Mitä nyt Hillary Clinton? Osa 2/2

Tässä toisessa osassa pohditaan presidentinvaaleja Clintonin henkilön lisäksi yleisemmästä yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Jäikö Clintonilta jotain oleellista sanomatta vaalikampanjan yhteydessä?

No, ainakin se , että Clintonin ei kuultu korostavan vanhaa rikkaiden republikaanien ja köyhien demokraattien eroa tarpeeksi. Sen sijaan Hillary Clintonin ja Trumpin tv-väittelyissä Clinton käytti osuvaa ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas). Nyt vaalien jälkeen Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu. Hän haluaa laskea ylimmän marginaaliveroprosentin 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Mutta sisäistivätkö äänestäjät Clintonin viestin?

Vaalikamppailussa Clintonin rasitukseksi jäi mm. voimakkaat syytökset rahamaailman juoksutyttönä toimimisesta, jonka kohteeksi hän joutui paitsi ambivalentin Trumpin taholta, niin myös Bernie Sandersin taholta. Clintonin oli tavattoman vaikeaa vapautua Golden Sachs -leimasta. Trump yritti kaikkensa leimatakseen ”Crooked Hillaryn” rikkaiden suosijaksi.

:::::::::::::::::::::

On tärkeää tarkastella presidentinvaaleja uuden presidentin toimien näkökulmasta. Valitettavasti ne epäilyt, joita toin esille Trumpin olemuksesta ja hänen järjettömästä politiikkaohjelmastaan ovat toteutuneet sataprosenttisesti. Ei riitä, että vaali voitetaan lupauksilla, joita ei pidetä. Vielä hurjempi tilanne olisi, jos monet lupaukset (muuri, maahanmuuton kieltäminen, kauppaboikotit ym.) olisivat toteutuneet.

Miten konkretisoisin Clintonin ja Trumpin lupauksia? Edellinen lupasi minimipalkan korotuksia ja jälkimmäinen teollisuustyöpaikkojen palautuksia, kun ensin estetään amerikkalaisia yrityksiä perustamasta työpaikkoja Kiinaan ja Meksikoon. Trumpin lupaus oli raflaavampi ja populistisempi, kun taas Clintonin lupaus oli realistisempi. Trumpin mainitsemia työpaikkoja on lähes mahdoton palauttaa, koska teknologia on korvannut niistä useimmat. Clintonin minimipalkan korotus on kongressin käsissä, eikä edellytä muuta kuin poliittista tahtoa.

Edellä esitetystä huolimatta 36 prosenttia amerikkalaisista luottaa tätä kirjoitettaessa twitter-presidenttiinsä. Tämä osoittaa, miten tiedollisesti rajallisella kapasiteetilla monet äänestävät. Trumpin ilmiselvät valheet eivät ole vaikuttaneet yhteiskunnallisesti sokeisiin kannattajiin tuon taivaallista.

Tunnettu on tapaus, jossa Trump kävi vaalien jälkeen tervehtimässä kannattajiaan ja nämä ryhtyivät yhtäkkiä huutamaan, kuten ennen vaaleja: ”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”. Trumpin vastaus huutajille oli tyrmistyttävän yksinkertainen. ”Älkää hulluja puhuko. Vaalit ovat ohi. Me voitimme ne”. Vanhojen totuuden vastaisten puheiden aika oli ohi, oli uusien totuuden vastaisten puheiden aika.

Yhden lupauksen hän on pitänyt, Washingtonin hallinto on halvaantunut. Presidentti asioi ”suoraan” kannattajilleen twitter-viesteillä ohittaen kongressin, jos se vain on mahdollista. Samalla Washingtonin leimaaminen valheiden pesäksi on kiihtynyt. Trumpin ongelmaksi on muodostunut, että ”Washingtonin” ohittaminen ei käykään päinsä presidentin twitter-diktaateilla. Voidaankin sanoa, että yksi Trumpin virheistä on, että hän ei ole ollut alun alkaenkaan perillä hallinnon toimintaperiaatteista. Hänellä on asiaan aivan väärä lääke: jätetään virkamiesten paikat täyttämättä.

Epäilen, että presidentin valtaoikeuksia tullaan tarkistamaan Trumpin jälkeen.

::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain - periaatteessa - demokraattisessa järjestelmässä vallitseva sekasortoinen ja polarisoitunut tilanne luo kehyksen koko edellä kuvatun syy-seuraussuhteen ylle. Kysymys on founding fathersien (kansakunnan perustajaisien) perinnöstä käytävästä taistelusta, jonka keskeiset osapuolet tulkitsevat eri tavalla saamaansa perintöosaa. Kaiken kattavana taustalla möyrii mahtava rahavalta, jonka pihdeissä demokratia toimii varsin ahtaassa raossa.

Tuntuu jotenkin irvokkaalta pohtia kumman taustalla oleva rahavalta, Clintonin vai Trumpin, on jalompaa. Bernie Sanders - hyväntahtoisesti tulkiten - oli itsenäinen valtayksikkö, joka keräsi vaalikassankin tavallisten kansalaisten roposista. Häntä voi vähiten, jos ollenkaan, syyttää Wall Streetin käskyläiseksi. Siksi hän niin voimakkaasti moittikin rahan ikuista valtaa demokratian laajuuden määrittäjänä. Sandersin saamat yli 10 miljoonaa ääntä ovat vastaansanomaton protesti – ei suinkaan Trumpin ambivalentti, liikemiehen kaapuun puettu presidentinvalta, joka on valheellisin perustein julistettu vanhan poliittisen establishmentin vaihtoehdoksi.

Näissä rajoissa arvioituna Clinton edusti normaalipolitiikkaa, normaalivaltapeliä, normaalikykyrakennetta ja normaalipresidenttiyttä (jos olisi toteutunut). Valinnan olisi pitänyt kohdistua häneen. Hän ei olisi ollut riski Yhdysvaltain tulevaisuudelle.

Hillary Clintonin oma versio tappion syistä saadaan syyskuussa ilmestyvästä ”What happened” -teoksesta. Luvassa on suoraa puhetta. Jäämme odottamaan.

Mitä nyt Hillary Clinton? Osa 1/2

Kun nyt on kulunut yli puoli vuotta Donald Trumpin voitosta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja vaalipöly on laskeutunut, on syytä vielä kerran käydä läpi Clintonin tappion syitä. Trumpin presidenttiys avaa myös näkökulman noihin vaalitaistelun kiihkeisiin päiviin.

Ja - täytyy myöntää – asia on vaivannut minua, kuten aiemmat kirjoituksenikin osoittavat.

On tärkeää muistuttaa, että häviäjän ja voittajan ero kasvaa helposti suhteettoman suureksi. Nytkin on ollut lukuisa määrä ”asiantuntijoita” jotka ovat nähneet Clintonin tappion syyt itsestään selvinä. Oma jälkikäteisarvioni on, että käydyissä presidentinvaaleissa ei ollut juuri mitään varmaa tai selvää.

Mitä vaaleista voi oppia?

Otetaan esimerkiksi voittomarginaali. Se näyttää valitsijamiesmittarilla mitattuna suurelta, koska voittaja saa kussakin osavaltiossa kaikki äänet ja valitsijamiehet ja häviäjä ei mitään. Ratkaisu tapahtui muutamissa vaa´ankieliosavaltioissa, joissa ero syntyi muutaman kymmenen tuhannen äänen marginaalilla, joka on prosentin murto-osa jaetuista 120 000 000 äänestä. Clinton voitti äänienemmistön selvemmin kuin kukaan vaalit hävinnyt ehdokas historiassa. Lopulliset tulokset osoittavat Clintonin saaneen 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump! Clintonia voitaisiin pitää moraalisena voittajana.

Onko syytä märehtiä vaalit hävinneen ehdokkaan kohtaloa? Kyllä mielestäni on. On tarkkaan analysoitava, miksi vaalitulos muodostui nähdyksi.

Olen korostanut monta kertaa aiemmin, miten mustan Obaman jälkeen ei haluttu äänestää toista ”neekeriä” eli valkoista naista. Yhdistelmä oli aivan liikaa vaadittu lukemattomilta valkoisilta vanhoillisilta äänestäjiltä.

Vaalit herättävät monia kysymyksiä nimenomaan hyvätapaisen demokratian toimivuuden kannalta. Täytyy sanoa, että oma luottamukseni demokratian toimivuuteen koki vaalien yhteydessä kolauksen, kuten monien muidenkin poliittisten tapahtumien yhteydessä viime vuosina. Kun olen omaksunut demokratian puolustajan roolin, on otettava vastaan epäkiitollinen tehtävä yrittää löytää kansanvallan vahvuudet heikkouksien keskeltä.

Populismin (= helppohintainen poliittinen vaikuttaminen) vaikutus on silmiinpistävänä tullut esille monissa yhteyksissä viime aikoina. Yhdysvaltain televisioitu kaksintaistelu paljasti, miten edesvastuuttomasti voi toisen osapuolen leimata ilman sanktioita. Ns. faktantarkistajat olivat yksi vaalin suurimmista häviäjistä. Miksi? Koska niiden oikaisuilla ei ollut vaikutusta loputtomien valheiden keskellä. Faktantarkistus tehosi niihin, jotka olivat muutoinkin faktasidonnaisia.

Trump pesi mennen tullen populismillaan vastustajansa. Valheet ja puolitotuudet sekoittuivat tunnistamattomaksi vyyhdeksi, jossa kukin havainnoija valitsi sopivat puheenvuorot, jotka tukivat omaa näkemystä.

Totta on, että Clinton yritti vedota järkeen, kun taas vastustajalle riitti, kun valheet kantoivat vaaleihin saakka. Sen jälkeen alkoi uusi elämä, ja lupausten kanssa eläminen ei rasittanut ainakaan ennen vaaleja.

On helppo leimata Clinton tunneköyhäksi järki-ihmiseksi Trumpin eliksiirin rinnalla, mutta syytä on muistaa että ulkoministerinä Clinton oli Obaman hallinnon suosituin ministeri, joka sai ison luottamuksen myös republikaaneilta. Ehkä ratkaisevaa oli, että vaalikampanjan aikana Clinton miellettiin Washingtonin etuoikeutetun eliitin osaksi ja sen rinnalla ulkoministerin meriitit eivät painaneet mitään Trumpin kannattajien keskuudessa.

Osa ihmisistä halusi kuulla tietynlaisen viestin eikä välittänyt faktoista tuon taivaallista. Tämä on mystinen asia erittelevästi ajattelevalle. Osa Trumpin kannattajista ei reagoi, vaikka Trump syyllistyisi rikoksiin, koska katsoo median ja oikeuslaitoksen valehtelevan. Koko demokraattinen järjestelmä asetetaan kyseenalaiseksi.

Selkein vaalit ratkaissut yksittäinen asia oli valkoisen (köyhän) työväenluokan äänestyskäyttäytyminen. Vanhastaan demokraatteja kannattanut työväenluokka teki täyskäännöksen ja äänisuhteella 70% vs. 30% äänesti Trumpia tai oikeammin häneen kohdistuvien odotusten puolesta. Työväenluokan turhautumisella on vankat perusteet. Syyttävä sormi osoittaa myös valtiota, sillä liittovaltion toimet ovat olleet aivan liian lepsuja ongelman edessä. Vika ei ole ollut niinkään esimerkiksi demokraattien tahtotilassa vaan republikaanien äärinihkeässä budjettipolitiikassa. On ajauduttu tilanteeseen, jossa markkinat eivät pysty hoitamaan valkoisen duunarin ahdinkoa. Tarvitaan liittovaltion panostamista uudelleenkoulutukseen, joka on laiminlyöty vuosikymmenien ajan. Aiheutettu vahinko on näkynyt vasta viimeisen 10 vuoden ajan. Tuskinpa asialle tehdään nytkään – vaalien jälkeen – mitään.

On syytä pureutua tarkemmin valkoisen työväenluokan äänestyskäyttäytymiseen. Bill Clintonilla oli enemmän kuin aavistus, miten työväenluokka äänestää jo yli vuosi ennen vaaleja. Keväällä 2016 monet demokraattien neuvonantajat kertoivat ilman college-tutkintoa olevien valkoisten halveksunnasta Clintonia kohtaan. Clinton menestyikin paljon Obamaa huonommin valkoisten työläisten keskuudessa.

Aikakauslehti Atlanticin kirjoituksessa ”What´s Wrong with the Democrats?”(heinä/elokuu 2017/Franklin Foer) pohditaan demokraattien häviötä mm. rotu/luokka -asetelman näkökulmasta. Jää vaikutelma, että tässä asetelmassa Hillary Clinton valitsi ”rodun” ”luokan” sijasta painopistealueeksi. Miksi? Luultavasti sen takia, että afroamerikkalaisten ja latinojen äänet olivat varmempi valinta. Alla oli Obaman menestys mustien ja latinojen parissa. Siitä oli helppoa jatkaa.

Demokraattien valta-asema työläisten keskuudessa on vanhaa perua, 1960-luvulta. Muutos on tapahtunut vaivihkaa. Jo kuusikymmentäluvulla demokraattien valkoinen linnake etelässä alkoi purkaantua, kun Lyndon B. Johnson ajoi läpi kansalaisoikeuslait etelän valkoisten suuttumukseksi. Pohjoisessa kutistunut työväenluokka joutui yhä ahtaammalle työpaikkojen hävitessä. Tälle ongelmalle kukaan ei tehnyt mitään.

Hillary Clinton ratsasti Atlanticin mukaan kolmella kärjellä: 1) vähemmistöillä, 2) valkoisilla koulutetuilla ”ammattilaisilla” ja 3) milleniaaleilla. Tämä oli myös ”Obaman koalitio”.

Valtit olivat Clintonilla hallussa monissa suhteissa. Demografia esimerkiksi toimi demokraattien ja Clintonin hyväksi = vähemmistöt ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin valkoinen enemmistö.

Voi olla, että Bernie Sandersin voimakas vasemmistolainen viesti ei kantanut – senaattorin ensin hävitessä demokraattiselle vastustajalleen - Clintonin hyväksi, vaikka Sanders asettuikin epäröinnin jälkeen Clintonin tueksi. Äänestäjät löivät vetoa toisen hevosen puolesta ja uskallan sanoa omaksi tappiokseen.

Vaalijärjestelmä oli Clintonin kannalta hankala: se suosi maaseudun eläjiä Clintonin kannatuksen keskittyessä metropoleihin.

Loppujen lopuksi Clinton teki harvoja merkittäviä henkilökohtaisia virheitä. Yksi oli kuitenkin vakava, hän meni syyskuussa 2016 leimaamaan puolet Trumpin kannattajista ”säälittävien koriin” (basket of deplorables). Anteeksiantamaton virhe. Tuoreessa muistissa on republikaanien Mitt Romneyn saman tyyppinen karkea virhe, kun hän antoi vuoden 2012 vaalikamppailussa ymmärtää, että hän ei saa niiden 47 prosentin ääniä, jotka eivät maksa valtion tuloveroa: ”He uskovat, että hallituksella on velvollisuus elättää heitä”.

Yksityisen sähköpostin käyttö liittovaltion asioiden hoidossa, josta nostettiin suuri kohu ei johtanut juridisiin toimenpiteisiin. Väärinkäytöksiin ei kongressin monen kuultavanaolokierroksen aikana saatu mitään vahvistusta. FBI:n johtajan James Comeyn menettely, kun hän juuri vaalien alla vielä kerran heitti epäilyn puhelincasesta Clintonin ylle – ja turhaan – oli suoranaista taitamattomuutta. Pelkästään tämä episodi saattoi ratkaista vaalit.

(jatkuu)

Keskustelua historian kanssa: patsaiden taistelua Unkarissa

Heino Nyyssönen on kirjoittanut näkemyksensä Unkarin historiasta keskittyen lähinnä 10 viime vuoden ajanjaksoon. Toki varhempaa historiaa käytetään vahvasti taustan luomisessa. Se onkin välttämätöntä, sillä historiassa tapahtunutta raahataan Unkarissa poikkeuksellisen vahvasti mukana tämän päivän politiikassa.

Kirjan nimi on ”Tasavallan loppu. Unkarin demokratian romahdus” (Atena, 2017). Nyyssösen teksti on äärimmäisen tiivistä. Hän joutuu sullomaan valtavan määrän keskenään ristiriidassa olevia tapahtumia kirjan kansien väliin.

Unkarin historiaa muovaavat johtohenkilöt. Tärkeää näyttää olevan, kenen patsas kulloinkin nousee esikuvalliseen tai hyväksyttyyn asemaan. Käydään eräänlaista patsaiden välistä taistelua menneisyys välikappaleena.

Painotan omassa kirja-arviossani Unkarin demokratian tai pikemminkin demokratiavajeiden kehittymistä ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle. Aivan viime vuodet jätän ohuemmalle tarkastelulle.

Nyyssönen vertaa Suomea Itä-Euroopan maihin ja toteaa, että idässä ihmiset ovat tuomittuja politiikkaan (johtajaan, poliittiseen järjestelmään, muutoksiin…..). Suomen kaltaisessa – viime aikoihin saakka - kasvun ja jakamisen yhteiskunnassa ei ole tapahtunut sellaisia kokonaisen poliittisen järjestelmän muutoksia kuin useissa (Itä-)Euroopan maissa. Nyyssönen: ”Monilla suomalaisilla ei ole juuri tuntumaa eri järjestelmien historialliseen vertailuun”. Eipä tietenkään, kun suhteellisen vakaa demokratia on pitänyt pintansa 100 vuotta.

Menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat siis keskenään erottamattomaksi vyyhdeksi. Jos valtio on päässyt eroon tällaisesta menneisyyden ja tulevaisuuden keskinäissidonnaisuuden painolastista, on se onnekas. Kun sanon näin, tunnistan toki esimerkiksi taistelun Kekkosen poliittisesta perinnöstä relevantiksi. Kuitenkin kansanvaltainen perusta on kärsinyt Suomessa vain hiushalkeamista verrattuna Itä-Euroopan massiivisiin kivijalkavaurioihin.

Minulle on aina ollut tärkeää verrata 1930-lukua (ja välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia) niihin aikoihin, joita nyt elämme. Suomessa oli, kuten tiedämme, oikeistovallankaappauksen uhka, mutta demokratia voitti. Koko 1920-luku ja 1930-luvun alku olivat kuitenkin hauraan kansanvaltaisen järjestelmän testauksen aikaa. Tästä selvittiin loppujen lopuksi kohtuullisin kolhuin. Euroopan sydänmailla, joita Itä-Euroopan maat edustivat (vanha keskieurooppalainen kaupunki, Praha on kartalta katsottuna suurin piirtein yhtä lännessä kuin Göteborg!) tilanne oli toinen.

Unkarin nykyhistorian yksi käännekohta tapahtui vuonna 2011, kun Unkarin tasavalta muuttui pelkäksi Unkariksi. Se saa ainakin ulkopuolisen miettimään muutoksen symboliarvoa.

Unkari on myös yksi osa EU:n haurastumisprosessia yhdessä Slovakian, Tsekin ja Puolan kanssa. Samaan vyyhteen liittyvät talouden ja maahanmuuton haasteet sekä nationalismi. Toki myös Länsi-Euroopan populistiset puolueet ovat olleet tartuntaherkkiä edellä mainituille agendoille.

Nyyssönen pohtii demokratia-käsitteen monitahoisuuttaa ja toteaa, ettei ole vain yhtä demokratiamallia, ja siksi on vaikeaa määritellä unkarilaisen kansanvallan ja autoritäärisyyden keskinäistä suhdetta.

Kysymys on myös autoritäärisen hallinnoimismallin leviämisherkkyydestä. Tämä taas liittynee oleellisesti esimerkiksi talouden, EU:n ja maahanmuuttokysymysten jatkokehitykseen. Levottomien aikojen jatkuessa autoritäärisellä ajattelulla on menestysmahdollisuuksia, mutta jos yleinen ilmapiiri esimerkiksi talouden anemian väistyessä paranisi, voisivat demokraattiset voimat jälleen vahvistua. Jää nähtäväksi, mitä tapahtuu.

Yksi silmiinpistävä piirre on tiettyjen autoritääristen johtajien henkinen sukulaisuus. Näitä ovat esimerkiksi Vladimir Putin, Donald Trump ja Unkarin Viktor Orban. Johtajat ylistävät toisiaan luoden ilmapiiriä, jossa ne haluavat ilmaista toisilleen ja muille, että ovat valinneet oikean suunnan.

Maallikon luokittelussa Unkari helposti sijoitetaan autoritääriseksi maaksi, mutta esimerkiksi The Economist Intelligence Unitin ”Demokratiaindeksin” mukaan Unkari sijoittuu toiseen luokkaan, ”puutteellisiin demokratioihin”. Neliluokkaisen rankingin ykkösluokassa, jonka nimi on ”täydet demokratiat” on lähes 20 maata joukossa kaikki Pohjoismaat. Ne sijoittuvat kaikki 10 parhaan joukkoon. Vasta neljäs luokka on nimeltään ”autoritääriset hallinnot”. Syytä on kuitenkin huomata, että Unkari on vuosittain tapahtuvassa arvioinnissa suurimpia putoajia.

Unkarissa 2010-luku merkitsi vahvaa siirtymää autoritääriseen suuntaan. Fidesz-KDNP voitti kymmenluvun ensimmäiset vaalit vaalit 53 prosentin ääniosuudella, jolla se sai kahden kolmasosan enemmistön parlamenttipaikoista. Vuoden 2014 vaaleissa kahden kolmasosanenemmistöön riitti 45 prosenttia annetuista äänistä. Tämä merkitsi ”superenemmistöä” johtavalle puolueelle. Ne jotka ovat ”konsensusdemokratian” kannalla voivat kuitenkin todeta, että 45 prosentin kannatus merkitsee - pääpuolueeseen nähden - oppositiossa olevien ”enemmistöä”. Oleellista ei ole enemmistö, vaan mitä sillä tehdään. Unkarissa on rajoitettu median valtaa, puututtu oikeusjärjestelmän toimivuuteen ja muutettu vaalijärjestelmää pääpuoluetta suosivaksi.

:::::::::::::::::::::::::

Kuten edellä on tuotu esillä vaikuttaa Unkarin menneisyys sen nykyisyyteen konkreettisella tavalla, ehkä enemmän kuin useimpien valtioiden kohdalla. Unkarin nykyiset rajat lyötiin lukkoon ns. Trianonin sopimuksella vuonna 1920. Kysymys oli yhdestä ensimmäisen maailmansodan rauhoista. Sen seurauksena Unkari menetti kaksi kolmasosaa vanhasta maa-alueestaan ja kolme viidesosaa asukkaistaan. Unkarissa lopputulosta pidetään sanelurauhana.

Vanhan Unkarin hajoamisen syntipukiksi on joutunut Mihaly Karolyi, jonka patsaan kohtalo on suoraan verrannollinen tapahtuneisiin poliittisiin muutoksiin. Patsas on siirretty paikaltaan vähemmän huomiota herättävän paikkaan. Sama patsassiirtely on kohdannut useita Unkari johtajia tehden ”patsaspolitiikan” tempoilevaksi.

Unkarin maailmansotien välisen jakson keskeinen poliittinen hahmo oli vanhoillinen Miklos Horthy. Hannah Arendt piti Horthya suorastaan fasistina. Unkarissa oli monipuoluejärjestelmä ja avoimet vaalit. Silti demokratiasta voidaan puhua vain lainausmerkeissä. Horthyn järjestelmä oli Nyyssösen mukaan autoritäärinen. Vaaleissa turvauduttuiin väkivaltaan vaalikarjan kaitsemiseksi. Eräs johtava tuon ajan poliitikko kuvasi järjestelmää ”kontrolloiduksi demokratiaksi”. Pyrkimykset länsimaisen demokratian toteuttamiseksi voidaan katsoa epäonnistuneen. Unkari ajautui välitilaan, jossa poliittiset puolueet saivat toimia, mutta demokratiavaje oli ammottava. Unkari ajautui Saksan ja Italian kylkeen ja sai palkkiona alueita Trianonin sopimuksen menetysten korvaamiseksi. Sodan aikana Unkarista tuli lopulta Saksan liittolainen.

Nyky-Unkarissa käydään keskustelua Natsi-Saksan liittolaisuuden ”pakkotarpeesta”. Myös holokausti ja Trianonin ”pakkorauha” ovat kiistelyjen kohteena. Unkari ei ollut kovin innokas sotija, pikemminkin se haki hyötyjä Saksan siivellä. Saksan liittolaisuudesta maksettiin silti korkea hinta: maa menetti puolet armeijastaan Stalingradissa.

Unkarin sota muistuttaa Nyyssösen kuvaamana rimpuilua eri valtaryhmittymien keskellä ml. länsituen tavoittelu. Unkarin tilanne on verrattavissa monin tavoin Suomen toimintaan sodan aikana: yritettiin nähdä oma rooli mahdollisimman itsenäisenä, mutta oltiin kuitenkin selkeästi riippuvaisia Saksasta. Lopulta Saksa miehitti Unkarin. Epäluotettavakasi koettu liittolainen joutui alistumaan, kun taas Suomi livahti Saksan ja Neuvostoliiton välistä vapauteen. Oleellinen ero on, että Suomi avasi taistelemalla tiensä kivuliaaseen, mutta kohtuulliseen rauhaan.

Suomen ja Unkarin vertaaminen ei ehkä ole reilua, sillä armeijat vyöryivät muutaman vuoden kuluessa edestakaisin keskisen Euroopan yli. Kulloisellakin hetkellä oikean kumppanin valinta on historian lopputuloksen kannalta sattumankauppaa.

Unkarin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen historia juutalaissuhteineen, natsimielisyyksineen täydennettynä unkarilaisten omalla nationalismilla ja autoritäärisellä hallinolla ovat luoneet pohjaa nyky-Unkarille ja aiheuttavat jatkuvaa keskustelua historian kanssa.

Toisen maailmansodan jälkeen jäi voimaan Stalinin sana: miehittäjä määrittää miehittämänsä alueen yhteiskuntajärjestelmän. Neuvostoliiton tukemien kommunistien vahva asema pakotti Unkarin kansandemokratiaksi. Sosialismiin siirryttiin asteittain. Unkarissa sosialismi katsottiin saavutetuksi vasta vuonna 1972.

Neuvostoliiton ja Unkarin suhde oli traumaattinen ja johti Neuvostoliiton toteuttamiin johtajavaihdoksiin. Lokakuussa 1956 tilanne läheni räjähdyspistettä. Neuvostoliitto katsoi Unkarin liukuvan kohti länttä ja ryhtyi aggressiivisiin toimenpiteisiin. Käynnistettiin interventio.

Vierailin 2000-luvun vaihteessa ”House of Horrorissa” (Terrorin talo) Budapestissä, joka on vuoden 1956 tapatumista kertova museo. Kansannousussa menehtyneiden omaisten tunteikkaat hetket museon eri huoneissa ovat vieläkin muistikuvissani. Olemme Suomessa säästyneet paljolta.

Unkari pysyi Neuvostoliiton etupiirissä. Alkoi Janos Kadarin 32 vuotta pitkä valtakausi.

Sosialismin piti luoda taloudellista menestystä, mutta viimeistään 1980-luvun puolessa välissä kasvu taittui ja vuosikymmenen jälkipuoliskolla Unkari ajautui lähelle konkurssia. Verrattaessa Itä-Euroopan maita läntisiin verrokkeihin, voitiin todeta esim. Itävallan ja Suomen sekatalousjärjestelmien menestys.

Entä vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen? Mitä on tapahtunut? Jotkut Unkarissa muistuttivat, että monipuoluejärjestelmä ei sinällään ole hyvinvoinnin tae. On laskettu, että maailmassa oli yli sata huonosti ja vain noin 20 hyvin toimivaa monipuoluedemokratiaa.

2000-luvulla Unkari oli poliittisten levottomuuksien pesä. Johtavaksi puolueeksi nousi Viktor Orbanin Fidesz. Se hallitsee superenemmistön avulla maata. Oikeistolainen Jobbik-puolue löi itsensä läpi eurovaaleissa 2005. Se on luokiteltavissa uusnatsipuolueeksi, jolla on antisemitistinen ohjelma. Puolue menestyi hyvin vuosien 2010 ja 2014 parlamenttivaaleissa. Näin ympyrä on sulkeutunut ja on päädytty nykytilanteeseen, jota on lyhyesti kuvattu tämä blogikirjoituksen alkuosassa. Nyyssönen käyttää kirjansa otsakkeessa räväköitä sanoja: tasavallan loppu, demokratian romahdus! Miksi Unkarin demokratialla on ollut niin suuria vaikeuksia vakiintua? Itse asiassa kehitys on johtanut aivan päinvastaiseen suuntaan viime vuosina. Unkari viimeiset sata vuotta ovat suurimmalta osin olleet autoritäärisen tai diktatorisen vallan kautta. Mikä perintö rasitteena!

Demokratia on vaikea hallitsemisen laji. Skandinavinen demokratia on tarvinnut vähintään nuo sata vuotta saavuttaakseen nykytilan. Ehkä se on välttämättömyys, jotta demokratian tavoille opitaan.

Viktor Orban on arvioinut, että Unkarissa on ”kymmenen miljoonaa vapaustaistelijaa”, jotka muodostavat maailman vaikeimmin hallittavan kansan! No, arvio on subjektiivinen ja sillä voi perustella jyrkkiä demokratian vastaisia toimia. Mutta voi ajatuksessa olla jotain perääkin. Nyyssönen päättää kirjansa lainaukseen Vaclav Havelilta: ”Demokratian luontainen puute on se, että se sitoo kädet niiltä, jotka toivovat sen parasta, ja antaa rajattomat mahdollisuudet niille, jotka eivät ota sitä vakavasti”. Ei meiltä demokratian puolustajilta ainakaan haasteet lopu kesken.

Amerikan sotesotku

Yhdysvalloissa on meneillään kamppailu Obamacaren kohtalosta. Kymmeniä vuosia - jopa yli sata vuotta – suunniteltu terveydenhuollon uudistamishanke saatiin vihdoin satamaan Barack Obaman presidenttikaudella. Presidentit toisensa perään - Theodore Roosevelt, Harry Truman, Richard Nixon, Clintonit… - olivat epäonnistuneet kukin vuorollaan.

Asiaan kuuluu, että republikaanit vastustivat Obamacarea viimeiseen saakka ja katkerasti. Uudistus toi sairausvakuutuksen piiriin yli 20 miljoonaa pääosin köyhää amerikkalaista. Obamacarella on kansalaisten keskuudessa paljon suurempi suosio kuin poliitikkojen keskuudessa.

Donald Trumpin vaalilupausten keskeisiä teemoja oli Obamacaren kaataminen, josta Trump itse käytti solvaavia nimityksiä. Suurin osa republikaaneista moitti Obamacarea kelvottomaksi hieman Trumpia miedommin sanakääntein, kuitenkin jyrkästi.

Trumpin valinta käynnisti Obaman uudistuksen kaatoyritykset sekasortoisessa ilmapiirissä. Ulkopuolisen on vaikeaa saada selville, mistä kaiken kaikkiaan on kysymys. Vastustettiin keskituloisten nousseita vakuutusmaksuja (tässä demokraatit osin yhtyivät republikaaneihin), mutta kysymys oli muustakin: hanketta vastustettiin ideologisista syistä, pelkästään siitä syystä, että ei haluttu sulkaa Obaman ja demokraattien hattuun ja perinteisestä demokraatit-republikaanit -vastatakkainasettelusta johtuen. Obamacaressa on valuvirheitä, mutta sen kokonaan kaataminen on lähinnä järjetöntä. Jos Hillary Clinton olisi valittu presidentiksi, olisi käyttöön otettu Obaman uudistuksen korjaussarja.

Monivaiheisen tapahtumasarjan jälkeen – jota edelsi sekava republikaanien korvaavan esityksen valmistelu – päädyttiin äänestämään senaatissa. Äänin 50 – 50 päätettiin käynnistää uuden terveydenhuoltojärjestelmän valmistelu – mutta vasta valmistelu. Ratkaisu tapahtui varapresidentti Pencen antaman äänen turvin, ja kun John McCain raahautui vakavasti sairaana senaattiin. Kun oli saatu langan päästä kiinni, jatkettiin vauhdilla.

Seuraavaksi yritettiin lakkauttaa Obamacare ilman korvaavaa järjestelmää kahden vuoden siirtymäajalla. Tämä järjetön ehdotus tyrmättiin senaatissa äänin 55 – 45. Sitten yritettiin korvata jotkin Obamacaren osat uusilla republikaanien valmistelemilla osilla. Tämäkin hylättiin niukasti äänin 51-49. Syyt hylkäämiseen olivat ilmeiset, sillä paikattu versio olisi vienyt sairausvakuutuksen miljoonilta ihmisiltä.

Paul Krugman yrittää kolumnissaan ”The sanctimony and Sin of G.O.P. `Moderates´” (27.7.2017) selittää selkokielellä, mistä vyyhdessä on kysymys. Tapansa mukaan hän on teräväsanainen tekstissään.

Krugman toteaa, että maailmalla puhutaan Donald Trumpin kauheasta politiikasta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt John McCainin ”kauheus”. Krugman kiinnittää huomiota maltillisena pidetyn McCainin viime hetken ääneen. Äänestyskäyttäytymisellään hän pelasti aikaa jo karille ajautumassa olleelle Trumpcarelle.

Krugman pitää hävettävänä senaatin niukan enemmistön menettelyä, jossa suhtauduttiin välinpitämättömästi miljoonien amerikkalaisten terveyteen. Minunkin mielestäni hinku kaataa Obamacare (vaikka tilalle ei ollut osoittaa mitään korvaavaa järjestelmää) on edesvastuuton. Samaan hävyttömyyteen kuuluu väite, että republikaanien tarkoitus on ensi sijassa saada neuvotteluvaltteja kaupankäymiseen demokraattien kanssa, ei niinkään luoda järkevä terveydenhuoltojärjestelmä. Krugman tuomitsee menettelyn sekä kyynisenä että kaoottisena.

Erityisesti Krugmania suututti McCainen menettely, jossa hän ensin pelasti Trumpcaren jatkon ja sitten ilmoitti, että missään tapauksessa myöskään hänen oman puolueensa, republikaanien vaihtoehto, ei kelpaa. Mistään pikkujutusta ei ole kysymys, terveydenhuolto muodostaa kuudesosan Yhdysvaltain taloudesta. Viimeisessä äänestyksessä (51-49) McCain oli jälleen antamassa ratkaisevan äänen Obamacaren osittain korvaamista vastaan. Vaikka viime mainittu äänestyskäyttäytyminen olikin järkevä, taktikointi ärsyttää suunnattomasti Krugmania ja tämä kaikki tapahtui vielä miehen taholta, jolta on odotettu joltisenkin harkittuja ja järkeviä mielipiteitä.

Toki on useita kongressin jäseniä, jotka ovat jättäneet puolupukaroinnin sikseen ja ajattelevat osavaltionsa väestön kiistatonta etua. He eivät ole antaneet Trumpin ja vanhoillisten republikaanien viedä itseään.

Hämmästyttävintä tässä kaikessa on, että republikaaneilla on ollut seitsemän vuotta aikaa kehitellä toimiva terveydenhuoltouudistus haukkumansa Obamacaren tilalle. Se vain on jäänyt tekemättä.

:::::::::::::::::

Amerikkalainen versio terveydenhuoltouudistuksesta on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka usko demokratiaan horjuu. Republikaaninen puolue on osoittanut edesvastuutonta käytöstä vastustaessaan demokraatteja periaatteessa. Meille pyritään opettamaan, että sotkun ovat aiheuttaneet molemmat osapuolet ”tasapuolisesti”.

Kansanvallan rapautumisessa ollaan pitkällä, kun kampittamisesta on tullut arvovaltakysymys.

Itämeri – Venäjän sisämeri?

Itämeren tilanne on jännittynyt. Yhä suurempia sotaharjoituksia järjestetään. Venäjä pyrkii Itämeren valtiaaksi, sanotaan.

Tässä tilanteessa presidentti Putin vieraili Suomessa.

Ilma oli ja on sakeana spekulaatioita sekä ennen vierailua, sen aikana että sen jälkeen. Heinäkuun uutisköyhyys täyttyi villeillä huhuilla tai arvauksilla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Milloin Niinistö hymyili väärässä paikassa, milloin hän melkein sanoi EI, milloin Putin unohti onnitella Suomea juhlavuoden kunniaksi. Onhan näitä….

Hanna Smith tapansa mukaan ilmoitti topakasti, että Putin viitatessaan Itämeren alueen neutraaleihin maihin positiivisessa mielessä ei voi tarkoittaa Suomea. Me kun emme ole puolueeton maa vaan sotilaallisesti liittoutumaton maa. Epäilenpä, että Putin käytti termiä nimenomaan Suomesta ja Ruotsista enkä ymmärrä olla loukkaantunut moisesta.

Putinin sanamuoto on tietoisesti valittu ja kuvaa sitä ajattelua, jonka Venäjä haluaisi laajemminkin olevan voimassa. Hanna Smithin lanseeraama Venäjä pyrkii dominoimaan Itämerta. Sillä on omat syynsä tarkoitusperiinsä, veikkaan. Venäjä kokee Itämeren alueen ongelmana nimenomaan Baltian-maiden Nato-jäsenyyden kautta. Vanhastaan Neuvostoliitto-Venäjä on halunnut sulkea väylän Pietariin tarvittaessa ja torjua muiden pyrkimykset estää kulku Pietariin tai Pietarista pois.

Riidassa on kaksi osapuolta Yhdysvallat-johtoinen länsi ja toisaalta Venäjä. Teoreettisesti asiaa voidaan verrata siihen, että venäläisiä sota-aluksia liikkuisi jatkuvasti Meksikon lahdella. Kuuban kriisin aikana (1962) Yhdysvallat veti selvät rajat Neuvostoliiton etenemiselle.

Niinistön ja Putinin tiedotustilaisuudessa molemmat teroittivat, että Itämeren nyt toteutettavat sotaharjoitukset eivät ole suunnattu ketään vastaan. Nyt vain harjoitetaan omaa puolustusta. No, tämä on tietenkin normaalia hyviin tapoihin kuuluvaa supliikkia. Ei siihen voi suhtautua ironisesti.

En mitenkään halua puolustaa Venäjän lentoaseen aiheuttamia vaaratilanteita Itämeren yllä. Se tuntuu olevan herkkä reviiristään ja ”laajentaa” aluevesirajaa Kaliningradin kohdalla. Näyttää olevan niin, että molemmin puolin halutaan kokeilla ärsytyskynnyksen korkeutta. Vahingossa syttyvän konfliktin vaara on ilmeinen. Silti ajattelen niin, että jos jotain tapahtuu, niin asiat ovat neuvottelumekanismin piirissä.

Suomea on kehuttu pragmaattiseksi Venäjä-suhteissaan, jota se onkin. Ei harrasteta ideologista tai periaatteellista vastakkainasettelua, vaan annetaan käytännön tapahtumien ohjata suhteiden kehitystä. Tämä ajattelu poikkeaa Baltian maiden vastaavasta kuin yö ja päivä. Myös Ruotsissa ollaan tarpeettoman usein hermoherkkiä.

Toisaalta Suomen on sanottu kävelevän nuoralla ja tasapainoilevan Venäjän, EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Hyvin amerikkalainen mielipide! Onneksi Niinistö heti torjui moisen balanssispekulaation.

Näihin on totuttu. Wall Street Journal esitti, että Helsingin alle on rakennettu maanalainen tunneliverkosto siltä varalta, että Venäjä hyökkää. Hyökkäysuhka todetaan relevantiksi jo Zapad 2017-sotaharjoituksen yhteydessä. Toivottavasti lehden käyttämä lähde ei ole Suomesta. Kun elää ja asuu kaukana kohdemaasta, josta uutisoi, on helppo esittää kaikenlaisia väitteitä. Sen verran voi sanoa, että Venäjän lehdistöllä oli hauskaa referoidessaan näitä juttuja.

Huomaan, että käydyssä keskustelussa - Suomessakin – on viitteitä siitä, että verhottua jehuilua on ilmassa. Haluttaisiin näyttää Venäjälle, että meillä mennään meidän tavoin – ainakin retoriikassa. Ajoittain lähestytään presidentti Niinistönkin pilkallisesti esille ottamaa ajattelua, jossa kilpaillaan, kuka sanoo rumimmin Venäjän aikomuksista tai toimenpiteistä. Jos sota oikeasti syttyisi, niin kuinkahan moni näistä leuhkijoista olisi poistumassa maasta ensimmäisten joukossa? Niin sota, missä olosuhteissa se voisi syttyä? Siihen tarvitaan laaja kansainvälinen konflikti ennen kuin Suomi joutuisi nykyisessä liittoutumattomassa asemassa sodan osapuoleksi. Näille, jotka lietsovat jännitteitä sota tuntuu olevan täysin irrationaalinen käsite. Spekulointi sodan syttymisestä voitaisiin korvata aloitteellisuudella rauhan puolesta. Ja sitähän Suomen puolelta on harjoitettu.

Suomen on tehnyt oikean valinnan, kun on säilyttänyt asevelvollisuusarmeijan. Se on rauhan säilymiseen tähtäävän ulkopolitiikan paras tuki.

Onneksi Niinistö painotti, että kansainvälisissä suhteissa on tapahtumassa myös positiivisia asioita. Ympäristökysymysten lanseeraus oli merkittävä konkreettinen toimi huomion kääntämiseksi pois ikuisista ”jännitteistä”. Tarvitaan siis pragmaattisia aloitteita, joilla muuten takkuavaa yhteistyötä Itämeren valtioiden kesken ja laajemmin pidetään yllä.

Kun lukee Helsingin Sanomia jää vaikutelma, että Venäjälle on näytettävä kaapin paikka. Rautaan tulee vastata raudalla. Erityisesti toimittaja Kari Huhta on valmiina sormi liipaisimella. Jaksan vieläkin ihmetellä, miten sitoutumaton lehti voi olla näin Nato-sitoutunut.

:::::::::::::::::::::::

On vahinko, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin ambivalentti Venäjän ystävä Donald Trump. Vaikuttaa siltä, että demokraattien lisäksi republikaanit joutuvat nyt valvomaan, ettei Trump tee turvallisuutta vaarantavia diilejä suoraan presidentti Putinin kanssa. Vakka kantensa valitsee. Autoritäärisesti hallintoon suhtautuvat valtionpäämiehet hakeutuvat toistensa seuraan.

Tapahtumien kulku ja miten sen nyt näen

Kun ihmisiltä on kysytty, mitä vuosikymmentä he pitävät parhaana kokemistaan, ovat monet vähintään keski-ikäiset vastanneet, että 80-luku täyttää parhaiten kriteerit (Ylen tutkimus). Olen valmis myöntämään, että tuolloin monet niistä tavoitteista, jotka 1960-luvulla oli asetettu, täyttyivät. Oli saavutettu oikea hyvinvointiyhteiskunta. Myös henkilökohtaisesti koin sen niin, sillä työelämä avautui tuolloin jatkuvan laajentumisen näköalana. Silloin ei valitettu sitä, että joudutaan supistamaan toimintaa, vaan sitä, että laajenemista ei tapahtunut riittävästi.

Evan asenteita ja arvoja mitanneen tutkimuksen (Taloustutkimuksen internetpaneeli 14.-30.1. 2014) mukaan 80 prosenttia on sitä mieltä, että on edelleen onni ja etuoikeus olla suomalainen. Vuonna 1984 peräti 90 prosenttia piti suomalaisuutta onnena ja etuoikeutena. Vuosi 1984 oli se Orwellin vuosi…..

Kahdeksankymmentäluvun hyvinvoinnin laajentumiset törmäsivät 1990-luvun lamaan. Muistan itse niin, että 1990-luvun laman kaltaisen ilmiön ei oikeastaan pitänyt olla mahdollinen. Oli tuudittauduttu koko ajan lisääntyvään hyvinvointiin ja elämänlaadun parantumiseen. Erikseen olivat sitten ne, jotka varoittivat siitä että elämme ylivarojen, mutta ne ihmiset olivat pääosin niitä, jotka ennustivat aina, että huonosti tässä käy.

Tietenkään kasinopeli ja kulutusjuhlat eivät koskeneet kuin osaa väestöstä. Suuri osa vakiintuneen työpaikan säilyttäneistä ei tuntenut omakohtaisesti ongelmia, eivätkä tunteneet nekään, jotka hurlumheissa olivat mukana. Krapula tuli vasta 1990-luvulla. Työllisyystilanne olikin erinomainen varsinkin vuosikymmenen lopulla (työttömyys oli kolmen prosentin paikkeilla) . Työpaikat saatiin kuitenkin minun mielestäni aikaan velkarahalla: raksalle pääsi töihin ilman ammattitaitoakin ylikuumenneessa taloudessa. Taloutta kuitenkin rahoitettiin ulkomailta mm. Japanista saaduilla luotoilla: syntyi valtava luottoekspansio.

Ihmiset rakastavat menestystä ja 1980-luku oli pinnalta tarkasteltuna mainio menestystarina. Kahdeksankymmentäluku oli – sellaisena kuin ihmiset sen mieluusti muistavat – eräänlainen tynkävuosikymmen: muistellaan mielellään sen loppuosaa. Se oli kuitenkin vuosikymmen, jolloin mopo karkasi käsistä. Suuri osa elintason noususta oli toki realistisella pohjalla, mutta osa siitä tapahtui kaikkea muuta kuin kestävissä olosuhteissa. Boolimalja kannettiin kahdeksankymmentäluvun juhliin eikä kukaan oikein malttanut riistää sitä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan vuosina 1987-1989. Joku johtavista talouden ammattilaisistamme kertoi varoittaneensa erästä yritysjohtajaa siitä, että nyt mennään liian lujaa. Vastaus oli hyvin tyypillinen: ”mitä sinä ilonpilaaja… annetaan mennä, kun kerrankin menee”.

Hyvät ajat eivät kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä bkt:n nopea kasvu vuosina 1994-2007 johti siihen, että Ylen edellä mainitussa tutkimuksessa toiseksi suosituimmaksi vuosikymmeneksi nousi 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen.

Finanssikriisin jälkeinen aika on liian lähellä, jotta voidaan sanoa, onko nyt kysymyksessä paradigman muutos (hukattu vuosikymmen) vai vain tarkentuminen uuteen normaaliin. Mutta muutoshan se on sekin.

::::::::::::::::::

Kun ajattelen itselleni läheistä 1960-lukua, niin minulle tuo vuosikymmen - yleisellä yhteiskunnallisella tasolla, ei henkilökohtaisella tasolla - ”siirtyi” kohtaan 1965-1975 osin sen takia, että olin liian nuori havainnoidakseni yhteiskunnallista kehitystä sitä ennen, mutta osin sen takia että 60-luku sellaisena kuin sen muistan ”jätätti” vähän kalenteriin verrattuna. Oikeastaan vuosikymmen päättyi öljykriisiin 1973.

Usein asia kuvataan niin, että 1960-luvun alkupuoli jatkoi 1950-luvun perinnettä. Henkilökohtaisesti muistan juuri vuodet 1962-1964 voimakkaan elintason nousun vuosina omassa perheessä (siirryttiin viileästä ”ruokakomerosta” jääkaappiin ja lämmityksessä keskuslämmitykseen) ja siksi mieleenpainuvina. TV:n hankkiminen irrotti meidät nuoret radiosta, jota seurattiin enää harvojen pop-ohjelmien lähteenä.

Yleisemmällä tasolla Helsingin nuorisofestivaalit vuonna 1962 (joista minulla ei ole henkilökohtaista muistikuvaa) kuuluivat vielä selvästi vanhaan maailmaan. Ne olivat paljolti itäblogin junailemat festivaalit ja haluttiin unohtaa Suomen porvarilehdistössä. Kuuban ohjuskriisi (lokakuu 1962) ja Neuvostoliiton jättimäisen 57 megatonnin ydinlatauksen räjäyttäminen (lokakuu 1961) Novaja Zemljalla olivat pelon lähteitä, mutta kuitenkin muistikuvissani jotenkin etäisiä. Pelot heijastuivat vanhempien puheista.

Olen yrittänyt koota oheiseen piirrokseen ne muistikuvat ja faktat, jotka liitän tärkeimpinä tapahtumina 1960-lukuun.

Hiirellä kuva suuremmaksi ja selkeämmäksi.

Aika kultaa menneet. Silti uskallan väittää että tulevaisuuteen optimistisesti suhtautunut 1960-luku oli tiedeorientoitunut. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Monet edistysaskeleet vahvistivat optimismia, esimerkiksi juuri avaruustutkimuksen läpimurrot. Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen. Kehityksen nopeutta yliarvioitiin selvästi; sen on myöhempi aika osoittanut. Tuli suvantovaiheita ja raamatun luomiskerotomukseen uskoo kirjaimellisesti kymmenet miljoonat ihmiset tänäkin päivänä. Kehitys noudattelee jossain määrin dialektiikan periaatteita (teesi-antiteesi).

Edistysajatteluun pitää panna aikamoisia varauksia. Miten voitiin olla kehitysuskovaisia, kun maailma eli ydinsodan uhan partaalla (Berliini 1961, Kuuba 1962, Lähi-itä 1967)? Koen asian niin, että tekninen kehitys ja kehityksen odotus mahdollisti murtautumisen ulos sodan varjossa eletyltä 1950-luvulta ja leimasi koko vuosikymmentä.

Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle. Ehkä kaikkein tiiviimmin kuusikymmentäluku kytketään juuri vanhojen ajattelutapojen murtamiseen. Tapahtui monia paradigman muutoksia samaan aikaan. Olen niitä pyrkinyt erittelemään em. piirroksessa.

Yhteiskunta vasemmistolaistui voimakkaasti. Työmarkkinoille ja yliopistoihin vyöryi ihmisiä, jotka käyttivät joukkovoimaa hyväksi ajaakseen etujaan. Kuuluin itse tähän suurten ikäluokkien yliopistorynnäkköön (aivan samalla tavalla kuuluin 1960-luvun vaihteen keskikouluinvaasioon).

Yhteentörmäys porvarillisen hegemonian kanssa oli väistämätön. Näen asian niin, että nimenomaan porvarillinen hegemonia oli vahvoilla ja vasemmisto haastoi sen eikä päinvastoin niin kuin se usein nähdään. Vastustettiin jähmeää ylhäältä päin ohjattua hallintoa kotimaassa ja suurvaltaimperialismia maailmalla.

Monet nykyiset vihervasemmistolaiset ajatukset voidaan johtaa 1960-luvulta. On selvää, että vanhojen kapinallisten sukupolvien väistyttyä heidän lapsensa ovat jatkaneet siitä, mihin silloin jäätiin ja samalla on tapahtunut vihervasemmistolaisten puolueiden modernisoituminen. Ei teollisuustyöväestö enää sanele vasemmistopuolueiden agendaa.

Mutta myös isänsä ja äitinsä ”kieltäjät” ovat osa tätä päivää. Osa nuoresta sukupolvesta (tai nyt jo keski-ikäisistä) ei halua seurata vasemmistolaisin tunnuksin varustautuen työtä paremman maailman puolesta. HS:n Saska Saarikosken ajattelusta ei voi tunnistaa mitenkään hänen isänsä Pentti Saarikosken ajattelua. Nuorilla (tai 60-lukulaisia nuoremmilla sukupolvilla) on omat agendansa.

Eri sukupolvien ajattelussa näkee helposti ylilyöntejä, joita osa sitten katuu tai kieltää esim. nuoruuden hairahdukset ”varttuessaan ja viisastuessaan”. Hyvin monet pysyvät toki vakaumuksessaan. Panen kuitenkin merkille, että osa esim. 60-luvun radikaalien nykyistä vastustajista (antiteesin esittäjistä) sortuu samalla tavalla ylilyönteihin kuin ”alkuperäiset” radikaalit. Niinpä haukkumasanat sinkoilevat estottomasti ilmassa (kulttuurimarxilaiset….”).

:::::::::::::::::

Kummasta oli enemmän kysymys, vanhan murtumisesta uuden paineessa vai vanhan säilymisestä uuden aiheuttaessa säröjä traditioon. Viime mainittu osoittaisi, että syvällä yhteiskunnassa muutokset tapahtuisivat hitaasti. Hiukan epävarmasti kallistun viime mainitun ensisijaisuuden kannalle.

Voivatko robotit käyttää huumeita?

Hesarissa on muutaman päivän sisällä ollut artikkeleita, joissa on esitelty modernin maailman haasteita tavallisille ihmisille. ”Kuusi yliannostusta aamulla ennen kello kymmentä”, kirkui otsake 16.7.2017. Toisessa otsakkeessa (17.7.2017) todetaan: ”Vievätkö robotit nuorilta työt?”. Periaatteessa näillä otsakkeilla voisi olla yhteys toisiinsa. Ajatus voisi olla, että robotit (automaatio, pitkälle kehitetty tietojenkäsittely) vievät osalta ihmisistä ensin työn ja sitten elämänhallinnan. Tietenkään logiikka ei mene näin yksinkertaisesti.

Mutta nuo artikkelit voivat toimia problematiikan avaajina. Ehkä niiden kautta voidaan päästä syventämään käsitystä läntisen maailman arvoituksista.

Yhdysvaltain keskuspankin FEDin johtaja Janet Yellen kiinnitti huume- ja kipulääkeongelmaan huomiota vastikään - täysin poikkeuksellisesti - tehtäväkuvansa ulkopuolelta. Tämä alleviivaa ongelman suuruutta. On siis pystyttävä määrittämään ongelman laajuus ja laatu sekä pureuduttava syy-yhteyksiin. HS:n artikkeliin sisältyvässä grafiikassa todetaan, että vuonna 2016 Yhdysvalloissa kuoli 59 000-65 000 ihmistä huumeiden yliannostukseen. Vertailun vuoksi liikenneonnettomuuksissa kuoli 54 600 ihmistä niiden ollessa korkeimmillaan vuonna 1972 (nykyisin kuolonuhreja on noin 40 000 vuodessa). Vuonna 2015 kuoli huumeiden yliannostukseen 52 400 ihmistä, joten ongelma on pahentunut nopeasti.

Oleellista on panna merkille, että ongelma ei ole erityisesti mihinkään ikäluokkaan liittyvä erityisongelma, vaan koskee kaikkia ikäryhmiä. Ongelman hahmottomuus tekee sen analysoinnin ja selvittämiskeinojen etsimisen haasteelliseksi.

Merkille pantavaa on, että huumeet eivät enää ole suurkaupungin ghettojen vitsaus, vaan koskevat tavallista keskiluokkaa. HS:n artikkelissa sorrutaan melko selkeään yksinkertaistukseen, kun annetaan erään haastatellun - huumekoukussa olleen, mutta siitä toipuneen - ohjata keskustelu lääkäreiden huolettomaan kipulääkkeiden myöntämiseen: ”Lääkäreistä tuli laillisia huumekauppiaita”. Totta kuitenkin toinen puoli. Länsimainen väärinkäsitetty vapaamielisyys on omalta osaltaan luonut ongelman hyväksyessään lääkityksen heppoisten syiden perusteella. Vaativa potilas saadaan huumekipulääkkeiden avulla hiljaiseksi. Huonosta olosta toipuminen on medikalisoitunut. Vähäiseenkin masennukseen tai pahoinvointiin annetaan kipulääkeresepti.

Taustalla pyörivät suurten lääkefirmojen markkinointikoneistot, joiden kitaan rahaa valuu kiihtyvällä tahdilla. Kaiken pahan ja hyvän alku ja juuri on netti. Nopeutunut ja parantunut tiedonkulku on edistänyt muotihuumeiden leviämistä. Oikeastaan aika tavalla yllättävää on ikiaikaisen heroiinin niin merkittävä osuus nykyisissä ongelmissa. Mutta kyllä vaihtelevien muotien mukana tulevia aineitakin on jatkuvasti tulossa markkinoille.

Avioerot, taloudelliset ongelmat, heikko sosiaaliturva ja ihmisen jättäminen yksin ongelmineen menestyvien ihmisten maailmassa ovat kaikki omalta osaltaan luomassa ahdinkoa. Lienee selvää, että osalle ihmisistä nykyajan haasteet menevät yli käsityskyvyn. Puuttuu runsaasti moderneja apukeinoja, samoin turvaverkot ovat liian harvasilmäisiä.

Jotain selittämättömiä elementtejä huonoon oloon täytyy olla. Ne liittyvät yltäkylläisyyden näkymiseen kaikkialla, osattomuuden kokemiseen ympärillä olevasta vauraudesta, salamannopeasti eteneviin muoti-ilmiöihin, nopean teknologisen kehityksen vaatimiin osaamistaitoihin ja ymmärtämättömyyteen, mitä on tapahtumassa.

Eräs merkittävä seuraamus laajenevasta keskiluokan ahdingosta on yhteiskunnallisten asenteiden koveneminen. Tästä johtunevat artikkelissa mainitut vaatimukset, että kolmen elvytyksen jälkeen huumepotilas pitäisi jättää omilleen.

Ihmiset läntisessä demokratiassa on neuvottomia. Siitä osoituksena jonkin Donald Trumpin valinta presidentiksi ilmentää ihmisten hätähuutoa: tarvitaan mukamas sitä ”suurta Amerikkaa”, joka poistaa henkisen ahdistuksen ja taloudellisen köyhyyden. Tosiasiassa pelastajalla on aivan muut intressit: hän on liikemies, jonka tarkoitus on hyötyä presidentintehtävistä ja vasta toissijaisesti ajatella kansalaisten etua. Kansalaiset ovat harhaanjohtamisen kohderyhmä. Mitä vaikeampaa ihmisten on käsittää nykymaailmaa, sitä herkemmin hairahdutaan petkuttajien lupauksiin.

Teknologiaa tarjotaan avuksi ihmisten kokemiin vastoinkäymisiin. Monesti tästä onkin apua, mutta toisaalta teknologinen kehitys on myös omiaan aiheuttamaan lisää selviytymispaineita. Uusi uljas yhteiskunta on luotu nopealiikkeisille ja -älyisille selviytyjille. Muille tarjotaan halpatyötä tai perustulokokeiluja. Media on täynnä sellaisten ihmisten puheenvuoroja, jotka ovat löytäneet kultakaivoksen. Niukkuuden kanssa taistelevien puheenvuorot ovat harvinaisia. Niitä esitellään, jos niukkaan elantoon liittyy jokin erityinen piirre (tarkoituksellinen köyhyys, elämäntapaoriginellius tai vähällä toimeentulemisen ihanuus).

Niin, vievätkö robotit ihmisiltä työn? Osan vievät ja jotain tuovat tullessaan. Tutkimukset kertovat, että rutiiniluonteiset työt katoavat. Samoin vähenevät käden taitojen tarpeet, mutta myös monet aiemmin laajaa koulutusta vaatineet työt. Toisaalta vaikkapa taidekäsityöt saattavat vahvista asemiaan. Aiemmin korostettiin fiksuutta vaativien töiden säilymistä, nyt niiden pysyminen kyseenalaistetaan ainakin osittain.

Hyviksi ammattialoiksi mainitaan teknologia-ammatit, media-alat, vuorovaikutustaitoa vaativat työt, erikoisasiantuntijatyöt. Luovuuden pitäisi olla kunniassa. Ne muodostavat kuitenkin työkentän kokonaisuudesta aika kapean osan.

Länsimaiden taloudellinen taantuma on luonut trendinomaisesti alenevan kulutuskäyrän. Toki sekin on vain yksi vaihe suhdannekiertoa. Emme tiedä varmasti, mitä toipuva talous tuo tullessaan. Melko varmasti voidaan sanoa, että entisiin kasvulukemiin ei ole paluuta. Niinpä keikutaan nollan tuntumassa aiempaa paljon tiheämmin. Erilaisille epävarmuutta kuvaaville lieveilmiöille löytyy tilausta. Nousun tullessa osalle ihmisistä ei löydy paikkaa, joka kärjistää ongelmia. Keskiluokka on ollut liipaisimella jo pitkään. Huumeongelmakin on keskiluokan ongelma.

Haasteena ei ole pelkästään muutos vaan aivan erityisesti muutoksen nopeus. Tai ehkä ei sittenkään. Muutoshan on hidas, joku voisi sanoa. Ehkä kysymys onkin ensisijaisesti kyvyttömyydestä arvata muutoksen suunta ja haluttomuudesta sopeutua siihen. Epävarmuus ja näköalaton tulevaisuus vahingoittavat ihmisen itseluottamusta.

Eriytymiskehitys (muukin kuin taloudellinen) on luonut ihmisten välille eroja, jotka näkyvät päällepäin. Talouden tasapaino-ongelmien kanssa kärvistelevä valtio osoittaa haluja vetäytyä vastuistaan. Odottelen sitä hetkeä, kun näen ensimmäiset suomalaiset - pitkään aikaan - kerjäämässä rahaa kadunkulmassa.

Artikkelissa ”Vievätkö robotit nuorilta työn?” luodaan oikeaoppisesti toiveikkuutta toteamalla, että nuorten pitäisi uskaltaa unelmoida. Niinhän se on, että vain unelmilla on siivet. Elämään kuuluvat myös pettymykset. Tarvitaan siis sekä korkealle asetettuja toiveita että kykyä käsitellä vastoinkäymisiä. Monet nuoret ovat jo tottuneet siihen, että ”nuoruus” (= vakiintumattomuus) jatkuu ja jatkuu. Vakiintuminen on siirtynyt kauas tulevaisuuteen. Se ei ehkä koskaan tule ulottuville. Perheen perustaminen ja koko olemisen malli, johon suuret ikäluokat tottuivat on muutoksen edessä.

Kaikista keskiluokkaa uhkaavista vaaratekijöistä huolimatta jaksan korostaa koulutuksen, hyvän yleissivistyksen ja uutteruuden merkitystä. Se on paras vakuutus tulevaisuuden varalle. Parempi, jos on valmistunut useampaan kuin yhteen ammattiin. Parempi, jos on herkkyyttä vaihtaa ammattia.

Moderni maailmaa huutaa ratkaisuja. Rohkenen väittää, että yhteiskunnan on otettava selkeitä vastuita tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen kehitys on varoittava esimerkki yhteisvastuun puutteesta. Mielestäni kysymys on yhteiskunnallisen kehityksen valuvirheestä. Kansalaiset ovat tunteneet itsensä petetyiksi. Ääripäässä ovat sitten nämä huumeiden uhrit.