Venäläisten totuuksien jäljillä

 

 Jyrki Iivonen määrittää vanhassa kolumnissan (2014) venäläisen totuussanan merkityksiä: ”`Istina´  kuvaa absoluuttista, objektiivista totuutta, sitä miten asiat ovat tai miten ne ovat tapahtuneet. `Pravda´ sen sijaan kertoo pikemminkin sen, miten asiat pitää ymmärtää tai miten niiden pitäisi olla”. Ukrainan sodan yhteydessä meidät on ehkä tiedostamattamme ohjattu ”molempien totuuksien” lähteille. Vai pitäisikö puhua kilpailevista totuuksista?

Kun kirjoitan em. totuuksista myönnän vähäisen ymmärrykseni tuon sanaparin merkityksistä. Siksi käsittelen teemaa vain nykyisten jännitteiden näkökulmasta.

Perestroikan aikana Neuvostoliitossa toteutettu glasnost (avoimuus) oli yritys kuroa umpeen pravdan ja istinan välinen kuilu. Iivonen: Tavoite saavutettiin kuitenkin vain osittain. Menneisyydessä syntyneiden patoutumien purkaminen osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi, varsinkin kun siihen liittyi voimakas kansallinen trauma, jossa Venäjä aina nähtiin uhrina, jota muut halusivat vahingoittaa. Demokratia, jota ilman istina ei voi kukoistaa, nähtiin Venäjälle sopimattomana. Sen uskottiin tarvitsevan vahvan johtajan, joka määritti, mihin suuntaan oli kuljettava. Kymmenen vuoden hapuilun jälkeen tuohon rooliin astui Vladimir Putin.

Viimeistään viime vuoden helmikuusta lähtien totuus on ollut hupaa uuden kylmän sodan kulutuksessa. Vanha propagandalähtöisyys - tietoinen asioiden totuudesta vieroittaminen - on saanut kyytiä ja tilalle on tullut härski valehtelu. Valehtelusta on syytetty aiheellisesti Venäjää. Vaikka lännessäkin myönnetään, että totuuden ja valheen välillä on lukemattomia harmaan sävyjä, määritetään totuus ja valhe yleensä hyvin kategorisesti ja jyrkästi toistensa vastakohdiksi. Entä jos omaksuisimme Venäjän totuus-sanan merkitykset ja rupeaisimme tulkitsemaan maailmaa em. kahden totuuden näkökulmasta? Oppisimmeko ymmärtämään enemmän ”totuudesta”?

:::::::::::::::::::::::::::::

George F. Kennan (1904-2005!) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta Washingtoniin 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” (Long telegram) sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon.

Joku voisi sanoa, että valehtelu kuuluu venäläiseen kulttuuriin, mutta ehkä hieman spesifemmin ja konkreettisemmin voisi ihmetellä, miksi Venäjä tuntee itsensä saarretuksi vihamielisen lännen taholta. Onko sillä jotain tietoa, joka ei ole yleisessä tiedossa? Tuskinpa vain. Ehkä kysymys on  vanhasta ”kennanilaisesta” venäläisestä totuudesta? Ohessa referoin George F. Kennanin ajattelua 1940-luvun lopulta ja 50-luvun  alusta: Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Jos ”Stalin” korvattaisiin tässä ”Putinilla”, oltaisiinko oikeilla jäljillä? Viime aikoina yhä useammin ainakin lännessä on otettu esille Putinin kyvyttömyys tajuta todellisuutta. Ilman toimivaa demokraattista läpinäkyvää järjestelmää moni diktaattori on tehnyt tässä suhteessa pahimman virheen: diktaattori ympäröi itsensä samanmielisillä yes-miehillä ja -naisilla, jotka ottavat ”totuuden”  haltuunsa käsiteltäväksi omaksi ja päämiehensä hyödyksi.

Kennan varoitti tuolloin (1946) kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saa antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta. Vainoharhaisuuden nousussa Kennan ennakoi tulevaa kommunismihysteriaa. Tähän moni voisi lisätä, että tuo mainittu yritys ymmärtää Neuvostoliitto-Venäjää ei riitä. Pitäisi siis ymmärtää totuuden ja valheen sekoitusta aina sen mukaan kuin se palvelee noudatettavaa politiikkaa.

Kommunismin pahuuteen on vannottu vuosikymmeniä - ja aiheesta - mutta oliko kommunismi historiakatsannossa vain yksi peitetarinamaisesti diktatuurin päälle rakennettu kaapu, jonka piti suojata totalitaristista järjestelmää, mutta joka oli vain vuosisataisen (tai tuhantisen) imperialismin yksi sovellustapa. Siis oppirakennelma, jonka nimissä paljasta imperialismia (= sosialismin levittämistä) voitiin harjoittaa ”legitiimisti” marxismin argumentoimalla väärennetyllä perinnöllä.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää (suur)sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

”Long telegramin” mukaan ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mitään tästä Kennanin lausumasta ei tarvitse muuttaa tänä päivänä. Lopputuloksena on jännityksen kiristyminen suurvaltojen välillä.  Vastavuoroisesti toimiva varustelukierre voi alkaa ja on jo käynnistynyt, jos ajatellaan nykypäivää.

 :::::::::::::::::::::::::::::::

Venäjällä on oma world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea. Mutta…. mutta….Ukrainan sota viimeistään on paljastanut Venäjän todellisen karvan.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin tavoittelemisen arvoiseksi Venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hylännyt nykyisellään Venäjän ylläpitämän alkuperäisen kristillisen perinnön.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Heidän mielestään kristillinen eurooppalainen perintö on siirtynyt Venäjän johdettavaksi. Lopputuloksena Euroopan unionin ja Venäjän välillä vallitsee epätasainen kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

::::::::::::::::::::::::::

Edellä kuvattu voisi toimia määrityspohjana, joka edelsi Ukrainan sotaa.

Venäjälle turvallisuusjärjestelmän muutos tarkoitti Vladimir Putinin mukaan (puhe ulkomaalaisille diplomaateille 1.12.2021)  sitä, ettei Nato laajennu itään. Putin vaati tuolloin kirjalliset sopimustakuut (turvatakuut), ettei ekspansiota tapahdu. Käytännössä tämä tarkoitti perinteisen etupiiriajattelun paluuta Eurooppaan ja koski sanamuotoja tulkiten myös Suomea. En pysty osoittamaan tätä tavoitetta näennäistotuudeksi.

Helsingin Sanomissa viitattiin vastikään Sergei Lavrovin joulukuussa 2021 Etyjin ulkoministerikokouksessa Tukholmassa pitämään illallispuheeseen,  jonka sisältöä Ruotsin tuolloinen  ulkoministeri Ann Linde lainasi jokin aika sitten. Lavrov hätkähdytti kuulijoita  (ml. Anthony Blinken) toteamalla puheessaan, etteivät he enää usko eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään. Kului vain pari kuukautta,  kun Venäjä konkreettisesti osoitti, mihin se tähtää muutettavalla tai  muuttuneella turvallisuusjärjestelmällä: käynnistyi Ukrainan sota.

Jälkikäteen nähtynä - Ukrainan sotaa edeltävät - jännitystä kiristävät toimenpiteet etenivät loogisesti. Nyt nähtynä Lavrovin puhe Tukholmassa joulukuussa 2021 ei näytä niin järisyttävältä kuin minä sen näki Ann Linde, sillä ennus- ja askelmerkit olivat nähtävissä. Tapahtumien clue onkin siinä,  pidettiinkö puhetta konkreettisia toimenpiteitä edeltävinä todellisina vaiheina (istina) vai vain pelkoa herättävinä uhkakuvatotuuksina (pravda).

Lavrov perusti puheensa historian uudelleentulkinnalle (”vaihtoehtoinen historianäkemys”), jota yritin  kuvata edellä. Lavrov paalutti puheensa satoja vuosia vanhalle venäläiselle historianäkemykselle toisaalta turvajärjestelmää rakentavasta Venäjästä  ja toisaalta imperiumia kasvattavasta suurvallasta.

Ukraina on kaikissa tapauksissa Venäjälle koeponnistusten paikka. Lisärekrytointipuheet rintamalle on otettava vakavasti. Euroopan Venäjän vastaisen rintaman etulinja kulkee Ukrainassa. Panostaminen Ukrainan aseistamiseen on investointi Euroopan  (Pohjoismaiden, Suomen) turvallisuuteen.

.