Vietnamin sota: synkkenevää lopun lähestyessä

Yle Teeman Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumenttisarjassa on nyt nähty kahdeksas osa (8/10). Tämä sarjan jakso kosketteli aikaväliä 4/1969-5/1970. Sota oli muuttunut turruttavaksi samat vaiheet toistavaksi kierteeksi, josta ei näyttänyt olevan pääsyä ulos. Samat viidakot, samat kukkulat, samat luolissa piileskelevät sissit, samat kylät tulivat vastaan päivästä toiseen. Ja Pohjois-Vietnamin solutus etelään jatkui. Molemmin puolin sotilaat kohtasivat kylien pelokkaat tai vihamieliset, mutta ennen kaikkea ymmällä olleet ihmiset, joihin jatkuva kauhun ilmapiiri oli lyönyt leimansa.

Oli siirrytty Nixonin kauteen, jolle oli luonteenomaista tempoilevasti toteutettu sodan uudelleenarviointi. Nixonille selvisi nopeasti, että sotilaallinen ratkaisu ei ollut mahdollinen. Päätavoitteeksi amerikkalaisten puolelta asetettiin kasvojen säilyttäminen hitaasti vetäytyen. Samaan aikaan nostatettiin kuitenkin toiveita sodan pikaisesta loppumisesta rauhaan, jotka pian osoittautuivat katteettomiksi, sillä Pohjois-Vietnam ei osoittanut väsymisen merkkejä, tai jos osoitti, sitä ei näytetty neuvottelupöydässä eikä julkisuudessa.

Aluksi sodanvastainen liike tyyntyi, kun Nixonin suuret lupaukset olivat julkisuudessa, mutta pian - pattitilanteessa - Nixon yritti strategista manööveriä, jolla pommitukset kohdistettiin naapurivaltio Kambodshaan. Pohjois-Vietnamia ei voitu pommittaa, koska se olisi tuhonnut rauhantekemisen orastavat toiveet. Pommitusten tarkoitus oli tuhota Pohjois-Vietnamin huoltoreitit etelään. Pian suurimittaiset pommitusoperaatiot osoittautuivat tehottomiksi.

Kun julkilausuttuna tavoitteena oli sotatoimien intensiteetin laskeminen ja käytännössä sotaa laajennettiin, alkoivat sodanvastaiset mielenosoitukset uudelleen ja entistä laajempina. Dokumenttisarjan kahdeksannen osan nimi ”A Sea of Fire” kuvannee sekä sotarintaman että kotirintaman kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Samassa yhtälössä olivat mukana sodanvastainen liike, rotukysymykset, nouseva naisasialiike ja muut 1960-luvulla heränneet liikkeet. Ja taustalla soi amerikkalainen rock-musiikki…. Huhtikuussa 1969 amerikkalaisten maajoukkojen määrä oli suurimmillaan: 543 000 miestä ja tukijoukot päälle. Kaatuneita oli samaan aikaan kertynyt hieman yli 40 000. Taisteltiin sekä kommunisteja vastaan että suurvallan kunniasta.

Dokumentissa hypähdettiin välillä sotavankien kohteluun. Etelässä vankileireillä oli kymmeniä tuhansia miehiä ja naisia. Pohjois-Vietnam ei ilmoittanut vankien määrää, koska piti näitä sotarikollisina. Molemmin puolin kidutettiin vankeja tietojen saamiseksi. Ilmeisesti pohjoisvietnamilaiset suhtautuivat omiin karkureihinsa humaanisti, sillä karanneet palasivat mieronteiltä usein asemiinsa. Ei ollut varaa hukata miehiä.

Muotisana tuolloin oli vietnamisoiminen. Useimmat ymmärsivät heti, että vietnamisoiminen merkitsi häviön tunnustamista. Eihän sodassa menestytty edes amerikkalaisten avulla, miten pelkästään vietnamilaisten voimin? Jotkut kommentoijat totesivat suorasanaisesti, että ”sota oli ohi”, tai että antautuminen ei ollut vain ”huono strategia vaan ainoa strategia”. Toistettiin jo ranskalaisten kokeilemia keinoja: vähennetään sotilaita, lisätään aseita. Nixonin vetäytymisohjelma käynnistyi: vuoden 1969 aikana vedettiin 115 000 miestä pois valtameren takaa.

Rasismi oli Vietnamin sodassa voimissaan. Afro-amerikkalaiset olivat nekruja arkikielessä. Yksi Johnsonin-Nixonin onnistuneimmista toimista katastrofin sisällä oli mustien osuuden pudottaminen lähelle mustan väestönosan todellista suhteellista määrää. Arpomalla Vietnamiin lähtijät pyrittiin välttämään rikkaiden ja etuoikeutettujen livahtaminen valintaseulan ohi.

Psykologisesti sen aikainen liberaali julkisuusjohtoinen ajattelutapa vietti mahtipäiviään. Kaatuneiden lukumäärä esimerkiksi kerrottiin jatkuvana seurantana TV:ssä: ”Viime viikolla kuoli 139 amerikkalaista….” Tapahtumat tulivat välittömästi amerikkalaisten olohuoneisiin.

Mielipidetiedustelut kääntyivät sotaa vastaan, joka presidentin oli pakko ottaa huomioon. Vuodet 1969 ja 1970 olivat mielenosoitusten näkökulmasta pahimmat vuodet. Valtavat massat – sadat tuhannet - olivat liikkeellä. Pääpaino oli rauhanomaisilla mielenosoituksilla: pyrittiin vetoamaan massojen voimaan. Monet Vietnamissa olleet sotilaat liittyivät mieltä osoittaviin joukkoihin. Toisaalta oli myös radikaaleja ryhmittymiä, kuten ”Säämiehet”, jotka kertoivat viestinsä väkivaltaisesti.

Lokakuussa 1969 pidettyjen valtavien mielenosoitusten seurauksena Nixon piti 3.11.1969 kuuluisan ”suuri hiljainen enemmistö” -puheensa, jossa hän vetosi niihin amerikkalaisiin, jotka olivat Nixonin kannalla, mutta tekivät sen ääneti. Vaikka Vietnamin sodasta heijastui kuva erittäin epäsuosittuna sotana, puolustivat monet sitä isänmaallisista syistä.

Ho Tsi Minhin kuolema vuonna 1969 oli isku Pohjois-Vietnamille, mutta toisaalta Hon merkitys oli paljolti ollut symbolinen kuvaten sitä taistelutahtoa, mikä kansalaisilla oli. Todellista valtaa käytti Le Duan ja hänen tavoitteenaan säilyi yhtenäinen kommunistinen maa.

Sodan raaistumisen kuuluisin esimerkki oli My Lain verilöyly, joka oli tapahtunut jo vuonna 1968, mutta tuli julki vasta vajaat pari vuotta myöhemmin. Tilanne syntyi, kun amerikkalainen komppania oli kärsinyt väijytyksessä pahoja tappioita ja kostoksi turhautuneena tappoi järjettömästi siviilejä lähietäisyydeltä. Vain amerikkalaisten oma helikopterilentäjä Hugh Thompson oman henkensä uhalla esti vielä suuremman joukkoteurastuksen laskeutumalla sotilaiden ja siviilien väliin. Helikopterilentäjän raportit eivät johtaneet tapahtumahetkellä mihinkään rankaisutoimiin. Esimiehet suojelivat alaisiaan. Nixon oli sitä mieltä, että raportoijia piti rangaista! Myöhemmässä oikeudenkäynnissä ainoa My Lain tapahtumista tuomittu oli luutnantti Calley, jonka tuomio lieveni prosessin kuluessa mitättömäksi.

Vuoden 1970 aikana amerikkalaisten taistelutahto romahti. Kutsuntoja paettiin Kanadaan: oli valittava vankilan tai Kanadan välillä. Vain 25 prosenttia paenneista sai Kanadan kansalaisuuden. Kanada lähetti vastareaktiona 30 000 vapaaehtoista Vietnamiin. Samaan aikaan vastakohtaisuudet kärjistyivät erityisesti Nixonin toteuttaman sodan laajentamisen takia. Kauhistuttavin yhteenotto tapahtui Ohion kansalliskaartin ja mielenosoittajien välillä Kentin yliopistolla 4.5.1970. Kansalliskaarti avasi tulen kohti vetäytyviä mieltään osoittavia opiskelijoita ja surmasi neljä opiskelijaa yhdeksän haavoittuessa.

Kentin tapahtumien seurauksena neljä miljoonaa ihmistä marssi kaduilla sotaa vastaan ja uhrien puolesta. Levottomuuksien takia peräti 448 kampusta suljettiin. Kansakunta oli järkyttävällä tavalla kahtiajakautunut, sillä jonkin mielipidetiedustelun mukaan 58 prosenttia amerikkalaisista piti poliisien toimia oikeutettuna.

Dokumentin tässä osassa käsiteltiin paljon Vietnamin lihamyllystä selvinneiden amerikkalaisten tuntoja. Väärin oli, jos olit ollut palveluksessa, väärin oli, jos vältit palveluksen (”pelkuri”), väärin oli omien tappaminen mielenosoituksissa…. Miten tästä traumaattisesta kokemuksesta selvittiin? Joku vastasi: oli oltava uskollinen omalletunnolleen.

Sisällissodan pitkät varjot

Suomen sisällissotaan johtaneita syitä ja itse sisällissotaa käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt ymmärrettävistä syistä kasapäin viime kuukausina. Seppo Hentilän teos ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) keskittyy siihen, mitä tapahtui sodan jälkeen. Teos käsittelee sisällissodan pitkävaikutteisia seurauksia avartavalla tavalla. Kirja perustuu erittäin runsaaseen kirjallisuus- ja tutkimuslähteistöön.

Jotta tällainen kirja olisi ylipäätään mahdollista tehdä edellyttää se tiukkaa rajausta. Niinpä Hentilä keskittyy lähinnä poliittisiin vaikutussuhteisiin.

Tekijä avaa teemaa painotetusti punaisten näkökulmasta, mutta ei epätasapuolisesti. Tämä on perusteltavissa, koska voittajien laki oli voimassa sodan jälkeisinä vuosina ja punaisten piina ulottui itse asiassa kymmenien vuosien ajalle. Taisteluiden päätyttyä valkoisilla oli noin 80 000 sotavankia.

Vankeihin kohdistuneet väkivallanteot olivat ylimitoitettuja. Noin 90 prosenttia syytetyistä eli 68 000 tuomittiin. Kuolemantuomion sai 555, joista noin puolet teloitettiin. Suuri osa tuomioista (50 000) muutettiin ehdonalaisiksi vuoden 1918 loppuun mennessä.

Hentilä valottaa sodan etnisen puhdistuksen luonnetta. Kysymys oli paljolti siitä, miten punaiset määriteltiin. ”Punaryssiä” ei pidetty suomalaisina lainkaan, joka merkitsi perustelua etniselle puhdistukselle. Hentilä näkee vuoden 1918 vankileirikatastrofin seurauksena valkoisten ”etnisestä” asenteesta. Meneepä hän vielä pidemmälle lähteidensä johdattamana ja näkee yhtymäkohtia sisällissodan ja vuosien 1941-42 suuren sotavankikuolleisuuden välillä. On todisteita, että molemmissa oli tuhon takana samoja henkilöitä.

Punaiset siis yhdistettiin ”ryssäläisyyteen” tai venäläiseen iljettävyyteen. Matti Klinge on nähnyt 1920-luvun ryssävihan paljolti juuri vuoden 1918 seurauksena.

Vihan ja vastavihan taustalla on nähtävissä erityisesti sisällissodan taisteluiden ulkopuolella tapahtuneet väkivallanteot molemmin puolin. Molemmat osapuolet katkeruuksissaan myös liioittelivat tekojen raakalaismaisuutta.

Välittömästi sodan jälkeen kokoontuneessa eduskunnassa oli vain 84 edustajaa. Jopa porvareiden puolelta paheksuttiin tynkäeduskunnan yksioikoista vallankäyttöä. Tynkäeduskunnan suuriksi saavutuksiksi luetut lait, kahdeksan tunnin työpäivä ja kunnallislait (jotka oli tosin hyväksytty jo edellisillä valtiopäivillä) ja torpparivapautus eivät olleet aivan niin suureksi siunaukseksi kuin ne on laajalti käsitetty. Äänioikeusikäraja korotettiin 24 ikävuoteen. Myös kahdeksan tunnin työaikaa heikennettiin sitä vesittävillä lisäyksillä.

Ympärysvaltojen voitettua sodan oikeiston johtohenkilöt joutuivat väistymään vuoden 1918 loppuun mennessä ja monet demokraattisen päätöksenteon heikennykset (kuten edellä) jäivät tulematta voimaan. Vuoden 1906 Suomea ei onnistuttu kokonaan lyömään alas. Sisällissodan voittajat halusivat pystyttää maahan lujan hallitusvallan. Myös äänioikeus haluttiin palauttaa aikaan ennen vuotta 1906. Tässä vaiheessa kuitenkin sdp oli jo eduskunnassa eikä paluulla menneeseen ollut läpimenomahdollisuutta.

::::::::::::::::

Hentilä käy läpi vapaussota-kansalaissota-sisällissota -nimiproblematiikkaa pidemmän kaavan mukaan. Hän argumentoi vahvasti sen puolesta, että valkoisia vastassa eivät olleet venäläiset sotilaat kuin aivan vähäisessä määrin. Tarvittiin ”keksitty perinne”, että voitiin asettaa historiankulkuun vapaussotaelementti.

Tehokas este Suomen ja Venäjän väliseen sodan puhkeamiselle oli 3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauhansopimus Saksan ja Venäjän välillä. Venäjä ja toisaalta valkoiset/saksalaiset eivät voineet olla sodassa keskenään rauhansopimuksen takia. Sota olisi voinut kehittyä vapaussodaksi, jos Brest-Litovskissa ei olisi määrätty – osana rauhansopimusta - venäläisiä vetämään joukkojaan pois Suomesta. Epäilemättä bolsevikit olisivat halunneet tukea punaisia enemmän kuin pystyivät. Sekasortoinen tilanne ei antanut siihen mahdollisuutta. Venäläiset joukot, jotka olosuhteiden pakosta joutuvat oleilemaan Suomessa pysyivät passiivisina pienin poikkeuksin. Summasummarum, venäläisissä oli sekä valkoisten että punaisten myötäilijöitä, joka paljastui vasta sodan kaoottisissa vaiheissa.

Vapaussota nimitystä tarvittiin moneen tarkoitukseen myöhempinä vuosikymmeninä. Heti sodan jälkeen alkoi valtava kirjallinen vyörytys vapaussota-käsitteen vakiinnuttamiseksi. Kaksikymmentäluvulla ilmestyi mm. kaksi valtavaa kirjasarjaa laajuudeltaan yhteensä lähes 6500 sivua sekä suomeksi että ruotsiksi. Teosten taustavaikuttajana oli mm. Mannerheim. Suomen itsenäistymisen historia esitettiin pitkään jatkuneena loogisena jatkumona eikä vain marraskuussa 1917 (lokakuun vallankumouksen seurauksena) alkaneena prosessina. Eihän juuri kukaan aktivisteja lukuun ottamatta uskonut itsenäistymiseen ennen lokakuun vallankumousta.

Ylivoimainen enemmistö kirjallisista tuotoksista esitti punaiset hylkiöinä ja syyllisinä vakivallantekoihin.

Mikä oli valkoisen muistamisen ja historiankirjoituksen päämäärä? Ulkomaisten esimerkkien mukaan tavoitteena oli ”kuviteltu yhteisö”, joka perustui kuulumiseen samankaltaisten eli valkoisten joukkoon. Papit esimerkiksi olivat valkoisten puolella ja kuuluivat usein kenttäoikeuksien jäseniin, tarttuivatpa jotkut aseeseenkin. Toisenlainen tilanne oli punaisten puolella. Kirkkomaahan hautaaminen ei käynytkään niin vain päinsä. Punaisten uhrien muistaminen oli monin paikoin kielletty. Toki punaiset surmasivat suuren määrän ihmisiä, esimerkiksi pappeja tarkkaan laskien kymmenen kappaletta, josta heräsi koston tunteita. Mutta toisaalta valkoisten tekemät murhatyöt jätettiin laskematta.

Yhteenvetona voisi todeta, että valkoisen terrorin harjoittajat jäivät lähes kokonaan rankaisematta. Mafiamainen vaikenemisen laki suojeli syyllisiä.

Punikin leima lyötiin myös punaisten puolella taistelleiden lapsiin. Nöyryyttäminen ulottui kouluihin ja koulunkäyntiin saakka. Orpolapsia kaupattiin talollisille ja sijoitettiin lastenkoteihin. Toisaalta moni pelastui tapauksissa, jossa vastanotto sijoituspaikassa oli ymmärtävä.

Hyvin monet aikuiset häpesivät omaa tai lähiomaisten punikkiutta yrittäen kaikin tavoin peitellä menneisyyttään. Punaisten puolella olleita naisia häpäistiin ja nöyryytettiin monin eri tavoin. Erityisesti silmätikuiksi joutuivat ns. ”ryssänmorsiamet”.

:::::::::::::::::

Suomen yhteiskuntajärjestelmä toipui yllättävän nopeasti suurimmista vaikeuksista ja hallitusmuotokiistassa voittivat edistykselliset liberaalidemokraattiset tahot. Välien selvittelyssä oikeistoa edustaneet hävisivät ja keskustan (maalaisliitto, edistyspuolue ja RKP:n liberaalisiipi) voimat vahvistivat kansanvaltaista valtioelämää. Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa keskustan puolueiden tueksi tuli 80-henkinen sdp:n eduskuntaryhmä.

Sodan jälkeen Suomeen muodostui sekä selkeä äärioikeisto että äärivasemmisto. Nämä olivat vahvoina osina Suomen suuntaa määritettäessä. Vaihtoehtoina olivat aktivistien ajama monarkistinen linja ja liberaalin demokratian mukainen tasavaltalainen linja. Koko ajan prosessin (tai pikemminkin taistelun) taustalla vaikuttivat Mannerheim ja Ståhlberg tavoitteineen. Kun valittiin ståhlbergilainen linja hylättiin Suur-Suomen tavoittelu kansallisena linjana, tunkeutuminen Pietariin ja autoritaarinen vallankäyttö.

Oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti - vakiintui.

(jatkuu myöhemmässä blogikirjoituksessa)

Sisällissodalle uusi nimi?

Professori Henrik Meinander on kirjoittanut HS/Teemaan 1/18 ”Suomen sisällissota” artikkelin ”Sisällisota ei ole neutraali nimi”. Meinander toteaa, että ”väittely on sortunut usein ideologisesti värittyneeksi kiistaksi juuri sodan nimestä”. Punaiset käyttivät - ainakin aluksi - nimiä ”vallankumous”, ”kapina” ja ”luokkasota” ja valkoiset taas omaksuivat nimen ”vapaussota”.

Myöhemmin 1960-luvulla ”kansalaissota” -nimi yleistyi lähinnä Väinö Linnan ”Täällä pohjatähden alla” -teossarjan ansiosta. Meinander ylistää Linnan panosta menneen tulkinnassa ”painavammaksi kuin mikään historian tutkimus”.

Viime vuosina on yleistynyt ”sisällissota” -nimitys. Tämän kirjoittajalla on tunne, että sodasta käytetyt nimet ovat jälleen muutoksessa ja käyttö ikään kuin hajoaa ideologisten rajalinjojen mukaisesti varsinkin puoluekentän oikealla reunalla. Yritän ohessa perustella tätäkin argumenttia.

Melkoisena yllätysvetona Meinander tarjoaa käytettäväksi käsitettä ”ensimmäinen maailmansota Suomessa”, jolle en kyllä lupaa laajaa levikkiä. Meinander perustaa ajatuksensa siihen, että niin meillä kuin muualla sodille annetaan kansallisia nimiä, vaikka ne ovat kytköksissä kansainvälisiin selkkauksiin. Kansallisella tulkinnalla on nimikin: ”metodologinen nationalismi”.

Sisällissotamme olisi siis tulkittava Meinanderin mukaan osaksi ensimmäistä maailmansotaa myös nimen osalta. Vastaavista ”kansallisista” nimistä Meinander mainitsee ”talvisodan”, ”jatkosodan”, ”Lapin sodan” ja ”Suomen sodan” (1808-09). Meinanderin mielestä nimillä keskitytään rakentamaan liiaksi kansallista identiteettiä.

Meinander toteaa, että sisällissota -nimi ei huomio ulkovaltojen vaikutusta. Näin tietenkin onkin, mutta kysymys kuuluu oliko ulkovaltojen puuttuminen siinä määrin vaikuttavaa, että se kääntäisi koko käsitteen toiseksi?

Eräänä perusteluna antamalleen nimelle Meinander toteaa, että ”Suomessa käyty sota oli pääosin ketjureaktiota ensimmäisestä maailmansodasta”. Maailmansota avasi bolsevikeille ja saksalaisille mahdollisuuden sekaantua Suomen konfliktiin.

Hän tarjoaa käyttöön toistakin nimeä ”yhdentoista päivän sota”, jolla hän viittaa saksalaisten rooliin Suomessa. Aikaväli on siis 3.4.-14.4.1918. Myöskään tämä nimi ei mielestäni kata sotaa riittävällä tavalla. Siinä on kovasti tehdyn nimen makua. Suuren konfliktin puhkeamisen esti 3.3.1918 solmittu Brest-Litovskin rauha Saksan ja Venäjän välillä, joka esti saksalaisia ja venäläisiä käymästä toistensa kimppuun Suomen maaperällä. Tätä näkökohtaa Meinander ei mainitse kirjoituksessaan.

Mielenkiintoista on, että Meinander käyttää Venäjällä 1918-1922 käydystä sodasta vakiintunutta nimeä ”sisällissota”, vaikka sen kulkuun vaikutti huomattavalla tavalla ulkomaiden interventiot - mielestäni merkittävämmällä tavalla kuin Suomessa.

Yleensäkin historiasta on vaikeaa löytää sisällissotaa, johon ulkomaiset tahot eivät olisi puuttuneet. Sotkeentuminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, minkä olemme nähneet viime vuosinakin. Silti näistä sodista – mielestäni aivan oikein – käytetään perusnimeä sisällissota.

Jopa Vietnamin sota oli alunperin sisällissota, vaikka se muuttuikin suurvaltojen tukemaksi isoksi konfliktiksi. Mutta Vietnamin sota on kovin kaukana Venäjän ja Saksan korkeintaan rajatusta puuttumisesta vuoden 1918 sisällissotaan.

Yksi syy miksi sisällisota nimeä vieroksutaan joissakin piireissä on, että on vaikea hyväksyä oman maan kansalaisten keskinäistä sotaa: kansalla voi olla vain sotaa ulkoista vihollista vastaan. Jos sisällissodassa on kaksi osapuolta leimataan toinen herkästi vihollisen viidenneksi kolonnaksi.

Varsinkin oikeistossa on ollut tapana työntää ulommaksi sodan alkuperäinen kotimaisperäinen ristiriita ja nähdä ulkoinen vihollinen suoraan tai välikäsien kautta syyllisenä koko konfliktiin. Kansa halutaan pitää ehyenä ja yhtenäisenä. Kun näin tehdään on suuri vaara, että aiheutuu juuri päinvastainen seuraamus eli kansakunnan jakautuminen.

Uskon, että suuri kansallinen yksimielisyys on mahdollista – jos se yleensäkään on mahdollista - vain hyväksymällä se tosiasia, että sisällissodassa kansalaiset keskenään ottivat yhteen verisellä tavalla. Vasta tämän hyväksyminen – niin vaikeata kuin se onkin – luo kansallisen yhtenäisyyden.

::::::::::::::::::

Meinanderin käsitystä ohjaa sinänsä oikea pyrkimys liittää Suomen tapahtumat isoihin maailmanpoliittisiin kehyksiin. Ihmiset tarvitsevat kuitenkin myös tunnesidettä tai "läheisyysperiaatetta" käytettäviin nimiin. Siksi en usko Meinanderin käyttämien nimien yleistymiseen, vaikka hänen lähestymistapansa irrota omiin rajoihin tuijottamisesta onkin perusteltua ja jopa suositeltavaa. Meinander toki hyväksyy monitulkintaisuuden käytettävissä käsitteissä.

Meinanderin mukaan muualla Euroopassa – ja myös Suomessa – ”pystytään jo keskustelemaan ensimmäisestä maailmansodasta niin, että ollaan irtauduttu omista asemista”. Tätä ajattelua professori on kirjoituksessaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti koeponnistanut.

Vietnamin sota: Nixonin trikit

Vietnamin sotaa käsittelevän TV-dokumentin seitsemäs osa käsitteli ajanjaksoa kesä 1968 – kesä 1969. Tähän väliin sopi muun muassa Yhdysvaltain presidentinvaalit. Vaalit käytiin äärimmäisen tulehtuneessa ilmapiirissä. Sodan vastustajien voima näkyi demokraattien puoluekonventissa, jossa valittiin demokraattien ehdokas (Hubert Humphrey). Ennenkuulumattomat mellakat ravisuttivat kokouksen pitopaikkaa, Chicagon kaupunkia. Dokumentissa todettiin aiheellisesti, että vallitsi ”vallankumouksellinen ilmapiiri”.

Mielenkiintoista on todeta, että Chicagon puoluekokouksen aikaan 56 prosenttia amerikkalaisista piti poliisin menettelyä konventin yhteydessä hyväksyttävänä.

Mellakat levisivät ympäri maailmaa. Kysymys ei enää ollut amerikkalaisten sodasta, vaan kaikkialla maailmassa osoitettiin mieltä sotaa vastaan. Elettiin hullua vuotta 1968.

Rinnan tämän kehityksen kanssa dokumentti kuvasi kutsuntailmoituksen saapumista kotiin nuorelle miehelle. Oli pohdinnan paikka, yrittääkö välttää palvelukseen astuminen vai ”kääntääkö omatunto pois päältä” ja mennä epäsuositun sodan hullunmyllyyn mukaan. Sodan hyytävä todellisuus oli muuttunut kalseaksi kyynisyydeksi. Tappioluvut laskettiin omien ja vihollisen tappioiden suhteina. Muu ei ollut mahdollista, sillä viidakkosota vaatii paljon uhreja, koska sota ei tahdo edetä epäsuotuisissa olosuhteissa. Jokainen voitettu taistelu maksoi omien hirvittävät tappiot.

Saigoniin pakkautui valtava määrä sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä. Kaupungista paisui kolme miljoonan asukkaan suurkaupunki. Saigonissa vallinnut keinottelutalous ohitettiin dokumentissa varsin ohuesti, kuten koko sotatalouden kuvaus.

Rikkaat ja etuoikeutetut välttivät palvelun, kuten raivokkaasti päälle vyöryvässä Creedence Cleawater Revivalin rock-kappaleessa ”Fortunate Son” sanotaan: kannatti syntyä hopealusikka suussa!

Pohjois-Vietnamin diktatuurissa lehdet eivät kertoneet tappioista, vain voitoista. Kotirintaman hallinnassa oli siis melkoinen ero Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välillä.

Samaan aikaan ideologiset puhdistukset kylissä jatkuivat. Sissejä etsittiin yhä väkivaltaisemmilla menetelmillä. Dokumentissa on kuvaus maakuoppaan piiloutuneista sisseistä keskellä kylää: kranaatti kuoppaan ja ruumiit ylös! Siviilit elivät kaiken tämän keskellä neuvottomina, millä puolella kannatti kulloinkin olla. Riippui siitä, kuka piti asetta ohimoa vasten!

Pohjois-Vietnamin sodankäynti ei ollut niin mekaanisen tunteetonta toimintaa kuin mikä kuva siitä on annettu. Dokumentti tuo esille, kuinka sota pohjoisestakin nähtynä oli ”pohjaton kuilu”. Myös eliitti pystyi järjestämään jälkipolvensa vaikkapa opiskelemaan ulkomaille palvelukseenastumismääräyksen välttämiseksi.

Amerikkalaiset pyrkivät tukahduttamaan sotilaiden ja materiaalikuljetukset etelään keskittämällä pommitukset Ho Tsi Minhin polkuun. Dokumentissa on erinomainen kuvaus polun toimintaperiaatteista, kuorma-autokuljetuksineen. Polun käyttöä ei pystytty estämään massiivista pommituksista huolimatta. Polun käyttö vaati 20 000 pohjoisvietnamilaisen hengen.

Pariisissa käytiin rauhanneuvotteluja, mutta ne olivat pattitilanteessa. Pohjois-Vietnam vaati pommitusten lopettamista rauhan ehtona.

Aivan presidenttikautensa lopussa Humphreyn painostaessa Johnson lopetti Pohjois-Vietnamin pommitukset. Parivaljakon toimenpide käänsi kannatusprosentit nousuun.

Johnsonin viime kuukausina näytti siltä, että kaikki neuvotteluosapuolet saadaan kokoon Pariisin rauhanneuvotteluissa. Sitten astui peliin Nixon temppuineen. Hän otti yhteyttä Etelä-Vietnamin presidenttiin ja kehotti tätä pidättäytymään neuvotteluista niin kauan, kunnes Nixon presidenttinä tarjoaisi paremmat edut kuin Johnsonin hallinto.

Nixonin pyrkimykset saatiin kuitenkin Valkoisessa talossa selville: Johnson tiesi Nixonin moraalittomasta menettelystä. Kun Nixon sitten soitti Johnsonille vakuuttaen, ettei ollut hidastanut neuvotteluja, Johnson nauhoitti puhelun (joka kuultiin dokumentissa). Nixon siis valehteli ja LBJ tiesi, että Nixon valehteli. Neuvotteluprosessin hidastamisen aikaan tappaminen Vietnamissa jatkui.

Minun ikäluokkani ihmisille, jotka seurasivat politiikkaa tuona ajankohtana jäi Nixonista erittäin epädullinen kuva. On arveluttavaa käyttää Nixonista nimeä Tricky Dicky ikään kuin kysymys olisi ollut vain tempuista. Oli kysymys politiikan alennustilasta, epärehellisyydestä ja moraalittomuudesta. Minuun niin kuin moniin tuon ajan nuoriin vaikutti voimakkaasti Emile de Antonion elokuvat ”Sian vuosi” (In the Year of the Pig, valmistusvuosi 1968) ja varsinkin ”Millhouse – valkoinen komedia” (Millhouse: A White Comedy, valmistusvuosi 1971). Nixonista syntyy erittäin epämiellyttävä kuva kieroiluineen. Ja tämä kuva oli voimassa paljon ennen Watergatea.

Sen jälleen osa politiikan tarkkailijoista on antanut osittaisen synninpäästön Nixonille. Häntä on pidetty reaalipoliitikkona, joka muun muassa – Henry Kissingerin avulla – avasi suhteet Kiinaan. Yhteiskuntapoliittisesti hänet lasketaan nykyisin pikemminkin New Deal -kauden (viimeiseksi) sosiaalipolitiikkaa uudistaneeksi ”keynesiläiseksi” presidentiksi kuin patamustaksi konservatiiviksi, kuten vielä 1970-luvun vaihteessa.

Nixon ei kuitenkaan pääse eroon vainoharhaisen poliitikon imagostaan. Presidenttinä hän jatkoi arveluttavaa linjaansa salakuunnellen toimittajia ja käynnistäen uudelleen Johnsonin lopettamat pommitukset. Kun hän ei uskaltanut pommittaa Vietnamia hän ryhtyi julmiin kostopommituksiin Kambodshaa vastaan laajentaen näin sotaa, josta hän samaan aikaan pyrki eroon.

::::::::::::::::

Nixon sai presidentinvaaleissa 43,4 prosentin kannatuksen Humphreyn 42,7 prosenttia vastaan. Nixonin toimikauden alkaessa vuoden 1969 alussa oli Vietnamissa kaatunut 37 500 amerikkalaista. Sodassa kuoli vielä yli 20 000 amerikkalaista..

Trumpgate: Venäjän uskossa, toivossa ja pelossa

Yhdysvalloissa on nyt vajaan parin vuoden ajan tutkittu venäläisten sekaantumista Yhdysvalloissa pidettyihin vaaleihin ja aivan erityisesti sekaantumista viime presidentinvaaleihin.

En usko, että asiassa päästään puusta pitkään, ellei tarkastella disinformaation sekä lähettävää että vastaanottavaa päätä. Luottamusyhteiskunta (ml. luottamus viranomaisiin ja hallintoon yleensä) ei toimi Yhdysvalloissa skandinaaviseen tapaan, ei läheskään. Liian paljon sokeaa luottamusta jää uskonvaraisiin asioihin.

Voittomarginaali viime presidentinvaaleissa – jota olen käsitellyt useissa blogikirjoituksissa – oli niin minimaalinen, että se saa enemmän kuin epäilemään, että venäläisten harjoittama propaganda on todella vaikuttanut vaalien tulokseen. Olen tästä lausunut epäilyni jo aiemmissa kirjoituksissa.

Hillary Clinton joutui presidentinvaalikampanjan aikana törkeän panettelun kohteeksi. Clintonin tiliin pistettiin mitä mielikuvituksellisempia tekoja (lasten hyväksikäyttö, murhat ym.). On todella vaikeaa lähteä arvioimaan, mikä osa solvaamisesta oli ulkomaista perää, ja mikä kotimaisten nettikokkien aikaansaannosta.

Syitä, miksi venäläinen vaikuttaminen tehoaa Yhdysvalloissa poikkeuksellisen hyvin on useita. Suurimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi nostan yhteiskunnan polarisoitumisen. Kun epäluulo toisella tavalla ajattelevia kohtaan on suuri, on helppoa omaksua propagandasta valikoidut, omaa kantaa tukevat viestit. Viestien lähettäjät ovat harjoitelleet vaikuttamisväyliä huolellisesti. Myös amerikkalainen hyväuskoisuus on vaarallinen tauti. Se on yhdistelmä yhteiskunnan jakautumista ja heikkoa yleissivistystä. Sitä paitsi on helppo uskoa vieraaseen manipulointiin, koska omat yksioikoiset mielipiteet ovat jo valmiiksi propagandan suuntaisia. Vaikuttajatahojen työ on oikeastaan helppoa: tarvitsee vain lisätä vauhtia vallitsevaan trendiin.

Puhutaan ns. Dunning-Kruger -vaikutuksena tunnetusta ilmiöstä, jonka mukaan ”mitä vähemmän osaat, sitä herkemmin yliarvioit kykysi”. Vähäinen yleissivistys on siis omiaan lisäämään omia uskomuspohjaisia käsityksiä.

Blogikirjoituksessa ”V niin kuin valehtelu” (9.1.2017) totesin:

”Pääosassa valheiden levittämisessä ovat toki olleet amerikkalaisten omat valhetehtaat. Kysymys on kombinaatioista, jossa osasina olivat Clintonia vastustaneet amerikkalaisten omat valhemediat, palkatut trollit ja hakkeroijat, ulkovaltojen tiedustelupalvelut, Wikileaksin kaltaiset paljastussivustot ja niin edespäin. Tämän keitoksen osaelementtien painoarvoista voi esittää vain arvailuja.”

Trumpin kannattajakunnan Venäjälle alttiiseen tartuntapintaan on helppoa uskoa. Osa viesteistä oli tilanteeseen (vaalit) sovitettua kertakäyttöroskaa, johon ihmiset tarttuivat. Muistutan mieliin, mitä Donald Trump sanoi kannattajilleen valintansa jälkeisessä kiitoskiertueen puheessaan: ”Olitte rajuja, väkivaltaisia. Huusitte, missä muuri on, ja että haluatte muurin. Huusitte vankilaa, ja että hänet (vastaehdokas Hillary Clinton) on teljettävä vankilaan. Olitte ihan hulluja. Olitte inhottavia ja ilkeitä ja halusitte voittaa, eikö vain? Mutta nyt olette lempeitä, ettekä ollenkaan enää niin pahansuopia, sillä voitimme.”

Viaton pulmunen Donald Trump siinä suoritti täyden irtautumisen propagandaminästään. Harvoin ulkovallan (Venäjän) ja oma etu osuvat näin täsmällisesti yksiin.

Ei ihme, että Helsingin Sanomien toimittaja sanoi eurooppalaisena tuntevansa olonsa kiusaantuneeksi ja tosikoksi (!). Ei siis tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Hesarin jutussa ”Syytekirjelmä avaa Venäjän propagandaa” (Laura Saarikoski/22.2.2018) käsitellään erikoistutkija Robert Muellerin 37-sivuista syytekirjelmää, jossa eritellään Venäjän vaikuttamiskeinoja. Ei ole tarpeellista yksityiskohtaisesti eritellä artikkelissa esitettyjä vaikuttamismekanismeja. Ne olivat joka tapauksessa monipuolisia.

Venäjän strategia oli kaksiosainen. Manipulaatiolla pyrittiin (ja pyritään) vaikuttamaan esimerkiksi vaaleihin halutun tuloksen aikaansaamiseksi. Toinen kanava on tuottaa tietoa, jolla luodaan epävarmuutta ja hajotetaan kansakunnan yhtenäisyyttä.

HS:n toimittaja Laura Saarikoski viittaa mahdollisuuteen, että Suomeen vaikutetaan samalla tavalla: ”Se (Muellerin raportti) on hyödyllistä luettavaa myös suomalaisille, jotka saattavat joutua venäläisten vaikutusyritysten kohteeksi”. Olen vahvasti sitä mieltä – edellä esittämääni viitaten – että suomalaiset eivät usko pajunköyteen läheskään niin herkästi kuin amerikkalaiset. Täysin mahdotonta se ei tietenkään ole, mutta veikkaan, että harhaanjohdetuksi tulee pienen pieni vähemmistö kansalaisista.

Toinen juttu on, että Venäjä ei tuhlaa ruutia kovapäisiin suomalaisiin eikä sillä sitä paitsi ole aihetta kohdella suomalaisia samalla tavalla kuin suurvalta Yhdysvaltain vaalikarjaa. Venäjä on nimennyt Yhdysvallat päävastustajakseen.

Ei ole pitävästi todistettu, että Trumpin vaalikoneisto ja avustajakunta olisivat olleet mukana Venäläisten trollitoiminnassa tai siihen liittyvissä liiketoimissa, mutta epäilykset ovat vahvat: ei savua ilman tulta. Eri asia on sitten, että asioiden juridisesti pätevä todistaminen saattaa olla todella vaikeaa.

Massiivinen mielipidemanipulointi on nykyaikaisilla välineillä nopeaa ja tehokasta. Vastatoimenpiteet ovat olleet vain reagointia tapahtuneeseen. Ennaltaehkäisevät toimenpiteet ovat puuttuneet tai olleet tehottomia. Tähän on oikeastaan vain yksi syy: hyödynsaajia on ollut runsaasti.

Suhteellisuudentaju tulisi säilyttää vaikuttamiskeinoja arvioitaessa. Yhdysvallat on täynnä räikeää suurten yritysten ja järjestöjen rahalla tapahtuvaa lobbausta. Kysymys on vaikuttamisen kulttuurista. Venäjän menestyminen hukkuu tähän kokonaisuuteen ja perustuu kaiken mittaamiseen rahalla. Pesuveden mukana häviää vähäinenkin häveliäisyys.

”Kaikki suvaitsemattomat pitäisi ampua”

Timo Vihavainen on konservatismin Grand Old Man Suomessa tai sitten vain paatunut konservatiivi katsantokannasta riippuen. Myönnän, että minulla on vaikeuksia sulattaa hänen arkkikonservatiivisia näkemyksiään. Silti arvostan hänen valtavaa tietomääräänsä ja kykenevyyttä johtaa asioita toisistaan. Kuten monet älyköt hän tarjoaa aineksia hyvään keskusteluun, joten jyrkkiä tuomioita on turha ruveta jakelemaan.

Tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Kieltämisen kieltäminen” (8.2.2018) hän puuttuu vanhaan mieliaiheeseensa eli liberaalien (suvaitsevaisten) suvaitsemattomuuteen. Tavan mukaan hän lyö ajatuksissaan yli luoden liberaalien ”jyrkästä” asenteesta allegorian neuvostokommunismiin.

Hieman hämmentyneenä panin merkille seuraavanlaisen mielipiteen:

”Ikävä sanoa, mutta tilanne näyttää olevan nopeasti kehittymässä siihen suuntaan, että paluu vaikkapa Neuvostoliiton sensuurioloihin olisi jo parannus sananvapauden kannalta. Kuinkas monta henkilöä (poliisia!) meillä jo valvookaan sanankäyttöä…”. Siis ”meillä”! Liioittelullakin on rajansa!

Keskeinen argumentti on, että kaikkein vapaamielisimmiksi ilmoittautuvat ovat kaikkein suvaitsemattomimpia. Tulee mieleen vanha Arvo Salon murjaisu ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Em. blogikirjoituksessaan Vihavainen toteaa, että ”pikkuhiljaa ja huomaamatta olemme siirtyneet tilanteeseen, jossa kieltoja vaaditaan kaikkialla ja erityisen innokkaita niiden vaatijoita ovat liberaalien nimikkeellä esiintyvät…”

Ja edelleen:

”Olisi kai humoristista vaatia tuon kaikkialle leviävän kieltämisen kieltämistä. Sen sijaan voidaan noudattaa Solženitsynin eettistä ohjetta: älä elä valheessa! Älä anna sensuurin vaikuttaa siihen, mitä sinä sanot ja ajattelet!”

Eli liberaalien kieltopolitiikkaa ei Vihavaisen mielestä kannata yrittää kumota, vaan enemmänkin pitää seisoa oman rehellisen agendan takana.

Pitäisikö sanoa, että vakka on kantensa löytänyt, kun vertaa Vihavaista ja Solženitsynia. En ole oikein koskaan ymmärtänyt Solženitsynin logiikkaa. Hänen kiistaton urotyönsä oli vankileirien saariston ”paljastaminen”, mutta hänen mielipiteensä kirjailijan uran ulkopuolella ovat vähintään omintakeisia. Hän ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, mukaan lukien hänen kannattajansa! Hän ei ollut mikään vapauden lähettiläs, vaikka niin olisi voinut odottaa kirjailijanuran perusteella. Hän oli kiihkokansallinen Putinin ihailija, joka toi mieleen 1800-luvun slavofilian. Solženitsyn muodosti päänsä sisälle kangistuneita kaavoja, joiden mukaan maailman piti järjestyä. Muistan, kuinka hän ennusti, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kun Kekkonen kuolee. Hän projisoi kaavamaisesti oman kovan kohtalonsa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan.

En tiedä tarkalleen kuinka pitkälle Vihavainen hyväksyy suuren mestarin ajatuksenjuoksun.

Vihavainen rinnastaa osan ultraliberaaleista kaiken selittäjistä Alan Sokalin tarjoamaan kuuluisaan esimerkkiin huuhaa-tieteestä. Sokal tarjosi vuonna 1996 täysin kvasitieteellistä tekstiä ”Social Text” -nimiseen julkaisuun ikään kuin vakavana kannanottona. Juttu meni täydestä. Tarkoituksena oli nolata lehti ja se ”tieteellinen” ajatusmaailma, joka lehden kirjoituksiin sisältyi ja joka näkyi erityisesti ranskalaisilla nykyfilosofeilla. Juttu oli täyttä puppua ja Sokal itse paljasti juonensa. Tarkoitus oli osoittaa, mihin joudutaan, kun humanistisiin aiheisiin sovelletaan mitään ymmärtämättä luonnontieteellistä käsitteistöä.

Sokalin tarkoituksena oli taistella erityisesti postmodernia käsitteistöä vastaan. Postmodernissa yhteisesti sovitut merkitykset muuttuvat (vulgäärin esimerkin mukaisesti ruma voikin olla kaunista ja suuret kertomukset pirstoutuvat vaikeasti hahmotettaviksi totuuksiksi). Ilkkujien mielestä postmodernissa oli kysymys aiemmin selvänä pidetyn hämärtämisestä.

Vihavainen viittaa feminismin ylistäjiin esimerkkinä sokalilaisesta postmodernista älyllisestä sekoilusta. Vihavainen mainitsee feminismin tyyppisten suuntausten yhteisnimenä käytettävän käsitettä ”kulttuurimarxismi”. Kulttuurimarxilaisuudella on historialliset juurensa, joka tekee siitä vaikeasti käsiteltävän käsitteen. Vihavainen ottaakin kulttuurimarxilaisuudesta irralleen lopulta vain ehdottomana pidetyn maailmanselityksen: marxilaisittain kysymys ei ollut vain maailman selittämisestä vaan maailman muuttamisesta.

Vihavainen taipuu samaan ehdottomuuteen kuin mistä hän syyttää feministejä. Liberalismi voi tarkoittaa myös sitä, että voi suhtautua väljemmin sukupuolten tasa-arvokysymyksiin tai maahanmuutosta kumpuaviin vastakkainasetteluihin. Ehdottomuus pilaa monen hyvän keskustelun. Hyvässä saattaa olla jotain pahaa, mutta pahassakin jotain hyvää.

”Ehdottomia suvaitsevaisuudessaan” on kuitenkin suhteellisen vähän ehkäpä lopulta suurin piirtein saman verran kuin taistolaisia aikanaan. Itse asiassa nämä kaksi taidetaan sulloa Vihavaisen logiikassa samaan kategorian, vain sukupolviero (60-lukulaiset!) on todettavissa.

Vihavainen: ”Feminismillä on valmis vastaus siihen, miten asioiden pitäisi olla. Neuvotteluja ei kaivata”. Ettei vain Vihavainen pistäisi nyt sanoja vastustajiensa suuhun. Hän projisoi feministit marxilaiseen ehdottomuuteen: sovittelulle ja kompromisseille ei ole sijaa.

Konservatiivit (?) sysätään syrjään ja Vihavaisen sanoin ”tilalle pyrkivät innokkaasti uudet voimat, joiden moraalista ja intellektuaalista tasoa ei voi pitää edeltäjäänsä korkeampina. Joka tapauksessa myös niiden takana on nyt eräänlaista poliittista voimaa, lauman tiivistynyttä tyhmyyttä, joka demokratiassa kääntyy vallaksi”.

Hän moittii uutta ”ehdotonta” opiskelija-aktivismia siitä, että se estää ”edelläkävijämaissa” luennoitsijaa esittämästä ”ns. poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä”.

En kiellä, etteikö tällaistakin ilmenisi: kaikkina aikoina on ollut ehdottoman oikeassa olemisen filosofeja, mutta eikö toisaalta Berkeleyn yliopiston (jota Vihavainen tarkoittanee yhtenä edelläkävijänä) pyrkimykset estää natsisympatioista tunnettujen henkilöiden esiintyminen yliopiston tiloissa ole perusteltavissa. Ainakin natsitunkeutujien suuren esikuvan mukaiset mielipiteet ovat puistattavia.

Olen paljon huolestuneempi ideologisessa oikeistossa esiintyvistä sananvapauden rajoittamispyrkimyksistä Puolassa, Unkarissa ja nyttemmin Tsekissä… ja missä kohtaa ollaan tulossa Itävallassa? Se, kuinka pitkällä Venäjä on Neuvostoliiton tiellä, on sitten oma erillinen casensa.

Näyttää siltä, että Vihavainen pelkää feministien ottavan vallan demokraattisen järjestelmän sisällä. Sama pelko on muuten toisellakin puolella: epäillään, että oikeisto murtaa demokratian puolustajien vastarinnan ja tunkeutuu syvälle kansanvaltaiseen päätöksentekoon.

Sotilaallisen liittoutumisen poliittiset ulottuvuudet

Helsingin Sanomat päätti jo yli 10 vuotta sitten luopua sitoutumattomuudesta Nato-keskustelussa. Koko tämän ajan se on propagoinut Naton puolesta. Siksi olikin yllättävää, että Kari Huhta HS:n merkintöjä palstalla (”Kiukutteleva sotilasliitto”) 16.2.2018 tunnusti Naton läpeensä poliittisen luonteen.

Ei Hesari tietenkään kantaansa ole muuttanut, tulipahan vain Huhdan välityksellä tunnustaneeksi tosiasian, joka on voimassa: Nato on kinastelun pesä. Ulospäin kyllä pidetään yllä ihannekuvaa kaikkineen, mutta todellisuudessa yksimielisyys on haavetta vain. HS:n artikkelissa kiinnitettään huomiota muun muassa Naton uuden päämajarakennuksen viivästyneeseen käyttöönottoon. Seitsemän vuoden jälkeen rakennus ollaan ottamassa vihdoin käyttöön. Tämä on tietenkin vain yksi konkreettinen kysymys, joka on oire jostakin.

Mutta on muutakin.

Huhta toteaa aivan oikein, että päättämässä on 29 keskenään erilaista jäsenvaltiota, joista jokaisella on omat intressinsä. Ajatellaan vaikka Turkkia, Italiaa tai Itä-Euroopan maita. On sanottu, että Suomi kuuluu länteen vasta Natossa. Jäsenistön eripura luo kuitenkin kokonaan toista kuvaa sotilasyhteisöstä.

Kiistaa on sekä vanhojen jäsenmaiden kesken että uusien ja vanhojen välillä. Oma lukunsa on Yhdysvallat, jossa presidentin kannanotot ailahtelevat ja joka luo itsestään epävakaan kuvan.

Eripuraa on myös operaatioiden osalta, joista Huhta mainitsee esimerkkinä koulutusoperaation Irakissa. Sillä välin ”Suomella on ollut jo pian kaksi vuotta sotilaskouluttajia Pohjois-Irakissa, mutta se ei olekaan Naton operaatio”.

Onko jäsenvaltioiden siis luotettava siihen, että kriisin hetkellä voimat kootaan yhteen ja ryhdytään yhteisin ponnisteluin torjumaan vihollista. Epäilen, että näin ei tapahdu. Erimielisyyksien laatu ja määrä voivat toki vaihdella aikojen saatossa – välillä menee paremmin, välillä huonommin. Pelkästään Puola ja Unkari ovat jo riski yhteistyölle. Ne eivät kuulu läntiseen ”liberaali-demokraattiseen perheeseen”. Ne pyrkivät ottamaan kaiken hyödyn läntisistä yhteisöistä, mutta eivät toimi uskottavasti tukeakseen yhteisöjen tavoitteita.

Turkista ei tiedetä, kenen liittolainen se oikeastaan on. Kuuluuko se läntiseen puolustusliitoon (muodollisesti toki kuuluu) vai Venäjän etupiiriin? Se valitsee yhteistyökumppaninsa tilanteen mukaan ja tilanne on monimutkainen. Naton erimielisyydet koskevat elintärkeiksi koettuja kohteita, mm. Ukrainaa ja terrorismin torjuntaa.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota viidennen artiklan sisältöön. Mitä se oikeastaan takaa?

Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään ilman, että eritellään tosiasiallisia keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?

Monet ovat kiittäneet 29.4.2016 julkaistua Nato-selvitystä perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuivat Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä tekijöiden ajatusmaailmaan.

Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Selvityksen tekijät jättävät aiheen erittelyn tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin.

Mitä viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuoto: Suomen erityisedustusto Natossa)?

”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista `tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla´. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.

Huhta toteaa Naton olevan – paisti sotilasliitto – niin myös ennen kaikkea poliittinen järjestö, jonka keskeisiin päätöksiin tarvitaan jäsenmaiden yksimielisyys. Tähän on helppo yhtyä. Sisäpolitiikka ohjaa ulko- ja sotilaspoliittista keskustelua halusimmepa tai emme.

Suomen menestyminen tulevaisuudessa perustuu sopeutumiseen vaihtoehtoisiin olosuhteisiin. Näin se on nähtävä. Kysymys on taitolajista ja vähäsen myöskin hyvästä onnesta. Menestyminen ei voi perustua jähmeisiin ja kaavamaisiin skenaarioihin, joita meille mielellään tyrkytetään. Suomen puolustuksen kivijalka on kuitenkin oma puolustus. Sen varaan rakentuvat diplomaattiset pyrinnöt ja suhteiden rakentaminen. Kokemus, tilannetaju ja vaihtoehtoiset arviot tulevasta kehityksestä muodostavat toiminnan perusteet.