Kyberuhka ja kyberpaniikki

Meitä on varoitettu kyber- ja hybridiuhilla lähes päivittäin ja hyvä niin, sillä epävarmassa ympäristössä ja epävarmassa maailmassa mikä tahansa uhka voi realisoitua. Olen kuitenkin protestoinut näissä blogikirjoituksissani kerta toisensa jälkeen hysteriaa ja paniikkia, mikä näkyy leviävän aika ajoin lehdistössä ja somessa.

Olen tässä arvostelussani hyvässä seurassa, sillä presidentti Niinistö on tuntenut tarvetta aina silloin tällöin huomauttaa ”alarmismista”. Hän on kehottanut puheissaan kylmäpäisyyteen. Viimeksi hybridikeskuksen avajaisissa hän totesi, että ”joskus varsinkin Venäjään liittyviä uhkia liioitellaan”. Niinistö: ”Joskus lietsomme informaatiosotaa niiden puolesta, joita vastaan olemme sen alun perin tarkoittaneet”. Niinistön mielestä hybridiuhkien avain on kansalaisten halu puolustaa yhteiskuntaa niin meillä kuin muualla.

Tähän alarmismiin Niinistö puuttui sarkastisesti, kun Ahvenanmaan puolustuksesta nostatettiin häly viime vuoden lokakuussa. Hän viittasi ”pieniin vihreisiin miehiin” todetessaan - pilke silmäkulmassa - olevansa varma, että ahvenanmaalaiset ”ovat erittäin herkkiä huomaamaan, jos mitä tahansa outoa siellä tapahtuisi”.

Meidän tulisi suojautua propagandalta (käytän tietoisesti tätä vanhanaikaista sanaa) tulipa sitä mistä ilmansuunnasta tahansa. Kiinnitin huomiota Venäjän Zapad-sotaharjoituksen yhteydessä mainintoihin 100 000 miehen osallistumisesta harjoituksiin. En tiedä, mistä nämä tiedot lähtivät liikkeelle, mutta yhtäkkiä kaikki toistivat sadan tuhannen sotilaan osallistumista itsestään selvyytenä. Kiinnitin myös huomiota siihen, kun ennen Zapadia ja sen aikana luotiin uhkakuvia, jossa Venäjä hyökkää lennosta esimerkiksi Baltiaan. Tästä riitti spekulaatioita. Zapadia koskevat artikkelit olivat Helsingin Sanomissa sivun suuruisia, jopa aukeaman suuruisia.

Sitten harjoitus loppui suuressa hiljaisuudessa. Oli aika siirtyä muihin aiheisiin. Jälkikäteen kuitenkin harjoitukseen on palattu. Kun Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg vieraili maassamme hybridikeskuksen avajaisissa hän korosti, että Zapadiin osallistui yli kaksinkertainen määrä sotilaita verrattuna Venäjän ilmoittamiin määriin. Paljon mahdollista.

Hesari kirjoitti uskollisesti Stoltenbergin sanat lehteen. Mutta sen lisäksi lehti lainasi Yhdysvaltojen maajoukkojen Euroopan komentajaa kenraali Ben Hodgesia, joka AFP:n mukaan oli maininnut Zapad-harjoituksiin osallistuneiden määräksi 40 000 sotilasta. Hesari korostaa Stoltenbergin tavoin, että määrä oli kaksinkertainen ilmoitettuun nähden, mutta ei sanallakaan viittaa siihen, että Hodgesin ilmoitus poikkeaa jyrkästi määrästä, jota Hesarikin levitti ansiokkaasti ennen Zapadia ja sen aikana.

Tulee mieleen, että tietoisesti levitettiin uhkakuvia ja liioiteltiin joukkojen määrää, jotta saataisiin sopiva pelotevaikutus aikaiseksi. Kun koko kalabaliikki on ohi kerrotaan siinä sivussa Zapadiin osallistuneiden määrä, joka on kaukana 100 000 sotilaasta.

On kuitenkin nähtävissä, että kansainvälisten tilanteiden kommentointi on saamassa aiempaa realistisemman luonteen. Lainasin taannoin kahta sotilaspoliittista asiantuntijaa blogikirjoituksessani. Kyseiset herrat olivat Jyri Raitasalo ja Juhani Pihlajamaa Maanpuolustuskorkeakoulusta. He moittivat mediaa ja muita tahoja vääristä tulkinnoista koskien Venäjän toimia esimerkiksi Itämerellä. Raitasalon mukaan Zapadista tuli symboli sille, mitä Venäjän pahat aikeet voivat sotilaallisesti tarkoittaa. Lännen asiasta kiinnostuneet tahot ovat vahvistaneet innokkaasti ”Venäjän haluamaa viestiä sen suuresta asemahdista”. Hän toivoo kriittisempää lähestymistapaa Venäjän aiheuttamaan uhkaan.

Pihlajamaa menee vielä pidemmälle ja sanoo, että lännessä on synnytetty kuva, että Venäjällä harjoitellaan aggressiivisesti sen pieniä läntisiä naapureita vastaan.

::::::::::::::::::::::

Kun lainataan avainhenkilöiden puheita olisi syytä olla tarkkana lainauksissa. Kun rakas Ylemme kysyi Suomen ja Naton suhteesta Jens Stoltenbergilta, totesi tämä kunnioittavansa Suomen päätöstä, jos Suomi päättäisi liittyä Natoon ja sitten asiallisesti lisäsi, että Naton päätös, hyväksytäänkö Suomi mukaan alistetaan 39 jäsenmaan päätettäväksi. Tähän Ylen insertti päättyikin. Jos Yle olisi jatkanut uutistaan – niin kuin olisi pitänyt - olisi kuultu Stoltenbergin kommentti siitä tilanteesta, jossa Suomi haluaa jatkaa kumppanuutta ilman Natoon liittymistä. Hän nimittäin totesi, että liittoutumatta jääminen on täysin Suomen asia ja hän kunnioittaa päätöstä, jonka Suomi tekee omista lähtökohdistaan. Ei pienintäkään vihjausta Nato-markkinoinnin suuntaan, vaikka Suomessa jotkin tahot ovat sitä suorastaan pyytämässä.

Todelliseen liittoutumattomuuteen kuuluu kriittinen suhtautuminen sekä lännen että idän viekotuksille.

Ja gallup-johdossa on……

Yle ja Hesari ovat ottaneet tavakseen julkaista mielipidekartoituksia puolueiden välisistä voimasuhteista kuukausittain. Jotkut ovat jo varmaankin kyllästyneet tiheästi ilmestyviin tiedusteluihin. Epäilen kuitenkin, että jatkuva seuranta on tullut jäädäkseen. Ajattelin, että on syytä sovittaa puolueiden kannatus historialliseen kehikkoon ja arvioida muutosten syitä.

Viimeisten 50 vuoden aikana puoluekartalle on ilmestynyt vihreät (Vihreä liitto, 1987), joka on muuttunut alun kansanliikemäisyydestä kiinteäksi osaksi puoluekarttaa. Eksoottinen vihreiden arvojen radikaali korostaminen on jäänyt taustalle ja jäljellä on erityisesti kaupunkilaisiin vetoava cityvihreys. Aivan viime aikoina tavoitteeksi on asetettu valtakunnallisesti kattava yleispuolue. Kannatuksen nopea kasvu viimeisen vuoden parin aikana on innostanut puoluetta ottamaan tavoitteeksi pääministeripuolueen aseman, tavoitteen, joka saattaa jäädä vielä hämärään tulevaisuuteen. Mielenkiintoisempaa on arvioida, mistä voimakkaasti kasvamaan pyrkivä puolue hakee uudet kannattajansa. Oma veikkaukseni on, että ideologisesti oikealla puolella on liikkumavaraa, mutta samalla puolue ottaa riskin menettää osan vasemmistolaisista kannattajistaan. Toisaalta pääministeripuolueeksi pääsy kuitenkin edellyttää kompromisseja. Ilmeisesti siksi oppositiopolitiikka on laimentunut. Puolueen hallituskipeys on alkanut kiinnittää huomiota ja sillä on vaikutuksensa myös kannatusmittauksiin: ylös ja eteenpäin on haastavaa päästä.

Toinen saman ajanjakson puolue on perussuomalaiset sillä ehdolla, että sen suoraksi edeltäjäksi lasketaan Veikko Vennamon SMP (per. 1959, mutta menestys alkoi vasta 1960-luvun lopulla). Puolueiden historiat muistuttavat toisiaan, sillä SMP hajosi kahtia ja pieneni mitättömäksi palatakseen uudelleen entisenkokoiseksi ja jopa hallituspuolueeksi. Lopullinen tuho kuitenkin seurasi hallitusvastuuta. Puolue eli ja ravitsi itsensä oppositiosta käsin menettäen eliksiirinsä lähes heti, kun siitä tuli ns. hovikelpoinen. Tämän puolueen raunioille syntyi uusi yhden (tai kahden) miehen puolue, perussuomalaiset, aivan kuten SMP:kin oli alunperin yhden miehen protestipuolue. Molempia yhdistää ”unohdetun kansan” kasvulogiikka.

SMP:n tavoin perussuomalaiset jakautui kahteen osaan. Molemmissa tapauksissa irtautujat ajautuivat marginaaliin ja varsinainen emo yritti jatkaa poliittista taistelua. Voitaneen melko vakuuttavasti sanoa, että irtautuneiden emopuoluetta ”laimeammalla versiolla” ei ole ollut sosiaalista tilausta. Ärhäkkä vieraan torjunta sen kaikissa eri muodoissa ja ”eliitin” vastaisuus yhdistävät molempia protestipuolueita. Molemmat suuret johtajat sysättiin syrjään. Veikko Vennamolle ei annettu ministerinpaikkaa ja Soini ministerinkipeydellään oli osaltaan aiheuttamassa protestin haalenemisen ja kannatuksen putoamisen.

Molemmilla populistisilla liikkeillä on yhteys skandinaavisiin ja eurooppalaisiin (oikeisto)populistisiin liikkeisiin. Voitaneen puhua populismin sukupolvista. Suomessa on meneillään toinen sukupolvi, joissakin maissa on ehditty jo kolmanteen sukupolveen. Kolme vanhaa suurta kansanliikettä maalaisliitto (keskusta), sdp ja kokoomus ovat edelleen voimissaan, kuitenkin niin, että kannatuksen vaihtelut ovat olleet tuntuvia. Niillä on selvästi ollut edessään taistelu kannatuksen säilyttämisen puolesta useaan otteeseen.

Yksi keskeinen ilmiö on ollut porvarillisen hegemonian vahvistuminen puoluekentässä. Vasemmistoa kannattaa enää (vihreiden vasen siipi mukaan lukien) karkeasti 35 prosenttia kansasta. Sdp on joutunut luopumaan Kalevi Sorsan rautaisesta 25 prosentista. Tuosta puolueen kulta-ajan päättymisestä on kulunut vajaat parikymmentä vuotta. Samaan aikaan keskustan ja kokoomuksen varaan rakentuva allianssi on voimistunut ja voimistunut nimenomaan yhdessä. Sisäisesti kannatusvaihtelua on ollut, niin nytkin, kun kokoomus nousee ja keskusta laskee.

Parhaillaan on meneillään vasemmiston (ja punamullan) julkisen talouden linnakkeiden voimakas murtamisyritys, joka tuntuu eritoten keskustan kannatuksessa. Sen juuret kun ovat edelleen punamullassa. Liberaali keskusta on edelleen myrkkyä monille keskustan kannattajille.

Kokoomuksen kannatus on porvarillisen Suomen ytimessä, eikä sillä näytä olevan vaaraa kannatuksen romahtamisesta, kun se tinkii hyvinvointiyhteiskunnan keskeisistä sisällöistä. Muodosteilla oleva hyvinvointiyhteiskunta 2.0 ei ole monien mielestä hyvinvointivaltio lainkaan, vaan uusliberaali versio länsimaisesta demokratiasta. Tämän ”uuden ” yhteiskunnan kannattajia lienee noin 20-25 prosenttia kansalaisista, joten kokoomuksen kannatus lienee melko tapissa. Oppositio ei ole pystynyt tuottamaan omaa 2.0-versiotaan uskottavassa muodossa. Sosiaalidemokraateista on tullut ”dynaamista konservatismia” edustava puolue. Se on rinnakkaisilmiö 60-luvun kokoomuksen dynaaminen konservatismi -sloganille. Nyt ei ole kysymys kokoomuslaisesta vanhasta konservatismista vaan ”hyvinvointiyhteiskuntakonservatismista” säilyttävässä mielessä.

Porvarillistuneessa Suomessa kokoomuksen vetovoima on vanhoista yhteiskunnallisista liikkeistä suurinta. Sillä on taipumus syödä sen kanssa liittoutuneiden kannatusta. Muut eivät ole panneet merkille, että kun (porvari)trendi on päällä ei niiden kannattaisi lisätä vauhtia meneillään olevaan trendiin. Sopivaa vaihtoehtoista agendaa ei ole kuitenkaan löytynyt toistaiseksi, joten turvaudutaan maltilliseen oikeiston tarjoamaan vaihtoehtoon.

On meneillään maltillinen yhteiskunnallinen kokeilu, jota seuratessaan/johon osallistuessaan tavalliset kansalaiset ovat ymmällä. Protestiliikkeiden suosiminen kielii halusta asettaa kyseenalaiseksi meneillään oleva suunta, mutta kilpailevat vaihtoehdot eivät ole muodostuneet selväpiirteistä kokonaisuutta.

Vasemmistoliitto on vanhoista liikkeistä (skp-skdl-vasemmistoliitto ) se, joka on eniten menettänyt kannatustaan. Parhaimmillaan pitkään sodan jälkeen jatkuneet noin 20 prosentin kannatuksen vuodet ovat kaukana takanpäin. Sosiaalidemokraatit voittivat sodan jälkeen taistelun työläisten sieluista, joskin vielä 1970-luvulla skdl Neuvostoliiton tuella oli merkittävä poliittinen voima.

Muutos, joka yhteiskunnassa on tapahtunut ja muuttanut teollisuustyötä palveluammateiksi, on syönyt vasemmiston kannatusta. Mihinkään ei enää keräänny suuria tehdastyöhön tai muille työmaille kerääntyvää massaa, joka tarjoaisi joukkovoiman käytön mahdollisuuden. Tämän päivän mielenosoituksissa on lähes kaikkien puolueiden kannattajia.

Vanhat vasemmistolaiset ovat vaurastuneet, kuten Matti Kurjensaari jo 60 vuotta sitten osuvasti lausui. Taistelun palo elää vain muistoissa.

Uudet potentiaaliset vasemmistoliiton kannattajat löytyvät pienipalkkaisista, pätkätöitä tekevistä ja erilaisista vähemmistöistä. Joukko on heterogeenista eikä tarjoa yhteistä arvopohjaa . Hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt tehtävänsä eikä vielä ole yhteiskuntamalli 2.0:n aiheuttaman hinnan määrittelyn paikka.

Vasemmistoliiton tilanne on lukkiutunut. Äärivasemmalla ei ole vetoa ja keskemmälle tultaessa kilpailu kiristyy oleellisesti. Tilanne elää kuitenkin koko ajan ja vasemmistoliittokin elää symbioosissa muun puoluekentän kanssa, jonka muutokset muuttavat myös vasemmistoliiton asemaa. Jos tuloerot jatkavat kasvuaan ja keskiluokasta putoaminen yleistyy, voi vasemmistollekin koittaa paremmat päivät.

Vanhat pienpuolueet rkp ja srk ovat pysyneet hämmästyttävän vakaasti sirpaleina. Niillä tuntuu olevan vakiintunut kannattajajoukko eikä välitöntä kannatusmuutosta ylös eikä alas ole nähtävissä.

:::::::::::::::::::::

Jos näinä aikoina muodostettaisiin puoluekenttä uudelleen, niin se olisi todennäköisesti erilainen kuin nyt. Ensinnäkin tietysti olisi otettava kantaa muodostuisiko edustuksellisen demokratian vallitessa (säilyessä) enää ollenkaan puolueita. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että kaikissa tapauksissa jakaudutaan uusiksi arvo- ja/tai ideologiapohjaisiksi ryhmiksi, niin mitkä nämä ryhmät olisivat?

Yksi olisi nationalistinen, oman kantaväestön etua ajava ryhmä. Toinen voisi olla maltillinen yksilön asemaa korostava, kansainvälisyyttä painottava ja menestyvää yritystoimintaa tukeva ryhmä. Kolmas voisi olla keskiluokkainen, köyhiin myötäelämiskykyisesti suhtautuva ja luontoarvoja korostava ryhmä. Neljäs olisi laajan alemman keskiluokan asioita ja modernin teollisuusväestön etuja ajava sekä pienyrittäjien asemaa kohentamaan pyrkivä ryhmä. Neljäs olisi pientuloisten ja sosiaalisturvan varassa elävien etuja ajava ryhmä.

Kommentaattorin muistumat

Tohtori Jukka Tarkka on kirjoittanut muistelmansa nimellä ”Muistumia” ( Siltala, 2017). Tarkka on usein kommentoinut muiden tekemisiä, mutta kyllä hän on itsekin ollut toimija. Hän on toiminut kolumnistina (mm. Helsingin Sanomissa kahdeksan vuotta), kirjankustantajana, yhteiskunnallisena lobbarina, kansanedustajana, historioitsijana ja monessa muussa roolissa. Nykyisin hän tituleeraa itseään vapaaksi kolumnistiksi ja kommentaattoriksi.

Tarkka on sujuvakynäinen muistelija ja erinomainen poliittisten tapahtumien erittelijä.

Olen monta kertaa näissä blogikirjoituksissa ottanut kantaa Tarkan kirjoituksiin ja kirjoihin enkä läheskään aina myötämielisesti. Olen asettunut usein opponentin asemaan ja epäilenpä, että niin tapahtuu tälläkin kertaa.

Tarkan katseen polttopisteessä on Venäjä (Neuvostoliitto). Se on samalla hänen katseensa sokea piste. Tarkan Venäjä on uhka ja nimenomaan uhka. Hän on kehittänyt tästä itselleen tavaramerkin ja samalla altistunut ankaralle kritiikille.

Aloitan kirjan arvioinnin Viktor Vladimirov/Paavo Väyrynen –”muistumasta”. Kysymys oli Tarkan kirjoittaman Ahti Karjalaisen muistelmateoksen (”Presidentin ministeri”) valmistelun yhteydessä paljastuneesta Neuvostoliiton halusta vaikuttaa vuoden 1982 presidentinvaaleihin öljykaupan avulla.

Katson Tarkan osoittaneen todeksi, että Paavo Väyrynen yhdessä Neuvostoliiton Suomi-suhteiden ykkösvaikuttajan Viktor Vladimirovin kanssa pyrki luomaan Karjalaisen ympärille nostetta yrittämällä järjestellä Neuvostoliiton kauppaa niin, että Karjalainen saisi siitä etua presidentinvaalikampanjaansa. Hanke ei tuottanut sitä tulosta, mitä Väyrynen äärimmäisessä kunnianhimossaan tavoitteli. Karjalainen ei päässyt edes keskustapuolueen ehdokkaaksi. Ei Karjalainen tahdoton välikappale ollut, mutta kyllä hän oli tuossa vaiheessa jo pahasti väsynyt mies.

Yhtä kuuluisa kuin Tarkan huomio Karjalaisen ympärille rakentuneesta öljykaupasta on hänen taistelunsa ”totuudesta” Paavo Väyrysen kanssa koskien tapaus Vladimirovia. Väyrynen kiisti jyrkästi pelanneensa peliä Karjalaisen hyväksi. Nykytermejä käyttääkseni vastakkain olivat totuus ja vaihtoehtoinen totuus. Vääjäämättä kallistun Tarkan analyysin kannalle Väyrysen esittämän sijasta: vaikutusyritys Karjalaisen hyväksi oli todellinen. Asiassa auttoi se, että Karjalainen oli inhorehellinen ja tuli kertoneeksi elämäkerrassaan Tarkalle, miten asiat olivat, mukaan lukien välirikko Kekkosen kanssa.

Minulle on jäänyt kuva Karjalaisen halusta kuitata kärsimänsä vääryydet niille, jotka kohtelivat häntä kaltoin, mutta yhtä lailla hän näyttää alistuneen – ehkä osin huomaamattaan – nuorempien poliitikkojen välikappaleeksi. Näissä merkeissä Tarkka toimi asioiden ylös kirjaajana ja kupletin juonen paljastajana.

”Presidentin ministeristä” seurasi melkoinen kohu, olihan kysymys Ahti Karjalaisesta, yhdestä idänkaupan suurimmista vaikuttajista.

::::::::::::::::::

Otavan kirjallisena johtajana Tarkka kustansi muun muassa Juhani Suomen massiivisen Urho Kekkosen kahdeksanosaisen elämäkerran. Kirjassaan Tarkka – ehkäpä juuri kustantajan edustajana – ottaa neutraalin roolin Juhani Suomen tuotantoon. Muistelen, että Tarkka otti aikoinaan Kekkos-kirjasarjan ensimmäisiin osiin kriittisen otteen, mutta sitten yhtäkkiä lievensi kritiikkiään ja yltyi jopa kehumaan Juhani Suomen historiakäsityksiä.

Itse en koskaan lämmennyt Juhani Suomen historiakäsityksille. Hän otti tehtäväkseen toimia Kekkosen historiaan jäävän kuvan todistajana ja se kuva oli läpeensä myötäsukainen epäuskottavuuteen saakka. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi toiminut pätevän historioitsijan tarkkuudella tapahtumien ylös merkitsijänä, vaan siitä, että samoista lähteistä lukija saattaa vetää aivan erilaiset johtopäätökset kuin Juhani Suomi.

Tarkka itse on kirjoittanut runsaasti Suomen lähihistoriaa käsitteleviä kirjoja. Niistä mainittakoon ”Hirmuinen asia”, ”Suomen kylmä sota” ja ”Karhun kainalossa”. Elämäkerrat hän on kirjoittanut Ahti Karjalaisen lisäksi Max Jakobsonista, Päiviö Hetemäestä ja L.A. Puntilasta.

:::::::::::::::::

Yhtenä kirjan keskeisenä teemana on nuorsuomalaisen puolueen perustaminen (puoluerekisteriin vuonna 1994) ja sen tuhoutuminen. Parivaljakko Jukka Tarkka-Risto E.J. Penttilä toimi puolueen dynamona. Kirjan kuvaus puolueen perustamisesta on yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Mukana näytti olevan enemmän intoa kuin taitoa. Vakava yritys se silti oli. Tarkka joutuu uudessa kirjassaan rooliin, jossa intohimoinen kommentoija joutuu tai pääsee kommentoimaan omaa poliittista toimijuuttansa.

Monilla tahoilla uuteen puolueeseen suhtauduttiin alta kulmain. Tähän joukkoon liittyi myös Aatos Erkko. Hän pelkäsi, että puolue tärvelee Hesarin kunniakkaat nuorsuomalaiset juuret ja perinteet.

Nuorsuomalaiset oli puolue, jolla saattoi parhaimmillaan olla sosiaalinen tilaus, mutta lopputulos oli kuitenkin pettymys. Hehkutus oli parhaimmillaan kova, olihan mukana Risto E.J. Penttilän kaltainen persoona. Kansanedustajia sillä oli parhaimmillaan kolme kappaletta. Se yritti näyttää kokoaan suuremmalta ja Tarkan mukaan siinä osittain onnistuikin. Lentoon puolue ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.

Sen ideologinen asema määriteltiin johonkin demareiden ja kokoomuksen väliin, mutta minusta näytti, että puolue usein ajoi kokoomuksesta oikealta ohi. Sen silmätikuiksi joutuivat puoluekentän väitetty kalkkeutuneisuus, liika byrokratia ja asioiden hidas eteneminen, lyhyemmin sanottuna tuoreuden puute.

Tarkasta jää poliittisena toimijana käsitys, että hän tietää koko ajan paremmin kuin muut, mistä kiikastaa. Hän on epäpoliitikko. Antaa hän toki tunnustustakin monille poliittisille toimijoille. Hän myös puolustaa eduskunnan työteliäisyyttä. Tarkka ei ehkä koskaan antautunut täysin politiikalle, hänestä ei tullut poliittista eläintä. Intohimo ei riittänyt, niinpä hän vetäytyi älyköksi paremmin tietäjäksi.

Nuorsuomalaisten taru päättyi vuoden 1999 eduskuntavaaleihin, joissa puolue ei saanut yhtään edustajaa.

:::::::::::::::::::

Toimiessaan Evan johtajana 1980-84 Tarkka pääsi käyttämään vahvuuksiaan. Käynnistettiin yhteiskunnan asenneilmaston arvioinnit, joista on vuosien varrella tullut eräänlainen tunnusmerkki Evalle. Elettiin 1980-luvun alkua, mutta monet Tarkan esille ottamat, kartoituksiin perustuvat arviot ovat relevantteja vielä tänäkin päivänä.

Tarkan oppi-isä on Max Jakobson. Ihailu on varauksetonta. On helppoa sanoa, että Jakobsonin oikeistokonservatiivinen linja jätti jälkensä Tarkkaan, joskin hänellä oli eväät tähän suuntaan valmiina omasta takaa. Jakobsonin lännettynyt ajattelutapa lankesi hedelmälliseen maaperään Tarkassa.

Kirjansa viimeisessä luvussa ”Silminnäkijän välitilinpäätös” Tarkka keskittyy mieliaiheeseensa, turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti Venäjän rooliin siinä. Tässä tiemme eroavat. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää Tarkan periaatteellista Venäjä-kammoa. Hän on tehnyt Venäjästä perivihollisemme ilman lievennyksiä.

Tarkka väittää - monen muun lännettyneen asiantuntijan tapaan – Suomen elävän edelleen kylmän sodan vanhanaikaisissa peloissa ja siitä syystä se välttelee Natoa. Perustavaa laatua oleva erimielisyys välillämme tulee esille Venäjän intressejä määritettäessä. Tarkka lähtee siitä, että Suomi, Baltia Ukraina ja Georgia ovat yhtä ja samaa venäläisten uhan alla olevaa etupiiriä. Hänellä ei ole mitään silmää finesseille, eroavuuksille, vaan hän kaataa kaikki ”karhun kainaloon”. Karhun kainalo ja jokahetkinen hyökkäyksen uhka ovat seikkoja, joiden perusteella meidän on hänen mielestään heti haettava turvaa liittymällä Natoon. Itse asiassa olemme myöhässä. Ainoa peruste näyttää olevan ketjupäätelmä Ukraina – Krim - Baltia - Suomi. Hitler ja vuosi 1938 tarjoavat yksioikoisen mallin suurvallan käyttäytymisestä. Vain Natoon liittyvät pelastuvat.

Tarkkalainen ylemmyydentunne meitä tyhmiä, hänen strategioitaan vierastavia kohtaan on vastenmielistä. Kokonaisuudessaan Tarkan teos on kuitenkin hyvä lisä poliittisen historian kirjallisuuteemme.

Liberaalin omatunto

Helsingin Sanomissa oli 2.10.2017 Laura Saarikosken artikkeli (ei arvio) professori Mark Lillan kirjasta ”Once and Future Liberal”, jonka käännän rohkeasti ”Kerran liberaali, aina liberaali”. Artikkeliin sisältyy myös Lillan haastattelu. Aluksi pieni tekninen ongelma: minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kirjaa. Käytän siis soveltuvin osin artikkelia mietintöjeni pohjana. Kirjoitukseni otsakkeen olen lainannut Paul Krugmanin kirjasta ”The Conscience of a Liberal”, joka on tämän blogin eräänlainen tunnuslause. Krugmanin kirja saattaa olla vastine Barry Goldwaterin ”The Conscience of a Conservative -teokselle. Molemmat on kirjoitettu kauan sitten, mutta lukiessani Saarikosken artikkelia tulin kysyneeksi itseltäni, mikä oikeastaan on muuttunut aikojen kuluessa.

Lilla kohdistaa kirjassa ankaraa kritiikkiä demokraattien liberaalia ylemmyydentunnetta kohtaan, jota hän pitää puolueen ”menestymättömyyden” syynä. Menestymättömyys on lainausmerkeissä, koska kannatusmittaukset ovat jatkuvasti liikkeessä.

Teoksessa tuntuu olevan keskeisenä aiheena taistelu, joka käydään ihmisen sisällä omien arvojen ja vaaleissa menestymisen välillä. Jos siis pidät kiinni arvoistasi et välttämättä menesty vaaleissa. Onko siis syytä yrittää kompromissia, joka edesauttaa sinua menestymään vaaleissa – vaikka hiukan arvoistasi tinkien. Lilla tuntuu olevan omista arvoista periksi antamisen kannalla.

Jotta taustat saataisiin kartoitettua, on syytä perata puoluekentän nykyisen hajanaisuuden syitä. Ongelma näyttäisi olevan sellainen, että ihmisten arvokartta ja puoluekartta eivät osu yksiin. Artikkelissa tulee esille Hillary Clintonin menestymättömyyden syynä se, että hän ”vasemmistolaisuudessaan” oli liian oikealla demokraattien kannattajien enemmistön mielestä. Tässä sitä ollaan: miten tätä arvokarttaa voi synkronoida ilman, että tallotaan ehkä joidenkin ihmisten elämänikäisten ihanteiden päälle?

Demokraatit jakaantuivat Bernie Sandersia kannattaviin vasemmistolaisiin ja Clintonia kannattaviin maltillisiin. Ilmeisesti osa Sandersin kannattajista jäi vaaleissa kotiin Clintonin ja Trumpin ottaessa yhteen ja toisaalta Clinton unohti vasemmistolaisuudessaan valkoisen huonosti voivan työläisen. Tai pikemminkin Trump sai heidät kannattajikseen lupaamalla kuun taivaalta. Tämän lupauksen kanssa hän on jo suurissa vaikeuksissa.

Meillä Erkki Tuomioja on puuttunut kansanliikkeiden lipsumiseen arvoistaan. Puolueet ovat markkinointikoneistoja, jotka pyrkivät ensisijaisesti menestymään vaaleissa, periaatteista viis. Näen, että Lillan ajattelutapa on tämän suuntainen, joskin hän yrittää hienovaraisesti säilyttää markkinahumun keskellä tietyn arvopohjan.

Entä republikaanien puolella? Miten nyt vallitsevaa ylivoima-asetelmaa hyödynnetään kongressissa tai osavaltioissa? Monipuoluejärjestelmässä republikaanit olisivat jakautuneet moniin eri puolueisiin. Näitä voisivat olla Saarikosken - HS:n eräässä toisessa artikkelissa - mainitsemat ”Maltilliset”, ”Bisnessiipi”, ”Uskonnolliset konservatiivit”, ”Teekutsuliike” ja ”Populistiset nationalistit” (bannonilaiset). Tällä yhdistelmällä pitäisi siis hallita maata, onhan presidenttikin vahvistamassa tätä rakennetta. Kaikkea muuta! Ikään kuin jo muutoinkin eri suuntaan vetävät voimat eivät olisi kylliksi hajalla, niin presidentti edustaa vielä omaa ideologiaansa, joka voitaisiin nimetä ”Trumpilaisuudeksi”. Kaikki suuntaukset sekoittuvat mössöksi, jonka avulla on lähes mahdoton pitää nyöreistä kiinni.

Olen usein tuonut esille tuohtumukseni eräiden tahojen ylläpitämästä ”tasapainosyndroomasta” eli Yhdysvaltain puoluekartta pistetään keskeltä halki ja kuvitellaan, että vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Olen omalta puoleltani kartoittanut monta kertaa amerikkalaista puoluekarttaa ja painottanut republikaanien raskasta vastuuta kalabaliikin ja sekasorron aiheuttajana. Saarikoski yrittää nähdäkseni luoda ”tasapuolisesti” kuvaa, jossa molemmat osapuolet ovat yhtä syyllisiä. Tälle vahvistukseksi on luotu käsite ”Cold Civil War”, jossa puolueet kohtaavat vihapuheiden merkeissä . Voihan perusasetelma dramatisoituna pitää sisällään mainitunlaisen jaon, mutta keskeltä tätä vastakkainasettelua ei saa millään poikki, niin hulluja ovat republikaanien väännöt esimerkiksi terveydenhuollossa. Eikä tässä hullabaloossa tarvita edes Trumpia, Grand Old Party pystyy kehittämään sotkut omasta takaa. Trump on sitten kirsikka kakun päällä.

Yksi suuri ongelma on vaalijärjestelmän sekasortoisuus. Vaalipiirit on piirretty erittäin epäedullisesti demokraattien kannalta. On helppoa puhua republikaanien ylivallasta, mutta pienten republikaanien hallitsemien osavaltioiden rooli on täysin suhteeton, koska joka osavaltiosta valitaan senaattiin sama määrä (2) senaattoreita. Nyt tilanne vaikuttaa siltä, että pienet ”takapajulat” heiluttavat koko liittovaltion tasapainoa.

Presidentinvaaleissa taas Hillary Clintonin kolmen miljoonan äänen enemmyys tuotti tappion. Se siitä ylivoimasta. Kannattaa muistaa, että jo ensi vuoden välivaaleissa voimasuhteet voivat keikahtaa esimerkiksi senaatissa päinvastaiseksi nykyisestä. Lillan pääsyytös on, että demokraatit ovat hirttäytyneet vähemmistöihin. Heille tärkeitä ovat ympäristökysymykset, aborttioikeus, etnisten vähemmistöjen kohtelu, seksuaalivähemmistöt…. Tämän lisäksi eri vähemmistöjen etuja ajavat ryhmät puolueen sisällä ovat keskenään kilpailuasetelmassa. Palot sammutetaan väärin!

Selvittämättä jää, kuinka suuri osa demokraateista on painotetusti vähemmistöjen asialla. Clinton sai vaaleissa melkein 66 miljoonaa ääntä. Mielenosoituksissa on mukana tuhansia ihmisiä, ei edes kymmeniä tuhansia puhumattakaan miljoonista. Maa on laaja ja yhteydet pitkät, mutta silti minusta tuntuu, että jyrkän radikaaleja liberaaleja ei ole kovin paljon. Sen sijaan republikaanit käyttävät kaiken tarmonsa leimatakseen kaikki liberaalit ääriainekseksi.

Saarikosken jutun yhteydessä oleva diagrammi osoittaa, että ympäristökysymykset, etnisten vähemmistöjen sekä seksuaalivähemmistöjen kohtelu ovat selvästi tärkeämpiä kysymyksiä demokraateille kuin republikaaneille (alkuperäinen lähde: Pew/kesäkuu 2016). Lillan mukaan amerikkalaiset hakeutuvat kiivaaseen tahtiin toisten samankaltaisten läheisyyteen, joka on rasite yhteiskuntasuhteille ja voimistaa vastakkainasettelua.

Mikä olisi tavoiteltava lopputulos demokraattien kannalta? Lillan mukana pitäisi luopua ehdottomista arvolähtökohdista luopumatta silti periaatteista! Vaikea yhdistelmä! Lilla ajaa takaa ”demokraattien perinteisiä arvoja, solidaarisuutta ja tasavertaista kohtelua lain edessä”. En saa aivan koppia tästä. Tulkitsen niin, että Lillan mielestä tulee elää arvojen mukaisesti, mutta vähemmän huomiota herättävällä tavalla.

Artikkelin perusteella arvioituna Lillan ratkaisut ovat aika ympäripyöreitä toiveajatelmia. Riittävätkö laimeat kompromissit edes alustavaan sopuun puolueiden välillä vai tarvitaanko jokin iso katastrofi yksimielisyyden pönkittämiseksi?

Nykyinen ongelma kumpuaa eri osapuolien loitontumisesta yhä kauemmaksi toisistaan. Lillan tarjoamat avut ovat haaleaa voikukkateetä taistelevien osapuolien eliksiirin rinnalla. Lillalla on mahdollisesti päämääränä jonkinlainen ”konservatiivinen liberaali”.

Artikkelissa eivät tule painotetusti esille syvät valtavirrat, jotka vaikuttavat väitetysti amerikkalaisten hyvinvointiin, kuten maahanmuutto laajassa mielessä, kiinalainen tai meksikolainen halpatuonti ja ilmaston muutoksen kieltäminen. Nämä jakavat vahvasti amerikkalaista puoluekenttää.

Kuka yhdistäisi riitelevät kansanryhmät ja puolueet tai pikemminkin, mikä saisi osapuolet sietämään toisiaan nykyisten vihapuheiden sijaan? Artikkelissa tarjotaan ratkaisuksi clintonilaista (Bill) periaatteettomuutta. Sillä taas oli juurensa Bill Clintonin henkilökohtaisissa ongelmissa, jotka hän halusi voittaa vesittämällä liberaaleja arvoja pyrkiessään sopuun republikaanien kanssa.

Hieman vieraalta tuntuu Saarikosken johtopäätös, että osa demokraattien kannattajista ei haluakaan valkoista työväkeä takaisin demokraatteihin, ”koska näitä pidetään rasisteina tai homofoobikkoina”. Siis että ensin Trump laiminlyö lupauksensa köyhtyneille amerikkalaisille työlaisille ja sitten demokraatit haluavat unohtaa koko kansanosan! Ei kai sentään. Tällainen pyrkimys on korkeintaan pienellä vähemmistöllä.

Lilla haluaa demokraatit irti ”identiteettipolitiikasta”, joka merkitsee keskittymistä erilaisten vähemmistöjen asioiden ajamiseen. Toisena merkitsevänä seikkana Lilla nostaa esille liberaalien itseriittoisuuden. Liberaaleilla on Lillan näkemyksen mukaan oma ainutlaatuinen identiteettinsä, jota he haluavat varjella ja nähdä sen ylivertaisena ympäristöön nähden. Hän puhuu nykyajan ilmiönä ihmisten tarpeesta keskittyä itseensä. Tämä johtaa Lillan mukana välinpitämättömyyteen muita ihmisiä kohtaan. Eroavuuksien korostaminen nousee etualalle. En kuitenkaan usko, että tämä olisi mikään amerikkalaisten erityispiirre.

Tulevaisuus on enemmistöjen tarpeiden tyydyttämisessä opastaa Lilla ja kannustaa ottamaan huomioon suuret kansanjoukot eikä vain vähemmistöjä.

Voitaneen sanoa, että Lillan amerikkalaisiksi markkinoimat ihmisten ja puoluekentän piirteet ovat, jos ei globaaleja, niin ainakin länsimaisia. Euroopassakin oikeistopopulismi on jakaantunut maltillisiin ja radikaaleihin ja vasemmisto on jo perinteisesti jakautunut sosiaalisen markkinatalouden kannattajiin ja siitä vasemmalle oleviin voimiin.

PS

Blogissani on samaniminen kirjoitus (Liberaalin omatunto) 29.12.2014.

Demokratiasta ja läpinäkyvyydestä

Professori Bengt Holmström ja presidentti Martti Ahtisaari olivat Louise ja Göran Ehrnroothin säätiön tilaisuudessa 26.9.2017 keskustelemassa demokratiasta (Demokratia nykymaailman paineessa). Keskustelu lainehti asiasta kolmanteen eikä puheenjohtaja, entinen yliopiston kansleri Kari Raivio oikeastaan puuttunut asiaan, vaan antoi keskustelun rönsyillä ehkä kunnioittaen liikaa arvovieraidensa mielipiteitä.

Keskityn tässä lähinnä Bengt Holmströmin eräänlaiseksi mieliteemakseen nostamaan ”liiallisen” läpinäkyvyyden (avoimuuden?) käsitteeseen demokratiassa. Hänen kantansa on hieman yllättävä, sillä hän moittii mediaa, somea ja ilmapiiriä ylimitoitetusta läpinäkyvyyden vaatimisesta. Katsoin keskustelun läppäristäni ja olen myös tutkinut tilaisuudesta tehdyt lehtijutut. Samaa teemaa Holmström piti esillä jokin aika sitten käymässään keskustelussa Björn Wahlroosin kanssa. Aineisto, josta vedän johtopäätöksiä on toki kovin pieni.

Mitä Holmström sanoi moittimastaan läpinäkyvyyden vaatimisesta?

Hän viittasi kotimaahamme Suomeen, kun sanoi, että ”peli on tullut likaisemmaksi ja lyhytnäköisemmäksi kuin aiemmin”. Holmström jatkoi, että kysymys on ”läpinäkyvyyden palvonnasta”. Ja edelleen: ”jos et ole läpinäkyvä olet roisto”. Holmström totesi kantanaan, että asia voi olla vasta sitten läpinäkyvä (julkinen?), kun se on valmis julkaistavaksi, palauttaen mieliin Matti Vanhasen pääministerikaudellaan esittämän vaatimuksen, että hallituksessa keskeneräisiä asioita ei pitäisi päästää julkisuuteen (ei Holmström kuitenkaan Vanhaseen viitannut).

Vielä yksi kommentti Holmströmiltä: ”Kriisi (taantuma) ei olisi tämän näköinen ilman somea”. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Holmström liikkuu todistamattomalla alueella. Somen roolista toki voidaan sanoa, että nykyisin kaikki mahdollinen on kommentoitavana. Mutta on eri asia väittää, että some heittelisi päättäjien mielipiteitä niin, että sillä olisi päätöksiin ratkaiseva vaikutus. Pikemminkin hyvän poliitikon erottaa siitä, että hän ei jää somen vietäväksi.

Vakavampi kysymys on, jos ”läpinäkymättömyys” liitetään demokratian yhteyteen. Demokratiahan oli Ehrnroothien säätiössä käydyn keskustelun teema. Ainakin minä yhdistin Holmströmin ”läpinäkyvyyteen” kohdistuvat moitteet kansanvaltaiseen järjestelmään. Pitäisi oikeastaan esittää vastakysymys, onko siis autoritääristen yhteiskuntien sulkeutuneisuus parempi vaihtoehto? No, kysymys on retorinen; ei Holmström sitä tietenkään tarkoittanut.

Jostakin syystä tämä säätiössä käydyn keskustelun osa-alue on jäänyt lehdistössä vähälle kommentoinnille. Osuiko Holmströmin pilkka median nilkkaan? En näkisi asiaa niin. Epäilen enemmänkin, että media oli hämmentynyt Holmströmin kannasta.

Olisi siis otettava kantaa ajatukseen, onko ”liika” läpinäkyvyys pahasta demokratialle. Holmström sanoi ärtyneensä (käymiensä?) keskustelujen herkästä vuotamisesta julkisuuteen esimerkiksi tapauksissa, jossa hän käy keskusteluja vaikkapa valtionvirkamiesten kanssa. Epäilenpä, että tämä kulttuuri on paljon pidemmällä Yhdysvalloissa, jossa todellakin mikään keskustelu Valkoisessa talossa ei tunnu jäävän neljän seinän sisälle, vaan selvästi tarkoituksella vuodetaan medialle, josta sitten Donald Trump on ollut raivoissaan ja uhannut potkuilla vuotajia.

Yhdysvalloissa tähän on oikeastaan totuttu vanhastaan, mutta erona aikaisempaan on, että nyt on presidenttinä äärimmäisen herkkähipiäinen mies, joka reagoi ”jokaiseen” itseensä kohdistuvaan poikkipuoliseen sanaan.

Mutta onkohan asia ihan noin hullusti Suomessa? Kun lukee päivän lehdestä lehdistön paljastaneen jonkin epäkohdan, tulee pikemminkin tunne, että hyvä näin. Maailma on pullollaan valtioita, joissa kätketään pahat teot eikä paljastajaa löydy, ja jos löytyy, asianomainen on hengenvaarassa.

Holmström tarkoittaa ehkä luottamuksellisesti käytyjä keskusteluja, joiden tarkoitus on monipuolisesti valottaa jotakin ongelmaa ja siksi – mahdollisesti – puhutaan vapaasti vaaraa tunnistamatta. Totta kai tällaisessa tilanteessa vuoto keskustelusta ärsyttää ja varsinkin silloin, jos sanottua käytetään lyömäaseena ”avautujaa” vastaan.

Mutta ehkä kysymys on myös siitä, että nobelisti ärtyy, jos jokaiseen hänen mielipiteeseensä tartutaan ja niitä repostellaan estottomasti. Tämä on sitä Holmströmin ”likaista peliä”, mutta epäilenpä, että siihen saamme tottua.

Erikseen ovat sitten TV:n irvailuohjelmat, joiden katsojina saamme ilakoida poliitikkojen ”tomppelimaisista” teoista. Tällainen avoimuus on kuitenkin vakiintunut ilmiö jo vuosikymmenien takaa. Englannissa herroihin liittyvä kunnioituksen puute levisi TV:hen jo 1960-luvun alussa. Irvailu tehdään usein hyväntahtoisessa hengessä ja poliitikot ovat jo oppineet, että näihin ei kannata puuttua, muutoin leimautuu tosikoksi. Demokratian kehitystä tämäkin.

Kumpi on pahempi, se, että tutkiva journalismi toimii ja tekee paljastuksia vai se, että kiusalliset asiat pysyvät salaisina? Jos kysymys on valtion turvallisuuden kannalta elintärkeistä asioista, on salaisuuden pitämisen vaatimus toki ymmärrettävä. Jos Holmström tarkoitti opposition ärhäköitymistä, niin se on ollut ilmeistä oikeastaan koko 2000-luvun ajan. Ei tällaista ollut sanokamme 1960- tai 1970-luvulla. Kahdeksankymmentäluvulla tapahtui muutos, kun toimittajat kävivät poliitikon kimppuun eivätkä tyytyneet enää ensimmäiseen vastaukseen. Ketkä tätä syynäystä vaativat? Kansalaiset tietenkin! Nyt ajankohtaisohjelmat ovat täynnä kovaa debattia. Voihan sen nähdä riidanhaastamisena, mutta useimmat noteeraavat sen monipuolisena – joskin ärhäkkäänä - väittelynä.

::::::::::::::

Holmström on kohdannut monen julkkiksen jo aiemmin kohtaaman ongelman eli joutuu esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana. Oletetaan, että taloustieteen palkinnon Alfred Nobelin muistoksi voittaneen viisaan miehen täytyy tietää ratkaisut ajankohdan polttaviin kysymyksiin. Ja näissä saatetaan edetä kovin kauas nobelistin varsinaisista vahvuusalueista. Kysymys on tottumuksen puutteesta, mutta ainahan uusia asioita oppii, nobelistikin!

Nokia-dokumentti onnistuu tehtävässään

”Pankaa kiertoajelun ajaksi sitten kiinni Nokianne ja Motorolanne!”. ”Suomesta? Ahaa, Nokialand”. Ensin mainittu lainaus kuuluu dublinilaiselle kiertoajeluoppaalle ja jälkimmäinen wieniläiselle konditorian omistajalle. Nämä kuvatkoon omia kokemuksiani ajalta, jolloin Nokia oli ilman sarvia ja hampaita kuuluisa yritys ympäri Eurooppaa. Yhtiön puhelinten tunnettuus oli niin laajalle levinnyt, että tuskinpa koskaan suomalainen tuote saavuttaa enää vastaavaa asemaa.

Muistot tulivat mieleen, kun kävin katsomassa elokuvateatterissa uutta Nokia-dokumenttia ”Nokia Mobile – Matkapuhelimen tarina”. Dokumentti käy läpi lyhyesti kumisaapas- ja kaapelituotantoyhtiön puhelimia edeltäneen vaiheen historian ja siirtyy sitten Nokian radiopuhelinten alkuvaiheeseen. Isot laitteet tuntuvat nyt epäkäytännöllisiltä ja hullunkurisilta, mutta elektroniikka on kehittynyt monen muunkin laitteen osalta samaa polkua.

Dokumentissa kaivetaan esille ensimmäiset maininnat matkapuhelimista, joka nimi kuulosti aikanaan eksoottiselta. Kuka lopulta keksi nimen? Kertoopa joku mukana olleista raahanneensa Korkeasaaressa käynnille toistakymmentä kiloa painaneen laitteen puhelua odottaen….

Nokian loiston päivät osuivat 1990-luvun puolen välin vaiheilta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen lopulle. Dokumentin draaman kaari ulottuu kaiholla muisteltavista alun pioneerivaiheista kukoistuksen kautta ankeaan romahtamiseen.

On hieno oivallus dokumentin käsikirjoittajalta ja ohjaajalta Arto Koskiselta jättää haastateltavien joukosta pois Dream Team, Nokian kultakauden johtajisto. Vain Jorma Ollila viivähtää selittämässä 15 sekunniksi, miten asiat eivät ole menneet oikein ja miten nokialaisten älyä ja kapasiteettia pitää ruveta käyttämään oikealla tavalla hyväksi…. kaikki tuo tietenkin liian myöhään.

Jotkut ovat nyrpistelleet nenää dokumentin yksityiskohdille. Minä en jäänyt kaipaamaan dokumentista poikkeavia painotuksia. Pidän tällaisesta pelkistetystä historian katsauksesta, jossa inhimilliset tunteet kuitenkin muistetaan pitää mukana.

Dokumentista saa enemmän irti, jos on elänyt nuo vaiheet ja seurannut Nokian historiaa koko kännykkävaiheen ajan. Itselläni on ollut kolme nokialaista, jotka ovat palvelleet hyvin ja pitkäaikaisesti käyttäjäänsä.

Ei Nokian tarina ole kuitenkaan yrityshistorialtaan ainutlaatuinen. Lukemattomat yritykset ovat kokeneet saman – tai ehkei sittenkään! Kyllä Nokian lukuisat selviytymiset kuilun reunalta elävien kirjoihin osoittavat jotain erityistä nokialaisesta yrityskulttuurista eri aikakausina. Viimeinen vaihe verkko-Nokiana ja matkapuhelinten lisenssimyyjänä osoittaa, että sitkeästi innovoiva yritys voi nousta kerta toisensa jälkeen ”siniselle merelle” punaiseen mereen uppoamisen jälkeen.

Haluaisin nostaa kaksi historian vaihetta dokumentista keskiöön. Ensimmäinen on 2000-luvun alun kosketusnäyttökeksinnön melko yksityiskohtainen, mutta perusteltu läpikäynti. Siis se, miten Steve Jobsin kuningasajatus oli Nokiassa esillä jo muutama vuosi ennen Applea. Keksijä (Johannes Väänänen) itse saa esitellä aikaansaannostaan ja onhan siinä toden totta monia nykyisistä puhelimista tuttuja ominaisuuksia, jopa jotakin, mitä nykyisistä puhelimista puuttuu. Puhelimessa oli jopa internet-sivujen selaus. Toki Väänäsen touch screenissa oli resistiivinen näyttö (dokumentti osoittaa, että näyttöä piti todella painaa), ei nykytyylistä kapasitiivista näyttöä. Järkyttävää on kuitenkin keksijän saama täydellinen tyrmäys Nokian johdolta. No, on liioiteltua väittää, että tässä puhelimessa olisi ollut Nokian pelastus.

Applen kosketusnäytöllinen läpimurtopuhelin iPhone otettiin - päinvastaista väitteistä huolimatta - vastaan vakavasti Nokiassa, jopa paniikinomaisesti. Tämä on dokumentin parhaita kohtia. Säikähdys - tai tolaltaan pois joutuminen - oli aito, eikä yritys lopulta keksinyt keinoja vastata Applen haasteeseen. Tosin muistan, että eräs Nokian johtajista puhui vielä Applen läpimurron jälkeen vähätellen ”hedelmäfirmasta”.

Itse olen taipunut kannalle, että mikään muukaan yritys Nokian sijasta ei olisi tästä haasteesta selvinnyt. Applen läpimurto on sekoitus valtavaa hypetystä (”olemme keksineet uudelleen matkapuhelimen”), kosketusnäytön läpimurtoa ja mystisiin mittoihin kasvaneen Steve Jobsin nerouden ylistystä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana otetaan esille Applen akun olematon kesto sen aikaisiin nokialaisiin verrattuna. Se ei merkinnyt silloin yhtään mitään ja tänäkin päivänä me kaikki tyydymme yhden vuorokauden akkukestoon…. Toinen vaihe jota dokumentissa erityisen hyvin analysoidaan on kännykkä-Nokian romahdus.

Nokian muuttuminen keksijän pajasta ja pioneerityötä tekevästä uutta luovasta ”start upista” jähmettyneeksi jättiyritykseksi on kuvattu dokumentissa monipuolisesti ja monilla suilla. Nimenomaan tässä kohtaa on tärkeää, että alemmat johtajat - lähihavainnoijat, ei Nokian ylin johto – saavat sanoa sanansa. Lopullista totuutta romahdukseen tuskin pystytään jäljittämään, mutta ainakin dokumentin yritys on hyvä.

Niin, mitkä olivat pähkinänkuoressa Nokian romahduksen pääsyyt? Otan esille seuraavat: epäpätevien henkilöiden rekrytoinnit, alun mahtitekijän, hyvän yhteishengen mureneminen, ripustautuminen Symbian- käyttöjärjestelmään, jatkuvasti vaihtuvat organisaatiomallit, väärät yhteistyökumppanit (Microsoft)…..

Nokialaiset eivät enää kilpailleet muita yrityksiä vastaan, vaan kilpailua kehiteltiin oman yrityksen eri yksiköiden välille. Raha näyttää haastateltavien mukaan laiskistaneen vanhan kehittäjähengen ja latistaneen tunnelman kyräileväksi. Taisipa mukana olla myös ylimielisyyttä ja väärää ylpeyttä. Kooltaan jättimäiseksi kasvanut Nokia romahti sisään päin….

On helppoa pilkata vanhojen nokialaisten rakkaudentunnustuksia omaa puhelinta tai yritystä kohtaan, mutta minä ainakin näen kokemukset uskottavina. Käsittävätköhän kaikki vieläkään, millainen uroteko Nokia oli sekä yrityksenä että ilmiönä. Yritys oli sentään parhaimmillaan aivan maailman arvokkaimpia brändejä.

Joku haastateltavista väläyttää Nokian osake-enemmistön siirtymisen amerikkalaisten haltuun olleen ratkaiseva tekijä Nokian alamäkeen. Shareholder value vei puhdin kehittämiseltä? Kuka tietää!

Nokian fyysinen taipuminen – viimeinen katkera vaihe - käydään lyhyesti läpi. Salaliitto vai bisneksen lopahtaminen? Minusta tässä dokumentissa haastateltu Craig Livingstone, Nokian entinen johtaja, sanoo, miten asia oli: kysymys ei ollut Microsoftin eikä minkään muunkaan tahon salaliitosta vaan liiketoiminnan haaksirikosta.

Missä nokialaiset ovat nyt? Monella eri suunnalla, omissa yrityksissään tai jopa nykyisen Nokian palveluksessa. Kaikki eivät ole tietenkään onnistuneet, josta tästäkin dokumentti kertoo.

Matkapuhelinbisneksen myynti Microsoftille kännykkä-Nokian viimeisenä vaiheena oli kelpotyö Nokian johdolta. Tapahtui yksinkertaisesti niin, että konkurssipesä siivottiin pois terveestä emoyhtiöstä vieläpä muhkealla summalla rahaa. Samalla luotiin uudelle pohjaa.

Nokian tarina, ei edes Nokian matkapuhelinten tarina, ole lopussa vaan saa uusia muotoja. Nokia on palaamassa eniten arvostettujen työpaikkojen joukkoon Suomessa.

Jäämme odottelemaan fiktioelokuvaa samasta aiheesta, joka kuulemma on käsikirjoitusvaiheessa.

Akateemisen Kirjakaupan nousu ja.…

Akateemisen Kirjakaupan entinen johtaja Stig-Björn Nyberg on kirjoittanut muistikuvansa vuosistaan Akateemisen palveluksessa. Teoksen nimi on ”Kirjatalossa” (Otava, 2017). Muistelmat on laadittu hyvin henkilökohtaisella tasolla painottaen matkan varrella syntyneitä ihmissuhteita tehtävänkuvista riippumatta.

Ja melkoinen tarinaniskijä Nyberg onkin.

Teos sisältää valtavan henkilögallerian organisaation ja sidosryhmien kaikilla tasoilla olleista henkilöistä. Kysymys ei siis ole vain johtotasonäkökulmista, vaan kirja kertoo etenemisetä porras portaalta ylöspäin organisaatiossa koko ajan pitäen mukana esimiehet ja alaiset. Arviot muista henkilöistä ovat suorasukaisia ja välillä kirpeitä. Risut ja ruusut jaetaan vilpittömän tuntuisesti.

Nyberg on selvästi innostunut ja omaa mahtavan muistin, joskin tunnustaa, että ilman suurta määrää henkilöhaastatteluja hän ei olisi pystynyt kirjamaan pikkutarkkoja sattumuksia uransa varrelta. Hän on jättänyt harkinnan jälkeen haastattelemiensa ihmisten henkilöluettelon pois kirjasta. Näin hän sai kirjoittamiseensa tiettyjä vapauksia.

Joku on kieli poskessa sanonut tämän tyyppisistä muistelmista, että kuljettamalla mahdollisimman suurta henkilömäärää mukana löytyy ainakin kirjan ostajia: ”olinhan siellä minäkin” -pohjalta. No, leikki leikkinä. Nybergin tyyli on leppoisan jutusteleva, vaikka työympäristöstä löytyy paljon kiperiä tilanteita. Juuri näihin kirjakauppahistorian kipukohtiin aion tässä arviossa pitäytyä.

Niin kauan kuin Akateeminen oli tavallaan instituutio suomalaisen lukeneisuuden (ei siis pelkästään lukeneiston) keskiössä, oli kaikki - jos oikein käsitän – ihanaa. Akateeminen löysi pala palata oman tehtävänsä suomalaisten sivistystehtävässä. Ja historia on todella kunniakas - näin pienen kansakunnan huomioiden suorastaan ylivertainen. Asia huomattiin myös ulkomailla, joissa Akateemisesta muodostui kirjakaupan ylevä symboli.

Akateeminen oli enemmän kuin kirjakauppa – paljon enemmän. Se oli kohtaamispaikka, jossa kaikenlaisen kirjallisuuden ystävät saattoivat tavata. Onhan se tavallaan tätä kaikkea vieläkin, mutta ohentuneesti, kuten kirjasta käy ilmi.

::::::::::::::::::

Syöksyn Akateemisen kriisiytymisen lähtötilanteeseen Nybergin tulkitsemana. Vuonna 1997 Akateemisen omistajan Stockmannin johtaja Ari Heiniö vieraili kirjakaupan johtoryhmässä selvästikin hakien ongelmavyyhden ydintä. Jokainen johtoryhmässä sai tehtäväkseen – tässä ja nyt – pistää paperille Akateemiseen yhteisen vision. Nyberg toteaa kuivasti, että ”kävi ilmi, että mitään yhteistä visiota ei ollut”. Tämä oli karu totuus: ei oltu pystytty sopimaan mistään yhteisestä tulevaisuuden näkymästä.

”Tämä oli lopun alkua”, toteaa Nyberg dramaattisesti. Yhtenä päästrategiana oli silloin kehittää Akateemista ketjuna. Liian myöhään, kuten sittemmin ilmeni. Stockmann teki sopimuksen Suomalaisen Kirjakaupan kanssa, että kaikki maakuntien kuusi myymälää, jotka eivät olleet tavaratalopaikkakunnilla siirtyivät Suomalaiselle. Henkilökunnalle päätös tuli yllätyksenä, kuinkas muuten.

Nyberg kutsutiin tynkä-Akateemisen johtajaksi 1.1.1998. Takana kirjakaupalla oli loistava menneisyys: Akateeminen Kirjakauppa perustettiin vuonna 1893. Vuonna 1930 se siirtyi Stockmannille.

Akateeminen kauan sitten....

Vuosi 1998 merkitsi siis nopeasti ja vastikään maakuntakaupunkeihin tapahtuneen laajenemisvaiheen purkamista. Eniten Nybergiä kiusaa kirjakaupan asiantuntijuuden häviäminen tavarataloajattelun myötä. Stockmannin tavaratalon johdolla ei ollut kirjakauppiaan ”sielua”. Kirja muuttui pelkäksi tavaraksi, jos ymmärrän oikein Nybergiä. Tämä tulee korostetusti esille Akateemisen kohdalla, joka halusi säilyttää arvokkaan kirjallisen kohtaamisilmapiirin.

Kirjakauppiaan haaste ja ongelma kulminoituu osto- ja myyntihenkilökunnan osaamisresursseihin ja näiden keskinäisen ”synkronoinnin” sisäistämiseen tai sen puutteeseen. Osto ja myynti eivät voi olla eri paria, jos tarkoitus on ulosmyynnin optimointi. Nyberg leimaa tämän tavaratalon kyvyttömyydeksi ottaa vastaan yhteen hiileen puhaltamisen haastetta.

Stockmannin markkinoinnin visualisoijat tulivat paikalle ja sanoivat ”siniset ja punaiset kirjat noille pöydille”. Siis samanväriset kirjat samoille pöydille, ironisoi Nyberg: ”Onneksi näin ei tapahtunut”.

Toisaalta Nyberg kertoo tarinan väärästä ylpeydestä. Tavaratalossa teetettiin Mystery shopping -testi, jolla arvioidaan henkilökunnan palvelualttiutta. Haamuostoprojekti on minullekin tuttu menetelmä, jota sovelsin oman kuntani yritysten palvelualttiuteen ollessani vielä työelämässä mukana. Akateeminen menestyi heikosti Stockmannin sisäisessä haamuostorankingissa. Henkilökunta kuulemma tunnisti haamut jo näiden käyttäytymisen perusteella. He eivät olleet aitoja kirjanostajia. Henkilökunnan asennoituminen oli kuitenkin tavaratalon näkökulmasta väärä, josta johto hermostui Nybergille ja Nyberg alaisilleen. Nybergille jäi ristiriitainen tunne, miten asennoitua, kun toisella puolella on hänen hyväksymänsä Akateemisen ylpeä ”erilaisuus” ja toisella puolella tavaratalon ”samanlaisuus” sen eri osastojen mittausperiaatteissa.

Vaikeuksia alkoi kasaantua enenevässä määrin kirjakauppa-alalle. Kirjakerho osoittautui tappiolliseksi toiminnaksi. Nyberg kuitenkin kertoo ylpeänä hänen aikanaan tapahtuneesta nettikirjakaupan menestyksestä.

Akateeminen osana Stockmann-tavarataloa ei kuitenkaan ollut pelkästään negatiivinen asia. Nyberg myöntää, että rahoitusta kehityshankkeisiin sai enemmän, kuin mitä oli käytössä itsenäisenä kirjakauppana. Vielä 2000-luvn alussa kirjakauppa laajeni kolmanteen kerrokseen.

Yksittäisistä menestysideoista kannattaa nostaa esille kirjailijoiden kohtaamiset yleisön kanssa. Nyberg veti menestyksellisesti Akateemisen salin Kohtaamispaikka-instituutiota.

Nyberg jatkoi johtajana eläköitymiseen saakka, vuoden 2009 loppuun, mutta kertoo tapahtumista myös vuoden 2010 jälkeen.

Viime vuodet ovat olleet tempoilua monessa mielessä. Johdon valinnat eivät ole onnistuneet ja hallinnon ratkaisut ovat olleet eripuran kohteena. Ei ole myöskään kerta eikä ensimmäinen, kun uusi toiminnanohjausjärjestelmä osoittaa toimimattomuutensa - ainakin aluksi. Näin kävi Akateemisen kohdalla vuonna 2013. Nyberg: ”Uuden järjestelmän käyttöönotto oli katastrofi Akateemisen myynnille”.

Vuonna 2011 Nyberg otti vastaan Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtajan tehtävät, joista hän kertoo innostuneesti. Se urakka päättyi vuonna 2015. Nyberg on jatkanut viime vuosina kirjakauppa-alan hallinnollisissa tehtävissä. Pätevälle miehelle on kertynyt paljon luottamustehtäviä.

:::::::::::::

Nybergin osin kitkeränsävyinen arvostelu kohdistuu pääosin suurten tavaratalojen (vrt. Tukholma) kyvyttömyyteen ymmärtää kirjakaupan luonnetta. Akateemisen vaikeuksien takana ovat olleet omistajan, Stockmannin suunnattomat vaikeudet saada koko tavaratalon toiminta kannattavaksi. Akateeminen joutui retuutettavaksi osin omistajan hallinnollisten virheiden seurauksena.

Eräs vaihe Akateemisen historiassa päättyi, kun Bonnier Books osti Akateemisen Stockmannilta vuonna 2015. Tässä yhteydessä Nybergille paljastui, että Akateemisen myynti oli pudonnut 26 prosenttia siitä, kun hän jäi eläkkeelle. Joulukuussa saman vuonna paljastui että Akateemisen varaston nimikemäärä oli pudonnut kahdessa vuodessa 80 000 nimikkeestä 40 000 nimikkeeseen. Sen jälkeen nimikemäärä on jatkanut putoamistaan. Yhdeksänkymmentäluvulla nimikkeitä oli 140 000!

Samaan aikaan kilpailija, Suomalainen Kirjakauppa on menestynyt huomattavasti paremmin.

Nyberg kertoo yksityiskohtaisesti kirjakauppa-alan ja kustannustoiminnan vaikeuksista, mutta ei pohdi laajemmin ihmisten mieltymysten muutoksia eikä sähköisen viestinnän tuomia haasteita. Tosiasia on, että E-kirjojen osuus oli vain kolme prosenttia Akateemisen myynnistä vuonna 2015.

Muutosten täytyy olla syvemmällä kuin hallinnossa. Kysymys on koko informaatiokentän vallankumouksesta. Onko lukeminen vähentynyt? En tiedä, onko se kokonaisuudessaan vähentynyt, mutta nyt se kohdistuu merkittävältä osalta kirjaa huomattavasti lyhyempään (lyhytjänteisempään) ilmaisuun, suorastaan huudahduksiin.

Ongelmia ei kannata kuitenkaan liioitella. Jokavuotiset Helsingin kirjamessut keräävät 80 000-päisen osanoton. Kirjojen lukeminen on edelleen vakiintunut osa ihmisten vapaa-aikaa.

Onko Akateemisen tarina kertomus suomalaisen sivistysajatuksen noususta ja tuhosta? Ei sentään. Jos vältetään liiallinen dramatiikka niin historiallisesti - vuosilukuihin tukeutuen - Akateemisen elinkaari kattaa järjestelmällisesti toteutetun suomalaisen kansansivistystyön vaiheet. Sen historia on vakuuttava mitattuna millä mittapuulla tahansa.

Näyttää siltä, että suuri osa kirjakauppojen asiakkaista haluaa edelleen hypistellä kirjaa sekä kirjakaupassa että lukiessa.

Nybergiä pyydettiin kirjoittamaan kirja Akateemisesta. Se on ollut edellä arvioinnin kohteena. Kirjan työnimi oli ”Akateemisen Kirjakaupan rappio ja tuho”. Kirjan nimi kuitenkin muuttui, ja hyvä niin.