Tätä levyä ei saa soittaa

Jake Nyman on kunnostautunut, ei kevyen musiikin popularisoijana, vaan pikemminkin sen puolitieteellistäjänä. Sanon tämä positiivisessa mielessä, sillä oma suhtautumiseni populaarimusiikkiin on juuri puolitieteellinen, historialähtöinen ja tilastokeskeinen. Populaarimusiikki monien muiden käsittelemänä on juuri sellaista, miksi se ohuimmillaan kuvitellaan eli niin höyhenen kevyttä, että sitä on katsottu voitavan käsitellä puolihuolimattomasti. Nyman on toista maata. Hänen kirjatuotantonsa on kulttuurihistoriallinen teko. Jake Nymania voitaisiin pitää Pekka Gronowin työn jatkajana.

Olen lukenut useimmat Nymanin kirjat ja tämä uusikin tuli hankittua heti, kun se ilmestyi. Tällä kertaa aiheena ovat joidenkin tahojen sopimattomiksi kokemat (populaari)musiikin yksittäiset kappaleet erityisesti radiosoitossa. Kirjan nimi ”Kielletyt levyt” (Gummerus, 2017) on tosin paljon muutakin, kun sensuurin kuvaus. Joskus Nyman tulkitsee aihetta niin levein vedoin, että pitää oikein kääntää kansilehti esiin ja muistuttaa mieleen, mikä oli kirjan nimi.

Nymanin tekstin sisällönrunsaus (kirjoittaja tosin sanoo aineiston olleen valtavasti isompi, kuin mitä tuli lopulta kirjaan) juontanee hänen valtavasta tietomäärästään ja intohimostaan kertoa anekdootteja ja niitähän musiikkimaailmassa piisaa. Kirjaa on elävöitetty suorilla lainauksialla sen aikaisten toimijoiden kirjeenvaihdosta, ja hyvä niin: dokumentaatio toimii.

”Kielletyissä levyissä” kierretään maailmaa ja käydään esimerkinomaisesti kaikissa maanosissa. Yksittäisistä maista viivytään kauimmin – myös historian näkökulmasta - Englannissa, Saksassa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Nyman käy varsinkin läntisen maailman rock- ym. musiikin historiaa ja sensurointia läpi kymmenin esimerkein. Vavahduttavin kirjan luvuista on Chileä koskeva. Musiikki voi olla vallankumouksen väline niin kuin tiedämme. Chilessä musiikin kieltäminen vallankumouksen yhteydessä merkitsi Victor Jaran käsien murskaamista ja lopulta tappamista.

Esimerkiksi Nymanin teoksen lähestymistavan laajuudesta voidaan ottaa vaikkapa Beatlesien levyjen vimmainen tuhoaminen kesken Beatlesien konserttikiertueiden 1960-luvun puolivälissä, kun John Lennon ”erehtyi” sanomaan, että Beatlesit ovat suositumpia kuin Jeesus. ”Levyjen kieltäminen” tarkoitti tässä sitä, että Beatlesien ihailijat (tai sellaisiksi väitetyt) polttivat roviolla tai särkivät yhtyeen tuotantoa. Tosin aikakirjat kertovat, että monet kaikkein suosituimmista konserteista Beatlesien kolmannella USA:n kiertueella järjestettiin juuri raamattuvyöhykkeellä, jossa vihan piti olla suurinta. Itse asiassa tämä vaihe Beatlesien uralla viime kädessä vain puolusti yhtyeen itsenäistä ajattelua, vaikka episodin vaikutuksia yhtyeen maineelle aikanaan pelättiinkin Erityisesti kristilliset tahot – ja vielä erityisemmin lahkolaiset - ovat olleet hanakoita tuomitsemaan rockmusiikin. Nuorison rappiosta on syytetty erityisesti rock and rollia, joka yllätti 1950-luvun puolessa välissä tavalliset amerikkalaiset koti, uskonto ja isänmaa -ihmiset perusteellisesti. Kirkonmiehistä nousivat eturintamaan johtajat, jotka ohjailivat seurakuntaa inhoamaan moraalittomia nuorison ihanteita.

Toinen ryhmä ovat äärisovinnaiset ihmiset, jotka pahoittavat mielensä herkästi rockin kielikuvista. Rockin sensuuri syntyy hyvin mielenkiintoisesti moraalisäännöistä. Ultrasuositussa Ed Sullivanin showssa joutuivat Sullivanin hampaisiin muun muassa The Doors -yhtye, joka lauloi kappaleessa Light My Fire ”Girl we couldn´t get much higher. Tämä ei sopinut Sullivanille. Laulettua tekstiä piti korjata niin, että sana ”higher” piti korvata sanalla ”better”. Pojat eivät noudattaneet kehotusta. Seuraus: porttikielto ohjelmaan. Rolling Stonesien taas piti laulaa ”Let´s Spend the Night Together” siten, että sanat kuuluisivat ”Let´s Spend Some Time Together”. Ja Jagger suostui – tosin esityksen aikana silmiä muljautellen, joka näkyy hyvin youtube-videolta.

Muistan itsekin esimerkiksi Beatlesien ”Pepper”-albumiin sisältyvän kappaleen ”Lucy in the Sky with Diamonds” myötä syntyneen kohun. Siitähän muodostui kirjainyhdistelmä LSD! Esimerkkejä voitaisiin jatkaa loputtomiin ja niitä itse asiassa Nyman työstääkin. Hyvin suosittu tapa tuhota levyjä näyttää olevan niiden heittäminen tulen roihuun. Kun se savukaasujen takia kiellettiin käytettiin asfalttijyrää. Samasta syystä – siirryttäessä 2000-luvulle – immateriaalimuodossa kuultavia kappaleita on vaikeaa tuhota. Ehkä keinona voisivat olla Nymanin mainitsemat tietokonevirukset ja kyberhyökkäykset.

Kirjan kiinnostavimpana antina monet kokevat varmaan kotimaisen Yleisradion hampaisiin syystä tai toisesta joutuneet kevyen musiikin äänilevyt. Nyman on säästänyt asian käsittelyn lukuun kahdeksan, kirjansa loppupuolelle. Kirjoittaja korostaa, että kysymyksessä on useimmiten olleet ”esitysrajoitukset”, harvemmin suoranaiset kiellot. Kaupan hyllyltä levyt ovat toki löytyneet. Herkullisimpia esimerkkejä esitysrajoituksista ovat Irwin Goodmanin levyt. Syntyi tavallaan itseään ruokkiva kierre, kun Yleisradio esti levyn esittämisen ja tekijäparivaljakko Irwin Goodman - Vexi Salmi käytti ”kieltolistaa” markkinointikeinona.

Monet Irwinin esitysrajoituskappaleet ovat mainioita ajankuvauksia tai minihistoriikkeja ihmisistä. Tällaisia olivat Yleisradion hampaisiin joutuneet ”Autolla Kanarian saarille” ja ”Ei tippa tapa”. Viime mainittu on melkeinpä omaelämäkerrallinen – ja alle kolmessa minuutissa kerrottuna. Soittorajoituksen perusteena oli alkoholin käytön puolustaminen. Lähes yhtä kuuluisa kuin soittokielto oli ”Tipan” omin luvin tapahtunut esityskiellon purkaminen: ”Esityskielto päättynyt 1970”, kirjotti ”PG” eli Pekka Gronow levykanteen.

Soittokielloilla on pitkät perinteet. Sota-aikoina kappaleet, jotka usein huumorin varjolla pilkkasivat Stalinia ja Molotovia, paketoitiin rauhan aikana erilleen muista äänilevyarkiston levyistä otsakkeella ”Käytöstä poistettuja levyjä”.

”Kielletyt levyt” on kiehtova aihe. Niinpä monien kappaleiden ympärille liittyy taruakin ihmeellisempiä tarinoita. Yksi kuuluisimmista on Reino Helismaan ”Suutarin tyttären pihalla”, jonka väitetty soittokielto olisi johtunut sen kuvitelluista viittauksista Alli Paasikiveen. Väite on todistamaton.

Vastaava anekdootti liittyy ”Lännen lokarin veljeen”, jonka Hella Wuolijoki muka tosissaan rikkoi eräässä yleisötilaisuudessa. Viisikymmentäluvulla kehitettiin peräti A-B-C -luokitus levyn soittokelpoisuuden ohjeistamiseksi. ”C” tarkoitti ”ei suositella soitettavaksi”. Aika aikaansa kutakin: kuusikymmentäluvun puolessa välissä merkinnät katosivat. Useimmiten soittorajoitteessa tuhon aikaan oli kysymys enemmänkin musiikin laadusta kuin sanoituksen epäsopivuudesta. Mielenkiintoista tässä on musiikkimaun vahtimisen kulttuuri, joka oli 1950-luvulla voimissaan. Niinpä Yleisradion kasvatustehtävään ei kuulunut kevyen musiikin suosiminen.

Jonkinasteinen muutos tuli vasta 1963 perustetun Sävelradion myötä. Omakohtaisena kokemuksenani voin sanoa, että varsinaista pop-musiikkia kuultiin senkin jälkeen vain harvakseltaan. Tällä pop-musiikkiin vieroksuvasti suhtautuvalla ”sensuurilla” oli paljon laajempi merkitys kuin yksittäisten levyjen kieltämisellä. Vasta vuonna 1980 käynnistyneellä Ylen Rockradiolla vastattiin kysyntään. Läheskään kaikki eivät pitäneet rockradion tulosta….. Yksi tapa osoittaa antipatiaa tietyn tyyppistä musiikkia kohtaan on paheksuminen. Sitä harjoitetaan, kun ei pystytä kieltämään kokonaan musiikinlajia. ”Omat koirat purivat”, toteaa Nyman, kun terhakkaat Ylen toimittajat Maija Dahlgren, Anneli Tempakka ja Ulla-Maija Aaltonen iskivät vihan vallassa kiinni rockradiossa esitettyjen kappaleiden sanoituksiin.

Kieltovimman jälkeen Ylen arkistoihin on hankittu aikoinaan sopimattomiksi katsottuja levyjä jälkikäteen. Näin on tehty äänilevyarkiston eheyden vuoksi. Syntyi myös päätös hankkia kaikkia Suomessa julkaistuja levyjä kaksi kappaletta levystöön.

Mielenkiintoinen vaihe Yleisradion historiassa on ns. Reporadion aika. Sopivuussäännökset palasivat uudelleen uudessa kaavussa. Tällä kertaa kappaleiden sopivuutta arvioitiin värikoodilla levyn kanteen. Jälleen kysymys oli jonkinlaisesta hyvän maun vartioinnista, jonka tehtävän Yle otti itselleen. Tämän ajattelun ”uhreina” olivat Irwin Goodmanin ohella mm. M.A. Numminen, Juha ”Watt” Vainio, Simo Salminen ja Martti Innanen. Vasemmistolainen laululiike oli heräämässä, joskin tuo aika lienee ollut herkkää sekä oikean että vasemman laidan näkökulmasta.

Mistä laulajien ja muusikoiden ja ”hyvän maun” vartijoiden yhteentörmäys johtui ja miksi se tapahtui nimenomaan 1960-luvun jälkipuoliskolla? Epäilen, että kysymys oli vanhan osin 1950-luvulta periytyneen kontrolliajattelun ja kuusikymmentälukulaisen liberaalin arvomaailman yhteentörmäyksestä. Sallivuuden rajoja testattiin.

Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin ajan henkeä kuvaava ”häkellyttävän eroottinen” ”Je t´aime…. moi non plus” (1969) sai kunnian olla viimeinen Ylessä kielletty levy. Kappale oli iso menestys maailmalla ja Suomessa (myyntitilastomme kakkonen) eikä soittokielto ainakaan vähentänyt sukseeta. Ulkomaisia levyjä ei juuri Ylessä kielletty, mutta tämä kappale oli poikkeus. Se oli pannassa myös Englannissa ja Ranskassa. Sille naureskeltiin häveliäästi sen ilmestymisen aikoihin, mutta minusta se on nyt kuultuna ennen kaikkea hyvin tehtyä eroottista musiikkia.

Virallisesti sensuuri päättyi 26.9.1972 Pekka Gronowin aloitteesta ja Eino S. Revon päätöksellä. Mutta jo tätä ennen hiljaisesti luovuttiin sensuurimentaliteetista. Nyman pitää aiheellisesti Revon päätöstä päätöstä yllättävän radikaalina tarkasteltuna ajankohdan muuta sensuurimyönteistä ajattelua vasten. Toki em. päivämäärän jälkeenkin on ollut sattumuksia, mutta palaute on tullut yleensä Ylen ulkopuolelta koskien jotain yksittäistä kappaletta.

:::::::::::::::::::::

Esitysrajoitukset ovat aina heijastuma aikakauden moraalisäännöistä tai kulttuurisista ja ideologisista ajatuksista. Olen näkevinäni Ylen sensuuritoiminnassa kasvatustehtävän lisäksi epäuskon suomalaisen yleissivistyksen tasoa kohtaan. Sitä piti viisikymmentäluvulla ja osin 1960-luvulla kohentaa Ylen toimituksen sisäisillä siveellisyyteen ohjaavilla käskykirjeillä.

Kirjan lopussa on mainiona liitteenä Ylen ym. arkistoista poimittuja aiheeseen liittyviä ”todisteita” (kirjeitä) sensuroinnista. Ehkä mielenkiintoisin on kuitenkin BBC:n laatima kiellettyjen levyjen lista Persianlahden sodan ajalta. Lienee siis aivan yleismaailmallista, että levyjen soittoa rajoitetaan. BBC:n listalla olivat mm. Jose Felicianon versio "Light My Firesta" ja John Lennonin ”Give Peace A Chance”!

Nymanin kertojan intohimo saa hänet joskus rönsyilemään otsakkeen määrittämästä aiheesta, mutta annetaan hänen kertoa, sen hän osaa.

Beatlesin legenda: ensimmäiset 50 vuotta

Ylen Teemalta tuli 2.9.2017 kaksi dokumenttielokuvaa Beatles-yhtyeen vaiheista ja merkityksestä. Ensimmäinen oli Ron Howardin kehuttu elokuvateatteridokumentti yhtyeen kiertuevaiheesta: ”The Beatles: Eight Days a Week” (USA, 2016), joka keskittyy paljolti Yhdysvaltain kiertueisiin ja vuosiin 1964-1966. Kävin katsomassa elokuvan jo aikanaan teatterissa ja nyt katsoin sen uudelleen.

Toinen dokumentti ”Sgt. Pepper´s Musical Revolution” käsitteli nimensä mukaisesti yhtyeen kuuluisan albumin ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” tekemistä. Albumi julkaistiin 1.6.1967, joten sen ilmestymisestä tuli kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta. Molemmissa keskityttiin yhtyeen uran kypsän vaiheen tuotantoon ja konserttikiertueisin kuitenkaan unohtamatta yhtyeen juuria Liverpoolin työläiskortteleissa.

Kun Beatles ilmestyi listojen kärkeen, sen jäseniltä kysyttiin ”milloin kuplanne puhkeaa”. Yhtyeen jäsenet antoivat hämmentyneitä vastauksia. Eivät he itsekkään tienneet, mutta sekä suuri yleisö että yhtyeen jäsenet itse olettivat varmaan, että ei tätä loputtomiin kestä. Eikä tietysti kestänytkään, vaikka karkeasti ottaen huippumenestystä ulottui vuodesta 1962 vuoteen 1970, paljon keskimääräistä popyhtyeiden uraa kauemmin. Beatlet eivät lopettaneet menestyksen puutteeseen, vaan päinvastoin levymyynti kasvoi loppua kohden. Konsertit loppuivat yhtyeen omasta tahdosta jo vuonna 1966 syistä, jotka käyvät hyvin ilmi elokuvasta. Se mitä kukaan ei arvannut sanokamme vuonna 1963 oli, että yhtyeen vaikutus populaarimusiikkiin ja muuhunkin musiikkiin jäi pysyväksi eikä ole mitenkään haalentunut vuosikymmenien kuluessa.

Mikä oli Beatlesin menestyksen takana? Olen käsittelyt ilmiötä jo aiemminkin mm. kirjoituksessa ”Miksi Beatles on paras?” Elokuva tuo tähän oman näkökulmansa.

Ensinnäkin Beatlesin musiikille avautui sosiaalinen tilaus. Juuri tuohon aikaan tarvittiin Beatlesin kaltaista tajunnanräjäyttäjää. Ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan jotain aivan uutta. Beatlesin ura osui 1960-luvulle, jolloin uusien ideoiden läpimurtoon suhtauduttiin vastaanottavaisimmin kuin aikaisemmin. Varsinkin Yhdysvalloissa tarvittiin uutta nuorekasta ja intoutunutta ilmiötä kaiken tapahtuneen ikävän (juuri tapahtunut Kennedyn murha, rotulevottomuudet ym.) jälkeen…. Suomessa ei välttämättä tajuta, miten kova juttu oli murtautua Yhdysvaltain markkinoille tilanteessa, jossa Englannin suurimmatkaan tähdet eivät olleet onnistuneet.

Elokuvassa keskitytään yhtyeen kiertueaikojen kiihkeimpiin vaiheisiin. Howard amerikkalaisena painottaa odotetusti Yhdysvalloissa järjestettyjä konsertteja, mutta toki tapahtumat Filippiineillä (Imelda Marcosin hampaisiin joutuminen) ja Australiassa (pelkästään maahan saapuminen keräsi yleisöä 250 000) saavat ansaittua huomiota. Euroopan konsertit jäävät vähemmälle huomiolle.

Yhtyeen jäsenten menestymisen riemu tarttuu elokuvan katselijaan. Elokuvateatteriversiossa näytettiin bonuksena yhtyeen konsertti Shea-stadiumilla New Yorkissa 55 000 katsojan edessä 15.8.1965. Siitä saa välähdysmäisen kuvan siitä hullabaloosta, joka vallitsi: yhtye ei kuullut omaa soittoaan. Stadionkonsertit olivat silloin jotain uutta eikä niihin osattu valmistautua nykyisellä tavalla – eikä olisi pystyttykään.

Mitään suurta analyysia Beatlesin menestyksen syistä ei kerrota, vaan kysymys on konserttihurmoksen ja fanien suhtautumisen kuvauksesta. Ajankohdan rotujännitteet ja kansalaisoikeusliikkeen nousu saavat jonkin verran tilaa. Elokuvan kohokohtia ovatkin Beatlesin jäsenten rotusyrjintää vastustavien radikaalien haastattelulausuntojen selvä esille tuominen. Nämä on sivuutettu aiemmissa dokumenteissa.

Elokuva on rakennettu niin, että se koostuu yhtyeen noususta huipulle, tasanteen saavuttamisesta ja turhautumisesta lopussa, kun musiikki jäi faniriehunnan alle. Yhtye olisi voinut jatkaa kiertueita määrättömästi, mutta he halusivat itse lopettaa.

Myös Lennonin tunnetusta Jeesus-lausunnosta (”olemme suositumpia kuin Jeesus”) käydyn debatin vahva esille otto puolustaa paikkaansa amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosherkkyyden kuvaajana. Tosin myöhempi historia kertoo suosion palautuneen. Tosin aikakirjat kertovat, että monet kaikkein suosituimmista konserteista Beatlesin kolmannella USA:n kiertueella järjestettiin juuri raamattuvyöhykkeellä, jossa vihanpidon piti olla suurinta. Itse asiassa tämä vaihe Beatlesien uralla viime kädessä vain puolusti yhtyeen itsenäistä ajattelua, vaikka episodin vaikutuksia yhtyeen maineelle aikanaan pelättiinkin.

Yhtyeen toimiminen muurinsärkijänä englantilaisten yhtyeiden läpimurossa Amerikan markkinoille sivuutetaan lähes kokonaan. Sen sijaan Richard Lesterin ohjaamat elokuvat saavat ansaitsemansa huomion.

Yhtye palasi vuonna 1969 ”konserttilavalle” vielä yhden kerran, kun se esiintyi perustamansa levy-yhtiön Apple Recordsin toimitalon katolla (”The Beatles Rooftop Concert) spontaanisti. Elokuva päättyy tämän konsertin kuvaukseen. Se oli Beatlesin viimeinen julkinen esiintyminen yhdessä. Vuosikymmenen vaihteessa yhtyeen jäsenet ajautuivat erilleen, mutta se on jo toisen elokuvan aihe.

::::::::::::::::::

”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band -LP muutti pop-albumeihin liittyvät säännöt”, toteaa Sgt. Pepper´s Musical Revolution -dokumentin mainio käsikirjoittaja ja juontaja Howard Goodall aiheellisesti. Sgt. Pepper on nimetty monta kertaa kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi, eikä minulla ole mitään syytä väittää vastaan.

Sgt. Pepper on konseptialbumi. Sen kappaleet soitettiin yhteen ja niillä oli yhteisiä teemoja. Jo kansikuvataide on omaa luokkaansa. Siinä oli kuvattuna historian merkkihenkilöitä Beatlesit etualalla. Laulujen sanat oli ensimmäistä kerta painettu albumin kanteen. Kansi muistetaan mainita kalleimmaksi siihen asti julkaistuista. Se oli itsessään taideteos.

Jo etukäteen levyn odotettiin räjäyttävän tajunnan, minkä se tekikin. Beatlet nousivat musiikin suurmiessarjaan. Albumin työstövaiheessa filmikamerat olivat paikalla osan ajasta, joka sekin kertoo LP:hen kohdistuneista suurista odotuksista.

Kuten Goodall muistaa mainita eivät kaikki 13 levyllä olevaa kappaletta ole jääneet historiaan, osa on varsin keveitä pop-kappaleita. Mutta kun mennään toiseen päähän, idearikkaiden sävellysten maailmaan ollaankin mestariteosten parissa. Albumi äänitettiin Abbey Roadin studioilla. Tällä albumilla studio oli todellakin osa luomisprosessia.

Kappaleiden sanoitusten aiheet ovat varsin arkisia lehtileikkeiden tai mainosten ym. teksteistä otettuja katkelmia. Andy Warhallin tapaan taidetta voidaan tehdä hyvin arkisista asioista. Albumin tekstejä arvioitiin alan asiantuntijoiden toimesta juuri päinvastoin: niissä arvioitiin olevan syvällisempiä merkityksiä, viittauksia huumeisiin ja niin edelleen.

Sgt. Pepperin musiikki on saanut vaikutteita monista musiikkityyleistä ja -tyypeistä, kuten folkista, torvimusiikista, klassisesta ja vaudevillesta. Myös erilaiset kulttuurivaikutteet ovat kuultavissa. George Martinin merkitys albumin työstämisessä on niin suuri, että viides Beatle-nimitys on täysin perusteltu. Virallisesti Martin on merkitty levyn tuottajaksi.

Levyä työstettiin vuoden 1966 lopulta lähtien viiden kuukauden ajan. Sekin on ennenkuulumatonta. Sgt. Pepper -teemasta irrotettiin kaksi siihen elimellisesti liittynyttä kappaletta kahden A-puolen singleksi. Nämä olivat ”Strawberry Fields Forever” ja ”Penny Lane”, molemmat huippusinglejä. Itse asiassa Brian Epstein hermoili, kun uuden singlen julkaisu venyi lähelle puolta vuotta. Lopulta LP:lle tulossa olleet kappaleet julkaistiin irrallaan pitkäsoittolevystä. Erityisesti Lennonin ”Strawberryn” arvo on vain noussut vuosien saatossa.

Albumin äänimaailma oli ennenkuulumaton. Se tuotettiin tuonaikaisilla melko alkeellisilla välineillä. Työmäärä oli valtava, koska musiikin jokainen kerros tuotettiin kuvaannollisesti sanottuna käsityönä.

Dokumentissa Howard Goodall keskittyy muutamiin sen mestariteoksiin. Yhdyn mieluusti näiden top-kappaleiden valinnan perusteisiin. Mukana ovat ”Lucy in the Sky with Diamonds”, ”Being for the Benefit of Mr. Kite”, She´s Leaving Home, Within You Without You ja tietenkin mahtava ”A Day in the Life”.

LP:n läpitunkevana teemana ovat Beatlien lapsuusmuistot ja tietynlainen unenomainen toteutus. Ainakin minuun on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen Mr. Kiten sirkusmaisuus, sen ”tivolimusiikki” (idea syntyi sirkusjulisteesta) ja She´s Leaving Homen venyttelevä ”herääminen”.

Albumissa on ajanhenkeä, hippieliikettä ja psykedeliaa, mutta se on paljon muuta. Goodall puhuu albumin yhteydessä kromaattisesta asteikosta, modulaatiosta, kurittomista nuoteista, kaleidoskooppisilmästä, polyfoniasta, aiolisesta kansanmusiikista, synkopoiduista tomeista, aleatorisesta sävellyksestä….. yrittäessään kuvata Beatlesin musiikkia.

Albumi oli myös kaupallinen menestys. Se oli Englannissa listoilla yhtäjaksoisesti 148 viikkoa, joista ykkösenä 27 viikkoa. Myös muualla maailmassa se oli sensaatio.

Goodallin kärsivällistä kuuntelua ja katsomista vaativa dokumentti palkitsee seuraajansa persoonallisella ja innostavalla lähestymistavallaan.

Valkoisen työmiehen nousu ja tuho

Nicholas Eberstadt kirjoitti vuonna 2016 teoksen nimeltä ”Men Without Work”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain valkoisen väestön murheellista työllisyyskehitystä. Aihe nousi arvoon arvaamattomaan saman vuoden lopulla, kun Donald Trumpin menestys nimenomaan syrjäytyneiden valkoisten amerikkalaisten äänestäjien keskuudessa osoittautui vaalit ratkaisseeksi mullistukseksi. Tietenkään vaalien tulos ei ole kirjoittamisajankohdasta johtuen mukana Eberstadtin kirjassa, mutta faktat eivät ole lainkaan vanhentuneet. Ehkä oli hyvä, etteivät vaalitulokset päässeet vaikuttamaan kirjassa esitettyihin tietoihin.

Eberstadt kiinnittää huomiota finanssikriisin järisyttäviin vaikutuksiin Yhdysvaltojen talouteen. Bkt:n kehitys osoittaa, että meni miltei neljä vuotta ennen kuin bkt saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason.

Saman tyyppinen tulos saadaan, kun verrataan työllisyysastetta, joka ennen finanssikriisiä oli sinänsä vaatimattomalla 65 prosentin tasolla, mutta on sen jälkeen vajonnut ennenkuulumattoman alhaiselle tasolle 61-62 prosenttiin. Vertailun vuoksi Suomen hallituksen tavoitetasohan on 72 prosenttia ja nykyisellään taso on hiukan alle 70 prosenttia. Olen tätä Yhdysvaltain ongelmaa tarkastellut erillisessä blogikirjoituksessa ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?” (24.8.2016). Palaan siihen vielä jäljempänä.

Kysymys on kuitenkin pidemmän aikavälin ongelmasta, sillä verrattuna toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin nimenomaan valkoisten miesten työllisyysaste on pudonnut dramaattisesti. Ikäluokassa yli 20 vuotiaat pudotus vuodesta 1948 vuoteen 2016 on ollut 86 prosentista reilusti alle 70 prosenttiin. Vuosina 2015-2016 tilanne on parantunut, mutta vain aavistuksen.

Vielä yksi lukupari: parhaassa työiässä, 25-54-vuotiaissa työllisyysaste on pudonnut vuoden 1948 94 prosentista vuoden 2015 84 prosenttiin.

Kaiken kaikkiaan puhutaan 10 miljoonan 20-64 ikäryhmän miestyöpaikan ”alijäämästä”, jos vertailutrendinä käytetään vuotta 1965. Ja samaan aikaan vallitsee 4-5 prosentin työttömyys! Työttömyysaste on hyvin lähellä täystyöllisyyttä. Mistä tämä eriparisuus johtuu?

Onko koulutus pullonkaula? Tilastot ovat osin ristiriitaisia, sillä nyt koulutuksessa on huomattavasti enemmän aikuisia ihmisiä kuin 1960-luvulla. Osin tämä selittyy sillä, että jo työssä olevat täyttävät koulutuspaikkoja. Se, että työttömätkin ovat laajojen koulutustoimenpiteiden kohteena laskee 10 miljoonan työvoiman ulkopuolella olevan määrän 9 miljoonaan.

Lähes 10 miljoonan miestyöntekijän puuttuminen ei ole näkynyt minään sokkina Yhdysvaltain työmarkkinoilla. Ei vaikka työantajat valittavat ammattitaitoisen työvoiman puutetta. Sitä he ovat nimittäin valittaneet kymmeniä vuosia.

Eberstadt nostaa esille kaksi merkittävää syytä miesten työvoimakatoon. Ensimmäinen on naisten tulo työmarkkinoille sodan jälkeen. Naisten (25-54 vuotiaat) määrä työmarkkinoilla tuplaantui aikavälillä 1948-2015.

Tilastot paljastavat kuitenkin, että syyt ovat syvemmällä. Työllisyysaste on nimittäin laskusuunnassa sekä miehet että naiset yhteen laskien noin vuodesta 2000 eteenpäin.

Toinen merkittävä syy työvoimakatoon on, että työttömien ja töissä olevien lisäksi on työvoiman ulkopuolella olevia, so. työttömiä, jotka eivät hae töitä. Työttömyysaste (joka on siis hyvin alhainen) ei kerro koko totuutta ilman työtä olevista. Ikääntyvät työtä vailla olevat on ryhmä, joka nousi presidentinvaalikampanjan yhteydessä suorastaan ykköskategorian asiaksi.

Työvoiman ulkopuolella olevien miesten osuus alkoi kasvaa jo 1960-luvun puolivälistä alkaen. Aluksi nousu oli hidasta, mutta kiihtyi sitten tavattomasti. Vuonna 2015 tällaisia parhaassa työiässä (25-54-vuotiaat) olevia oli työvoiman ulkopuolella oli 7 miljoonaa(!).

On huomattavaa, että USA poikkeaa muista samalla vauraustasolla olevista maista. Vielä 1960-luvulla Yhdysvallat oli paremmassa puoliskossa mitattaessa miesten (25-54 vuotiaat) työhön osallistumista, mutta on sittemmin romahtanut heikoimpien joukkoon (jopa lähes heikoimmaksi länsimaaksi) tultaessa 2010-luvulle.

Viittasin edellä mainitussa ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?” -kirjoituksessa Jason Furmanin artikkeliin ”The Truth About American Unemployment” Foreign Affairs -lehdessä. Tuossa blogikirjoituksessa totesin seuraavaa:

”Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.”

Nicholas Eberstadt tarkastelee työllisyysastetta hieman toisesta näkövinkkelistä ja toteaa suurimman eron olevan mustien miesten ja kaikkien muiden välillä: ero työllisyydessä on kaksinkertainen. Sen sijaan latinojen työllisyysaste on jopa hieman parempi kuin valkoisilla.

Odotetusti koulutettujen ja kouluttamattomien välillä oli suuri ero työllisyydessä. Erottavana tekijänä oli myös naimattomuus (vs. avioliitossa olevat).

Eberstadt on ottanut kirjaansa pari opponenttia, joista tässä annan puheenvuoron Jared Bernsteinille.

Bernstein korostaa, että valkoisten työelämän ulkopuolella olevien ongelma ei ole odottamaton, vaan pitkäaikainen ilmiö, johon herättiin oikeastaan vasta, kun asia vaikutti ratkaisevasti presidentinvaaleissa. Jo vuosikymmen sitten New York Times kirjoitti (työvoimasta) puuttuvien miesten ongelmasta.

Bernstein pitää suurten ikäluokkien (Baby Boomers, 1946-64) ikääntymistä (ja poistumista työmarkkinoilta) merkittävänä työllisyystilastoihin vaikuttavana tekijänä, joka Bernsteinin mielestä jää Eberstadtilta liian vähälle huomiolle.

Eberstadt ja Bernstein tuntuvat päätyvän kannalle, jossa kysynnän puutteet ovat luoneet työllisyysasteongelman. Ainakin voitaneen sanoa, että kysyntää ei ole ollut vanhentuneilla työmenetelmillä tuotetuille tuotteille. Siksi mm. miestyövaltaisella ruostevyöhykkeellä ei enää pystytty tuottamaan vientituotteita kilpailukyiseen hintaan. Uuden teknologian (esim. vesisärötys hiiliteollisuudessa) käyttöönotto vähensi dramaattisesti työvoimaa. Koska vanhentuneelle osaamiselle ei ollut enää kysyntää ja muutoinkin työvoiman osaaminen oli puutteellista, jäivät työntekijät työvoiman ulkopuolelle.

Käsittääkseni tilannetta on vaikeuttanut se, että hyvin monet Yhdysvalloissa kaupungit kehittyivät yhden tuotteen, esimerkiksi hiilentuotannon ympärille. Kun tuotantotavat automatisoituivat tai tuotteen elinkaari oli lopussa, on seurauksena ollut paikka paikoin massiivinen työttömyys tai kokonaan työvoiman ulkopuolelle jääminen.

Vaikutelmaksi jää, että hyvin pitkään – itse asiassa kymmenien vuosien ajan – ajateltiin, että kehitys kehittyy ja ihmiset löytävät paikkansa. Valkoiset duunarit eivät olleet huomion polttopisteessä. Eberstadtin kirjassakin he ovat tilastoyksikkö suuressa työelämän ulkopuolella olevassa miljoonien ihmisten armeijassa.

Donald Trump löysi heidät populististen puheidensa kohteeksi ja turhautuneet duunarit tarttuivat katteettomaan täkyyn.

Työntekijä on palkkansa ansainnut, vai onko?

Yleensä syytetään globalisaatiota ja teknologian kehitystä keskiluokan kurjistumisesta. Mutta onko asia niin? Paul Krugman käsittelee taannoisessa kolumnissaan (What Will Trump Do to American Workers?”, 21.8.2017) asiaa normaalia monipuolisemmin. On selvää, että Trumpin lupaus taistella tavallisen työmiehen puolesta on jo tähän mennessä epäonnistunut. Työpaikkoja ei voi palauttaa. Lupaukset olivat yhtä tyhjän kanssa.

Samalla on paljastunut Trumpin käänteisen Robin Hood -politiikan koko karmeus. Jo Hillary Clinton varoitti, että Trump yrittää lähihistoriassa jo monta kertaa epäonnistunutta trickle-down -valumisteorian soveltamista nyky-Yhdysvalloissa. Trickle-downin tavoitteena on keventää suurituloisten verotusta sillä oletuksella, että tuloja ohjautuu (sijoitustoiminnan ym. kautta) pieni- ja keskituloisten hyväksi. Näin ei ole tapahtunut ennen eikä näin tapahdu nytkään.

Ongelmana Trumpin kohdalla on, että hänen uudistuksensa ja samalla vaalilupauksensa eivät ole edenneet hänen toivomassaan pikatahdissa. Demokraattien lisäksi republikanit ovat heittäneet kapuloita rattaisiin tajutessaan, että Trumpin politiikalla kongressipaikat ovat katkolla ensimmäisen kerran jo ensi vuoden välivaaleissa.

Veronkevennykset piti toteuttaa ”perumalla Obamacare” eli tekemällä terveydenhuoltouudistuksesta halvempi, jolloin verotusta olisi voitu keventää. Samalla olisi tingitty valtavasti terveydenhuoltouudistuksen kattavuudesta. Vakuutusturva olisi hävinnyt 20 miljoonalta ihmiseltä kuin tuhka tuuleen. Ei käy, totesivat kongressin jäsenet osin yli puoluerajojen.

Trumpin epäonnistumiset lainsäädännön läpiajossa ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Krugman ei lainkaan kiellä globalisaation roolia, ei myöskään teknologisen kehityksen roolia, mutta toteaa, että Yhdysvalloissa tapahtunut ideologinen muutos työntekijän asemassa ei ole toteutunut muualla kehittyneessä maailmassa läheskään samassa mittakaavassa. Mistä on kysymys? Krugman ottaa esimerkiksi kuorma-auton kuljettajat, jotka ennen kuuluivat keskiluokkaan. Eivät kuulu enää: heidän inflaatiotarkistetut palkkansa ovat pudonneen kolmanneksen verrattuna 1970-lukuun! Suurin pudotus tapahtui Reaganin presidenttikaudella.

Globalisaatio ja teknologinen kehitys eivät ole romahduttaneet kuljettajien palkkoja, ne ovat leikkautuneet ammattiyhdistysten alasajon ja sääntelyn vapauttamisen seurauksena. Seurauksena on ollut työvoimapula.

Kysymys ei ole pelkästään keskiluokan palkkojen alenemasta, vaan myös tuloerojen kasvusta. Toinen Krugmanin esimerkki kuvaa palkkakehityksen toistaa reunaa: sääntelyn purku rahamarkkinoilla on vaikuttanut tehokkaasti pankkiirien palkkojen räjähdysmäiseen nousuun tulodesiilien yläosissa.

Tästä tullaan Trumpin lupauksiin työväestölle. Trump on yrittänyt virkanimityksillään vaikuttaa työläisten asemaan, mutta päinvastaiseen suuntaan, mitä ihmiset odottivat hänen kampanjansa perusteella. Onneksi osa virkanimityksistä on epäonnistunut niihin kohdistuneen vastustuksen takia, joten tilanne ei ole päässyt huononemaan.

Kansakunnan edistyksellisten voimien ei kannata kuitenkaan tuudittautua siihen, että Trump lepää laakereillaan. Krugman toteaa inhorealistisesti, että ”niin kauan kun hän on virassaan, hänellä on valtaa jatkaa niiden työläisten pettämistä, jotka tukivat häntä vaaleissa”.

Ruotsi-ottelu 2017

Rökäletappio siitä tuli eikä se ollut edes yllätys. Puhun yleisurheilumaaottelusta Ruotsi-Suomi 2017. Myötätuntoni on urheilijoiden puolella, he yrittivät parhaansa. Mutta tosiasiat on tunnustettava: maaottelu käytiin rääppiäistunnelmissa.

Jo nimi Ruotsi-ottelu ikonisuudessaan kuulostaa hiukan vanhahtavalta. Yleisurheilun asema on ollut aiemmin niin merkittävä, että käsite ”Ruotsi-ottelu” yhdistetään automaattisesti yleisurheilumaaotteluun. Tänään voitaisiin puhua mieluummin jääkiekosta, koripallosta tai lentopallosta, joissa on edetty aimoharppauksin.

Helppoa ei tule olemaan joukkueurheilulajeillakaan, sillä suuren yleisön nälkä kasvaa syödessä: halutaan nousukierteen jatkuvan, kuten viime kevään jääkiekon MM-kisoissa saatiin havaita.

Mitkä ovat päällimmäiset ajatukset juuri päättyneestä Finnkampenista? Yleisömäärä on ollut pitkään vaatimaton Ruotsissa pidetyissä maaotteluissa. Suomessa SUL on saanut niin suuret tulot, että maaottelua on voitu puolustaa sillä. Mutta kuinka kauan? Vielä 2016, kun ottelu käytiin sattuneesta syystä Tampereen Ratinan stadionilla (ensimmäistä kertaa Helsingin ulkopuolella!) yleisöä oli yhteensä 30 000 ja lauantai oli loppuunmyyty. Kaukana takana päin ovat kuitenkin ajat, jolloin Helsingin stadion täyttyi molempina päivinä.

Entä jos maaottelu pidettäisiin alkukesästä? Ei käy, sanovat monet. Perinteet velvoittavat ja monen urheilijan kesä loppuu tähän kamppailuun. Vanhat toimimattomat periaatteet kannattaa kuitenkin murtaa. Se on eri asia löytyykö kilpailukalenterista tilaa tälle ottelulle. Tähtäisin itse ajankohtaan viikkoa ennen juhannusta.

Nyt käydyssä maaottelussa on vedottu siihen, että Suomella oli paljon loukkaantumisia. Tästä aiheutuikin iso määrä poisjääntejä ja osa mukana olleista kilpaili puolikuntoisena. Toisaalta Ruotsilla oli myös paljon poisjääntejä ja veikkaan, että osa johtui yksinkertaisesti siitä, että maaottelu ei tarjoa riittävästi haastetta.

Panin merkille, että Ruotsin joukkue oli parsittu kasaan osittain mestaruuskilpailujen sijoilla 4-6 olleista urheilijoista, vaikka mestaruuskisat käytiin vain viikkoa ennen maaottelua. On tietysti vaikea tietää, mistä tarkalleen oli kysymys, mutta epäilen motivaatio-ongelmaa joissakin tapauksissa.

Monelle urheilijalle maaotteluun pääseminen ja siinä menestyminen on edelleen iso asia eikä heiltä pidä viedä iloa. Kun jälleen on kuultu tutkimustietoa siitä, miten laajaa dopingin käyttö on ollut suurkilpailuissa – kyselytutkimukseen perustuen – ei ole ihme, että moni rehellinen urheilija asettaa päämääränsä realistisemmin. Tässä mielessä Ruotsi-ottelu on juuri sopiva tavoite monelle rehdille urheilijalle. Ruotsi-maaottelu – lähtökohtaisesti – käydään rehelliseltä pohjalta.

Monesti on tullut todettua, että osa niistä lahjakkuuksista, jotka tyypillisesti hakeutuivat ennen yleisurheilun pariin ovat nyt joukkuelajeissa, kuten jääkiekossa. Samoin lahjakkuuksia hakeutuu uusien lajien pariin, jossa huipulle pääsy vähäisemmän kilpailun vuoksi on helpompaa. Yleisurheilu huipulle pyrittäessä on sentein ja sekunnein mitattavaa raastavaa yksilöurheilua, jossa yhden huippulahjakkaan ihmisen ympärille on rakennettava tukitiimi, joka vie panoksellaan urheilijaa kohti maanosan tai maailman kärkeä. Tällaisiin uhrauksiin on yhä harvempi valmis.

Iloinen asia nyt käydyssä maaotteluryppäässä oli poikien ja tyttöjen voitokkaat ottelut. Taustalta on nousemassa uusia kykyjä, joista osa ehkä on valmis taistelemaan tiensä huipulle. Ainakin kokeneemmilla on tarjota tietoa siitä, mitä uhrauksia maailman huipulla tarvitaan. Haasteena on, miten saada nuorten ikäluokan harjoitteluinto kestämään aikuisiälle ilman loppuun palamista tai loukkaantumista.

Hain ottelusta erillisiä ilonaiheita varsinkin sen jälkeen, kun tilanteet stadionilla kääntyivät meille tappioksi. Topi Raitanen on ilman muuta yksi lahjakkaimmista yleisurheilijoistamme. Hänestä loistaa ulospäin urheilullisuus ja tuloshakuisuus, jolle ei ole toistaiseksi näkyvää lakipistettä näkyvissä.

Kiinnitin myös huomiota urheilu-uralleen paljon uhraavaan kestävyysjuoksija Robin Ryynäseen, jolla oli olemuksessaan vanhan hyvän ajan valoisuutta ja uskoa omiin kykyihin.

Naisista Viivi Lehikoinen on selvä ehdokas maailman huipulle, jos vain onni on myötä. Nuoret pikajuoksijat Samuli Samuelsson ja Samuli Purola ovat esimerkkejä kuinka pohjoisestakin voi nousta huippulahjakkuuksia pikajuoksuun. Nuoret seiväshyppääjänaiset (ja miksei miehetkin) ovat valmiina nousemaan huipulle. En tässä yritä luetella läheskään kaikkia, joihin huomio kiinnittyi, mutta seurataan kehitystä.

Loukkaantumisten määrä on ollut poikkeuksellisen suuri. Onko asialle jotain tehtävissä terveydentilan seurantaa tiivistämällä? En tiedä. Tämä on askarruttanut erityisesti tänä kesänä, kun olosuhteet muutoinkin ovat olleet epäedulliset: märkää, kylmää ja (vasta)tuulta on piisannut.

Onko urheilijoillamme enää asiaa maailman huipulle?

Manageri Jukka Härkönen osui varmaan oikeaan sanoessaan, että yleisurheilu on maailman huipputasolla geneettisesti lahjakkaiden ihmisten temmellyskenttä. Tästä voisi jatkaa, että yleisurheilu on levinnyt yhä laajemmalle maailmalla. Uudet kansakunnat kokevat ylevän tunteen omien menestyessä - sen saman, minkä Suomi aikanaan.

Lontoon MM-kisat osoittivat, että varsinainen kansainvälinen huippu ei ole terävöitynyt. Doping-kontrolli on mahdollisesti leikannut huipputulokset monien lajien osalta pois, mutta taso oli korkea muilta osin. Yllättäviä voimasuhteiden muutoksia tapahtui. Mistä oli esimerkiksi kysymys, kun jamaikalaiset pikajuoksijat romahtivat, ja miksi valkoiset urheilijat etenivät mustien kustannuksella? Ehkä doping-kontrollilla on osuutta asiaan.

Tuskinpa lakkaan seuraamasta yleisurheilua niin kauan kuin henki pihisee. Muistot ja tämän päivän nuoret, siinäpä vanhan piristys.

Kuka uhkaa ja ketä?

Palaan vielä Niinistön Washingtonin vierailun jälkipyykkiin eräältä osin. Kirjoitin blogikirjoituksessa kriittiseen sävyyn suomalaisen toimittajan kysymyksestä Donald Trumpille koskien USA:n auttamishalua, jos Suomeen kohdistuu (sotilaallinen) uhka. Suora lainaus kirjoituksestani ”Rutiinivierailu Washingtonissa” (30.8.2017): ”Suomalaisen toimittajan (STT) kysymys, jossa hän kysyi tulisiko Yhdysvallat apuun, jos Suomi olisi uhattuna sai Trumpilta ympäripyöreän vastauksen, niin kuin saattoi olettaa. Kysymys oli mielestäni naiivi eikä siihen tietenkään tästäkään syystä tullut konkreettista vastausta. Kyllä Trump tällaiset viritykset hallitsee eikä ole vietävissä. Tältä osin presidentti oli hyvin valmennettu avustajien taholta.

Jostakin syystä – tilaisuuden tullen – varsinkin jotkut suomalaisen median edustajat kärkkyvät tilaisuutta saada joku (virkamies tai poliitikko) myöntämään, että Venäjä on uhka.”

Kirjoitukseni laadinnan jälkeen Erkki Tuomioja kirjoitti samasta toimittajan kysymyksestä ja arvosteli sitä noloksi tai hävettäväksi.

En ehkä itse käyttäisi Tuomiojan sanoja, koska media niin hysteerisesti reagoi itseensä kohdistuvaan arvosteluun, mutta itse asiasta olen Tuomiojan kanssa samaa mieltä. Em. blogikirjoitukseeni viitaten en ymmärrä, miksi pitäisi heittäytyä pelokkaaksi ja heikoksi tilanteessa, jossa meitä ei uhata. Tai miksi meidän pitäisi heittäytyä säikyiksi missään tilanteessa?

Näillä kysymyksillä luodaan ihmeellisiä käsityksiä Suomen tahdosta puolustautua siinä teoreettisessa tilanteessa, että Suomi olisi hyökkäyksen kohteena. Tällainen tilanne taas voi syntyä vain mittavan kansainvälisen konfliktin yhteydessä. Kaiken kaikkiaan em. puheet ovat melkoista varjonyrkkeilyä, josta pitäisi edetä konkreettisiin yhteistyökysymyksiin suurvaltojen välillä ja Suomen mahdolliseen rooliin niissä.

Niinistö sanoi, Ylen TV1:n Ykkösaamun haastattelussa selkeästi, että ”meillä turvallisuusperiaate ei lähde siitä, että Yhdysvallat auttaa Suomea”. Myös Natoon ja EU:hun Niinistön kanta on varsin realistinen. Nekään eivät ole Suomen turva. Tästä voi päätellä, että luottaminen itseen on tärkein argumentti arvioitaessa kansakunnan turvallisuutta. Tämän ajattelun tukena käytetään sitten kumppanuutta, Ruotsi-yhteistyötä jne.

Niinistön kannanotot on helppo allekirjoittaa.

Mielenkiintoista on esimerkiksi tarkastella kahta nyt Itämeren alueella käynnistyvää sotaharjoitusta keskenään. Ruotsin Aurora 2017 -sotaharjoituksesta ja Venäjän Zapad 2017 -sotaharjoituksesta Helsingin Sanomat (3.9.2017) toteaa, että Ruotsi kumppaneineen harjoittelee oman alueensa puolustamista, mutta Venäjä taas varautuu torjumaan Naton hyökkäystä oman alueensa ulkopuolella. Voisin kommentoida toteamalla, että Ruotsi on pieni valtio ja Venäjä on suuri valtio. Ikään kuin ohimennen toimittaja Kari Huhta toteaa, että Venäjän harjoitukset edelsivät asevoimien käyttöä Georgiassa vuonna 2008 ja Ukrainassa 2014.

Niinistö totesi tätä asiaa koskeviin uteluihin suurin piirtein, että sotaharjoitus on sotaharjoitus.

PS

Erkki Tuomioja vastaa Hesarin mielipidepalstalla 3.9.2017 median itseensä kohdistamiin moitteisiin (Tuomiojan pidettyä nolona STT:n toimittajan kysymystä Donald Trumpille koskien lupausta saada apua Yhdysvalloilta Suomen ollessa uhattuna). Media ärtyi prinsessanherkästi puolustamaan toimittajan esittämää kysymystä. Osana Tuomiojan arvostelua HS väitti, että Tuomioja on harannut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjauksia vastaan ja tuntee nyt niistä huonoa omaatuntoa.

Tuomioja vastaa ja piruillessaan kääntää asetelman päinvastaiseksi todeten mielipidepalstalla, että Helsingin Sanomien lukijoiden ”olisi tärkeää saada tietää, miltä osin Helsingin Sanomat haraa näitä (ulko- ja turvallisuuspoliittisia) linjauksia vastaan, ja mikä sen niistä poikkeava turvallisuuspoliittinen agenda on”.

Kyllä mediankin on syytä itsekriittisesti tarkastella omia ratkaisujaan eikä aina torjua pahantuulisesti itseensä kohdistuvaa arvostelua väärämielisenä tai vaikkapa poliitikon huonosta omastatunnosta johtuvaksi.

Työväki ja sivistystahto monen totuuden maailmassa

Kun tulee ikää ja saa elää nousee yhdeksi avainajatukseksi omille juurille hakeutuminen. Tämä on tapahtunut omalta osaltani kahdessakin mielessä. Ensinnäkin oma työurani tapahtui paljolti sivistystehtävissä. Toiseksi olen yrittänyt kartoittaa omaa henkilöhistoriaani niistä lähtökohdista, jossa ponnistelin itseni sivistämisen kautta eteenpäin elämässä. Haasteenani ovat olleet siis itseni ja toisten sivistäminen! Varmuuden vuoksi keskityn seuraavassa ulkoiseen sivistystehtävään, en niinkään sydämen sivistystehtävään.

En tartu tässä vähäisempään asiaan kuin kansakunnan sivistystehtävään. Eräs tämän ajattelun symboli on Akateeminen kirjakauppa. Se on ollut minulle läheinen paikka, sillä pelkästään menemällä sisälle tuohon arvokkaaseen miljööseen tuntee itsenä aimo annoksen viisaammaksi.

Mitä sanoo Akateemisen entinen johtaja Stig-Björn Nyberg nyt? Hän muistelee Ylen haastattelussa 24.8.2017 haikeasti ja harmistuneena menneitä aikoja ja toteaa kirjanimikkeiden romahdusmaisen vähenemisen. Vielä 1990-luvun alussa Akateemisesta löytyi 140 000 eri nimikettä. Nyt määrä on noin 20 000! Akateeminen ei ole enää jotain erityistä, se on ”vain” tavallinen kirjakauppa. No, ehkei sentään, jotain entisestä hohdosta on jäljellä. Käyn siellä säännöllisesti.

Nyberg esittää syyksi Akateemisen romahtamiseen hallinnollisia syitä. Miksipä ei, mutta muutos on toki syvällisempi. Kirjakaupan merkitys on pienentynyt kaikkialla maailmassa. Kun kävin muutamia vuosia sitten New Yorkissa, oli yksi kiinnostavimmista kohteistani kuuluisa Barnes&Noble -kirjakauppa(ketju). Vaikeuksissa on sekin ollut.

Kirjat ja lehdet ovat molemmat haasteiden edessä digitaalisuuden maailmassa. Digitaaliset lehdet ovat ehkä nousussa, mutta kirjakauppojen teosten digitaaliversioiden myynti odottaa vielä aikaa parempaa... Verkkokauppa jyllää.

Digitaalisuus sivistää omalla tavallaan, mutta epäily on, että sen kautta tyydytään liian paljon twitter-ilmaisuun, jolla yksinkertaistetaan maailmankuvaa. Tämä on paradoksaalista, koska internet tiedonhankintalähteenä on ylivoimainen.

::::::::::::::::::::::::::

Työurastani suuren osan tein aikuisopetuksen maailmassa. Kansalaisopistoista osa perustettiin aikoinaan työväenopistoina. Kun vanhoja nimiä on sittemmin muutettu kansalaisopistoiksi tai jollekin muulle nimelle, jossa ei ole sanaa ”työväen”, on yleensä todettu, että ”ei sillä ole mitään merkitystä”. Ei tavallaan olekaan, sillä oppilaitosryhmä ei muuttanut nimenvaihdoksen myötä luonnettaan, mutta jotain se kertoo alkuperäisen nimen vierastamisesta. Nyt on jäljellä enää muutamia työväenopistoja: Pori, Tampere, Karkkila….

Työväenopistoliikkeen kunniakas tehtävä oli viedä sivistystä tavallisille työtä tekeville ihmisille ilman ideologista painotusta. Siinä ne ovat täyttäneet paikkansa mainiosti.

Vanhan vasemmistolaisen ajattelun ytimessä oli sivistysihanne. Usein lähtökohdat työväestön opillisille sivistykselle olivat ankeat. Mutta valtava halu oppia uutta esimerkiksi jokaiseen kuntaan vähitellen levinneessä kansalaisopistossa kannusti eteenpäin. Mistä tässä kaikessa on ollut kyse muutamien kymmenien vuosien ajanjaksolla? Tietenkin suuresta onnistumisesta. Paitsi, että päästiin eroon esimerkiksi kolkoista siirtotyömaista, kohennettiin myös ratkaisevalla tavalla työväen elinehtoja ja toimeentuloa. Työväenpuolueissa voidaan ehkä tänä päivänä kysyä onko onnistuminen sitä, että tekee itsensä tarpeettomaksi.

Nyt keskiluokkaistuneen työväen äänistä taistelevat kaikki puolueet oikeistoa myöten. Puolueet haluavat ”työväen presidentin” ja olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Aikakautensa tulkki Matti Kurjensaari totesi kirjassaan ”Jäähyväiset 50-luvulle” oivaltavasti: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa”.

Kurjensaaren ajattelu perustui jakovaran käsitteeseen. Oli mitä jakaa. Työväki oli kuninkaantekijän paikalla vuosikymmeniä. Matti Kurjensaari näki jo 1950-luvulla, kuinka vasemmisto oli orastavan nousun ohjaamana porvarillistunut ja yksilöllistynyt. Miten säilyttää sisäisesti vasemmiston solidaarisuustavoitteet, jos vaurastuminen ja yksilöllistymiskehitys etenevät ripeään tahtiin?

Vasemmiston taakkana on historia, joka on niin uljas hyvinvointiyhteiskunnan luomisineen. Samalla monien kansalaisten irtautumisprosessi vasemmistolaisuudesta on edennyt ripeästi. Porvarilliset puolueet ovat omaksuneet hyvinvointiyhteiskuntamallin ”parhaat” piirteet. Kukapa ei väittäisi olevansa köyhän asialla? Mikä jää vasemmiston tehtäväksi?

Konservatiiviset, porvarillistuneet vasemmistolaiset saivat tilaisuuden irtautua sdp:stä ja osin vasemmistoliitosta, kun politiikan markkinoille ilmestyi Timo Soinin perussuomalaiset.

Liberaali vasemmisto taas on löytänyt vihreät väylänä politiikkaan osallistumiselle korvauksena tyytymättömyydestä varsinkin sdp:hen. Vihreät ovat saaneet otteen kaupunkien vasemmistoliberaaleista.

Populistinen työväen oikeistokonservatismi ja vihreä ”epäpoliittisuus” ovat repineet palasia sdp:n ja vasemmistoliiton vanhasta kannattajakunnasta. Jäljelle on jäänyt sinänsä vaikuttava 1/3 – 1/4 osa vaaleissa äänestäjistä, jotka ovat pysyneet perinteisissä vasemmistopuolueissa. Haasteena sdp:lle on leimautuminen änkyrävasemmistoksi, jota vastustajat hyödyntävät säälimättä kampanjoissaan. Kokoomus on saanut rauhassa säilyttää peruskannattajajoukkonsa, noin 20 prosenttia äänestäjistä. Sitä ei näytä uhkaavan mikään, sillä se on omaksunut ”riittävän määrän” hyvinvointiyhteiskuntaa. Leikkauspolitiikka ei heiluta kannattajakuntaa, sillä sieltä löytyy vahvin tuki hyvinvoinnin kaventamiselle resurssivajeiden uhatessa.

Keskusta ja sdp jäävät kaksikoksi poliittiseen keskustaan (ml. keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto), mutta liikkumatila on pienentynyt. On pyrittävä muiden tontille , koska nämä ”muut” ovat tulleet keskustan ja sdp:n tontille. On siis vastaiskun paikka. Tänä päivänä törmätään jylläävän globalisaation keskellä siihen, että ei ole elintasoa laajentavaa jaettavaa, ja puolueet ja etujärjestöt suhtautuvat asiaan realistisesti. Sivistystarve vaatii kuitenkin resursseja, sillä panostukset on mahdollista muuttaa tuotoiksi.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin vasemmistokonservatismista, jolla olen kuvaillut hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä (tai kehittämistä varustettuna riittävillä resursseilla) tarkoittavaa politiikkaa. Nykyinen vasemmisto on osin juuri tällä linjalla.

Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” on jakautunut kahtia. Varsinainen perussuomalaiset-puolue on lähempänä oikeistokonservatismia kuin vasemmistokonservatismia. Siniset ovat taas liimautuneet porvariston kylkeen niin tiiviisti, että heillä on vaikeuksia erottua profiililtaan keskustasta tai kokoomuksesta. Tilaa on poliittisella kentällä liian vähän.

Sivistysaate on jäänyt kuitenkin puolitiehen. Kokonaisvaltainen yhteiskunnan ote on rapautumassa tai ainakin sitä uhkaa rapautuminen.

Yhtenäiskulttuuri on käsite, jota ei voi erottaa hyvinvointiyhteiskunnasta. Ehkä yhtenäiskulttuurin ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmässä päästiin lakipisteeseen 1980-luvulla. Juuri nyt myös yhtenäiskulttuuria murtavat trendit voimistuvat. Kansansivistystyö yhtenäiskulttuurimuodossa on horjumassa.

Yhtenäiskulttuurin mureneminen on yhteydessä tiedonhankinnan valinnanvapauden laajenemiseen, joka on periaatteessa hyvä asia, mutta haasteeksi nousee ”totuuden jakautuminen”, kun jokainen tiedontuottaja tiedonlähteiden eriytyessä tuottaa omaa (räätälöityä) versiotaan totuudesta valikoivalle kuulijakunnalle.