylvää eduskuntatyöhön . Pitäisikö kansanedustuslaitokseen yhteyteen perustaa perehdyttämisinstituutti, joka toimisi online-pohjalta koko edustajan uran ajan ? Sillä voitaisiin ehkä varmistaa, ettei perehtymättömmyys johda virheisiin. Erheettömyyttä ei pidä jättää pelkästään virkamiestena varaan.

Uuden demokratian on pakko olla välillinen, sillä suurelta joukolta ihmisiä puuttuu riittävä tieto yhteiskunnallisista olosuhteista. Täysin suora demokratia johtaisi mielipidekanavien joutumiseen populististen ääriliikkeiden haltuun, joilta tavalliset kansalaiset poistuisivat inhoa tuntien. Miten siis välillisyys toimisi suodattavana elementtinä ilman, että kansalaiset kokisivat sen sensuurina ? Yksi vastaus voisi olla tämä: ei kannata sulkea pois välitöntä vaikuttamista, vaan siitä voisi tehdä demokrattista päätöksentekoa tukevan elementin.

Kaikkialle tunkeva lobbaus, joka on sofistikoidumpi versio korruptiosta saa yhä suuremman roolin politiikassa. Yhdysvallat on jo käytännössä menetetty. Uuden demokratian tulisi pystyä torjumaan korruptiota nykyjärjestelmää paremmin. Ainoa mahdollisuus on tehdä poliittisesta toiminnasta nykyistä avoimempaa ja alistua pidemmälle viedylle kontrollille koskien sidonnaisuuksia.

Amerikkalaisessa käytännössä, jossa ainoastaan rikkailla on mahdollisuus päästä kongressiin on demokratiaa murentava vaikutus. Rikkaat ajavat rikkaiden etuja. On kuitenkin merkkejä vastuuntoisten rikkaiden liikkeestä. Sellaista tarvitaan, sillä demokratialiikettä vastaan on tultava ”ylhäältä”.

Kansanedustajan palkkaa tulisi nostaa tehtävän houkuttelevuuden lisäämiseksi. Tässä kohtaa ei kannata kursailla.

Uuden demokratian tulee olla kansainvälisempi kuin nykyinen kansallisvaltioihin perustuva järjestelmä. On oikastaan yllättävää, etteivät uudet demokratialiikkeet ole olleet ylikansallisia nykyistä enemmän. Ei riitä, että pidetään yhteyttä ja mielenosoitukset jollain tasolla koordinoidaan.

Kuten tästä huomataan suljen kaikenmallisen diktatuurin (mukaan lukien oligarkiaan ja ”valistuneeseen diktatuuriin” perustuvat järjestelmät) pois vaihtoehtojen joukosta. En muista historista ainuttakaan valistunutta diktaattoria, joka olisi pysynyt valistuneena.