Suljettuna Venäjälle ilman demokraattista kansalaisyhteiskuntaa

 

 

Entinen skp:n pääsihteeri ja ministeri Arvo Aalto, 90 v., valaisi nykyistä ajatteluaan syntymäpäivähaastattelussaan (HS 13.7.2022). Hän näkee sekä Yhdysvaltojen (Naton) että Venäjän politiikan vastenmielisinä vaihtoehtoina, ei niin,  etteikö hänellä elämänuransa aikana olisi ollut jo aiemmin kriittinen suhtautuminen kumpaankin, mutta nyt hän vain kiteyttää näkemyksensä maailmanpoliittiseen tilanteeseen suhteutettuna. Hän voi nyt vaiherikkaan elämänsä saldona sanoa suoraan,  miltä todella tuntuu tai mitä hän ajattelee.  

Tarvitseeko ihminen poliittista kotia kaiken nähneenä ja kokeneena? Saatan tuntea jotain sympatiaa Arvo Aaltoa kohtaan, koska tällaisia mielipiteitä ei nyttemmin kuulla: nyt on seisottava jonkun puolesta jotain vastaan. Kompromissin ehdottaminen on moraalitonta tai heikkouden merkki.

Kaksi Venäjällä pitkään asunutta suomalaista Anders Mård ja Pentti Nelimarkka ovat antaneet haastattelun Hesarille (”Sota sotki Venäjälle juurtuneiden suomalaisten elämän”), joka on julkaistu 14.7.2022. Miltä maailmanmeno ja Venäjän meno nyt näyttävät? Poimin tähän sellaisia kommentteja molemmista haastatteluista,  jotka osuvat meikäläisen sisimpään ja sekoittavat maailmankirjoja.

Päällimmäiseksi ajatukseksi haastatteluista jää molempien osalta tietty turhautuneisuus. Paljonkin paremmin olisi voinut mennä. Osin ajatteluun vaikuttaa se, että kummankin elämä on pidemmältä ajalta muotoutunut Venäjän vuosien mukaan ja nyt he seuraavat voimattomina sotaa käyvän maan edesottamuksia suuren tyytymättömyyden vallassa. Eikä tyytymättömyys koske vain Venäjän oloja,  vaan kaikkien niiden valtioiden päätöksentekoa,  jotka kokevat olevansa osallisina tässä mielettömyydessä.

Nelimarkan kommentti koskien Suomen ja Venäjän  suhteita on valaiseva: ”Kuinka harkitsevista, hillityistä suomalaisista on tullut radikaaleja ja hyvin voimakasmielipiteisiä ihmisiä?” ja edelleen: ”Olen pitänyt suomalaisia maltillisina, jotka tarkastelevat asioita monista eri näkökulmista”. Niinpä niin, luulenpa, että hän on oikeilla jäljillä.

Tämä pohdinta johti ajatukset valtionjohdon viime kuukausien (viime kevään) päätöksentekoon.

Kevään aikana mietin monta kertaa,  mitä presidentti Niinistön mielessä liikkui,  kun hän tunsi painetta tehdä päätöksiä liittoutumisen suhteen. Taustalla olivat presidenttien Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto luoma mielipideilmasto ja perinne, joka nyt lännettymisen paineissa tuntui kerta kaikkiaan vanhentuneelta tai siitä pikemminkin tehtiin sellainen.

Niiden ääni,  jotka halusivat liittoutua kuului kovana ja korkeana hälyäänien yli. Niinistön mielipiteen kehitystä on kuvattu varovaiseksi. Ehkä se olikin lähellä toisen turkulaisen,  Mauno Koiviston mielenliikkeitä. Sanoisin kuitenkin,  että enemmän kuin varovainen, Niinistön mielipiteen kehitys oli harkitseva. Ehkä hän joskus paljastaa sisimpänsä muistelmissaan tai muutoin. Minulle jäi tunne, että hän lopulta antoi periksi sotaisille kanssapoliitikoille. Hän joka tapauksessa tajusi suunnattoman vastuunsa  paremmin kuin Nato-intoilijoiden terävin kärki.

Olen ymmärtänyt Erkki Tuomiojan myötämielisen ääneen ajattelun vahvistuvasta puolustusyhteistyöstä Ruotsin kanssa nyt jälkikäteen paljon selvempänä kuin noina kevään päivinä.  Nato-mieliset kävivät Tuomiojan kimppuun  puolustusliittoviittauksista. Hän näytti vilkuttavan vihreää valoa asialle. Todennäköisesti Suomen ja Ruotsin demarien välillä oli paljon enemmän välipuheita keskinäisestä puolustusliitosta kuin mitä nyttemmin on annettu ymmärtää. Tuomiojan kannanotot olivat noiden kuohujen tulosta. Lopulta Tuomioja antoi periksi ja luopui ajatuksesta. Veikkaan, että Ruotsissa aiheeseen tartuttiin vakavasti, paljon vakavammin kuin meillä on ajateltu. Aihe jäi taka-alalle,  kun Nato-liittoutumisen korkeat aallot löivät sekä Suomen että Ruotsin rantakallioille.

Pääministeri Marinin vaikutus Nato-liittoutumista suosivaan suuntaan on vastaavasti saanut yhä enemmän painoarvoa. Hän on taustajoukkojensa kanssa kääntynyt liittoutumisen kannattajaksi melko lyhyen aikaperiodin aikana, sanokoon hän nyt jälkeenpäin mitä tahansa.

Pentti Nelimarkan harmistuminen asioiden etenemisestä ”radikaaliin” suuntaan on  ymmärrettävää. Hänen ajattelussaan on samoja piirteitä kuin Timo Vihavaisen ja omassa ajattelussani: liian nopeasti, liian paljon, liian varhain.

::::::::::::::::::::::::

Toimittaja Anders Mård samoin kuin Nelimarkka on monin sitein sidottu Venäjään, josta hän nyt joutuu käymään irtautumiskamppailua, jos ymmärrän oikein.  Molemmat ovat nähneet myös Venäjän aika ajoin positiivisen kehityksen ja muodostavat mielipiteensä sitäkin vasten. Ei tässä ollut kysymys mistään ennnaltamääräämisopin toteutumisesta.

Toimittajana Mård on kokenut kovimman kautta Venäjän median toimintaa rajoittavat toimenpiteet.

Mårdin mielestä kysymys on viime kädessä demokratian puutteesta ja siitä,  että Putinin hallinto teki - venäläisten sitä itse tajuamatta - vallankaappauksen vuosia sitten.  Mårdin suurin pettymys koskee kansalaisyhteiskunnan puutteellista toimintaa  tai kokonaan puuttumista Venäjällä.

Yhteiskunnan onttous näkyy siinä, että ihmiset eivät halua olla tekemisissä valtion kanssa. Molemmat elävät omaa elämäänsä. Kun on siis väitetty,  että ainoastaan Venäjän hallinto on mätä ja kansalaiset toimivat mitä ymmärrettävämmin, niin se näyttää vähintäänkin liioittelulta. Politiikka on siis vielä paljon irrallisempaa kuin länsimaissa. Venäläisten selviämiskeinona on valtion huijaaminen.

Nelimarkka näkee,  että venäläisten suuri ongelma on, että he eivät yleensäkään ymmärrä tai näe,  mitä maassa tapahtuu. Propaganda on onnistunut tehtävässään, koska kansalaisten syyttävä sormi kaikesta tapahtuneesta (ml.  pakotteet)  ei osoita valtioon päin vaan ”rottiin” (yrityksiin), jotka jättävät laivan, joka ei ole uppoamassa.

Mård väittää, että puuttuu rohkeutta arvostella Venäjän järjestelmää ja toimintaa, vaikka venäläiset sinänsä antavat argumentoivalle  kritiikille arvoa. Ehkä Mård rajaa arvostelun hyväksyttävyyden vain ulkomaalaisiin, sillä oman maan kansalaisten esittämä arvostelu on usein vankeustuomion arvoinen.

PS

Arvo Aallon toinen vastenmielisyys kohdistuu Yhdysvaltoihin. Molempien suurvaltojen ongelmien pääsyy on demokratian toimimattomuus. Venäjä pakottaa autoritaariseen kuriin ja Yhdysvaltain järjestelmä kääntyi sekasortoiseksi polarisoituneen yhteiskunnan  käänteiden takia. On kauhistuttavaa seurata kongressin kuulemisia  vuoden 2021 loppiaisen tapahtumista. Kauan hellitty demokraattinen järjestelmä on oikeasti vaarassa.

 

Euroopan haurasta rauhaa hahmottelemassa

 

 Tätä kirjoittaessani Euroopassa raivoaa sota. Vaikka varsinaiset sotatoimet ovat rajoittuneet yhden valtion alueelle näkevät monet sotatatapahtumat laajemmin kauppasotineen ja pakotteineen. Sodan voi arvioida olevan sitkeä laadultaan ja kestoltaan.

Miten vapautua sodan kiroista ja päästä aselepoon ja rauhan tilaan?

Pohdintojen keskiöön voisi nostaa Euroopan turvallisuutta koskevan kokouksen tai konferenssin koollekutsumisen, johon merkittävistä valtioista voisivat osallistua myös USA ja miksei Kiinakin ulkojäseninä.

Rauhan suuntaviitoja voitaisiin hakea menneistä vastaavista rauhantekijäisistä. Vaihtoehtoja on monia. Valitsin tähän rauhanteon elementiksi Wienin kongressin 1814-15 tapahtumat. Mistään analogiasta ei ole kysymys, sillä suhtaudun historian toistumiseen skeptisesti, mutta kyllä Wienin kongressin päätelmien palaset tai elementit sopivat voimasuhteiden ja rauhan rakennusaineiksi nykyisinkin.

Käytän ohessa Wienin kongressia käsittelevien faktojen lähteenä akatemiatutkija Timo Miettisen teosta ”Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia” (Teos, 2021).

Napoleonin sotien päättymisvaiheessa vuoden 1814 syyskuussa Euroopan johtajat kokoontuivat Wieniin keskustelemaan Euroopan tulevaisuudesta.

Ihan vielä en näe nykykonfliktin ratkaisun momentumina rauhantekijäisiä, mutta seuraavassa onkin tarkoitus hahmotella tulevaisuuden mahdollisuuksia ja haasteita sitten, kun jollakin taholla on rohkeutta tehdä aloite aselevon aikaansaamiseksi tai sodan lopettamiseksi.

Tavoitteena Wienissä oli kestävän tasapainon rakentaminen Eurooppaan. Ykkösasia oli Ranskan tulevaisuuden määritteleminen Napoleonin sotien jälkeen , mutta sen rinnalla Britannian, Venäjän, Preussin ja Itävallan suhteiden tasapainoon saattaminen. Taustalla vaikutti suhtautuminen liberalismiin ja nationalismiin. Venäjä ja itäisen Keski-Euroopan maat pelkäsivät liberalismin ja nationalismin uhkaavan monarkiaa. Ne rakensivat olemassa olonsa vanhan järjestelmän, Euroopan kristillis-konservatiivisen perinnön varaan.

Wienin kongressi loi eurooppalaisen järjestelmän keskeiseksi tekijäksi erottelun suuriin ja pieniin maihin. Suurvaltojen ryhmän muodostivat edellä mainitut Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin vastaisen liittokunnan jäsenet. Ne olivat itse suurvaltoina eurooppalaisen järjestelyn  yläpuolella, mutta määrittivät muiden (pienempien valtioiden) kohtalon. Niistä tuli rauhantilan ja moraalin vartijoita. Niillä oli omat vaikutuspiirinsä tai niin kuin nyt sanottaisiin etupiirinsä.

Edellä esitetyn lisäksi suurvallat pitivät keskenään huolta,  että kukaan niistä ei pyrkinyt hyötymään pienten valtioiden kustannuksella. Tämä merkitsi käytännössä sitä,  että kavahdettiin Napoleonin aikaista tilannetta,  jossa jokin niistä pyrkisi pysyvästi muiden yläpuolelle ylivoimaiseksi voimatekijäksi.

::::::::::::::::::::::::::::

Jos asetetaan nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin nyt kongressissa esille otettu uhkakuva toimii niin, että Venäjä on  pyrkimässä  etupiirien muodostamiseen. Se itse asiassa jopa sodan uhalla vaatii niitä saatettavaksi voimaan. Putinin ”world order” sisältää tällaisen ajatuksen. Venäjän näkökulmasta siltä on lohkaistu suuri osa vanhasta Jaltan etupiiristä lännen hyväksi. Etupiiri on siis Venäjän mielestä toispuoleinen. Venäjä on vetänyt ehdottoman rajan Ukrainan kohdalle. Kiista koskee sitä,  kumpi on syyllinen olemassa olevaan tilanteeseen: laajenemishaluinen länsi (Venäjän väite) vai Ukrainan ja muiden Itä-Euroopan maiden suvereniteettia loukkaava Venäjä (länsivaltojen näkemys). Mutta pitääkö uutta kissingeriläistä tai putinilaista ”world orderia”  (tai neutraalimmin rauhankonferenssia) edeltää suuri sota ennen  kuin jokin yhteisesti hyväksytty järjestely astuu voimaan? Ja saadaanko sillä moninapainen voimien tasapaino aikaiseksi?

:::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa, Itävalta ja Preussi pyrkivät siis pysäyttämään liberaalien ja kansallismielisten nousun Euroopassa. Ranska vallankumouksineen oli kavahdettava esimerkki nationalismin ja liberalismin päästämisestä valloilleen. Kristinuskoa pidettiin ratkaisuna Euroopan henkiseen kriisiin. Varsinkin Venäjän Aleksanteri I antoi kristilliselle koalitiolle kiveen hakatun merkityksen. Sen avulla jopa valtiollinen yhdistyminen oli mahdollista. Tätä muut toki kavahtivat.

Britannia kulki lähes kaikissa edellä mainituissa seikoissa omaa polkuaan:  se kannatti liberalismia ja ymmärsi nationalismia varsin pitkälle. Eri osapuolien näkemykset kävivät myös ristiin. Niinpä Britannian pääneuvottelija piti itsestään selvänä,  että suuret asiat ratkaistiin suurten  kesken ja hyväksytettiin sitten muilla.  Toisaalta taas Preussin edustaja piti eri maiden keskinäisriippuvuutta merkitykseltään niin suurena,  että mahdollisimman laajan osallistujajoukon piti käydä neuvotteluja. 

Wienin konferenssin lopputuloksena oli kompromissi, joka kelpasi lopulta kaikille. Keskeisimpiä saavutuksia oli konferenssidiplomatian nousu rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi. Euroopan rauha pyrittiin ankkuroimaan konferenssin päätösten ympärille. Tärkeintä oli, että päätöksenteolle muodostui yhteinen foorumi.

Rauhan säilyttämisessä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin:  1800-luvun eurooppalaisissa yhteenotoissa kuoli ihmisiä vain noin seitsemäsosa edellisen vuosisadan saldoon verrattuna. Kokonaisuuden rikkoivat mm. vuoden 1830 kansannousu ja vuoden 1848 vallankumous.

Wienin konferenssia on pidetty konservatiivisten voimien voittona ja sitähän se olikin. Saavutettiin kyllä joltinenkin rauhantila,  mutta vuosien 1830 ja 1848 tapahtumat osoittivat,  että paine vanhan järjestelmän muuttamiseksi oli valtava.

Kuinka kauan sitten rauhaa yhtäjaksoisesti kesti? Siitä on erilaisia näkemyksiä. Wienin hengen mukainen diplomatiaan perustuva ajanjakso voidaan ulottaa jopa ensimmäiseen maailmansodan syttymiseen saakka (100 vuotta!), jolloin vuosisadan vaihteessa luotu – Wienin hengen vastainen -  keskinäisiin liittosuhteisin perustuva järjestelmä laukaisi vallitsevan jännitteen tuhoisaksi sodaksi

::::::::::::::::::::::::::

Jos asetetaan jälleen nykypäivän tilanne Wienin kongressin päätösten rinnalle, niin nyt  Sergei Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Vladimir Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka ovat suhtkoht samansisältöisiä asioita.

Putin ja Lavrov jatkavat ajattelua siltä pohjalta, että Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Monen mielestä kysymys kuuluu: uskovatko Venäjän johtajat itsekään olemassa oleviin filosofisiin perusteisiin vai onko kysymys vain sumuverhosta räikeän vallanhimon päällä? Fakta on, että Putin on niin monta kertaa palannut nimissään kulkevaan World Orderiin, että siihen ei kannata suhtautua yliolkaisesti. Voimapolitiikkaa seuraavat edellä kuvatut arvot tuoden – oikein tai väärin – arvopohjan politiikalle. 

::::::::::::::::::::::

Wienin kongressissa esillä olleet asiat ovat siis edelleen perustavaa laatua olevalla tavalla suurvaltojen pöydällä. Kiistan kohteena ovat nytkin liberaali vs. konservatiivinen ideologia, vanha alkuperäiseksi väitetty kristillinen näkemys vs. ”kaiken sallivuus” ja etupiireihin perustuva maailmankäsitys. Suurvaltojen politiikka ja siihen liittyvät argumentit liikuttavat aikojen yli Euroopan voimatasapainoa.  

 

 

 

Kansakunnat sulkeutuvat toisinajattelulta konfliktin ja sodan uhatessa

 

Sodan tai kriisin uhan ollessa akuutti kansakunta sulkeutuu toisinajattelulta. Totta onkin, että yksimielisyyttä tarvitaan konfliktin uhatessa, ei kahta sanaa.  Mielipideilmasto tiivistyy ja yhteen hiileen puhaltamiselle löytyy perusteet. Jatkosodan aikana, kun sota koski konkreettisesti Suomea,  toisinajattelijat suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, vapautta rajoitettiin tai  se vietiin kokonaan.

Kriisiytymisen seurauksena tapahtuu mielipideilmaston kiristymistä:  toisinajattelevia saatetaan ryhtyä vieroksumaan. Muistelen viime kevään nopearytmistä kansakunnan mielipiteen muutosta, jolloin Hesari taisi kirjoittaa pääkirjoituksessaan – muutoksen ollessa meneillään - että liittoutumiskriitikoiden ei pitäisi nyt vetäytyä kuoreensa vaan tuoda esille rohkeasti mielipiteensä. Lehti oli havainnut päinvastaisen ajattelun eli liittoutumishalukkuuden valtavirtaistumista:  melkein kaikki rupesivat kannattamaan ”yhtäkkiä” liittoutumista. Nurinkurista tässä oli se , että Hesari itse ajoi ainakin 15 vuotta liittoutumista kuin käärmettä pyssyyn ja nyt  päästyään voitolle tekeytyi tekopyhästi liittoutumisen vastustajien sympatisoijaksi ehkä demokratian nimissä. Ehkä se oli viimeinen eläytyvä säälin osoitus pienenevälle Nato-kriitikkovähemmistölle. Oli varaa olla armelias.

Liittoutumisen vastustajien enemmistön aiemmin muodostaneiden muuttuessa vähemmistöksi, seurasi dominoilmiö. Pian oltiin tilanteessa,  jossa enemmistö pelkällä ominaispainollaan imaisi mielipiteissään horjuvan vähemmistömielipiteen parhaillaan muotoutuvan  enemmistön osaksi. Jäljelle jäänyt Nato-kriittisten vähemmistö ”itsesulkeutui” muutamin poikkeuksin hiljaisuuteen niin kuin usein vastaavissa tilanteissa tapahtuu.

Seuraavassa vaiheessa kansakunta seuraa median johdattelemana liittoutumisen konkreettisia toteutusvaiheita suurella jännityksellä.  Liittoutumisen kannattajien alkuinnostus on hiukan laimentunut: kaikki nykyiset jäsenvaltiot eivät olleetkaan ihastuneita yhden tai kahden uuden jäsenen tulosta suuren Nato-perheen jäseniksi. Lopputulos näyttää kuitenkin varmalta: Natoon liittymisen seurauksena ihmisten turvallisuuden tunne – mielipidemittaustenkin mukaan -  kasvaa aivan silmissä. Osa haluaa lyödä lisää löylyä kiukaalle:  mukaan on mentävä ripeästi ajattelevat kuorman reunalla keikkuvat ruotsalaiset mitä hyvänsä. Kerkeimmät Suomen itärajan kaupungit tarjoavat jo tukikohdan paikkaa ikään kuin jokin suuryritys olisi kilpailuttamassa paikkakuntia etabloitumisvaihtoehtojen selville saamiseksi. Holtiton on kiire!

:::::::::::::::::::

Entä koko tämän ruljanssin aikaansaanut Ukrainan sota? Pitäisikö yrittää ainakin pohtia,  mitä vaihtoehtoja olisi tarjolla aselevon tai  rauhan aikaansaamiseksi vai onko nyt jo liian myöhäistä?  Tarvittaisiinko toisinajattelua sodan ratkaisemiseksi? Useimpien mielestä on todennäköisintä, että kulutussota jatkuu,  kunnes sotaväsymys mahdollisesti sanelee sodan loppumisen askelmerkit.

Ihmiset - minä heidän mukanaan – ovat niin tyrmistyneet Venäjän hyökkäyksestä ja sodankäyntitavoista, että rauhanmahdollisuuksia ei ole juuri nyt välittömässä näköpiirissä. Jotkut ovat kuitenkin jaksaneet pohtia millä keinoin rauha olisi aikaansaatavissa ”kesken sotaa”. Olen aiemmissa kirjoituksissani viitannutkin ainakin pariin vaihtoehtoisia pohdintoja harrastaneeseen asiantuntijaan. Molemmat ovat suuren veden takana: siellä tuntuu olevan suurempi liikkumatila miettiä eri mahdollisuuksia. Tarkoitan  tässä melkein 100-vuotiasta vanhempaa valtiomiestä Henry Kissingeriä ja Chicagon yliopiston toisinajattelevaa  professoria John Mearsheimeria. He ovat joutuneet kritiikin kohteeksi  hyväksyessään tarpeen molempien osapuolien periksi antamisesta. En kuitenkaan pohdi tällä kertaa asioiden tilaa heidän näkökulmastaan vaan Hesarin ”Vieraskynäpalstalle” kirjoittaneen Global Crisis Information Networkin johtajan Tapio Kannisen kirjoituksen pohjalta (”Ukrainan sotaan pitäisi hakea uutterammin neuvotteluratkaisua”,  6.7.2022).

Kanninen pohtii asioita ydinsodan mahdollisuuden perspektiivistä. Yhä useampi näkee ydinsodan potentiaalisena mahdollisuutena,  jos esimerkiksi Venäjä jää taisteluissa alakynteen konventionaalisin asein.  Kanninen vertaa Putinia ja Hitleriä: olisiko Hitler käyttänyt viimeisenä epätoivoisena keinona ydinasetta, jos se olisi ollut hänellä käytettävissä?  Itse asiassa Harry S. Truman käyttikin ydinaseita Japania vastaan nopeuttaakseen toisen maailmansodan päättymistä.

Moni amerikkalainen asiantuntija on kritisoinut Yhdysvaltoja ja Ukrainaa haluttomuudesta neuvotella Venäjän kanssa. Euroopassa tällaiset mielipiteet ovat harvinaisia ja joutuvat helposti torjutuksi. Rauhan mahdollisuudet voisivat kasvaa ainakin siinä tapauksessa, jos kumpikaan osapuoli ei näe sotilaallista ratkaisua näköpiirissään.  

Kanninen viittaa Kissingeriin, joka vuonna 2014 esitti ”suomettumista” ratkaisuksi Ukrainan silloiseen tilanteeseen. Näen ongelmana tässä toisaalta Kissingerin varsin kyynisen ajattelutavan, hänen ”world orderinsa” ja toisaalta suomettumisen huonon maineen Euroopassa. Kissinger ajatteli silloisessa tilanteessa suomettumista mahdollisen suuremman konfliktin vaihtoehtona. Ja sotahan siitä sitten tuli!

Eräs vahvasti esillä ollut kiista koskee lännen väitetysti 1990-luvulla antamaa lupausta,  että Nato ei laajene itään,  jonka länsi on kieltänyt jyrkästi. Venäjä sen sijaan pitää lupausta tapahtuneena tosiasiana. Vaikkei lupausta olisikaan annettu varoitti  esimerkiksi Yhdysvaltain diplomatian Grand Old Man George F. Kennan jo 1990-luvulla, että Naton tosiasiallinen laajeneminen itään oli erehdys, joka johtaa uuteen kylmään sotaan. Lännellä oli kuitenkin suuri kiusaus tukea Itä-Euroopan kovia kokeneiden maiden pyrintöjä liittyä läntiseen sotilasliittoon.

Kanninen ehdottaa  korttien uusjakoa esimerkiksi Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämisen avulla. Sitä vastassa on Venäjän joulukuussa 2021 esittämä järjestely tai ”etupiirialoite”, jota lännessä ei otettu odotetusti kuuleviin korviin. Paljon on siis tehtävä ennen kuin päästään yksimielisyyteen. Suuri harppaus olisi Venäjän ja Naton suhteiden uudelleenjärjestely. Tällä hetkellä Kannisen monet esitykset kuulostavat kuitenkin toiveajattelulta ja ovatkin sitä niin kauan,  kun Venäjä katsoo voivansa voittaa Ukrainassa.

Kannisen ”Euroopan turvallisuuskonferenssin” järjestämistä voidaan kuitenkin pitää luonnosmaisena tulevaisuuden hahmotelmana. Ongelmana on, että eri tahot käsittävät haasteen eri tavoin. Vladimir Putinin pakkomielteenomainen lännen syyttely ja katkerasävyinen ”moninapaisen maailman” tavoittelu on yksi tulkinta kollektiivisesta turvallisuusarkkitehtuurista, eikä mitenkään lupaavan tuntuinen. Epäselvää on jo se, mitä hän sillä konkreettisesti tarkoittaa. Akatemiatutkija Timo Miettinen toteaa kirjassaan ”Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia” (Teos, 2021), että Wienin ”tanssivan kongressin” 1814-1815 keskeisin saavutus oli,  että se muodosti perustan ”Euroopan konsertiksi” kutsutulle valtiojärjestykselle. Tarkoitus oli pysäyttää Napoleonin sotien hullunmylly jollakin rationaalisella valtioiden välisellä järjestelyllä, joka perustuisi ”yhteisiin sääntöihin ja periaatteisiin nojaavan konferenssidiplomatian nousuun eurooppalaisen rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi”. Tähän kannattaa palata jossain myöhemmässä kirjoituksessa.

Kanninen ehdottaa ydinaseiden  asiantuntijoista koostuvan paneelin perustamista. Se arvioisi ydinaseisiin liittyviä riskejä ja jatko-ohjelman sisältöä.

Kanninen valittelee,  että Ukrainan tapahtumat ovat vieneet huomiota ja resursseja ilmastokriisin hoidolta. Se on totta: moni muukin rauhanaikaan liittyvä aloite on työnnetty sivummalle sotaan varustautumisen tieltä.

Tällä hetkellä tuntuu hiukan turhauttavalta ajatella rauhaa tai aselepoa Kannisen ehdotusten pohjalta, niin sykkyrässä ovat asiat. Lopputulema voi olla ”parhaassa tapauksessa”  jäätynyt konflikti, mutta ei rauha.

Ollaan tilanteessa, jossa kansakunnat sulkeutuvat kaikilta rauhanehdotuksilta,  koska ne kuulostavat heikkouden merkeiltä.

Paul Krugmanin painajainen

 

 Helsingin Sanomien Tuomas Niskakangas on  videohaastatellut nobelisti Paul Krugmania 2.7.2022 -printtilehteen Haastattelu on julkaistu nimellä ”Yhdysvaltojen demokratia on vaarassa”.

Paul Krugman on Princetonin yliopiston emeritusprofessori. Hän on kirjoittanut vuosia kolumneja New York Timesiin, joita usein luen. Lisäksi hän on julkaissut lukuisan määrän kirjoja.

Itse kiinnostuin Krugmanista aikoinaan, kun hän vuonna 2007 julkaisi teoksen ”The conscience of a Liberal”. Kirja on tavallaan antiteesi Barry Goldwaterin 1964 julkaisemalle teokselle The Conscience of a Conservative. Myönnän, että Krugmanin kirjalla oli merkittävä vaikutus omaan ajatteluuni. Se on mainittu blogini esittelyteksteissä. Krugmanin tyyli on selkeää ja hän välttää tietoisesti hankalia ilmaisuja kuitenkin säilyttäen tieteelliset kriteerit. Krugmanilainen kritiikki on usein loistavatyylistä ja purevaa. Teräväsanaisuudellaan hän on myös hankkinut vihamiehiä itselleen.

Paul Krugman on kuitenkin paljon enemmän. Hän on eräänlainen vedenjakaja tai ukkosenjohdatin konservatiivien ja liberaalien välillä. Krugman on amerikkalaisittain vasemmistoliberaali. Suomen poliittista ilmastoa on vaikea yhdistää Yhdysvaltain oloihin, mutta sanoisin, että hän sopii ajattelussaan hyvin maltilliseksi sosiaalidemokraatiksi tai  kokoomuksen vasemmalle laidalle. Hän on punainen vaate konservatiiveille ja erityisesti  Fox-TV:n ympärille ryhmittyneille äärikonservatiiveille. Ja tietenkin hän on demokraatti. Krugman tuki Barack Obamaa presidentiksi, mutta arvosteli häntä ankarastikin kolumneissaan.

Paul Krugman tuntee samaa tuskaa kuin moni muukin liberaali intellektuelli, joka näkee Donald Trumpissa (ja muissa hänen kaltaisissaan) lähinnä moukkamaisuutta. Miten Krugman erittelee Trumpismin? Ehkä seuraavasti:  trumpismi muodostuu hämäräreunaisesta kuvasta, miltä maailman tulisi näyttää. Se erottelee jyrkästi oikean ja väärän, hyvän ja pahan, isänmaallisen ja epäisänmaallisen. Se yksinkertaistaa maailmankuvaa eikä hyväksy maailman monitahoisuutta.

Krugmanin täytyy tuntea, että maailma, jossa hän on halunnut elää on sortumassa epä-älyllisyyteen.  Tämä on tuskallista ja jaan tuon tunteen Krugmanin kanssa. Krugman on analysoinut maailmankuvaansa juuri em. kirjassaan ”The Conscience of a Liberal”. Sen motoksi voisi sopia: elä ja anna toistenkin elää.

Kirjassa määritetään liberalismi ilmiöksi, jota kannattaa paljon useampi kuin sitä haluaa käyttää kuvaamaan itseään. Pitääkö tämä enää paikkansa? En tietenkään ole yksi yhteen Krugmanin linjoilla. Panin merkille, kuinka hän vuoden 2016 presidentinvaaleissa hyväksyi vain Hillary Clintonin, kun taas itse näin Bernie Sandersissa kiintotähden Amerikan poliittisella taivaalla.

::::::::::::::::::::::::

Niskakankaan haastattelussa Krugman suorasukaisesti pitää mahdollisena,  että Yhdysvallat vajoaa Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokratiaksi, jos republikaanit voittavat vuoden 2024 presidentinvaalit. Republikaanit ovat jo hakeneet mallia Unkarista.

Hän antaa 35-40 prosentin mahdollisuuden sille, että kansanvallalla on vain kolme  vuotta elinaikaa. Demokratian uhkakuvat eivät liity pelkästään Donald Trumpiin vaan ilmiö on paljon laajempi. Yhdeksi Trumpia vaarallisemmaksi uhkaksi demokratialle hän nimeää Floridan kuvernöörin Ron DeSantisin. On mahdollista, että valtaan päästyään republikaanit eivät siitä enää luovu.

Ihmiset äänestävät konkreettisista asioista, kuten bensiinin hinnasta. Krugman toivoo, että huomio kääntyy muualle,  kuten kongressin valtaukseen vuoden 2021 loppiaisena.

Ei ainoastaan tässä haastattelussa vaan monta kertaa aiemminkin Krugman on korostanut, ettei hän pidä käsitteestä polarisaatio, se kun sisältää ajatuksen symmetriasta, siis  siitä, että erimielisyys arvioitaessa kahta väitettä  johtaa teennäiseen ”tasapuolisuuteen” (maapalloa litteäksi väittävät saavat väittelytilanteessa yhtä paljon tilaa perusteilleen kuin sitä pallona pitävät. Johtopäätöksenä todetaan ”tasapuolisesti”: maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä!).

Krugmanin mielestä liberaalit antavat valtteja konservatiivisille vastustajilleen pyrkimällä esittämään eri näkökulmia kuhunkin aiheeseen,  jotta asiat tulevat valaistuksi monipuolisesti, kun taas oikeistolaiset esittävät ”ainoita oikeita” mielipiteitään välittämättä tippakaan perustelluista vastakkaisista argumenteista. The New York Timesin kaltainen media  selviää,  jos ei sitten Trump ahneudessaan ja vallanhimossaan onnistu kaappaamaan haltuunsa koko mielipideympäristöä.

Inflaation aiempiin vähättelijöihin kuulunut Krugman myöntää nyt,  että valloilleen päässyt inflaatio on talouden murheenkryyni. Tilanne on johtamassa talouden jarrujen painamiseen molemmin puolin Atlantin valtamerta. Seurauksena taantuman uhka kasvaa. Inflaatio ei kokonaan ole pahasta, mutta kolmannes siitä on laadultaan pysyvämpää.

Vierailtuaan juuri Euroopassa Krugman osoitti ymmärtämystä talousasioiden hoitoa kohtaan vanhalla mantereella. Panokset esimerkiksi Etelä-Euroopan teknologian ja hallinnon infrastruktuuriin ovat olleet tuntuvia ja järkevästi perusteltavissa. Myös demokratian Krugman arvioi olevan Portugalissa ja Espanjassa paremmalla tolalla kuin Yhdysvalloissa. Krugman  toistaa monasti esille tuomansa suopean suhtautumisen Euroopan hitaampaan talouskasvuun: eurooppalaiset pitävät pidempiä lomia antaen vapaa-ajalle sille kuuluvan arvon.

Paul Krugman edustaa parhaita liberaalin demokratian perinteitä ja puolustaa niitä ärhäkästi. Krugmanille tärkeitä kysymyksiä ovat myös  mm. ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvä problematiikka. Viimeksi mainittuun asiaan ilmastomuutoksen kieltäjät  ovat rakentaneet perättäisten puolustusmuurien järjestelmän, jota on vaikea läpäistä. Valitettavasti Krugmanille ei jää haastattelussa mahdollisuutta kommentoida nyt niin populaareja kulttuurisotia.

Krugman on huolineen oikeassa. Amerikkalainen äärioikeistolaisuus ja venäläinen autoritaarisuus kohtaavat ehkä piankin uusien  maailmojen rajalla. Se saattaa tietää maailmanlaajuisia geopoliittisia ja yhteiskunnallisia   järistyksiä.

 

Mitä Putin todella sanoi?

 

 Vladimir Putin kommentoi Suomen ja Ruotsin mahdollista liittymistä sotilasliitto Natoon  Turkmenistanin pääkaupungissa Ashgabatissa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. Tähän saakka Suomen mahdollista Natoon liittymistä on kommentoitu monitasoisesti virkamies-  ja poliitikkotahoilta, joka on tuottanut kirjavia lausuntoja sen mukaan paljonko asianomainen henkilö on pannut tunnetta ilmauksiin. Välillä on tuntunut, että kukaan ei kontrolloi pahemmin sitä, mitä sanotaan, vaikka Putinin arvellaan säätävän kaikkea.

Mutta ehkä tämä on vain taktiikkaa. Nytkin Dmitri Medvedev ”tasoitti” Putinin sanomisia käyttäen uhkakuvanaan  ohjusten sijoittamista Suomen rajalle. Tuomas Forsberg ilmaisi asian niin,  että Putin on nyt hyvä poliisi ja Medvedevistä on tullut paha poliisi. Tarkoituksellinen muodonmuutosten vaihto-operaatio?

Mutta mitä Putin sitten sanoi?

Sekä Sergei Lavrov että Putin ovat sanoneet Suomelle ja Ruotsille suurin piirtein samoin sanoin, että ”miksi liitytte/pyritte  Natoon, teitä ei ole uhannut mikään”. Putin on todennut tämän asian nyt kahdestikin. Vladimir Putinin mukaan  Suomi ja Ruotsi voivat liittyä Natoon koska vain,  jos näin toivovat.  Se on niiden oma asia. Terve. Mistä päin nyt tuulee? Suomessa tällaisia odotusten vastaisia kommentteja on arvioitu hieman hämillään. Venäjän ”linjasta” on luotu aggressiivisempi kuva. Toinen tapa on  kompromettoida koko puhe.   

Putin totesi lehdistötilaisuudessa nyt, että Venäjälle ei ole ongelma,  jos Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon. Ongelmat nousevat esille vasta,  jos Suomen ja Ruotsin alueelle pystytetään tukikohtia, sijoitetaan pysyviä joukkoja (joka voidaan vesittää kierrättämällä eri maiden joukkoja ja sotilasosastoja tukikohdassa) tai tuodaan ydinaseita. Jopa Naton johtava kenraali antoi ymmärtää, että em. siirroilla – joista ydinaseet eivät muutoinkaan tule kysymykseen -  ei kannata ärsyttää Venäjää.  

Tarkemmin luettaessa ei Putinin ja Medvedevin välillä ole lopulta suurta eroa. Medvedev vain käytti lausuntonsa ohessa omituisia historiaa vääristäviä kielikuvia.

Tuntuu omituiselta napata Putin lausahdusten keskeltä lainaus: ”Kaikki on välillämme hyvin”. Mutta kun ei ole. Ukrainan konfliktinäyttämö  ei poistu agendalta vuosiin. Niin syvästi loukkaavia ovat olleet Venäjän toimet. Tässä tullaan Ukrainan ja Suomen tilanteiden eriparisuuteen,  jota olen näissä kirjoituksissa korostanut: on ajateltu, että ensin Ukraina, sitten Suomi…. Ukrainalla on erityinen paikka venäläisten mielissä, eikä ainoastaan sen vuoksi, että Ukrainassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö. Myös Valko-Venäjä on ajautunut vuosien varrella erittäin lähelle Venäjää. Tarvitaan enää vain yksi askel…  

Ukrainan lähihistoria muodostaa sokean pisteen Putinin verkkokalvolla. Teoriassakaan sodan loppuminen ei ole näköpiirissä. Tykistön ja ohjusten summittaiselta vaikuttava käyttö on siviilien kannalta musertava sodankäymistapa. Mikään ei muuta tehtyä tekemättömäksi. Putinia ei usko kukaan, kun hän väittää, ettei Venäjä ole vastuussa esimerkiksi Krementshukin kauppakeskusiskusta. Mitä Putinia sitten pitäisi uskoa?

Kaiken keskellä Venäjä pyrkii lähettämään täkynä rauhantahtoisempia viestejä ehkä kokeillakseen kepillä kansainvälisten suhteiden jään vahvuutta. Kannat ovat periaatteellisia ja niiden konkretisoituminen on uskonvarainen asia.

:::::::::::::::::::::::::::::

On selvää, että Venäjä vastaa Naton mahdollisiin tukikohta-aikeisiin omilla vastatoimillaan. Tosin varsin yleinen ajattelu on ollut se,  että Venäjä olisi aloitteellinen asejärjestelmien siirroissa rajalle!

On kaksi tapaa kommentoida Putinin puheita Suomesta, Ruotsista ja Natosta. Toisen mukaan ei korosteta jännitteitä toistemme taholta, mutta toisen mukaan Suomen ja Ruotsin takana on Nato-potentiaali, joka  nostattaa jännitteitä.

Joskus on eri perustein (mm. väittämällä, että Venäjän johdon pelko länttä kohtaan johtuu sisäpoliittisista syistä) pyritty väheksymään Naton merkitystä Venäjän (tai Ukrainan kautta Venäjän) uhkana tai viholliskuvana. Mutta venäläisten esille tuomaa Nato-pelkoa on vaikeaa osoittaa pötypuheeksi. Venäjä koki Ukrainan Nato-toiveet (tai yleensä länsiyhteydet) eri tavalla uhkaksi kuin Suomen ja Ruotsin pitkäaikaisten läntisten kumppanuuksien muuntumisen potentiaaliseksi Nato-yhteistyöksi. Ukraina oli ja on Naton laajentumisskenaariossa uhka tai kirjoittamaton lehti Venäjän kannalta. Ja samalla se halutaan pitää osana Venäjän etupiiriä – tavalla tai toisella.

Yksinkertainen johtopäätös kaikesta voisi olla , että Suomi ei ole enää pelkkä (hyvä) naapuri Venäjälle vaan myös vihamieliseksi arvioidun sotilasliiton  jäsen. Lähes kaikkea Suomen tekemistä arvioidaan nyt ja tulevaisuudessa  korostetusti sotilaspoliittinen strategia taustana. Suomi on näin halunnut ja sen  on syytä ottaa tämä  huomioon tulevissa skenaarioissa.

Mikä on siis totta ja mikä vain mielipiteenilmaisua käytävissä yksinpuheluissa tai epäilyksen sävyttämässä vuoropuhelussa? Poliittinen varjonyrkkeily jatkuu sodan kestäessä ja joskus joku taho kertoo, miten päästiin epävakaaseen rauhantilaan.

 

 

Osaako Putinin Venäjä lopettaa ”sotilaallisen erikoisoperaation”?

 

Ylen Areenassa on kuunneltavissa haastattelu, jossa toimittaja Maija Elonheimon vieraana on emeritusprofessori Timo Vihavainen, suomalaisen konservatismin Grand Old Man. ”Brysselin koneen” jakson (22.6.2022) nimenä on ”Mitkä ovat Venäjän kehityksen syyt ja seuraukset?” Liikutaan Vihavaisen spesialiteetin alueella, ja saadaankin monipuolinen  historiaulotteinen kuva Venäjästä tänä päivänä. Vihavainen tuo esille eri näkökulmia jutustelevaan tyyliin aina edellisestä teemasta johdetusta ajatusvirrasta käsin.

Venäjän tilaa Vihavainen kuvaa polveilevassa keskustelussa yllätyksettömästi sanalla ”arvaamaton”. Syitä syviä Vihavainen luotasi historiasta. Mutta löytyykö sieltä vastauksia Venäjän tilaan?

Yllättäen Vihavainen löysi yhtymäkohtia Napoleonin aikaiseen Puolaan. Sotaretki Moskovaan oli Napoleonin mielestä ”toinen Puolan sota”. Venäjän, Puolan ja Ukrainan kohtalot kietoutuivat  toistensa kohtaloihin. Puolalainen ylpeys, Ukrainan puolalainen yläluokka, ukrainalainen rasismi, joka kohdistui alempana rotuna pidettyihin venäläisiin, sekoittuvat toisiinsa. Jälkiä näistä asenteista on nähtävillä tänäänkin.

Itä-ukrainalaisten kieli- ym. juuret ovat syvällä Venäjällä: rajankäynti on mahdollistanut monet tulkinnan rajojen oikeellisuudesta. On ymmärrettävää, että ukrainalaiset suvereenisuutensa ylläpitämiseksi  haluavat säilyttää valtionsa kokonaisena. Vihavainen: olisiko kysyttävä, missä ihmiset haluavat asua. Asian selvittäminen on periaatteellisesti vaikea,  ellei mahdoton kysymys  Ukrainalle.

Aikojen saatossa nykylänsi on ”vieraantunut sodasta”. Se on vastenmielinen vaihtoehto. Vihamielisyyksien esille pulpahtaminen Euroopassa on yllättänyt monet. Esimerkiksi Saksa ja Venäjä ovat vuosien varrella kietoutuneet toistensa rauhanomaisiin suhdeverkostoihin, joita on vaikea muuttaa. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat kaasutoimitukset.

Onko Venäjä enemmän aasialainen vai eurooppalainen maa. Vihavainen: Venäjä ei ole aasialainen maa, Venäjä ei halua olla Kiinan oppipoika! Venäläisen ylpeyden yksi puoli tuli esille, kun sosialistinen Neuvostoliitto 1960-luvulta eteenpäin halusi ohittaa lännen ja Yhdysvallat: laadittiin vuositavoitteisiin sidottu aikataulu. Varsinkin Nikita Hrustsev piti suuriäänisesti esillä johtavan kapitalistisen maan ohitusta.

Tavoitteiden tosiasiallinen sisältö oli alun perin vaatimaton: voita, leipää, votkaa kaikille. Mutta tarpeet muuttuivat aikojen kuluessa. Kun perustarpeiden tuotannossa onnistuttiin oli edistyksellisen lännen asettama tavoite jo loitontunut horisonttiin. Tavoitetta oli mahdotonta realisoida.

Venäläinen kärsivällinen, kaiken kestävä  olotila ja odotus on käsite. Venäläisen narratiivin mukaan muut (kansakunnat) eivät osaa olla oikeasti ”kärsiviä”. Venäjän tehtäväksi jää tehdä itsensä ja muut onnellisiksi omalla kärsimyksen täyttämällä kokemuksellaan! Sodan aikana menetetyistä 27 miljoonasta uhrista ollaan ylpeitä: kenelläkään ei ole tällaista! Mutta Venäjä uhriutuessaan vapautti sankarillisten tekojen avulla Itä- ja Länsi-Euroopan natsismin kirouksesta. Jotain perusteita tälle löytyykin.  

Venäjään Vihavainen liittää ihanteellisuuden tavoittelun. Se liittyy oleellisesti isänmaanrakkauteen: ”koivumetsä”, ”yötön yö”, ”venäläisen  maiseman voimaa tuottava alakuloisuus”, kaikki kuvataan ainutlaatuisina venäläisinä piirteinä. Sitä vasten tarjotaan vastenmielinen läntinen ”anti-Venäjä”.

Puhuttaessa Putinin ja Lavrovin heikosta uskottavuudesta kaikkien valheiden keskellä Vihavainen kieltää tapavalehtelemisen mahdollisuuden ja pitää Ukrainan sodan perusteita tilanteessa keksityiltä. Mutta – toteaa Vihavainen – muut kansakunnat ovat historiassa tehneet samoin: syy sotaan on usein keksimällä keksitty. Esimerkkinä Vihavainen mainitsee Kustaa III:n sodan Venäjää vastaan.

EU:n vastine Putinille on Euraasian liitto, joka kuitenkin on menettänyt merkitystään, kun potentiaaliset tai jo mukana olevat liittolaiset ovat havainneet Putinin todellisen luonteen. Liittolaistenkin kanssa Vihavainen torjuu Venäjään liitetyn ”ylivoiman”: ”Venäjää ei pidättele mikään….”. Jos se joskus on pitänyt paikkansa, niin ei enää. Voimavarat eivät riitä.

Propaganda täyttää ilmatilan. Tilanne on kuitenkin muuttunut, sanokaamme talvisodan päivistä, jolloin Neuvostoliitto – sodan jälkeen selittäessään heikkoa menestystä  - liitti suomalaisten puolella taisteluun kaikki mahdolliset ja mahdottomat voimat. Aivan sellaisena propaganda ei enää mene läpi.

Demokraattisen muutoksen mahdollisuus on olemassa. Parlamentarismin synty Englannissakin oli pitkän prosessin tulos. Kyllästyttiin tyrannien määräilyyn. Venäjällä matka on vielä paljon pidempi. Venäjän parlamentilla on nykyisellään lähinnä kumileimasimen asema.

Rehellisyydestä puhuttaessa oma lukunsa on ”tiedonvälityskulttuuri”, Venäjällä vallitsee ”keittiötotuus”. Se, mitä puhutaan keittiöpöydän äärellä ei ole tarkoitettu muille. Jos keittiö ei riitä mennään  - luottamuksellisuuden säilyttämiseksi - ”kävelemään kadulle” mikrofonien ulottumattomiin. Sormituntumalta Vihavainen näkee todellisen Ukrainan tilanteen seuraavasti: puolet venäläisistä on sotaa vastaan,  puolet puolesta

Voiko valtioiden välisen luottamuksen palauttaa? Vihavainen on skeptinen. Systeemi ei muutu Putinin (Hitlerin) ollessa vallassa: Putinin pitäisi ”kadota”, muutoin häntä ei saada pysähtymään.  Putinin vastainen oppositio on nyt mahdottoman tehtävän edessä, vai onko?  Vihavainen muistuttaa, että vielä noin viisi vuotta sitten Moskovan kaduilla osoitettiin mieltä Putinia vastaan. Muisti on siis lyhyt.

Vihavainen heittää selvästi skeptisyyden varjon Venäjän vastaisten pakotteiden ylle. Hän ottaa esille Finnairin kestämättömän aseman nykyisessä pakoteympäristössä.

Ranskan suhde Venäjään on mielenkiintoinen, sama koskee osaltaan Saksaa. Ranskalla on ”suuret luulot” itsestään, onhan se EU:n ainoa ydinasevalta. Ranska ”pullistelee” ja tosiasiassa EU:n ”pienet hölmöt” jäsenvaltiot ahdistelevat Venäjää. Käsitän kritiikin niin, että suuret EU-maat suhtautuvat Ukrainaan avustamisen hiukan ambivalentisti samaan aikaan,  kun ”pienet” vannovat samojen suurten valtioiden nimiin Nato-asiassa ja Ukrainan kysymyksessä.

Vihavainen on EU-kriitikko. Peruste on vanha: EU:lle on siirtynyt liiaksi kansallista valtaa direktiivien myötä. Sama kritiikki on havaittavissa suhteessa Natoon: ei olisi ollut syytä menettää malttia ja kiirehtiä liittymispäätöstä, vaikka omat hyötynsä Natosta onkin. Luotiin uhkakuvia,  joiden avulla ajettiin liittoutuminen läpi. Ei ollut uhkaa, silti pelättiin.  Samaa harjoittivat ”suomalaiset nilkit” suomettumisen nimissä takavuosikymmeninä. Siis suomalaiset. Kansalliskonservatiivina häntä ärsyttää myös ajatus Natoon liittyvästä muiden puolustamisvelvoitteesta. Yhteenvetona Vihavainen summaa, että Nato on ”tarpeeton”! Hiukan ironisesti hän toteaa, että se on selvää, että Suomi on kyllä tärkeä Natolla. Nato-Viro tarvitsee Suomea voimavarana.

Lähestyn Vihavaisen Nato-problematiikkaa liberaalista suunnasta, mutta päädyn melko lähelle Vihavaisen käsityksiä.  Kiire oli Naton kanssa! Perusongelma: Ukrainan ja Suomen kohtalot liitetään perusteettomasti toisiinsa.

Vielä globaaleista voimavarasiirtymistä. Vihavaisen mielestä länsi (EU ja USA) ovat heikentyneet ja Aasian isot ja pienet tiikerit ovat nousussa. Venäjää on Vihavaisen mielestä aliarvioituja ja väheksytty. Sitä ei kannata määräillä antamalla sille ehtoja. Ylpeys ei salli moista. Lähestymisessä tarvitaan psykologista otetta.

Mitä tai kenen pitäisi oppia nykyisestä kriisistä?  Venäjän -  kaikesta -  vastaa Vihavainen suoralta kädeltä. Vihavainen on kuitenkin optimisti: ennen pitkää vihollisuudet unohtuvat. Kaikkia menneisyyden siltoja ei kannata tuhota, niitä tarvitaan vielä.  

 

 

Kestääkö länsi Ukrainan sodasta aiheutuvaa painetta?

 

Teemu Keskisarja ottaa Länsiväylän haastattelussa 21.6.2022 kantaa Ukrainan sodan todellisena pitämäänsä uhkaan eli ydinsotaan. Vladimir Putin näyttää ottavan sellaisia riskejä, että häneltä voidaan odottaa mitä tahansa, vai voidaanko? Keskisarja on säilyttänyt kolumneissaan ja haastatteluissaan vanhan hätkähdyttäjän maineensa ja muita kyseenalaistavan historioitsijan roolin.

Hän väittää, että hybridisotaa ym. käytetään vain ”turvasanoina”,  eräänlaisina todellisen uhan väistökäsitteinä. Keskisarja myöntää/väittää, että Ukrainaan ei ole löydettävissä mitään ”lohdullista ratkaisua”. Jo pelkästään Ukrainan kärsimän jättimäisen hävityksen jälleenrakentaminen maksaa käsittämättömän summan rahaa. Keskisarja kysyy retorisesti onko oikein pommittaa ”paskaksi” naapurivaltio odottaen EU:n  maksavan jälleenrakentamisen. Länsimaista mediaa selaten lukiessa syntyy kuva,  että Putinin Venäjä on pahasti altavastaajana tai ainakaan sota ei suju odotetusti. Päinvastoin taitaa olla niin, että Ukraina ja sen liittolaiset ovat hätää kärsimässä. Sodan kestäessä raportoinnit ja kommentoinnit ovat toki muuttuneet realistisemmiksi.

Keskisarja rinnastaa Venäjän hyökkäyksen 1930-luvun sodanalustapahtumiin,  jolloin natsi-Saksalle annettiin periksi huonoin seurauksin. En ole itse valmis ”toistamaan” historiaa näin suoraviivaisesti ja kaavamaisesti kuin Keskisarja sen tekee. Länsi salli 1930-luvulla Saksan edetä vaatimuksissaan paljon pidemmälle kuin länsimaat nyt tekevät. Eri asia on ovatko lännen pakotteet, aseapu Ukrainalle ym. toimet riittävällä tasolla, jotta odotettu teho saavutettaisiin.  

München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historian toimintamekanismina, mutta ei minään toistuvana tapahtumakierteenä. Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin ainutlaatuista, osin ketjureaktionomaista liittolaissuhteiden muodostamista aiempaa historiaa soveltaen.

Venäjä kokisi Keskisarjan mielestä ”nöyryytyksen”vasta sitten,  kun maahan syntyisi todellinen monipuoluejärjestelmä ja demokratia. Vähempi ei riitä!  Nimittäin Venäjän kyky kestää tappioita on uskomaton. Sen osoitti  jo toinen maailmansota, jossa Venäjän tulkinnan mukaan kärsittiin omasta ja muidenkin puolesta. Samalla on paljastunut uhrimielen lisäksi säälimätön suhtautuminen omiin henkilö- ja materiaalisiin tappioihin.

Johtopäätöksenä Keskisarja toteaa,  että röyhkeys palkitaan liian usein historiassa. Totta, tähän voi yhtyä.

Jälkiviisaasti  Keskisarja toteaa, että 1990-luvulla olisi voitu tehdä paljon enemmän aseistariisunnan hyväksi. Tämä ajatus perustunee Venäjällä vallinneeseen liberaalin ilmapiriin, joka olisi oletusarvoisesti suosinut  ydinaseista riisumista sopimusteitse. Ehkä lännen olisi pitänyt herkemmin reagoida avautuviin mahdollisuuksiin ja tarttua tilaisuuteen. Silloin ei tiedetty sitä, mikä nyt tiedetään.

Keskisarjan johtopäätöksiä ei voi suoralta kädeltä leimata liioitteluksi, mutta aika reippaasti hän heittää keskusteluun spekulatiivisia oletuksia. Tunnen kyllä itsekin paineita autoritaaristen järjestelmien menestyksen johdosta ja suorasukaisesta pyrkimyksestä marssia liberaalidemokratioiden yli.

Demokratian paineensietokyky testataan autoritaaristen valtioiden puristuksessa. Demokratiassa riittävän yksimielisyyden saavuttaminen on rankka ehto: juuri demokraattisten valtioiden eripuraa autoritaarisesti johdetut maat pyrkivät käyttämään hyväksi  päästäkseen tavoitteisiinsa. Koko demokratian ydin pyritään asettamaan kyseenalaiseksi.