Periytyykö koulutus vai siirtyvätkö arjen hierarkiat tuleville polville?

 

Viime vuoden lopulla kirjoitin blogikirjoituksen koulutuksen ja kulttuurin siirtovaikutuksista, jossa avainjohtopäätös tai pikemminkin väite, oli seuraava: ”Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksikön ongelmana, johon hänen on löydettävä ratkaisu itseään kehittämällä”.

Perustin kirjoitukseni Helsingin Sanomien yleisöosastossa julkaistuihin  pariin kirjoitukseen (Satu Heikkinen 16.8.2023: ”Elämässä pärjääminen ei ole täysin itsestä kiinni” ja Tiina Helin 9.8.2023: ”Kulttuurimme tuottaa itsekkäitä ihmisiä”), joissa käsiteltiin  suomalaisen henkisen pahoinvoinnin syy-yhteyksiä ja vastuukysymyksiä. Avainväite on seuraava: ”vastuu rakenteellisten ongelmien ratkaisusta sälytetään yksilöiden harteille”. Molemmissa kirjoituksissa viitataan siis siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat tulevat (muka) sillä ratkaistuiksi, kun kansalaiset tekevät itsestään terapeuttisen tiedon avulla parempia kansalaisia esimerkiksi työllistyäkseen. Kirjoittajat kyseenalaistavat oletuksena esittämänsä väitteen.

Tällä ajattelulla on luotu markkinat psykologisille ja terapeuttisille palveluille aina koutsaamiseen saakka.  Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksilön ongelmana, ei yhteiskunnallisena ongelmana.

:::::::::::::::::::::::::

Samaa aihemaailmaa käsittelee Kukka-Maria Ahokas Voima-lehden nro 6/2023 artikkelissa ”Pääoma pulpetissa”, jossa hän haastattelee Helsingin yliopiston professori Kristiina Brunilaa. Referoin ohessa artikkelia ja esitän omia arvioita siinä käsitellyistä teemoista.

Aiemmin on korostettu sitä, että koulutus periytyy, tässä ei ole mitään uutta. Nyt tulisi fokus suunnata siihen, miksi yhteiskunnalliset hierarkiat pysyvät itsepintaisesti yllä. Tuloksena – väittää Brunila – koulutus vahvistaa olemassa olevia yhteiskunnallisia hierarkioita, eriarvoisuutta ja erioikeuksia.

Mutta on eletty aikoja, jolloin koulutus mursi eriarvoisuutta ja erioikeuksia…..

Yhdyn Brunilan sanoihin, mutta tiedossani on pari poikkeusta saagaan. Kirjailija ja aikansa johtava näkijä Matti Kurjensaari kertoo eräässä kirjoistaan, kuinka 1920- ja 1930-luvulla - mukaan lukien hän itse - murtauduttiin sääty-yhteiskunnan jäänteiden häkin  läpi ulos ja ylös vanhoista rakenteista. Silloin – ensimmäistä kertaa - talonpoikien, putkimiesten ja  muurarien lapset purkautuivat joukoittain korkeampaan opinahjoon johtavalle väylälle. Aiemmin oppikoulutielle pääsivät vain ylempien tulotasojen perheiden vesat. Kurjensaari koulutti itsenä maisteriksi saakka, vaikka – kuten hän tunnusti – opintoja aloittaessaan joutui ehtimiseen jättämään ruokailuja viikonloppuisin väliin rahapulassa.

Sama paradigman muutos toistui 1950- ja 1960-luvun vaihteessa, kun käynnistyi valtava ryntäys oppikouluihin. Nämä samat oppikoululaiset - minä muiden mukana – valtasivat yliopistot 10 vuotta myöhemmin. Mitäpä tuosta, vaikka professorini Aira Kemiläinen kauhisteli – meidän kaikkien kuullen – kuinka taso oli pudonnut aiempaan verrattuna. Tämän kaiken sallittiin tapahtuvan tietoisesti, koska kansakunta tarvitsi pikaisesti uusia nuoria kykyjä uudistuakseen. Kasvukivut oli maksettava.

::::::::::::::::::::::::::  

Brunila kysyy,  ”miksi ei tueta ja miksi ei kerrota, että sinussa  on potentiaalia”, ja jatkaa: koulutus ei mystisesti vain periydy, vaan ”koulutusjärjestelmä käytäntöineen ja kulttuureineen uusintaa hyväosaisuutta ja etuoikeuksia”. Brunila ei tietoisesti käytä  luokkajakoperustetta työväenluokka - keskiluokka - yläluokka, koska se ei ole riittävän eksakti (vrt. keskiluokka, mitä sillä tarkoitetaan?) kuvaamaan reaalimaailmaa.

Brunila puhuu siitä, mikä on primääriä kuvaten työmarkkinoiden epävakautta ja siitä aiheutuvaa epävarmuutta. Tästä voisi jatkaa vielä toteamalla, että monilla opettajilla on vaikeaa kohdata oppilaan köyhyys johtuen opettajan omasta vakaasta taloudellisesta tilasta. Opettaja ei kuitenkaan tee tätä tietoisesti, vaan se on sisäänrakennettuna toimintaympäristöön.

Oppilailta vaaditaan sopeutumista, koska jako eri  kategorioihin on koko ajan meneillään koulussa. Rakenteellisista ongelmista tulee yksilöön kiinnittyviä ominaisuuksia, puutteita ja vajavuuksia, jotka yksilön täytyy itsessään tunnistaa. Pulmatilanteissa tarjotaan oman itsensä muokkaamista psykologisin ja terapeuttisin välinein, joiden avulla huomio kiinnitetään kohti yksilöä, vaikka häiriö olisi ympäristössä.

Markkina-ajattelusta on tullut osa koulun arkea, jonka seurauksena oppilaista halutaan ”taloustalkoohenkisiä”. Poliitikot ja talouselämä luovat painetta tähän suuntaan, väittää Brunila.

Vastaavasti koulutyön muutos heijastuu myös opettajan kuvaan. Brunila puhuu – edellä esitettyyn viitaten – opettajien kokemasta ”merkityskadosta”. Se merkitsee opettajan työn hämärtymistä. Myös opettajille tarjotaan yksilöterapiaa. Brunila jää kaipaamaan problematiikan ”yhteiskunnallistamista”. Yksi syy asioiden hitaaseen muutokseen voi olla koulujen politisoitumisen pelko. Köyhyydestä ja kurjuudesta puhuminen voi tuntua vieraalta päättäjien näkökulmasta. Sinänsä, jos lasketaan yhteen opetukseen kohdistuneet työryhmä- ja kehittämistyöt asialle on uhrattu suunnattomasti aikaa ja rahaa . Mutta entä jos on ratkottu haasteita, jotka eivät ole olleet relevantteja?

Vaikuttaa siltä – oheiseen artikkeliin viitaten - että railo on yksilöpsykologisten käyttäytymissyiden  ja järjestelmää koskevien puutteiden välissä. Tästä rakentuu helposti ideologinen vastakkainasettelu. Porvaristo näkee ongelmat yksilöpsykologisina ja etsii ratkaisua terapeuttisin keinoin, kun taas vasemmisto tarjoaa yhteiskunnallisia ja rakenteellisia syitä ongelmien ratkaisuksi.

Samaan aikaan koulujärjestelmästämme on paljastunut pahoja puutteita oppimisen tuloksellisuuden näkökulmasta, ja näiden haasteiden ratkaisemisella on kiire. On ilmeistä, että kouluopetuksen sisälle on rakentunut vinoumia, jotka vaativat systeemisiä korjauksia. Voisivatko Brunilan edellä esitetyt - sinänsä aika kategoriset – väittämät tarjota eväitä suunnanmuutokselle?

 

 

Juttu, puolitotuus, sepite, vääristely…

 

 Tämän blogin päähenkilöt ovat Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja Matti Kuusela ja saman lehden entiset päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen. Huomiotani kiinnitti, että sekä Apunen että Jokinen ovat nykyisin huomattavissa tehtävässä Ylessä. Kuusela nousi otsikoihin, kun hän julkisti (en sano ”paljasti”) muistelmissaan, että oli sisällyttänyt joihinkin artikkeleihin – toimittajan työtä tehdessään – fiktiivistä ainesta, siis tekstinosia,  jotka olivat mielikuvituksen tuotetta. Viittausta siihen, että osa jutuista oli fiktiota ei kirjoituksessa ole. Tulkitsen niin, että hän eräällä tavalla paranteli totuutta tehdäkseen siitä luettavamman, ilmeikkäämmän  tai värikkäämmän joissakin artikkeleissaan.

Ensi vaikutelma on, että Apunen ja Jokinen halusivat puolustaa lujille joutunutta entistä kollegaansa, joka taas herättää uusia kysymyksiä laajemminkin koskien uutisointien luotettavuutta. Miten paljon vastaavia tapauksia on ollut menneisyydessä, joista emme tiedä? On toki muitakin tapauksia, jossa toimittaja on ”parannellut” todellisuutta sepitteellä esimerkiksi tehdäkseen jutu(i)staan mielenkiintoisempia ja lukuarvoltaan parempia.  

Jotenkin minulle syntyy kuva, että Kuusela ei itse nähnyt asiaa sillä tavalla merkittävänä kuin minkä luonteen asia on saanut jälkikäteen. Asiaan ovat puuttuneet monet tähtitoimittajat, kuten Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Kreeta Karvala ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja, jotka molemmat tuomitsevat Kuuselan tavan muokata todellisuutta kirjoittamissaan artikkeleissa.

Yksi hänen artikkeleistaan oli matkareportaasisarja ”Bakusta Pekingiin”, joka valittiin Suuri Journalistipalkinto -kisan vuoden 2006 parhaaksi jutuksi. Siihen hän oli luonut muistelmiensa  mukaan kuvitteellisia ihmisiä, joista hän antoi kuvan, että oli haastatellut heitä. Aamulehti päätti poistaa verkosta 551 Kuuselan artikkelia toistaiseksi tutkinnan ajaksi. Koska asia on osin kesken en käsittele juttuja tarkemmin. Puutun vain siihen, miten ongelmallinen käsite ”totuus” mediatyössä on näinä aikoina.

Itse olen seurannut – käyttämieni lähteiden takia - läheltä edellä kuvattua mediamaailmaa, koska olen kirjoittanut noin 2100  blogikirjoitusta vuodesta 2011 lähtien ja kokenut  uuden  tavan nähdä totuus esimerkiksi poliitikkojen puheissa meillä ja muualla. Myös median käyttämien ns. asiantuntijoiden rooli on herättänyt huomiotani. Tapahtuneet kummallisuudet ovat kaiken  kaikkiaan kiusanneet  minua melkoisesti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesari on oikeassa todetessaan pääkirjoituksessaan 26.3.2024 hiukan dramaattisesti, että  ”verkon muuttamassa kilpailuasetelmassa journalismi taistelee olemassaolostaan”.  Vallitsee tilanne, jossa tilaus kriittiselle ja totuuteen perustuvalle journalismille on ”suurempi kuin koskaan”. Tultaessa 2000-luvulle liberaalissa demokratioissa pidettiin itsestään selvänä, että kansanvalta ei voi toimia ilman luotettavaa tietoa. Tulevaisuus siis näytti hyvältä.

Sitten asiat mutkistuivat.

Joku voisi kysyä, miksi nostaa metakka, jos joku parantelee tuotuutta sepitteellä, jossa yhtyvät hyvän tarinan fiktiivisyys ja värikäs kieli. Siksi, että kysymys on paljon laajemmasta asiasta kuin jostakin yksittäisestä valemedian tuotoksesta. Yritän löytää seuraavassa villakoiran ytimen eli missä vaiheessa alkoi levitä ajattelu, että ”jokaisella on oma totuus”, joka on yhtä arvokas kuin kenen tahansa totuus.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Tähän sopinee ”totuuden jälkeisen ajan” (” Post-Truth Era”) palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataan Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

”Musta tuntuu” -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden, narratiivien  välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on vastenmielinen tapa selittää maailmaa

Oma lukunsa on netin viestiketjujen värjäämä kuva todellisuudessa. Netin totuutta kovertava vaikutus on ilmeinen. Mikään valvontakeino ei pysty välttämättä estämään hatarien tietojen tai epätotuuksien levittäjää perääntymään sanomisistaan ennen kuin isompi vahinko on tapahtunut.

On kysyttävä, mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä?

Yhden vastauksen antaa Suomen nykykonservatismin ”isä” Timo Vihavainen. Vihavaisen mielestä älymystö taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä! Tähän Vihavaisen sanailuun sisältyy totuuden siemen, mutta mitä sanoa siihen kun Sergei Lavrov syyttää länsimaita (sen liberalismia) kaiken ymmärtämisen ehdottomuudesta?

En tiedä onko seuraava ajatus luettava nostalgisen ajan haaveeksi vai tosiasiassa tapahtuneen kuvaukseksi. Mieleeni nimittäin palautuu 1960-lukulainen totuuden etsintä. Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin osittain todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että nykyistä valemediaympäristöä tarkasteltaessa (jos asia olisi silloin ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin, nyt moni on löytänyt sen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälityksen. Yllätys on se, että Matti Apunen ja Jouko Jokinen näin selvästi asettuvat puolustamaan entistä kollegaansa. On eri asia tykätä jonkun kirjoitustyylistä ja hyväksyä hyvän tyylin kylkiäisenä sepitteet kuin pysyä kylmästi faktoissa. Pidän perin omituisena, jos osaavan toimittajan maineessa oleva ei pysty kirjoittamaan sekä lennokkaasti että totuudessa pysyen.

Voi tietenkin olla, että joillekin haluttaisiin suoda oikeus käsitellä totuutta väljemmin siitä ylemmyydentuntoisesta oletuksesta käsin, että kaikkien keskinkertaisuuksien ei tarvitsekaan ymmärtää hienovaraisesti totuutta muuntelevaa älykkökirjoittajaa, joka hyödyntää fiktiota viestin perille saamiseksi. Tuskinpa tämä asenteellisuus läpäisee perustellun kritiikin seulaa.

Tämä tapaus korostaa kovan työn merkitystä luotettavien lähteiden etsinnässä ja seulonnassa eikä ole missään yhteydessä kirjoittajan normaalia parempaan tai  heikompaan kirjoitustaitoon.

Tapaus Kuusela on paisunut koko mediakenttä koskevaksi keskustelunaiheeksi. Eikä ihme, sillä kontrastina Suomeen meillä on naapurissa valtio, jossa totuus kelpaa vain tapahtuneen tai tapahtuvan muokkausvälineeksi.

 

Onnellisten valtakunta

 Onnellisten valtakunta

 ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön” (Eino Leino) ja jos ei kätke, seuraa ”itku pitkästä ilosta”. Vähän lohdutonta, mutta niin sanotaan runossa ja sananlaskussa. Tarkemmin lainaten Eino Leino muistuttaa, että ”kell´aarre on, se aarteen kätkeköön”, Tärkeintä kuitenkin on (edelleen Leinoa lainaten), että ”olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan” Ja jos haaveilee enemmästä, sananlasku muistuttaa, että ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla”. Parempi siis tyytyä vähempään kuin pyrkiä saamaan enemmän.

Onni tai onnellisuus on siis jotain sellaista, jonka hankittuaan pitää jotenkin piilottaa ja sen jälkeenkin   valmistautua siihen, että sen voi menettää. En muista sanalaskuissa sellaista onnellisuuden kokemusta , jolla voisi positiivisella tavalla muuttaa elämänkulkua paremmaksi pysyvästi. Se on kai liikaa vaadittu.

Tällaista tuli mieleen kuin jälleen kerran kommentoin maailmanlaajuista onnellisuustutkimusta.

::::::::::::::::::::::::

Suomi on jälleen maailman onnellisin maa, nyt seitsemännen kerran perättäin. Suomen pisteluku oli 7.70 (asteikko tutkimuksessa 0-10) eli kouluarvosanaksi (4-10) muunnettuna hyvä. Arkikokemuksella arvioiden se tuntuu varsin oikeutetulta arvosanalta. Sen sijaan maailman ykkösen asema tuntuu jo vähän spekulatiivisemmalta. Minusta nämä tutkimukset mittaavat ensi sijassa onnellisuuden edellytyksiä. Vai olenko taas sananlaskujen vanki?

Hymyilyn määrän maailmanlaajuisissa mittauksissa (sitäkin on mitattu!) Suomi ei sijoitu kärkeen, mutta kuitenkin kärkipäähän.

Tutkimuksen tulos, jossa Skandinavian maat ovat kaikki aivan kärjessä tuntuu luotettavalta. Sehän vain vahvistaa kymmenien muiden osaamista, elämänlaatua  ym. mittaavien tutkimusten tulokset. En tällä kertaa arvioi menestyksen syitä, koska olen sen tehnyt jo aiemmissa kirjoituksissani vaikka kuinka monta kertaa.

Nyt esillä olevasta ”Maailman onnellisuusraportissa” (julkaistu vuodesta 2012 lähtien) kärkipään sijoitukset lukuun ottamatta joitakin vakiomaita hyppelevät melkoisesti. Tällä kerta kiinnittää huomiota Yhdysvaltain (viime vuonna 15.) ja Saksan (viime vuonna 16.) putoaminen pois 20 parhaan joukosta.

Mielenkiintoista akateemisenkin  tutkimuksen kannalta on, että  alle 30-vuotiaiden tyytyväisyys on heikentynyt jyrkästi kehittyneissä maissa. Tämä näkyy erityisen selvästi Yhdysvaltain (sija 62  kolmekymppisissä!) ja Saksan tuloksissa, mutta näkyy myös esim. Suomen arvosanassa (sija 7 alle kolmekymppisissä). Vastaavasti yli 60-vuotiaiden tulokset ovat kauttaaltaan parempia kuin keskiarvot.

Nuorten huolestuttavat luvut kertovat asiantuntijoiden mielestä mm. yhteiskunnallisesta vastakkainasettelusta, talouden epävarmuudesta, somen negatiivisuudesta. Oma arvioni voisi olla, että nykyajan nuoret kokevat maailman  monissa suhteissa ahdistavana paikkana elää, paitsi edellä mainituista syistä,  niin myös vallitsevasta maailman rauhattomuudesta tai peräti  sodanuhasta johtuen. Vastaavasti ns. suuret ikäluokat (Yhdysvalloissa 1946-1964 syntyneet ja heidän suorat jälkeläisensä) ovat rakentaneet hyvinvointinsa ja vaurautensa suotuisissa olosuhteissa (bkt:n nopea nousu sodan jälkeen) irtiottona nuorempiin ikäluokkiin, joiden olosuhteet ovat suhteellisesti heikentyneet. Yhdysvaltain kehitys näkyy - tosin huomattavasti lievempänä - myös esimerkiksi Skandinavian  maissa.

Ehkä se on niin, että nuoren ihmisen aika-avaruus täyttyy ulottuvuudella, jossa toisessa päässä on ahdistava mitään tekemättömyys ja toisessa päässä tapahtumien taivaanranta avautuu tukkoisena tietoähkynä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarissa haastateltiin em. aiheesta alun perin uusiseelantilaista (mutta nyttemmin Suomessa asuvaa) Melanie Doweria, joka varsin terävänäköisesti analysoi onnellisuuskysymystä suomalaisten kannalta. Referoin seuraavassa hänen ajatuksiaan HS:n artikkelin (”Suomeen muuttanut: suomalaiset eivät pidä hyviä asioita itsestään selvinä”, 21.3.2024.) pohjalta.

Dower puhuisi onnellisuuden  sijasta mieluummin tyytyväisyydestä, jota minunkin on helppo alleviivata. Hän nostaa suomalaisten asenteet ykkösprioriteetiksi tarkoittaen nöyryyttä, autenttisuutta ja sitä, että suomalaiset eivät pidä asioita itsestäänselvyyksinä tarkoittaen ehkä sitä, että halutaan nähdä vaivaa  tavoitteeseen pääsyn varmistamiseksi.  Dower sanoo, että suomalaiset ottavat kesästä kaiken irti ja lisäisin, että he ottavat talvesta kaiken sen irti, mikä on mahdollista harrastukset (avantouinti!) mukaan lukien.

Dower painottaa tuoreella tavalla suomalaista ystävyyttä pitkäaikaisena (henkilökohtaisena) sitoutumisena ja lojaalisuutena, jossa  myös yksilön itsenäisyys sallitaan.

Jokaisenoikeudet (joka on vain harvassa maassa itsestäänselvyys) marja- ja sienimetsineen lisättynä puhtaalla ilmalla ja vedellä täydentävät idyllin.  Kuinka ollakaan tuli juuri tieto, jossa Sodankylä, Utsjoki ja Kuusamo todettiin kansainvälisessä jättitutkimuksessa  ilmanlaadultaan maailman puhtaimmiksi. Kolme kärkisijaa Suomeen 8000 kaupungin listauksessa! Samaan sarjaan lukeutuvat monien kaipaamat hiljaisuus ja yksinolo. Suomalaiset ovat osin sokeutuneet ja kuuroutuneet tälle ylellisyydelle.

Suomalaisesta koulusta ja  päivähoidosta on karsiutunut ylitsevuotava gloria aikapäiviä sitten. Silti Dower ylistää Suomen julkisia palveluja. Erityisesti hän kiittää koulutusjärjestelmässä projektin- ja  ajanhallintaa ja yhteistyötaitoja. Ehkä tässäkin aliarvioimme omia kyvykkyyksiämme.

Ja sitten on tietenkin turvallisuus, jota on Suomen yhteydessä aina ylistetty. Mediaa seuraamalla voisi tulla toisenlaiseenkin  johtopäätökseen. Onko mahdollista, että turvallisuusvaje on kasvavaa sorttia?

Monien suotuisien asioiden joukosta nousevat myös toivottavat parannukset, joista Dower toteaa seuraavaa. ”Yritysten pitää uskaltaa palkata ensimmäinen kansainvälinen työntekijä – vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joskus pitää puhua englantia. Vain näin voi nähdä, mitä hyötyä monimuotoisuus tuo mukanaan.

::::::::::::::::::::::::

Nyt  eletään rauhanaikaa. Sen menettäminen merkitsee onnellisuuden tuhoutumista, kuten näemme nyt ympärillämme tapahtuvan. Ja miten nopeasti vallitsevan onnellisuuden riistäminen tapahtuukaan sodan oloissa…..Mutta toistaiseksi voi kuntosalin ovelta julistaa porukoille: Muistakaa, että olette tutkitusti onnellisia!

 

 

 

”Siamilaiset kaksoset” Donald Trump ja Vladimir Putin

 

 Donald Trump uhkaa verilöylyllä, jos häntä ei valita presidentiksi!  Vladimir Putin lavastaa vaalit! Näytöspresidentinvaalit! Äänestyslippunsa pilanneet (siis jotka ovat äänestäneet ”väärin”) on ”hoidettava”! Näin kirkuvat otsakkeet  paperisissa ja sähköisissä medioissa. Millään näistä otsakkeista ei ole juurikaan käyttöarvoa, sillä ne voidaan korvata toisilla yhtä ilmeikkäillä otsakkeilla eikä näillä uusillakaan  otsakkeilla ole mitään sisällöllistä arvoa. Voisimme tietysti puhua viihteestä vaalikarjalle, mutta kysymys on aivan liian vakavasta asiasta, jotta voisimme käyttää jotain tällaista kielikuvaa. Mitä siis teemme demokratialla, joissa teeskennellään, että  järjestetään vaalit, ja joissa äänensä antavat  teeskentelevät äänestävänsä.

Trump näyttää elävän vielä edellisiä vaaleja, jotka häneltä todistamattomien väitteiden mukaan ”varastettiin”. Kosto elää! Pelottaa ajatella, mitä tapahtuu Yhdysvaltain kongressin valtauksen vuosipäivänä 6.1.2025 (vaalithan pidetään marraskuussa 2024).

Yleensä kun olemme ymmällä, käytämme asiallisia ilmaisuja, mutta nyt on kysymys siitä, että normaalista vaalikampanjasta yritetään tehdä mielipuolinen ja vain poikkeustapauksessa  puhutaan järkeä. Sellaiset käsitteet kuin vaalien ryöstäminen ovat lähinnä törkeitä ilmauksia tragikomediassa, jota katselemme sohviltamme.

:::::::::::::::::::::::::::::

Siamilaisiksi kaksosiksi kutsutaan kaksosia, jotka jakavat ruumiinosia tai ovat muutoin kiinni toisissaan. Joskus on mielessä käynyt ajatus, että Putin ja Trump ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan   kuin siamilaiset kaksoset fyysisiltä ominaisuuksiltaan: he jakavat toistensa mietteet  suhteessa valtaan. 

Vielä vuonna 2017 Trump ensimmäisessä puheessaan oli jotenkin ymmärrettävä: hän ajoi Yhdysvaltain etuja viimeiseen saakka, ja se tapahtuisi tietenkin  siten, että valta siirretään Washingtonista kansalle. Sehän on ikiaikainen ihanne, joka ei tietenkään koskaan toteudu.

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta voidaan pohtia sitä, miten kumpikin herroista löytää kannattajansa. Paljolti kysymys on siitä, että Putin taustavoimineen tekee tiuhaan aloitteita, joihin vastustajat joutuvat reagoimaan. Kun aloite on omissa käsissä, saavutetaan etumatka, jota on vaikea kuroa umpeen.

Trumpin kohdalla on kysymys siitä, että villeimmissä ajatuksissaan Trump vastaa kannattajiensa toiveisiin ja haaveisiin, vaikka itse ajatukset olisivat mielikuvitusmaailmasta. Kannattajat ikään kuin hemmottelevat itseään kaipaamillaan sankarillisilla tarinoilla suuresta Amerikasta.

Suuren veden takana tärkeämpää kuin uusien alueiden valtaaminen on säilyttää Yhdysvallat rodullisesti niin puhtaana kuin se on mahdollista, vaikka mustat ja latinot ovatkin päässeet moniin hyviin asemiin amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Trumpin haaveena on soveltaa monroelaista eristäytymistä trumpilaisin höystein. Niinpä Yhdysvaltojen ikiaikainen tavoite olla suurin kansakuntien joukossa on myös Trumpin tavoite. Yhdysvaltojen kuvitellaan olevan niitä harvoja valtioita, joka täyttää ekseptionalismin (exceptionalism) vaatimukset (maailman ainutlaatuisin kansakunta).  Se on toteuttanut jo kohtalouskoisen  Manifest Destinyn 1800-luvulla ja levittänyt  valtansa sille osalle mannerta, jonka se katsoo kuuluvan itselleen, Trumpin Yhdysvallat on kyllästynyt kerjäläisiin – ja varsinkin rikkaisiin  eurooppalaisiin kerjäläisiin - ympärillään ja haluaa heistä irti. Se korkeintaan painostaa valikoituja kohteita riippuvuussuhteeseen tarkoin määritellyllä ”tukikohtaimperialismilla”, mutta sen tarkoituksena ei ole alistaa kokonaisia  valtioita alaisuuteensa.

Yhdysvallat  haluaa ainoana maailman maana toteuttaa  vapauden mallimaan kunniakkaan tehtävän, jolla se täydentää ”MAGA-Yhdysvaltojen” (Let´s  Make America Great Again) velvoitteet, kerran taitamattomien johtajiensa takia asemansa jo menetettyään. Asemansa se saavuttaa takaisin suuren johtajansa Donald Trumpin diilien johdattelemana. Demokratian nimiin vannotaan, mutta jos tai kun siihen liitetään diktatuurin elementtejä, ei se heikennä kokonaisuutta. 

:::::::::::::::::::::::::

Putin on saanut kannattajiensa keskuudessa läpi ajatuksen kiusatusta suurvallasta nimeltä ”Neuvostoliiton perijä”, joka ei ole mikään muu kuin Venäjä-Neuvostoliitto. Tätä valtiota on kohdeltu lännen toimesta väärin kymmeniä vuosia, sanoo Putin. Uusi Venäjä-Neuvostoliitto haluaa saada mahtiasemansa takaisin  satelliitteineen. Venäjä-Neuvostoliittoa on nöyryytetty pitämällä sitä suurvaltakategoriassa pahnan pohjimmaisena. Avukseen se hakee BRICS-maat korostaakseen omaa ja joukkovaltaansa. Sitä paitsi monet Afrikan maat ovat otollisia liittolaisia, koska tuntevat sielujen sympatiaa väärinkohdeltuna pitämäänsä  Venäjää kohtaan. Niissä on jäljellä – jos ei muuta – niin ainakin läntisen kolonialismin jäänteitä.

Päästäkseen päämääräänsä,  rajattomaan Venäjään, Putin tahallisen epäselvästi määrittämänsä maailmanjärjestyksen viitoittamana pyrkii alistamaan Venäjään rajoittuvat  valtiot riippuvaiseksi itsestään.

Sillä on yhtymäkohdat Yhdysvaltojen ekseptionalismiin. Stalin raivostui 1920-luvulla, kun amerikkalaiset omivat yksinoikeudella ainutlaatuisen kansakunnan tittelin. Venäjänhän sen piti olla! Myös Manifest Destiny    voidaan rinnastaa Venäjän ikiaikaiseen pyhimykseen laajentua. Putin ja Lavrov ajattelevat, että Eurooppa on vastenmielinen jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä, joita Venäjä edustaa. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta, jonka aseman Venäjä on pyhittänyt itselleen .

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

::::::::::::::::::::::::

Toisaalta siamilaisiamme, Trumpia ja Putinia voidaan lukea kuin avointa kirja, mutta toisaalta heissä on jotain kätkettyä. Putinin ajattelutavan ”paradigman muutos” 2000-luvun alussa askarruttaa, ellei hän sitten kätkenyt todellisia ajatuksiaan -  pidätellen raivoaan - menetetyn suurvalta-aseman johdosta. Putinin Münchenin kongressissa (eritelty blogikirjoituksessani ”Putin ja Ukrainan sodan ennusmerkit” 1.4.2022) pitämä puhe vuonna 2007 tuntuu yhä oleellisemmalta Putinin ajatustavan perkaamiseksi ja ymmärtämiseksi.

Trump vaikuttaa edesvastuuttomalta propagandistilta, joka puhuu, mitä sylki suuhun tuo. Putin tuntuu jopa älylliseltä Trumpiin verrattuna. Toisaalta Trump - säilyttääkseen kannattajiensa hurmahenkisyyden - hivelee kannattajiensa itsetuntoa  Amerikkaa kuvaavien ylisanojen käyttäjänä.  Kun ampuu reilusti yli,  pystyvät kannattajat hurraamaan eivätkä pane pahemmin arvoa faktoille.

Suurin tappion kärsijä tässä pelissä on demokratia. Olemmeko ajamassa demokratiaa alas ja korvaamassa sitä harvainvallalla?

En usko, että Trump sen enempää kuin Putin  mahtavat mitään syvällä heissä oleville valtapyrkimyksille. Vain ulkopuoliset sisä- tai ulkopolitiikassa voivat torjua  heidän kyltymättömän vallanhalunsa toteuttamisen.

Suomen talouden valoisa tulevaisuus

 

 Otsake on mietitysti muotoiltu. Erimieltäkin saa olla. Se on syntynyt ”vastavirtaan” ajattelun pohjalta, onhan Suomen talouden kehitykselle luettu mitä synkimpiä madonlukuja. Positiivista uskoa luo T&Y-lehden numeron 1/2024 artikkeleiden ja esseiden kirjoittajat  (mm. Jaakko Kiander, Juho Saari, Mika Maliranta…). Onko kysymys toiveajattelusta? Niin voisi kuvitella, mutta oikeaa tukevaa maata kasvun pönkäksi on löydettävissä, kun raaputetaan vähän synkkyyden kattamaa pintaa syvemmältä.

Historioitsija Juha Siltala arvioi aikoinaan suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi. Muistan itsekin, kun 1960-luvun lopulla - asioiden edelle kiirehtien -  julistettiin komeasti, että nyt elintaso on riittävän korkealla tasolla, on aika kiinnittää huomiota elämänlaatuun.

Keskiluokan nousun kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin laman jälkeinen vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouten syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana. Nousu lakkasi lähes tyystin finanssikriisin ja nykypäivän välisellä 15-vuotisjaksolla. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus: miten osasimmekin missata hyvän vaurauden kasvun ”korjaavalla” liikkeellä, että emme vain luulisi itsestämme liikoja. Mutta onko asia ihan näin? Yritän löytää kehityksestä jotain uutta näkökulmaa talouden  asiantuntijoiden avulla.

Suomalaisten yritysten työn tuottavuus  kävi parhaiden kilpailijoiden tasolla 1995-2008 vain 10 prosentin päässä Ruotsista ja Tanskasta vain revähtääkseen muutamassa vuodessa  kaksinkertaiseksi  ja senkin yli. Mika Maliranta nostaa yrityssektorin tuottavuusvajoaman ”kaiken pahan aluksi ja juureksi” ohi heikentyneiden taloussuhteiden, kokonaisveroasteen alenemisen ja huonosti harkittujen menopäätösten.

Mitkä ovat edellytykset elpymiseen ja uuteen nousuun. Perusfundamentit ovat ennallaan: suomalaiset pk-yritykset investoivat jopa enemmän kuin Ruotsin ja Tanskan vastaavat yritykset. Tulokset näkyvät hitaasti kansantalouden  tasolla varsinkin, kun on kyseessä ovat pienet ja keskisuuret yritykset.

Yritysten osaamistaidot ovat kilpailukykyiset. Mika Malirannan mukaan suomalaisten yritysten digitalisaatioindeksi (Eurostat) on korkealla tasolla tekoälyn käyttöönottoa myöten. Toivottavasti tässä ei ole kysymys vain siitä, että Suomi on hyvä teoriassa, mutta ei saa ulosmitattua käytännössä tuloksia.  Suurissa yrityksissä on panostettu kiitettävästi perustutkimukseen. Maliranta on optimistinen koskien vaikutuksia koko kansantaloudessa.

Julkisen talouden velkasuhteen korostaminen on joskus aiemminkin ollut kovasti esillä, mutta talous on osoittanut kykyä selviytyä haasteista kerta toisensa jälkeen. Moni toivoo, että leikkausinnolla ei syödä orastavia kasvun edellytyksiä. Talouden haasteita ei ole syytä vähätellä, mutta monen mielestä ongelma ei ole kestävyysvaje vaan tulevaisuususkon vaje, siis synkistely.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

T&Y-lehden numerossa 1/2024, artikkelissa ”Kaikesta huolimatta kohtuullinen 2000-luku” Kevan toimitusjohtaja Jaakko Kiander avartaa käsitystämme talouden pitkän aikavälin taloussuunnittelusta ja strategioista. Kianderin lähtökohta on sama kuin minulla edellä eli kuva taloudesta on mielikuvissamme synkkä. Kiander kiepauttaa talouden hyrrää pitkällä aikavälillä sellaiseen asentoon, että kuva paranee! Perusasetelma on siis, että talouden kasvu vuoden 2009 jälkeen aina tähän päivään saakka on ollut vaatimatonta. Julkisen talouden kuva tulevaisuudessa on myös erittäin haastava.

Tällaisten tarkastelukulmien ongelma on se, että valitaan tietoisesti ne ajanjaksot tarkastelun kohteeksi, jotka tukevat omaa usein tarkoitushakuista lopputulosta. Niinpä vuodet 2009-2023 ovat olleet keskimäärin heikon tai olemattoman kasvun vuosia. Tosiasia on kuitenkin, että talouden vaihtelut ovat olleet suuria viime vuosikymmenellä.  Erityisen huonoja kasvun vuosia olivat vuodet 2009 ja 2020 (ja kohtalaisen  hyviä vuosia 2010-11). Nyt tullaan asian ytimeen. Jos lähtökohdaksi otetaan kokonaistuotannon taso vuonna  2000, niin vuosien 2000-2023 keskimääräinen talouskasvu  Suomessa ei ollut sen huonompi tai parempi kuin euroalueen maissa keskimäärin. Selitys on tietenkin se, että aikaväli 2000-2008 kuuluu noihin alussa mainittuihin ”lihaviin” (Nokia-)vuosiin 1994-2007 (tässähän joutuu turvautumaan miltei raamatullisiin ilmaisuihin). Kysymys tällaisissa tarkasteluissa  on siitä, mitkä vuodet valitaan mukaan  ja siitä kuinka paljon ”epäsymmetrisiä  häiriöitä” sisältyy tarkasteluvuosiin.

Lopulta kysymys on siitä, mikä tarkastelutapa on lopputuloksen kannalta järkevin. Hallitus asettaessaan tarkasteluun 15 laihaa vuotta ”2008-2023 haluaa osoittaa, että vertailu muihin EU-maihin antaa Suomen tilasta ankean kuvan. Kiander taas haluaa osoittaa, että paras arvio saadaan riittävän pitkällä tarkasteluvälillä, jolloin epäsymmetriset häiriöt/myönteiset signaalit osittain tai kokonaan kumoavat toisensa  ja päästään lähemmäksi arkitodellisuutta.

Kysymys on myös hermojen pitävyydestä,  lähdetäänkö säästöjen ja leikkausten tielle vai suositaanko pitkän aikavälin (riski)sijoittamista tulevaisuuteen. Julkisen talouden kunto näyttää muodostuvan ratkaisevaksi tekijäksi arvioitaessa Suomen selviytymistä (jollei sitten maailmanrauha järky) tulevista haasteista. Tässä kirjoituksessa on keskitytty bkt:n kehityksen seurantaan ylätasolla jättäen sen eri komponentit vähemmälle tarkastelulle.

Historialla on monta loppua

 

 Yle Areenassa on nähtävissä dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991”, jonka tarkoitus on valaista, mitä tapahtui Neuvostoliiton hajotessa ja muuttuessa Venäjäksi ja minkälainen tulevaisuus odotti EU-Suomea. Vaikeuskerrointa nykypäivään lisää vielä Suomen liittyminen Natoon, joka ei ollut tiedossa vielä vuoden 2021 syyskesällä, jolta ajalta dokumenttisarja on. Mielestäni dokumentti on oiva lähihistorian kertaus ja varsin osuva (menneen) tulevaisuuden analyysi. Täydennän kuvaa omilla mietteilläni tähän aikaan ja lähitulevaisuuteen liittyen.

Käsittelen vain neliosaisen sarjan osaa numero 2, ”Minne menet Venäjä?  Tapio Nurmisen johtamassa  keskustelussa mukana olivat Liisa Jaakonsaari, Tuomas Forsberg, Mikko Hautala ja Sini-Kukka Saari, kaikki nykyhistorian erinomaisia tuntijoita.

Asiantuntijavieras Jaakko Iloniemi avaa keskustelutilaisuuden  toteamalla, että emme tienneet 1990-luvulla, miksi Venäjä muotoutuu, emmekä vieläkään varmuudella tiedä. Samaa voidaan sanoa tälläkin hetkellä (vuonna 2024),  meillä on vain arvailuja. Se ei ole estänyt lukemattomia asiantuntijoita tai harrastelijoita  esittämästä enemmän tai vähemmän osuvia arvauksia siitä, mitä tästä kaikesta seuraa.

Käyn tässä blogissa läpi esitettyjä arvioita ”Historian loppu” -skenaarioiden näkökulmasta. Liisa Jaakonsaari näki 1990-luvulla odotukset Venäjästä  positiivisina, voisi puhua ylioptimismisina. Moni ajatteli, että Venäjästä muodostuisi jopa liberaalin demokratian tyyppinen valtio, jolla olisi nykyvaltion suhteet ympäröivään maailmaan. Ajateltiin, että Venäjäkin voisi jakaa Euroopan Unionin arvot.

Sini-Kukka Saari: vallitsi euforinen tilanne, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Yhtä vaikuttava oli transitioteoria, jonka mukaan kaikissa maissa tapahtuu demokratisoitumiskehitys suurin piirtein samojen vaiheiden kautta. Venäjä oli yksi tähän kehitykseen osallistuneista. Näinhän ei käynyt Venäjällä ja taka-askelia on otettu monissa  kehittyneissäkin maissa.

Tuomas Forsberg näki suomalaisten asiantuntijoiden nähneen Venäjän kehityksen realistisesti. Yleinen kanta oli, että emme voi tietää, mitä tapahtuu ja epävarmuuden katsottiin pikemminkin lisääntyneen/lisääntyvän  ajan kuluessa. Pitkässä juoksussa Venäjän katsottiin kuitenkin etenevän kohti markkinataloutta venäläisin erityispiirtein.

Mikko Hautala: Venäjän markkinatalousviritelmät ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Konkreettisesti markkinatalouden kannattajien tappio kävi ilmi duumanvaaleissa 1993. Samaan aikaan lännessä vallitsi kuitenkin toiveikas hypetys. Suomessa oli ehkä realistisin näkemys tilanteesta: katsotaan, mitä siellä tapahtuu.

Venäjällä yritettiin uudistaa sekä taloudellista että poliittista järjestelmää. Koska taloudelliset uudistukset epäonnistuivat, vastaavasti kävi myös niistä johdetuille poliittisille uudistuksille. Luulo, että Venäjän talouden loputtomilta näyttävät resurssit pelastavat maan, osoittautui vääräksi.

Venäjän rasitteena on, että menneisyyden hallinta on jäänyt tekemättä. Historian vino käsittely  varmistaa sen, että nykyaikakin kärsii totuuden vajeista ja vääristelystä.

Punaisena lankana Venäjän ongelmien läpi kulkee aidon demokratian puute, joka heijastuu kaikille elämänalueille.

Venäjän  armeija oli yksi 1990-luvun sekavuuden kauden suurimmista menettäjistä. Jos hypätään nykyaikaan voidaan kuitenkin hämmentyneenä todeta, että armeija kuitenkin  sinnittelee osin vanhan kaluston kanssa,  menestyen joten kuten Ukrainan sodassa – tosin suuria tappioita kärsien.

Yhdeksänkymmentäluvun talouden sekasorrossa Venäjä ei yksinkertaisesti pystynyt osallistumaan vanhojen etujensa sotilaalliseen valvontaan, kuten aiemmin. Tämä tuli selväksi mm. entisen Jugoslavian alueen sodissa. Yhdysvallat oli suvereeni vallanpitäjä Venäjän intressien yli. Samaan aikaan monissa  Länsi-Euroopan maissa  sotilasmenot ajettiin alas kansainvälisen jännityksen ja vastakkainasettelun lieventymisen seurauksena.

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Putinin tavoitteena on Neuvostoliiton palauttaminen. Hän on todennut, että hajoaminen  oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Vaikka Venäjä rypisi missä tahansa ongelmissa, se ei halua luopua suurvaltastatuksesta.

Yle Areenan keskusteluissa ei viitattu Putinin Münchenin kongressissa (2007) pitämään puheeseen, jossa Putin vielä nöyrästi vetosi länsimaihin hänen ajamansa tasapainon  palauttamiseksi. Tässä kohtaa hän veti tueksi BRICKS-maat ja syytti Yhdysvaltoja  siitä, ettei se huomioinut voimatasapainon muutoksia maailmanpolitiikassa. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022: ”Münchenin turvallisuuskonferenssilla vuonna 2007 on ikävä kaiku Venäjän nykyisen ekspansion käynnistäjänä.  Tärkeämpi asia unohtui: kävi niin, että Putin tuolloin viimeisen kerran varoitti tulevasta idän ja lännen välisestä konfliktista. Vuonna 2007 ei tajuttu, miten pitkälle Venäjä oli valmis menemään”.

Kaikkein tärkeimmät valtiot Putinin ekspansiossa ovat Ukraina ja Valko-Venäjä. Hänen ajatteluunsa ei kerta kaikkiaan sovi, että ko. valtiot ovat itsenäisiä.

Liisa Jaakonsaari toi esille Euroopan maiden provokatiivisen lähestymistavan Venäjää kohtaan Ukrainan kysymyksessä. Ei voi välttyä ajatukselta , että ne halusivat osoittaa Venäjälle kaapin paikan. Tilaisuus teki varkaan. EU:n kiinnostus Venäjää kohtaan laantui kuitenkin vuosien kuluessa  ja samalla menetettiin mahdollisuus vuoropuheluun. 

Putinin kaudella Venäjä on omaksunut ajattelutavan, jossa puskurivaltiot (ns. etupiiri) ovat valtiollisen rakenteen oleellinen osa länttä vastaan. Lännessä periaate on, että  kukin maa saa itse valita yhteistyökumppaninsa, kun taas Venäjä pyrkii painostamalla tai pakolla liittämään puolustuksensa osaksi itsenäisistä valtioista muodostuvan suojavyöhykkeen. Tässä on oleellinen ristiriita Venäjän ja lännen välillä. Baltian maille ja Suomelle lännessä vahvistettu liberaalidemokraattinen järjestelmä on ehdottoman tärkeä jo näiden maiden itsenäisenä säilymisen vuoksi. Venäjä ei – osin heikkoutensa takia – pystynyt vastustamaan Itä-Euroopan kansandemokratioiden liittymistä EU:hun ja Natoon, mutta Neuvostoliiton entisten osavaltioiden osalta Venäjän asenne muuttui oleellisesti tiukemmaksi.

Venäjällä on pysyvä pelko Ukrainan ja muiden entisen Neuvostoliiton alueiden liukumisesta länteen.  Venäjän ekspansiivinen propagandapuhe sekoittui sen todellisiin intresseihin Neuvostoliiton entisiä osavaltioita kohtaan. Niiden asemasta se ei halunnut tinkiä tuumaakaan. Tästä voidaan vetää suorat johtopäätökset Ukrainan sotaan. Yksi merkittävä sivujuonne tapahtui, kun lännessä ei uskottu Venäjän menevän ekspansiossaan niin pitkälle kuin se sitten meni. Sama toistui 2022 helmikuussa, kun Venäjä jälleen lännen yllättäen teki intervention Ukrainaan.

Miten ongelma ratkaistaan? Siinäpä kysymys. Todennäköisesti vain aika pystyy hoitamaan tämän yhä pahemmin laajamittaiselta sodalta haiskahtavan problematiikan.

:::::::::::::::::::::::::::

Venäjän yläluokka ei innostu demokratiasta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on menettäjä tasa-arvoistamisen käynnistyessä. Muu väestö taas on flegmaattista, eikä kanna kovin suurta huolta – suhteellisen pientä liberaalia aktivistijoukkoa lukuun ottamatta – Venäjän autoritatiivisesta hallinnosta.

Demokratiasta ja Venäjästä puhuttaessa ei voida sivuuttaa muun maailman demokratioissa parhaillaan tapahtunutta/tapahtuvaa kansanvallan murenemista. Riittääkö liberaalien demokratioiden kiinnostus enää kantamaan huolta Venäjän demokratiamurheista? Mikko Hautalan mielipide on selvä: hän ei jäisi ”henkeään pidätellen” odottamaan  demokratian läpimurtoa Venäjällä. Sitä ei minunkaan mielestä tapahdu näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kaikki edellä kuvattu on suurvaltapolitiikan erittelyä. Keskustelun juontaja esitti teesin: olisiko Yhdysvaltain ja Kiinan ja Yhdysvaltain Venäjän suhteiden oltava paremmat kuin Venäjän ja Kiinan suhteet keskenään (alun perin ilmeisesti Mikko Hautalan aivoitus)? Ongelma on, että tämä ei toteudu nykytilanteessa.

Mikko Hautala nosti esille mielenkiintoisen lisäelementin suurvaltojen kilpailun laannuttamiseksi. Hän puhuu kybertasapainosta, kuten on puhuttu kauhun tasapainosta ydinaseissa. Kybersota on yksinkertaisesti liian kallista siihen osallistuville valtioille, jotta siihen kannattaisi ryhtyä. Tässä saattaa olla  ajatuksen siemen säädellä kyberriskiä.

Erityissuhde  vai tavallissuhde? Suomalaisilla on taipumus ajatella, että meillä on erityissuhde Venäjään. Ajatus on,  että tästä rakentuu jotain hyvää suomalaisille. Joissakin tapauksissa näin onkin, mutta Mikko Hautala on sitä mieltä, että erityissuhteen (suomettuminen!) käydessä rasitteeksi suomalaiset toivovat pikemminkin ”tavallissuhdetta”.

Keskustelijoilla oli selvästi odotuksia Venäjä-suhteiden kehittymisen puolesta, mutta nyt olemme nähneet, että suhteet ovat nollassa Ukrainan sodan takia. Parempinakin aikoina epäiltiin, että Venäjä ei ymmärrä EU:ta. Se haluaisi keskustella mieluiten kansallisvaltiopohjalta. Ehkä Venäjä ei haluakaan  yhteisöä keskustelukumppaniksi, koska kansallisvaltioiden kanssa asioiminen on Venäjän kannalta helpompaa: ”Kuka on EU?”.

Lopuksi  Yle Areenan keskustelussa keskityttiin Venäjään uhkatekijänä. Sellaiseksihan se on muodostunut molemminpuolisen varustelun ja Venäjän aggressiivisen käytöksen johdosta. Kun Suomi liittyi Natoon, tilanne muuttui yhteistyön kannalta dramaattisesti huonompaan suuntaan. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä: Venäjän kanssa pitää olla varuillaan. Olisi mielenkiintoista kuitenkin tietää, mitkä kannat keskustelijoilla on nyt Venäjä-yhteistyön mahdollisuuksiin, kun Suomi liittyi Natoon  ja Venäjä tuntuu yhä kompromettoidummalta.

Yhteisesti ei uskottu suhteiden parantumiseen Putinin jälkeen. Sen sijaan Venäjällä on kasapäin Putinin jälkeisiä ongelmia hoidettavanaan. Tämänkin blogikirjoituksen käsittelemässä ajanjaksossa on historia ehtinyt loppua monta kertaa.

Vielä olisin toivonut  yhtä keskustelunaihetta: onko mitään mahdollisuutta luoda edellytykset kompromissille Ukrainan ja Venäjä välillä esimerkiksi maa-alueista käytävän keskustelun pohjalta (oletus: suljetaan keskustelun piiristä ulos sana ”EI”)?

 

 

Venäjä-suhteet – onko historia nyt loppunut?

 

 Presidentti Niinistö aloitti tehtävässään vuonna 2012. Paljon on sen jälkeen  tapahtunut sellaista, joka on vavisuttanut maailmanrauhaa. Useimmat asiantuntijat eivät osanneet arvioida tulevaa, joka lännessä on nyttemmin nähty kansainvälisten suhteiden epävakauden alkuna, mutta Venäjällä historian vääryyksien korjaamisena. Lähestyn aihetta Helsingin Sanomien pääkirjoituksen kautta omaa kritiikkiä unohtamatta: ”Niinistön kohdalle osui ikävä Venäjä” 3.3.2024.

Itselläni – tähän liittyen - on mielessä eräs TV- dokumentti, joka oli tehty 2000-luvun alussa (tarkempi aika on hävinnyt muistista). Siinä pohdittiin tulevaa Venäjän kehitystä, josta oli nähtävissä selviä muutoksen merkkejä jo tuohon aikaan. Paikalla oli venäläinen ”Putin kuiskaaja”, joka  totesi,  että tämä vaihe, jossa Venäjä ei enää hyväksy tapahtunutta  maailmanpolitiikan sivuraiteelle joutumista,  peruuttamattomasti lähestyy. Mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että Venäjän aseman palauttaminen entiseen suuruuteen kestää kauan, kauan aikaa. Oli siis selvästi odotettavissa jotakin tukevaisuudessa tapahtuvaa, joka liippaisi koko ympäröivää maailmaa. Muistan hätkähtäneeni. Tässä siis oli  jotain pitkän aikavälin suunnittelua takana, jotain sellaista, joka vielä järisyttäisi maailmaa, mutta jota ei haluttu vielä tuolloin  tarkentaa. Sitten muut ajankohtaisemmat asiat vyöryivät noiden tapahtumien yli. Mutta, mutta …. aina kun Venäjällä  tapahtui  jotain poikkeavaa,  palautui mieleeni tuon asioiden taustoja selvästi tuntevan ennustajan pahaenteiset puheet.

:::::::::::::::::::::::::

Suomen ja Venäjän välillä oli 2000-luvulla vallalla vanha käytäntö, jossa valtionpäämiehet tapasivat toisiaan epäsäännöllisen säännöllisesti keskustelemalla maiden välisten suhteiden kehityksestä. Se aika, joka joskus vallitsi, ja jossa jokaisella sanalla valtiovierailun loppukommunikeassa oli jokin merkitys, oli toki ohi.

Vielä kylmän sodan jälkeisten kansainvälisten tapahtumien turbulenssin käynnistyessä Suomen ja Venäjän valtionpäämiehet jatkoivat tapaamisia suhteiden keskeytymättömyyden nimissä. Tavoitteena Suomen puolelta oli vakauden  säilyttäminen (”aktiivinen vakauspolitiikka”) maiden välillä, ikään kuin olisi haluttu pysäyttää maailma, koska mitään dramaattista ei oletettu tapahtuvan.

Presidentti noudatti vanhaa suhteiden ylläpitolinjaa, vaikka monitahoisempi keskustelu muutoin oli viriämässä. Tätä Niinistön linjaa monet pitivät oireena suomettumisen jatkumisesta, vaikka varsinaiset suomettumisen ajat olivat kaukana takanapäin. Tietynlainen turhautunut ärtymys kuitenkin vallitsi ja voitti alaa. Myös valtakunnan korkein johto tietenkin reagoi tapahtuneeseen: tarvittiin muutoksia.

Kuitenkin presidentti piti ulkopolitiikan ohjat käsissään ja se saattoi merkitä joidenkin pitämistä ulkopoliittisen syvätiedon ulkopuolella vähän Kekkosen aikoja mukaillen. Media kritisoi suhteiden hoidon turhana pidettyä salamyhkäisyyttä.

Presidentti Niinistö koki presidenttikausillaan Venäjän muutoksen täydessä laajuudessaan. Niinistö säilytti kuitenkin tietyn varovaisuuden ja odotti selkeämpää näyttöä Venäjän tarkoitusperistä. Se saatiin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun.  Niinistö viestitti:  ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät”.   

Korkeimman vallan vaihtumisen saumakohta Suomessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2024 vapautti Niinistön antamaan tunnustusta niille, jotka olivat jo kauan ennen virallista h-hetkeä halunneet Suomen liittyvän Natoon. Niinistö sanoi heidän edustaneen ”arvokasta ajattelua”.

Hesari toteaa pääkirjoituksessaan 3.3.2024 presidentin linjanneen, että Nato-päätös ei ollut mahdollinen ennen vuotta 2022 lisäten sitten sarkastisesti, että ”eipä varmaan, jos presidenttikin vastusti”. Tämä sivallus on HS:n linjan mukainen, onhan se kannattanut Natoon liittymistä jo vuodesta 2006 saakka.  Sitten HS toteaa linjaansa jatkaen: ”… ja onneksi (Natoon) myös päästiin”. Ja edelleen: ”Lopputulos oli Suomen kannalta hyvä, mutta Niinistön linjan viisauden arvioivat aikanaan historioitsijat”. Niin he arvioivat tietenkin myös Hesarin linjan. Hesarin argumentit viittaavat tunnettuun tosiasiaan, että se oli tyytymätön ja turhautunut Nato-hidasteluun. Omalta puoleltani olin (ja olen) valmis hyväksymään Niinistön epävarmuuden ja epäilyjen kautta kovassa paineessa syntyneen hitaan päätöksenteon. Olisi päätöstä voitu vieläkin venyttää. Presidentti tavallaan vahvisti valtionpäämiehen kokonaisvastuun sivuuttaen kiirehtijät.

Olen pohtinut omaa kantaani monissa kirjoituksissani ja suhtaudun kriittisesti niihin, jotka ovat pitäneet Nato-myönteistä linjaa itsestään selvänä. Tulee tunne, että näille ihmisille fukujamalainen  historian loppu vähintäänkin häämöttää vahvasti, so. ulkopolitiikan päälinjat on nyt hyväksytty näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi.

Venäjän suhteita pitää nyt ajatella vuoden nolla (2022) näkökulmasta. Keskeinen ajatus on, kuinka hyvin asettuminen Nato-maiden joukkoon palvelee Suomen turvallisuutta verrattuna siihen näkymään, joka olisi avautunut Naton ulkopuolelle  jäämisestä. Suomen kansan enemmistö liputti liittymisen   puolesta, joten siltä osin asia on selvä.

Asioiden monimutkaisuudesta kertoo, että Natoon liityttiin suurelta osin sen takia, että turvataan Suomen 1300 kilometriä pitkä itäraja sotilaalliselta uhalta, mutta nyt saattaa käydä niin, että  välitön uhka onkin tulossa turvapaikkaa hakevien siviilien kansainvaelluksen muodossa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Presidentin vaihdoksen yhteydessä pidettiin puheet, jotka kertoivat jotain kahden  valtionpäämiehen ajattelusta. Uutena miehenä Stubb korosti kompromissien ja empatian tarvetta sekä uhkaavaa  kahtiajakautumisen ongelmaa. Nämä tulevaisuuden huomiot ansaitsevat tietenkin huutomerkin peräänsä.

Yhtenä Suomen politiikan johtotähtenä on ollut ulkopoliittinen jatkuvuus. Nyt on tapahtunut muutaman vuoden aikajänteellä paradigman muutos liittoutumattomuudesta liittoutuneeksi. Ja sitähän tässäkin kirjoituksessa puidaan. Pitäisi mielestäni oikeasti ymmärtää, mitä on tapahtunut geopoliittisesti: olemme  vaihtaneet asemaamme radikaalisti, jonka itäinen naapuri asettaa kyseenalaiseksi määräämättömäksi ajaksi. Kysymys on paljolti siitä, olisiko sittenkin hyvä pyrkiä säilyttämään jokin pidemmän aikavälin jatkuvuuden punainen lanka.

Eero Heinäluoma painotti Demarissa vastikään kahden presidentin välistä  elämänkatsomuksellista erilaisuutta  ja kokemuksen määrää. En voi välttyä ajatukselta, että Stubbin puheisiin liittyvä sapelinkalistelu ja militarismihenkisyys hämmentävät. Stubbin käyttämät ilmaisut ”Nato-presidentti” ja ”Nato-Suomi”  ovat niminä hätävarjelun liioittelua. Jää nähtäväksi hälvenevätkö nämä haukkamaiset  sloganit ajan kanssa? 

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi” (joka on tuliainen ison veden takaa), jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion jonkinasteista ymmärtämistä. Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja autoritaarisia valtioita realiteettina. Vaatii lujahermoista ja pelotonta realismia suhtautua olemassa olevana tosiasiana tahoon, joka ei piittaa vähäisimmässäkään määrin  liberaalidemokraattisista periaatteista.

Toteamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta onnittelupuhelua vastaan  presidentiksi valinnan johdosta, Stubb paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan  sitoutumisen lännettymiseen. Eiköhän tässä jäänyt  jotain uupumaan tavoitellusta realismista? Niinistön ja Stubbin suuri ero on, että Stubb  on nopea käänteissään, kun taas Niinistöstä jää kuva perusteellisesti harkitsevasta valtionpäämiehestä, joka välttelee  virheitä. Stubbin ongelmaksi saattaa muodostua kiivaan menon keskellä  vauhtisokeus.

::::::::::::::::::::::::::::::

Ovatko Venäjän ja Suomen suhteet nyt tässä? Eivät varmasti ole. Historia ei ole loppunut. Emme voi tietää, mistä globaalin ympäristön sijainnista löydämme itsemme neljännesvuosisadan päästä, ehkä emme edes neljän vuoden päästä. Nyt näyttää siltä, että sodan kynnyksen ylittäminen ei tuota moraalista ahdistusta.

Nykyisin miltei kilpaillaan siitä, kuka saa kiinnitettyä eniten sotaisaa huomiota osakseen. Ja toisaalta unohtuu, että Naton piti pelkällä ominaispainollaan olla yksi rauhan takaajista, mutta tähän asti päällimmäisenä on ollut taustalla muhiva kansainvälinen jännittyneisyys. Vääjäämättömältä näyttää, että nyt kuljetaan  kohti sotaa, niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin.   

”Niin hulluksi maailma ei voi tulla” (että suursota syttyy) sanoi Väinö Tanner ennen talvisotaa. Otan riskin ja sanon nyt kaiken uhallakin samalla tavalla kuin Tanner.