Sisällissodan alkamiseen johtanut tapahtumakulku

Suomen itsenäistymiskehityksen tapahtumat ja sisällissotaan johtanut kehitys ovat edelleen vähintäänkin erilaisten painotusten kohteena historioitsijoiden keskuudessa. Rintamat jakautuvat hyvin pitkälle vasemmisto-porvaristo -akselilla. Antero Jyränki tuo esille kriittisen piristävän näkökulman aiheeseen kirjassaan ”Suurvaltojen välissä. Suomen 100 vuotta” (Art House, 2017). Keskityn tässä - asian ajankohtaisuuden takia - välittömästi sisällissotaa edeltäviin tapahtumiin Jyrängin tarjotessa näköalan tapahtumiin ja jätän kirjan kokonaisarvion toiseen kertaan.

:::::::::::::::::

Valtalaki oli Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslaintasoinen laki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta Suomen suuriruhtinaskunnassa siirrettiin eduskunnalle.

Valtalakia ajoivat varsinkin sosiaalidemokraatit, mutta tukea tuli myös porvaripuolueilta.

Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut Venäjän väliaikainen hallitus katsoi eduskunnan ylittäneen valtuutensa ja hajotti Suomen eduskunnan 31.7.2017 lain suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella. Tämä lisäsi vasemmiston ja oikeiston keskinäistä katkeruutta Suomessa syksyllä 1917.

Ns. hajotusvaaleissa lokakuun alussa 1917 porvaripuolueet saavuttivat enemmistön paikoin 108-92. Muodostettiin senaatti (hallitus) pelkästään porvarillisista jäsenistä. Jyränki tuo mielenkiintoisella tavalla esille, kuinka lähellä oli myös toinen mahdollisuus eli ensimmäinen punamultahallitus (linjalla Edvard Gylling-Santeri Alkio).

”Jyrkistä jyrkimmän” P.E. Svinhufvudin valinta senaatin puheenjohtajaksi sinetöi porvarivallan. Sovinnon säilyttämisen kannalta patamustan porvarin valinta ei ollut hyvä ratkaisu, joskaan henkilövalinnoille ei kannata panna aivan ratkaisevaa merkitystä.

Vasemmiston tavoitteena oli antaa pontta aiemman, vasemmistoenemmistöisen eduskunnan vaatimuksille vahvistaa valtalaki, kunnallislaki, kahdeksan tunnin työaika sekä lait torpparien vapauttamisesta ja maan hankkimisesta tilattomille. Kun näihin vaatimuksiin suhtauduttiin torjuvasti, vasemmisto käynnisti yleislakon 13.11.1917. Lakon väkivaltaisuudet pelästyttivät monia kansalaisia ja käänsivät poliittista kannatusviisaria porvariston suuntaan.

Marraskuun lopulla eduskunta myönnytyksenä vasemmiston muutosvaatimuksille hyväksyi kunnallislain ja lain kahdeksan tunnin työajasta. On helppoa sanoa, että tehtiin kyllä oikeansuuntaisia ratkaisuja, mutta ne olivat riittämättömiä. Vielä rohkeampi uudistamispolitiikka olisi voinut tehota jännittyneessä tilanteessa.

Vasemmisto joka tapauksessa turhautui tappioista. Maahan saapuneen Josef Stalinin kannustaessa sos.dem. puoluekokous radikalisoitui. Jyrkkää linjaa kannatti kuitenkin vain noin puolet osallistuneista Seurauksena oli ideologinen kahtiajakautuminen. Seuraavassa vaiheessa sitten porvarillisen senaatin ehdotus itsenäisyysjulistuksesta hyväksyttiin 6.12.2017 eduskunnassa äänin 100-88. Samaan aikaan syntyi ehdotus uudeksi tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi. Jälleen eduskunta jakautui, sillä vasemmisto kannatti ”puhtaasti eduskuntavaltaista järjestelmää”, kun taas porvarit painottivat vahvoja presidentin valtaoikeuksia. Maalaisliiton vasemmistoa myötäilemä kompromissi oli tässä vaiheessa vahvoilla: oikeiston kannattaman vahvan presidentin valtaoikeuksia rajattiin. Käsittely jäi kesken, ja kun asiaan palattiin sisällissodan jälkeen voitti vahvan presidentin vaihtoehto.

Itse asiassa – kuten Jyränki korostaa – päädyttiin 80 vuotta myöhemmin lähelle em. kompromissia. Meni siis kymmeniä vuosia ennen kuin edustuksellisen demokratian toimivuuteen ilman presidentin vahvoja valtaoikeuksia jaksettiin uskoa. No, nyt on sitten alettu vaatia presidentin toimivallan lisäämistä….

Punaiset aloittivat sisällissodan, toteaa Jyränki selkeästi. Sitten hän menee syihin: luokkajakoinen yhteiskuntajärjestelmä, ihmisten räikeä eriarvoisuus, työttömyys, inflaatio, elintarvikepula ja nälänhädän pelko. Näin syntyi kumoukselle altis mieliala. Sitten hän lisää: ”Niillä, jotka kumousta johtivat, oli kuitenkin omat (pidemmälle viedyt) tavoitteensa, joiden toteuttamiseen vallanotolla pyrittiin”.

Vasemmiston enemmistön kanta näytti vaihtelevan vuoden 1917 jälkipuoliskolla: välillä maltilliset näyttivät perivän voiton, välillä taas radikaalit olivat vahvoilla. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mitä lähemmäs vuodenvaihdetta tultiin sitä vahvemmaksi kävi radikaalien asema. Malli löytyi itärajan takaa, kun bolsevikit pääsivät voitolle. Suomalaiset ääriainekset rohkaistuivat bolsevikkien menestyksestä.

Mielestäni kaikki olisi voinut kuitenkin kääntyä parempaan suuntaan. Vaikka Suomessa oli vaikeaa, emme olleet Venäjän kaltaisessa vallankumouksellisessa tilanteessa. Olisivatpa Väinö Tanner ja Santeri Alkio voineet löytää toisensa!

Jyränki lainaa Oiva Ketosen teosta ”Kansakunta murroksessa” (1983), jossa viitataan yläluokan haluttomuuteen muuttaa yhteiskuntaa ajan vaatimusten mukaan. Teoksen mukaan kahtiajakautuminen oli syvällä vanhassa yhteiskuntamuodossa. Suurin vastuu kuului ”yhteiskunnan ylemmän kerroksen haluttomuudelle korjata olemassa olevia epäkohtia”. Erityisen vahvasti Ketonen moittii ruotsinkielisen yläluokan asenteita: toimittiin määrätietoisesti työväkeä vastaan, kun taas suomalaisilla puolueilla oli ymmärrystä työväestöä kohtaan vuosisadan vaihteessa.

Radikaalivasemmiston irtautuminen maltillisista konkretisoitui heti vuoden 1918 alussa, kun (vähemmistössä olleet) punakaartit julistautuivat omaksi puolueekseen. Porvarillinen eduskunta lisäsi löylyä valtuuttamalla senaatin toimiin ”lujan järjestysvallan luomiseksi maahan”. Kaikki toivo rauhanomaisesta ratkaisusta meni, kun jouduttiin vihan kierteeseen. Suojeluskunnat järjestäytyivät samassa tahdissa punakaartien kanssa. Jyränki toteaa oleellisen asian: vailla lain suomaa pohjaa suojeluskunnat korotettiin julkisiksi järjestysvallanpitäjiksi.

Vielä niin myöhään kuin 19.1.1918 sosiaalidemokraattien puolueneuvosto oli selvästi vallankumousta vastaan. Vähemmistöön jääneet kuitenkin agitoivat paikalle ”laajennetun puoluetoimikunnan” ja väkivaltainen kumous sai puollon. Katsottiin, että senaatti toimillaan loi uhkatilanteen radikaalien olemassaololle.

Sdp:n eduskuntaryhmän selvä enemmistö vastusti radikaaleihin toimenpiteisin ryhtymistä, mutta johdon ottikin toimeenpaneva komitea. Se teki vallankumouspäätöksen ja antoi liikennekannallepanomääräyksen. Punainen lyhty kumouksellisen toiminnan alkamiseksi nostettiin Työväentalon torniin Helsingissä. Pääkaupungin keskeiset hallinnolliset rakennukset otettiin punakaartien haltuun yhdessä päivässä.

Entä valkoisten puolella? Kyllä valmistautuminen oli silläkin puolella pitkällä. Helsingissä oli sotilaskomitea vuodesta 1915 lähtien, jonka johtoon ajan koittaessa nousi Mannerheim. Svinhufvud pyysi, että Mannerheim ottaisi vastuun sodankäynnistä. Valkoisten sotilaallisten toimien keskuspaikaksi valikoitui Vaasa.

Sodan syttymisvaiheessa rintamalinja kulki Porin, Tampereen, Heinolan ja Lappeenrannan kautta Viipurin pohjoispuolelta Laatokan rantaan. Venäläiset joukot pysyivät sivussa taisteluista. Vapaussota-nimitys tuntuu tästä johtuen liioitellulta. Valkoisella puolella oli tarkoituksenmukaista korostaa taisteluja venäläisiä vastaan, vaikka siitä ei ollutkaan kysymys.

Molemmilla puolilla sotilasjohto toimi joltisenkin itsenäisesti suhteessa poliittisen johtoon. Tässä ei ole kuitenkaan tarkoituksena käydä sotatilanteita läpi. Onnettomuus – sisällissota - oli tapahtunut tosiasia ja sitoi molemmilta puolilta rintamajoukkoja 70 000-80 000 miehen (ja naisen ) verran.

Antero Jyrängin panos historiankirjoitukseen näkyy erityisesti hänen perehtyneisyydessään valtiosääntöoikeudellisiin ja kansainvälisen oikeuden kysymyksiin, mutta kirja toimii hyvin myös Suomen historian kertauskirjana.

Trump saa kannatuksensa rasismista ja seksismistä

Donald Trump on omaksunut erittäin rasistisen asenteen maahanmuuttajia kohtaan. Eikä ainoastaan maahanmuuttajia kohtaan, vaan myös jo maassa asuvia etelästä tulleita siirtolaisia kohtaan. Tähtäimessä ovat erityisesti laittomasti maahan tulleet. Tässä ei ole mitään uutta eikä yllättävää.

Eivätkö kuitenkin aiemmatkin presidentit ole suhtautuneet laittomiin siirtolaisiin kriittisesti? Kyllä, mutta nyt on mukana Trumpin periaatteellinen asenteellisuus ja kompromissihaluttomuus. Republikaanit ja demokraatit näyttäisivät kyllä keskenään löytäneen kompromissin, jonka avulla edetä.

Tilanne juontaa juurensa osin jo Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalitaistelusta, jossa Clintonin väitettiin laiminlyöneen ruostevyöhykkeen työläiset, jotka ovat katkeroituneet, kun palkat ovat reaalisesti olleet paikallaan kymmeniä vuosia. On tapahtunut pahin mahdollinen: vanhentunein taidoin varustetut työläiset ovat jääneet teollisuuspaikkakunnilla tyhjän päälle. Juuri näitä ihmisiä Trump lähestyi vaalikampanjassaan katteettomin työpaikkalupauksin. Juuri näiden ihmisten huomioiminen jäi Hillary Clintonilta vajaaksi. Muutamat ruostevyöhykkeen osavaltiot ratkaisivat vaalin Trumpin eduksi, vaikka Clinton sai koko maassa kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump.

Trump siis lupasi hankkia työt takaisin, joka oli jo lupauksen antovaiheessa epärealistinen ajatus. Trump on kääntänyt asetelman toisin päin: hän on tehnyt siirtolaisista työväestön ”vihollisia”. Vieväthän siirtolaiset valkoisen valkoisen työväestön työpaikat , kuuluu väite.

Laura Saarikoski kysyy kolumnissaan ”Trumpin rasismi ei kannattajia kiinnosta” (13.1.2018) ”miksi duunarien asemaa ei voisi parantaa sortumatta rasismiin”. Aseman parantaminen on vaikeaa sosiaaliturvan niukkuuden takia, mutta oleellisempaa on uudelleenkoulutuksen vajaus ja ihmisten kiinnostumattomuus kehittää osaamistaan. Duunarit ovat jääneet oman onnensa varaan. Saarikosken kysymys on toissijainen sen takia, että Trumpin politiikka on epärealistista: se ei vastaa työntekijöiden osaamishaasteisiin.

Vastaus Saarikosken kysymykseen on yksinkertainen: koska Trump ei voi palauttaa työpaikkoja hän yrittää estää kilpailevan työvoiman tulon maahan muurin avulla ja poistaa maasta siellä jo olevat (laittomat) siirtolaiset. Kysymys ei ole pelkästään laittomista siirtolaisista, vaan Trumpin asenteesta yleensä värillisiä vähemmistöjä kohtaan. Tästä seurasi yksi Trumpin kuprulausunnoista, kun hän ilmoitti haluavansa norjalaisia siirtolaisia eikä afrikkalaisia ”persläpiä” maahan.

On totta, että Trumpin kannattajissa on paljon sellaisia, joille Trumpin ruokoton kielenkäyttö sopii. Vallitsee pattitilanne, koska yhteiskunnan ote vaikeasti työllistettäviin on hauras eikä tarvittaviin toimenpiteisiin ole halua. Näin Trumpin käteen on jäänyt rasistinen luotaantyöntävä suhtautuminen muualta (latinot, mustat) Yhdysvaltoihin muuttajia kohtaan.

Hiukan hurskaasti Saarikoski toteaa, että ”työväen ja vähemmistöjen oikeudet eivät sulje toisiaan pois”. Trump pitää kuitenkin vastakkaista illuusiota yllä politiikassaan.

Saarikoski toteaa, että ”Obaman kaudella syntyi ehkä harha, että lamasta oli noustu ja rasismi lyöty”. Uskookohan itsekään tähän lauseeseensa? Obaman aikana luotiin 15 miljoonaa työpaikkaa, bkt käännettiin finanssikriisin jäljiltä nousuun ja työttömyys laski 10 prosentista alle viiden. Kyllä Obaman kaudella noustiin lamasta! Oikeastaan Trumpin kauden hyvä kehitys on suoraa jatkumoa Obaman aikaisista toimenpiteistä. Mitä Trump on oikeastaan tehnyt hyvän talouskehityksen hyväksi?

Mitä tulee väitteeseen, että ”rasismi on lyöty”, niin kaikki ovat voineet todeta, kuinka suurelle joukolle amerikkalaisia mustan presidentin nousu valtaan oli yksi amerikkalaisen polarisaation tärkeimmistä syntylähteistä: Obaman ihonväri oli monille amerikkalaiselle valkoiselle liikaa. Rasismia ei lyöty Obaman aikana, vaan se jopa paheni mustan presidentin noustessa valtaan. Trump olisi tehnyt palveluksen Yhdysvalloille, jos olisi jatkanut Obaman toimenpiteitä rotusorron vähentämiseksi, mutta hän on tehnyt juuri päinvastoin ja syyllistänyt ”muunrotuiset” amerikkalaisten väitetystä pahasta olosta.

Saarikoski toteaa, että ”demokraatit vieraannuttivat keskilännen duunarit, jotka ratkaisivat vaalit”. Tässä on vinha perä, mutta väite on yksinkertaistettu. On totta, että Bill Clinton yritti saada puolisonsa vaalitaistelun loppusuoralla vierailemaan vaa’ankieliosavaltioissa, mutta Hillary Clinton kieltäytyi.

Se oli virhe. Tähän asetelmaan sisältyy kuitenkin monimutkainen asiayhteyksien ristiriita, joka saa minut epäilemään, että ”duunareiden” Washingtonin eliitin vastaisuus oli paljon syvemmällä kuin pelkästään ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuvaa. Clintonin virhe oli, että hän käytti alentavaa nimitystä Trumpin huijaamista ihmisistä antaen ymmärtää, että he ovat harhaanjohdettua vaalikarjaa.

Lienee totta, että demokraattien ydinkannattajien ja Yhdysvaltain väestön laajojen kansalaispiirien välillä vallitsee kuilu. Demokraattien ohjelmat ovat liian etäisiä moraalisine pohdintoineen tavalliselle duunarille. Ei teekutsuliikkeen kannattajia kiinnosta presidentin inhottava rasismi, vaan hänen lupauksensa pistää asiat kuntoon, mitä se sitten tarkoittaakin.

Saarikoski on oikeassa todetessaan, että suuri osa Trumpin kannattajista suhtautuu välinpitämättömästi presidentin rasistisiin ja seksistisiin kommentteihin. Muut asiat ovat tärkeämpiä. Kaiken taustalla on jyrkkä – jo 1990-luvulla alkanut – eri kansalaisryhmien välinen poliittinen ja taloudellinen polarisaatio. Sen kutistamiseksi pitäisi tehdä valtavasti töitä. Valitettavasti Trump työskentelee päinvastaisten tavoitteiden puolesta.

Kuka ampuu ensin?

Ilta-Sanomat (asialla toimittaja Arja Paananen) kysyi lehdistötilaisuudessa Moskovassa 15.1.2018 ulkoministeri Sergei Lavrovilta, kuka ampui Mainilan laukaukset. Lavrovin mukaan ei ole diplomaattien asia pohtia tai ratkaista, kuka alkoi ampua ensin.

Lavrov viittaa historioitsijoihin, joiden tulee ratkaista asia. Jottei jäisi epäselväksi, niin tämän kirjoittaja kuuluu siihen suureen, suureen enemmistöön, jonka mukaan Mainilan laukausten ampujasta ei ole mitään epäselvyyttä. Kysymys oli lavastuksesta.

Ilta-Sanomat viittaa viime aikoina Venäjän mediassa olleisiin talvisodasta kertoviin julkaisuihin, jotka ovat suomalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta olleet joko virheellisiä tai jopa valheellisia. Oikeammin pitäisi sanoa, että Venäjällä on ollut monenlaista tietoa asiasta, sekä totuuteen pyrkivää että suurvaltaideologiaa markkinoivaa.

Lavrov esitti yhteisen komission perustamista – ei pelkästään Mainilaa vaan koko talvisotaa koskien - jolta odotettaisiin ilmeisesti ratkaisua myös Mainilan laukausten ampujaan. Ei se varmaa ole, että komission osapuolet olisivat yhtä mieltä keskusteltavista asioista. Venäjä käyttänee argumentteinaan tilannetta, jossa silloin oltiin eli Neuvostoliito ei luottanut Suomen kykyyn pitää puoliaan. Suomi tosin kuului Saksan kanssa sovitusti (elokuu 1939) Neuvostoliiton etupiiriin, mutta silti neuvostoliittolaiset epäilivät Saksan aggressiota jossain vaiheessa. Neuvostoliitolla oli kuitenkin syksyllä 1939 Saksan lupa hyökätä Suomeen ja se käytti tilaisuutta hyväkseen marras-joulukuun vaihteessa. Kansainvälisen oikeuden kannalta tässä ei ole mitään epäselvää: Neuvostoliitto syyllistyi ensin provokaatioon Mainilassa ja toimi sitten talvisodan hyökkääjänä.

Onko uskottavaa, että Venäjä taipuu Suomen kannalle komissiossa? Ei ainakaan ilman myönnytyksiä, jotka liittyvät tuonaikaiseen kansainvälispoliittiseen tilanteeseen ja epäluottamukseen suurvaltojen välillä. Suomi haluaa pitää esillä välitöntä syytä sodan syttymiselle, kun taas Venäjä painottaa ”suurta kuvaa” tapahtumien kulusta. On todennäköistä, että mahdollisen komission työstä tulisi kompromissi ilman lopullista totuutta. On kyseenalaista kannattaako näistä lähtökohdista perustaa komissiota.

Todella suuressa kuvassa Mainila on meitä suomalaisia kiinnostava tärkeä episodi, mutta Venäjä-Neuvostoliitto haluaa pitää yllä käsitystä, että hyökkäys Venäjän kimppuun on tullut yleensä lännestä (ensin Ruotsi 1600- ja 1700-luvulla, sitten Napoleonin Ranska, sen jälkeen Saksa ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta Hitlerin Saksa). Venäjälle tämä länsiaggression säännönmukaisuus on vallitseva totuus.

Suomi on tässä ollut välikappale ensin Ruotsin osana, sitten sijaiskärsijä Napoleonin sotien aikaan, kun Ranska ei saanut Ruotsia mukaan mannermaasulkemukseen muutoin kuin painostamalla Venäjän anastamaan Suomen. Suomen heimosotureiden rooli Venäjän sisällissodassa 1917-1922 oli pyrkiä valkoisen Venäjän armeijoiden siivellä luomaan Suur-Suomi.

Talvisodan alla (1938-39) Neuvostoliitto pyrki estämään Suomen liittoutumisen Saksan kanssa luottamatta Suomen vakuutuksiin. Sitten tapahtui tuo historiallinen keikaus, kun Saksa ja Neuvostoliito elokuussa 1939 liittoutuivat keskenään ja Neuvostoliito pyrki kerta kaikkiaan ratkaisemaan välit suomen kanssa talvisodassa, tosin huonolla menestyksellä, johtuen Suomen ankarasta vastarinnasta ja siitä, että Neuvostoliitto aliarvioi Suomen iskukyvyn.

:::::::::::::::::::::

Joillakin tahoilla Suomessa on valtava halu löytää eri suuntiin sojottavia näkemyksiä Suomen ja Venäjän suhteissa ja tarvittaessa otetaan historia taistelutantereeksi. Nytkään en ymmärrä, miten Mainilan laukaukset liittyvät juuri tämän päivän tilanteeseen – muutoin kuin että hakemalla haetaan aiheita, joissa näkemykset mahdollisesti käyvät ristiin.

Nato-keskustelussa on tämä sama vire. Keskustelu ei ole keskustelua, jos keskustelu ei koske Suomen liittymistä Natoon. Jos ei keskustella Natoon liittymisestä vallitsee ”keskustelemattomuuden tila”. Kansan enemmistön mielipide on kuitenkin aivan selvä: selkäytimeen on jäänyt ikuinen muisto, miten näissä sodissa Suomen on yleensä käynyt: ei huonosti, mutta ihmisuhrien määrä on ollut jättimäinen. On opittu elämään kohtuullisesti sovussa Neuvostoliito-Venäjän kanssa. Siksi tavallinen kansa ei halua kriisiyttää suhteita liittoutumalla Naton kanssa.

Jälleen on meneillään liittoutumisvyörytys. Natosta tehdään väkisin vaalikysymystä Ruotsissa ja Suomea houkutellaan mukaan tilanteessa, jossa suomalaisten suuri enemmistö ei halua sotilaallista liittoutumista. Pidän kylläkin erittäin epätodennäköisenä, että Ruotsi liittyisi Natoon seuraavan kuuden vuoden aikana ja sen jälkeenkään.

Joka tapauksessa Ruotsin kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson kertoi Sälenistä käsin sosiaalidemokraattienkin kannan muuttuvan Nato-kysymyksessä kielteisestä myönteiseksi, josta puolustusministeri Peter Hultqvist aiheellisesti närkästyi: ”meillä ei ole mitään aikeita hakea Nato-jäsenyyttä!”. Ollaan siis tilanteessa, jossa omia mielipiteitä syötetään toisten ajatuksiksi! Ruotsin kokoomus yrittää siinä sivussa ”ruotsittaa” Suomen.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg kävi Sälenissä antamassa lausuntoja, joiden mukaan on turha kuvitella, että apuja tulee, jos ei liity Natoon. Että tällä tavalla.

Mitä tulee kolmenkymmenen viime vuoden kehitykseen, niin Nato on Venäjän heikkoutta hyväkseen käyttämällä edennyt Venäjän rajoille, johon Venäjä on vastannut osin puolustuksellisesti (tai vastahyökkäyksellisesti) ja osin suurvalta-asemaansa pönkittäen. Jälleen kerran Venäjälle annetaan tekosyy aggressiivisuuteen Naton (= lännen) laajenemispolitiikan avulla.

Minulla ei ole harhakuvia Venäjän olemuksesta. Tilaisuuden tullen se käyttää edellytyksiään hyväkseen, mutta en suostu vetämään Ukrainan ja Krimin tilanteesta suoria johtopäätöksiä Itämerelle niin kuin monet haluavat tehdä. Kaikenlainen hysteria ja paniikki ovat pahasta.

Eksyinpä kauas Mainilan laukauksista! No, ehken sentään. Jos konflikti uhkaa on lukemattomia mahdollisuuksia ampua ”Mainilan laukauksia” - niin idässä kuin lännessäkin. Kysymys on siitä, halutaanko jännityksen lisääntyvät vai voittavatko rauhantahtoiset pyrkimykset.

Demokratian kyllästymispiste

Miksi suuri joukko ihmisiä haluaa johtajakseen henkilön, joka käyttää suvereenia valtaa muihin ihmisiin? Miksi oppositiosta on tullut niin vastenmielinen osa järjestelmää, että siitä halutaan eroon? Puhun tässä nyt ensisijaisesti autoritääriset maiden käytännöistä, mutta ollaanpa varovaisia: kyllä liberaaleissa demokratioissakin ääntään nostavat johtajan asemaa korostavat tahot. Joillakin tahoilla liberaali demokratia on niin huonossa hapessa, että aletaan lähestyä 1940-luvun alkua, jolloin edustuksellinen demokratia oli ajautunut kriisissään niin pitkälle, että aidosti demokraattisia maita oli enää kymmenkunta (Suomi oli aivan rajoilla).

Seurasin TV:stä dokumenttia ”Nainen Mussolinin takana” (8.1.2018/Yle), joka kertoi Mussolinin vaikutusvaltaisesta juutalaisesta rakastajattaresta Margherita Sarfattista (1880-1961). Sarfattilla oli huomattava vaikutus Mussolinin politiikkaan. Hän oli pitkään Mussolinin henkilökohtainen harmaa eminenssi Italiassa. Välit viilenivät ja lämpenivät moneen otteeseen, mutta lopullinen ero johtui Mussolinin omaksumasta Hitler-sympatiasta ja (myöhään käynnistyneistä) juutalaisvainoista. Juutalainen Sarfatti sysättiin syrjään älyllisistä voimavaroistaan huolimatta - tai ehkä juuri sen takia.

Mikä oli Sarfattin ajattelussa oleellista? Hän halusi ”parempaa kansallismielistä fasismia”, ei Hitleriin kelkkaan heittäytymistä. Ehkä suurimman pettymyksen Sarfatti koki, kun havaitsi, että henkisillä arvoilla ei ollut mitään merkitystä Mussolinille, vain voimalla. Elämänsä loppupuolella – sodan jälkeen - hän tunnusti, että ”me luulimme parlamentaarista demokratiaa hyödyttömäksi, silti se on parhaamme”. Mutta pitikö kaikki diktatuurin kauheudet kokea ennen tuota johtopäätöstä? Monessa paikassa ollaan nyt samassa tilanteessa: autoritäärisyys viehättää yli kaiken ja saa demokratian näyttämään voimattomalta. Sarfatti projisoi Mussoliniin ihannejohtajan ominaisuudet, joita hän jumaloi. Hän sai tilaisuuden ”muotoilla” ajoittain ilman selvää päämäärää olevaa suurta johtajaa haluamakseen. Kaikki turhaan….

Myös nationalismi kasvoi Sarfattin kannustamana: tavoitteena oli Italian uusi nousu uuden kansallismielisen hengen saattelemana. Diktatuuria ja nationalismia ei voida erottaa toisistaan. Vaikka Mussolini työnsikin rakastajansa syrjään, omaksui Mussolini kansallismielisyyden johtotähdekseen. Sarfattin mielestä Mussolini petti liikkeen ruvettuaan veljeilemään Hitlerin kanssa: ”minä”, Il Duce nousi Italian edelle! Naiivisti Zarfatti kuvitteli Mussolinin diktatuurin hyödyttävän italialaista nationalismia. Fasismin perinne on nationalismin taustalla ja se on myös oikeistoradikaalien liikkeiden sytyttävänä voimana tänä päivänä. Nationalismin vaikutus tekee oikeistoradikalismista uhan demokratialle ja maailmanrauhalle.

Ehkä on vain myönnettävä, että historian aaltoliikkeessä kansanvaltaisten järjestelmien ja autoritäärisyyden painoarvo vaihtelee. Historia ei pääty kansanvallan tilaan. Enintään päästään siihen, että demokratia säilyy joissakin pisimmälle kehittyneissä yhteiskunnissa.

::::::::::::::::::::

Yliopiston lehtori Markku Sippola esittelee Kanava-lehdessä 8/2017 oikeistosuuntausta erityisesti nuorten keskuudessa ja löytää kaksi olettamaa oikeistosuuntauksen vahvistumisesta Euroopassa: toinen on epäluottamus vasemmiston tarjoamaa sosiaali- ja talouspoliittista mallia kohtaan ja toinen epäselvemmin määritettävissä oleva ”ajan henki”: yhteiskunnallinen ilmapiiri lisukkeineen on ollut vaikuttamassa nuorison poliittiseen suuntautumiseen.

Sippolaa mukaillen voidaan todeta, että jos ajatellaan läntistä ja itäistä Eurooppaa vastinpareina, niin toisaalta on ollut käytettävissä kokemus kymmenien vuosien ajan kehitellystä hyvinvointiyhteiskunnasta, joka nyt on haasteiden edessä. Toisaalta yhtälailla käytettävissä on ollut kokemus romahtaneen Neuvostoliiton jälkeisestä ideologisesta tyhjiöstä, jota on täytetty oikeistolaisilla autoritäärisillä poliittisilla mielipiteillä ja rakenteilla.

Aivan kuin politiikka olisi tempaistu pois joidenkin maiden kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut.

Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa.

Erityisesti Saksassa, Itävallassa, Puolassa, Unkarissa, Tsekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Serbiassa ja Kroatiassa nuoriso on hiukan varioiden omaksunut eriasteisesti - Itä-Euroopassa voittopuolisesti - oikeistolaisen maailmankatsomuksen. Nämä suuntaukset voivat tarjota johtopäätökset tapahtuneelle kehitykselle.

Mutta muutakin on tapahtunut.

Otan tässä esimerkiksi wieniläisen äärioikeistolaisen Generation Identityn tavoitteet (Yle TV1:n Perjantai-ohjelma 15.12.2017). Wieniläisen äärioikeistoliikkeen suuri pelko kohdistuu ”siirtolaisvyöryyn ja islamisaatioon”. Ulkokuori strategiasta on omaksuttu vasemmistolaisesta aktivismista (muita yhtymäkohtia vasemmistoon ei sitten olekaan). Tärkeintä on herättää jatkuvaa huomiota ja keskustelua. Käytävän polemiikin välineiksi ja polttoaineeksi tarjotaan banderolleja ja iskulauseita.

Tämä uusi nuori oikeistolainen suunta on ottanut tehtäväkseen puolustaa ”eurooppalaisia demokraattisia arvoja” muidenkin ideologioiden puolesta. Äärioikeisto on sisäistänyt eräänlaisen pelastajan roolin, joka vetoaa erityisesti pieneen, mutta aggressiiviseen ryhmään nuoria.

Propagandistiseksi iskulauseeksi wieniläinen äärioikeisto on noitunut ”väestönvaihdon”, jolla pelotellaan valkoista enemmistöä. Avainasia näyttää olevan ”me-hengen” esilletuonti. Korostetaan niitä taisteluja, joita eurooppalaiset ovat käyneet vuosisatojen varrella vieraita valloittajia vastaan. Me-henki sisältää eurooppalaisen ylivertaisen hengen, sen kulttuurin, valistusfilosofian ja klassisen musiikin puolustamisen ulkoista vihollista vastaan.

Mitenkähän on tuon me-hengen kanssa? Eurooppalainen 1900-luku on täynnä sotia ja me-henki oli todella kaukana ideologisesti ja poliittisesti. Jokaisella kansakunnalla oli oma me-henkensä.

:::::::::::::::

Meillä Suomessa aggressiivinen oikeisto on äärimmäisen ohuen kannatuksen varassa, mutta siirtymää on tapahtunut myös perinteisissä poliittisissa kansanliikkeissä. Populismi (asioiden yksinkertaistaminen) on voittanut alaa. Suomalaisen autoritäärisyyden lähteitä on kaivettava syvältä. Yritetäänpä! Olen pannut merkille, että Kekkosen kaltaisen johtajan kaipuu on kasvanut. Täysin sivuseikoiksi on julistettu Kekkosen arveluttavat menettelytavat vallanhankinnassa. On vain tartuttu johtajavaltaisuuden olemukseen.

Sattumaa ei liene sekään, että oikeistokonservatiivi P.E. Svinhufvudista on kirjoitettu juuri elämäkerta. Rakastetaan luovuttaa valta jollekin ylimaalliseksi koetulle henkilölle ilman kritiikin häivää. Vastaavasti suomalaisen tasavaltalaisen demokratian isää K. J. Ståhlbergia tuskin mainitaan, kun luetellaan parhaita presidenttejämme. Vain historiaa syvemmin tuntevat asettavat Ståhlbergin hänelle kuuluvana asemaan kansakunnan isien joukossa.

Populistisen oikeiston (mukaan lukien radikaalioikeiston) vyöry ei ole vielä ohi Euroopassa. Sitä pitävät yllä erityisesti maahanmuutto ja islamofobia, mutta myös edustuksellisen demokratian koettu selkeytymättömyys ja pyrkimys viedä EU:ta liitovaltion suuntaan.

Pikkukaupunkien taantuminen ja romahtaminen?

Paul Krugman pohtii tuoreessa New York Timesin kolumnissaan ”The Gambler´s Ruin of Small Cities” (30.12.2017) pikkukaupunkien kohtaloa. Hän tarkoittaa otsakkeen pikkukaupungilla maaseutumaista yhteisöä (meillä voitaisiin puhua koreilematta maalaiskunnasta), joka on nähnyt parhaat päivänsä. Tällaisia löytyy vaikkapa Appalakkien vuoriston liepeiltä Yhdysvalloista, mutta myös sydänalueiden lähistöltä. Suomessa niitä löytyy pilvin pimein koko Suomen alueelta.

Talousmaantiede on Krugmanin vanha tutkimusalue, jonka ympärille hän kehittää uuden kolumninsa. Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä keskustelu lainehti ellei peräti riehui valtoimenaan aiheen ympärillä. Onhan katsottu, että syrjään jääneiden pikkukaupunkien syrjäytynyt väestö ratkaisi vaalit. Niin tai näin, on mielenkiintoista verrata omia mielikuvia Krugmanin teeseihin. Hän katsoo, että megacityt tarvitsevat - voidakseen hyvin - yhä vähemmän ympärillä olevia pikkukaupunkeja. Hän jopa kysyy, mitä varten – modernissa taloudessa - pikkukaupungit ovat olemassa. Mitä tarkoitusta ne palvelevat?

Sen sijaan megacityt tarvitsevat toisia suuria megakaupunkeja. New York tarvitsee Lontoota tai Tokiota tai Shenzheniä. Helsinki tarvitsee Tukholmaa tai pienemmässä mittakaavassa Tallinnaa. Samalla nämä kaupungit kilpailevat keskenään. Aiemmin pikkukaupunkien roolina oli ruokkia isoja kaupunkeja, jolloin ne tekivät olemassa olostaan tärkeitä. Nyt monet ovat taantuneet ja Yhdysvalloissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä Suomessa. Meillä todennäköisesti valtion tasausjärjestelmät vaikuttavat eroja tasoittavasti.

Megakaupungistumista on edesauttanut korkeatasoista osaamista vaativien työpaikkojen siirtyminen suurkaupunkeihin. Esimerkiksi ohjelmointityö keskittyy asukastihentymiin. Klusterirakenteet kiihdyttävät kehitystä: ne luovat kumulatiivisesti uusia työpaikkoja. Globalisaatio on vienyt työpaikkoja, mutta myöskin luonut niitä, koska kansainväliset yhteydet vaativat lainsäädännön ja olosuhteiden tuntemista (talous, verotus, sääntely, markkinoiden ymmärtäminen jne.). Korkeimmin palkatut työt kuitenkin todennäköisimmin jäävät kehittyneiden maiden suurkaupunkeihin.

Teknologiakehitys on yksi syy suurkaupungistumisen eduille: ei tarvita enää aiempia määriä fyysisiä tehdasrakennuksia (Google, Facebook, Twitter…..).

Linkit suurkaupunkien ja maaseudun alihankinnan ja maatalouden välillä ovat ohentuneet, joskaan eivät katkenneet. Maatalouden keskittyminen on osin kaventanut sen suhteellista osuutta. Maaseudun antipatia suurkaupunkeja kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut kaikkialla, joten se ei ole mikään Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittynyt uusi teema.

Silti monet pikkukaupungit menestyivät teollisuuden avulla erikoistumalla johonkin tuotannon alaan. Luonnonvarojen läheisyys saattoi olla yksi syy menestykseen. Jotkut uudet toimialat lähtivät lentoon, jotkut muut päätyivät umpikujaan. Ero suurempiin kaupunkeihin on siinä, että suurilla kaupungeilla monipuolisina keskuksina oli varaa epäonnistua, kun taas pikkukaupungeissa siihen ei ollut varaa.

Edellä mainittu kehitys alkoi paljon ennen globalisaatioita, vaikkakin globalisaatio on kiihdyttänyt trendiä. Samaan aikaan bulkkityö on kadonnut Kaukoitään. Jää nähtäväksi, miten käy korkeatasoisten suurta taitoa vaativien työtehtävien. Pystyvätkö kehittyneet maat pitämään nämä työpaikat?

::::::::::::::

Mutta tarvitseeko Helsinki ”pikkukaupunkia” nimeltä Mäntsälä (kotipaikkani, 60 km pohjoiseen Helsingistä). Samalla kun Helsinkiin perustetaan hightech-yrityksiä, ovat teollisuusalueet Helsingin sisällä muuttuneet teollisuuden sijasta asumisen paikoiksi. Suurteollisuus, suuret teollisuuslaitokset sijoittuvat hiukan loitommalle suurkaupunkiympäristöstä. Mutta ne eivät siirry periferiaan maaseutumaiseen ympäristöön kauas asukastihentymistä ja hyvistä logistisista yhteyksistä, vaan Helsingin kehysalueille hyvien kuljetusyhteyksien varrelle.

Mäntsälä on vanhastaan ollut vahva asumiskunta omakotitaloalueineen. Joitakin ovat houkutelleet ”hevostilat” (tai muu väljä erillään asuminen) , mutta suurin osa sijoittuu Mäntsälään muodostuneisiin uusiin ”kyliin”, joista useimmat sijoittuvat ydinkeskustan välittömään tuntumaan. Tämä kaikki käy havainnollisesti ilmi Hesarin tuoreesta vanhoja ja uusia kyliä koskevasta grafiikasta (30.12.2017): Mäntsälä on vanha ”kylien kunta”, mutta – kuinka ollakaan – se on uusien määritysten mukaan juuri nyt enemmän kylien kunta kuin koskaan.

Samaan aikaan eräänlaisena rinnakkaisilmiönä asumiskunnalle Mäntsälästä on muodostumassa työssäkäyntikunta suurien teollisten tai logististen yritysten sijoittuessa kuntaan. Kuin varkain ilmestyi tilasto, jonka mukaan Mäntsälän kunta on koko maan ykkönen tieliikenteen tavarankuljetussuoritteessa (EK:n selvitys). Muutosta kuvaa se, että Mäntsälä oli aivan kärjessä 1970-luvulla linja-autoliikenteen määrässä.

Julistamaton taistelu asukkaista jatkuu ja on saanut uusia muotoja: suurkaupunki vai puutarhakaupunki kehysalueella? Muutostrendi on pitkään ollut meneillään: Helsingin kaltaiset suurkaupungit eivät enää vieroita ihmisiä, vaan vetävät päinvastoin ihmisiä puoleensa. Näin jatkuukin, jos Helsinki ei hinnoittele asumista pois ihmisten ulottuvilta. Kehysalueelle muutossa puutarhan raapiminen ei enää ole ainoa autuaaksi tekevä asia: Mäntsäläänkin muutetaan enemmän omakotialueille uusiin taajamiin, ”kyliin” - pienille tonteille.

Vuorovaikutus siis jatkuu suurkaupungin ja sen lähiympäristön välillä. Mutta Krugman on oikeassa siinä, että maaseutumaista ympäristöä uhkaa taantuminen: ihmiset ja palvelut pakenevat suurempiin keskuksiin.

Kuin tilauksesta tuli työ- ja elinkeinoministeriön tutkimusjohtajan Heikki Räisäsen arvio nykytilanteesta Suomessa (Talousanomat, 6.1.2018): ”Meillä työmarkkinat toimivat tehokkaasti vain muutamilla seuduilla. Ne ovat yliopistokaupungit ja niiden ympäristö. Iso osa maata on työmarkkinoiden kannalta sellaista, että siellä tapahtuu aika vähän. Työmarkkinat toimivat tehokkaimmin kaupungeissa. Siellä on monipuolista työvoiman tarjontaa ja silloin niihin voi syntyä myös uusia työpaikkoja. Tämä vaikuttaa siihen, minkälaisille alueille yritysten kannattaa investoida”.

Minun Vietnamini

Teemalla näytetään suursarjaa Vietnamin sodasta. Sarja on peräti kymmenosainen. Alkuperäisessä dokumentissa erilliset osat ovat elokuvan mittaisia, Suomessa kukin osa on typistetty tunnin mittaiseksi. Se on harmi historiasta syvällisemmin kiinnostuneen kannalta, emmehän tiedä, mitä valintoja toimitustyössä on tehty. Dokumenttisarjan tekijät Ken Burns ja Lynn Novicki ovat kunnostautuneet aiemminkin perusteellisten dokumenttiaiheiden työstäjinä.

Vietnamin sota liittyy omaan henkilöhistoriaani sillä tavalla, että sotahan oli ensimmäinen varsinainen TV-sota ja meille lapsuudenkotiin TV hankittiin juuri sopivasti sodan alla. Se sota, jonka me tunnemme Vietnamin sotana käynnistyi elokuussa 1964 (ns. Tonkinin lahden välikohtaus), mutta tositoimet (sodan eskaloituminen, kuten silloin sanottiin) alkoivat vasta seuraavan vuoden alussa. Sota syöpyi nuoren poikasen mieleen, enkä voi välttyä ajatukselta, että sillä on ollut vaikutusta myöhempiin mielipiteisiini esimerkiksi sotilaallisesta liittoutumisesta.

Vietnam on klassinen esimerkki sodasta, joka oli ”helppo” aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Aina vuoteen 1967 saakka sodalla oli itse asiassa vankka kannatus amerikkalaisten enemmistön ajatuksissa. Mutta sitten tapahtui käänne: uhrilukumäärä kasvoi ja sodasta ei näyttänyt tulevan loppua. Sotaa kesti niin kauan, että siihen ehti varmaan turtua, ei kuitenkaan uhreihin ja se ratkaisee. Vietnamin sota maksoi ehkä 1,5 miljoonan ihmisen hengen, joista amerikkalaisia sotilaita oli 58 000.

TV-sota toi ”sinkkiarkut” -käsitteen niin murskaavan tehokkaasti TV-katsojien mieleen, että siitä eteenpäin visusti varottiin näyttämästä sotilaan kotiin saapumista arkussa, ts. sodan todellisuus ensin näytettiin ja sitten sen näyttämistä kaduttiin. Viimeisistä Lähi-Idän sodista ei yksityiskohtia uhreista ole haluttu näyttää.

Alkujakson perusteella sotaa ja sen juuria eritellään riittävän analyyttisesti. Sota oli siirtomaasota, se oli sisällissota ja se oli kylmän sodan ”rintamasota” ilman rintamaa. Sotaa käytiin sissistrategialla, jossa ei antauduttu rintamasotaan eikä se olisi ollut mahdollistakaan.

Avoimeen sotaan ei lähdetty ilman varmahkoa tietoa voitonmahdollisuudesta. Amerikkalaiset kehittivät sodankäyntivälineeksi ”etsi ja tuhoa”-strategian. Amerikkalaisten materiaalinen ylivoima oli kuitenkin aina ensisijalla: sen oletettiin ratkaisevan sodan. Näin ei käynyt. Vietnam ei ollut maailmahistorian ensimmäinen sissisota, mutta oli se kuuluisimmasta päästä. Aina kun amerikkalaiset käynnistävät uudet sotatoimet jossakin päin maailmaa palautetaan mieliin Vietnamin kokemukset.

Korkean teknologian Yhdysvallat joutui tilanteeseen, jossa sissit pitivät viidakkokylää halussaan yöllä ja amerikkalaiset etelävietnamilaisine liittolaisineen päivällä. Sota synnytti uhreja paljolti siksi, että ei tiedetty kenen puolella kukin oli ja tappaa piti varmuuden vuoksi. Oikeus otettiin omiin käsiin.

Entä omakohtaisesti, miten näin sodan? Muistikuvat omista tuntemuksista ovat haalenneet, mutta rehellisesti sanottuna olin aluksi jotenkin sen kuvan vaikutuspiirissä, jonka amerikkalaiset TV-yhtiöt alunpitäen halusivat välittää: Phantomeja, napalmia, voima viehättää. Mutta siten paloi ihmisnahkaa ja kylvettiin lentokoneesta kasvimyrkkyjä viidakon tuhoamiseksi ja näkymättömän vihollisen tekemiseksi näkyväksi. Vaikka jokapäiväinen sodan näyttäminen turrutti, kasvoi sodan vastainen ajattelu vähitellen. Sodanvastaisten mielenosoitusten ilmestyttyä TV-ruudulle nuoren miehen mieli jalostui.

TV-katsojan mieleen porautuivat sodan arkkitehtien Lyndon B. Johnsonin ja puolustusministeri Robert McNamaran kasvot. Johnson - niin loistava kuin hän oli sisäpoliittisessa lainsäädäntötyössä - menetti otteensa sodan takia ja McNamara - joka esiteltiin suurelle yleisölle vertaansa vailla olevana älykkönä – sai potkut Johnsonilta vuonna 1968. Puolen vuoden sisällä tästä Johnson ilmoitti, ettei enää tavoittele presidentinvaalien ehdokkuutta uusiakseen presidenttiytensä. Mutta sota jatkui vielä pitkään.

Yhdysvalloissa, jossa ”voiton” ja toisaalta ”tappion” välinen ero on aina ollut korostetun suuri, on Vietnam-trauma ollut syvä. Hävitystä sodasta ovat raskaan painolastin saaneet osakseen tavalliset sotilaat: hehän hävisivät sodan. Sodat ovat kuitenkin organisaatioiden ja ideologioiden välisiä sotia, joissa tavallinen sotilas on välikappale. Vasta viime aikoina Vietnamissa sotineet sotilaat ovat saaneet heille kuuluvan arvostuksen.

Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.

::::::::::::::::::::

Sodalla sinällään on paljon pitempi historia kuin pelkästään ”amerikkalaisten sotana”. Jos jätetään pois Vietnamin ja Kiinan lähes tuhatvuotinen vihanpito, niin alkulähtökohtia pitää etsiä ”Ranskan Indokiinan sodasta”. Vietnam on osa siirtomaasotien historiaa. Ranskalaiset tunkeutuivat alueelle 1850-luvulla (Vietnam, Laos, Kambodsha) raaka-ainelähteiden takia. Ensimmäinen etabloituminen tapahtui Da Nangiin, josta tuli Vietnamin sodan myötä tuttu nimi kaikille aikalaisille.

Vietnamilaisten kansallistunto heräsi samaan tahtiin siirtomaaherrojen laajentuvan otteen kanssa. Ratkaisevan tärkeä nimi Vietnamin historiassa on Ho Tsi Minh, nationalisti ja kommunisti, tässä järjestyksessä.

Toisessa maailmansodassa Japani miehitti Vietnamin, mutta antoi ranskalaisten hoitaa nukkehallituksen tehtävät. Sodan päätyttyä japanilaiset korvautuivat uudelleen ranskalaisilla. Ho perusti Viet Minhin, kommunistisen peitejärjestön, taistelemaan Vietnamin itsenäisyyden puolesta. Ho hoiti siviilihallinnon ja kenraali ja legendaarinen sissisodankäynnin sankari Giap sotatoimet. Aluksi Ho piti amerikkalaista jeffersonilaista vapauskäsitettä Vietnamin kannalta ihannetavoitteena. Pian amerikkalaiset kuitenkin taipuivat ranskalaisten tukijoiksi ja menettivät vietnamilaisten myötätunnon amerikkalaisia vapausarvoja kohtaan.

Tähän vaiheeseen sisältyy yksi Vietnamin historian kulminaatiopisteistä: amerikkalaisilla ja vietnamilaisilla oli mahdollisuus edetä yhtä jalkaa, mutta tilaisuus vieri ohitse, kun maailma alkoi jakautua kylmän sodan asetelmiin.

Ho julisti Vietnamin itsenäiseksi maailmansodan aikana. Jakautuminen alkoi, kun Ranskan tukemat etelävietnamilaiset ryhmittyivät omalle puolelleen ja pohjoiseen siirtyneet Ho ja Giap omaksi voimaryhmäkseen. Tästä alkoi Vietnamin sisällisota, johon sitten ulkovallat pistivät lusikkansa.

Vietnamiin pelkistyi kylmän sodan rintama, jossa amerikkalaiset yhä vahvemmin tukivat ranskalaisia taloudellisesti ja ”neuvonantajilla” ja pohjoisen ottivat haltuunsa kommunistit raivattuaan tieltä kilpailevat ryhmät. Sama tapahtui etelässä julmin periaattein. Kiina ja Neuvostoliito tukivat Ho:ta, vaikka vierastivatkin sitä, että Ho oli aina ensisijaisesti kansallismielinen ja vasta toissijaisesti kommunisti.

Vuonna 1954 ranskalaiset halusivat ratkaista sodan pohjoisessa, Dien Bien Phussa. Haluttiin rintamasota ja se oli virhelaskelma. Taistelu päättyi ranskalaisten totaaliseen tappioon ja vetäytymiseen Vietnamista. Kenraali Giapin lähes pelkin ihmisvoimin tapahtunut varusteiden ja miehistön siirto likipitäen mahdottomissa olosuhteissa johti kaikki yllättäneeseen tulokseen.

Genevessä sovittiin vuonna 1955, että maa jaetaan kahtia väliaikaisesti pitkin 17. leveyspiiriä. Sovittiin myös vaaleista, joissa ratkaistaisiin kuka tai ketkä hallitsisivat yhtenäistä Vietnamia. Toisin kävi. Etelä-Vietnamissa otti vallan julma, korruptoitunut ja nepotismiin sortuva Ngo Dinh Diem. Hän järjesti omat vaalit etelässä ja sai (muka) melkein 100 prosenttia äänistä.

Pohjoisessa toteutettiin maareformi ikään kuin malliksi etelälle.

Yhteisiä vaaleja ei koskaan järjestetty. Jos ne olisi pidetty niin amerikkalaisten asiantuntijoiden mukaan Ho olisi ne voittanut. Sen ei haluttu toteutuvan.

Vietnam oli käytännössä jaettu. Viet Minh muutettiin FNL:ksi (Kansallinen vapausrintama), joka sai etelässä haukkumanimen Vietkong. Juuri Vietkong muodosti etelää soluttavan sissiarmeijan.

Ranskalaiset siis korvautuivat amerikkalaisilla, jotka 1950-luvun lopulla tukivat Etelä Vietnamia sotatarvikkein ja asiantuntijavoimavaroin. John F. Kennedyn astuessa presidentintehtäviin Vietnam oli yksi kylmän sodan etuvartioista, jossa amerikkalaiset pelkäsivät dominoteorian toteutumista (kommunistit kaatavat vuoronperään kaikki Kaakkois-Aasian hallitukset). Sisällissodasta oli tullut kaksinapaisen maailmanäyttämön näkymättömän sodankäynnin näyttämö.

Urheilu-Suomi: tähtien kimallusta

Musiikkitoimittaja Pekka Laine muistetaan parhaiten musiikkihistorian kavalkadeistaan ”Rock-Suomi”, ”Iskelmä-Suomi” ja ”Klassinen Suomi”. Tv-dokumentit ovat saaneet paljon kiitosta intensiivisestä otteestaan. Laine sai musiikkidokumentteihinsa intiimin tunnun: muusikot avautuivat urastaan, kollegoistaan ja elämästään.

Minulle Laine näyttäytyy Peter von Baghin työn jatkajana. Von Bagh nimenomaan nosti populaarikulttuurin asemaan, jossa klassinen musiikki sai olla vuosikymmeniä melkeinpä koskemattomassa rauhassa. Toki von Bagh tarttui ansiokkaasti Suomen taiteiden tarinassaan ”Sininen laulu” myös klassisen musiikin teemoihin.

Väitänpä, että Laine teki suurpalveluksen klassiselle musiikille popularisoimalla sen historiaa. Sellaisetkin, joille itse musiikki oli jäänyt vieraaksi saattoivat nauttia nykymuusikoiden analyyseista.

Nyt Laine on perehtynyt rohkeasti ei-urheilutoimittajana hänelle ehkäpä uuteen aiheeseen, urheilun historiaan, mutta hän sopii innoituksen välittäjänä tähänkin yhteyteen. On tärkeää, että 10-osainen dokumenttisarja ”Urheilu-Suomi” luo näkymän huippu-urheiluun hiukan etäännytetysti eli ei tukeudu sisäänpäin lämpiävään urheilupiirien lähestymistapaan.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osuudessa mm. Kiira Korpi, Pertti Ukkola, Pertti Karppinen, Arto Bryggare, Jari Isometsä, Tommi Evilä, Kalle Palander, Juha Mieto, Jani Sievinen, Jarkko Nieminen ja Petra Olli sekä valmentaja Pekka Mäki analysoivat uraansa ja tuntemuksiaan esimerkiksi valmennuksestaan monista eri näkökulmista. Avainnäkökohtia ensimmäisessä jaksossa olivat äärirajojen hakeminen, valmentajasuhde, lahjakkuuden ja kovan työn suhde, kivun kesto ja luonne, psyykkaaminen, addiktio urheiluun, loukkaantumiset ja kuntoutuminen vamman jälkeen. Mielenkiintoista oli myös kuulla huipulta luopumisen tuskasta, miten urheilija perustelee lopettamisen itselleen: moni on kohdannut urheiluelämän jälkeisen tyhjyyden….. Siinäpä aiheita kerrakseen.

Päinvastoin kuin musiikkidokumenteissa ensimmäinen jakso keskittyi kuhunkin urheilijaan itseensä (ei niinkään arvioon kollegoista). Urheilu huipulla kai vaatii keskittymistä itseensä, muutoin urheilija ei saa itsestään kaikkea irti. Voiko muuta vaatia?

Minua kiehtoi erityisesti kohdat, joissa haettiin jännitettä ”urheilemisen ajattelun” ja suoraviivaisen ”urheilun tekemisen” välillä, siis miten urheilija kokee psyykeensä ja sietämättömän raatamisen suhteen. Korostui malli, jossa ajatuksen tulee olla mukana tekemisessä, ”mutta ei kuitenkaan voi eikä saa sortua liian erittelevään ajatteluun”.

Mukaan oli valittu sellaisia urheilupersoonia, joilla on totutusti sanottavaa, ja jotka osaavat myös ilmaista tuntemuksiaan. Lopulta kysymys on perimmältään siitä, miten pystyt motivoimaan itsesi loputtomaan harjoitteluun (Jani Tanskanen).

Dokumenttisarja oli jaettu lajikohtaisiin historiikkeihin. Ensimmäiseksi oli valittu jääkiekko. Suomalaisen jääkiekon kehityksen kaari luonnonjäiltä, tekojäiden kautta jäähalleihin kuvattiin riittävällä intensiteetillä. Parasta oli kuitenkin 20 viime vuoden sankareiden kuvaus harjoittelun ja pelien kautta pihapeleistä, pakkasista, lumisateista lopulta huipulle.

Seurajoukkuetaso käsiteltiin suhteellisen tasapuolisesti. Oli Tapparan vahvat vuodet, ja sitten kukin vuorollaan: Jokerit, Kärpät, HIFK ja TPS. Viime mainitun kohdalla tapahtui sitten sivuuttaminen aivan liian kevyellä otteella. TPS oli koivuineen ja lehtisineen suomalaisen jääkiekon nousun symboli 1990-luvulla. Entä mihin jäi Vladimir Jursinovin osuus? Muutamaan sekuntiin! Myös Jokereiden ja TPS:n herkulliset kaksinkamppailut mestaruudesta 1990-luvulla sivuutettiin kokonaan.

Sen sijaan maajoukkueen pitkä taival mitalin tavoittelijasta mitalistiksi ja lopulta kultamitalistiksi sai asianmukaisen tilan ohjelmassa.

Sankarimyytti on keskeinen osa kiekkoa ja sankarimyytin ympärille ohjelma keskittyi. Ehkä huippujääkiekon rakenteellinen puoli juniorimenestyksestä aikuisten mitaleihin olisi voinut tulla käsitellyksi tarkemmin.

Keihäänheitolle uhrattiin oikeutetusti yksi kokonainen sarjan osa. Karskien miesten ja naisten lajissa riittää legendoja lähes joka vuosikymmenelle 1920-luvulta ja Jonni Myyrästä lähtien. Matti Järvisestä (1930-luku) ja Tapio Rautavaarasta (1940-luku) edettiin 1950-luvun lievän suvantovaiheen kautta 1960-luvulle ja Pauli Nevalan ja Jorma Kinnuseen, jolloin heittäjät nousivat median nostattamana arvoon arvaamattomaan.

Hannu Siitonen ja Tiina Lillak toimivat siltana moderniin aikaan eli Kimmo Kinnuseen, Tapio Korjukseen, Seppo Rätyyn, Heli Rantaseen ja Aki Parviaiseen unohtamatta viimeisiä tähtiä Tero Pitkämäkeä ja Antti Ruuskasta.

Keihäänheitto kiinnostaa myös persooniensa takia. Jo 1960-luvulla Nevala ja Kinnunen käyttäytyivät omalla jäyhän epäsovinnaisella tavalla. Seppo Räty edustaa myöhemmistä heittäjistä tätä individualistista käyttäytymiskulttuuria parhaimmillaan/pahimmillaan. Erittelevämpää ja analyyttisempää linjaa edustavat Pitkämäki, Heli Rantanen ja omalla omintakeisella tavallaan Antti Ruuskanen.

Keihäänheittoa kuvataan suomalaisille hyvin luonteenomaiseksi. Harrastaneisuus, perinteet, lajin räjähtävyys…. Siinä joitakin määreitä, unohtamatta lumipallojen heittelyä ja pesäpallon merkitystä. Kuitenkin edellä mainitussa henkilötyypittelyssä ei ole havaittavissa selvää ”keihäänheittäjätyyppiä”. Hyvä huomio dokumentissa oli, että keihäänheitto on maaseudun laji. Valmennuksen roolia ei kannata väheksyä. Valmentajien näkökulmaa valottamaan valittiin Leo Pusa, joka kyvyssään eritellä keihäänheiton lajiominaisuuksia on selkeä auktoriteetti.

Sankarimyytin käsittelyä jatkettiin sarjan neljännessä osassa, jossa keskeisinä teemoina olivat oman tulkintani mukaan ”esiintymiskyky”, ”tähteys”, ”itsekkyys”, ”sankaruudesta putoaminen” ja ”legendoihin liittyvät tarinat”. Näkökulmana olivat yksilölajit muutamaa joukkuepelaajapoikkeusta lukuun ottamatta. Käsittelen tässä em. teemoja urheilijaesimerkein.

Mainio esimerkki modernista tavasta ottaa yleisö on tietenkin Teemu Selänne, joka on selvästi valinnut roolinsa ”kaikkeen” positiivisesti suhtautuvana Teemuna. Muita median kannalta luontevia esiintyjiä ovat Arto Bryggare, Toni Nieminen, Marja-Liisa Kirvesniemi, Kaisa Mäkäräinen ja Janne Ahonen. Suomen urheilu on kuitenkin täynnä esimerkkejä päinvastaista huippu-urheilijoista: Paavo Nurmi, Pertti Karppinen ja Lasse Viren introvertteja, joille esiintyminen ainakaan alun perin ei ole ollut helppoa tai luontaista. Elämänkokemus on toki karsinut turhan ujouden. Nurmi on myös malli imagostaan kiinnipitävästä huippu-urheilijasta: hän pyyhkäisi sivuun itsensä kannalta vähemmän hyödylliset esiintymiset. Luotiin kuva ”suuresta vaikenijasta”, jota hän ei suinkaan ollut.

Tähtenä olemisen hallinta sujuu erinomaisesti esimerkiksi Harri Kirvesnimeltä, Kaisa Mäkäräiseltä, Toni Niemiseltä, Teemu Selänteeltä ja – omalla tavallaan - Matti Nykäseltä. Kaikkiin heihin, kuten moniin muihinkin (Kalle Palander!), liittyy tarina, joka luo jännitettä ja kiinnostusta urheilijan ympärille ja vetoaa faneihin.

Huipulta romahtaminen dopingin seurauksena eriteltiin monin esimerkein. Kuuluisin hahmo tästä näkökulmasta on varmaankin Mika Myllylä, mutta lähelle pääsee dokumentissa ohimennen sivuutettu Martti Vainio. Juuri Vainio romahdutti käsityksen puhtaasta urheilijasankarista. Vastaavia esimerkkejä ovat Harri Kirvesniemi ja Eero Mäntyranta. Voiko dopingin käytön leimaama urheilija vapautua doupatun leimasta? Dopingin taakasta vapautuu antamalla armon itselleen, toteaa Virpi Sarasvuo. Ehkä se on itsekunnioituksen säilyttämisen kannalta paras ratkaisu.

Tämän päivän urheilijat ovat usein tietoisia merkityksestään eivätkä peitä osaamistaan vakan alle. Patrik Laine poikkeaa vanhasta urheilijasankarista kuin yö päivästä: ”teen mieluummin maalin itse kuin syötän”. Ilmeisesti fanit ovat valmiit ottamaan vastaan uudet itsevarmat sankarit.

Edellä olevat esimerkit kertovat, ettei ole olemassa mitään huippu-urheilijan prototyyppiä, on vain persoonallisuuksia, jotka reagoivat julkisuuteen eri tavoin. Paavo Nurmi pystyi säännöstelemään julkisuutta itse määräämillään rajoilla. Tänään se on paljon vaikeampaa.

Sarjan puolessa välissä voi esittää jo jonkinlaisen arvion nähdystä. Urheilua tarkasti seuranneelle uuden tiedon saaminen sarjan välityksellä on jäänyt melko vähiin. Kokonaisuus hahmottui dokumentin kautta kuitenkin paremmin kuin aikanaan - suorien lähetysten välittämänä - itse kisoista. Onneksi, sillä liian usein haastatteluissa urheilijalle esitetään vakiokysymyksiä, joihin saadaan rutiininomaisia vastauksia.

Jatko-osissa yksilölajien lisäksi saavat myös joukkuelajit enemmän huomiota. Harrastajamäärissä jalkapallo (joka ei kuitenkaan ole saavuttanut kansainvälistä menestystä) ja salibandy ovat ylivoimaisia. Koripallo on nousussa. Yleisurheilu sinnittelee korkean arvostuksen, mutta pienenevän suosion kanssa. Myös seuratuimmat hahmot huippu-urheilussa ovat yhä useammin joukkuelajien pelaajia.