1950-luku oli Yhdysvaltain vuosikymmen

Voidaan leikkiä ajatuksella, että kullakin maalla on ikioma nostalginen vuosikymmen, jonka perusteena voisi olla vaikkapa onnellisuus ja vaurastuminen. Suomella vuosikymmen voisi olla 1980-luku, Ruotsilla 1960-luku ja Yhdysvalloilla 1950-luku.

Yle Teemalla on näytetty dokumenttisarjaa ”Amerikka värikuvissa” (”America in Color”), jossa vanhat mustavalkoiset uutis- ym. filmit on ”väritetty” teknisesti alkuperäistä värimaailmaa kopioiden. Viisikymmentäluku (sarjan osa 4/5) oli todellakin amerikkalaisten kukoistuksen aikaa: talous menestyi ja Yhdysvaltain nuorisokulttuurin nousu rock n´ rollin myötä kuvasi amerikkalaista meininkiä monien ihailemalla tavalla. Kaikilla ei mennyt kuitenkaan hyvin. Melkein 100 vuotta orjuuden päättymisen jälkeen rotusyrjintä oli edelleen mustien todellisuutta. Mutta toisaalta kansalaisoikeusliike koki heräämisen juuri viisikymmentäluvulla.

Yhdysvallat oli maailman mahtavin valtio ja patriarkaalinen ydinperhe (mies töissä, vaimo hoitaa kotia ja lapsia) esikaupunkialueella oli lukuisien, jos ei kaikkien, tavoite ja monet tässä haaveessa onnistuivatkin. Tästä meille antoivat kuvan - todellisen tai illuusion - 1960-luvulla Suomessa esitetyt TV-sarjafilmit, jotka olivat menneet Yhdysvalloissa 1950-luvulla. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin puolen tunnin pituinen sarjan osa kuvatuksi.

Painajaisiakin toki oli: vetypommikokeet ja ydinsodan uhka, Korean sota ja kommunismin pelko, joka sai hysteerisiä piirteitä. Joseph McCarthy julisti, että ”yksikin kommunisti ulkoministeriössä on yksi kommunisti liikaa”. Oli sisäisiä ja ulkoisia uhkia oikeasti, ja jos ei ollut, loput uhkat kuviteltiin.

Käynnistyi valtava vakoojien metsästys, jota symboloi Rosenbergin fyysikkopariskunnan pidättäminen ja teloittaminen. Vainoharhaisuus oli leimaa antava piirre tuolle ajalle. Suhtautuminen McCarthyyn oli mielestäni jotenkin ambivalenttia: häneen uskottiin laajalti niin kauan kuin häntä tarvittiin uskonvahvistukseksi pahasta maailmasta. McCarthy hyökkäsi lopulta armeijaa vastaan. Nyt vihdoin hänen alunpitäenkin heikot näyttönsä osoittautuivat heppoisiksi. TV oli kaikessa läsnä: McCarthy menetti uskottavuutensa nimenomaan TV-kameroiden edessä. Mustavalkoinen maailma sai yhtäkkiä monisävyisiä värejä seurakseen.

Presidentti Harry S. Truman piti 4.1.1950 kansakunnan tilaa käsittelevän puheen, jonka teemana oli ydinenergian sotilaallinen ja rauhanomainen käyttö: presidentti esitti nämä kaksi vaihtoehtoina. Valinta oli päättäjillä. Truman piti puheen vain muutama kuukausi Neuvostoliiton ensimmäisen ydinkokeen jälkeen. Se oli tyrmistyttävä fakta, jota Yhdysvalloissa ei olisi uskottu tapahtuvan.

Sitten (1950) Pohjois-Korea hyökkäsi Etelä-Korean kimppuun. Truman reagoi lähettämällä joukkoja Korean niemimaalle. Alkoi Korean sota. Päivän iskulauseena oli ”kommunismin leviämisen ehkäiseminen”. Amerikkalaisten alaisia YK-joukkoja johti toisessa maailmansodassa kunnostautunut kenraali Douglas McArthur. McArthurin menestys teki hänestä kilpailijan presidentille. Kiinan mukaan tulo eskaloi sodan ja pakotti amerikkalaiset perääntymään. McArthur painosti laajentamaan sotatoimialuetta haastaen näin presidentin. Toisen oli väistyttävä. Lopputulos oli, että presidentti erotti kenraalin. Kansalaiset juhlivat McArthuria sotasankarina, kun taas Trumanin kannatus romahti kannatusmittauksissa. Amerikkalaisten vaurastuminen pelasti Trumanin. Maalla oli varaa sekä käydä sotaa että nostaa elintasoa. Baby Boomersit (suuret ikäluokat) takasivat Yhdysvaltain kukoistuksen. Asuntoja rakennettiin sarjatuotantona esikaupunkialueille. Talot rakennettiin riveihin salamavauhtia Frank Lloyd Wrightin toteutuneen ennustuksen mukaisesti eräänlaisiksi omakotitalomatoiksi. Viisikymmentäluvulla omakotitalosta tuli amerikkalaisen unelman symboli.

Vaurastumisen keskellä Las Vegasissa järjestettiin jopa ydinkoenäytös vuonna 1953, nyt se toistettiin dokumentissa väreissä! Havainneomakotitalot tuhoutuivat…..potentiaalisen ydintuhon karmeus paljastui – ja samalla ydinsodan hysteeriseksikin yltynyt pelko sai lisää kierroksia.

Dwight D. Eisenhowerin valinta presidentiksi 1953 päätti sotaisimman vaiheen 1950-luvusta. Aselepo solmittiin Koreassa. Sodan hinta oli raskas: sodassa kaatui 34 000 amerikkalaista sotilasta.

Eisenhowerilainen letkeys näytti tarttuvan hyvinvoiviin amerikkalaisiin arkisen aherruksen lomassa.

TV oli yli puolessa kodeista vuonna 1954. Mainostajille avautui mahtavat markkinat…… Vaurauden symbolina amerikkalaiset omistivat ¾ maailman autoista. Tarvittiin hyviä teitä. Dwight D. Eisenhower muistetaan erityisesti nelikaistaisten moottoriteiden rakennuttajana. Rakennettiin kokonainen moottoritieverkosto.

:::::::::::::::::::::::::

Dokumentissa syvennyttiin myös amerikkalaisuuden synkempään puoleen: rotuerottelulait olivat voimassa etelävaltioissa. Musta väestö nousi pienimuotoisiin kapinoihin räikeää rasismia vastaan. Vuonna 1954 Topekassa, Kansasissa koululautakunta haastettiin oikeuteen rotuerottelusta. Voitot tasa-arvoisuuden puolesta käydyissä taisteluissa saivat aikaan vastareaktion ja Ku Klux Klan teki pommihyökkäyksiä mustia vastaan.

Dokumentissa esitelty nuoren mustan Emmett Tillin murha sai valtavan symboliarvon varsinkin, kun syytetyt vapautettiin heppoisin perustein (vaikka myöhemmin tunnustivat syyllisyytensä).

Taistelu jatkui.

Hiukan Emmett Tillin tapauksen jälkeen mustan Rosa Parks bussimatka Montgomeryssa, Alabamassa jäi historiaan, kun bussiin nousi valkoinen, jolle Parks ei suostunut antamaan paikkaansa. Seurasi kohu ja oikeudenkäyntejä, joiden seurauksena valkoisten ja mustien erillisistä paikoista luovuttiin.

Mutta taistelu kansalaisoikeuksien puolesta oli vasta alussa….

::::::::::::::::::

Yhdysvaltain viisikymmentäluvun vauraus toi tullessaan mm. nuorisokulttuurin ennen näkemättömässä mittakaavassa. Teinitanssit, hauskanpito ja kulutuskulttuuri nousivat kukoistukseen rock n´rollin myötä.

Valkoinen Alan Freed keksi nimen rock and roll (alkujuureltaan rhythm and blues), mutta musiikki oli mustaa. Se saikin vanhemman polven epäluuloiseksi ja suorastaan vihamieliseksi. Musta musiikki tarvitsi kuitenkin valkoisen tähden, Elvis Presleyn, läpimurron varmistamiseksi.

Elvis Presley löi lopullisesti läpi 9.6. 1956 Ed Sullivan showssa. Siitä tuli vuosikymmen katsotuin yksittäinen TV-ohjelma! Rock and roll oli osa nuorison kapinaa. Kun Little Rockissa, Arkansasissa yhdeksää nuorta mustaa opiskelijaa estettiin menemästä opinahjoonsa pääsi patoutunut raivo irti. Mellakat saatiin loppumaan vasta, kun presidentti Eisenhower piti puheen, jonka seurauksena liittovaltion laskuvarjojääkärit saattoivat opiskelijat kouluunsa.

::::::::::::::::::::::

Lokakuun 4. päivä vuonna 1957 alkoi kilpajuoksu avaruuteen vakavassa mielessä, kun Neuvostoliito lähetti satelliitin (Sputnik 1) maata kiertävälle radalle. Kuukautta myöhemmin toinen Sputnik vei Laika-koiran avaruuteen. On vaikea kuvata sen järkytyksen suuruutta, minkä amerikkalaiset kokivat. Neuvostoliito oli siirtynyt avaruuden valloituksen kärkeen ml. ohjusteknologian kehittäminen: jos kerran päästiin kantoraketin avulla avaruuteen, niin miksei jättimäinen raketti voinut kuljettaa ydinaseita mannerten välillä! Sputnikin piipitys kuului hermostuttavasti kaikkialla Yhdysvalloissa.

Tämä oli nöyryytys . Yhdysvallat oli häviämässä kylmän sodan! Amerikkalaiset epäonnistuivat (”Flopnik!”) omissa kokeissaan. Vihdoin tammikuussa 1958 Explorer 1 onnistui pääsemään avaruuteen , perustettiin Nasa ja asetettiin tavoitteeksi ohittaa Neuvostoliitto avaruusteknologiassa.

Amerikan viisikymmentäluku päättyi ensimmäisten astronauttien valitsemiseen vuonna 1959. Venäläiset kerkesivät ensimmäisenä lähettämään ihmisen ensin maata kiertävälle radalle, mutta silloin elettiin jo uutta vuosikymmentä.

::::::::::::::::::

Se oli Yhdysvaltain viisikymmentäluku väritetyn dokumentin kuvaamana. Monet isot asiat sivuutettiin, mutta ehkä tavoitteena olikin muistin virkistäminen kaikkein mieleenpainuvimmista asioista. Dokumenttisarjan haaleat värit tekivät oikeutta ajan verestämiselle. 1950-luku muistetaan onnen vuosikymmenenä, mutta myös pommin vuosikymmenenä.

Muistojen haalistuessa niihin muodostuu kultareunukset. Dokumentti oli tarina jännittävistä asioista. Köyhyys ei kuulunut näihin asioihin kuin viittauksenomaisesti rotusortoa kuvaavissa kohdissa.

Ehkä viisikymmentäluku muistetaan tuona aikana eläneiden muistoissa ajanjaksona, jolloin päästiin lähelle unelmaa. Tietenkin kokemus tai tunne koski vain osaa kansasta, mutta ehkä sittenkin enemmistöä amerikkalaisista.

Kansalaisoikeuksien haaste siirtyi seuraavalle vuosikymmenelle, niin kuin monet muutkin haasteet.

Egotrippi vai politiikan sisällön radikaali muutos

Viime aikoina on syntynyt poliittista liikehdintää, josta osa on aivan tavanomaista poliittisten asemien hakua. Mukana on kuitenkin koko demokraattista järjestelmää koskevaa muutospainetta , johon on syytä kiinnittää huomiota.

Pyrin ohessa erittelemään kahta tunnistamaani vaihtoehtoa, joista toinen on yhteiskunnallista/ideologista muutosta korostava ja toinen kuvaa poliitikon oman edun ajamista jonkin ylevämmän tavoitteen varjolla.

Helsingin Sanomien haastattelussa (”Harkimon liike ei tarjoa mitään uutta”/22.4.2018) tutkija Isak Vento kiinnitti huomiota muutamiin aivan oleellisiin asioihin. Hän korosti kokoomuksen oikealta puolelta puuttuvan puolueen, jota aukkoa on pyritty täyttämään useita kertoja viimeisten kymmenien vuosien aikana. Olen itsekin kiinnittänyt huomiota asiaan useita kertoja näissä kirjoituksissa. Kokoomuksen oikealle puolelle perustetuissa poliittisissa rakennelmissa kysymys on ollut politiikan marginaalisista ilmiöstä, ei valtavirrasta. Pääosin oikeistoryhmittymät ovat tyytyneet toimimaan olemassa olevien vanhojen puolueiden sisällä.

Vento osuu oikeaan sanoessaan, että ”oikeistoliberaaleille on … tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”. Korostetaan ”aatteellista sitoutumattomuutta”, vaikka tosiasiassa on kysymys ideologisesta sitoutumisesta puhtaimmillaan.

Yksilöllistyminen näkyy äänestävissä kansalaisissa, miksei siis näkyisi myös poliitikoissa. Tämä kehitys on omalta osaltaan luonut tilaa uusille poliittisille liikkeille. Kysymys on kaksipiippuisesta jutusta. Toisaalta on todellinen tarve synnyttää uusia poliittisia suuntavaihtoehtoja. Toisaalta taas kysymys on yhteiskunnallisesta viikunanlehdestä taustalla olevien itsekkäiden pyyteiden peittämiseksi.

Kun ajattelee Harkimon Liike Nyt -manööveria (jonka tarkoituksena on aloittaa poliittinen työ uudelta pohjalta), tulee mieleen Harkimon epäonnistunut pyrkimys päästä esille kokoomuksessa ja seurauksena halu perustaa oma ryhmä, koska kokoomusryhmää johdetaan väitteen mukaisesti itsevaltaisesti. Minulle tulee mieleen, että Harkimo haluaa laajentaa päätöksenteon pohjaa, mutta siten, että hän toimii itse joukkojensa johdossa. Kun sillanpääaseman laajentaminen ei onnistunut kokoomuksessa, perusti Harkimo oman ”liikkeen”.

Ylevät tarkoitusperät saattavat olla melkoista savuverhoa, kun taustalla on oman edun/kannatuksen maksimoiminen. Jätän toki sen mahdollisuuden, että olen väärässä.

Tapaus Kaj Turunen sisältää yhtymäkohtia tapaus Harkimoon. Turunenkin pyrki perustelemaan eroamistaan sinisistä politiikkasyillä (sillä, että hänen poliittinen kotinsa on luontevasti kokoomuksessa), ja väheksymään henkilökohtaisia ambitioita. Tuntui kuitenkin siltä, että Turusen liike oli henkilökohtainen pelastautumisoperaatio: sinisissä näytti odottavan umpikuja seuraavissa vaaleissa.

Turusen tapauksessa näkyi selvästi median halu saada skuuppeja. Hallituksen joutuminen kriisiin osoittautui vahvasti liioitelluksi. Sen sijaan eri osapuolet käyttivät tilaisuutta hyväkseen nostaakseen omaa poliittista profiiliaan propagandistisesti. Tapaus muuttui yhden poliitikon puolueen vaihtamisesta tragikomediaksi, jossa näyteltiin loukkaantunutta puolin ja toisin. Epäuskottavuus taisi sataa Harkimon laariin.

Yksilökeskeisessä vallankäytössä politiikan tekeminen näyttäytyy usein keskeisen ajatuksen puuttumisena. Paljastuu, että keisarilla ei ole vaatteita. Ei ole mitään yhteiskunnallista johtoajatusta, vaan pelkästään yksilö omine kunnianhimoisine tavoitteineen. Kysymys on vaalien läheisyydestä, mutta myös nykyaikaisen politiikanteon lyhytjänteisyydestä: tulosten saamisen nimissä kaikki keinot ovat käytössä.

Elina Lepomäen kaltainen poliitikko yrittää toteuttaa omia kunnianhimoisia (ja vallanhaluisia) päämääriään puolue välikappaleena. Tavoitteet ovat niin radikaaleja, että on helppo sanoa, että ne eivät toteudu. Meneillään on joidenkin suhteellisen harvalukuisten tahojen kilpajuoksu Suomen myllertämiseksi tunnistamattomaksi.

Tietenkin on mahdollista, että Lepomäki perustaa samanhenkisten kanssa markkinaliberaalin puolueen. Tavalliset ihmiset kaipaavat paitsi uudistuksia niin myös turvallisuutta ja viimeksi mainittu oikeistoradikaaleilta unohtuu.

::::::::::::::

Verkossa tapahtuva vaikuttaminen on usein esitetty todellisena sisällöllisenä vaihtoehtona vanhalle poliittiselle suoravaikuttamiselle (”torilla tavataan”), mutta loppujen lopuksi kysymys ei ole mistään paradigman muutoksesta politiikan sisällöissä vaan teknisen välineen korostumisesta esimerkiksi viestinnässä.

Todelliset politiikan muuttamisen keinot ovat olleet loppujen lopuksi vähissä. Edustuksellinen demokratia on edelleen vahva väline demokratian toteuttamisessa.

Puolueiden murros: politiikkaa ilman ideologiaa?

Puuttuuko Suomesta oikeistolainen markkinaliberalismia edustava puolue vai onko politiikan tuulenvire itseasiassa kääntymässä markkinaliberalismia vastaan? Molemmat suuntavaihtoehdot ovat nyt nähtävissä. Suomessa on nykyisiä tai entisiä poliittisia tahoja, jotka etsivät uutta poliittista kotia irtauduttuaan vanhasta ideologisesta taustastaan.

Onko tässä jotain omituista? Ei suoranaisesti. Aina on ollut kunnianhimoisia poliitikkoja, jotka eivät ole saaneet poliittisia ambitioitaan tyydytetyksi siinä ympäristössä, jossa toimivat tai sitten ovat lakanneet uskomasta aiemmin tärkeinä pitämiinsä asioihin.

Kysymys ei ole tietenkään pelkästään politiikan toimijoiden ymmällä olosta. Problematiikkaan liittyy myös monien kansalaisten vieraantuminen poliittisesta ympäristöstä.

:::::::::::::::::::::::

Politiikan uudistaminen ei ole helppo tehtävä. Tulee tunne, että politiikka on tempaistu pois kansalaisryhmien käsistä ja ”jätetty” (poliittisen) eliitin huoleksi samalla kun kansalaisten vastenmielisyys eliitin valta-asemaan on kasvanut. Yhteiskunnalliset asioiden harrastamien on osoittautunut vaikeaksi ja osa on hyljännyt kokonaan ajan seuraamisen. Asioiden vaikeaselkoisuus aiheuttaa suuttumusta ja koko ”vanhojen puolueiden” politiikan mitätöimistä. On haluttu yksinkertaista (tai pikemminkin yksinkertaistettua) populistista vaihtoehtoa. Halutaan toisaalta ulkoistaa se, mitä ei ymmärretä ja kuitenkin haluttaisiin ymmärtää!

Mediaa ja somea seuraamalla jää käsitys, että kyse on yhteiskunnallisen pahanolon tunteen purkamisesta puoluepolitiikkaan. Ihmisten eriytyneet tarpeet eivät enää vastaa yhtenäiskulttuurin suurta kertomusta, liberaalia edustuksellista demokratiaa. Vahvaa uskottavaa vaihtoehtoa ei ole kuitenkaan esitetty. Nyt jotkut yrittävät tarttua muutostarpeesta johdettuun haasteeseen.

:::::::::::::::::::

Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin ”liikkeessä” ei voi olla kysymys mistään laajasta demokraattisesta liikkeestä jo senkin takia, kun ajattelee, ketkä henkilöt ovat keskeisesti mukana tässä prosessissa. Enemmänkin halutaan näyttää mallia, miten pitää toimia. Konkreettinen näkymä on hämärän peitossa. Kysymys on ainakin pinnalta katsottuna soolotaiteilijoista, jotka purkavat vaikutusvaltavajeessaan omia turhaumiaan.

Mitkä ovat H & J:n liikkeen tavoitteet? Jungnerin mukaan seuraavat:

1) Ilmastonmuutos on totta.

2) Jokaisesta pidetään huolta.

3) Uskomme markkinatalouteen.

4) Yrittäjyys on tehokas tapa järjestää tekeminen.

Kun tarkastelee H & J:n liikkeen tavoitteita huomaa välittömästi, että palkansaajia koskevia positiivisia tavoitteita siitä on vaikea löytää. Tavallinen palkansaaja tuntee olevansa ahdistunut, kun häneltä vaaditaan sellaista, mihin hän ei välttämättä pysty (jatkuva uudistuminen, jatkuva paremman tekemisen vaatimus, jatkuva työpaikan menettämisen pelko, jatkuva osaamisvaje, jatkuva riittämättömyyden tunne…..).

Tyypillinen oikeistoliberaali ajatus on, että ”köyhistä on pidettävä huolta”. Se on lause, jota ei saa unohtaa pois markkinaliberaalien ajatusten keskeltä! H & J välttävät pahimman sudenkuopan ilmoittamalla tavoitteekseen sloganin ”jokaisesta pidetään huolta”. Se ei kuitenkaan itse ajattelutapaa muuta.

Kaiken kaikkiaan tavoitteiden läpi näkyy markkinaliberalistinen ajatus, vaikka Harkimo on sen kieltänyt. Näissä tavoitteissa ei silti juurikaan ole sellaisia päämääriä, joita nykyinen puoluekenttä ei sisältäisi. Yritetään olla muodikkaasti ajan hermolla.

H & J:n optimistisen ajattelun mukaan ongelmat hoidetaan vuorovaikutuksella. Neuvoa haetaan netistä enbuskelaisen ”paras argumentti voittaa” -iskulauseen kautta. Netin välityksellä tehtävät viikottaiset kyselyt kuulostavat naiivin yksinkertaiselta tavalta yrittää vastata haasteisiin. Muodikas joukkoistaminen on päivän sana: se, joka koviten huutaa…….

H & J -liike tekisi suuren palveluksen, jos se kehittäisi lähestymiskeinoja politiikan ongelmiin ilman pyrkimystä ratkaista niitä. Ihmisten on annettava itse oivaltaa omat etenemisväylät.

::::::::::::::::::

Mutta onko kysymys myös ideologisesta tyhjiöstä kokoomuksen oikealla reunalla (tai oikealla puolella)? Suomeen on ollut joitakin kertoja tuloillaan oikeistolainen puolue, mutta kokoomus on nopeasti syönyt yrittäjät. Joskus jopa kokoomuksessa on toivottu oikealle puolelle puoluetta, jos ei muuten niin eräänlaiseksi sylkykupiksi, jotta kokoomus säästyisi kaikilta osin joidenkin poliittisten vastustajien hellimältä kiusalliselta äärioikeistoleimalta.

Tästä ei kuitenkaan nyt ole kysymys.

Viime vaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmään tuli mukaan useita oikeiston kellokkaita (Häkkänen, Rydman, Koski, Lepomäki…). He ovat kuitenkin sulautuneet kokoomusryhmään ilman vahvoja irtiottoja Lepomäen yksittäisiä pyrintöjä lukuun ottamatta. Häkkäsen kaltainen aiemmin kierroksilla käynyt poliitikko on rauhoittunut ministeripestin myötä. Oikeiston suuri toivo, Lepomäki odottaa vuoroaan. Samaan aikaan, kun oikean reunan airuet ovat sopeutuneet ryhmään, on itse kokoomusryhmä lähes kokonaisuudessaan siirtynyt parin piirun verran oikealle.

Tavoitteena on räjäyttää jähmeäksi koettu konsensus-Suomi, ay-liikkeen valta ja tahmeaksi koettu suhtautuminen muutostarpeeseen. Hyvinvointiyhteiskunnasta puhutaan vain tavan vuoksi. Hyväntahtoiseksi rengiksi tähän tavoitteeseensa kokoomuksen oikeisto on saanut Sipilän keskustaliberaalin siiven. Keskustan kannatus kokonaisuudessaan on alamaissa ehkä juuri sen takia, että puolueen johdon politiikka on niin markkinaliberalistinen. Monet epävarmat (ja epäluuloiset) keskustalaiset rivimiehet ja -naiset ovat pidättäytyneet ottamasta kantaa ja tulos näkyy gallupeissa. Perussuomalaisista irronneet siniset ovat konservatiivishenkisenä tahona sopiva apupuolue. Mutta sinistenkin takaa massat ovat kadonneet.

Myötätuntoiset sosiaaliliberalismia kannattavat porvarit on nutistettu nurkkaan. Länsimaissa vellovat oikeistotrendit tuntuvat Suomessakin. En ole vakuuttunut, että suomalaisten enemmistö haluaa oikeistohenkisyyden jatkuvan. Vastareaktio vasemmalta on täysin mahdollinen. Itse asiassa Jungner ja Harkimo ovat ehkä aavistuksen myöhässä. Parasta ennen päivämäärä ehti jo mennä. Oikeistorevoluutiota ei tule ja hiljaa hivuttamalla edennyt oikeistotrendikin on saamassa vastavoimia. Tosin Harkimo on kieltänyt minkään ideologian tai ismin olemassa olon uunituoreessa liikkeessään. Tähän harva uskoo.

Mitä on tapahtumassa? Vuoden 2015 vaalien jälkeen totesin seuraavaa:

”Eduskuntavaalien tuloksesta ilmenneistä ihmisten arvojen muutoksesta on esitetty vaihtelevia arvioita. Kuitenkin olen itse päätynyt sille kannalle – monen muun tavoin - että siirtymä konservatismiin on tapahtunut tosiasia. Tämän kanssa ristiriidassa on liberaalin asenneilmaston läpimurto samaan aikaan varsinkin kaupungeissa. Tämä on johtanut polarisoitumiseen, joka on koko maan hallinnan kannalta iso haaste. Arvojen ja asenteiden heterogenisoituminen on varteenotettava muutostrendi, joka vaikeuttaa kokonaiskuvan luomista.”

Juuri tähän ”osaoptimointiin” eli kaupunkiliberalismin nousuun Harkimo ja Jungner iskevät.

Samaan aikaan on tapahtunut - vuosikymmenien kuluessa - yhteiskunnan ”sosiaalidemokratisoituminen” ilman, että sosiaalidemokraattien itsensä kannatus on noussut. Tästä totesin viime vaalien jälkeen seuraavasti:

”Kun katselee HS:n arvokarttaa vaalipiireittäin hämmästelee kuinka ”sosiaalidemokraattinen” se on. Kahta vaalipiiriä (Uusimaa, Vaasa) lukuun ottamatta vaalipiirit kansanedustajien keskimääräisen arvomaailman perusteella sijoittuvat nelikentän vasemmalle puoliskolle! Arvoasetelmassa painottuu hiukan konservatiivinen puolisko, mutta sekin kuvaa hyvinvointiyhteiskunnan säilyttävää tahtotilaa Helsinkiä ja Uuttamaata lukuun ottamatta. Onko johtopäätös se vanha ja kulunut : sosiaalidemokraatit ovat tehneet työnsä niin hyvin, että suomalaisen yhteiskunnan suuri enemmistö ei heitä enää kaipaa.”

Tähän taustaan olen viime vuonna (2017) blogikirjoituksessa ”Puoluekartta uusiksi” upottanut seuraavan johtopäätöksen:

”E2-ajatushautomon mukaan kokoomus ja persut ovat liikkuneet oikealle ja sdp, vihreät ja vasemmistoliitto vasemmalle. Lisäksi sanoisin arkihavaintona, että keskustan johto on liukunut liberaalimpaan ja oikeistolaisempaan suuntaan. Puolueen kenttäväki lienee keskimäärin selvästi enemmän vasemmalla ja konservatiivisempaa kuin johto. Tapahtunut kehitys voidaan johtaa talouden aneemisesta tilasta sekä länsimaissa esiintyvistä poliittisista virtauksista.”

Harkimon ja Jungnerin tahattomana kannustajana on toiminut Jan Vapaavuori. Liberaali, kahlitsematon kaupunkipolitiikka on molemmille tahoille kullankallis. Portit uusille politiikan start-upeille ovat avautuneet talouden nousun myötä.

Harkimon platformi päätöksenteon pohjaksi?

Mikä on Hjallis Harkimon uusi poliittinen liike, josta niin kovin kohutaan? Yle-TV1:n Ykkösaamussa 21.4.2018 Harkimo valaisi ajatuksiaan.

Minulla on suurin piirtein samanlainen tausta-ajatus kuin Ykkösaamun toimittajalla Jari Korkilla: Harkimon rakennelma on naiivi. Aivan kuten Korkki, yritän hillitä inhorealistisimpia kommenttejani. Päällimmäiseksi jäi ajatus, antaa poikien (Harkimo, Jungner ja knit) yrittää.

Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: kun meillä on edustuksellinen demokratia, niin miten – olemassa olevan järjestelmän vaihtoehtona – järjestämme kansalaisten kuulemisen siten, että sillä on konkreettisesti vaikutus päätöksentekoon? Ei vaikuta siltä, että parivaljakolla kysymys on edustuksellisen demokratian korvaavasta järjestelmästä.

Mitäkö vastaan itse esittämääni kysymykseen? Vastaan, etten osaa vastata. Kysymys on ihmisten tavasta toimia poliittisessa ympäristössä.

Mikä on Harkimon vastaus?

Mikäli ymmärsin heillä on Jungnerin kanssa alusta (platformi), jonne he keräävät ihmisten vastauksia viikottain (?) esitettäviin kysymyksiin. Sitä emme tiedä, miten vastausten saldo konkretisoidaan. Onko siis kysymys mielipidekoosteesta, johon kerätään mahdollisesti käynnistettävien poliittisten hankkeiden kokoelma, jotka sitten viedään eduskuntaan käsiteltäväksi ja jossain vaiheessa päätettäväksi?

Minulle jäi kuva, että Harkimoa kyllästyttää politiikassa eripuraisuus. Omissa bisneksissään hän on tottunut siihen, että ensin sovitaan asioista ja sitten sovitut asiat toteutetaan. Demokratiassa tehdään periaatteessa samalla tavalla. Kansakunta pienoiskoossa on vain monimutkaisempi aparaatti tekemään päätöksiä. Siis niin kauan, kun on kysymys demokraattisesta päätöksenteosta.

Miten siis saada ihmiset (päättäjät) puhaltamaan yhteiseen hiileen? Minulle tämä on suuri arvoitus, koska edustuksellinen demokratia ja siihen kytkeytyvä poliittisten puolueiden järjestelmä on kaiken pohja. Tältä pohjalta syntyy hallitus ja oppositio. Koko demokraattisen järjestelmän ydin on, että eri mieltä oleminen sallitaan. Tämä on koko järjestelmän ydin.

Poliittisten puolueiden järjestelmä on jo iso askel siihen suuntaan, että mielipiteet muodostetaan sovitettuna puoluekehikkoon. Puoluekuri toimii suurimmassa osassa asioista. Jos lähdetään muodostamaan kantoja puhtaalta pöydältä joudutaan käymään suunnaton määrä neuvotteluja.

Harkimo kiistää olevansa kärsimätön, mutta käytännössä hän on sitä. Demokraattinen päätöksentekoprosessi on usein hitaasti etenevä, koska riittävän suuri enemmistö pitää saada päätöksenteon taakse. Purjeveneessä asiat voidaan runnoa läpi yksinkertaisemmalla periaatteella.

Harkimon suuri palvelus demokraattiselle järjestelmälle on ns. tyhmien kysymysten esittäminen. Esimerkiksi soten kohdalla hänen kysymyksensä kuuluu: miksi kansainvälisessä vertailussa erinomaisesti toimiva järjestelmä pistetään uusiksi sen sijaan, että puututaan nykyisen järjestelmän ongelmakohtiin ja korjataan vain ne? Miksi sotea viedään eteenpäin, maaliin saakka vain sen takia, että on päätetty, että tämä viedään läpi? Yhdysvalloissa terveydenhuoltojärjestelmän uudistusta tehtiin 100 vuotta ja vieläkään ei ole päästy maaliin.

Toinen tyhmä kysymys, jonka Harkimo on esittänyt kuuluu näin: miksi poliittisissa puolueissa tai hallituksessa pieni etuoikeutettujen joukko tekee päätöksen ja vie valmiin päätöksen ison ryhmän ”päätettäväksi”, oikeammin sanottuna ”siunattavaksi”? Eri mieltä olevia paimennetaan ”yhteisen” päätöksen taakse. Vain ani harva päätös on omantunnon kysymys, jossa eri mieltä oleminen sallitaan.

Voisiko kysymys olla huutoäänestyksen kaltaisesta tavasta tehdä päätöksiä? Äänestys vain toteutetaan netin kautta ”huutamalla”. Ajatuksella voi leikkiä, mutta ei sillä paljon muuta tee.

Päällimmäiseksi ajatukseksi jää, että halutaan herättää keskustelua demokraattisen järjestelmän toimivuudesta. Tällaisenaan Harkimo ja Jungner ovat oikealla asialla. Minulle jää kuitenkin kuva, että he haluavat enemmän. He haluavat konkreettista etenemistä demokratian nykytilasta.

Kokoan tähän vielä pääkohdat Harkimon esittämästä ”uudistusohjelmasta” (Liike Nyt):

1) On luotava uusia toimintatapoja päättää asioista.

2) Enemmän toimijoita mukaan, joiden mielipide huomioidaan.

3) Yhteiskunnallisten muutosten nopeutta on kiihdytettävä.

4) Tutkimuspohjaisesti kartoitetaan ihmisten mielipiteitä koskien päätöksentekojärjestelmää.

5) Enemmän vuorovaikutusta kansalaisten ja päättäjien välillä.

6) Päätöksentekojärjestelmän pohjan tulee perustua sähköiseen ja ohjelmaperustaiseen ”alustaan ” tai ”platformiin”.

7) Uusi tapa toimia on toteuttaa ”käytännön remonttiliike” (esimerkiksi otetaan käyttöön aktiivisesti vähemmistöhallitus, jotta päätöksenteko vaatisi enemmän yhteistyövetoisuutta).

8) Kaikki ”ismit” ovat toissijaisia: kysymys ei ole esimerkiksi markkinaliberaalista toimintatavasta.

9) Uutta liikettä ei voi verrata aiempiin poliittisiin kokeiluihin (vrt. nuorsuomalaiset).

10) Liike vai puolue? Aika näyttää.

11) Harkimon ja Jungnerin roolit: Jungner = kannustaja, Harkimo = ideoija.

Harkimon ristiretki: politiikkaa, purjeveneilyä ja yksilösuorituksia

Hjallis Harkimo on ryhtynyt poliittisen järjestelmän ykköskriitikoksi. Monesti on tullut mieleen, että miehen mietteiden taustalla on melkoinen vaikutusvaje. Hän ei ole päässyt niihin kammareihin, joiden kautta päästään vaikuttamaan päätöksentekoon, ja nyt hän on sulkenut portit ainakin kokoomuksen vaikuttajapaikoille lopullisen tuntuisesti erottuaan puolueesta.

On mielenkiintoista verrata Harkimoa toiseen kansanedustajaan, Susanna Huoviseen. Molemmat ovat luopujia mutta eri tavalla. Huovinen lähtee eduskunnasta omien sanojensa mukaan kyllästyttyään ”yksilösuorituksiin” joukkuepelaamisen sijasta. Harkimo ei eroa kansanedustajan tehtävistä, ainoastaan puolueestaan. Häntä pidetään nimenomaan yksilösuoriutujana. Tavallinen eduskuntatyö valiokuntineen ei huvita häntä. Vaikuttamisen pitää olla suorempaa.

Jokin yhteinen piirre näissä molemmissa tapauksissa kuitenkin on. Harkimokin haluaa laajemman päättäjäverkon (sillä lisäyksellä, että hänen pitää olla sen verkon keskeinen jäsen). Summa summarum Harkimo haluaa sittenkin enemmän sooloroolin ja Huovinen on ehkä vilpittömästi joukkuepelaaja.

Harkimosta jää kuva, että hänen moittimansa ”harvojen päättäjien malli” (kokoomuksen ja hallituksen sisällä) vaihtuisi (Harkimon mieleiseksi) toisenlaiseksi harvojen päättäjien malliksi. Harkimo on luonteenlaadultaan kärsimätön, joka tuo oman mausteensa soppaan. On kyseenlaista sopiiko hän mihinkään ryhmään, jossa hän ei ole johtaja.

Ongelma on kuitenkin laaja ja sitä luonnehtii Harkimoa paremmin Huovinen. Epämukavuus kansanedustuslaitoksessa on lisääntynyt: luopujia on runsaasti. Jotkut ovat hypänneet aidan toiselle puolelle lobbareiksi. Kansanedustajan työ sopii harvemmille, kuin mikä tilanne on ollut aiemmin.

Sama epämukavuuden tunne on nähtävissä myös äänestäjissä. Äänestyskäyttäytyminen on häilyvämpää kuin aiemmin: odotetaan parempaa tarjousta, kuin mikä aiemmin on ollut voimassa. Muutoksen tuulet näen omassa äänestyskäyttäytymisessä: lähden siitä, että äänestyskopissa ei arvota äänestettävää. Se on päätetty usein jo kauan ennen kuin vaalikamppailu on edes alkanut! Olenkohan pudonnut kärryiltä?

:::::::::::::::::::

On hyvin vaikeaa sanoa, kuinka pitkälle hyvin toimivaa kansanvaltaista järjestelmää Suomessa on päästy, mutta todennäköisesti missään ei ole luotu sellaista järjestelmää, jossa ei olisi ”kansakunnan johtoryhmää”. Käytännössä se tarkoittaa, että demokraattiseen järjestelmään on istutettu päätöksentekoa ohjaava taho, jolle poliittinen ympäristö on luovuttanut oleellista valtaa. Tässä on tietenkin päätöksenteon suuri haaste: päätösvaltaa on annettu ”johtoryhmälle”, mutta sitä ei saa antaa liiaksi. Kontrollin on pelattava. Tämä on demokraattisen järjestelmän ikuinen valinkauha. Sotatilanteessa, kuten hyvin muistamme talvi- ja jatkosodan kokemuksien perustella päätäntävalta kapenee pienelle sotakabinetille. Tälle ei todennäköisesti voi mitään. Tärkeää kuitenkin on, että konfliktin tai kriisin väistyessä palataan normaaliparlamentarismiin.

Nyt tilanne on erilainen – meillä ei ole kansakunta hädässä , vaikka joku sellaista saattaa väittääkin. Meidän asiamme ovat kohtalaisen hyvässä kunnossa. Myös demokratia toimii: on hallitus ja on oppositio. Ei se, että ollaan eri mieltä tarkoita sitä, että asioiden hoito on pielessä, sanoisin jopa, että päinvastoin. Oleellista on, että ollaan eri mieltä sivistyneesti. Voimasuhteet punnitaan eduskunnassa ja tarvittaessa hallitusta vaihdetaan vaalien kautta vaikka kesken kauden. Luulenpa kuitenkin, että saimme itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä tarpeeksemme tiheästi vaihtuvista hallituksista. Nehän kielivät epävakaudesta.

Voiko poliittisen päätöksenteon rinnastaa päätöksentekoon purjeveneessä, kuten Harkimo on halunnut nähdä. Tuskinpa. Purjeveneessä voidaan kyllä neuvotella, mutta kipparin on tehtävä lopullinen päätös ja tarvittaessa salamannopeasti. Jo miehistön valinnan yhteydessä on otettu huomioon, että tietty ajatuksenkulun yhtenevyys on varmistettu. Demokraattisessa järjestelmässä purjevenettä ohjaa kansalaisten valitsemat päättäjät, joiden joukosta erilaisin kriteerein valitaan hallitus. Demokraattinen järjestelmä tarkoittaa asioiden hieromista päätöksentekokuntoon – kärsivällisyyden täytyy riittää. Enemmistöpäätökset järjestelmässä tulee hyväksyä, vähemmistön täytyy osata alistua.

Meillä on pyritty pääsemään - ja hyvin on mielestäni onnistuttu - presidentin ja hallituksen hyvään työnjakoon. Näin on tapahtunut presidentti Koivistosta lähtien: on toimittu niin, että presidentti ei osallistu päivänpolitiikkaan. Hän on tässä mielessä reservissä. Tähän päämäärään ovat tähdänneet myös presidentin valtaoikeuksien kaventamiset.

Harkimon ristiretkeen kuuluu ideologisia päämääriä, vaikka hän itse ne todennäköisesti kiistääkin. Todellinen tavoite on markkinaliberalismin korostaminen, jossa kaikki ”turha” sääntely on poistettu. Päätöksentekojärjestelmää halutaan yksinkertaistaa. Mutta mitä yksinkertaisemmaksi se muodostuu, sitä autoritäärisemmäksi se muodostuu.

Populismiin kuuluu tänä päivänä poliitikkojen mollaaminen. Osan mielestä päätökset ovat aina vääriä. Vaihtoehtoa ei oikeasti esitetä. Nyt yritetään – jos olen oikein käsittänyt - herätellä kansakuntaa demokratiaunesta ”liikkeellä”. Liike voi toimia niiden puhetorvena, joiden mielestä koko politiikkahomma on pielessä. On kuitenkin aivan absurdia kuvitella, että kymmenien tai jopa satojen vuosien ajan koeteltu poliittinen järjestelmä olisi vaihdettavissa toiseen poliittiselta peliltä rauhoitettuun järjestelmään. Siinä uudessakin politikoidaan aivan, kuten me tavalliset ihmiset luomme kombinaatiota päästäksemme henkilö- tai ryhmäkohtaisessa päätöksenteossa eteenpäin.

Mikael Jungner toimii jonkinlaisena epävirallisena ajatuspartnerina Harkimolle. Jungner ei oikeastaan koko aikana ole ollut demokraattisesti toimivan järjestelmän kohdalla. Hän on aina vieressä tai sivussa kertomassa, miten asiat pitäisi oivaltaa. Tällaisia toisinajattelevia individualisteja kuitenkin tarvitaan. Heillä on yhteiskunnassa oma herättelijän roolinsa, mutta epäilen, että päätöksenteossa he kohtaavat melkoisia haasteita.

Mitä kaikkea tästä yksinpuhelusta jää käteen? Kysymys on epämukavuuden tunteesta, jota moni kokee nykyisen demokraattisen järjestelmän ollessa voimassa. Se ei vain tunnu mitenkään vastaavan ihmisten eriytyneisiin haasteisiin. Edustuksellinen demokratia oli yhtenäiskulttuuriin sopiva järjestelmä, ja sellaista ei enää ole. Silti parempaakaan ei ole tarjolla.

Harkimot ja Jungnerit ovat valmiit ottamaan riskin ainakin ajatuksissaan miettiessään vaihtoehtoja nykyisille käytännöille. Epäilen, että kummallaan ei ole suurta ratkaisua, jolla demokratian nykyiset haasteet voitetaan. Hämmennystä saattaa kyllä aiheutua.

Paras lääke työttömyyteen

Ns. aktiivimallin kautta keskustelu työntekijöiden ja työn kohtaamisesta on tiivistynyt. On käyty keskustelua kiivaaseen sävyyn siitä, miten työn vastaanottaminen tehtäisiin sujuvammaksi. Kovaa kritiikkiä on esitetty rangaistusseuraamuksia kohtaan, kun työtön ei ole saanut yrityksistä huolimatta työ- tai koulutuspaikkaa.

Mielekkäämpää on keskustella, miten ylipäänsä voitaisiin realistisesti työllistyä työmarkkinoilla – ja vielä ilman pakkoa. Historian yliopistonlehtori Marko Nenonen puhuu Hesarin jutun ”Lapiohommilla leipä työttömille” (15.4.2018) yhteydessä tehdyssä haastattelussa ”työn kohtuullistamisesta”. Tavoitteena tulisi olla moderni ”inhimillinen työttömyystöiden järjestelmä”, joka mahdollistaisi työnteon ilman, että tarvitsee olla huipputehokas.

Kuntouttava työ on tärkeää, mutta sen ohessa tarvitaan ”slow workia”.

Itse en korostaisi työnteon luonnetta, sillä tärkeää on, että jokainen tekisi töitä intensiteetillä, joka syntyy luonnostaan. Joka tapauksessa tällaisen ”helpotetun” työn tulisi tarjota silta työhön kilpailluilla markkinoilla. On virheellistä kuvitella, että ongelmallinen kohderyhmä työllistyisi ainakaan aluksi aidosti yksityisillä markkinoilla.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, etteivät kaikki halukkaat työllisty myöskään julkisella sektorilla ilman oikealla tavalla organisoitua työtä. On syytä korostaa, että tällainen työn järjestely vaatii organisointitaitoa.

:::::::::::::::::

Kuuluisa taloustieteilijä Hyman Minsky on käyttänyt erittäin tähdellisen puheenvuoron työllistymisestä jo kymmeniä vuosia sitten. Lainaan tähän Antti Alajan ja Esa Suomisen kirjasta ”Taloutta työväelle” kohdan, joka myös omasta mielestäni on avainasia työttömyysongelman hoitamisessa: ”Minsky hahmotti työtakuujärjestelmän…. osana epävakaan kapitalismin vakauttamiseen tähtäävää institutionaalista kehystä. …. (Työtakuujärjestelmän kautta) valtion toiminnasta tulisi entistä vastasyklisempää ja päätösperäisen elvytyksen rooli jäisi vähäisemmäksi”. Minskyn mielestä (isolla) julkisella sektorilla tulisi olla vastuu viimekätisestä työllistymisestä.

Minskyn tavoite oli siis jo aikoinaan suurin piirtein samanlainen, kuin mitä Nenonen esittää.

Kansanedustaja Timo Harakka jatkaa samasta aiheesta yrittäessään aukoa työllistymisen umpisolmuja taannoisen ”Liike 2020”:n aivoriihenä. Harakan tavoitteena on, että julkinen valta ja yksityinen toimivat saumattomasti ristiin tukien toinen toistaan. Hän loihtii ”fiksun valtion” käsitteen. Tarvitaan uusi työnjako julkisen vallan ja markkinoiden väliin. Fiksu valtio edellyttää, että yritykset keskittyvät voiton tuottamiseen. Julkinen sektori tukee yrityksiä tuottamalla julkisia investointeja , tutkimusta, koulutusta ja infraa ja vastaamalla laista ja järjestyksestä. Markkinoiden säätely on myös varteenotettava tehtävä. Valtio edellyttää vastavuoroisesti, että yritys kantaa yhteiskuntavastuunsa (verot, työympäristö ym.).

Voisiko tätä sanoa työn juurille palaamiseksi?

Aktiivinen työllisyyspolitiikka on Harakankin mielestä julkisen vallan perustehtäviä. Sen piiriin voidaan lukea seuraavat elementit: on pystyttävä vaihtamaan joustavasti työpaikkaa, keikkatyöt on tehtävä kannattaviksi, eläkeläisiä on houkuteltava työelämän piiriin, on tarjottava palkkatuettua työtä, on kannettava erityisvastuuta nuorten työllistymisestä, koulutus on optimoitava vastaamaan työelämän tarpeita, työllisten ja työttömien jyrkkää rajaa on hälvennettävä, vapaaehtoistoimintaa on kehitettävä, kolmannen sektorin työpaikkoja on luotava, mikroyrittäjien työllistämiskynnystä on alennettava….. Harakka kannattaa myös pidempää koeaikaa, huojennuksia työaikasääntöihin jne.

Reijo Vuorento, Kuntaliiton apulaisjohtaja, käytti muutamia vuosia sitten hienon puheenvuoron kuntatyöstä Helsingin Sanomissa. Tätä oli kaivattu. Artikkelin nimi oli ”Kuntien tehottomuus on sitkeä myytti” (HS 26.9.2013).

Vuorento viittaa meillä niin usein esille otattavaan Ruotsin esimerkkiin. Siellä kun väitetysti hommat osataan tehdä paremmin kuin meillä. Vuorento tuo esille joitakin asioita, jotka naapurimaa hoitaa meitä sutjakkaammin. Naapurissa ”työvoimasta viitisen prosenttia enemmän kuin meillä on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa”. Lähes yksinomaan tästä syystä Ruotsin työllisyysaste on korkeampi kuin meillä (70 prosenttia vs. 76 prosenttia). Osin tästä syystä Ruotsin kestävyysvaje on olematon tai vähäinen.

Veroaste Ruotsissa on muutamia prosentteja korkeampi kuin meillä. Puheet siitä kuinka verot tappavat työteliäisyyden ovat Ruotsissa vähäisempiä kuin meillä. Kuntatalous on ollut ennätyksellisen ylijäämäinen. Ruotsin velkaantumisaste on muistaakseni karkeasti kolmasosa BKT:stä. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Ruotsilla on ”ylisuuri” kuntasektori.

Kunta voi siis olla tehokas työllistäjä.

Halutaan poliisiksi

”Huomattava määrä poliisikoulutuksen aloituspaikkoja on jäänyt viime vuosina täyttämättä, koska hakijat eivät läpäise valintakoetta”. Näin toteaa Helsingin Sanomat laajassa artikkelissa, jossa käsitellään poliisipulaa ja kelvollisten hakijoiden pulaa koulutukseen.

Mietin asiaa ja tuli mieleen ajatus, että tässä on kysymys yleensäkin - toimialasta riippumatta - ns. kohtaanto-ongelmasta, jossa työttömät eivät syystä tai toisesta sovellu tarjolla oleviin.

Poliisikoulutukseen sopivia hakijoita on siis liian vähän, vaikka hakijoita sinänsä on runsaasti. Jutussa pohdittiin syitä moiseen ja todettiin kaksi syytä: naisilla fyysisen kunnon puutteet ja miehillä äidinkielen kirjoitustaito! Epäilen, että kirjoitustaito-ongelma koskee myös kantaväestöä eikä pelkästään maahanmuuttajahakijoita.

Siinäpä se. Kysymys ei siis ole pelkästään muuntokoulutuksesta tai alanvaihtokoulutuksesta vaan perusvalmiuksien puutteesta. Muutamia kymmeniä vuosia takaperin oli ns. lapiohommia, joihin soveltui melkeinpä kuka tahansa (tässä en viittaa siihen, että kysymys olisi poliisiammatin vaihtoehdosta). Silloin oli käytössä myös ammattinimike ”sekatyömies”. Tämän päivän ongelma on, että melkeinpä mihin tahansa ammattiin tarvitaan koulutusta ja soveltuvuutta.

Vaikuttaa siltä, että ne, jotka pääsevät poliisin ammattiin kouluttautumaan ovat usein jo muutoin pitkälle kouluttautuneita. Tämä pitänee paikkansa huomattavaan joukkoon muitakin ammatteja. Ulos koulutusputkista ja uraputkista jäävät hyvin vähäisen koulutuksen miehet ja naiset, joka on suuri ongelma työelämän rakenteiden nopeassa muutoksessa. Toki poliisin ammattiin hakijoiden vaihtoehtoina on myös muita uramahdollisuuksia, joita sitten yhtaikaa haetaan, ja joka on yksi syy siihen, että soveliaista hakijoista on puutetta.

Miten korjata asia? Epäilen että työhön hakeutumisen este on yhä useammin perusvalmiuksien puute, jolloin ongelmien lähtökohtia on haettava varhaisesta koulunkäynnistä alkaen. Juuri näihin tapauksiin tulisi valtiovallan taholta kiinnittää erityistä huomiota.

Ammattiosaamista vailla olevien työllistyminen on heikentynyt ja heikkenee yhä enemmän. Siksi tarvitaan sekä yleissivistävää koulutusta (vaikkapa kirjoitustaidon kertausta) että täsmäkoulutusta ammattiin. Oppivelvollisuusiän korotus ei ole lainkaan hullumpi ajatus. Sillä pystytään korjaamaan perusvalmiuksien puutteita.

Hallitus harkitsee lyhyiden 1-2 kuukautta kestävien koulutusten tarjoamista rakennemuutosalojen työntekijöille. Myös muuntokoulutusta tarvitaan ja sitä on suunnitteilla. Näitä tarvitaan kohtaanto-ongelman päihittämiseksi.

Työelämän siirtymisen haasteina ovat sopivan koulutuksen puuttuminen ja sen hankkimisen vaikeus sekä töiden ja työtä vailla olevien alueelliset haasteet. Samaan aikaan vallitsee sekä suhteellisen korkea työttömyys että alakohtainen työvoimapula. Nyt ei ole tarjolla siirtotyömaita pohjoisen työttömille. Nyky-yhteiskunnan digitalisoituminen on haaste sekä työpaikoilla että kodeissa. On pakko löytää ratkaisuja, joilla työllistymistä tehostetaan. Yksi tällainen on työllistyminen julkiselle sektorille. Ruotsin hyvä työllisyysaste johtuu pääosin juuri tästä. Meidän on hellitettävä ajatuksesta, että julkisen sektorin työn tuottavuus on niin painotetusti kriteeri, millä mitataan kunnallisen työn tehokkuutta. On sallittava matalampi tuottavuus osalle työntekijöitä ja osassa työtehtäviä.

Kirjoituksen laatimisen jälkeen ilmestyi Hesarissa (15.4.2018) laaja kirjoitus siirtotyömaista. Ne olivat työllisyystöitä 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Olosuhteet olivat usein epäinhimilliset. Ne olivat "lapiohommia", joita kukaan ei halua takaisin. Jutussa korostettiin siirtotyömaiden työntekijöiden erilaisia alkoholi- ym. ongelmia. Epäilen kuitenkin, että mukana oli ihan tavallisia työtä vailla olevia suomalaisia miehiä.