Valemedioista verovalheisiin

Paul Krugmanilla keittää oikein vahvasti, kun hän kohtelee kaltoin republikaanien verouudistusta New York Timesin kolumneissaan ”The Biggest Tax Scam in History” (28.11.2017) ja ”Republicans´ Tax Lies Show the Rot Spreads Wide and Runs Deep” (30.11.2017). Palaan näihin jäljempänä. Senaatti hyväksyi verolakiuudistusesityksen äänin 51-49. Tällä hetkellä mikään ei näytä estävän lakihankkeen eteenpäinmenoa, joskin edustajainhuoneen ja senaatin on yhteensovitettava erilliset esitykset.

Verouudistus alentaa yritysten verokannan 35 prosentista 20 prosenttiin ja tarjoaa kaikille tuloryhmille veronkevennyksiä kuitenkin niin, että rikkaat hyötyvät enemmän kuin muut. Suuri osa yritysverotuksen hyödyistä lankeaa yhtiöiden omistajille, joiden mahdollisuudet saada osinkoja kasvavat.

Kokonaan toinen asia on, että verouudistus on henkilöveropuolella väliaikainen raueten vuonna 2027, kun taas yritysverotusta alennetaan pysyvästi. Kevennyksen väliaikaisuus tulee tarjoamaan monelle keskituloiselle ikävän yllätyksen: verotus kiristyy. Tämä on melkoista peliä republikaaneilta, jotka haluavat pelata mustan pekan demokraattien käsiin.

Ovatko demokraatit vallassa vuonna 2027? Jos ovat, joutuvat he vastatusten kasvavien budjettialijäämien kanssa, joita republikaanit vanhan tavan mukaan tulevat vastustamaan, kun eivät itse ole vallassa. Joudutaan ehkä jälleen kerran pattitilanteeseen, jossa republikaanit eivät hyväksy velanottoa alijäämien peittämiseksi, vaan vaativat sen sijaan sosiaaliturvan leikkausta. Tosin republikaanit voivat toteuttaa leikkauksia jo nyt kongressin molempien kamareiden enemmistön turvin. Mikään ei ole kuitenkaan varmaa, sillä ensi vuoden täytevaalit voivat keikauttaa senaatin republikaanien enemmistön demokraattien hyväksi. Aika voi loppua republikaaneilta kesken.

Verolakiesitys sorruttaa myös Obamacarea, jonka kaatamisessa republikaanit ovat lukuisista yrityksistä huolimatta epäonnistuneet aiemmin. Seurauksena miljoonat putoavat sairausvakuutusten ulkopuolelle. Vakuutusten vapaaehtoisuuden lisääminen pienentää vakuutuksenottajien määrää ja nostaa jäljelle jääneiden vakuutusmaksuja.

Lakiesitys on epäsuosittu. Kansalaiset näyttävät olevan hyvin perillä verouudistuksen vaikutuksista, koska yli puolet vastustaa uudistusta, ja kannattajia on vain neljäsosa. Mielenkiintoista tässä on se, että republikaanit ostavat esityksellään kannatusta omiltaan ja viis veisaavat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi uudistus tehdään härskisti velaksi. Velkamäärän lisäys voi olla jopa 1400 miljardia dollaria. Käytetään Ronald Reaganin keinoa, jolla mainostettiin verotulojen kasvun olevan niin merkittävä – talouden piristymisen takia – että uudistuksesta tulee menestys. Toisin kävi: Reaganin kaudella liitovaltion velka kasvoi 260 prosenttia.

Nyt toteutuu myös Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjassa varoittama ilmiö, jossa kansalaisille syötetään valheellisesti propagandaa ns. valumisilmiöstä (trickle-down). Sen mukaan rikkaille tarjottavat veronkevennykset ”valuvat” koko yhteiskunnan hyväksi, kun veroilta säästyvät tulot poikivat sijoituksia liike-elämään ja toimivat kasvun kiihdyttäjänä.

Varmaa on, että polarisaatiokehitys eri kansalaisryhmien välillä kärjistyy jälleen kerran.

Krugman syyttää valtiovarainministeriötä siitä, että se on pimittänyt laskelmat, joilla osoitetaan, että verouudistus maksaa muka itse itsensä. On paljastunut, että sellaisia laskelmia ei ole. Valtiovarainministeriön virkamiehiä ei ole edes pyydetty raportoimaan aiheesta. Kongressin jäsenet ovat tehneet päätöksiä hyvässä uskossa. Erityisen raskaasti Krugman ottaa John McCainin tuen verouudistukselle, koska mies on ollut vaa´ankielenä aiemminkin mm. Obamacaressa. Republikaanit ovat laiminlyöneet verolakien käsittelyssä asiantuntijoiden kuulemiset ja käyttivät vanhaa kikkaa, jossa tärkeitä perusteluja tuotiin viime hetkellä kongressin päätösten pohjaksi.

Krugman marssittaa estradille 42 ideologisesti eri tavoin suuntautunutta asiantuntijaa, joista yksi (1) oli sitä mieltä, että talouskasvu kiihtyy huomattavasti. Niinpä Krugman leimaa koko verouudistuksen perustelut mädäksi huijaukseksi.

Krugman syyllistää hankkeesta Trumpin lisäksi koko republikaanisen puolueen. Hyvin monet republikaaniset poliitikot myötäilevät Trumpin ym. kantoja tulevista suurista kasvuprosenteista verouudistuksen vaikutuksesta. Mutta poliitikoilla on omat säännöt: puolueuskollisuus menee tosiasioiden edelle. Nyt on kysymys seuraavien vaalien tuloksesta.

Puoluekartta muuttuu ja hallituskuviot vaikeutuvat

Vanha puoluerakenne on nitissyt liitoksissaan viime vuosina. Perussuomalaisista se alkoi. Vanhat puolueet olivat pinteessä. Kehitys ei kuitenkaan kehity lineaarisesti. Sekin on nyt nähty, että vanhojen puolueiden vastaisku toimii kohtalaisesti. Kokoomus ja sdp näyttävät juuri nyt olevan suurimmat hyödynsaajat.

Vielä tähän yhteyteen ilmaantui perussuomalaisten hajoaminen, joka ei nostanut kumpaakaan syntynyttä sirpaletta vanhan puolueen kannatuksen yläpuolelle, ei edes yhteensä.

Perussuomalaiset (ja siniset) on mahdollistanut pitkästä aikaa konservatismin esille nousun Suomessa. Hetken vaikutti siltä, että liike saa siivet alleen, mutta nyt näyttää siltä, että käyttövoima on kulutettu.

Persut ovat jauhautuneet kahden myllynkiven, keskustan ja kokoomuksen oikeistoliberaalien välissä.

Ajan mittaan perussuomalaiset ovat joutuneet monien eri tahojen ristiriitaisten odotusten kohteeksi, joka taas on johtanut kannatuksen jämähtämiseen noin 10 prosenttiin (persut+siniset), joka lienee aatteellisesti oikea kokoluokka.

Sinisille ei näytä löytyvän tilaa puoluekartalta. Kansalaisille ei käy light-versio perussuomalaisista eikä toisaalta myöskään epäoikeutettujen hallituspaikkojen myötä tullut hallituspolitiikan äänettömän yhtiömiehen rooli.

Mitä sinisten ministerit tekevät? Eipä ole ennen nähty tilannetta, jossa 1,1 prosentin puolueella on viisi ministerinsalkkua – tietenkin sattuneesta syystä, mutta kuitenkin.

Ei ole vaikeaa päätellä, että lähellä on ministereiden muihin puolueisiin siirtyminen tulevien vaalien seurauksena. On mielenkiintoista nähdä, mitkä puolueet tulevat olemaan ottopoikien ottajina. Häilyvä puolustusministeri näyttäisi olevan suuntautunut keskustaan päin. Se on eri asia, miten Natoon päin kallellaan oleva ministeri sopeutuu ehkä vasemmistoliiton ohessa kaikkien Nato-kriittisimpään puolueeseen.

Tähän samaan yhteyteen osui vihreiden profiilinnosto. Ville Niinistön suurtyö näytti aluksi saavan jatkoa uuden puheenjohtajan myötä, mutta sitten lento katkesi äkkiä.

Vihreiden kohdalla kävi niin, että kun uuden kokemattoman puheenjohtajan silmissä rupesi kangastelemaan tuleva hallitusvastuu – kesken oppositiokauden - eivät potentiaaliset äänestäjät seuranneet mukana. Nyt on sitten aika yrittää korjata aiheutuneet vahingot. Tulee siis olla joko hallituksessa tai oppositiossa.

Opposition ja hallituksen polarisaatio on toki liian teräväreunaista, mutta on kuitenkin realiteetti.

Skl ja rkp ovat esimerkkejä, kuinka ideologiset syyt pysyä porvaristossa usein voittavat halun protestoida hallituksen päätöksiä oppositiossa. Niinpä molemmat puolueet ovat yrittäneet olla sekä hallitukseen päin kallellaan että vaivoin pysyä opposition vasemmistoenemmistössä. Tällä taktiikalla kannatuskäyriä ei saada nousuun, pikemminkin trendi on päinvastainen. Eri asia on, että vasemmalla on molempien puolueiden piileviä kannattajia, joita kumpikaan puolue ei näytä huomioivan eikä tavoittelevan.

Puoluesidonnaisuus yleisellä tasollakin löystyy ja siirtymät tavanomaistuvat. Välttämättä tämä ei merkitse puolueiden kannatuksessa suuria heittoja, sillä liikehtimistä tapahtuu koko puoluekartan alueella.

Yksi puolueista irtautumisen malleista on presidentti Niinistön siirtyminen kansanliikkeen ehdokkaaksi. Tästä johdetut ratkaisut voivat yleistyä jossakin muodossa, mutta missä?

Aika näyttää onko Niinistön ”avoimella ja sitoutumattomalla” kansanliikkeellä – Niinistö-ilmiöllä – kauemmaksi ulottuvaa kantavuutta. On selvää, että kokoomus kaikesta huolimatta on hyötynyt presidentin suosiosta, joskaan ei samassa mitassa kuin aikanaan sdp Koiviston suosiosta, mutta erona onkin, että Koivisto oli demarien ehdokas. Ajat ovat muuttuneet ja presidentin irtautuminen puolueiden nimikkoehdokkuudesta mahdollistaa laajempien kansanryhmien ehdokkaaksi asettumisen.

Onko puolueista irrallaan olevalla kansanliikkeellä tulevaisuutta muissa kuin presidentinvaaleissa? Vaikealta näyttää. Perussuomalaisten populistinen ”kansanliike” toimi vähän aikaa, itse asiassa niin kauan kuin Timo Soini säilytti tuoreutensa. Uusia kansanliikkeitä on vaikea löytää, sillä puoluekentässä on ahdasta ja nyt meneillään oleva trendi, joka on merkinnyt poliittisen kentän jakautumista yhä pienempiin osiin, johtaa vaikeuksiin koota enemmistöhallitus. Viimeksi Saksa on törmännyt puoluekentän pirstoutuneisuuteen.

Presidenttiehdokkaat kilpasilla

Presidentinvaalit ovat tammikuun 28. päivä ja ehdokkaiden väliset väittelyt ovat kuumimmillaan….. No, leikki leikkinä, rauhallista on ollut. Aina kerkeä media alkaa osoittaa kyllästymisen merkkejä, jos jotain ei tapahdu ja pian. Venäläisten kauan kaivatut trollit ovat olleet kumman hiljaa. Huomauttaisin tähän, että Suomi on niitä harvoja maita, jossa valtionpäämies voidaan valita ilman dramatiikkaa. Tämä on ansio sinänsä: suomalainen demokratia toimii.

Taitaa olla niin, että vain Paavo Väyrysen onnistuminen kortinkeräyksessä voi tuoda tietynlaista dramatiikkaa vaaleihin, ei sen takia, että lopputulos muuttuisi, mutta kai Väyrynen keksii jotain vinkeää, joka ärhäköittää porukan. Ainakin hän tulee tarttumaan oljenkorteensa, joka on muiden haastaminen. Pelinpoliitikkona hän keskittynee etsimään muiden varustuksesta aukkoja.

Tunnustan, että en ole seurannut aktiivisesti ehdokkaiden väittelyjä. Jotenkin on syntynyt kuva, että tunnen ehdokkaat nyt ja aiemmin esitettyjen mielipiteiden pohjalta niin hyvin, että ajoittainen vilkaisu väittelytilaisuuksiin ja lehtien seuranta tuovat riittävän määrän tietoa.

Kun kuuntelee ehdokkaiden Nato-kantoja tulee mieleen, että ylivoiminen enemmistö joutuu ottamaan Suomen kansan suuren enemmistön mielipiteen huomioon eikä uskalla profiloitua liittoutumisen kannattajaksi yhtä ehdokasta lukuun ottamatta.

Eniten minua ärsytti Pekka Haaviston mielipide viimeisimmässä väittelyssä, jossa hän ylemmyydentuntoisesti totesi kansalaisten olevan kyvyttömiä sanomaan mielipiteensä mahdollisessa kansanäänestyksessä, koska ihmiset ovat trollien vaikutuksen piirissä. Miten aliarvioivaa puhetta presidenttiehdokkaalta!

Historia opettaa, että suomalaisten mielipiteitä ei helposti heiluteta ilman kunnon argumentointia. Siihen eivät pysty trollit lännestä eikä idästä. Ihmettelin, kun kukaan ei oikein reagoinut Haaviston puheenvuoroon, ei edes taktisista syistä, kun olisi voinut profiloitua kansalaisten puolestapuhujaksi trollipelottelua vastaan.

Jo EU-kansanäänestys vuonna 1994 ja sitä seuranneet gallupit ovat osittaneet kuinka vakaita suomalaiset ovat kannoissaan. EU-vaaleissa 56,9 prosenttia äänestäneistä kannatti EU:hun liittymistä. Kannatusmittaus vuonna 2016 tuotti tulokseksi, että EU-kannatus on säilynyt ja vakiintunut (56 prosenttia). Ei ole syntynyt vaikutelmaa, että kansalaisten mielipide heiluu tuuliviirimäisesti, ei sinne päinkään.

Naton kannatus mielipidetiedusteluissa osoittaa myös, että eliitin (media ja muu eliitti) kanta ei vaikuta suomalaisiin. Onko tosiasiassa niin, että kansan mielipidettä ei haluta kuulla, koska se on poliittisen eliitin omien tavoitteiden vastainen. Kansanäänestyksen vastustajat pelkäävät äänestyksen lopputulosta eikä suinkaan trollivaikutusta.

Olen kyllä sitä mieltä, että kansanäänestyksellä ei ole kiirettä, koska tilanne mielipidejakauman osalta on niin selvä eikä liittoutumiskysymys ole muutenkaan ajankohtainen.

Mitä tulee trolleihin niin sotien aikaan testattiin venäläisten Moskovan Tiltu -propagandan tehoa ja osoittautui, että vastarinta vain tiivistyi kansalaisten keskuudessa. Epäilen, että venäläiset miettivät kahteen kertaan ennen kuin lähtevät liikkeelle. Mitä heillä on voitettavaa? Päinvastoin sympatiaa tulee - jos tulee – kun he antavat suomaisten käydä vaalit rauhassa. Aika näyttää, mitä tapahtuu.

Suomalaisten trollisieto on korkealla tasolla. Se pitäisi kaikkien presidenttiehdokkaiden tiedostaa.

Toinen iso asia johon haluan puuttua on Suomen asema lännessä, ei siis läntisenä etuvartiona, vaan osana länsimaita. Liberaali demokratia on maassamme kiveen hakattu periaate. Olemme jostakin syystä aiheuttaneet itsellemme kauhean trauman, kun meidän on koko ajan toistettava itsellemme, että olemme osa länttä. Kyllä muut maat uskovat sen vähemmälläkin. Eliitin itsetunto on hämmentävän heikko.

Toinen näkökohta on, että teeskennellään ”länsimaisuuden puutetta” ja ajetaan tämän varjolla Suomea sellaisiin liittoutumisratkaisuihin, joita emme tarvitse, tai jotka käyvät meille kalliiksi. Tönkkösuolatut Nato-friikit ovat kauhistuneita, kun Suoni ei liity ”kaikkiin niihin yhteisöihin”, joilla voimme todistaa olevamme oikeasti länsimaa. Miten läpinäkyvää ja tarkoitushakuista toimintaa!

Presidenttiehdokkaat eivät ole korostetusti lähteneet mukaan eliitin juoksupojiksi ja -tytöiksi lännettämään Suomea, vaan ovat säilyttäneet vakaan harkinnan.

Helsingin Sanomien vasemmisto-oikeisto ja konservatiivi-liberaali -nelikentässä presidenttiehdokkaat ovat kovasti pakkautuneet vasemmisto-liberalismi -neljännekseen, jopa hämmästyttävässä määrin. Ainoastaan perussuomalaisten ehdokas yrittää profiloitua muista erilleen.

Toisaalta suomalainen konsensus, hyvinvointiyhteiskunta ja kansalaisyhteiskunnan yleinen kunnioitus ovat painaneet vaa´an tällaiseksi. Silti selkeän oikeistoliberaalin ja oikeistokonservatiivisen ehdokkaan puuttuminen hämmentää, jos verrataan Suomea muihin länsimaihin. Samoin vasemmistokonservatiivien heikko kannatus ehdokkaissa yllättää. Onko kysymyspatteri arvo- ja ideologia-asteikolla kalibroitu oikein?

Konservatiivisilta aatteilta on puuttunut laaja tuki sen jälkeen, kun kokoomus luopui – 1960-luvulla – ”dynaamisesta konservatismista” ja liberalisoitui vähitellen. Myös keskustapuolueessa on ollut vahva konservatiivinen siipi, joka on hiljalleen hiipunut. Uutta konservatismia edustavat lähinnä perussuomalaiset ja siniset. Konservatiivinen vasemmisto taisi tuhoutua SKDL:n myötä. Nykyinen vasemmistoliitto pyrkii liberaaliuden airueksi. Kaiken kaikkiaan ehdokkaiden ylivoiminen enemmistö pakkautuu arvo- ja ideologianelikentässä hyvin lähelle keskikohtaa, joka vaimentaa ääripäiden merkitystä. Keskeltä on lyhin matka joka suuntaan ja siitä on hyvä kerätä ääniä.

Verrattuna nykyhallituksen linjaan, joka edustaa oikeistoliberalismia, ero presidenttiehdokkaisiin on merkittävä. Mutta nyt tavoitellaankin kaikkien äänestäjien ääniä. Puoluepukarius on painettu taustalle. Se selittää paljon presidenttiehdokkaiden arvoista ja ideologisesta suuntautumisesta. Presidenttiehdokkaat ovat siis muuntautuneet ehdokasrooleihin, jolloin he jossain määrin poikkeavat poliitikkorooleistaan.

Hector – ensimmäiset 30 vuotta

Hector – Heikki Harma, on kuin suomalaisen populaarimusiikin elävä muistomerkki. Tätä kirjoitusta oli vaikea aloittaa, koska yritin keksiä jotain sellaista kuin ”Hector – Suomen jotain…..”. Vertaisinko häntä Bob Dylaniin vai Leonard Coheniin vai John Lennoniin vai johonkin muuhun ulkomaiden kuuluisuuteen? Sitten päätin, että Heikki Harma on Hector Suomesta. Hän on itsessään vertailukohde ja tavoitteen asettaja muille. Tuotannossa on niin paljon näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi mieleenjäävää: jokainen tuntee vaikkapa kappaleen ”Lumi teki enkelin eteiseen”, lauletun runouden pysyvän merkkipaalun.

Hectorista tuli mieleen nuoruuden Franz Kafka -lainaus: Taitelija on sellainen ihminen, joka tavoittelee korkeinta seppelettä, ei sen takia, että se on hieman matalammalla, vaan sen takia, että se on korkein. Jos tuo seppele olisi taiteilijan tavoitettavissa, hän asettaisi sen vielä vähän korkeammalle. Jotenkin näin se meni.

Hector antaa ymmärtää olleensa/olevansa laiska, mutta jos näin on, niin nimeäisin hänet ahkeraksi löysäilijäksi. Sitä ahkeruuden puutetta edustaa koulumenestys ja ahkeruutta taas kaikki muu aktiviteetti.

Kirjan nimi ”Hector. Asfalttihippi” (Otava, 2017) viitannee Harman perinpohjaiseen stadilaisuuteen. Harmalla ei ollut teoksessaan haamukirjoittajaa, vaan rinnakkaiskirjoittaja Tuula Kousa. Yhtä kaikki kirja on sujuvasti kirjoitettu muistelmateos, jossa korostuu ”muisteleminen”, ei niinkään arkistolähteet. Se, mikä ilmenee pienenä epätarkkuutena aikakäsityksissä korvautuu muistelojen eloisuudella.

Vuonna 1947 syntyneen Heikki Harman lapsuuden muistot liittyvät 1950-lukuun, jonka hän muistaa tulevaisuudenuskoisena. Mikäpä siinä itse olen tuijotellut vanhaa valokuvaa, jossa enoni maatilalla joskus 1951-52 (tutkin kuvaa todella tarkkaan) kaikkien lähisukulaisten olemuksesta heijastuu optimistinen odotus kaiken pahan jälkeen….

Ulkomaailmasta viestit tulivat radiosta Tarvajärvineen ja Markus-setineen. Musiikin ja lukuisten harrastusten läheisyys näkyy jo tuolloin: Cantores Minores -kuoro, Tiernapojat, varhaiset kosketuskohdat populaarimusiikkiin ja elokuviin, monipuoliset urheiluharrastukset….. Kirjasta päätellen säpinää riitti koulukäynnin kustannuksella…. Kuva täydentyy Aku Ankan historiallisestikin tarkasti eritellyllä vaikutuksella, Caterine Valenten schlagereilla (aivan kuten minäkin kuuntelin enoni pienestä levarista), Tommy Steelen varhaisrockilla…..

Harmasta jää jotenkin lempeä kuva, joka ei kiusaamistilanteessakaan osannut käyttää isoa kokoaan hyväkseen. Kaikki oikeastaan liittyy Helsinkiin varsinkin lapsuudessa, josta Harma kirjoittaa paljon. Harma ei ole tyyppi, joka kertoo ”vaikeasta isäsuhteesta”. Miksi kertoisikaan, sillä isäsuhde oli kunnossa! Käsitän luonnossa vaeltelun ja melontaretket ikimuistoisiksi kokemuksiksi isän malliin. Kirjan nimessä hippiys tulee tietysti kuusikymmentäluvun filosofiasta tai ideologiasta tai ….. mitä se nyt olikaan. Koska itsekin edustan kyseisen vuosikymmenen henkeä jollakin tasolla (en niinkään osallistujana vaan pikemminkin tarkkailijana), niin näen Harman symboloivan hyvin tuon ajan ajattelua. Tausta on helposti tunnistettavissa, mutta ei missään matkimismielessä vaan hieman rosoisena vaikutuskanavana, joka tekee kaikesta tuohon aikaan liittyvästä niin kiehtovaa.

Kitaramusiikki syöpyi nuoren Harman mieleen perusteellisesti 1960-luvun alussa. Rautalanka oli vanhempien muusikkojen halveeraustarkoituksessa antama nimi instumentaalipopille. Musiikki oli kaikki kaikessa Harmalle, varsinkin Shadowsin tyylillä soitettuna. Nuoret tekivät nyt itse musiikkia, olkoonkin että parhaat instrumentaalipopin kappaleet olivat vanhoja kansanlauluja. Näistä se alkoi omakin populaarimusiikin harrastus.

Hectorin kuusikymmentälukuun kuuluivat koulu, kesätyöt, nuorisokulttuurin eri muodot, elokuvat, pop-musiikki, folk-klubit, ensimmäiset ulkomaanmatkat ja tietenkin urbaani hippielämä.

Hector oli iskelmäpopin ystävä ja opetteli tältä pohjalta kappaleita saatuaan kitaran. Elettiin vuotta 1962. Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli The Strangers, jonka instrumentaalit tekivät Harmaan lähtemättömän vaikutuksen. Bändi soitti sen ajan mittapuun mukaan hyvin ja kovaa! Pian Harmalla oli oma bändi Les Mirages, josta hän kuitenkin monien vaiheiden jälkeen sai potkut. Harma viittaa laiskuuteensa soitonharjoittelussa. Järisyttävä kuvaus Les Miragesin ”keikasta” Savitaipaleella (syntymäkotikuntani, en ollut paikalla, mutta hävettää savitaipalelaisten puolesta), jossa yleisö poistui, kun bändi alkoi soittaa jättää ankeudessaan poltinmerkin muistiin.

Kaiken kaikkiaan Harman muistijäljet kitaramusiikin pioneerityöstä on arvokas historiallinen osuus näissä muistelmissa. Beatles oli tietenkin ilmiö myös Harmalle, mutta hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa kohdistui folkmusiikkiin. Suomessa folk löi läpi vuosina 1964-65. Hetken aikaa Helsingissä vallitsi oikea folkhenki klubeineen. Hector kuvaa Suomen folkilmiötä epäpoliittiseksi, elettiin ”boheemissa hootenanny -kuplassa”.

Nyt oli Hectorin aika astua kuvaan mukaan myös menestyvänä muusikkona. Ensimmäinen kappale oli kuuluisa ”Palkkasoturi”. Omien sanojensa mukaan Hector joutui Palkkasoturinsa kera hyvin poliittiseen ympäristöön hyvin epäpoliittisena. Folk ei kuollut parin vuoden kuluessa niin kuin siitä on sanottu, vaan se palasi muuntuneena 1970-luvun alussa.

Koko populaari musiikki koki uuden herätyksen vuoden 1967 vaiheilla summer of loven myötä. Huipulle nousivat Hendrix, Cream, Janis Joplin ja monet muut. Beatleseilta ilmestyi häikäisevä Sgt Pepper. Hector esittelee tapahtumien taustana hippieajan, huumekulttuurin, radikalismin nousun, uskontosuhteensa.

Hector avarsi myös maailmankuvaansa yhdessä M.A. Nummisen kanssa tehdyllä Prahan matkalla miehityksen jälkitunnelmissa. Sitten seurasi (1969) kiertue Euroopassa Anki Lindqvistin kanssa. Tutustuttiin Hair-musikaalin eri versioihin Hampurissa, Amsterdamissa, Pariisissa ja Lontoossa. Sitten koitti Hairin ensi-illan vuoro Suomessa marraskuussa 1969. Hector oli mukana lähinnä taustaosuuksissa muiden amatöörinäyttelijöiden mukana.

Cumulus-vaihe (vuoden 1969 lopulta lähtien aina vuoteen 1974 saakka) oli Hectorille tärkeä vaihe, koska siinä pystyttiin toteuttamaan pidempikestoisia kiertueita kaikkine iloineen ja rasituksineen. Kun tähän lisätään oman soolouran alku vuonna 1972 ja Yleisradion musiikkitoimittajan vakitehtävä vuodesta 1970 lähtien, olivat elämänuran keskeiset palikat koossa.

Minua kiinnosti erityisesti Hectorin oman poliittisen ja ideologisen kannan kypsyminen noina politisoitumien hurlumheivuosina. Tulkitsen niin, että omien vasemmistosympatioiden esilletuonti on esiintyvälle artistille vaikeaa, suorastaan kiusallista, onhan kohdattava kaikenlaisia yleisöjä. Vasta kirjan sivulla 168 Hector määrittää itsensä ideologisella kartalla: puoluesidonnaisuutta ei ole, mutta syntyy kuva jonkinasteisesta yleisvasemmistolaisesta humanistista ja sekin kiertokautta. Mielipidekonflikteja syntyi oikean reunan kulkijoiden (Hasse Walli, Paavo Noponen) kanssa. Kaikesta päätellen Hector solahti Repo-radion maailmaan varsin sujuvasti.

Hectorin ura esiintyjänä, säveltäjänä ja sanoittajana, sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, syntyi kiteytyneenä 1970-luvun alkuvuosina. Hector käy laulujensa syntymekanismin läpi pieteetillä. Laululyyrikkona (hän sanoo itseään laulumaakariksi) hän on itseoppinut, opintosuorituksia ei ole. Laulaja-lauluntekijä Hectorille Dylanin Nobel-palkinto oli suuri asia: muutkin runojen musiikkiin sovittajat saavat ansaitsemaansa arvonnousua.

Vaikutteita ovat antaneet Dylanin lisäksi, Lennon-McCartney, Leonard Cohen, Paul Simon ja Donovan. Taustalla on vaikuttamassa folk-kauden ”henki”. Hector ei torju populaarimusiikin luonnehdintaa ”sitaattitaiteeksi”: hän näkee itsensä tunnettujen kirjailijoiden mietelausemaisten ajatusten välittäjänä.

Kiteytettynä Hector näkee itsensä rakkaudesta ja ihmissuhteiden haavoittuvuudesta kertovien tekstien kirjoittajana täydennettynä huumorijuonteella. Entä kumpi johtaa, musiikki vai sanat? Milloin mitenkin!

Harma nostaa ansaitusti esiin Pirjo ja Matti Bergströmin korvaamattoman roolin varsinkin ensimmäisten albumijulkaisujen musiikillisina kummeina. Soittajista tärkeimmät olivat kitaristit Antero Jakoila ja Nono Söderberg.

Menestysalbumien luettelo on vaikuttava: ”Nostalgia” (1972), ”Herra Mirandos” (1973), ”Hectorock I” (1974). Näitä seurasivat ”Liisa pien” (1975), ”Hotelli Hannikainen” (1976), ”HEC” (1977) ja ”Kadonneet lapset” (1978). Albumit sisältävät paitsi Hectorin omia sävellyksiä ja sanoituksia niin myös ”käännöksiä” muiden piiseistä hyvällä maulla valittuna. Albumeilla on runsaasti kappaleita, joiden avulla avautui uusia polkuja suomalaiseen laululyriikkaan: ”Enkelin” lisäksi esimerkiksi omaelämäkerrallinen ”Ake, Make, Pera ja mä”, ”Asfalttiprinsessa” ja ”Olen hautausmaa”, vain muutaman erityyppisen sävelmän mainitakseni. Minun tulkintani mukaan Hector (kuten myös Rauli Somerjoki) toi ensi kertaa oikeasti rock and rollin Suomeen. Paras esimerkki tästä on Hectorin sanoitus ”Baddingille”: ”Mä jäin kii”, jossa rockin hurjuus nostetaan toiseen potenssiin verrattuna siihen, mitä oli alkuperäinen pliisu kaksinaismoralistinen sanoitus. Hector kertoi asiat niin kuin ne olisi pitänyt kertoa jo 50-luvulla, mutta kun ei voitu!

Hectorille jotkut artistit-lauluntekijät ovat vertaansa vailla olevia sankareita. Tällainen on David Bowie, jota kohtaan Hector tunsi selittämätöntä viehätystä (ja tuntee edelleen). Vaikutteet ovat olleet ilmeiset erityisesi Herra Mirandoksen mystissävyisiin aikoihin.

Hector on tehnyt paljon tekstejä muille, toinen toistaan kuuluisimmille artisteille. Tekstittämisen maailmaa Hector esittelee oivasti sekä teknisesti että oikeudellisesti. Monessa kohtaa joutuu toteamaan: tuota en tiennytkään! Hectorin sanoitukset ovat selvä irtiotto Reino Helismaa-Kari Tuomisaari-Pertsa Reponen-Juha Vainio-Vexi Salmi -traditiosta, heitä lainkaan vähättelemättä.

Kehitys kehittyy: Tuomari Nurmion kautta päästään nykyisiin musiikintekijöihin, jossa jotkut viimeisen päälle tuotetut, sävelletyt ja sanoitetut piisit hämmentävät laadukkuudellaan. Jos Hectoria ei olisi, olisi hänen sanoitustyylinsä puuttuva rengas sanoitusten traditiossa.

Albumien menestyksen myötä myös konserttipaikat täyttyivät. Suosion huippua – sen pintavaahtoa - edusti kai Apu-lehden Hector-paperinukke!

Ja menestys oli pysäyttävää: ”Herra Mirandos” oli ykkösenä neljä kuukautta (ja kolmen parhaan joukossa kahdeksan kuukautta. ”Hectorock I” pysyi listaykkösenä kolme kuukautta (ja neljän parhaan joukossa puolisen vuotta).

Luvussa ”Liikaa keikkahuikkaa” perehdytään Hectorin huume- ja alkoholisekoiluihin. Varsinkin 1970-luvun lopulla alkoholin käyttö repesi hallinnasta. Ryyppy jäi myös esiintyessä päälle. Vauhtia oli haettava Lapinlahden sairaalan kautta. Kierre oli niin voimakas, että siitä vapautumista joudutaan odottamaan tämän kirjan jatko-osaan.

Myös jatkuva suksee pätki: ”Liisa pien” oli markkinoinnillinen ja kaupallinen rimanalitus. Vuosikymmenen lopulle osui nousu, kun ”Kadonneet lapset” ylitti kultalevyrajan.

Vuosikymmenen loppu sujui siis osin mollivoittoisissa merkeissä. Menestyksen odotukset olivat ilmeisen korkealla, mutta useiden projektien osalta tulokset epätyydyttäviä. Tulevista paremmista ajoista luemme muistelmien jälkimmäisestä osasta, josta Hector toteaa, että ”(uudesta elämänvaiheesta) ja vanhenemisestakin kerron seuraavassa kirjassani, sikäli kun jaksan muistaa”. Jäämme odottamaan suomalaisen populaarimusiikin ikonin elämäkerran toista osaa.

Ayn Randia suomeksi

”Naisen silmät liikkuvat koko ajan päässä, kun hän puhuu. Sanat muodostuvat varmasti, lähes konemaisesti. Syntyy kuva älykkäästä ihmisestä, jolle vastaus muodostuu aivoissa haastattelijan kysymyksen ollessa vielä kesken.

Onneksi meillä on youtube-videot käytettävissämme! Nainen on nimeltään Ayn Rand (1905-1982).”

Tuo edellä oleva on blogikirjoituksestani ”Ayn Rand ja pako arjesta” (13.11.2012). Olen kirjoittanut tästä merkillisestä ihmisestä useita muitakin blogitekstejä. Olen ihmetellyt toisaalta hänen suosionsa suuruutta, toisaalta taas hän kiinnostaa minua, koska näen oman ajatteluni Randin ajattelun antiteesinä.

Mainitussa blogikirjoituksessani arvioni ihmisestä ja kirjailijasta nimeltä Ayn Rand jatkuu seuraavasti: ”Venäläis-amerikkalainen kirjailija on myynyt teoksiaan miljoonapainoksina. Miksi hän kiehtoo ihmisiä, ja miksi hän ei kiehdo minua? Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi - millä maagisella kyvyllä - joku diktaattori viekottelee ihmiset puolelleen.

Ayn Rand oli keuhkosyöpään kuollut ketjupolttaja, joka käsitti tupakanpolton vastaiset kampanjat kommunistien salaliitoksi ja oli muutoinkin vainoharhainen ihminen. Amfetamiinin käyttö lisäsi kiihkoa ja sai hänet luulemaan itsensä johtavaksi filosofiksi.

Pohdin tässä vain Randin merkillistä vaikutusta moniin johtaviin poliitikkoihin ja rahamarkkinoiden edustajiin. Minulle, kuten monelle muullekin on ollut yllätys, miten tärkeää eliitille (lue: rikkaat, johtavassa asemassa olevat henkilöt) on ollut saada etujaan puolustamaan Randin kaltainen henkilö. Tulkitsen niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Jos rikkaat itse joutuisivat elämöimään etujensa puolesta heidät nutistettaisiin helposti. Valitsemalla filosofi-kirjailija likaisen työn tekijäksi, he säästyvät monilta vastenmielisiltä reaktioilta.”

Kommunismi suunnattiin alun perin puolustamaan tavallista työläistä riistokapitalisteja vastaan. Ayn Rand taas yrittää pelastaa eliitin kuolettavaksi kokemaltaan tavanomaisuudelta. Yhtymäkohtia löytyy: aynrandismi ja kommunismi lähestyvät toisiaan muodostaessaan etuoikeutettujen ihmisryhmän (”etujoukon”) yhteiskunnan sisälle. Ayn Randin Atlas Shrugged -pääteoksessa muita etevämpien ihmisten joukko pakenee tavallisten tallaajien keskuudesta päästäkseen eroon rahvaasta ja voidakseen muodostaa ihanneyhteiskunnan.

Miksi kirjoitan juuri nyt Ayn Randista? Siksi, että Jyrki Iivonen on kääntänyt Ayn Randin pääteoksen ”Atlas Shrugged” (1957) suomeksi nimellä ”Kun maailma järkkyi” (marraskuu 2017). Jo aiemmin on historioitsija Jussi Jalonen tehnyt suurtyön laadittuaan lukupäiväkirjan massiivisesta 1500-sivuisesta teoksesta. Olen perehtynyt siihen huolella. En ole Randin tuotannon asiantuntija, mutta minua kiinnostaa hänen vaikutuksensa nykyihmisiin, erityisesti eräisiin Yhdysvaltain johtaviin poliitikkoihin (ja Suomessa esimerkiksi Björn Wahlroosiin). Mitä nämä ihmiset näkevät Randissa?

Kauppalehti Optiossa (19/2017) on Jyrki Iivosen melko pinnallinen ja kritiikitön haastattelu, jota on syytä lähestyä lopusta käsin. Viimeinen lause kuuluu näin: ”On syytä muistaa, että Ayn Randin hahmottelemaa yhteiskuntaa ei ole missään, kuten ei ole ollut kommunismiakaan. Molemmissa on kyse utopioista”.

Utopioista on mukava haaveilla, mutta entä, jos niitä yritetään toteuttaa? Kommunismia yritettiin ja tuloksena oli dystopia. Ayn Randin viha kommunismia kohtaan kumpuaa hänen perhekokemuksistaan. Perheen liiketoiminta lopetettiin neuvostokommunistien toimesta ja seurauksena Rand siirtyi vuonna 1926 Yhdysvaltoihin. Henkeä uhkaavat vainot eivät olleet syynä, ne käynnistyivät paljon myöhemmin.

Väitän, että nimenomaan ideologioihin taipuvaiset ihmiset ihastuvat Randiin. Henkiseltä rakenteeltaan samantyyppiset ihmiset ihastuivat myös kommunismiin. Jotkut – kuten Björn Wahlroos – ovat ihastuneet molempiin elämänsä varrella.

Miksi ihmiset lopulta – kommunismikin mukaan lukien – haluavat kuulua eliittiin, parempiin ihmisiin? Juuri kukaan ei tosin myönnä kuuluvansa eliittiin, vaan tavallista ahkerampiin kansalaisiin, jotka ansaitsevat tulla kunnioitetuksi. Ehkä osittainen vastaus löytyy oheisesta tulkinnastani ja pohdinnastani:

Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit allekirjoittavat nämä Randin väitteet. Tästä esimerkkinä olkoon Björn Wahlroos, joka on tunnustanut Randin henkiseksi isäkseen Adam Smithin ja Milton Friedmanin ohella (HS 12.2.2012). Juuri oman edun tavoittelun hyväksyminen johtavaksi käyttäytymiskoodiksi on Wahlroosin ajattelun keskiössä. Tämä ajattelu takaa hänen mielestään kapitalismin parhaat tulokset. Myös Randilla liikemies-jumala oli kapitalismin keskiössä.

Rand liitti yhdistelmän järki – egoismi – kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen egoismi olisi johtava moraalikoodi. Egoismin näin vahva korostaminen on tämän kirjoittajalle vastenmielinen ajatus. Eikö juuri finanssikriisi ollut esimerkki itsekkyyden tuhoavasta voimasta ? Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista toisen hyväksi eikä toisaalta kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan sinun hyväksesi.

Atlas Shruggedin keskeinen romaanihahmo on John Galt. Hänen ihanneyhteiskunnassaan kyvykkäät, luovat ja yritteliäät ihmiset pääsevät toteuttamaan itseään rajoituksetta. He syrjäyttävät kyvyttömät byrokratiaan itsensä kahlinneet keskinkertaiset ihmiset. Vanha yhteiskunta romahtaa. Alun perin pieni valittujen ihmisten siirtokunta kasvaa ja muodostuu uusi yhteiskunta (jonka tulkitsen paradoksaalisesti eräänlaiseksi ”luvatuksi maaksi”). Uusi yhteiskunta on Atlas Shruggedissa luotu sadunomaiseksi utopiaksi. Tässä utopiassa on paljon klassisen yövartijavaltion piirteitä.

Rand nimesi filosofiansa Objektivismiksi. Sen keskeinen teema on mainittu rationaalisuus, johon egoismi on kytketty. Jos rationaaliseen suuntaan edetään ympyrän kaarta myöten, tullaanko silloin itsetarkoitukselliseen järjen ylikorostamiseen? Jälleen hämmästyttää ääriajattelu: taikauskon sijasta ajaudutaan ylirationaaliseen suvaitsemattomuuteen. Onko Objektivismi pakkomielle?

Toki myönnän Randista varsinkin 1950-luvulla tehtyjen amerikkalaisten youtubesta katsottavien haastattelujen osoittavan, että hänessä on vahva älyllinen ulottuvuus. Kuten alussa totesin Randin päässä (katsokaa hänen silmiään!) vastaukset syntyvät haastattelijan vielä esittäessä kysymystään. Mutta oli hänen päässään myöskin tunnelukko, joka esti häntä vapautumasta vanhan Neuvostoliiton ajan kokemuksista.

Pohdinnan arvoista on, miksi hän projisoi kuvittelemansa byrokraattisen voiman kostonhimoisesti liberaalidemokraattiseen Yhdysvaltoihin. Mutta ehkä hän kohdistikin murskakritiikin vielä 1950-luvulla vaikuttaneeseen keynesiläiseen (rooseveltilaiseen) Amerikkaan suhteellisen korkeine verotustasoineen. Hän oli tavallaan vielä 1950-luvulla ideologisesti äärioikeistolaisessa marginaalissa. 1960-luvulle tultaessa hän kannatti Barry Goldwateria, mikä saumattomasti tukee aatteellista suuntautumista.

Iivonen muotoilee Randin ajattelusta kuvan, että ”randismi tarkoittaa hienostunutta nimeä amerikkalaiselle unelmalle”. Epäilen, että hyvin suuri osa amerikkalaisista asettuu vastustamaan tällaista ajattelua. Unelmalle löytyy järkevämpiäkin profeettoja. Mutta ehkä teekutsuliikkeen piiristä nousevat randismin kiihkeät kannattajat allekirjoittavat tämän – ja heitä on miljoonia.

Randismin menestys voi johtua vain yhdestä syystä: arvot ja ideologiat ovat hyvin syvällä ihmisessä ja esimerkiksi ajattelu on lähempänä pintakerroksia. Siksi ideologia voi työntää faktat syrjään kovin helposti. Ayn Randin kohdalla tämä tarkoittaa, että hänen kannattajansa poimivat randismista omaan ajatteluunsa soveliaat kohdat.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tahi -ihmiset. Uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Sen sijaan länsimaisen ihmisen on vaikeaa suhtautua nurjamielisesti myötäelämiskykyyn. Mikä siinä on niin paheksuttavaa? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina. Randille ”epäitsekkyys” oli vain etujen vaihtokauppaa.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Randin mukaan enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen.

Kauppalehti Option haastattelussa Iivonen antaa ymmärtää, että Atlas Shrugged luokitellaan Amerikan maalla tieteiskirjallisuudeksi (monet pitävät sitä kioskikirjallisuutena). Minä luokittelen sen Owenin, Fourierin ja Saint-Simonin (oli siellä mukana Matti Kurikkakin) 1800-luvun utopioiden rinnakkaisilmiöksi sillä ratkaisevalla erolla, että utopiasosialistit kannattivat ihmisten yhteistyötä ja luokkasopua, Rand eliitin irrottamista keskinkertaisuuksista.

Yhdysvallat on utopiayhteisöjen kultamaa, sanoo kaikkitietävä netti.

Utopiasosialistisia malleja kokeiltiin huonolla menestyksellä. Toivottavasti säästymme Atlas Shrugged -kokeilulta. Tarvitaan juuri vastakkaista trendiä eli kansalais- ja eturyhmien yhteenhitsautumista ja yhteiskunnan hajoamisilmiöiden ehkäisyä. Ajan henki on sellainen, että Ayn Randilla voi suppeissa piireissä olla kysyntää. Yhä enemmän asetetaan kyseenalaiseksi esimerkiksi julkinen palvelutuotanto. Ihmisten välinen polarisoituminen (esimerkiksi tuloerot) nähdään luonnollisena kehityssuuntana. Yhteiskunta nähdään verosyöppönä ja byrokraattisena rasitteena. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustajien perustellut vastaväitteet torjutaan.

Atlas Shrugged vaikuttaa aikuisten sadulta. Se vetoaa Yhdysvalloissa ihmisiin enemmän kuin rationaaliseksi koetussa Euroopassa. Siihen sekoittuu amerikkalaista ekseptionalismia, ajatusta paremmuudesta muihin ihmisiin nähden ja Manifest Destinya, kohtalouskoa suuresta tehtävästä. Ja on siinä myös piirteitä Randin vihaamasta kristinuskon pelastussanomasta.

Monissa ihmisissä on salaisia toiveita olla jotakin muuta kuin mitä näytetään ulospäin. Itsekkyyden ja kovuuden salaiset paheet kääntyvät Randia lukiessa hyveiksi, joista vaietaan hämillisesti - hiukan häpeilevästi - elävässä elämässä. Ehkä Rand vapauttaa jotkut ihmiset toimimaan mielihalujensa mukaisesti sovinnaisuuden kaapu riisuen. Randilla on tällöin käänteinen sovittajan rooli, jossa totutut paheet vaihtokaupataan ihmisen sisäisessä kamppailussa totuttujen hyveiden kanssa.

Ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa

Meillä liittoutumisen kannattajat ovat pitkään vannoneet Naton viidennen artiklan nimiin. Käyn tässä läpi epäilyni viidennen artiklan tosiasiallisen toimivuuden suhteen ja pyrin sen jälkeen arvioimaan tämän hetkistä liittoutumiskeskustelun luonnetta. Olemme nimittäin muutoksen äärellä.

Jo ns. Nato-selvityksen aikanaan laatineet asiantuntijat (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) totesivat, että ”(liittymis)sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Totta puhuivat. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.

Nato-maat pelkäävät Suomen pitkän Venäjän rajan tuovan niille velvoitteita konfliktitilanteessa. Ne oikeasti pelkäävät, että joutuvat Naton 5. artiklan mukaisiin velvoitteisiin potentiaalisten uusien Nato-maiden takia. Hyvä, että ovat rehellisiä. Tätä itsekkyysaspektia ei ole juurikaan käsitelty. Kuinka moni Nato-maa oikeasti – siis näennäistuen ja pullistelun lisäksi – haluaa kansalaistensa uhrautuvan muiden maiden puolustamiseen? Tämä ei ole monissa maissa ulkopoliittinen ongelma, vaan sisäpoliittinen kysymys.

::::::::::::::::::

Sitten voimme siirtyä tähän päivään.

”Puolustusyhteistyö (lännen kanssa) sitoo Suomea entistä tiiviimmin läntiseen järjestelmään – ja näin sen pitääkin olla”, toteaa suorasukaisesti Ulkopoliittisen instituutin lännettynyt tutkija Matti Pesu Hesarissa 17.11.2017. Pesu viittaa uusimpana asiana EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistymiseen. Mutta on tietenkin tapahtunut paljon muutakin.

Monet Natoon liittymistä kannattavat tuntevat joutuneensa umpikujaan, niin nihkeä on kansalaisten suhtautuminen Nato-intolijoihin. Onpa niitäkin Naton kannattajia, jotka turhautuneisuudessaan näkevät sotilasliiton väljähtäneenä vaihtoehtona. On tavallaan pakko ajatella niin, koska taustalla on suomalaisten vastahakoinen suhtautuminen liittoutumiseen (viimeisessä Hesarin gallupissa prosentit olivat murskaavasti 59 – 22 liittoutumattomuuden puolesta).

Liittoutumattomuusasetelma on siis kiveen hakattu? Vielä mitä! Länsiliittoutuminen on käännetty uuteen asentoon. Miten? Jälleen vastausta kannattaa etsiä lähihistoriasta. Vanhan blogikirjoitukseni otsakkeessa 27.8.2014 totesin seuraavasti: ”Suomesta uusi koekappale sotilasliittoyhteistyöhön”. Kirjoituksessa argumentoin tällä tavoin:

”Joskus tuntuu siltä, että elämme varjomaailmassa. Suomen virallinen linja on, että pysyttäydytään sotilasliittojen ulkopuolella. Nyt on alkanut uusi kausi, jonka nimenä on `spekulaatioliittoutuminen´.

Voimavaroja jännitetään äärimmilleen, kuka kertoo räväkimmin siitä, kuinka lähelle Nato-liitolaisuutta voidaan mennä. Kansalaiset saavat aitiopaikalta seurata tätä varjonyrkkeilyä. Eliitti käy keskustelua Suomi-neidon pään yli.

Parhaimmillaan/pahimmillaan ollaan vanhassa YYA-asetelmassa, jossa ulkopoliittiset kysymykset ovat tavalliselle kansalaiselle aivan liian monimutkaisia. Luottakaa johtajiin! Jotkut näyttävät jo panostavan Suomen ja USA:n väliseen suoraan ”YYA-sopimukseen”. Mihin tässä enää Natoa tarvitaan!”

Meillä on Natoon sovellettu ns. hivuttautumisstrategiaa. Siihen kuuluu vetoaminen joskus menneisyydessä tehtyyn yleisluontoiseen päätökseen. Mitä yleisluontoisempi päätös on, sen parempi. Yhtäkkiä siihen viitataan jonkin konkreettisen toimenpiteen yhteydessä antaen ymmärtää, että ”tästähän on jo sovittu”.

Enää en puhu spekulaatioista, nyt puhun niiden toteutumisesta. Vuonna 2014 vetämäni johtopäätös on realisoitumassa. Niin, mihin Natoa tarvitaan? Totta kai kannattajien mukaan vaikka mihin, mutta kun liittoutumisen kannatusluvut ovat Suomessa noin alhaalla, niin taktiikkaa oli muutettava ja sitä on muutettu. Nyt asia ilmaistaan näin: Suomi on jo aika päiviä sitten liittoutunut! Ei Nato olekaan enää puuttuva rengas Suomen turvallisuudessa. Meillä on kumppanuuksia joka lähtöön ja sitä paitsi meillä on suorat yhteydet Yhdysvaltoihin, ei siinä Natoa tarvita välissä. Kohta jo harjoittelemme ”suursotaharjoituksessa” USA:n ja muiden luotettavien kumppaniemme kanssa puolustautumista Venäjää vastaan. Ei, emme me tietenkään suuntaa aseita ketään vastaan, me vain harjoittelemme sotaa!

Mikään ei ole niin kuin ennen! Mitä tarkoittaa edellä mainittu EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistyminen? Sitä, että Suomi on allekirjoittanut tässä kuussa (marraskuu 2017) sopimuksen ”pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä” (PRY) muiden EU-maiden kanssa. Muutos ei ole ehkä suuri niissä maissa, jotka ovat Naton jäseniä, mutta Suomi on tehnyt erittäin merkittävän päätöksen ”sotilaallisesti liittoutumattomana maana”. Itse asiassa Suomi on nyt välillisesti liittoutunut suuren Nato-maihin kuuluvan joukon kanssa.

Tämä käy ilmeisesti useimmille Natoa vastustaville suomalaisille, onhan EU paljon miellyttävämpi yhteistyökumppani, koska siinä ei ole mukana isoa, pahaa USA:ta. Mutta Setä Samuli -yhteistyösuhde onkin betonoitu muuta kautta keskinäisillä sopimuksilla. Meidät on ympäröity läntisellä sotilaallisella liittoumalla (EU:n 28 maasta 22 kuuluu Natoon)!

Toki PRY vaikuttaa tässä vaiheessa kovin paperiselta periaateluonnokselta, kun ajatellaan sopimuksen realisoitumista. Timo Soini on viitannut siihen, että Suomi liittyi aikoinaan Euroopan unioniin juuri turvallisuuspoliittisista syistä. Minä kun muistan, että painotettiin erityisen voimakkaasti talouspoliittista turvallisuutta (ei devalvaatioita, ei inflaatioherkkyyttä jne.). Mutta tänä päivänä on toisin: melkein kaikki yhteistyö on turvallisuuspolitiikkaa.

Mielenkiintoinen sana tuo ”puolustusyhteistyö”. Siinä on niin pehmeä tuntu: ketään ei vahingoiteta, jos ei itse erehdy hyökkäämään meidän kimppuumme. Mutta ajatellaankohan (kuvitellun) vihollisen taholta, että kysymys on vain puolustuksesta eikä kenties lännen eteen työnnetystä hyökkäystukikohdasta?

Historian syvyyksistä voidaan kaivaa joitakin esimerkkejä kuinka varhaisempina aikoina asiat on nähty. Tuttua on, että talvisodan loppuvaiheissa Ranska ja Englanti olivat tarjoamassa apua hädässä olevalle Suomelle. Kuitenkin historian tutkijat ovat aika päiviä sitten osoittaneet, että liittoutuneita kiinnosti lähinnä Ruotsin rautamalmi ja vasta toissijaisesti Suomi. Ruotsalaiset tiesivät tämän ja ilmoittivat, että läpikulkua Ruotsin läpi Suomen avuksi ei voi tapahtua. Sitä paitsi avustusjoukot olisivat tulleet – odotettua huomattavasti pienempänä joukko-osastona – pahasti viivästyneenä.

Ns. Jartsev-neuvotteluista vuosina 1938-1939 kävi ilmi, että Neuvostoliitto pelkäsi Saksan käyttävän maa-aluettamme hyväksi hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Se ei luottanut puolustuskykyymme. Ennalta ehkäisevästi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin: tehtiin kaupat Saksan kanssa etupiireistä jne.

Olen toki ensimmäisenä sanomassa, että historia ei opeta, joten tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee. Tässä yhteydessä viittaankin vain siihen, että sopimusmaailma sotilaallisessa konfliktissa on usein rutistetun paperin arvoinen. Kaksi arvokasta asiaa voitaisiin kuitenkin ottaa esille liittyen ympäristöömme: suhteet pidetään naapureihin niin hyvinä kuin mahdollista (ilman naapuriin kohdistuvaa uhkaa) ja toiseksi oma puolustuskyky pidetään niin korkealla, että potentiaalinen vihollinen ei halua ylittää hyökkäyskynnystä.

Kaiken taustalla on toki laajempi rauhantyö. Suomi - em. sitoumusten aiheuttamat rajoitteet huomioiden - voisi sopia rauhaa edesauttaviin välitystehtäviin (en sano rauhanvälittäjäksi, siihen Suomi on liian köykäinen taho).

Media kiirastulessa

Yle TV1:n ulkolinjalta tuli 19.10.017 dokumentti ”Totuuden jälkeinen aika” (Post Truth Times), jonka valotti tapahtumia mediamaailmassa viimeisen vuoden ajalta. Dokumentti oli erilainen kuin ajattelin. Oletin siinä käsiteltävän totuuden ja valheen käsitteiden kietoutumista yhteen siten, kun ne ilmenivät esimerkiksi presidentti Trumpin tullessa valtaan.

Tosiasiassa dokumentti käsitteli toimittajan työn muuttumista. Toki se valotti asioita taustanaan valheellisen tiedon esilletulo nimenomaan nykytapahtumien valossa.

Ohjelman avainlause oli varmaankin sinänsä itsestään selvän tuntuinen päätelmä, että tosiasioita ovat ne, jotka ovat verifioitavissa. Dokumentin oletusväittämänä voidaan pitää ohjelmassa vilautettua Trumpin lausumaa, jonka mukaan ”Barack Obama synnytti Isisin”. Jos presidentti Trump olisi ollut rehellinen, hän olisi ottanut esille republikaani George Bush nuoremman ratkaisevan roolin, kun tämä lähetti joukkoja tuhoamaan Irakin kuvitellut joukkotuhoaseet ja syrjäytti Zaddam Husseinin, joka oli omalla kammottavalla tavallaan pitänyt yllä uskontoryhmien kauhun tasapainoa. Bushin politiikalla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä Trumpin retoriikassa, koska hänen ainoa tarkoituksensa oli kertoa, että hänen edeltäjänsä Barack Obama epäonnistui suurin piirtein kaikessa ja hän itse luo oman intuitionsa voimin suurenmoisen Yhdysvallat-nimisen valtion.

Dokumentissa haastatellut asiantuntijat (joista eniten arvostan Noam Chomskya) leimasivat kaikki hallitukset, olivatpa ne Britanniasta, Ranskasta tai USA:sta valehtelijoiksi. Jotenkin hahmotan tällaisen kategorisesti paheksuvan ajattelutavan anglosaksisen maailman päähänpinttymäksi. Ei Skandinavian maissa suin päin nimitetä hallitusta valehtelijaksi. Hallitukselle sentään annetaan mahdollisuus toimia totuuden torvena!

Ihmiset hyväksyvät valheen, kun ovat tietämättömiä totuudesta. Niinpä Donald Trumpin propaganda hyväksytään suurpiirteisesti, onhan hänellä suuren johtajan painoarvoa. Pelottavaa tässä on, että yleissivistyksen puute saa monet uskomaan presidentin propagandaan onpa se miten epäuskottavaa tahansa.

Medialla on syytä itsetutkiskeluun, sillä usein vain huono uutinen on hyvä uutinen. Se, mikä on tervettä, ei ole huomionarvoista. Kiinnostuksen kohteena ovat epäkohdat ja puutteet. Tavanomaisuus ei merkitse mitään, dramatiikkaa rakastetaan. Joistakin dokumentin haastatelluista huomasi, että toimittajuus oli ollut heille kutsumustehtävä, alusta lähtien ainoa ammatti, jota he olivat ajatelleet. Entä puuttuva ”normaali” elämä, olisiko sitä tarvittu perspektiivin luomiseen toimittajan työtä varten?

Dokumentin ehkä merkittävin osa käsitteli toimittajan työn muutosta. Ihanteena pidettiin syvältä luotaavaa mediatyötä riittävillä aikatauluilla. Niihin ei valitettavasti ole enää aikaa eikä resursseja. Paperilehtien kriisi ja kysynnän aleneminen ovat johtaneet toimittajien irtisanomisiin, kiireiseen jutuntekoon ja toimittajan työn laadun heikkenemiseen. Poikkeuksena mainittiin New York Times, joka dokumentin mukaan ankeinakaan aikoina ei ole sanonut irti varsinaista toimittajatyötä tekeviä.

Kiireestä johtuen lehtijuttu tehdään helpoimman kautta eli käytetään valmiita virkakoneiston tai järjestöjen lehdistötiedotteita, jotka jäljennetään lehteen. Töitä on harvenevalle toimittajajoukolle niin paljon, että perehtymiseen ei jää aikaa: ”toimittaja tekee muiden tekemiä juttuja”. Ei jää aikaa sijoittaa uutinen oikeaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen yhteyteen.

Toimittajan työtä nähtiin uhkaavan ”tietoviihde”. Myös sosiaalinen media osallistuu tiiviisti tietoviihteen tuottamiseen tarjoten ”kirittäjän apua” varsinaiselle medialle. Viihdyttäminen toimittajatyössä merkitsee Chomskyn mukaan ”ajattelun rajoittamista”. Liian nopea reagointi faktisiin tapahtumiin heikentää jutun tasoa. Ulkonäköseikat – ei sisältö – ratkaisevat taisteltaessa asiakkaiden ja mainostajien huomiosta.

Suurena vaarana nähtiin ”konsensuksen tuottaminen” eli ”samanäänisen” viestinnän tarjoaminen. Tiedon tuottajia on kymmenittäin tai sadoittain, mutta useimmilla on sama ääni. Rutiinitoimittajatyössä sekoittuvat uutiset, lemmikit ja viihde yhdeksi keitokseksi. Tärkeäksi muodostuu huomion saaminen, ei sisältö.

Yhteenvetona dokumentista jäi käteen ensinnäkin toimittajan työn nopea muuttuminen aivan viime vuosina, toiseksi lehtien käyttöönottamien maksumuurien vaikutus eli ne saavat uutisiin haluamansa sisällön, jotka maksavat siitä ja kolmanneksi tiedontarkistamisen merkityksen korostuminen.

Totuuden jälkeisen ajan (mitä se sitten tarkoittaakin) ihmiset pyrkivät leimaamaan median valehtelijaksi. Jokaisella on lupa omaan totuutensa. Postmoderni suhteellisuus värittää totuutta. Yhteinen tosiasiatieto nähdään epäilyttävänä. Samaan aikaan nämä samat ihmiset ovat helppoja uhreja propagandistille.