Totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista

Hesarissa 18.8.2018 oli artikkeli nykyisin niin muodikkaasta Yuval Noah Hararista ja hänen uudesta (tulevasta) kirjastaan ”21 oppituntia maailman tilasta”. Hesarin artikkeli perustui osin Hararin The Guardianille antamaan haastatteluun, jossa hän mm. totesi, että valeuutisilla ja raamatulla on vain vähän eroa. HS:n toimittaja Joonas Turunen toteaa, että ”väite on kova”. Mutta onko asia niin?

Harari toteaa, että ”kun miljardi ihmistä uskoo keksittyyn tarinaan, kutsutaan sitä uskonnoksi”.

Syvältä asioita luotaava Harari jopa toteaa, että ”ihminen on lajina totuudenjälkeinen”. Tästä hän tulee omaan aikaamme esittäen, että viime aikoina on vahvistunut käsitys, että faktoilla ei ole merkitystä. Esimerkkinä hän mainitsee Venäjän sodankäynnin Itä-Ukrainassa (jota ei Venäjän mukaan käydä). Vanhempia esimerkkejä ovat Kiinan miehitys Tiibetissä ja vaikkapa Golda Meirin väite, että palestiinalaisia ei ole olemassa. Esimerkkejä voi luetella loputtomiin: musta käännetään valkeaksi.

Onko kysymys sivistyksen aukoista? Väittäisin, että ainakin osin on, joskin Harari on siinä oikeassa, että suuri osa ihmiskunnasta on koulutuksesta riippumatta valmis uskomaan sepitteeseen kokiessaan sen tarpeelliseksi. Oma havaintoni on, että ihmisillä on esimerkiksi suuri herkkyys uskoa salaliittoteorioihin. Mikä tahansa aukkopaikka jossakin dramaattisessa tapahtumasarjassa aiheuttaa tarpeen täyttää aukko sepitteellä. Faktapuheet eivät auta.

Hararin mukaan kysymys on vallasta. Voittajan tarina jää jäljelle, kun pöly on laskeutunut. Historia on voittajien historiaa. Harari on oikeassa: valeuutiset ovat erityisesti poliittisen valtakamppailun välikappale. Valhekampanjaa ei voi perustaa sattumanvaraisesti ilman valmiina olevaa vihasuhdetta. Tämän varaan sitten rakennetaan nettisivut. Sivut perustuvat olemassa olevan kaunan tai inhon vahvistamiselle.

Kirjoissaan Harari maalaa synkän kuvan historiasta, menneestä tulevaisuudesta ja tulevaisuudesta: ihmiskunta tuhoutuu sen omien virheidensä takia (Homo Deus). Vakavammin otan väitteen, että liberaalin yhteiskunnan mahdollistama ”vapaa tieto” (joka on joskus ollut koko demokratian perusta) on valemedian ym. takia muodostumassa yhteiskunnan uhaksi, koska vapaus saada sanoa alistetaan oman vallanhimon välikappaleeksi. Meneillään on tässä mielessä demokratian puolustuskamppailu, jossa ei ole vielä julistettavissa voittajaa.

:::::::::::::::::::

Milloin juuri nyt meneillään oleva valheorientoituminen alkoi saada jalansijaa?

Ehkä tähän sopii Post-Truth Eran palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataanpa Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Hararin ajatus, että valheellisissa tarinoissa on kysymys vallasta saa ilmaa siipien alle kun todetaan, että Yhdysvaltain presidentinvaalitaistelussa valhe otettiin käyttöön yhtenä vaaliaseena. Hillary Clintonin vetoomus, että ”lukekaa totuus kotisivujeni faktantarkistuksesta”, jäi Donald Trumpin propagandan varjoon, joka otti käyttöön varman keinon vaikuttaa ihmisiin, nimittäin toiston. Kun tarpeeksi monta kertaa toistaa samaa valhetta, samanmieliset ihmiset alkavat uskoa epätotuuteen. Kysymys on retoriikan vakuuttavuudesta ja siitä kuinka moni uskoo sepitettyyn tarinaan. Mitä useampi uskoo tarinaan, sepitettyynkin, sitä varmemmalta tuntuu maailmassa pärjääminen, sanoo yliopistotutkija Paul-Erik Korvela.

Voidaanko vakavasti esittää, että ihminen on sitä herkempi uskomaan epätoteen, mitä suurempiin vastoinkäymisiin hän joutuu. Äänestäjä on siis johdateltavissa epätoteen tietyllä keinovalikoimalla. Ruokitaan esimerkiksi henkistä pahoinvointia väittämällä, että pakolaisten vastaanotto on syynä kantaväestön huonoon asemaan. Sillä ei tunnu olevan vastaavaa merkitystä, jos perustellaan epätoivottua olosuhdetta työväestön sopeutumattomuudella uuden teknologian käyttöönottoon.

Oma huono pärjääminen liitetään usein maata johtavan ja huonoksi koetun eliitin haluksi pedata itselleen etuja työväestön kustannuksella. Tässä asetelmassa valemediat ja vaihtoehtoinen totuus viettävät riemujuhliaan.

Some-aikaudella epätoden levittämismahdollisuus on paljon laajempaa kuin aiemmin. Syntyy vaikutelma ikään kuin totuudenvastaisuus olisi ”keksitty” juuri nyt. Se tuntuu houkuttelevammalta kuin tilastoin osoitettu totuus.

Miten taistella epätotea vastaan? Ne, jotka arvostavat tieteellistä maailmankuvaa etsivät tapahtuvalle/tapahtuneelle perusteita, kun taas monet muut etsivät perusteita jo löytämälleen totuudelle. Onko kysymys ratkaisemattomasta asiasta? Ehkäpä. Sivistyksen voitto merkitsee halua taistella objektiivisuuteen pyrkimisen puolesta. Monille valitettavasti oman asian ajaminen on yhtä kuin totuus.

Demokratiassa epätosi ja tosi käyvät kamppailua, mutta diktatuurissa voidaan aiempi ”totuus” korvata uudella käden käänteessä. Vain toisinajattelijat jatkavat kamppailua.

::::::::::::::

Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että valemedian kannalta (jos asia olisi ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin.

Musta tuntuu -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on hyvin kyseenlainen tapa selittää maailmaa. Sille ei voi luvata voittoa objektiivisesta totuudesta käytävässä kamppailussa.

Presidentti Niinistö ja itsesäädelty vallankäyttö

Presidentti Niinistö on saanut korkeita arvosanoja tehtäviensä hoidosta koko presidenttikauden ajan. Viime aikoina maine on entisestään vahvistunut. On syytä perata suosion salaisuuden syitä. Entä onko tässä kaikessa jotain kummastusta herättävää?

Presidentin valtaoikeudet ulkopolitiikassa ovat totutun suuret. On lievästi sanottu, jos käyttää kliseistä sanontaa ”presidenttiä kannatetaan yli puoluerajojen”, sillä presidentti on sekä teoriassa että käytännössä asettunut reippaasti puoluekoneistojen yläpuolelle.

On päivänselvää, että presidentin kannatti asettua kansalaisliikkeen presidenttiehdokkaaksi ja irtaantua pelkästään oman puolueensa ehdokkuudesta. Tämä yksittäinen teko on Niinistön ekstrasuosion kivijalka.

Kysymys ei ole kuitenkaan staattisesta asemapohjaisesta vallasta, vaan Niinistö on osoittautunut poikkeuksellisen hyvin sanansa asettavaksi presidentiksi. Sanatkaan eivät tietysti riitä kertomaan sellaisesta sisäisestä arvopohjalta kumpuavasta vallasta, mikä Niinistöllä on.

Suurvaltojen huippukokouksen saaminen Suomeen ja Niinistön itsenäinen - muista EU-maiden johtajista poikkeava - tapa käydä keskusteluja Venäjän presidentin kanssa on herättänyt yleistä hyväksyntää ja on ollut omiaan lisäämään Niinistön arvovaltaa. Niinistö on murtanut käsityksen, että periaatteelliset eroavuudet fundamenteissa estäisivät rakentavat keskustelut.

Olen myös itse näissä blogikirjoituksissa antanut erinomaiset arvosanat Niinistön ulkopoliittisesta johtamisesta. Olen kuitenkin liberaalin demokratian vannoutunut kannattaja. Miten tähän sopii Niinistön saama asema? Kysymys on siitä, että Niinistö on itse säädellyt valtaansa. Hän on likipitäen täydellisesti ymmärtänyt pysyä erossa asioista, ”jotka eivät hänelle kuulu”. Kysymys onkin siitä, että monet kansalaiset haluavat hänen puuttuvan valtaoikeuksiensa yli väitettyyn poliitikkojen sisäpoliittiseen mellastukseen. Presidentti on kohtuullisesti onnistunut välttämään tällaiset yksioikoisuudet.

Itse en ole suhtautunut kovin ärhäkkäästi hallituksen tai opposition - siis demokratian peruspilareiden -vastakkainasetteluun. Olen pyrkinyt mielessäni normalisoimaan sisäpoliittisen väännön: kuuluu asiaan olla samaa mieltä ja eri mieltä.

Jokin yhteys tällä kaikella on meneillään olevaan mediamyllerrykseen. ”Kaikki” ovat sisällöntuottajia. Mielipiteet sinkoilevat. Moni kansalainen haluaisi, että ajoittain sekasortoisen tuntuisessa mediailmapiirissä joku viheltää pilliin, ja se joku on presidentti.

Olen suhtautunut aiemmin kriittisesti Kekkosen käyttämiin valtaoikeuksien laajennuksiin – siis sen lisäksi, että Kekkosella oli jo silloisen perustuslain mukaankin nykyistä laajemmat valtaoikeudet. Kekkonen myös käytti sumeilematta pitkän presidenttikautensa aikana kertynyttä valtapääomaa. Kekkosen kohdalla valtaa lisäsi ulkopoliittinen kortti - Neuvostoliitto - jota Kekkonen melko häikäilemättä käytti hyväkseen. Kekkonen on esimerkki siitä, kuinka liian pitkä vallassaoloaika aiheuttaa demokratian sisältä päin murenemista. Suuri osa kansalaisista kyllästyi presidentin käytännön vallankäyttöön.

Presidentti Koivisto kavensi omaa valtaansa ja siirsi sitä hallitukselle ja eduskunnalle omaehtoisesti, vaikka perustuslakiin ei tehtykään muutoksia hänen kausillaan. Presidentin perustuslaillisia valtaoikeuksia kavennettiin vasta vuosina 2000 ja 2012. Muutokset ovat siis tuoreita eikä liene järkevää muuttaa perustuslakia, eikä sitä ole voimakkaasti vaadittukaan.

Suon siis mieluusti presidentille oikeudet käyttää kykyjään kansakunnan hyväksi, mutta vedän viivan siihen kohtaan, jossa ryhdytään käyttämään sisäpoliittista valtaa yli hallituksen ja eduskunnan. Paradoksaalista on, että monet kansalaiset itse haluavat näin tapahtuvan unohtaen Kekkosen ajat. Tai sitten on syynä se, että Kekkosen aikoja nimenomaan kaivataan: tulisi joku, joka sanoisi missä kaappi seisoo.

On nähtävissä, että aika, jota elämme suosii presidentin vallan kasvattamista. Oikeistopuhuri puhaltaa yli liberaalin demokratian pelisääntöjen ympäri Eurooppaa. Halutaan ”tuomaria” tai kantaa ottavaa ”maan isää” myös sisäpoliittisiin kysymyksiin. Pidän tätä ajattelua vähintäänkin mietityttävänä.

Lähtökohta Niinistön työlle on loistava: Ylen teettämässä kyselyssä lähes 90 prosenttia oli sitä mieltä, että presidentti on suoriutunut tehtävistään vähintään hyvin. Maaseudun tulevaisuuden tekemässä kyselyssä presidentin ulkopoliittisia valtaoikeuksia pidetään riittävinä (67 prosenttia kaikista vastaajista), mutta sisäpoliittisia valtaoikeuksia monet haluaisivat antaa lisää. Prosentit vaihtelevat puolueittain vasemmistoliiton 17 prosentista perussuomalaisten 58 prosenttiin. Tämä on mainio mittari arvioitaessa autoritäärisen vallankäytön kaipuun määrää eri puolueissa. Tällaista tulosta on voitu uumoilla. Suuri osa kansalaisista suhtautuu toki edelleen kriittisesti presidentin sisäpoliittisten valtaoikeuksien lisäämiseen.

Kysymys on tavallaan demokratian kypsyyden mittaamisesta. Nykyistä järjestelmää eri muunnelmin on harjoiteltu 100 vuotta ja kansainväliset esimerkit osoittavat, että liberaali demokratia ei ole iskostunut perustavaa laatua olevalla tavalla monien länsimaistenkaan kansakuntien henkiseen maaperään, vaan haluttaisiin autoritaarisempaa johtamista. Ovatko Itä-Euroopan maat oikeastaan koskaan vapautuneet autoritaarisen johtamisen perinteestä?

Presidentin vallankäytön laajenemisesta – ja nyt ei puhuta perustuslaillisista valtaoikeuksista – voi tulla itseään toteuttava automaatti, joka vähitellen kansalaisten hiljaisella suostumuksella hiipii käytännön politiikkaan. Moni sanoo, että itsepähän poliitikot ovat ainaisella väännöllä aiheuttaneet tilanteen. Mutta ei se näin voi olla. Demokratia on konsensuksen tavoittelua tai vastakkainasettelua eri puolueiden hyvin erilaisista lähtökohdista. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää. Luojan kiitos asia on näin.

Olen ollut näkevinäni, että pikku hiljaa presidentti halutaan vetää mukaan joidenkin tahojen oman agendan (sote, Nato…..) asianajajaksi. Oman ”agendavallan” oletetaan kasvavan presidentin suosion ja epävirallisen vallan kasvaessa. Presidentin vallasta halutaan päästä palaselle. Presidentin tulisi olla immuuni tällaisille viekotuksille ja eiköhän asia olekin näin.

Max Jakobson – Suomen länsisuhteiden kummisetä

Jukka Tarkka on kirjoittanut Kanava-lehteen (5/2018) artikkelin ”Historia, aika ja maantiede”. Siinä hän tarkastelee Max Jakobsonin elämäntyötä. Kirjoituksen cluena on pyrkiä todistamaan, että Jakobsonin tarkoituksena oli murtaa myytti suomalaisesta ”irrallisuudesta ja eristyneisyydestä”. Kommentoin seuraavassa omien muistikuvieni varassa Jakobsonia verraten syntyneitä arvioita Tarkan käsityksiin.

Perusero Tarkan ja minun välillä on suhtautumisessa länteen ja itään. Minun näkökulmastani Tarkka on perusteellisesti lännettynyt ja itse taas olen hakenut tasapainoa geopoliittisten eturistiriitojen kentässä. Jakobson toimii ukkosenjohdattimena.

Muistan kuinka opiskeluaikoina 1970-luvulla luin Jakobsonin teoksen ”Diplomaattien talvisota” (1955). Arvostin kirjan korkealle ja arvostan edelleen. Jossain seminaarissa törmäsin äärivasemmiston mielipiteisiin Jakobsonin teoksesta. Ne olivat jyrkän kriittisiä Jakobsonia kohtaan. Hänet nähtiin ilmeisesti vaarallisena silloisen ulkopoliittisen linjan horjuttajana, eräänlaisena ”länteen vääntäjänä”. Tämä Jakobsonin ajatus kulkee sinivalkoisena lankana läpi vuosikymmenien. Tarkka jopa sanoo, että ”Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi”.

Jakobsonin kirjoja olen lukenut useita ja niissä minua on houkuttanut paitsi kirjoittajan analyyttisyys, niin myös kyky luoda kokonaiskuva käsiteltävänä olevasta aikakaudesta.

Tarkan näkemys tulee hyvin esille, kun hän artikkelissa maalaa suomalaisten ”itsekeskeistä” perusnäkemystä itsestään, joka perustuu siihen, että ”meidät on pysyvästi sidottu elämään Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä ja kohtalonamme on alistua tai ainakin sopeutua naapurin isännän oikkuihin”. Kuten tästä näkyy Tarkalla on negatiivissävyinen deterministinen näkemys Suomen kohtalosta. Ikään kuin emme itse pystyisi vaikuttamaan asemaamme tai kuvaan asemastamme lainkaan.

Entä Jakobsonin suhde Kekkoseen? Kekkonen otti Jakobsonin ulkoministeriöön Paasikiven vihjeen perusteella ohi monen muun kandidaatin. Ulkoministeriössä Jakobson palveli 1953-1974. Mielestäni Jakobson pysyi uskollisena Kekkoselle presidentin virassaoloaikana. Jakobson toimi sekä Kekkosen neuvonantajana että toimien selittäjänä. Samalla hän yritti luoda hienovaraisesti liikkumavaraa länteen. Muutoinkin Jakobson piti yhteyttä aktiivisesti länteen, joka ei jäänyt Neuvostoliitolta huomamatta. Pyrkimys YK:n pääsihteeriksi tyrmättiin lopulta Neuvostoliiton toimesta, joskaan Yhdysvallatkaan ei puoltanut hänen valintaansa. Kekkosen rooli oli ambivalentti: minulle on jäänyt käsitys, että samalla, kun Kekkonen julkisuudessa ajoi Jakobsonia tehtävään, hän toimi taustalla varsin ponnettomasti.

Kuten sanottu Jakobson myötäili Kekkosta hänen presidenttikaudellaan, mutta muuttui kriittisemmäksi myöhemmin.

”Tamminiemen pesänjakajat” antoi kuvan, jossa Jakobson oli enemmän tai vähemmän yksi Kekkosen seuraajaehdokkaista. Tuskinpa hän kuitenkaan oli kovin vahvoilla. Itse hän kiisti pyrkivänsä presidentiksi.

Kekkonen kunnioitti Jakobsonin älyä, mutta saattoi myös vieroksua häntä länsiorientoituneisuuden takia. Jakobson kumppaneineen ajoi länteen päin kallellaan oleva puolueettomuutta. Jakobsonin ja varsinkin hänen puolisonsa Marilynin länsisuhteet olivat kiinteät. En ota tässä kantaa, millaiset ne olivat. Selvää kuitenkin on, että Jakobsonin kautta tietoa poliittisesta agendasta ja ilmapiiristä virtasi läntisille tahoille.

Tarkka aivan oikein tuo esille, että Paasikivi – olkoonkin, että hän luovi (so: muutteli kantaansa) reaalipolitiikan värähdysten tahdissa – oli Jakobsonille läheisempi kuin Kekkonen.

Tarkka tuo Jakobsonin analyyttisyyden esille esimerkiksi 1940-luvun ns. vaaran vuosiin suhtautumisessa. Jakobson näki Stalinin politiikan läpi eikä pitänyt Suomen asemaa tuolloin vaaranalaisena.

Tarkka korostaa Jakobsonin roolia kylmän sodan analyytikkona varsinkin 1970-luvulla. Tapansa mukaan Tarkka kärjistää sanoen Neuvostoliiton toimien olleen suurvaltasuhteiden näkökulmasta loogisia ”vaikka se kohteli Suomea kaltoin ja johti sen muutamia kertoja kuoleman laakson portaille. Jos tuntee hirttosilmukan kaulassaan, tieto pyövelin toiminnan johdonmukaisuudesta ei paljon lohduta”. Tarkka käyttää Jakobsonia hyväkseen omien näkemystensä painoarvon lisäämiseksi.

Jakobsonin kokonaismerkitystä kuvatessaan Tarkka yltyy miltei runolliseen poljentoon: ”Jakobsonin tapa kuvata suomalaista identiteettiä on anglosaksisen viileä, mutta lämpimästi kansallinen, arkisesti isänmaallinen, muttei koskaan pateettinen”. Totta on, että analyysin terävyydessä ja syvyydessä Jakobson on ulkopolitiikan tuntijoista aivan kärjessä. Itse olen aina nähnyt Jakobsonin eräällä tavalla viekoittelevana hahmona, joka osasi koukuttaa teostensa lukijan.

Olen valinnut kiinnostuneen, mutta varovaisen ja joiltakin osin epäilijän roolin tulkitessani hänen kirjoituksiaan ja ajatuksiaan.

Hullut vuodet 1848 ja 1968

Heidi Hakkarainen käsittelee Niin & näin -lehden 2/2018 artikkelissaan ”Mediavallankumous” vuoden 1848 ”hullun vuoden” tapahtumia. Referoin ohessa kirjoitusta ja pyrin löytämään yhtymäkohtia eräisiin muihin vastaaviin ajankohtiin historiassa. Yritän luoda suurta kaarta vuodesta 1848 vuoden 1968 kautta nykypäivään.

Uudet painotekniikat, tiedon systemaattinen jakelu, lehdistön nousu ja tuliterän lennätinjärjestelmän käyttöönotto tekivät vuoden 1848 kumoukset (samanaikaisia kumouksia tapahtui tuhkatiheään) mahdollisiksi. Tieto levisi, sillä lehtiä luettiin ääneen kahviloissa. Tänä päivänä puhumme mediavallankumouksen yhteydessä internetistä. On mielenkiintoista verrata yhtymäkohtia tähän päivään, sillä elämme nytkin mediavallankumouksen aikaa internetin myötä. Tieto on valtaa!

Vuoden 1848 kumous oli vastareaktio vuoden 1815 Wienin kongressin konservatiivisille, valtasuhteet säilyttäville taantumuksellisille päätöksille. Kumous keräsi voimaa vuosien kuluessa ja puhkesi sitten suurin piirtein samoihin aikoihin eri puolilla Eurooppaa.

Vallankumouksen syyt vaihtelivat maasta toiseen. Kansannousuihin osallistuivat talonpojat, opiskelijat ja kaupunkien porvaristo, joilla kaikilla oli omat syynsä murtautua esille niistä lokeroista, joihin ne oli puristettu.

Mitä syitä kansannousuille on löydettävissä? Voimistuva nationalismi, liberaalin porvariston nousu, kasvava sosiaalinen kurjuus ja talonpoikien ahdinko maaseudulla olivat mm. vaikuttavia tekijöitä.

Kattavasta aiheuttajasta vallitsee joltinenkin yksimielisyys: vanha hallinto ei vastannut enää yhteiskunnan tilaa. Kapinoijat vaativat perustuslakia, lehdistönvapautta, sananvapautta ja lisää poliittista valtaa. Välittömän katalysaattorina saattoi toimia 1840-luvun taloudellinen laskusuhdanne. Tilanne oli uskomaton: Habsburgeilla oli vielä käytössä feodaalijärjestelmä.

Uudet aatteet hakivat läpimurtoa: liberalismi, sosialismi ja nationalismi nostivat päätään. Marxin ja Engelsin ”Kommunistinen manifesti” ilmestyi helmikuussa 1848, tosin herättäen aluksi vain vaatimatonta huomiota. Kommunistisesta manifestista juontavat kuitenkin pitkälle ulottuvat versot aina vuoteen 1917 saakka (marxilaisuus on nähty siltana vuosien 1789 ja 1917 välillä).

Vanhoillisten voimien (Metternich!) ja uudistusvoimien vastakkainasettelu oli harvinaisen kärjistynyt. Kumouksen keskiössä olivat Saksan pikkuvaltiot ja Itävalta. Kumouksen sanoma levisi kulovalkean tavoin läpi Euroopan: Wienin jälkeen tulivat, Budapest, Venetsia, Krakova, Milano, Berliini….

Itävallassa omaksuttiin ikään kuin jälkijättöisesti Ranskan suuren vallankumouksen aatteita ja symboleja. Venäjällä Nikolai I onnistui tukahduttamaan kumouksen leviämisen kovilla otteilla. Sensuuri tiukkeni mm. Suomessa… Kumouksen ensimmäisiä uhreja oli sensuurin kaatuminen keskisessä Euroopassa. Joidenkin arvioiden mukaan Wienissä ilmestyi yli 200 uutta lehteä. Lehtien katumyynti käynnistyi….. Kumouksella oli vahva kulttuurinen vaikutus: pukeutuminen, puhetavat ja nimet muuttuivat.

Hulluun vuoteen ei kuulunut ainoastaan suuri innostus vaan myös väkivalta: itävaltalaisia menehtyi yli 100 000! Kaiken jälkeen kumous kuitenkin epäonnistui. Vanhoilliset rakenteet huojuivat mutta pysyivät pystyssä.

Kumous jätti valtavat jäljet eurooppalaiseen perinteeseen. Vielä tänä päivän pohditaan tapahtumien vaikutusta myöhempään historiaan.

Vuosi 1848 on viitoittanut polkua kohti sanavapautta, ihmisoikeuksia, demokratiaa ja äänioikeutta, mutta viiveellä. Yhtymäkohtia nähdään myös kansallissosialismin nousuun 1930-luvulla johtuen vuoden 1848 kumouksen epäonnistumisesta. Asia nähdään siis niin, että yhteiskunnan uudistaminen epäonnistui ja demokratisoituminen ei lyönyt läpi hulluna vuotena. Siksi totalitarismi voitti.

Vuoden 1848 vallankumous epäonnistui, koska establishmentti sai siitä pian otteen: ”hullu vuosi” jäi lyhytaikaiseksi liberalismin ja demokratian kokeiluksi.

Internetiä ei pystytä tukahduttamaan, mutta kuinka ollakaan Venäjällä yritetään perustaa kansainvälisestä internetistä irrallinen netti, eikä tieto ole huuhaata. Taantumuksen voimat ovat taas keskuudessamme ja ovat vallassa useissa maissa. Ehkä meitä uhkaa jälleen tiedonvälityksen tukahduttamiseen pyrkivä vastaisku.

Vuosi 1848 avaa mahdollisuuden tarkastella liberalismin ja nationalismin yhteenkietoutunutta suhdetta. Yleensä nämä kaksi suuntaa nähdään toisilleen vastakkaisina, mutta toisaalta on nähty, että liberaali poliittinen kulttuuri edisti nationalismin ja oikeistopopulismin nousua 1900-luvulla. Pitäisi kai oikeammin sanoa, että nationalismi nousi niistä olosuhteista ja valta-asetelmista, jotka vallitsivat 1850-luvun puolessa välissä. Esim. itävaltalainen nykyajan nationalismi on nähty johtuvan 1800-luvun tapahtumista.

::::::::::::::::::

Oliko vuosi 1968 hullun vuoden perillinen?

Jukka Lindfors on tiivistänyt hyvin vuoden 1968 tapahtumat, joten lainaan hänen yhteenvetoaan (Yle Elävä arkisto):

”Maailma kuohui vuonna 1968 rajummin kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. "Hullua vuotta" leimasivat Vietnam, Tšekkoslovakia, opiskelijoiden radikalismi ja poliittiset murhat.

Vietnamin sota, Kiinan kulttuurivallankumous ja Boliviassa kuolleen sissijohtaja Ernesto "Che" Guevaran esimerkki radikalisoivat etenkin nuorisoa ja opiskelijoita amerikkalaisuutta ja kapitalismia vastaan.

Ympäri maailmaa vaadittiin radikaaleja poliittisia muutoksia. Euroopassa kuohui mm. Ranskassa, Espanjassa, Italiassa, Länsi-Saksassa, Portugalissa, Belgiassa, Puolassa, Jugoslaviassa ja Tšekkoslovakiassa.

Länsi-Euroopassa vuosi 1968 huipentui Ranskan toukokuun mellakoihin. Tšekkoslovakiassa pyrkimykset "ihmiskasvoiseen sosialismiin" päättyivät Varsovan liiton suorittamaan miehitykseen.

Mielenosoituksia ja mellakoita koettiin myös mm. Japanissa, Pakistanissa, Egyptissä, Algeriassa, Nigeriassa, Senegalissa, Ghanassa, Argentiinassa, Brasiliassa, Uruguayssa, Meksikossa.

Yhdysvalloissa kamppailtiin mustien ja muiden köyhien oikeuksista sekä Vietnam-politiikasta. Kansakuntaa järkyttivät melkein peräjälkeen Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn salamurhat.”

:::::::::::::::::

Minulla on myös henkilökohtainen suhde noihin tapahtumiin. Olin silloin intensiivisesti aikaani seuraava koululainen. Toki maaseudulla osallistuminen ajan tapahtumiin oli rajallista. Sisäistin kuitenkin joitakin asioita noiden vuosien idealismista porvariskodin hengen vastaisesti.

Selvä erottava tekijä kahden hullun vuoden välillä on, että 1848 kumous oli hyvin Eurooppa-keskeinen. Maailma muuttui ja vuoden 1968 tapahtumat eivät voineet enää rajoittua pelkästään vanhalle mantereelle.

Ajan pyörteissä oli vaikeaa hahmottaa, mihin suuntaan vuoden 1968 kumous kehittyisi, mutta jälkeenpäin voidaan löytää suuntaviivoja. Akuuttien tapahtumien keskellä väkivalta, aineelliset tuhot ja epäjärjestys korostuivat, mutta syvempiäkin tarkoitusperiä toki ilmeni.

Vuoden 1968 tapahtumat ovat sekoitus idealismia, vanhan vallan kaatamista ja tulevaisuuden näkyjä demokraattisemmasta yhteiskunnasta. Radikaalit katsoivat edistyksen ja kehityksen tapahtuva liikaa ylhäältä alaspäin. Valta halutiin alas ja tietenkin opiskelijoiden etujoukolle. Sen sijaan työläisten solidaarinen rekrytointi opiskelijaliikkeen rinnalle ja kumppaniksi epäonnistui. Työväenliike näki opiskelijoiden tavoitteissa liikaa anarkistisia piirteitä: Daniel Cohn-Bendit 27.5.1968: ”Liikkeemme ei tarvitse johtajia. Jokainen voi ottaa hoitaakseen minkä tahansa tehtävän”.

::::::::::::::::::::

Mikä yhdistää vuosia 1848 ja 1968 toisiinsa ja mikä niitä erottaa? Entä yhteydet tähän päivään?

Vuosi 1848 käynnisti liberaalin ja demokraattisen muutoksen ja vaikka kumous epäonnistui jätti se jälkeensä muistot taistelusta ihmisoikeuksien ja vapauksien puolesta. Voitaneen sanoa, että ensimmäisestä maailmansodasta käynnistynyt demokratisoitumisprosessi katkesi suurelta osin 1930-luvulla fasismin ja autoritaarisuuden nousuun – tosin ei kaikilta osin – mutta jatkui toisen maailmansodan jälkeen yhä vahvempana. Kuitenkin suurten ikäluokkien vauhdittamat nuorisojoukot eivät tyytyneet saavutettuun, vaan halusivat lisää valtaa.

Kysymys oli siis kuvitellun tai todellisen demokratisoitumisprosessin viemisestä idealistisiin päämääriin saakka. Vuoden 1968 kumouksessa oli kysymys juuri tästä. Monet muutkin teemat kokivat nousun: kolmas maailma ja kehitysyhteistyö nousivat polttopisteeseen. Ne olivat osia tuon ajan globaalista maailmankatsomuksesta.

Vuoden 1968 sukupolven tavoitteet jäivät ainakin näennäisesti saavuttamatta. Kumoukseen väsyttiin. Vanha valta sulautti radikaalit syleilyynsä . Uudenraikas kumous jähmettyi dogmatismiksi 1970-luvun vaihteessa sekä meillä että muualla. Siemen kuitenkin kylvettiin ja monet uusista ajatuksista muuttuivat valtaväestön omaksumiksi tavoiksi, vaikkei sitä hevillä myönnetä.

Entä miltä maailma näyttää nyt vuonna 2018 hullujen vuosien näkökulmasta. Rohkea johtopäätös voisi olla, että tänä päivänä monet hullujen vuosien idealismista realismiksi suodattuneet saavutukset ovat nyt joutuneet puolustuskannalle. Edes demokratia ei ole itsestään selvyys, vaan autoritaariset hallinnot saavuttavat yhä enemmän jalansijaa. Arkkikonservatiivien taholta vuoden 1968 sukupolvi on joutunut jopa pilkan kohteeksi. Vuoden 1968 ajatusmallit liberaalin demokratian osana ovat tänään todellisten haasteiden edessä.

Taustalla tapahtunut vallankumousrypäs (ilmasto- ja ympäristökysymykset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, feminismin nousu, etniset kysymykset, siirtolais- ja maahanmuuttajapolitiikka jne.) ei selvästikään miellytä nousevia oikeistokonservatiivisia voimia. Toisaalta monet teemat kulkevat läpi ”hulluuden”: asunto, työ ja koulutus. Eivät ne ole ongelmina hävinneet mihinkään. Eniten liipaisimella on solidaarisuus, johon on lyöty vanhasosialistinen leima, vaikka sen tarve on suuri tänäkin päivänä yksilöllisyyttä suosivassa yhteiskunnassa.

Taistelu muuttumattomuutta, vanhollisuutta vastaan on ikuista. Eniten erilaisia ristiriitaisia mielikuvia minussa herättää hulluuden peruskäsite ”vapaus”. Vapautta vaadittiin barrikadeilla hulluna vuonna 1968. Vuoden 1968 utopistiseen idealismiin kuului ”rajattoman vapauden tunne”. Valtaan vaadittiin ”mielikuvitusta”.

Jotkut ovat miettineet (kuten Barack Obama) mentiinkö liian pitkälle liberalismin ”tyrkyttämisessä”. Suurella yleisöllä tai sen merkittävällä osalla ei ollut valmiuksia ottaa vastaan ”kaiken sallivan” vapauden julistusta. Miten vapauden sanomaa julistettiinkaan vuoden 1968 alla! ”Koko sukupolvi, uutta maailmanselitystä etsimässä, kaikki liikkeessä” (hyvin vapaasti suomennettuna Scott McKenzie: ”San Francisco”).

Finanssikriisin jäljillä – kun pöly on laskeutunut

Kymmenen vuoden takaista finanssikriisiä on selitetty monilla tavoin. Tarjoan ohessa oman selitykseni (tai osaselityksen), jonka laadin melko pian finanssikriisin puhkeamisen jälkeen. En kuitenkaan ole havainnut, että pääpiirteissä olisi virhettä, joten esitän sen tässä. Yksityiskohdissa toki voi olla tarkentamista, samoin joissakin painotuksissa.

:::::::::::::::::::

Rahamarkkinakriisiä voidaan selittää monista lähtökohdista. Globaalit rahavirrat ovat muuttaneet suuntaa viime vuosikymmeninä (nousevat kehittyvät maat rahoittivat ja rahoittavat edelleen kehittyneiden maiden alijäämiä). Uusliberaali ideologia johti ajatteluun, että talouden kuplia ei pitänyt pelätä, koska tehokkaasti toimivien markkinoiden piti pitää huolta talouden tasapainosta.

Charles Ferguson tuo kirjassaan ”Rosvojen valtio” esille erään seikan, joka on merkitsevä arvioitaessa kriisin koko kuvaa. Hän mainitsee, että vain 10 % subprime-luototuksesta koski ensiasuntoja. Ferguson myös irrottaa luototuksen asuntokeskeisyydestä ja painottaa muiden lainojen merkitystä (opinto-, auto-, yrityslainat, unohtamatta kulutusluottoja). Subprime-lainat vetivät siis hunajan tavoin puoleensa kaiken tyyppisiä velkahankintoja, vaikka niistä jouduttiin maksamaan kova korko niihin sisältyvät riskin takia. Ilmeisesti lainan takaisinmaksukaava (yleensä 2 + 28 vuotta) houkutti, koska alun vapaavuodet tuntuivat mukavilta. Selvästi on myös nähtävissä, että pankit ohjasivat asiakkaitaan itselleen edullisiin subprimelainoihin – myös niissä tapauksissa, joissa asiakas ei niitä tarvinnut. Korkeasta korosta johtuen ne olivat arvopaperisijoittajille hyvä apaja. Kaiken takana oli usko asuntojen hintojen jatkuvaan nousuun. Ei pitänyt käydä huonosti, koska velalla oli vakuus.

Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes koko 2000-luvun alkuvuosien (ehkä vuodet 2003-2006) ennen kuin saavutti lakipisteen.

CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisiin.

Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi vastuunsiirtojärjestelmä. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset, ennen kuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.

Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.

Investointipankkien muuttuminen finanssitavarataloiksi (Glass-Steagall Actin kumoutuminen vuonna 1999) loi edellytykset valtavalle rahamarkkinateollisuuden kasvulle. Lain kumoutuminen mahdollisti finanssitavaratalot: rahat menivät taas ”sekaisin”, kuten 1920-luvulla. Glass-Steagall Act eli vuoden 1933 pankkilaki nimenomaan irrotti talletuspankkitoiminnan investointipankkitoiminnasta. Laki oli tehokkaasti estänyt yli 60 vuoden ajan ihmisten talletusten käytön pankkien riskisijoituksiin.

Investointipankit eivät ainoastaan ostaneet subprimelainoja , ne myös ostivat näitä lainoja myöntäneitä rahalaitoksia. Taustalla - ehkä eräänlaisena viimekätisenä totuutena - oli tuotannollisen toiminnan hiipuminen ja teollisuuden kasvun korvaaminen rahamarkkinateollisuuden kasvulla. Tämä ”tuotanto” ei ollut kestävällä pohjalla.

::::::::::::::::::

Finanssikriisin käsittelyn yhteydessä sivuutetaan usein tapahtuneen ideologiset lähtökohdat. Yritän avata seuraavassa tätä näkökulmaa. Toki tämä on oma tulkintani siitä, mistä oli kysymys. Tarina meni mielestäni jotenkin näin:

Kun George Bush nuorempi 2000-luvun alussa kehitti ”omistajuusyhteiskuntaideologiansa” (selitys käsitteelle omistajuusyhteiskunta alaviitteessä), oli sen tavoitteena kasvattaa kunnon kapitalisteja amerikkalaisen unelman avulla. Ja se unelma oli tietenkin omistusasunto. Niinpä mustille ja latinoille (ja köyhille valkoisille) tarjottiin edullista käsirahaa liittovaltiolta (”American Dream Downpayment Act, 2003”). Tavoitteena oli 5,5 miljoonaa uutta asuntoa vuoteen 2010 mennessä. Historiaa pitää tarkastella ajan hengessä: noina aikoina ei paljon mietitty kenellä oli varaa asuntoihin. Ideologiset lähtökohdat olivat paljon tärkeämpiä.

Yhdysvaltain polttava ongelma oli kasvavat tuloerot. Bushin olisi pitänyt keskittyä niiden korjaamiseen, mutta ideologiansa mukaisesti hän ei puuttunut tuloeroihin pitkällä tikullakaan, vaan päinvastoin suurensi tuloeroja suurituloisten verohelpotuksilla.

Bush halusi omistajuusyhteiskuntaideologiansa mukaisesti ”kaventaa” tuloerojen sijasta omistajuuseroja. Samalla oli tarkoitus kiinnittää köyhät amerikkalaiset yhteiskuntaunelmaan omistusasumisen kautta , eikä vain nyt eläviä, vaan perinnön kautta myös seuraava sukupolvi. Yksi iso mutta jäi: ihmisillä ei ollut varaa lyhentää lainaa edes liittovaltion 7000 dollarin käsirahatuen, eikä lainanlyhennysten vapaavuosien avulla. Samaan aikaan pankkien eksoottiset rahoitustuotteet nousivat arvoon arvaamattomaan. Aikanaan Fanny Maen niin loistava asuntorahoitusstrategia muuttui myrkylliseksi järjestelmäksi, jossa maksukyvyttömien ihmisten velat muuttuivat arvopaperistetuksi roskaksi.

::::::::::::::::

::::::::::::::::

Selitys käsitteelle omistajuusyhteiskunta:

Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskuntakäsitteen 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui rankimman kautta yksilön omistajuuteen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin järjestämistapaan, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin. Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Tarkoitus oli aloittaa sosiaaliturvan osittaisella yksityistämisellä. Nämä ajatukset ovat johdonmukaisia seurauksia tavoitellun ”pienen valtion” näkökulmasta.

Ownership Societyn keskeinen osa oli Home Ownership, jonka toteuttamista olen pyrkinyt yllä kuvaamaan.

Helppoa rahaa kalliilla hinnalla

HS:n Paavo Teittinen käsitteli 12.8.2018 artikkelissaan ”Helppoa rahaa” ansiokkaasti pikavippiongelmaa. Olemme jo vuosia painiskelleet pikavippien seurausten kanssa. Ongelmana on kova korko, jota pikavippien ottamisen yhteydessä ei juuri pohdita. Tärkeintä on, että raha tulee tilille alta aikayksikön. Silloin päästään toteuttamaan sen hetkistä rahaa vievää intohimoa. Eräs pikavippiasiakas toteaa yhteenvedonomaisesti Teittisen kirjoituksessa, että ”ihmiset, joilla on rahan hajua, käyttävät hyväkseen ihmisiä, jotka eivät ymmärrä talouden päälle”. Teittinen sanoo sen toisin sanoin: firmat tekevät valtavia voittoja lainaamalla rahaa ihmisille, ”joilla rahaa on vähiten”.

Seuraavassa faktat perustuvat Teittisen pitkään artikkeliin. Johtopäätökset ovat omiani.

Intohimoisesta pikavipin metsästyksestä ei välttämättä ole kysymys silloin, kun kodinkone hajoaa ja rahaa uuteen ei ole. Osittain pikavippiongelma on yhteiskunnallista laatua, esimerkiksi pienestä palkasta johtuvaa.

Vuonna 2013 tuli voimaan laki joka kielsi yli 50 prosentin vuosikorot alle 2000 euron luotoilta. Yritettiin hillitä suomalaisten velkaantumista. Pikavippifirmat kehittivät lainsäädännön kiertämiseksi joustoluoton, jota voi nostaa pienemmissä erissä. Ongelmia voi ennustella myös uudelle ja paljon kannatetulle esitykselle laiksi, jolla kiristetään koron asettamisen ehtoja entisestään. Pikavippifirmojen mielikuvitus on rajaton. Jo nyt on käytössä järjestelylainat, joissa kootaan pienempiä lainoja paketiksi, jossa tietenkin on kova korko.

Monissa alan yhtiöissä on lainojen myöntämistoiminnon ohella myös perintätoimisto. Asiakas ympäröidään tehokkaalla verkolla, jonka silmien läpi ei hevillä pääse. Bisnes perustuu big dataan, jossa massiivinen asiakaskunta eritellään matemaattisesti pieniin osiin, joihin sitten markkinointiviesti kohdistetaan.

Pikaluotoissa on kysymys satojen miljoonien potista, mahdollisesti jopa miljardista. Kulutusluottokanta on kaikkiaan 19 miljardia euroa, joten voi syntyä harhakäsitys, että pikavipit ovat vain kohtuullinen ongelma. Kaiken kaikkiaan velkaongelmaisia on Suomessa yli puoli miljoonaa. Maksuhäiriömerkintä on lähes 400 000 henkilöllä.

Pikavippifirmojen liiketoiminta on erittäin kannattavaa. Voitto liikevaihtoon nähden on monilla yrityksillä shokeeraavan suuri. Edellä mainituista syistä johtuen kannattaa toivottaa onnea uudelle pyrinnölle saada velkaantuminen aisoihin.

Hyvin monet kannattavat positiivista luottorekisteriä, jopa pikavippifirmat. Ne hyötyvät siitä, jos luottotappioita ei kerry enemmän tai vähemmän sattumanvaraisista asiakkaista. On niiden etu, jos luoton takaisinmaksukyky onnistutaan varmistamaan ainakin joltisella varmuudella. Tuleva uudistus tulee karsimaan pikavippiyrityksiä niin kuin vuoden 2013 uudistuskin, mutta tapahtuuko bisneksessä kuitenkaan tervehtymistä? Siinäpä kysymys.

::::::::::::::

Mikä saa ihmiset pakkomielteenomaisesti hankkimaan pikavippejä? Yksi vastaus voisi olla, että elämme hyvin menestyvien ihmisten yhteiskunnassa. Monet pienituloiset kokevat, että heidän on pysyttävä muiden kulutuksen tahdissa.

Löylyä lisäävät rikastumisneuvojat, joille muiden rikastuttaminen on bisnestä riippumatta siitä onnistuuko vaurastuminen. Yhteiskuntarakenteisiin on piilotettuna yksilöllistymiskoodi. Enää ei ajatella solidaarisesti, että kaikki pidetään mukana, vaikka poliittista tahtoa näyttäisi riittävän. Itsensä pitäminen mukana onnistuu vippien avulla ainakin hetkeksi.

Filosofi Sami Pihlström puhuu onnellisuuden tavoittelun pakkomielteestä. Tosielämän eettiset valinnat kuitenkin edellyttävät epämukavuuden sietämistä. Monelta puuttuu tarvittava pitkäjänteisyys. Sen takia sorrutaan helppoihin ratkaisuihin.

Pihlström toteaa, että ”eettisille kysymyksille on luonteenomaista, että niitä ei voi ratkaista. Siksi moraaliselle pohdinnalle on aina ominaista hämmennys”. Jotenkin tämän ajattelun kautta voitaisiin ehkä ymmärtää pikavipin hakijan ymmällä olon tilanne. Ei siis välttämättä ihme, että ongelma on niin laaja.

::::::::::::::

Ovatko pikavipit yksilön vai yhteiskunnan ongelmia? Mielestäni vastuu jakautuu. Meillä on liian herkästi pikavippeihin tarttuvien joukko. Harkinta-aikaa ja peruuttamismahdollisuutta pitäisi pystyä säätämään. Pikavipin ottoa edeltävään neuvontaan pitäisi olla varaa panostaa. Nyt keskitytään jälkihoitoon ja sekin on puutteellista.

Viime aikoina on kovasti puhuttu taloustiedon kouluopetuksen laajentamisesta. Siinä on periaatteessa järkeä. Kysymys on eri oppiaineita läpäisevästä opetuksesta. Pikavipin ottajat eivät usein ymmärrä, mihinkä korkojen kanssa sitoutuvat. Kysymys on yhdeltä osin vanhan ajan laskennon nostamisesta kunniaan.

Panostaisin taloustiedon yleiseen hallintaan kouluopetuksessa. Tarvitaan tietoa ansiotasosta, eläkkeistä, säästämisestä, talouden yleisistä pelisäännöistä. Minun sukupolveni ihmisille nämä olivat kohtuullisen selviä jo kotikasvatuksen perusteella. Muutoinkin maailma oli toinen: ei ollut nykyisiä houkutuksia, eikä naapurin tytön tai pojan elämäntilanne poikennut omasta niin paljon kuin nykyisin usein on laita. Pärjättiin ilman muotivaatteita. Ihailtiin, jos jollakin oli telkkari. Ja pian se oli jokaisella. Nykyisin vertailutarve on aivan eri tasolla.

Ongelma liittyy osin laajaan tulonjako-problematiikkaan. Meitä seuraavan ja sitä seuraavan sukupolven on monissa tapauksessa tyydyttävä pienempiin tuloihin ja tai eläkkeisiin. Kehitys on jo nyt nähtävillä. Työsuhteet ovat epätavanomaisia ja hyvin usein tulot jäävät jälkeen vanhoista kokopäiväisistä työtehtävistä. Olisi pystyttävä taistelemaan työpaikkojen puolesta, joiden varassa voi elää. Ennen kaikkea pitäisi syntyä uusia työpaikkoja, joissa ansiotaso takaa riittävän elintason ilman pikavippejä.

Kauppatieteen tohtori Heidi Hirsto esittää HS:n mielipidekirjoituksessa 16.8.2018, että tavoitteena pitäisi olla talousopetuksen valmiudet ”rakenteiden kriittiseen tarkasteluun ja niiden muuttamiseen”.. Aikamoinen haaste! Lause sisältää ajatuksen, että talouden syy-yhteyksien väliset kytkennät oivalletaan ja samalla torjutaan yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin Viime kädessä on kysymys siitä, ”millä tavoin esimerkiksi omat kulutus- ja sijoitustapamme kytkeytyvät ihmisten ja luonnon hyväksikäyttöön maailmanlaajuisesti”.

Väinö Linnan kujanjuoksu

Kansalliskirjailija Väinö Linna on ollut paljon esillä kansalaissotaan liittyvien historiallisten ja yhteiskunnallisten teemojen johdosta. Antoiko Linna oikean kuvan torpparien asemasta jne. ? Olen näitä aiheita paljon käsitellyt, mutta nyt haluaisin keskittyä minua paljon askarruttaneeseen Linnan henkiseen luhistumiseen vuoden 1952 paikkeilla. Päälähteenä käytän Yrjö Varpion elämäkertaa ”Väinö Linnan elämä” (WSOY, 2006). Tapahtunut henkinen romahdus voidaan käsittääkseni kytkeä moniin kirjallisiin teemoihin, jotka tekivät Linnasta myöhemmin suuren.

Kahden kohtuullisesti menestyneen esikoisteoksensa – ”Päämäärä” ja ”Musta rakkaus” - julkaisun jälkeen Linna oli ylivireässä mielentilassa ja ilmoitti kustantajalle loppusyksystä 1949, että hän on innostunut kirjoittamaan ”yhtä maailman suurinta teosta”. Varpion mukaan lausahdus kuvaa Linnan itseironiaa. Mutta vähitellen ironiasta kasvoi pakkomielle….

Uuden romaanin kirjoitustyö alkoi keväällä 1952 ja sen työnimi oli ”Messias”. Siinä hän halusi työntyä todella syvälle ihmismielen syövereihin, osin tieteen, osin oman syväpsykologisen itseopiskelun kannattelemana. Romaanin juoni rakentui keuhkotautisen päähenkilön Ilmari Mustakorven ympärille. Mies tietää kuolevansa ja hänen on pakko tästä syystä pohtia elämän perimmäisiä kysymyksiä. Messias-nimi oli tarkoitettu ironiseksi: Messias edusti elämänvalhetta.

Osoittautui, että Linna ei ollut omimmalla alueellaan tällaisessa pohdinnassa. Tai pikemminkin voisi sanoa, että hän tunsi suunnatonta viehtymystä ratkaista ihmisen psyyken problematiikka, mutta siihen hänen oma psyykensä ei taipunut. Pian hän tajusi, että ”työläiskirjailijan” tai arkielämän ihmisten haasteet ja ongelmat olivat paljon lähempänä hänen sisintään. Ehkäpä on kuitenkin niin, että kaikki hänen 1950-luvun alussa kokemansa tarvittiin myöhempien mestariteosten rakennuspuiksi.

Uuden kirjan kohdalla oli kysymys keskeneräisestä prosessista joka liittyi aiempiin kahteen kirjaan ja laajeni dostojevskiläiseksi maailmankatsomukselliseksi pohdinnaksi. Kysymys oli kaikkien arvojen kyseenalaistamisesta ml. oman lapsuuden vahvan uskonnollisen katsannon epäilynalaiseksi asettamisesta. Aiemmin vahvat uskonnolliset normit alkoivat murtua.

Linna peilasi ajatuksiaan toisen kirjailijan, Aladar Valmarin ajattelua vasten. Kysymys oli jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Valmari oli eräänlainen hovikriitikko, kuitenkin niin, että hän pystyi aitoon kritiikkiin. Linna jopa suunnitteli Valmaria Messiaan keskeiseksi hahmoksi. Joka tapauksessa Linna perehtyi huolella uusiin psykologisiin ja psykoanalyyttisiin virtauksiin kirjan työstämistä varten.

Messias, vapahtaja, edusti siis Linnalle elämänvalhetta. Kuoleman, jopa itsemurhan teema, oli Linnalla läsnä kirjan luonnoksissa. Kuoleman tematiikassa Linna tuli lähelle Tuntemattoman sotilaan aihemaailmaa. Kysymys kuuluukin, kävikö Linnan uuden romaanin luonnoksissa läpi sodan aikaisia traumojaan. Varsinkin viime vuosien tutkimusten valossa tämä tulkinta voi olla hyvinkin lähellä Linnan ajatusmaailmaa. Onhan sodan aiheuttamat psyyken vammat tuotu esille monissa tuoreissa tutkimuksissa.

Kirjoittamisen edetessä teoksen teemat alkoivat lähestyä vaarallisesti henkilökohtaisia traumoja. Linnan mielenterveys vaarantui. Hän kertoi myöhemmin pelästyneensä sitä, että hän ajatuksillaan ja kirjoittamisellaan tuhosi omia positiivisia elämänarvojaan.

Linnalla oli tapana lukea Valmarille uusia osia Messias-kirjasta. Maailmoja syleilevän problematiikan lisäksi Linnan vastuksena olivat kirjoitustilojen vaihtelevuus ja kirjoittamisen hitaus: kirja ei tahtonut edetä.

Uskonnollisen tematiikan keskeisiä lauseita on tämä: ”Uskonto kehotti tunnustamaan synnit Jumalalle vaikka ne pitäisi tunnustaa itselleen ja siten vakavasti uskoa omaan syntisyyteensä”. Sysimustat pohdinnat johtivat ajattelemaan, että Jumalakin oli pirun keksintö: ihminen voi tulla toimeen ilman Jumalaa, mutta tuleeko hän toimeen ilman pirua?

Vuoden 1952 syksyyn tultaessa romaani alkoi monien vaiheiden jälkeen valmistua. Ahdistunut Linna turvautui myös ammattiauttajaan päästäkseen eroon tuskaantumisesta. Samaan tahtiin kirjoittamisen etenemisen kanssa heräsi epäily, että kirjaa ei kannata julkaista. Myös kustantaja oli kriittinen ja palautti kirjan useampaan otteeseen.

Valmarin mukaan Linnan ahdistus kumpusi epäilyistä, että arvostelu nuijisi valmiin teoksen. Viimeiset tiedot Messiaan viimeistelystä ovat talvelta 1953. Kustantaja - monivaiheisen prosessin jälkeen - oli valmis julkaisemaan käsikirjoituksen alkuosan, mutta ei loppua.

Linna, joka oli ottanut apurahan turvin vapaata töistä palasi työpaikalleen Finlaysonille, joka oli airut kirjan tulevasta kohtalosta. Kysymys oli samalla ”omakohtaisesta tervehdyttämisohjelmasta”, kuten Yrjö Varpio sen määrittää. Linna hävitti myöhemmin Messiaan lukuun ottamatta sen kustannettavaksi hyväksyttyä alkuosuutta.

Vielä vuoden 1953 kuluessa prosessi eteni, mutta epätoivoisissa merkeissä. Teoksen julkaisemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, sillä kirjailija itse luovutti.

Alkuosa on perikunnan hallussa edelleen, jos olen oikein ymmärtänyt.

Messias on nähty kirjailijan uran vaihtoehtoisena linjana. Nyt jäi näkemättä, mihin se olisi johtanut, sillä Linna valitsi Tuntemattoman ja Pohjantähden myötä kokonaan toisen kirjallisuusgenren lukevan yleisön onneksi.

Linna vapautui monessa suhteessa Messiaan epäonnistumisen jälkeen: hän löysi huumorin, hän löysi työkaverit uudella positiivisella tavalla, ja turha syntyjen syvien läpipohdiskelu sai jäädä. Jäljelle jäi tervejärkinen ajattelija, jonka maailmankuva laajeni ihmisen sisimmän tarkkailusta koko yhteiskunnan näköalaan.

::::::::::::::::

Lopuksi katsaus Linnan ajattelun kehittymiseen Messiaan jälkeen:

Erään lehtikirjoituksen (Hufvudstadsbladet, 1956) johtopäätöksissä on jotain tuttua: ”Kun valtaan noussut ryhmä alkaa tyydyttää omia tarpeitaan muun yhteisön kustannuksella, sen tarmo sammuu, eikä se enää avaa tietä yhteisön todellisille tarpeille…..”. Ja edelleen: ”Alemmat luokat vaistoavat, että hallitseva idea ei olekaan heidän ideansa ja alkavat kehitellä uutta omien tarpeidensa pohjalta”.

Näihin lauseisiin sisältyy irtaantuminen Messiaan yksilöpsykologisesta kapea-alaisuudesta. Lähestytään Tuntemattoman kautta Pohjantähden ajatusmaailmaa. Sisällissodan valkoinen totuus alkoi saada rinnalleen erilaisia harmaan sävyjä...

Linnan kirjoittamat artikkelit eivät kelvanneet valtamedioille kovinkaan hyvin ennen kuin suuri menestys pakotti julkaisemaan kirjoitukset … niin, innostuneiden lukijoiden asettaman paineen takia…