Mistä julkisen sektorin it-hankintojen ongelmat johtuvat?

Julkisuudessa on paljon käsitelty erityisesti julkisen sektorin tietojärjestelmähankintoja. Ongelmaksi ovat nousseet järjestelmien hintakysymykset ja ohjelmistojen laatu. Olen seurannut läheltä it-järjestelmien toimituksia perheyrityksen kautta, ja yhtä ja toista matkalla havaittua on jäänyt mieleen.

Asianajaja Pekka Raatikainen on puuttunut alan ongelmiin Helsingin Sanomien Vieraskynässä 4.1.2015: ”Järjestelmien tehokas kilpailutus on kaikkien etu”. Ohessa lähinnä sivuan Raatikaisen esille nostamia asioita ja keskityn niihin osiin it-toimituksia/asiakkuuksia, jotka ovat itseäni vaivanneet.

Viittaamani it-yrityksen 30-vuotisen taipaleen aikana on tapahtunut muutoksia, joita käsittelen vain päällisin puolin. Itse olen nähnyt muutoksen siten, että aluksi oltiin ihastuneita, kun käsinlaskemisesta, konekirjoituksesta ja kalkkeerijäljennöksistä päästiin eroon ja otettiin käyttöön automaattinen tietojenkäsittely. Ohjelmantekovälineet olivat alkeellisia ja käyttöjärjestelmä oli MS-DOS.

Ihmiset kuitenkin tyytyivät ensi-ihastuksessaan tarjottuun ja ohjelmatkin olivat yksinkertaisia, vaikkakin räätälöityjä. Tärkeää oli kuitenkin, että ne luotiin tarpeeseen ja vanha käsityö jäi suurelta osin pois.

Noista päivistä ajattelu on muuttunut. Raatikainen toteaa, että ”suuri osa julkisten hankintayksiköiden laatimista it-hankintojen tarjouspyynnöistä sisältää ehtoja, joita toimittajien on mahdotonta toteuttaa”.

Tämä on yksi ongelma, mutta aihepiiriä on syytä eritellä hieman tarkemmin. Raatikainen toteaa, että suuntaus on kohti valmisohjelmia ja on siinä oikeassa. Ohjelmien hankkijat eivät kuitenkaan suostu valmiiseen, vaan haluavat räätälöintiä. Jotenkin tämä kertoo ihmismielen liikkeistä paljonpuhuvaa: mihinkään ei olla tyytyväisiä. Jo saavutettu etu herättää halun saada lisää muunnoksia, vieläpä ”juuri meidän tarpeisiin” sovitettuna . Pian koko ajatus valmisohjelmasta kuulostaa jäykältä byrokratialta. Toimittajan ja käyttäjän väliin syntyy kiista räätälöinnin ja valmisohjelman erilaisesta luonteesta.

Jää vaikutelma, että it-toimituksilta odotetaan aivan liikaa. Mikään muutosvaatimus asiakkaan puolelta ei ole liian pieni etteikö sitä voitaisi esittää. Työmäärästä viis. Samalla muutosten tekoon vaadittava taloudellinen resurssi kasvaa – jos toimittaja päättää laskuttaa jokaisen muutoksen.

Raatikainen toteaa: ”tarjouspyynnön tehnyt organisaatio vaatii usein käyttöönsä toimivaksi todettua valmisohjelmistoa, muttei hyväksy sitä, että valmisohjelmisto on markkinoille vakioitu tuote, joka tulisi ostaa sellaisenaan”.

Ison valmistajan lisensiointi usein estää räätälöinnin, jolloin ohjelmistojakelijat/jälleenmyyjät ovat asiakkaidensa kanssa vaikeuksissa viime mainittujen vaatiessa ohjelmistoon räätälöintiä.

Entä pienyritykset, joilla on oma (valmis)tuote. Heillähän on mahdollisuus räätälöidä tuotetta, kun isoa toimijaa ei ole taustalla vartioimassa. Ongelma ei kuitenkaan muutu. Myös pienet toimittajat joutuvat pitäytymään valmistuotteessa välttääkseen kohtuuttomat ja (asiakkaalle) kalliit räätälöinnit. Näin joudutaan jatkuvaan toimittajan ja asiakkaan väliseen jännitteeseen, jossa ohjelman toimittaja pyrkii mahdollisimman ”valmiiseen ” tuotteeseen ja ohjelmiston ostaja/käyttäjä vaatii yksilöllistä räätälöintiä.

Jos asiakkaita on satoja, käy räätälöintivaatimus ohjelmistotoimittajalle helposti ylivoimaiseksi tai sitten hinta on nostettava älyttömän korkealle tasolle.

Huomioivatko softan ostajat (asiakkaat) sen, että ”automaattinen tietojenkäsittely” menettää lopulta merkityksensä, kun asiakkaat vaativat valmisohjemaan loputtomasti variaatioita. Olisihan se hiukan hassua, että lähestyisimme joiltakin osin 1980-luvun puolen välin tietojenkäsittelyn käsityökäytäntöjä!

Julkishallinnon tarpeet Suomessa lähentyvät koko ajan yksityisen sektorin vastaavia tarpeita sekä maailmanlaajuisia toimintamalleja. Suomi ei ole ainutlaatuinen saareke, jossa kaikki pitäisi kehittää ja tehdä alusta lähtien uudestaan. Ainutlaatuisia ohjelmistoprojekteja tulee julkishallinnolla aina olemaan, mutta on koko ajan vaikeampaa keksiä perusteita suurille kehitysprojekteille kasvavan valmisohjelmatarjonnan sijasta.

Jos tarpeita vastaavaa palvelua ei löydy ja alalla on kuitenkin yksityisiä toimijoita, herää kysymys onko aika päivittää toimintamalleja sen sijaan, että tehdään jälleen uuden pyörän kehittävä projekti. Räätälöidyissä kehitysprojekteissa on suuri vaara syntyä yhden tarkoituksen järjestelmiä eli järjestelmiä, joita ei voida korvata millään muulla, vaikka järjestelmän omistusoikeus olisikin tilaajalla. Äärimmillään tämä johtaa julkishallinnon toimijan kustannuskilpailukyvyn menettämiseen yksityiseen toimijaan nähden, jos lähes vastaavan järjestelmän saa tilattua valmiina palveluna.

Nykyinen kehitys näyttäisi startup-yritysten myötä johtavan ennen kaikkea malliin, jossa järjestelmiä tarjotaan vastaamaan suoraan tarpeeseen, mutta ilman tilaajan ostamaa raskasta ja kallista järjestelmän kehitysprojektia. Asiakaskunta muovaa parhaat käytännöt järjestelmään ja järjestelmä kehittyy toimintamallien mukana.

Ruotsalaisten Nato-kanta pysyy muuttumattomana

Dagens Nyheterin teettämä tuore Nato-kannatuksen mittaus (3.-14.12. 2015) ruotsalaisten keskuudessa (”Svenska folket säger nej till Nato”) osoittaa, että Natoon liittymisen vastustus on kääntynyt nousuun. Nyt Natolle sanoo EI 50 prosenttia ruotsalaisista (vuonna 2014 prosenttiluku oli 47). Samalla Nato-kannatuksen nousu on laantunut (nousua enää 33 prosentista 34 prosenttiin). Epävarmojen määrän putoaminen kertoo kantojen kiteytymisestä.

Kuuma Nato-debatti ei ole siis johtanut Nato-kannatuksen lisääntymiseen.

Kysymys jakaa kaikkia puolueita voimakkaasti lukuun ottamatta vasemmistopuoluetta (89 % Natoa vastaan). Nato-päätösten aika ei ole Ruotsissa mitenkään ajankohtainen.

Huomiota herätti taannoin, kun porvaripuolueet - viimeisenä keskustapuolue - ilmoittautuivat Natoon liittymisen kannattajiksi (tosin keskustan varaus on merkille pantavaa: Natoon vain Suomen kanssa).

Nykyiset hallituspuolueet ovat vahvasti Natoa vastaan (68 % - 17 %). Porvariallianssin vaaka kääntyy Naton kannalle prosenttiluvuin 47-36. Ruotsidemokraatit huojuvat kahden vaiheilla kannatuksen ja vastustuksen mennessä lähes tasan. Vielä yksi vertailu: moderaattien Nato-kannatus oli 48 prosenttia, sosialidemokraateilla 20 prosenttia.

Odotetusti naisten Nato-vastustus on hieman korkeammalla kuin miesten.

Myös Ruotsissa eliitti on Natoon kallellaan, mikä ei yllätä. Sama tilanne on Suomessa. Huomionarvoista on, että puolueiden kannat ovat enemmän Nato-myönteisiä kuin tavallisten kansalaisten.

Epäilen, että ruotsalaisten kantoihin heijastuvat kansainväliset tapahtumat herkästi. Ruotsalaiset ovat ehkä säikympiä kuin suomalaiset. Viime aikoina ei ole esimerkiksi Ukrainasta tullut ikäviä viestejä. Myöskään alueloukkauksia ei ole tapahtunut viime kuukausina. Näillä on oma vaikutuksensa gallupeissa.

Toivottavaa olisi, että se ajoittain panikoiva Nato-intoilu, jota meilläkin tietyt kellokkaat (ns. asiantuntijat) ovat harjoittaneet, laantuisi. Ns. asiantuntijoilla on selvä odotusarvo kansalaisten enemmistön mielipiteiden kääntymisestä vastaamaan eliitin mieliteitä.

Tällaista ei hevillä tapahdu, sillä kansalaiset vaistoavat, että eliitti on liian lähellä asenteellista Venäjä-vastaisuutta, jotta se voisi vetää objektiivisia johtopäätöksiä. Metsää ei nähdä puilta. Oma lukunsa ovat sitten ideologiset lännettäjät, jotka yrittävät leimata toisin ajattelijat (Natoon liittymistä vastustavat) jotenkin epäkelvoiksi, harhaanjohdetuiksi tai peräti aivopestyiksi.

Venäjän aggressiivisiin toimiin pitää suhtautua niiden ansaitsemalla kriittisyydellä, mutta silti ymmärtää Venäjän tarve nähdä roolinsa maailmanpolitiikassa suurempana, kuin miksi se nyt halutaan tunnustaa. Viime aikoina on onneksi tapahtunut varovaista lähenemistä lännen ja idän suhteissa.

Näkökulmia talvisotaan

Henrik Meinander on toimittanut talvisotaa käsittelevän teoksen, joka koostuu osin Talvisotayhdistyksen 75-vuotismuistovuoden aikana pidetyistä esitelmistä ja osin joistakin muista esitelmistä/tuotoksista koskien sodan uusia tai vähemmän tunnettuja näkökulmia. ”Historian kosto: Suomen talvisota kehyksissään” (Siltala, 2015) on mielenkiintoinen tuttavuus monipuolisissa lähestymistavoissaan. Ainakin itse löysin uusia puolia tästä miltei loppuun kalutusta aiheesta.

Olisi mielenkiintoista pohtia, miten tällaiset uudet näkökulmat horjuttavat tavallisten suomalaisten kuvaa myyttisestä sodasta. Vai muuttavatko ollenkaan, koska vain pieni osa ihmisistä lukee tämän kirjan?

Jälleen kerran historiakäsityksiä ravistelee se ajankohta, jota eletään ja josta käsin nämäkin kirjoitukset ovat syntyneet. Olemme eläneet uutta kylmää vaihetta suurvaltojen välisissä suhteissa.

Kirjottajia on parikymmentä, kaikki johtavia alansa asiantuntijoita. Kirjassa ei ole yritetty sulauttaa käsityksiä yhteen ja hyvä näin, sillä nyt syntyy lähestymistapojen kaleidoskooppi, joka sallii eriäänisyyden. Sopii ainakin sellaiselle, jolla pohjatiedot ovat kunnossa.

Valitsin kirjasta vain muutaman esseen tähän esiteltäväksi ja arvioitavaksi. Kaikki esimerkkini tuovat mielestäni jotain uutta vakiintuneisiin käsityksiin.

Kirjoittajat tuovat erittäin hyvin esille ne ajattelutavat, jotka vaikuttivat päättäjien mielipiteisiin silloin, kun tilanne oli päällä. Jälkiviisaus on kuorruttanut monen nykykatsannon, kun lopputulos kaikesta on tiedossa. Aikalaiset hapuilivat arvailujen, myyttien ja tiedustelutietojen viidakoissa yrittäen löytää viisasten kiven, jolla ajaa oman – ja nimenomaan oman - kotimaansa etua.

:::::::::::::

Kimmo Rentola: ”Stalin ja Suomi syksyllä 1939”:

Oliko Suomi se itsepäinen - vähän yksinkertainen kansa - josta Runebergkin muistutti, ja jonka ajatuksen elvyttivät niin Stalin kuin Molotovkin, kun Suomi ei alistunut neuvostotasavallaksi edes sodan avulla. Stalinilta puuttui, osin toteuttamansa tiedusteluun kykenevien henkilöiden apuharvennuksen seurauksena, mahdollisuudet analysoida suomalaisten taistelutahtoa etukäteen.

Stalinin syyttäessä länsimaita - Ribbentrop-sopimuksen hengessä - kaikesta pahasta, häneltä jäi huomaamatta suomalaisten lähes kattava sitoutuminen läntiseen demokratiaan. Vakiintuneen käsityksen mukaan neuvostoliittolainen dogmatismi ei ottanut huomioon tulipunaisten kommunistien heikkoa kannatuspohjaa Suomessa.

Kekkos-historia on leimannut Väinö Tannerin kuuluisan tokaisun ”minä olen mensevikki” neuvotteluilmapiirin tuhoamisyritykseksi Moskovassa syksyllä 1939. Mutta ilmeisesti Stalin ei kiinnittänyt tähän juurikaan huomiota. Rentola toteaa lähteisiinsä viitaten, että itse asiassa Stalin suhtautui Tanneriin myötäsukaisesti. ”Vastarakkautta” Tannerilta hän ei kylläkään saanut. Neuvostoliitossa oli - ennen sotaa - ilmeisesti tahoja, jotka halusivat nähdä sosiaalidemokraatit työväen johdossa tajutessaan, että kommunistit olivat väärä kortti vetäistäväksi esiin tuossa vaiheessa. Tämä oli minulle uutta.

Myös venäläinen raportointi Suomesta – kansa pelkää sotaa, Suomen armeijan tila on heikko, aseista ja varusteita on pulaa - oli enemmän sitä, mitä Moskovassa haluttiin kuulla kuin totuuden esille nostamista. Ehkä kysymys oli siitä, että Suomen pluralistisessa yhteiskunnassa sodan aattonakin mielipiteet kukkivat ja diktatuuri otti vaarin niistä mielipiteistä, jotka tukivat omaa sotaan valmistautumista.

Keskeistä talvisotaa edeltävissä keskusteluissa oli kuitenkin suurvaltojen kyynisyys ja inhorealistinen politiikka. Niinpä Winston Churchill näytti pitävän pelkästään hyvänä, että Neuvostoliitto alisti Baltian maat. Se oli Saksalta pois. Sekä britit että Venäjä - viimemainitun solmimasta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta - keskittivät kaiken huomion Saksan uhkaan.

Lontoosta vuodatettiin Mannerheimin pessimistiset kannanotot Suomen puolustuskyvystä venäläisten korviin. Britit kavalsivat venäläisille myös Suomen kuvitelman Englannilta saatavasta moraalisesta tuesta.

Churchillin mielestä Neuvostoliiton hegemonia Itämerellä oli aivan perusteltua ja sen esteenä ei voinut olla brittilehdistön ja -kansalaisten Suomea kohtaan tuntema sympatia. Neuvostoliiton käsitys vahvistui, että Suomen junkkarikansa ei saisi apua mistään talvisodan alkaessa. Myös tavisodan lopussa Ranskan ja Englannin lupaama tuki vaikutti, jos ei tyhjältä kirjaimelta, niin ainakin ambivalentilta pyrinnöltä kuorrutettuna taka-ajatuksilla.

Rentola viittaa jopa sellaiseen argumenttiin, että Stalin piti talvisodan jälkeen brittien tukea venäläisten vaatimuksille talvisodan alla ansana, jolla houkuteltiin Stalin harhaan koskien tapaus Suomea. No, Rentola heittää joskus yltiöpäisiä spekulaatioita.

::::::::::::::::::

Kenneth Gustavsson: ”Ahvenanmaan uusi demilitarisointi 1940”

Ahvenanmaan osalta oli ja on edelleen voimassa vuoden 1921 Kansainliiton ratkaisu, jossa saaret määritettiin demilitarisoiduksi vyöhykkeeksi. Dosentti Kenneth Gustavsson Åbo Akademista käy yksityiskohtaisesti läpi Neuvostoliiton sotaan valmistautumista 1940-41 Itämerellä. Tässä yhteydessä Neuvostoliitto käynnisti ankaran painostuksen saadakseen purettua suomalaisten puolustusrakennelmat viimeistä piirtoa myöten. Vähitellen Suomi joutui antamaan periksi tuhoten sotilaalliset rakennelmat ja laitteet kokonaisuudessaan. Itäisen naapurin systemaattisuus pyrkimyksissään herätti huomiota suomalaisissa ja pani miettimään, mitä sillä oli mielessä Suomen ja Ahvenanmaan varalle.

Neuvostoliito vaati ja sai läpi demilitarisointia koskevan sopimuksen helmikuussa 1941. Tätä sopimusta en minä eikä moni muu tunne. Siinä vahvistetiin täydellinen linnoittamattomuus ja sen valvonta saarille ikään kuin täydennyksenä vuoden 1921 sopimukselle.

Koska Saksakin mainitaan vihollisena Neuvostoliiton Itämeren suunnitelmissa 1940-41, on se oleellinen osa Neuvostoliiton Itämeren haltuunottostrategiaa. Meitä suomalaisia kiinnostaa tietenkin se, että Neuvostoliito halusi raivata syksyllä 1940 kaikki pienimmätkin mahdollisuudet puolustaa saaria, niin että sille itselleen jäi vapaat kädet miehittää saaret. Gustavsson esittelee yksityiskohtaisesti Neuvostoliiton miehityssuunnitelman sotatilanteen varalta.

Molotovin tunnettu vierailu Berliinissä tapahtui marraskuussa 1940. Siellä hän vaati Ribbentrop-sopimukseen viitaten vapaita käsiä Suomen suhteen. Ensimmäinen yrityshän (talvisota) epäonnistui. Toinen yritys kilpistyi Hitlerin vastarintaan: hän ei halunnut uutta sotaa Itämeren alueella. Taustalla oli tietenkin Barbarossa-suunnitelma. Hitlerin jyrkkä kanta sotki Neuvostoliiton suunnitelmat sekä Suomen että Ahvenanmaan osalta. Neuvostoliitto jäi suhteellisen passiiviseksi kesään 1941 saakka (Itämerellä toteutettuja sotaharjoituksia lukuun ottamatta), kun Saksa samaan aikaan käyttäytyi hyvin aggressiivisesti Länsi-Euroopassa.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitto ei lainkaan yrittänyt toteuttaa edellä esiteltyjä suunnitelmia Ahvenanmaalla. Saksa vei Barbarossa-suunnitelmallaan tilan hyökkäykseltä eikä Stalin enää sodan lopullakaan palannut miehityssuunnitelmiin Ahvenanmaalla. Stalinilla oli liian paljon muuta ajateltavaa.

Hyvin mielenkiintoista on todeta, että vuoden 1992 Suomen ja Venäjän välisessä sopimuksessa (jolla korvattiin YYA-sopimus) säilytettiin helmikuun 1941 Ahvenanmaata koskeneen demilitarisointisopimuksen status. Venäjälle jäi valvontaoikeudet linnoittautumattomuuden takaamiseksi. Näin kysymys onkin sekä vuoden 1921 että vuosien 1941 ja 1992 sopimuksista. Huomionarvoinen asia, koska yleensä on puhuttu vain vuoden 1921 sopimuksesta.

::::::::::::::::::::

Tuomas Tepora: Kuinka talvisodan henki hajosi – vai hajosiko?

Tuomas Tepora kertoo kiinnostavasti huhujen leviämisestä ja huhujen torjunnasta sotaolosuhteissa. Talvisodan aluksi kiersi huhu, että neuvostoliittolaisten rinnalla taisteli saksalaisia suomalaisia vastaan. Tämä kieli pettymyksestä, joka liittyi siihen, että Saksa asettui Venäjän puolelle talvisotapropagandassa (tavalliset ihmiset eivät tienneet Ribbentrop-sopimuksesta). Pian käynnistyi viranomaisten vastapropaganda, jolla kompromettoitiin salaliittoteorioita.

Sodan päätyttyä turhautuminen purkautui omien moittimisena, kun ihmiset olivat olleet pitkään menestystä ennustaneen sotapropagandan vaikutuksen alaisena ja sodan lopputulos aluemenetyksineen ei vastannut odotuksia. Talvisodan henki ei ollut niin vahva kuin siitä on kerrottu, vaan ilmapiiri vaihteli sodan aikana ja heti sen jälkeen.

Talvisodan loppuvaiheissa ja keväällä 1940 levisi huhuja, joiden mukaan Saksa ja Neuvostoliitto olivat ajautumassa välirikkoon ja tästä vedettiin johtopäätöksiä, joiden mukaan Suomi ei olisikaan yksin Neuvostoliitoa vastaan. Revanssihenki heräsi myöhemmin syksyllä 1940, kun jostakin levisi huhuja saksalaisten kannan muutoksesta.

Oli miltei luonnollista, että syntipukkiteorioiden kohteeksi joutui myös Ruotsi, olihan se sodan alla kieltäytynyt tukemasta Suomea. Ruotsin toteutunut apukin käännettiin huonon omantunnon osoitukseksi. Tepora esittää, että viranomaiset olivat pikemminkin tyytyväisiä, kun syyttely purkautui Ruotsiin, säästyivätpähän omat poliitikot tunteenpurkauksilta.

Kielikiistakin pulpahti esille. Levisi huhuja, joiden mukaan kannaksen läpimurto oli tapahtunut ruotsinkielisten rintamaosuudella. Vaikka asiassa olisikin ollut konkreettisesti hiukan perää, oli tosiasiallinen syy perääntymiseen venäläisten valtava paine kaikilla rintamaosuuksilla.

Lomailevat rintamiehet olivat tehokkaista huhujen levittäjiä. Osa puheista johtui turhautumisesta: rintamilla tapahtui paljon epäedullisempaa kehitystä, kuin mitä siviileille kerrottiin . Ruotsalaisiin liitettiin epämiehekkyyden leima. Sillä perusteltiin väitettyä vellihousuisuutta ja hienostelua. Riikinruotsalaiset vapaaehtoiset joutuivat eniten sylkykupeiksi. Kun aluksi hyvin sujuneiden sotatoimien jatkeeksi kärsittiin tappioita lähtivät salaliittoteoriat lentoon. Ruotsinkeliset ja ruotsalaiset olivat sopivia syyllisiä, siirsihän se vastuuta tappioista omilta sotilailta muille.

Kaikkein julmimmin syntipukkiteoriat satuttivat lopulta omaa hallitusta rauhanteon jälkeen. Rauha ei ollut kunniakas, vaan ”häpeärauha” (samanlaisia syytöksiä esittivät saksalaiset omaa hallitustaan kohtaan ensimmäisen maailmansodan päätteeksi). Saatiin kuulla, että väärät miehet johtivat maata.

Omat joukot säästyivät pahemmalta syyttelyltä, vaikka Viipurin lahden katastrofiin syyllistettiinkin kenraali K.M. Wallenius. Sopi kuvioon, että Mannerheim vanhojen kokemustensa takia vieroksui Walleniusta, vaikka tilanne lienee ollut Lapista tulleelle kenraalille ylivoimainen paikka.

Aivan viimeisenä vaiheena joutuivat kommunistit syyllisten paikalle varsinkin, kun syksyllä perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (lopetettiin tammikuussa 1941). Mutta tässä vaiheessa enin katkeruus oli jo ohitettu.

Tappioon päättyneen sodan jälkeen on psykologisesti varsin luonnollista, että syytösryöppy purkautuu. Samasta todistavat muut sodat missä päin tahansa maailmaa. Se on ikään kuin välivaihe, joka pitää elää. Parin kuukauden kuluessa talvisodan päättymisestä sota muuttui torjuntavoitoksi ja taisteluille osattiin antaa niille kuuluva arvo. Eri asia olisi ollut, jos syyttely olisi jäänyt päälle tai syyttelyyn olisi ollut todellista aihetta. Nyt ei sitä vaaraa ollut.

::::::::::::::::::::::

Meinanderin toimittama kirja tarjoaa mielenkiintoisen tavan kerrata historiaa, mutta myös täyttää omien tietojen aukkopaikkoja lähihistoriasta. Myös tulkinnat sodasta muuttuvat – eivät keskeisiltä osin, mutta reuna-alueilta.

”Historian kosto” on raflaava nimi, mutta voi joiltakin osin olla perusteltu, koska historia todellisuus uudelleen tulkittuna voi heittää roskiin jonkin jo vakiintuneen näkemyksen.

Tomppelipopulistit ja tärkeilevät älyköt

Olen joskus miettinyt lyödäänkö kansanvaltaa sen omilla aseilla: kun on sanan- ja mielipiteenvapaus, voi ”kuka tahansa”, jolla supliikki pelaa, päästä esimerkiksi presidenttiehdokkaaksi. Tämän saman ilmiön toinen puoli on, että ”vakava” keskustelu politiikan sisällöistä kärsii, kun erittelevän keskustelun voi leimata turhantärkeydeksi. Siitähän voi tehdä suorastaan pilkan kohteen.

Vuoden 2000 presidentinvaalikamppailussa Bush leimasi ”ikävän” Al Goren vakavat faktaperusteiset keskusteluyritykset ”sekavaksi matikaksi”. Bush halusi osallistua ”miellyttämiskisaan”. Voiko vaalit hävitä siis asiapohjaisen ylivoimaisuuden takia? Osaaminen muuttuu pahimmillaan irvikuvakseen.

Tärkeintä on, että on säpinää ja lennokkaita mielipiteitä, totuusarvosta viis! Politiikasta on tullut sirkusnäyttämö sillä erotuksella, että sirkuksessa on sentään ammattilaiset töissä.

Tällaisia piirteitä voi havaita Yhdysvaltojen presidenttikampanjassa, ei ainoastaan Donald Trumpin kautta vaan laajemminkin, kun käydään kamppailua presidenttiehdokkuudesta populismin keinoin.

Paul Krugman kiinnittää tuoreessa kolumnissaan huomiota samaiseen ilmiöön. Trump-ilmiö ei ollutkaan tilapäinen populismin kuohu, vaan se kestää ja kestää. Kukaan ei voi silti sanoa, milloin kupla puhkeaa vai menevätkö republikaanit oikeasti tällä hevosella vaaleihin saakka.

Populistinen triumviraatti Trump – Ben Carson – Ted Cruz (yhteensä 60 prosentin kannatus tällä hetkellä) on ottanut komennon ja se ei lupaa hyvää meille, jotka vielä kuvittelevat politiikan olevan analyyttistä pohdiskelua kansakunnan hyväksi.

Muuallakin sivistyneessä maailmassa on toki meneillään tämän saman ilmiön eri versioita. Populismi alkaa tässä katsannossa olla melko lattea käsite. Kansalaisten suosion tavoittelun sisään on rakentunut diskriminointi: hallitukselle kuuliaiset vs. suurempaa vapautta tavoittelevat. Joissakin maissa äänestäjistä näyttää valtaapitävien mielestä muodostuneen kiusankappaleita, joiden oikeuksia pitää kahlita (Venäjän lisäksi Puola, Unkari, Turkki…..). Pikku hiljaa demokratiaa ovat syöneet autoritääriset voimat, joiden uskotaan olevan tehokkaampi tapa hallita maata kuin mihin demokratia pystyy.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Yksi syy, miksi republikaaniäänestäjät eivät näy ymmärtävän vakavan poliittisen keskustelun päälle on, että he ovat jo useita vuosia tottuneet ”sählinkiin”, jossa tavoitteena on hämmennyksen aikaansaaminen, ei johdonmukainen asioiden eteenpäin vieminen. Mutta entä jos joku näistä politiikan helppoheikeistä pääsee valtaan? Miten kävi Bushin, joka yritti esiintyä suurena 9/11 -sankarina, ja joka hyökkäsi ylimielisesti Irakiin suurta vapauden lippua hulmutellen? Hän halusi olla toimen mies, eikä turhanaikainen pohdinta kuulu tehopakkauksen arsenaaliin. Asioiden miettiminenhän on osoitus heikkoudesta.

Ei käynyt hyvin. Bushin kausien saldo oli murheellinen. Pitääkö meidän nyt uskoa, että joku uusi omatekoinen kansanvillitsijä osoittautuu suureksi onnistujaksi, suureksi kansanjohtajaksi jumalan armosta? Ei tarvitse.

Krugman palauttaa mieliin Sarah Palinin, jonka asiaosaamisessa oli samanlaisia aukkoja kuin nyt on Trumpilla, ja joka päästeli harkitsemattomuuksia suustaan. Perinteet velvoittavat!

Republikaanisen establishmentin ehdokkaat (Jeb Bush, Marco Rubio) eivät pysty näköjään hevillä esiintymään – kalabaliikin keskellä - oman uskottavan linjan puolesta, joskaan heidän pelinsä ei ole mitenkään pelattu.

Republikaanien taisteluun verrattuna demokraatit etenevät asiakysymykset edellä. Hillary Clinton ja Bernie Sanders muistuttavat vanhanaikaista argumentoivaa pariskuntaa, joka käy keskustelua sivistyneesti perustellen. Kyllä tällekin keskustelutyylille löytyy kannatusta. Kysymys onkin suuresta polarisaatiosta, kansakunnan jakautumisesta – katupoikakielellä sanottuna - tomppelipopulisteihin ja paskantärkeisiin älyköihin.

Hesarin jutussa ”Vladimir ja neljä miestä” (3.1.2016) Pekka Hakala yrittää luoda ulkopoliittisen ulottuvuuden tälle trumpilaiselle ”amerikanmeiningille”: Putin ja Trump sopivat länsieurooppalaisten valtionmiesten päiden yli Krimin luovuttamisesta lopullisesti Venäjälle. Mikään ei ole pyhää, kaikki on myytävissä, kunhan vain hinnasta sovitaan.

Olen joskus itse pyrkinyt luomaan inhorealistista politiikan kuvaa suurvaltojen pelistä Ukrainan suunnalla ja lausunut ärtymykseni ”heidihautalamaisesta” kirkasotsaisesta moralisoinnista oikeudenmukaisen maailman puolesta – jota ei ole. Mutta kyllä minuakin inhottaisi trumpilainen (ja putinilainen) sopimus isojen poikien kesken toisten valtioiden tai maa-alueiden kohtalosta.

Tämä autoritäärinen ajattelu on luonut sillanpääasemia eri puolille Eurooppaa: monet tahot Ranskassa, Unkarissa ja Puolassa ovat asettaneet kyseenalaiseksi liberaalin demokratian arvot. Tässä on jotain samaa kuin Wienin kongressin ”laillisuus”-, tasapaino- ja turvallisuusperiaatteissa. Muuttumattomuus, ”vakaus” ja paluu vanhaan järjestyksen leimaavat äärikonservatiivien ja -oikeistolaisten tavoitteita.

Jääkiekon nuorten MM: sukupolvikuilu on kurottu umpeen!

Tarkastelin 19.3.2014 blogikirjoituksessa Sotshin talviolympiakisoihin 2014 osallistuneen jääkiekkomaajoukkueen ikäjakaumaa, ja totesin monen muunkin merkille paneman huomion, että meillä on kokeneita huippukiekkoilijoita (30+) todella merkittävä määrä. Myös nuorten huippukiekkoilijoiden laatu on poikkeuksellisen korkea. Jos aloitetaan nuorista lupauksista, niin maajoukkueeseen pääsi kaksi alle kaksikymppisistä pelaajaa eli Olli Määttä ja Aleksander Barkov. Jos laajennetaan hiukan nuorten huippukiekkoilijoiden joukkoa, niin mukaan pääsevät ainakin Rasmus Ristolainen, Teuvo Teräväinen, Markus Granlund ja Kasperi Kapanen. Samaan ryhmään voidaan lukea kahdenkympin rajan yli juuri päässeet Mikael Granlund ja Sami Vatanen.

Totesin tuolloin , että meillä on selvä aukko maajoukkueen ”keski-ikäisissä” pelaajissa: ”Hämmentävää on, että ryhmään 23-26 vuotiaat pelaajat kuuluu vain Jori Lehterä ja Sakari Salminen. Ryhmässä 27-31 vuotiaat on sitten huomattava joukko pelaajia eli peräti 10 pelaajaa (johon olisivat kuuluneet myös Valtteri Filppula ja Mikko Koivu, jos eivät olisi loukkaantuneet). Tässäkään ryhmässä painopiste ei ole 27-28-vuotiaissa, vaan kolmikymppisissä pelaajissa, kuten edellä todettiin. Yli 32 vuotiaisiin kuului kuusi pelaajaa.” Onneksi tuo huipputasolle muodostunut aukko näyttää poistuvan luonnollista tietä!

Kun nyt päivitän vuoden 2014 blogikirjoitustani, voin todeta ilokseni, että sukupolvenvaihdos tai oikeastaan mullistus on edennyt aimoharppauksin. Vanhat starat (Koivut, Selänteet ym.) ovat vaihtuneet aivan uusiin pelaajiin. Samalla sukupolvikuilu – siis pelaajat, jotka nyt ovat 25-28 vuotiaita - on menettämässä merkitystään , sillä huipulle on tunkeutumassa ennennäkemätön määrä nuoria huippulahjakkuuksia.

Merkillinen aukko huippupelaajissa jää askarruttamaan ja saa epäilemään, että valmennuksessa on tapahtunut yhden sukupolven osalta perustavaa laatua oleva epäonnistuminen. Ja virhe on tapahtunut silloin, kun nyt 25-28 vuotiaat pelaajat olivat juniori-iässä. On arvioitu, että taustalla olisi takavuosien pyrkimys antaa kaikille peliaikaa lahjakkuudesta riippumatta…..parhaat eivät olisi siis saaneet mahdollisuutta kehittyä edellytystensä mukaisesti.

Edellä mainitut nuoret pelaajat ovat kehittyneet odotusten mukaisesti, jos ei paremminkin: jos pahemmilta loukkaantumisilta säästytään muodostavat Barkov, Ristolainen, Teräväinen, Määttä, Vatanen ja muutamat muut tulevan kovatasoisen maajoukkueen rungon samalla, kun jotkin ”vanhoista”, Filppula, Koivu, Granlund, Lehterä ja Jussi Jokinen vahvistavat joukkuetta kokemuksellaan, Niin se aika kuluu: nuorisotähti Mikael Granlund on ”keski-iässä”.

”Granlundit” siis muodostavat nuorten ensimmäisen aallon, jota on seurannut vielä vaikuttavampi toinen aalto eli nykyinen nuorisomaajoukkuesukupolvi.

Suomalainen maalivahtivalmennus lienee maailman parasta ja se näkyy tukkuna huippumaalivahteja NHL:ssä. Juuri nyt tuntuu siltä, että miesten maajoukkue ei kaadu ainakaan maalivahteihin, vaikka nuorissa ei tällä hetkellä olekaan huippulahjakasta molaria.

En osaa myöskään epäillä suomalaista valmennustaitoa. Ainakin pohjoisamerikkalaiseen valmennustyyliin verrattuna valmennusnäkemys on laaja-alaisempi. Jotenkin kanadalainen valmennuskulttuuri vaikuttaa yksioikoisemmalta! Vai onko kysymys vain luulosta?

Joukkue tarvitsee johtohahmoja loistavien jääkiekkotaitojen lisäksi. Tyrkyllä uudeksi Selänteeksi on Aleksander Barkov, jos hän vain ottaa haasteen vastaan. Nythän mies on osaamiseensa nähden vaatimattomuuden perikuva.

Mihin kansainvälinen jääkiekko joukkuepelinä ja yksilötasolla on menossa? On ollut hämmentävä katsoa kuinka 180-senttiset pelaajat ovat ”muuttuneet pieniksi”, ikään kuin olisi tapahtunut mutaatio: tuollainen 185-188 senttinen hyökkääjäpelaaja on muuttunut normaaliksi, kun Veli-Pekka Ketola (187 cm) sai aikanaan kuulla olevansa ”Iso Musta”. Toki edelleen noin 180-senttiset pelaajat nopeudellaan ja taidoillaan tarjoavat kovan vastuksen isokokoisemmille. Patrick Kanen (178cm/80 kg) tehot ovat olleet hirmuiset tämän päivän NHL:ssä.

”Hidas mutta kankea” on vain sanonta. Tänä päivänä Jesse Puljujärven (191 cm) ja Patrick Laineen (194 cm) kaltaiset yksilöt ovat koostaan huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, huippunopeita ja taitavia kiekon kanssa. Myös uusien isokokoisten pelaajien massa tekee vaikutuksen. Silti Sebastian Ahon (181 cm) tyyppiset pelaajat saattavat monipuolisuudessaan olla tavoittamattomissa. Monet keskimittaiset ovat nimenomaan pelin ja tilanteiden organisoijina huippuja. Pienien ja vikkelien (170-176 cm) pelaajien aika saattaa olla ohi: vain aivan kovimmat huiput pystyvät tekemään tilaa itselleen vimmatulla luistelulla.

Jos nyt huipulle pyrkivät junioripelaajat pysyvät pääsääntöisesti terveinä heistä on valtava hyöty maajoukkueelle. ”National team” tuntuu säilyttävän arvostuksensa, vaikka sarjajoukkueet ovatkin massiivisessa mielessä vallanneet markkinat. Puljujärven, Ahon ja Laineen kaltaisten pelaajien lisäksi kannattaa mainita Mikko Rantanen, Olli Juolevi, Antti Kalapudas ja huippunopea Kasperi Kapanen, jos saa pelinsä sopeutettua isompiensa asettamaan kehikkoon. Taustalta nousee varmasti myös muita nuoria pelaajia tähtiluokkaan.

Suomen jääkiekkotaso on erittäin laaja ja syvä. Pelaahan maajoukkueellinen pelaajia NHL:n lisäksi sekä Ruotsissa että KHL:ssä. Oma liiga on selvästi heikentynyt, mutta vahva harrastaneisuus nostaa edelleen pelaajia myös kotoisen liigan tähtikartalta kansainväliseen tähteyteen, ajatellaan vaikka Joonas Kemppaista tai Joonas Donskoita, jotka tuntuvat pärjäävän NHL:ssä.

Jääkiekko näyttää säilyttävän asemansa huippu-urheilun pariin hakeutuvien nuorien kiinnostuksen ykköskohteena. Yhä runsastuva lajien määrä ei näytä syövän tosilahjakkuuksia jääkiekolta. Se päivä on vielä näkemättä, jolloin maahanmuuttajista nousee jääkiekkoilijoita huipputasolle.

Mauri Pekkarinen haastaa hallituksen

Mauri Pekkarinen on julkaissut Suomenmaassa 2.1.2016 kolumnin ”Analyysi: Eurosta tuli Waterloo” Suomen talouden tilasta. ”Analyysin” mukaan ”hallitus voisi käynnistää mittavammankin kasvu- ja elvytysohjelman, joka vaikuttaisi heti”. Tämä on selvästi hallituksen linjausten vastainen toimi (erilinjaisuus tietenkin kielletään, mutta ei sillä ole mitään merkitystä). Esitys ei tule mitenkään yllätyksenä, sillä Pekkarinen on keskustan perinnesiiven edustaja. Keskustaa johtaa tällä hetkellä liberaali bisnessiipi, jossa Pekkarinen kumppaneineen on jäänyt sivuraiteelle.

On mielenkiintoista, että Pekkarinen on rohkaistunut haastamaan valtalinjan. Hänhän haastaa tällä linjauksellaan paitsi oman puolueensa niin myös kokoomuksen betonipuolustuksen. On ilman muuta selvää, että Pekkarinen on varmistanut tuen esitykselleen keskustan vanhemman siiven edustajilta.

Tässä henkien taistelussa näyttää usko pettävän hallituksen linjauksiin. Pekkarinen ei suoraan tuomitse leikkauslinjaa, mutta riveillä ja rivien välissä käy ilmi että Pekkarinen haluaa muuttaa hallitustyön painotuksia.

Samalla ”punamultaryhmä” puolueen sisällä nostaa vihdoin päätään. Se on huolestunut orastavasta kannatuksen laskusta, jos mistään piittaamatta ajetaan pääministerin yksioikoista ja yksinkertaista poliittista ohjelmaa huomioimatta tiettyjä pehmentäviä realiteetteja.

Pekkarisen kirjoitus Suomenmaassa on tarkoitettu keskustelun avaukseksi, johon voisi kuvitella demarien tarttuvan. Änkyräleikkauslinja ja ehdoton EI opposition ja ammattiyhdistyksen tarjouksille ei enää kanna ylös ja eteenpäin niin kuin vielä muutama kuukausi sitten luultiin.

Kokoomus lienee sekä kannatuksensa maksimi- että minimihaarukassa. Suomessa on noin 18 prosenttia ”kokoomuslaisesti” ajattelevia ihmisiä, joten kannatus ei muuttune kovin jyrkästi nykyisistä numeroista. Sanalla sanoen kokoomus on sellaisen oikeiston näköinen puolue, joka meillä nyt on mahdollinen. Paradoksaalista on, että Aleksander Stubb ei voi oikeastaan heikentää puoluettaan epäonnistuneilla puheillaan sillä ”rautainen 18 prosenttia” pitää. Kokoomuksen kohdalla ei ole kysymys puolueen linjasta vaan Stubbin asemasta.

Keskustalla on suurempi huoli kannatuksestaan, sillä siihen vaikuttaa oleellisesti peruskannattajien tyytyväisyys/tyytymättömyys. On pelkästään luonnollista, että Pekkarinen hakee nyt tukea opposition taholta ohjelmalleen. Sen ei pitäisi olla vaikeaa, koska opposition ja hallituksen ohjelma on joiltakin osin veteen piirretty viiva. Tarkoitan tällä sitä, että meillä oppositio on onnistunut murtamaan hallituksen linjaukset viime kuukusina puolessa tusinassa asiakohteessa. Tämä on oikeastaan aika ennen kuulumatonta suomalaisessa politiikassa. Siksi Pekkarisella on tilaa operoida.

Pekkarinen valmisteli pikku hiljaa ulostuloaan joulun alla ja vihelsi nyt uuden vuoden kunniaksi ulos paineet kattilasta. Sanomansa Pekkarinen on sirotellut normaalin poliittisen jargonin joukkoon, niin että äkkinäinen ei heti huomaa, mistä kenkä puristaa. Ainakin teoriassa on mahdollista, että hän on varmistanut puheenjohtajansa kannan.

Psykologisesti on tapahtunut merkittävä voimasuhteiden muutos, kun viimeisessä gallupissa sosiaalidemokraatit ohittivat keskustan, vieläpä selvästi. Ohitus ei jäänyt huomiotta pääministeriltä, joka huolestuneena joutui vakuuttamaan, että kannatuksen muutoksilla ei ole mitään vaikutusta hallituksen politiikkaan.

Frank Sinatra – mies ja myytti

Katselin Frank Sinatrasta kertovan neliosaisen dokumentin. Mielessäni on musiikkiin ja Yhdysvaltojen historiaan syvällisellä tavalla kuuluva henkilö. Mikäpä olisi amerikkalaisuutta paremmin kuvaava epiteetti kuin huippuviihde ja viihdetaiteilija nimeltä Frank Sinatra.

En aio käydä läpi dokumenttisarjaa kronologisesti – kaikkea muuta. Tartun niihin kohtiin, jotka sivuavat jotenkin omia tuntemuksiani Sinatraa kohtaan.

Sen verran tiedän taustoista, että paljon jätettiin kertomatta. Mikään hymistelytarina – mitä saa aina pelätä, kun on kysymys amerikkalaisesta henkilöhistoriasta - dokumentti ei kuitenkaan ole.

Minusta Sinatralla oli aina valtava kunnianhimo sisäänrakennettuna tekipä hän mitä tahansa; toimiessaan laulusolistina, näytellessään elokuvissa tai liikkuessaan politiikan kihojen keskellä. Tietenkin hän oli huippulahjakas, joskin nyt, kun kuuntelin hänen musiikkiaan koko hänen uransa ajalta, täytyy sanoa, että tämän tyyppinen varsinkin alkuaikoihin liittyvä musiikki ei ole vedonnut minuun kovinkaan tehokkaasti (yksittäisiä kappaleita, joista pidän on kuitenkin runsaasti). Laulut kuulostivat aivan liian viihteellisiltä ollakseen minun makuuni. Tässä näkyy varmaankin sukupolviero.

Sinatran keskeinen pääoma musiikissa oli hänen esiintymiskykynsä. Siinä hän oli ehdotonta huippua. Eläytymiskyvyssä hän ansaitsee minulta kympin. Minusta Sinatran kaikkein paras kappale on upea ”That´s Life”. Sitä esittäessään hän rennoimillaan tai rempseimmillään, ikään kuin halkinaisesti julistaen, että menee miten menee, minä porskutan. Tuossa kappaleessa on mukana paljon Sinatran omaa elämää.

Toinen ikimuistettava kappale on Paul Ankan ”My Way”, Sinatran eräänlainen tunnusmelodia, joskin minuun makuuni ehkä turhan suureellinen ja pateettinen. Se oli kuitenkin varsinainen kestohitti Englannin myyntilistoilla. Ja onhan niitä monia muitakin, esimerkiksi ”It Was a Very Good Year” tai Frankin hieno versio monesti levytetystä ”Fly Me To The Moon” -kappaleesta. Pop-listoilla Frankie-boyta ei ainakaan viimeisten vuosikymmenten aikana nähty kovin useasti, mutta Easy Listening -listat olivat hänelle omiaan (”It Was a…..” oli peräti Easy Listeningin ykkönen).

En toki halua vähätellä hänen monista kevyen musiikin klassikoista tekemiään versioita, joista hän pystyi esittämään helposti tunnistettavat omat tulkinnat.

Monille, kuten minulle Sinatra nousi esille 1960-luvun puolessa välissä hiteillään ”Strangers in the Night” (Billboardin Hot 100 listan ykköstila!) ja yhdessä tyttärensä Nancyn kanssa esittämällään ”Something Stupid” -kappaleella (neljä viikkoa Billboardin Hot 100 listan ykkösenä!). Tähänkin saumaan Frankie-boy siis ehti.

Rat Pack -vaihe on oma lukunsa Sinatra-kavalkaadissa. Menestys oli huima, kuten monet muutkin roolit Sinatran uralla. Joey Bishop, Sammy Davis Jr, Dean Martin , Peter Lawford ja Sinatra muodostivat viihdytysyksikön, joka teki elokuvia, musiikkialbumeja ym. Rat Pack muodosti Las Vegas-rottajoukon, joka itse asiassa taisi pelastaa koko kaupungin viihteen mekaksi.

Eri asia on sitten, että yhdessä vaiheessa Martin ja Sinatra rupesivat huumorimielessä solvaamaan valkoisen yleisön edessä Sammy Davisia. Yleisö hohotti, mutta minulle jäi tunne hyvin vaivaantuneesta tunnelmasta. Miksi Sinatra, joka luultavasti aidosti taisteli rotujen tasa-arvon puolesta lähti tähän mukaan? Ja miksi Sammy Davis, tuo loistava artisti, alistui pelleksi?

Olemme eri sukupolven ihmisiä. Minua kiinnosti dokumenttia katsoessani erityisesti, miten hän suhtautui nuorisomusiikin uusiin (sen aikaisiin) ilmentymiin. Vastaus: torjuvasti. Rock and roll ei todellakaan ollut hänelle musiikkia. Mutta siihenkin hän jotenkin tottui, kun huomasi, että bisnestä ei voi olla ilman rockia.

Uusi kauhistus tuli 1960-lun lopulla kun psykedeelinen rock tunkeutui radioaalloille ja hippie-kulttuuri koki huippuhetkensä. Ei voi kuvitella karkeampaa vastakkainasettelua kuin Janis Joplinia Monterey Popissa (1967) ja Frank Sinatraa. Toki tähän kaikkeen liittyi Vietnamin sodan vastaisuus, johon Sinatra ei toisen maailmansodan kokeneena odotetusti lähtenyt mukaan.

Hänestä tuli hetkeksi jopa Hair-henkinen poppari. Dokumentissa hän esiintyy nimittäin yhdessä lauluyhtye Fifth Dimensionin kanssa (joka teki jättiläismenestyksen Hair-versiostaan ”Aquarius/Let the Sunshine In”. Esityksessä hänet kuulutetaan lavalle ”kuudentena ulottuvuutena”, ja sitten lauletaan yhdessä. Sinatra laskee leikkiä röyhelöpaidastaan, jonka hän saa kuulema pitää, jos laulaa hyvin. Sinatra esittää ulkomuotonsa olevan lähtöisin Italian maaseudulta – ja yleisö mylvii. Sinatra tekee jälleen tempun eli luopuu periaatteistaan ja sopeutuu, kuten niin monta kerta aiemminkin. Dokumentissa todetaankin tuttavan suulla: ”Hän yritti vain pysyä pinnalla”.

Sinatran ura on täynnä nousuja ja laskuja ensimmäisen vaiheen nuorisoidolista 1940-luvulla hiipumiseen 1950-luvun alussa ”Fading Stariksi”. Ja sitten taas nousu ”Täältä ikuisuuteen” -elokuvan Maggiona, jolla hän suoritti mahtavan läpimurron - sivuosa-Oscar - vakaviin elokuvarooleihin.

Mafia-kytkennät käytiin myös läpi. Epäilemättä niitä oli, mutta mikä oli niiden merkitys hänen uransa edistämisessä? Dokumentissa hän sivuuttaa nämä vaiheet lähinnä olankohautuksella. Vaikutelmaksi jää, että hän viihtyi suurten gangsterien seurassa pääosin sen takia, että mafiaan liitetään valta, jonka osana Sinatra halusi olla. Sinatra vähintäänkin tunsi Lucky Lucianon ja myöhemmin hän oli läheisissä väleissä Sam Giancanan kanssa, samoin kuin monien muiden mafia-johtajien kanssa. Sinatra kaipasi suureellista jännitystä elämäänsä arveluttavien tuttaviensa kautta.

Vaarallisin vaihe Sinatran uralla oli, kun hän rupesi tukemaan presidentti Kennedyn vaalikampanjaa. Tai pikemminkin vaaramomentti tuli sivujuonteiden kautta. Epäilemättä hän oli demokraatti ja tuki monia demokraateille tärkeitä asioita, kuten rotujen tasa-arvoa. Hän esiintyi mielellään värillisten orkesterinjohtajien kanssa.

Kennedyn kampanja kietoutui yhteen gangsteriyhteyksien kanssa, ja kun Kennedyä myöhemmin varoitettiin ystäviensä mafia-kytkennöistä, hän otti etäisyyttä koko arveluttavaan taustaryhmään: Sinatra joutui vastentahtoisesti presidentin sisäpiirin ulkopuolelle, vaikka esiintyikin yhdessä Kennedyn langon Peter Lawfordin kanssa. Sam Giancanan murha 1970-luvulla kertoo kuitenkin, kuinka vaarallisessa seurassa Sinatra oli ollut.

Myöhemmin hän tuki Nixonin presidenttikampanjaa sekä Ronald Reaganin kuvernööri- ja presidentinvaalikampanjaa, vaikka ilmoittikin säilyneensä rekisteröityneenä demokraattisen puolueen jäsenenä. Hän kuului ”demokraatit Reaganin puolesta” -ryhmittymään. Monet Sinatran kannattajista pettyivät hänen takinkääntöönsä. Dokumentissa esitettiin arvailu, että Sinatra halusi maksaa potut pottuina Kennedyille. Vaikea sanoa. Jälleen tulee mieleen, että hän halusi olla siellä, missä olivat kytkökset valtaan.

Sinatran ystävystyminen äärioikean laidan Spiro Agnewn (Nixonin varapresidentti) kanssa antaa kyllä kuvan, että Sinatra oli ikääntyessään omaksumassa oikeistolaisempia näkemyksiä.

Sinatran naiset ovat oma lukunsa. Ilman heitä ei olisi Sinatraa. Silti tulee mieleen, että naiset olivat äkkirakastumisen jälkeen vain Sinatraa varten ilman uskottavaa vastarakkautta. Heitä tarvittiin, mutta oman uran edistäminen oli Sinatralle paljon tärkeämpää. Lukuun ottamatta ensimmäistä vaimoaan muut ovat olleet julkisuuden hahmoja. Avioliitto Mia Farrowin kanssa on esimerkki, kuinka Sinatra yritti tarttua nuoruuteen ilman mitään harhakuvia avioliiton kestävyydestä. Farrowin piti olla valmistautuneena Sinatran kaavailemia elokuvia varten; oman uran kehittäminen ei kuulunut asiaan. Tähän kunnianhimoinen Farrow ei suostunut. Tiet kulkivat nopeasti eri suuntiin.

Ikääntyvä, kiukkuinen Sinatra – ehkäpä ensisijassa ollessaan itseensä tyytymätön – tulee esille dokumentin loppuvaiheissa. Nämä käyttäytymispiirteet muodostuivat varmaankin vierotusoireista, joita hän tunsi joutuessaan luopumaan vääjäämättä huipulta. Dokumentissa sivuutetaan Sinatran viimeiset vaikeat muistisairauden vuodet ja ratkaisu lienee oikea: Sinatra halutaan muistaa ikonisena hahmona amerikkalaisen viihteen historiassa.

Tässä kirjoituksessa esittämälläni kritiikillä ei ole mitään merkitystä, kun ajatellaan Sinatran huomionarvoa amerikkalaisuudelle. Hän on osa amerikkalaisuutta , mutta toisaalta hän on myös ollut luomassa amerikkalaisuutta.

Sinatran aikana elettiin Yhdysvaltain parhaita vuosia. Maa oli kiistaton ykkönen talouden ja hyvinvoinnin mittareilla mitattuna – ainakin keskimäärin. Sinatra on näistäkin syistä helppo samaistaa koko Amerikan menestykseen. Hän symboloi Amerikan kultaista aikaa.

Amerikkalaisen populaarikulttuurin levitessä ympäri maailman on Sinarasta muodostunut legenda kaiken ikäisille ihmisille niin lännessä kuin idässäkin.