Kansanvallan muutoskyky koetteilla II

Sitra on tutkinut hyvin ajankohtaista aihetta, demokratiaa julkaisussaan ”Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta”. Sen on kirjoittanut johtava asiantuntija Elina Kiiski Kataja. Tämä on julkaisua käsittelevän ja erittelevän kirjoitukseni toinen osa.

Elina Kiiski Kataja on koonnut demokratian eri muodoista seuraavan vaihtoehtokoosteen:

1) Eliittidemokratia, jonka mukaan vain asiantuntijat ja päätöksenteon ammattilaiset ovat kykeneviä hallitsemaan asioita.

2) Kansalaiset tapaavat erilaisilla foorumeilla keskustellakseen yhteisistä asioista. Tämän mallin avainasia on, että keskusteluista johtaa kanava päättäjiin.

3) Kamppaileva demokratia. Tämä malli tarjoaa tilaa protesteille, jotta huonompiosaisten asema tulee näkyväksi. Ehkäpä nuo kolme vaihtoehtoa kattavat keskeiset lähestymistavat kansanvaltaan. Ne voisivat palvella työhypoteeseina jatkokäsittelyssä.

Tämän päivän megatrendejä demokratianäkökulmasta ovat globalisaatio, teknologinen kehitys ja kaupungistuminen. Globalisaation ydinkäsite lienee keskinäisriippuvuus, mutta juuri tuota keskinäisriippuvuutta vastaan ovat suojautuneet monet autoritäärisesti johdetut valtiot kautta maapallon. Juuri tätä riippuvuutta vastaan esimerkiksi Donald Trump toimii pyrkiessään torjumaan yhteistyön eri valtioiden välillä kaupan rajoitteiden ja muurien avulla.

Ei ole olemassa globaalia demokratiaa, jonka avulla voitaisiin etsiä kompromisseja edellä mainitun kaltaisiin konflikteihin. Voidaan asettaa kysymys sopiiko demokratia ollenkaan globaalien kysymysten ratkaisemiseen. Intia ja Kiina ovat nousseet globaaleiksi toimijoiksi ja niiden perässä seuraavat monet maat jotka haluavat kasvattaa elintasoaan. Ne ovat kiinnostuneita omasta menestyksestään, eivät globaalista demokratiasta.

Globalisaatio on sotkenut lännen asettaman maailmanjärjestyksen. Branco Milanovicin elefanttikäyrän mukaan pohjimmaisena elintasokilvassa ovat maapallon väestön köyhimmät viisi prosenttia. Sitten seuraavat nousevien talouksien keskiluokkaan nousseet massat. Länsimaiden kesiluokka on tässä asetelmassa pysynyt paikallaan tai jopa taantunut ja päällimmäisenä on maailmanlaajuinen rikastunut eliitti, joka on kahminut itselleen valtavia rikkauksia.

Läntisen keskiluokan tappioiden näkyvinä merkkeinä ovat toimineet Brexit, Trump, sosiaalidemokraattisten puolueiden vaikeudet ja populistien nousu.

Kansallisiin rakenteisiin tottuneet poliittiset puolueet ovat ison haasteen edessä yrittäessään ratkaista samaa aikaan sekä globaaleja että paikallisia haasteita.

Globalisaation ohella toinen suuri vedenjakaja on teknologinen kehitys. Neljännen valtiomahdin eli median kukoistuksen aika käy yksiin edustuksellisen demokratian menestysvuosien kanssa. Kaiken tämän on mahdollistanut nopea teknologinen kehitys. Kääntöpuolena on, että teknologinen kehitys ei ole taannut täystyöllisyyttä vaan päinvastoin on jopa hidastanut työpaikkojen muodostumista. On syntynyt talouskasvua ilman työpaikkoja. Tarkemmin sanottuna korkeaa osaamista vaativat työpaikat ovat lisääntyneet, mutta keskiluokan työpaikat ovat pikku hiljaa vähentyneet. Työllisyydestä on tullut bkt:n kasvun ykkösedellytys.

Länsimaiden demokratian valtakautta oli 1900-luku, siis teollinen aikakausi. Sen on haastanut uusi internet-kulttuuri. Se jakaa vallankäyttäjät – meidät kaikki - pieniin pirstoutuneisiin osiin. Entinen median massiivinen valta on murentunut, kun periaatteessa jokainen on oma uutistoimistonsa, joka voi tuottaa ja jakaa tietoa (tai disinformaatiota). Internetillä on ollut valtava demokratisoiva vaikutus, mutta samaan aikaan on kasvanut epäsuhta demokraattisten prosessien kanssa. Maailmankuva on jakautunut pieniin osiin ja perinteinen valtamedia on menettänyt otettaan.

Internet-innostus oli parhaimmillaan 2000-luvun alussa myös demokratian näkökulmasta tarkasteltuna. Odotukset olivat korkealla. Internet on avoin ja osallistava. Monien mielestä se antaa vapauden toimia: jokaisesta tulee oma äänitorvensa. Luottamus vertaisiin kasvaa. Uusi valta on kuitenkin häilyvää ja helposti katoavaa. Kaiken hyvä ohella internet on tarjonnut 2010-luvulla laajat mahdollisuudet myös vihapuheille.

Aiemmin puolueilla oli omat lehtensä, jotka ohjasivat kansalaiskeskustelua. Jos niillä oli ollut jokin merkitys, ovat ne nyt pyyhkiytyneet pois lähes kokonaan. Teoriassa kaikki ihmiset voisivat ottaa tietokoneen välityksellä kantaa asetettuihin kysymyksiin, jos tietokonevaltaistuminen olisi kattava. Luottamuskynnys on kuitenkin korkealla ja pelko manipuloinnin toteutumisesta äänestyksen yhteydessä herkässä.

Kolmas tärkeä megatrendi globalisaation ja teknologisen kehityksen lisäksi on kaupungistuminen. Kaikkialla maailmassa väki pakkautuu kaupunkeihin, myös Suomessa. Kaupunki voisi olla demokratian kannalta soveliaan kompakti yksikkö. Itse asiassa kaupungistuminen on yksi väylä, jota pitkin demokratian tässä kuvailtuja ongelmia voitaisiin ratkoa. Vaikeampi kysymys on, mitä voidaan tehdä kaupunkien ulkopuolella. Brexit ja Trumpin nousu ovat heijastusta kaupunkien ja maaseudun välisestä vastakkainasettelusta. Poliitikot ovat menettäneet aikaikkunan, jolla ongelmia olisi voitu ennalta ehkäistä.

:::::::::::::::::::

Demokratian laajeneminen on pysähtynyt 2000-luvullaa. Demokraattisen päätöksenteon prosessi on vaikeutunut . Lainsäädäntöä on haastavaa laatia siten, että korjattavaa ei heti tuoreeltaan jää. Tavalliselle kansalaiselle tämä kaikki avautuu soutamisena ja huopaamisena, jolle ei näytä tulevan loppua. Samalla luottamus päätöksentekijöiden kykyjä kohtaa asetetaan kyseenalaiseksi. Vanha demokratian valta näyttää osin murenevan. Tilalle tarjotaan populistisia ja autoritäärisiä ratkaisuja: Unkari, Puola, jopa Venäjä, Kiina….

Sitran julkaisussa määritetään demokratian toteutumisen vaikeuksiksi seuraavat seikat:

-puoluekoneistoon kuulumattomien määrä (vain 3-6 prosenttia mukana Euroopassa),

-puolueet taistelevat samoista äänestäjistä (puolueet siis samanlaistuvat, joka johtunee siitä, että puolueiden kädet on sidottu moniin tahoihin),

-kansanliikemäisyys on hävinnyt (ei olla enää ”kansan asialla”, vaan puolueet ovat enemmänkin kansalaisille palveluja tarjoavia tahoja),

-politiikka on muodostunut professionaaliseksi (tietoperusteiseksi, asiantuntijavaltaiseksi; arkijärki ei riitä kannanottoihin),

-politiikan kriisi on sen sisällä (politiikasta on tullut osa hallintoa ja kansalaisista politiikan seuraajia),

-ihmiset haluavat vaikuttaa asioihin koko ajan, ei vain neljän vuoden välein (puolueiden oikeutus vallankäyttöön murenee; käytetään muita vaikutuskanavia),

-politiikan tarkoitus on osittain muuttunut: siitä on tullut osin rekrytointikanava eliittiin,

-Suomessa on kansainvälisesti korkea luottamus instituutioihin, mutta politiikka muodostaa poikkeuksen,

-eriarvoistuminen on lisääntynyt Suomessakin (huono taloudellinen asema heikentää kiinnostusta politiikkaan),

-nykyajan ihmisen kiire estää osallistumisen politiikkaan,

-politiikka tarvitsee monimuotoiset sosiaaliset rakenteet, perinteinen demokratia on perustunut joukkoihin ja sosiaalisiin luokkiin; nyt joukko on eriytynyt vaikeasti hahmotettaviin osiin (koulut, työpaikat, asuinalueet, sosiaaliset jakaumat).

:::::::::::::::::::

Kolmekymmentäluvun jäljiltä demokratia oli huonossa hapessa. Vuonna 1941 demokratioita oli vain 11 kappaletta (Suomi oli rajatapaus). Suomi on pitkäkestoisimpia demokratioita ja on edelleen tällä mittarilla mitattuna huipulla. Demokratia on ollut parhaimmillaan, kun on eletty suurten murrosten välistä aikaa, siis tasannevaihetta. Juuri nyt olemme (sodan jälkeisen) tasanteen jälkeisessä ajassa.

Suomi kuuluu yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa demokratian priimuksiin. Kuitenkin Suomessa äänestysaktiivisuus on jostakin syystä parikymmentä prosenttia alhaisempi kuin Ruotsissa ja Tanskassa!

Sitran julkaisu antaa eväät jättimäiseen määrään erilaisia lähestymistapoja. Sen lukeminen oli suorastaan näännyttävä urakka. Julkaisun ajatus oli, että tehdyistä esityksistä/aloitteista voisi jatkaa syventäen tarkastelua! Itse ajattelisin niin, että vähän, mutta parempaa eli suosittelisin keskittymistä joihinkin asioihin. En myöskään rakentelisi kovin vallankumouksellisia tai radikaaleja kuvioita, sillä on suuri todennäköisyys, että ne jäävät ainakin kohtuullisella aikaperspektiivillä toteutumatta.

Tärkeimpinä ajatuksina uudistaa demokratiaa ja demokraattista ympäristöä näkisin seuraavat seikat (käytän näissäkin suurimmaksi osaksi pohjana Sitran julkaisua):

-yhteiskuntaan osallistava koulutus alakoulusta lähtien. Tämä lieventäisi kokemusta, että politiikka koetaan monimutkaisena; ajatuksena on läpi elämän jatkuva koulutus.

-nuorten aktivoiminen/politiikan omaksi kokeminen; tulisi löytää keinot nuorten poliitikkojen rekrytoimiseksi, sillä he toimisivat vertaistahoina 16-20-vuotiaille.

-eriarvoistavan kehityksen pysäyttäminen.

-taistelu sen puolesta, että luottamus instituutioihin säilyy korkealla tasolla ja politiikan osalta paranee.

-teknologiapelosta sen hyväksikäyttöön; äänestysikärajan alentaminen, vanhenevan väestön mukana pitäminen, äänestystekniikan kehittäminen.

-siirtyminen kuulemisesta kansalaiskeskusteluihin; harjoittelun aloittaminen jo koulussa.

Ehkäpä Sitran julkituoduksi motoksi sopisi julkaisusta poimittu lausahdus koskien demokratiaa: ”On helpompaa uskotella, että voidaan palata vanhoihin hyviin aikoihin tai jatkaa valitulla linjalla, kuin haastaa radikaalisti vallitsevia totuuksia.”

Lainaisin itse Urpo Harvaa (HS mielipidepalsta 26.3.2017/ Tapani Könönen): ”Ellei demokratia hävitä tietämättömyyttä, niin tietämättömyys hävittää demokratian.”

Kansanvallan muutoskyky koetteilla I

Sitra on tutkinut hyvin ajankohtaista aihetta, demokratiaa, julkaisussaan ”Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta”. Sen on kirjoittanut johtava asiantuntija Elina Kiiski Kataja (nimi kirjoitetaan näin!). Käsittelen aihetta julkaisun johdattelemana kahdessa osassa. Tämä on osa I ja toimii johdantona aiheen perusteellisemmalle perkaamiselle seuraavassa blogikirjoituksessa.

Minä, kuten moni muukin on lähtenyt siitä, että demokratia on eräänlainen kasvuprosessi, että tulisimme toimeen toistemme kanssa. Tämä ei tarkoita, etteikö olisi erilaisia mielipiteitä, päinvastoin demokratia toimii myös erilaisten mielipiteiden sulattamona. Vähintäänkin meidän pitäisi sietää toisiamme.

Kymmenien vuosien kuluessa ihmisten osaaminen ja toimeentulo ovat parantuneet. Ylivoimainen enemmistö suomalaisista tulee hyvin, tyydyttävästi tai kelvollisesti toimeen. Kuitenkaan ihmisten tyytyväisyys ei näytä lisääntyvän odotetusti. Onko sivistys kehittynyt olosuhdeparannusten myötä? Yleisesti ottaen vastaus on kyllä, mutta ei varauksitta. Tapaan keski-ikäisiä ihmisiä, jotka sanovat viimeksi lukeneensa kirjan lapsuudessaan. Kuitenkin nämä samat ihmiset pärjäävät kohtuullisen hyvin elämässään.

Ehkä onkin niin, että oman elämänpiirin hallinta on monille ylin tavoite ja saattaa olla useilla sen verran kunnossa, että kiinnostus oman kunnan tai koko valtakunnan asioiden hallintaan on heikentynyt. Itse asiassa näyttää siltä, että kaikkien vaalikoneiden keskellä ihmiset ovat yhä avuttomampia tekemään päätöksiä, jotka sopisivat yhteen edustuksellisen demokratian kanssa. Omaa itseä koskevat päätökset onnistuvat senkin takia, että vaurastuminen on luonut aivan erilaiset mahdollisuudet toteuttaa itseään kuin aiemmin oli mahdollista.

Joukkovoimaa entisessä mielessä ei ole. Puuttuu esimerkiksi työpaikat, jossa ihmiset massiivisesti (tehtaat, siirtotyömaat ym.) kokoontuvat yhteen ja jossa hiotaan yhteisiä kantoja. Oli tavoitteita, joiden avulla elintasoa ja elämäntasoa voitiin parantaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli uskottavaa ja äänestysprosentit olivat korkealla.

Viime vuosikymmeninä tapahtunut yksilöllistymiskehitys, henkilökohtaisen onnen tavoittelu ovat vaikeuttaneet yhteisten tavoitteiden asettamista. Miksi nähdä vaivaa yhteisten asioiden puolesta, kun ”omissa asioissa” on tarpeeksi vaivaa? Monien kysymys kuuluu: miksi juuri minun ongelmiini ei vastata? Tämä on nostanut politiikan vastaisuutta (oli sitä tosin ennenkin): ”ei vois vähemmän kiinnostaa”.

Jotkut ovat hakeneet pesäeroa perinteiseen poliittiseen monitahoiseen ja monimutkaiseen kulttuuriin ja samalla päätöksentekoon ja omaksuneet yksinkertaistettuja toimintamalleja yhteisten asioiden hoitoon. Tällaiset ihmiset on leimattu yleensä populisteiksi. Olen edustanut kantaa, jossa monimutkaiset ongelmat on kohdattava sellaisena kuin ne tulevat vastaan.

Oma lukunsa ovat sitten pienituloiset ihmiset, joiden asioiden ajaminen joukkovoiman avulla on vaikeutunut yhteiskunnallisessa myllerryksessä. Hyvinvoiva enemmistö ei tunne köyhien asiaa sillä tavoin omaksi kuin ennen, jolloin köyhyys vaivasi paljon suurempaa väestönosaa.

Yksi asia on ilmeinen: ihmisten tarpeiden tyydytys on nopeasyklisempää kuin aiemmin. Vanhoina hyvinä aikoina jaksettiin odottaa vaurastumista. Nyt kun asioiden monimutkaistumisen takia tarvittaisiin pidemmän aikavälin suunnittelua, aikaperspektiivi onkin lyhentynyt.

Vanheneva väestö joutuu taistelemaan uusien tietoteknisten ratkaisujen kanssa, vaikka yhä useampi eläkeläinen tuleekin tietoteknistyneestä työelämästä.

Viime aikoina ovat demokratiakeskustelua pitäneet yllä lukuisat kansalaisaloitteet, populistien nousu Suomessa sekä autoritääristen hallitusten valtaanpääsy monissa maissa. Demokratia on joutunut monien haasteiden eteen. Vahvana pidetty pohjoismainen demokratiamalli on joutunut koetukselle erityisesti globalisaation edetessä.

Jos edustuksellinen demokratia ei toimi entiseen malliin, niin miten sitä pitäisi täydentää tai korjata vai pitäisikö kansanvallan periaatteet panna uusiksi. Nykyinen päätöksenteko perustuu enemmistövaltaan. Syntyy hankala haaste, kun ihmiset ovat poliittisesti haarautuneet lukemattomiin pienempiin ryhmiin, joilla jokaisella on omat tavoitteensa. Yhden ”enemmistökoon” paita sovi kaikille.

Puolueiden puolelta ei ole tullut järjestelmän muutosehdotuksia, mikä on ehkä odotettuakin. Poliittinen järjestelmä kuitenkin toimii, vaikka tiettyjä kompurointeja on tapahtunut muutaman viime hallituksen aikana.

Poliittisten päätöksentekijöiden keskeisinä tavoitteina voitaneen pitää nykyisellään työllisyyden parantamista, elintason kohottamista ja kulutusmahdollisuuksien voimistamista.

Kirjoitukseni toisessa osassa käsittelen tarkemmin Sitran julkaisun yksityiskohtia.

Oikeistopopulismi ja radikaali konservatismi – arvotyhjiön täyttäjät

Yle Puheessa oli erittäin mielenkiintoinen professori Mika Ojakankaan haastattelu (”Konservatismin korskea paluu”, 17.3.2017), jossa hän pureutui oikeistopopulismiin ja radikaaliin konservatismiin syvällisesti Teemu Laaksosen johdatuksella. Täydennän haastattelua omilla ajatuksillani.

Marx puhui kommunismin aaveesta ”Kommunistisessa manifestissa”, Ojakangas puhuu konservatismin aaveesta. Asia on monessakin suhteessa ajankohtainen. Ovathan meillä oikeistoa ja radikaalia konservatismia edustamassa hyvin monet tahot Euroopassa: Venäjä, Turkki, Unkari, Puola, LePenin Ranska. Wildersin Hollanti, Trumpin USA ja niin edelleen. Yhteistä näille tahoille on kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon, osin tietenkin terrorismin pelossa. Myös työpaikkojen - oletettu - maahanmuutosta johtuva menetys ahdistaa.

Mikä on nostanut oikeistolaiset populistit ja radikaalikonservatiivit valokeilaan juuri nyt? Ojakankaalla oli oivaltava näkemys, kun hän totesi, että populistit ovat koko ajan olleet olemassa kansan syvissä riveissä. On vain tarvittu jokin ulkoinen ärsyke (Islamin uhka!) , että he ovat tulleet esille, ”maan päälle”. Mukana joukossa on runsaasti vanhoja työläisiä. Nuoret vasemmistolaiset taas ovat suuntautuneet vihervasemmistoon, eivätkä kuulu joukkoon.

Kannattaa myös huomata, että joidenkin vaalien yhteydessä on tapahtunut populistien liikehdinnän ohessa oikeistosiirtymää. Tämä johtunee siitä, että perinteiset oikeistopuolueet ovat joutuneet populistien paineessa muuttamaan linjaansa hiukan radikaalimpaan suuntaan. Merkille pantava ilmiö on kansallismielisyyden (tai nationalismin) nousu populististen liikkeiden vanavedessä.

Meillä Suomessa populistista oikeistoa edustavat selkeimmin perussuomalaiset, jotka jakautuvat Ojakankaan mukaan vanhoihin smpläisiin ja nationalistiseen eliittiin. Jako on perusteltavissa. Populistiliikkeiden ollessa kyseessä kansan syvien rivien tueksi ilmaantuu ennemmin tai myöhemmin älyköitä, kuten tapahtui Lapuan liikkeen yhteydessä ja nyt uudelleen Jussi Halla-ahon liittoutuessa perusuomalaisten radikaalien peruskannattajien kanssa.

::::::::::::::::

Yle Puheen haastattelussa konservatismin synty määritettiin Ranskan suuren vallankumouksen vastavoimaksi. Vapaudelle , veljeydelle ja tasa-arvolle syntyi vastareaktio, joka omaksui vallankumouksen iskulauseista vain veljeyden. Euroopan itsevaltiutta kannattaneet konservatiivijohtajat hakkasivat kiveen Wienin kongressissa 1815 konservatiivisen maailmankatsomuksen kuningasvaltoineen. Tapahtui – soveltuvin osin - paluu ennen vallankumousta vallinneisiin olosuhteisiin. Paluu menneeseen piti sisällään tasa-arvon vastaisuuden, hierarkkisen yhteiskuntajärjestelmän ja johtajakeskeisyyden.

Demokratian menestyksen kausi on hyvin lyhyt. Se kesti varauksin vain 1900-luvun ja silloinkin monin keskeytyksin. Demokratia joutui taistelemaan asemastaan. Parhaat ajat kansanvallalle ovat olleet toisen maailmansodan jälkeen, jolloin liberaali demokratia saavutti suurimmat voittonsa.

Populistinen konservatismi on hitaasti nostanut profiiliaan länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen. Ronald Reaganin kausi Yhdysvalloissa oli ennusmerkki tulevasta, mutta vasta oikeastaan teaparty Barack Obaman valtaannousun yhteydessä radikalisoi oikeistokonservatismin. Muistettakoon kuitenkin sitä edeltänyt Clintonin ja oikeiston taistelu jo 1990-luvulla.

Yle Puheen ohjelmassa nykypäivän konservatismi jaettiin kolmeen osaan: 1) pienen valtion kannattajat (oikeammin oikeistolibertaarit), 2) status quo -konservatiivit, jotka kannattavat vanhaan – ennen liberaalivaltaa vallinneeseen - yhteiskuntaan paluuta ja 3) autoritääriset konservatiivit, joilla on radikaali luonne.

::::::::::::::::::::::

Mistä radikaali konservatismi on noussut? Käynnistävä voima on edelläkin mainittu ulkoinen uhka tai sellaiseksi koettu tapahtuma. Yhteinen vihollinen lujittaa omaa asemaa. Populistinen oikeisto saa käyttövoimansa pelosta. Sitä edustaa esimerkiksi Trumpin ”muuri”. Kaikkialla läntisessä maailmassa pelätään islamia. Siitä on rakennettu populismia palveleva viholliskuva. Saatua hyötyä pelon lietsonnasta on käytetty oman identiteetin kirkastamiseen ja voimaantumiseen, kuten Ojakangas eritteli ilmiön. Kuva täydentyy hyvin vanhakantaisilla käsityksillä sukupuolten rooleista, vapaudesta ja tasa-arvokritiikistä. Oleellista on havaita, että populismi suuntaa arvostelunsa ja suoranaisen vihansa myös eurooppalaisia liberaaleja arvoja vastaan.

Ohjelmassa otettiin esille myös ”ylisuvaitsevaisuuden” oikeistopopulismia ärsyttävä aspekti. Onko siis niin, että korostunut tasa-arvon ja maailmoja syleilevän suvaitsevaisuuden tyrkyttäminen ovat aiheuttaneet vastareaktion (leimakirveen käyttö: kulttuurimarxilaiset, suvakit ym.)? Usein jää tunne, että pelkästään suvaitsevaisuutta osoittava kielenkäyttö riittää torjuntaan.

Monet tämän päivän keskeiset radikaalit konservatiivijohtajat ovat saaneet oppinsa vanhoilta guruilta (esim. Oswald Spengler ja Martin Heidegger). Tämä korostaa eräänlaista aatteiden kiertoa, jossa demokratia ja autoritäärisyys - diktatuuriin saakka - ovat vuorotelleet.

Nykyautoritäärisyys, populismi ja radikaali konservatismi ovat ilmiöitä, jotka ovat murtautuneet vallan kammareihin vaalien kautta. Autoritäärisessä ajattelussa demokratia on olemassa, mutta se on pelkistetty viime kädessä vain vaalit sisältäväksi. Sen sijaan ihmisoikeudet, oikeusvaltion periaatteet ja kansanvallan eri prosessit on ohennettu monissa autoritäärisesti johdetuissa maissa tuskin havaittaviksi elementeiksi.

Mielenkiintoista on, että esim. Suomessa ja Yhdysvalloissa radikaalin konservatismin perusjoukko, jonka nimiin vannottiin muodostui nimenomaan työläisistä (Soini: ”työväenpuolue ilman sosialismia”). Juuri heidän puuttuviin etuihinsa haluttiin vaikuttaa. ”Työväenpuolueen” käsite on hävinnyt propagandasta sitä mukaan, kun käytännön poliittiset toimet ovat edenneet. Myös Trump on onnistunut budjettiesityksissään ohittamaan työväestön, vaikka hän nimenomaan onnistui pääsemään presidentiksi kalastelemalla ”unohdetun” työväen ääniä.

Puhdasta konservatismia on tänään vaikea hakea eri suuntauksista: Trumpilla on periaatteita libertaareilta (pieni valtio), nationalismista, rasismista, hetken aikaa myös työväenaatteesta ja rikkaiden rikastuttamisesta. Aiemmin perinteisessä konservatismissa vallinnut lakien ja asetusten kunnioitus on nykypäivän twitter-ilotulituksessa väistynyt sivuun.

Ohjelmassa asetettiin mielenkiintoinen kysymys, onko Trump oikeasti murtamassa demokraattista järjestelmää? Ojakankaan mukaan on. Minä vastaan, että hän pyrkii tietoisesti rakentamaan autoritääristä vallankäyttöä, mutta toisaalta myös improvisoi päätöksiään eli siis toimii suunnittelemattomasti. Riippuu aiheesta kummasta on kysymys.

Radikaalikonservatismin ja populismin avainsana on pelko ja pelon luominen ulkoisten ja sisäisten uhkien muodossa. Näiden avulla esimerkiksi valtion budjettia paisutetaan painottaen voimankäyttöä ja turvallisuushakuisuutta. Osana taistelua on vallan syöminen pois perinteiseltä printti- tai sähköiseltä medialta ja sen korvaaminen ”hallitukseen suopeasti suhtautuvilla tiedotusvälineillä” Venäjän mallin mukaisesti. Entä tulevaisuus?

Voisiko tulevaisuuden näkymäksi tarjota kahta oletusta: ensiksikin demokratian pysyvyys on asetettu kyseenalaiseksi vakavassa mielessä. Timothy Snyderin mukaan demokratia murtuu sisältä päin vaalien kautta. Samalla kyseenalaistetaan liberaali objektiivisuuteen pyrkivä totuus ja mm. lehdistön vapaus. Seurauksena on demokratian ja tyrannian vaihtelu tietyin välein. Toinen vaihtoehtoinen oletus on, että oikeistopopulismi ja radikaali konservatismi ovat saavuttaneet lakipisteen vaikutusvallan osalta ja nyt on edessä alamäki . Tähän viittaavat jotkut vaalitappiot, joita populismi on kohdannut viime aikoina.

Vastarektio on nähtävissä, ja esimerkiksi Hollannissa ja Itävallassa populismin voittokulku on ainakin toistaiseksi katkaistu. Yhdysvalloissa erinomaisesti presidentinvaaleissa menestynyt Bernie Sanders ja tarkasti seuraamani sanavalmis professori Robert Reich käyvät Yhdysvalloissa leppymätöntä taistelua Trumpia vastaan.

On aika etsiä uutta sisältöä merkitystään menettäneelle perinteiselle konservatismille. On löydettävä korvaava vaihtoehto nyt arvotyhjiön täyttäneille oikeistopopulismille ja radikaalikonservatismille.

Maahanmuuton vastainen turvallisuusajattelu on luonteeltaan aggressiivista. Tarjoan tilalle turvallisuushakuista uusiutuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa uusiutuvalla hyvinvointiajattelulla.

Haasteena äänestäminen

Äänestäisinkö ja jos niin milloin? Ennakkoon vai vaalipäivänä? Turhaa pohdiskelua, sillä kävin äänestämässä ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä. Se on ollut tapani jo pitkään. Asiaan ei liity mitään syvällistä pohdintaa, vaan vain yksinkertainen ajatus: sittenpähän on pois tieltä.

Olen puhunut (liberaalin) demokratian puolesta. Äänestämättä jättäminen olisi majesteettirikos. Äänestysikään tuloni ja tämän päivän väliin jää miltei 40 vaalit (kunta-, eduskunta-, presidentin- ja europarlamenttivaalit), joista kaikissa olen äänestänyt. Äänestänkö poliittista suuntaa vai henkilöä? Olen ratkaissut asian kaksivaiheisesti. Ensin valitsen poliittisen suunnan ja sitten henkilön muutaman vaihtoehdon joukossa. Äänestäminen ei ole ollut koskaan vaikeaa, koska en ajattele asioista niin, että minun pitäisi osua prikulleen "oikeaan". Tällä kertaa panostin potentiaaliseen ääniharavaan ajatuksella, että hän vetää perässään valtuustoon muita huomattavasti pienemmällä äänimäärällä.

Olen seurannut lukemattomia valtuuston kokouksia ja ollut asiantuntijana kuultavana kymmenissä kunnanhallituksen ja valtuuston kokouksissa. Minulla on sormituntuma päätöksentekomenettelyihin. En ole oikein koskaan ollut innostunut luottamushenkilöiden mollaamisesta. Mehän olemme porukan valinneet. Toisaalta intensiivisestä politiikan seuraamisesta ei ole ollut seurauksena intoa lähteä ehdokkaana politiikkaan mukaan. Työ vei mennessään.

Jouduin työelämässä tekemisiin lukemattomien ihmisten ja poliittisten aiheiden kanssa. Kuriositeettina kerrottakoon, että kerran eräs maan tunnetuimmista selvännäkijöistä pyysi minua ehdolle vaaleissa. Hän siis näki minut valittuna! Olisikohan pitänyt suostua ihan tsekkausmielessä?

Luottamuselimen esittelijänä voi ohjata päätöksentekoa haluamaansa suuntaan. Tunnustan tehneeni niin. Mutta eikö esittelevän virkamiehen pidäkin tuntea asiat ja perustella neutraalisti, mutta kuitenkin ilmaista selkeä kantansa? Useimmiten porukan päätös argumentointien jälkeen on joka tapauksessa samansuuntainen.

Minulla on käsitys, että luottamushenkilöt ovat kunnon väkeä, jotka yrittävät parhaansa. Poliittista peliä on mukana, koska tavoitteena on enemmistöjen muodostuminen. Tässä ei pitäisi olla erityistä moitittavaa. Erikseen ovat sitten kunnallispoliittiset taudit, joita tulee vastaan silloin tällöin Suomenmaassa. Päätöksenteko saattaa huonoimmassa tapauksessa – pahan taudin seurauksena - kokonaan tyrehtyä, mutta eihän sellainen ole mitenkään jokapäiväistä.

Onko demokraattinen päätöksenteko vaikeutunut ajan mittaan? On suuri kiusaus vastata, että näin on tapahtunut. Jos tarkemmin kelaa historiaa voi pikemminkin paljastua, että tilanne on vaihdellut. Ilman muuta päätöksentekoelimien henkilögallerialla on merkitystä: kunnianhimoinen poliitikko saattaa saada melkoista säpinää tai sekaannusta aikaan verrattuna ”normaaleihin” aikoihin. Monet kunnat ovat myös erittäin haasteellisessa tilanteessa, kun resurssit ovat paenneet poismuuttajien myötä muualle. Päätöksenteon vaikeutuminen on täysin ymmärrettävää.

Ehkä oikein on sanoa, että päätöksentekoympäristö on sekavampi kuin aiemmin. Ihmiset ovat omaksuneet yksilöllisempiä kantoja, joten päätöksenteko on saattanut muodostua haasteellisemmaksi. Toisaalta olen monta kertaa tuonut esille, että yleissivistys ja kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin on polarisoitumaan päin: on ihmisiä, jotka pyrkivät tiedon äärelle, ja on ihmisiä, jotka antavat muiden päättää loitontuen itse tiedosta.

Äänestysprosentti on vuosikymmenien kuluessa valunut alaspäin. Monet asiat kilpailevat yhteiskunnallisten asioiden hoitamisen tai niistä kiinnostumisen kanssa. Viihde kaikissa muodoissaan – myös politiikkaan sovitettuna - on ollut jo pitkään mahtiasemassa. Erityisen ongelmallista on, että netin kautta – niin hyvä kuin se onkin monessa suhteessa – asenteellinen negatiivissävyinen viesti kulkeutuu salamannopeasti kaikkialle. Politiikka leimautuu likaiseksi. Tämä luo kielteistä kuvaa yhteiskunnallisten asioiden hoidosta ja johtaa monien ihmisten vastenmielisyyden tai välinpitämättömyyden kasvuun.

Periaatteessa valtuutetulla ja äänestäjällä on kolme tapaa ottaa vastaan yhteiskunnallisia haasteita: 1) Haasteiden ennakkoluuloton vastaanottaminen, 2) niiden sivuuttaminen liian vaikeina ja 3) populistinen asioiden yksinkertaistaminen. Kaikki nämä vaikuttavat ihmisten äänestyskäyttäytymiseen. Kysymys ei ole tiedon puutteesta – sitä maailma on täynnä - vaan kyvystä hyödyntää tietoa, omaksua se ensin itse ja jalostaa sitten äänestäjien pureskeltavaksi.

Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että valituksi tulevat poikkeuksellisen mukavat ihmiset, tai että valituksi tulevat ne, joilla on aikaa hoitaa luottamustehtäviä. Viitataan siihen, että pätevimmät jäävät päätöksentekokoneiston ulkopuolelle. Demokratiaa se on osaltaan tämäkin.

Demokratian sisälläkin kansanvalta ”kaventuu”, kun ”luonnollisen valinnan” seurauksena jotkin henkilöt nousevat vaikuttajiksi, dominoiviksi tai päätöksentekokykyisemmiksi kuin porukka keskimäärin.

:::::::::::::::::::::

Uudet valtuustot ovat tilanteen edessä, jossa päätettävää saattaa olla määrällisesti vähemmän. Jos - siis jos - sote-asiat jäävät pois, voidaan keskittyä sivistystoimen eri osiin, kulttuuriin, vapaa-ajan palveluihin, ”elinvoimaan” ja maanhankintaan, kaavoitukseen ja kunnallistekniikkaan. On erittäin todennäköistä, että kunnanvaltuustot – kerta kiellon päälle – joutuvat pyörittämään myös sote-palvelurulettia jo siitäkin syystä, että samat valtuutetut toimivat myös osin maakuntahallinnossa. Lähipalvelut on joka tapauksessa järjestettävä ja oma valtuusto ja kunnanhallitus toimivat painostuseliminä maakuntahallintoon päin. Veikkaan, että sote-palvelut ovat merkittävässä asemassa myös kunnallisissa päätöksentekoelimissä.

Mielenkiintoista on millaiseksi muodostuu asiantuntijalautakuntien ja toisaalta kunnanhallituksen ja valtuuston keskinäinen suhde. Lautakuntapaikat ovat kovan kilpailun kohde. Minkä roolin ottaa valtuusto uudessa tilanteessa? Onko se uskottavasti strategian luoja, joka myös pyrkii asemoimaan oman kunnan toiminnot suhteessa maakuntaan vai käykö niin, että valtuusto askaroi konkreettisten ja usein pienehköjen asioiden kanssa?

Yksi suurimmista ongelmista mielestäni on, että uudet rakenteet tarvitsevat toimivan tietohallinnon (mm. potilastietojärjestelmän), joka nousee arvoon arvaamattomaan. Ohjelmistokysymykset ovat paljon monimutkaisempia ja aikaa vievempiä, kuin mitä kuvitellaan. Ja vaikka kuvitellaan niiden vievän aikaa ja rahaa, ei mielikuvitus silti riitä ongelmien kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen. Tulee väistämättä yhteensopimattomuutta, viivästyksiä ja yllättäviä kustannuksia.

Demokratian haasteiden keskellä voidaan lohdutukseksi muistella, mitä Winston Churchill aikanaan sanoi: ”Demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu”.

Bengt Holmström kävi täällä

Suomi kunnioitti Bengt Holmströmiä taloustieteen Nobelista pyytämällä hänet vieraaksi eduskuntaan. Holmström piti ”juhlaluennon” aiheesta julkisen ja yksityisen sektorin väliset erot. Nobelisti yritti muotoilla sanomisiaan kieli keskellä suuta: sekä oikea että vasen puoli salista löysivät omaa ideologiaa tukevia kommentteja puheenvuorosta.

Esitys pani miettimään monia asioita. Ja kansanedustajat pysyivät vireinä.

Holmström osasi myös olla hauska ja tempasi kuulijat mukaan. Opettaja Holmströmin huomautus Aleksander Stubbille, kun tämä poistui kesken luennon salista, toi kouluajat mieleen.

En välttämättä saanut jokaisesta ajatuksenjuoksusta kiinni johtuen osin professorin suomenkielisten käsitteiden hakemisesta, osin hiukan epäselviksi jääneistä ajatuksista (tai sitten omasta ymmärtämättömyydestä), mutta esityksen runko pysyi hyvin kasassa.

Holmström avasi puheenvuoronsa toteamalla, että paineet kohdistuvat julkiseen sektoriin kaikkialla kehittyneessä maailmassa johtuen muun muassa globalisoituneen maailmantalouden logiikasta ja teknologian kehityksestä. Mielestäni paineet johtuvat myös ideologisista syistä, jota Holmström ei erikseen maininnut.

Joka tapauksessa edustuksellinen demokratia on haasteiden edessä, joita vastaan taistelusta Holmström antoi krediittiä kansanedustajille.

Avainkysymys kuuluu: miten julkinen sektori voisi uudistua? Holmström myönsi, että hänen tarkastelunäkökulmansa on talouspainotteinen ja siten puutteellinen, koska esimerkiksi yhteiskunnallinen näkökulma jää ohueksi. Tämän voi omalta osaltani vahvistaa. Hyvä kuitenkin, että Holmström myönsi rajoitteen. Olen tottunut siihen, että monilla taloustieteilijöillä on taipumus kattaa pelkällä talousajattelulla koko olevaisen spektri.

Holmström on joskus aiemmin edustanut hyvinkin uusliberaaleja näkemyksiä, ja jostakin syystä ne säilyvät mielessäni aina taustalla, kun hän esiintyy. Nyt pyrkimys oli kuitenkin avata ajattelua ja Holmström torjui väitteen, jota yksityisen sektorin puolelta tyrkytetään jatkuvasti, eli että julkinen sektori on tehoton. Julkisen sektorin byrokratia on ratkaisu vaikeisiin ongelmiin. Perusteltu byrokratia on siis Holmströmin mielestä ratkaisu, ei ongelma. Sen avulla mahdollistetaan kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu.

Holmström tiivisti ja osin kärjisti toteamalla, että byrokratia on ainoa järkevä keino, jolla voidaan ohjata julkista sektoria. Ne toiminnot, joissa vallitsee yhteinen intressi, kuten kaavoitus, sopivat julkiselle sektorille. Vankilabisneksen Holmström mainitsi alueena, jossa yksityinen sektori ei ole onnistunut johtuen vankien huonosta kohtelusta. Vankilabisnes ei ole tehokasta, kun ajatellaan kokonaisuutta. Holmström ei maininnut kaikkia epäkohtia vankilabisneksestä, mm. sitä, että Yhdysvalloissa vankilaan tuomitaan erittäin herkästi. Täytyyhän vankiloilla olla yksityisessä bisneksessä asiakkaita!

Holmström korosti kuinka tärkeää on etsiä järkiratkaisuja ongelmiin eikä etsiä syyllisiä. Esimerkin hän kuitenkin valitsi niin, että en voi yhtyä hänen ajatukseensa. Hän otti esille pankkisektorin sanoen, että finanssikriisi ei voinut johtua siitä, että pankit tulivat yhtäkkiä hulluiksi, kun ne sitä ennen olivat käyttäytyneet 70 vuotta maltillisesti. Mielestäni yhdysvaltalaisten pankkien vapauttaminen sääntelystä 1990-luvun lopulla (kuten myös Suomessa 1980-luvun lopulla) oli yksi selkeä syy pankkien holtittomaan käytökseen (mm. Glass-Steagall Actin kumoaminen, jolla oli pidetty talletus- ja investointipankit erillään toisistaan vuodesta 1933 saakka). Syy- ja seuraussuhteiden pohdinta on välttämätön osa finanssikriisin ymmärtämistä.

Holmström myös selkeästi sanoutui irti ajatuksesta, että julkiselle sektorille tulisi kopioida yksityisen sektorin käytäntöjä. Professori totesi kantanaan, että julkinen sektori ei ole tehoton, mutta kallis organisoinnin muoto se on. Mitenkähän on? Asia riippunee siitä, miten julkinen sektori organisoidaan; lähtökohtaisesti julkinen ei ole kalliimpi.

Holmström jatkoi teemaa mainiten, että julkisen sektorin ei pidä ryhtyä sellaiseen, minkä yksityinen pystyy hoitamaan. Vastaavasti julkisen pitää keskittyä niihin asioihin, joita yksityinen ei pysty hoitamaan.

Markkinatalouden tärkein piirre ei ole Holmströmin edustaman sopimusteorian kannalta kilpailu, vaan ylivoimaisesti tärkein seikka on valinnanvapauden tarjoaminen. Holmström korosti erilaisten organisaatiomuotojen moninaisuuden tärkeyttä mainiten esim. osuuskunnat henkivakuutusten ja maatalouskaupan tarjoajina.

Holmström haki myös julkisen ja yksityisen eroa toteamalla, että yksityiselle sopii luontevasti voiton maksimointi, kun taas julkinen sektori palvelee sellaisia asioissa, joissa mitattavuus on vaikeaa, ja jossa ei voida ajatella voiton maksimointia.

Puheen tärkein anti olikin mielestäni se, että julkisen sektorin jatkuva haastaminen yksityisen taholta ei ole relevanttia. Julkisen sektorin on löydettävä itsenäisesti tehokkuusreservinsä. Oppia voidaan toki ottaa puolin ja toisin. Oma kantani on, että Suomen julkisen sektorin vahvuus on juuri vahva, lahjomaton virkamieskunta. Puhun kokemuksesta. Yksittäiset hairahdukset eivät muuta kokonaiskuvaa mihinkään.

Julkiselle sektorille Holmström ei tarjonnut tehostamista vaan supistamista. Olisin huomattavan varovainen puheissa supistamisesta. Esimerkkinä yksityiselle sektorille soveliaasta toiminnasta Holmström esitti aiemmin julkiselle sektorille kuuluneen jätteenkuljetuksen, jonka yksityinen hoitaa tehokkaasti ja laadukkaasti.

Yliopistot ovat lähellä Holmströmin sydäntä. Hän kannatti mallia, jossa ylioppilaat testien perustella valitaan yliopistoon ja vasta siellä ratkeaa opintojen suuntautuminen, koska ”ei ne ressut tiedä” opintojen alussa, mihin suuntautua. Holmström esitti Suomelle yksityisten yliopistojen perustamista, joskin tuoden esille, että Yhdysvalloissa on erinomaisia julkisia yliopistoja. Kilpailu yksityisen kanssa on jalostanut molempia.

Sotea Holmström piti vaikeana asiana. Hanke olisi professorin mielestä pitänyt käynnistää useina maakunnallisina kokeiluina. Toisaalta Nobelisti kiitti hallitusta aloitteellisuudesta. Jokainen eduskuntasalissa sai siis jotakin. Yleisellä tasolla Holmström näki etuna erillisten kokeilujen käynnistämisen palvelutuotannossa. Holmström piti Tanskan työllisyysmallia esimerkkinä kiitellystä järjestelmästä, jonka pystyttäminen kesti pitkään, mutta joka on ilmeisen onnistunut.

Obamacaresta Holmström antoi mielestäni väärän todistuksen tuomitessaan sen yksioikoisesti. Trumpin kaatuneesta virityksestä, joka ei saanut tukea Yhdysvaltain edustajainhuoneessa oikein miltään taholta, hän ei sanonut mitään. Holmströmin positiiviset kommentit yleensäkin Trumpista kuvaavat hänen kapea-alaista talouskysymyksiin keskittyvää näkemystään.

Edellä esitetystä kritiikistä huolimatta Holmström yllätti positiivisesti: hänellä on näkökulmansa, hänellä on tarjota teesejä ratkaisuiksi ja hänellä on tietoa haastaa ennakkoluulot. Esimerkillinen ja rento huuleilu tuli sitten kaupan päälle.

Asiantuntijavalta murtuu?

Vuonna 2015 Public Policy Polling kysyi valveutuneilta republikaanien ja demokraattien kannattajilta tukevatko he Agrabahin pommituksia. Melkein 1/3 republikaaneista tuki pommituksia 13 prosentin vastustaessa. Vastaavasti demokraateista 36 prosenttia vastusti pommituksia ja 19 prosenttia kannatti. Olisi voinut vaikka arvata, että syntyy mainitun kaltainen symmetrinen lopputulos: liberaalit saattoivat moittia republikaanien aggressiivista asennetta ja konservatiivit taas demokraattien pasifistisia kantoja.

Tosiasiassa Agrabahia ei ole. Se on fiktiivinen maa Disneyn vuoden 1992 elokuvassa ”Aladdin”. Kyseinen juttu kerrotaan Foreign Affairs -lehden maalis-huhtikuun 2017 numerossa Tom Nicholsin artikkelissa ”How America Lost Faith in Expertise?” Käytän ohessa osittain hänen tekstiään.

Edellä mainitun esimerkin kaltaiset tulokset eivät varsinaisesti yllätä. Kysytään silti: miksi ihmiset ottavat kantaa, vaikkeivat tiedä itse asiasta hölynpölyä? Nicholsin mukaan vastaaminen tällaisiin kyselyihin on itsenäisyyden osoittamista, hauraan egon pönkittämistä.

Voi tuossa olla perää. Ihmiset ovat some-aikana tottuneet laukomaan mielipiteitään ja tämä on ehkä antanut heille kuvan, että oma mielipide - jos varsinkin muut kommentoivat sitä - ainakin onnistuessaan kuvaa jonkin sortista asiantuntijuutta. Mutta on tässä jotain muutakin.

Nichols – professori itsekin – sanoo, että ihmiset eivät pidä professoreista, he kun ovat paremmin tietäviä. Siitä ehkä johtuu, että meillä käytetään pilkallisessa mielessä nimitystä ”päivystävä dosentti”. Annetaan ehkä ymmärtää, että siinä taas joka paikan asiantuntija antaa lausuntoja epäpätevästi hyvin kapea-alaisen asiantuntemuksen pohjalta. Brexit-äänestyksen yhteydessä todettiin, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista.

Amerikkalaisissa dummies-ohjelmissa haastatellaan kadun ihmisiä, jotka tuovat tietämystään esille herkästi mistä tahansa asiasta (jos mielipiteet eivät sitten ole etukäteen sovittuja). Helposti sijoitetaan kartalla Australian paikalle vaikkapa Kanada. Varsinkin amerikkalaisten rohkeus hämmentää: vastaus annetaan, vaikka vastaajalla ei olisi hajuakaan asiasta.

Nicholsin mukaan asiantuntemus hyväksytään tietyissä eksaktia tieteellistä tietoa vaativissa asioissa, kuten vaikkapa jalan leikkauksessa, mutta jos on vähänkin yleissivistykseen viittaavaa tietoa, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien yhteydessä tuli esille eräänlainen ”minusta tuntuu” -rehellisyys, jolla haluttiin korvata fakta-rehellisyys. Ei siis pitänyt asettaa kyseenalaiseksi subjektiiviseen tuntemukseen perustuvaa mielipidettä, jos asianomainen sitä lausuessaan oli rehellinen itselleen. No, kyynikko voisi sanoa, että tällä pelillä ratkaistiin yhdet presidentinvaalit. ”Minusta tuntuu” -rehellisyyden ja valeuutisen välillä ei ole nimittäin kovin suurta eroa.

Myös koulutetut ihmiset asettavat useinkin tieteen kyseenalaiseksi. Tästä tarjoavat esimerkin rokoteohjelmat, joiden vaikutukset saatetaan asettaa epäilyksen alaisiksi. Muutamat kieltämättä dramaattisen kielteiset tapaukset ovat saaneet esim. vanhemmat kieltämään rokotukset lapsiltaan kokonaan. Kysymys on pätevän lääketieteellisen tiedon asettamisesta kyseenalaiseksi.

Tunnettu on ns. Dunning-Kruger -efekti, jonka mukaan mitä vähemmän ihminen tietää, sitä varmemmin hän esittää mielipiteensä, kun taas ekspertti usein aliarvioi tietojaan. Tutkimusten mukaan useimmat mattimeikäläiset yliarvioivat tietojaan.

Eivät asiantuntijatkaan ole toki vapaita subjektiivisesta asenteesta. Tutkija saattaa olla taipuvainen todistamaan oikeaksi väittämän, mitä hän pitää etukäteen oikeana. Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun tieteellinen teoria saa väistyä oman käsityksen tieltä.

Kun uusi kylmä sota pakkasi päälle 2014-2015, havaitsin helposti, kuinka asiantuntijoiksi kehutut tai itse sellaisiksi ilmoittautuneet kehittivät hysteerisiä tarinoita sodan syttymisen varalta: jospa arpa suosisi rohkeaa ja pääsisi ansioluettelossa toteamaan ikuisiksi ajoiksi, kuka ennusti oikein. Jos sillä nyt täystuhon keskellä on merkitystä, kuka oli oikeassa.

Tiedemaailmassa tapahtuu huijauksia, mutta useimmiten ne tieteellisessä yhteisössä estetään siten, että kollegat kontrolloivat tuloksia.

Salaliittoteoriat perustuvat usein – jos ei useimmiten – tietämättömyyteen itse asiasta tai tapahtumasarjasta, mutta sitäkin voimakkaampaan tarpeeseen selittää joku tietty taho syylliseksi salaliittoon.

Demokratia perustuu parhaimmillaan ihmisten keskinäiseen kunnioitukseen ja luottamukseen. Tämän perusteella voi odottaa hyvän hallinnon toteutumista. Populistit asettavat usein ympäröivän maailman kyseenalaiseksi varsin kevyin perustein: mukana on hiven salaliittoteoriaa, epäluuloa viranomaisia kohtaan ja oman ”asiantuntemuksen” ylikorostamisesta. Populisti on synteesi monista yllä esitetyistä ominaisuuksista.

Autoritäärinen populisti pakottaa asiat menemään haluamallaan tavalla. Asiantuntemukseksi väitetty tieto on tällöin vain välikappale päästä haluttuun päämäärään.

Usein asetamme asiantuntemukseen kohdistuvat odotuksen liian korkealle tasolle ja petymme. Monin asioihin ei ole yksiselitteistä vastausta – kuitenkin vaadimme sitä! Tieteellisen tiedon kanssa on opittava olemaan kärsivällinen: on hyväksyttävä auki olevien asioiden olemassaolo.

Internet-maailmassa jokainen on oma uutistoimistonsa, tiedon luoja ja välittäjä. Asiantuntemus on pehmennyt ja saa aineksia joka miehen tietotoimistolta: kyllä kansa tietää. Viestiketjujen ”vaihtoehtoiset totuudet” saavat kriittisen lukijan usein lopettamaan kesken hullabaloo-mielipiteiden lukemisen.

Tom Nichols lainaa Bertrand Russelia, joka määritti suhtautumisen asiantuntijuuteen seuraavasti: ”Oikea suhtautuminen asiantuntijoihin on kombinaatio skeptisyyttä ja nöyryyttä”. Enpä osaa pistää tuosta paremmaksi.

Terveydeksi! - Obamacare jäi henkiin

Kun kaikki keinot on kokeiltu ja mikään ei auta, niin viimeisenä keinona yritetään selvitä rehellisyydellä. Tämä lausahdus tuli mieleen, kun luin lehdestä Yhdysvaltain edustajanhuoneen puhemiehen Paul Ryanin kommentin republikaanien hävittyä toistaiseksi taistelun terveydenhoitouudistuksesta. Hän totesi HS:n mukaan, että vastustaminen on ollut puolueelle helpompaa kuin ratkaisujen löytäminen. Niinpä niin.

Republikaaneilla on ollut seitsemän vuotta aikaa kehittää vaihtoehto Obamacarelle, mutta sitä ei saatu aikaiseksi. Nyt rehellisyyden puuskassa (ei koske Donald Trumpia) myönnetään, että uudistus ei todellakaan ole mikään helppo asia. Republikaanit ovat liemessä , sillä valmisteltuun ehdotukseen nähden puolue jakautuu ainakin kahtia. Toiset haluaisivat inhimillisemmän ratkaisun pelätessään vaalitappiota välivaaleissa 2018, ja toiset taas vanhollisempaa, oikeistolaista ratkaisua.

Jos olisi menty lyhytnäköisen taktiikan mukaan olisi demokraattien kannalta ollut ”hedelmällistä” saada republikaanien ehdotus voimaan, sillä se olisi taannut melko varmasti voiton välivaaleissa. Mutta eihän tällaisessa taktisessa näpertelyssä ole mitään järkeä. Menee loputkin luottamuksesta poliittista järjestelmää kohtaan.

Demokraateilla on ollut loistotilanne, kun ovat saaneet mahdollisuuden koota rivejään Trumpin kustannuksella. Presidentiltä tulee koko ajan katastrofiajatuksia siitä, miten Amerikan asiat pistetään kuntoon.

Trumpin syytökset demokraatteja kohtaan ovat naurettavia. Republikaanit itse kaatoivat mahon ”uudistuksensa”. Heillä olisi ollut poliittista voimaa viedä hanke läpi. Trumpin syytökset Obamacaren seitsemän vuoden kauheudesta rikkovat jälleen katteettoman kauhumaalailun ennätyksiä. Presidentti ei ole ylisanoissaan eikä loukkaavissa haukkumisissaan (Obama on sairas!) määritettävissä tasapainoiseksi ihmiseksi.

Totta kai demokraatitkin ovat halunneet hioa Obamacarea, mutta suhteellisuudentajun säilyttäen: keskiluokan kustannukset osassa osavaltioita ovat liian korkeita. Oleellista on kuitenkin, että 100 vuoden ajan yritetty terveydenhuoltouudistus on vihdoinkin voimassa. Parannella sitä voidaan aina. Mutta mitä tarjosivat republikaanit: Obamacare viemäristä alas ja tilalle järjestelmä, joka vie kongressin poliittisesti riippumattoman budjettitoimiston (CBO) lausunnon mukaan 24 miljoonan amerikkalaisen vakuutuksen pidemmällä aikavälillä.

Laura Saarikoskella on HS:ssä 25.3.2017 hyvä erittely Yhdysvaltain vaikeuksista järjestää toimiva terveydenhuolto. Taustalla ovat samat ongelmat kuin muuallakin länsimaissa: vanhusten määrä ja terveydenhuoltomenot kasvavat kiivasta vauhtia.

Suomalainen julkinen terveydenhuolto, joka oikeammin on sekamalli on kaikesta arvostelustaan huolimatta säilyttänyt vahvan aseman. Laajoissa kansainvälisissä vertailuissa se on pärjännyt hyvin. Jää nähtäväksi parantaako uusi sote-uudistus vanhaa järjestelmää niin paljon kuin siitä on luvattu, vai heikentääkö se jo saavutettua.

Amerikkalaisten valkoisten miesten kuolleisuuden lisäys on dramaattista luokkaa. Jyrkähkö muutoskohta näyttää asettuvan vuoden 2000 kohdalle. Siitä eteenpäin kuolleisuus kasvaa nopeasti. Onko syynä teollisuustyöpaikojen menetys, josta on paljon puhuttu presidentinvaalien yhteydessä. On varmasti osaltaan, mutta ilmiö on ollut voimassa jo kauan ennen vuotta 2000. Ehkä kumuloiva vaikutus on tullut esille vasta vuoden 2000 paikkeilla.

Euroopassa ei näy ainakaan vielä merkkejä samanlaisesta ilmiöstä. Euroopan parempi sosiaaliturva (turvaverkko) on melkoisella varmuudella yksi syy heikommassa asemassa olevien parempiin elinolosuhteisiin täällä. Meillä Suomessakin yritetään nyt heikentää turvaverkkoa aktiivisesti. Jää nähtäväksi näkyvätkö seuraukset lähitelevaisuudessa lisääntyvinä terveyden menetyksinä.

Solidaarisuus erilaisissa muodoissaan on ollut yksi avaintekijöitä vanhalla mantereella ja varsinkin Skandinaviassa ainakin viime aikoihin saakka.

HS:ssä Saarikosken artikkelin yhteydessä on seisauttava grafiikka valkoisten kuolleisuudesta. Yhdysvalloissa tärkeä verrokki ovat mustat kansalaiset. Valkoisten kuolleisuuskäyrä (ikäryhmässä 50-54-vuotiaat, 1999-2015) leikkaa mustien vastaavan noin vuonna 2008. Eroa valkoisten tappioksi on tullut nopeasti varsinkin vuoden 2012 jälkeen. Kaiken kaikkiaan voidaan kuitenkin sanoa, että kehityksen juuret ovat kymmenien vuosien takana.

Yhdysvalloissa on tapahtunut jyrkkä eriarvoistumiskehitys, josta monet talous- ja yhteiskuntatieteilijät ovat varoittaneet. Olen itsekin käsitellyt problematiikkaa monipuolisesti ja toistuvasti näissä kirjoituksissa viiden vuoden ajan. asiaan ovat vaikuttaneet teknologinen kehitys ja globalisoituminen. Työpaikkoja on menetetty ja uusia yhtä hyviä ei ole pystytty luomaan tilalle. Työllisyystilanne on hyvä, mutta palkat palveluelinkeinoissa ovat todella alhaiset. Myös työllisyysaste on hämmästyttävän alhainen vaikka Yhdysvaltoja on pidetty ”työyhteiskuntana”. Syitä on runsaasti, joita niitäkin olen eritellyt muun muassa kirjoituksissa ”Mitä työllisyysaste kertoo Yhdysvalloista, mitä Euroopasta?” (6/2014) ja ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?”(8/2016).

Ohessa pari lainausta jälkimmäisestä tekstistä:

”(Jason) Furmanin kirjoituksen (Foreign Affairs -lehdessä) kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut (Yhdysvalloissa) tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä.”

Ja edelleen:

”Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.”

Suomessakin tulisi kiinnittää huomiota koulutusleikkausten vaikutuksiin, koska Yhdysvalloissa näkyy – osin turvaverkkojen ohuuden takia – vanhojen suhteellisen vähän koulutettujen ammattiosaajien putoaminen verkon läpi yhteiskunnan sivuraiteelle. Seuraukset ovat olleet moninaiset (lääkkeet, huumeet, alkoholi, itsemurhat, naimattomuus, köyhyyden kierre, rikollisuus…..).

Trumpin messiaaninen ilmestyminen politiikan ulkopuolelta näytti herättävän pienituloisten huomiotta jääneiden edunvalvonnan, mutta vain amerikkalaisessa hurmoshenkisessä ihmeparantumisen mielessä. Kuten on jo nähty rikkaiden neuvonantajien ympäröimä Trump pyrkii tekemään sosiaaliturvaa heikentäviä eikä parantavia ratkaisuja. Panostukset puolustusvoimiin eivät auta köyhiä. Trumpin politiikassa on petoksen elementtejä.

Historiallisesti Lyndon B. Johnsonin Great Society -ohjelma 1960-luvulla oli virstanpylväs. Olen sitä paljon käsitellyt. Jos olisi jatkettu Johnsonin viitoittamalla tiellä oltaisiin nyt aivan eri tilanteessa. Ongelma on, että uusliberaali politiikkaa varsinkin Reaganista lähtien sai niin suuren suosion. Edettiin väärien talousoppien polkuja myöten unohtaen tavallinen työtätekevä valkoinen mies.

Tiettyjen väestönosien koulutuksen väheneminen, palkkojen putoaminen, köyhyyden lisääntyminen ovat kaikki asioita jotka on pantu merkille jo kymmenien vuosien ajan. On puuttunut kapitalistisen loiston keskellä kyky ja halu paneutua esimerkiksi tuloerojen järisyttävään kasvuun. Rikkaita kannustetaan trickle-down economicsin hengessä. Trump esitti vaalikampanjansa aikana ylimmän marginaaliveron pudottamista 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Barack Obama halusi tukea alityöllistettyjä, pidentää työttömyysvakuutusajan kestoa, alhaisia palkkoja liitovaltion subventiolla, huonosti koulutettuja panostuksella koulutukseen, matalapalkkaisia veroratkaisuilla ja tuloeroja pienentämällä sekä köyhiä minimipalkkojen nostamisella ja vankien työllistymistä vankilatuomioita lyhentämällä. Onko todettava, että politiikassa on tapahtunut täyskäännös?