Koulutus on turhaa!

Kumpi on tärkeämpi hyöty koulutuksesta, itse tutkinto pätevyyden osoituksena vai koulutuksen sisältö? Kysymys voi yllättää. Useimmat suomalaiset ajattelevat, että koulutuksen tärkein anti on siinä, mitä koulutuksessa opitaan, mutta soraääniä on esitetty erityisesti anglosaksisesta maailmasta. Entä jos asia ei olekaan niin yksiselitteinen kuin Suomessa yleisesti kuvitellaan?

Tuoreessa T&Y-lehdessä 2/2018 pohditaan tätä problematiikkaa amerikkalaisen Bryan Caplanin teoksen ”The Case Against Education” -kautta. Alaotsake on tahallisen tyrmäävä: ”Why the Education System Is a Waste of Time and Money”. Kirjaa arvioi vanhempi tutkija Hannu Karhunen. Lisään mukaan on omat kokemukseni koulutuksen merkityksestä.

Caplan väittää, että koulutus ei lisää osaamista(!). Caplan ja monet muut käyttävät tässä yhteydessä käsitettä ”signalointi”. Sillä tarkoitetaan, että koulutus/tutkinto kertoo työnantajalle työnhakijan pätevyyden (kapasiteetin) eikä tuo nykyisenlaisena sisällöllistä arvoa (ammattiosaamista) koulutettavalle.

Minkälaista ajatusmaailmaa Caplanin kaltainen oppinut mies edustaa? Hänet on määritetty libertaariksi, joka tässä tapauksessa selkokielellä tarkoittaa oikeistoliberaalia, vieläpä radikaalia oikeistolaista suuntausta. Näistä lähtökohdista ei ole välttämättä yllättävää, että Caplan pitää koulutusta turhana julkisen sektorin rahojen tuhlaamisena: koulutus ei lisää koulutettavan osaamista työmarkkinoilla. Hänen mielestään nykymuotoinen koulutusjärjestelmä on vain ”yhteiskunnan rakentama kallis signalointimekanismi”, kuten Hannu Karhunen kiteyttää Caplanin mallia.

Työnantajalle signalointijärjestelmästä on se hyöty, että se kertoo hakijan tason työmarkkinoilla. Sen avulla työnantajat voivat löytää parhaat työntekijät.

Perimmältään Caplan tuntuu ajavan tavoitetta, että julkisen vallan tulisi lopettaa koulutuksen tukeminen.

Karhunen ottaa esille keskeisen asian, kun hän teroittaa lukijalle, että suurin osa amerikkalaisista menee lukiota muistuttavaan ”high schooliin” eikä Yhdysvalloissa ole selkeää väylää toisen asteen ammatilliseen koulutukseen.

Syynä on se, että amerikkalaisen ajattelun mukaan ihmisille tulee tarjota spesifioimatta laaja-alainen pohja jatko-opinnoille. Mutta toteutuuko tämä? Karhunen toteaa, että amerikkalaisissa yliopistoissa oheistoiminnan (esimerkiksi urheilu) merkitys on suuri. Koulutuksen laatu ja keskeyttäminen ovat myös haasteena, vaikka kärkioppilaitoksissa saavutetaankin huipputuloksia. Euroopassa ammattiin valmistuminen ammatillisista oppilaistoksista on edelleen vahva tahtotila.

Amerikkalaisen Caplanin arvioissa näkyy varmaan koulutusajatuksen erilainen luonne moniin eurooppalaisiin vertailukohteisiin: ammattia ei opita koulunpenkillä. Tosin ajattelu näin kapea-alaisena ei ole relevanttia Euroopassakaan.

Toinen tapa – ja meille luonteva tapa - selittää koulutuksen hyötyjä on ”inhimillisen pääoman teoria”. Sen mukaan koulutus lisää osaamista ja valmiuksia selvitä työelämässä. Parempi palkkakehitys ja suurempi tuottavuus ovat luontevia seurausvaikutuksia. Tutkintopaperi on sitten sinetti osaamiselle.

:::::::::::::

Caplanin perusväite, että koulutus on turhanaikaista sisällön osalta on shokeeraava, koska se - jos väite pitäisi paikkansa - merkitsisi suurta resurssien tuhlausta. Caplan vahingoittaa omalla asenteellaan asiaansa suhtautumalla ylimielisesti koulutukseen ja muiden tutkijoiden päinvastaisin tuloksiin koulutuksen hyödyllisyydestä.

Caplan viittaa 1950-lukuun, jolloin koulutus merkitsi vähemmän kuin tänään ja silti useimmat työllistyivät helposti. Tässäkin voidaan vasta-argumenttina todeta, että Yhdysvaltain taloudellisesti ylivoimainen asema 1950-luvulla varmisti työpaikkojen saannin: koulutuksen ei tarvinnut olla niin spesifistä kuin tänään. ”Lapiohommia” (=suorittavaa työtä) löytyi kenelle tahansa. Tänä päivänä vaatimukset ovat aivan erilaiset. Eri aikakausia ei pitäisi verrata kritiikittömästi toisiinsa.

Caplanin ehdotus koulutuksen rajuista leikkauksista merkitsisi eriarvoisuuden voimakasta kasvua tänä päivänä.

Trumpin ja teekutsuliikkeen Yhdysvalloissa Caplanin ajattelulla on varmaan sosiaalinen tilaus. Asenne tietyillä tahoilla tuntuu olevan, että faktapohjainen tutkimus sivuutetaan ”minusta tuntuu” -vastaväitteillä.

Caplanille riittää sisältöfunktiona työssäoppiminen ja oppisopimuskoulutus. Caplanin ajatuksenjuoksusta voi poimia joitakin hänen huomiotta jättämiä teemoja, kuten tärkeänä pitämäni yleissivistyksen, joka tulee koulutuksen oheistuotteena. Caplan ei ilmeisesti anna arvoa tällaiselle kokonaisvaltaiselle koulutusajattelulle.

Kun Caplan viittaa koulutuksen tehottomuuteen, voidaan tähän tarttua aiheellisesti, mutta ei siinä mielessä, että koulutuksen sisällölliset asiat mitätöidään. Pikemminkin sisältöjä tulisi kehittää eli tehostaa siihen suuntaan, että ne vastaavat työelämän uusiin haasteisiin.

:::::::::::::::::

Ehkä totuus löytyy kahden argumentin (signaloinnin ja inhimillisen pääoman teorian) välistä: tarvitaan ehdottomasti koulutuksen osaamista ja työvalmiuksia lisäävää vaikutusta, mutta myös todistuksen arvoa sinänsä. Painopisteen pitäisi kuitenkin olla selkeästi sisältöjen puolella, sillä muutoin koulutuksen suurta kustannusvaikutusta ei voi perustella. Koulutuksen substanssin kehittämisvaatimus jää koulutuksen järjestäjälle ja rahoittajalle.

Vaikken myönnäkään signaloinnin ”caplanilaista” vaikutusta, voin helposti ottaa esille omasta kokemuksestani valmistumisen yliopistosta siten, että tutkinto ei tue ammattiin valmistautumista (siihen liittyvä auskultointi kylläkin). Työnantaja arvioi tällaisessa tapauksessa signalointityppisesti tutkinnon merkityksen kypsyysnäytteenä. Arvioisin kuitenkin, että omana opiskeluaikanani ”yleistutkintoajattelu” vielä riitti: kaikki opintonsa päättäneet saivat käytännössä työpaikan. Nyt on toisin: sen enempää opiskelun sisältö kuin tutkintonimikekään eivät välttämättä takaa työhön pääsyä.

PS

Tekoälyn laajamittaisen käyttöönoton arvioidaan olevan valtava koulutuksellinen haaste Suomessa. Konsulttiyhtiö McKinseyn mukaan korkeasti koulutetun työvoiman osuus nousee 51 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä (vuonna 2016 se oli 44 prosenttia). Tämä merkitsisi 200 000 uutta korkeasti koulutettua. Epäilen, että asetetuissa tavoitteissa epäonnistutaan, jos tähtäimenä on vain tutkinnon toimiminen kypsyysmittarina. Koulutuksen sisältöjen tulee palvella työtehtävävaatimuksia.

Voimmeko luottaa mediaan?

Reuters-instituutin tekemässä Digital News Report 2018 -tutkimuksessa Suomi pärjäsi hyvin vertailtaessa uutisten luotettavuutta 37 maassa. Kaikista maista Suomessa luotetaan uutisiin eniten. Kotimaista uutismediaa luettiin paljon myös verkossa.

Näyttää siltä, että kansainvälinen kilpailu ei ole kovin suuri uhka kotimaisille medialähteille. Suomen eksoottinen kieli ja joka tapauksessa pieni kielialue olivat omalta osaltaan tukemassa kotimaisen median vahvuuksia. Mutta muitakin syitä kannattaa pohtia. Erityisen luotettavaksi koettiin Yle-Uutiset. Verkossa luotettavuuden kirjo oli monipuolisempi.

Facebookin käyttö uutislähteenä on laskenut, joskin on edelleen suosittu. Esimerkiksi Youtuben merkitys on kasvanut. Toisaalta yli puolet tutkimukseen vastaajista oli hyvin tai erittäin paljon huolissaan verkon totuudellisuudesta, mikä ei tietenkään ole yllätys. Välillä tuntuu, että netissä vallitsee viidakon lait, koska pyritään siihen, että koviten huutavat saavat eniten ilmatilaa.

Joka tapauksessa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verkkouutisista maksavien määrä on kasvanut. Suomessa 18 prosenttia maksaa uutisista verkossa, mikä on huomattavan korkea luku.

Samantyyppistä teemaa käsitteli Suomen Kulttuurirahaston ja ajatuspaja e2:den julkaisema tutkimusraportti ”Suomalaisten identiteetit” 2/4, joka keskittyi siihen onko Suomi niin jakautunut kuin julkisuudesta voisi päätellä.

Yksi mitatuista kohteista oli mediakriittisyys. Reutersin tutkimusta vahvistaen lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä tieto on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Tutkijat saavat saman kohtalon osakseen. Enemmistön mielestä tutkijoiden omat arvot ohjaavat liikaa tutkimusta. Kansalaisten kriittisyys näyttää olevan vallitsevaa riippumatta koulutustasosta.

Mielenkiintoista tässä kaikessa on, että huolimatta mediakritiikistä suomalaiset kuitenkin eniten luottavat esimerkiksi uutisiin, kuten Reutersin tutkimus osoittaa. Saman tyyppinen ajatus tuli mieleen, kun suomalaiset todettiin mittaustulosten perusteella onnellisimmiksi ihmisiksi globaalisti. Myös onnellisuustutkimuksen yhteydessä ihmeteltiin tulosta, kun suomalaiset ovat niin kriittisiä yhteiskuntaa ja elämänpiiriään kohtaan.

Sama tilanne vallitsee monien kansainvälisesti tutkittujen teemojen osalta. Täytyy olla joku yhdistävä selitys. Selittäisin itse tätä paradoksia niin, että kehityksen (ja hyvään tulokseen pääsemisen) edellytys on suuren osan kansalaista tyytymättömyys millä alalla tahansa, vaikka sitten kokonaisuutta arvioitaessa tulos olisikin kansainvälisesti verrattuna loistava. Tyytyväisyyden edellytys on siis kriittinen asenne, joka mahdollistaa kattavan menestyksen.

Yhdysvalloissa ollaan jo aikapäiviä sitten jakauduttu mediakulutuksen suhteen kahtia. Kuunnellaan vain sitä kanavaa, jota halutaan kuunnella ts. imetään uutisia kanavilta, jotka suoltavat omaan poliittiseen ja ideologiseen kantaan soveltuvia uutisia. Näin omat näkemykset vahvistuvat sen sijaan, että suoritettaisiin henkilökohtaista omiin asenteisiin kohdistuvaa faktantarkistusta. Suomessa ei olla edetty tähän suuntaan, mutta merkkejä saattaa olla jo näkyvissä Yhdysvaltain kehityssuunnan seuraamisesta. Internetistä jo haetaan niitä uutisia, joita nimenomaan halutaan nähdä ja kuulla.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat toteaa, että yhtenäiskulttuurin (yksien radio- ja TV-uutisten) aika on ohi. Tämä lienee myös ollut aiemman konsensusajattelun ylläpitämä voima, joka nyt on murenemassa.

On vaikeaa sanoa, onko eripura lisääntynyt, sillä kyllä aiemminkin oli suuria ja korostuneesti ideologisesti värittyneitä eroja ihmisten ja yhteisöjen välillä. Ehkä muutos on siinä, että nyt mielipidekirjo on laajentunut ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. No, tämä on liioittelua, mutta eri yksilöiden ja kansanryhmien lähestymiskulmien kasvanut määrä lienee fakta.

Sitten on vielä ideologisesti värittyneet asennevinoumat. Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalien aikoihin nousi esille ”musta tuntuu” -ajattelun korottaminen perinteisten ns. luotettavien medialähteiden yläpuolelle. Oikeaksi siis haluttiin kokea se, mikä omassa sisimmässä ”tuntui” oikealta. Tällainen ajattelu on sukua samoihin aikoihin esille nousseelle valeuutiskulttuurille, joka viettää edelleen riemujuhliaan koko ajan muuntautuen aikaan sopivaksi.

Olemme Suomessa välttyneet pahimmilta mediassa ilmenneiltä vinoumilta.

Entä voidaanko vanhan yhtenäiskulttuurin uutisointia soveltaa uusiin uutistoiminnan virtauksiin?

Miten olla siis vaihtoehtoinen, mutta samalla luotettava ja monipuolinen tiedon lähde? Tähän moni vastaa, että tarjoamalla moniarvoista uutisointia monipuolisine kommentteineen. Uutisten ja kommenttien erottaminen toisistaan on iso harppaus objektiivisen tiedonvälityksen suuntaan.

Seuraan itse lähes ammattimaisesti eri tiedotusvälineitä sekä sähköisessä että paperimuodossa. Suuressa kuvassa paljastuu isojakin eroja eri tiedotusvälineiden uutisoinnissa. Median omistuspohja on ehkä merkittävin yksittäinen vaikuttava tekijä arvioitaessa median luotettavuutta.

Subprime-lainat, yhtiölainat ja tonttirahastot

Viime aikoina on puhuttu suuren asuntokysynnän aiheuttamasta kuplavaarasta asuntojen hinnoissa (tuntuu miltei ärsyttävältä puhua kuplavaarasta ikään kuin haluttaisiin sanoa, että kysymys on ikuisesta vaarasta!). Tässä yhteydessä on viitattu monesti finanssikriisin tapahtumiin ja erityisesti subprime-lainoihin (subprime = alle priiman). Osin viittaukset ovat oikeansuuntaisia, mutta subprime-lainojen kokonaisuus muodostuu monesta osatekijästä, joista vain osassa on viitteitä nykytilanteeseen Suomessa. Katsotaanpa.

Tässä yhteydessä kannattaa painotta, että Suomella ei ollut osaa eikä arpaa finanssikriisin synnyssä. Olihan meillä varoittavana esimerkkinä oma ”finanssikriisi” 1990-luvun alussa.

Seuraavassa lainaan omaa kirjoitustani ajalta, jolloin pyrin selvittämään itselleni, mistä finanssikriisissä oli kysymys. Oheinen on lainaus omasta kirjoituksestani 15.2.2013 ”Rahamarkkinakriisi – kun pöly on laskeutunut”.

(lainaus alkaa)

”Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes vuosikymmenen ajan ennen kuin saavutti lakipisteen vuonna 2006. Romahdus seurasi viiveellä vuonna 2008.

CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat arvopaperistettujen luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisiin.

Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi ”vastuunsiirtojärjestelmä”. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan, miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset loistavasta bisneksestä, ennen kuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.

Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.”

(lainaus loppuu)

Subprimessa arvopaperistetut lainat elivät omaa elämäänsä ja tuntuivat sijoittajien kannalta houkuttelevilta. Niitä rynnättiin ostamaan suureellisten tuotto-odotusten siivittämänä. Asiat sujuivat hyvin niin kauan kuin asuntojen hinnat nousivat. Hintojen lasku romahdutti koko ketjun.

Pieni- ja keskituloinen asunnonostaja nääntyi 2 (vapaavuodet) +28 (laina-aika vuosissa) -muotoisen lainajärjestelyn alla. Hänellä ei ollut minkään valtakunnnan tietoa, minkä rahoitusketjun päässä lainaosuuksien omistajat olivat. Sijoittajat kaatuivat liian suuriin tuotto-odotuksiin, jotka romahtivat ja samaan aikaan tai hiukan myöhemmin - vapaavuosien jälkeen - lainojen takaisinmaksut räjähtivät vähävaraisen asunnonomistajien käsiin osoittautuen ylivoimaisiksi.

”Subprimen kosketus” vertaantuu tämän päivän kokemukseen Suomessa sen takia, että asuntorakentamisen rahoituspolku ”etääntyy” asunnonostajan ulottumattomiin tai ainakin asunnonostajan täytyy olla erittäin tietoinen rahoitusjärjestelmän kriisiherkkyydestä. Tonttirahastot ja yhtiölainat ovat esimerkkejä ”etääntymisistä”. Asunnon ostajalla ei ole voimavaroja selvittää monimutkaisia ketjuja, joiden toisessa päässä on asunnonostajan rahat (omat tai velkarahat tai näiden yhdistelmä) ja toisessa päässä velkavivutettu rahoituspolku. Polulla miinan astumisen vaara on suuri.

Arvoitukseksi jää voiko potentiaalinen asuntokriisi levitä muuhun talouteen.

Puolueet ja heimot - demokratia ja viidakon lait

Helsingin Sanomat esitteli (6.6.2018) lyhyesti vastikään ilmestyneen Barack Obaman neuvonantajan Ben Rhodesin kirjan ”The World As It Is”, jossa peilataan Obaman presidenttiyttä häntä hyvin läheltä seuranneen avustajan ja kumppanin näkökulmasta.

Obama oli ja on nykyaikaisen liberaalin demokratian läpivalaisema poliitikko, mutta kirjan mukaan hän heitti epäilyn itse noudattamansa politiikan järkevyydestä pian Trumpin valinnan jälkeen. Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” (jolla oli ja on Obaman vankka kannatus) oli virhe. Tuskinpa hän periaatteistaan on luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui Valkoisessa talossa.

Joku populisti voisi tähän sanoa, että vasta Trumpin valinnan jälkeenkö Obama tajusi asioiden oikean laidan? Helppo sanoa!

Liberaalin demokratian kannattajaksi tunnustautuvan kannalta tapahtunut ei ole mitenkään huitaisemalla ohitettava asia, vaan tärkeä periaatteellinen kysymys: se linja, jota Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa on noudatettu kymmeniä vuosia on asetettu yhä useammin kyseenalaiseksi. Monissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta asia on selvä: kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen väitteen mukaan kansakunnalle vahinkoa. Isänmaalisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Osa kansalaisista on ikään kuin alkanut puolustaa tärkeäksi kokemaansa syvälle historiaan ulottuvaa identiteettiä. Demokraattinen puoluekoneisto – välillinen kansanvalta - ei vastaa enää ihmisten tarpeisiin vaan halutaan suoraa yhteiskunnallista reagointia ja osallistumista. Monien liberaalien – mukaan lukien Obama – mielestä tässä on kysymys taantumisesta tribalismiin, heimottumiseen, joka voisi olla demokraattisen koneiston primitiivinen versio. Ainakin Obaman esittämä problematiikka on relevantti ja vaatii vastausten pohdintaa.

On nähtävissä, että ihmiset eivät sittenkään olleet valmiit maailmoja syleilevien edistyksellisten oppien kannattajiksi. Syvältä menneisyydestä johdetun identiteetti-imperiumin vastaisku on nähtävissä kaikkialla maailmassa.

Ideologiset ja poliittiset ääripäät voidaan nähdä seuraavasti:

Jyrkkäreunaisen heimottumisen yhtenä piirteenä voidaan pitää tiukkaa määritelmää, kuka saa kuulua ”yhteisöön”. Liberaalin demokratian radikaalin tulkinnan mukaan taas vapaus on universaali, vallitsee sallivuuden ja vapauden ehdottomuus. Nämä kaksi ääripäätä harvoin toteutuvat sellaisenaan käytännössä, mutta voisivat muodostaa kehikon, jonka kautta liberaalidemokratiaa ja heimoutumista voidaan eritellä.

Itse asiassa edellä esitetty kuvaus on raju yksinkertaistus. Tosiasiassa kansalaiset ovat monissa yhteisöissä jakautuneet useisiin ryhmiin.

Joka tapauksessa liberaalia demokratiaa haastetaan äänekkäästi: huudetaan maailmalle seis! Turhaan tietenkin, mutta tärkeintä on saada oma ääni kuulluksi, kun liberaali demokratia on väitteen mukaan mitätöinyt populististen protestoijien vastalauseita. Populistit ovat saaneet oppositiosta huutaa iskulauseitaan , mutta nyt on tapahtumassa laajalti selvä murtautuminen hallituksiin useissa Euroopan maissa. Suomessa ollaan itse asiassa pisimmällä, koska meillä populistit ovat saaneet osoittaa kyvykkyytensä hallituksessa jo monien vuosien ajan. Tulos on ollut odotettu. Hallitseminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin oppositiosta käsin kivien heittely.

Helppoa ei ole ollut toisellakaan puolella: Obama toteaa Rhodesin kirjan mukaan, että ”ehkä me työnsimme liian lujaa (liberaaleja aatteitamme)” Obaman hämmennys on ilmeinen, kun hänen vahvoiksi kuvittelemansa periaatteet on monilla tahoilla asetettu kyseenalaisiksi : ”Ehkä ihmiset vain haluavat kääntyä takaisin heimoonsa”, jatkaa Obama.

::::::::::::::::::::

Olen itsekin kirjoittanut yhden blogikirjoituksen heimottumisesta, ”Onko heimokulttuuri taantumisen merkki?”. Totesin kirjoituksessa mm. seuraavaa: ”Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.”

Populismin kiinnitin heimottumiseen seuraavalla tavalla: ”Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan, kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet – monien esittämän väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön niitä vaikka heimoiksi.”

Tutkija Shania Määttälä on selvittänyt postmodernin ja heimottumisen yhteyksiä ja toteaa varsin sattuvasti: ”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Edellä kuvattu tapahtumasarja on kestänyt kymmeniä vuosia. Meillä Suomessakin Veikko Vennomon protesti liittyy oleellisesti modernisoitumis- ja liberalisoitumiskehitykseen. Vennamon protesti kantoi aikansa, mutta lopulta lopahti. Sen jälkeen identiteettikeskeisyys on kokenut uuden nousun aivan viime vuosina.

::::::::::::::::

Perimmältään kysymys on demokratian pahoinvoinnista. Heikki Wilenius kirjoittaa tuoreessa Voima-lehdessä (Voima/toukokuu 2018) kahdesta kuuluisasta filosofista ja yhteiskuntatieteilijästä Theodor Adornosta ja Max Horkheimerista, kuinka natsismiin ja kapitalismiin johtaneet kokemukset lannistivat parivaljakon niin, että he kirjoittivat yhteisen teoksen ”Valistuksen dialektiikka” (1944), jossa he väittävät, että valistusajattelu ja siihen liittyvä järjenkäytön ihannointi on vain myytti muiden joukossa. Ennemmin tai myöhemmin valistushaaveet vajoavat takasin sinne, mistä kumpusivatkin: taikauskoon ja myyttiin.

Horkheimer ja Adorno siis viitoittavat jo varhain tietä sille kehitykselle, mikä on tapahtunut viime aikoina, ja joka tässä kirjoituksessa on määritetty taantumiseksi heimottumiseen.

Ei siis mitään uutta auringon alla: demokratiaan ei liity mitään erityistä ja ylevää. Se huojuu kuin mikä muu tahansa hallitsemisen muoto.

Tätäkö olemme todistamassa nyt?

Adornoon ja Horkheimeriin viitaten Wilenius väittää, että ”demokratiaan kuuluu myytti, että se on erilaista kuin perinteeseen tai hallitsijan karismaan perustuva vallankäyttö”. Tosiasiassa Wileniuksen mielestä ”demokratian viime aikainen vajoaminen autoritarismiin on merkki siitä, että demokratia on alastomimmillaan Kim Jong-unia ja Donald Trumpia”. Aika kova yleistys, mutta viime aikojen vallankäytön muotojen sekoittuminen osin tukee Wileniuksen kärjistystä.

Adornon ja Horkheimerin ajattelu johtaa lopulta koko edistyksen asettamiseen kyseenalaiseksi – ainakin siinä muodossa, kuinka sen länsimaissa koemme.

Erään näkökulman luo John Dickinson, joka laajassa The Atlanticin (May, 2018) artikkelissa ”The Hardest Job in the World” antaa ymmärtää, että presidentin tehtävä ei ole sekaannuksen tilassa vain Trumpin takia, vaan ongelman ytimessä on presidenttiyden (tai miksei koko edustuksellisen demokratian tehtävän/oma huomioni) ”mahdottomuus” ylipäätänsä nykyaikana: ”What if the problem isn´t the president – it is the presidency”? Tässä sitä ollaan: johtamisen mahdottomuudessa.

Ylijäämäihmisiä pankissa

Joskus harvoin on pakko käydä pankissa oikein henkilökohtaisesti. Niin minunkin. Tämä tapahtui sattumalta Helsingissä.

Kun ihmisiä valikoituu tai valikoidaan pankkipalveluihin, niin netin päässä olevat ovat tietenkin priima-asiakkaita. Kohtasin nyt sen toisen pään pankin tiloissa. Siellä digitaalimaailman ylijäämäihmiset muodostivat jonon konttorin palvelutiskille.

Konttorissa oli hienot lasiseinät ja niissä ovi. Ihmiset törmäilivät, koska ovi ei erottunut lasiseinästä. Suuri osa ihmisistä oli ohikulkijoita, jotka ”pistäytyivät” pankissa. Ja sitähän kesti….kaksi tuntia?

Sain vuoronumeron, mikä oli 60 numeron päässä palveltavasta numerosta. Henkilökunta oli tavattoman ystävällistä. Heidät oli hyvin valmennettu tähän tehtävään. Toivottavasti pankki korvaa heille heidän kärsivällisyytensä. Ei ollut heidän vikansa, jos palvelu kesti. Mutta ihmetellä voi, miksi digitalisoitunut yhteiskunta oli johtanut tällaiseen tilanteeseen.

”Onko tämä Itäkeskus?” ”Onko tämä Nordean pankkikonttori?” Kysymyksiä tuli ja meni. Vastauksiakin tuli ja meni. Oliko niillä vaikutusta, jäi epäselväksi.

Asetelma oli mahdoton: kiukkuiset ihmiset ovat todistamassa digimaailman logiikkaa. Osa poistuu jonosta kyllästyneenä kuka mihinkin, toiset itsekseen hymyillen, osa sadatellen…..

Paikalle tulee nuori tyttö taluttaen mummoa, jonka hän on löytänyt pankin ulkopuolelta sattumalta. Mummo istutetaan tuolille ainoalle vapaalle paikalle. Mummo avaa lompakkoaan lähes jokaiselle vastaantulijalle ja kysyy ”onko tässä Nordean pankkikortti?”

Joku tulee taas sisään ja poistuu jonosta ennen omaa numeroaan. Joukko ulkomaalaisia viivähtää ovella ja poistuu naureskellen muualle.

Odottaessani tulee kolme poliisia paikalle ilmeisesti jonkun hälyttämänä. Ei tietoa syystä…..

Olin yhtä pankkikokemusta viisaampi.

Voiko Yhdysvallat padota Kiinan vaikutusvallan kasvua?

Amerikkalaisessa The National Interest -aikakauslehdessä May/June 2018 ilmestyi tohtori Paul Heerin artikkeli ”Kennan Goes East”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain Kiinan politiikkaa George F. Kennanin 1940-luvulla luoman patoamispolitiikan (Policy of Containment) näkökulmasta. Koko lehden touko-kesäkuun numero on omistettu ”uusi kylmä sota” -teemalle. Kennanin ideana oli padota Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä diplomaattisin keinoin. Heerin mielenkiinto kohdistuu siihen, voiko aikoinaan kylmän sodan aikana noudatettua Neuvostoliittoon kohdistunutta patoamispolitiikkaa soveltaa Kiinaan. Näkökulma seuraavassa on siis selvästi USA-keskeinen. Mikä mies oli George F. Kennan?

George F. Kennan (1904-2005) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon. Kennanin pettymykseksi hänen diplomatiaan perustuvaa patoamispolitiikkaa ei otettu kylmän sodan aikana sellaisenaan Yhdysvaltain politiikan ohjenuoraksi, vaan siitä toteutettiin sotilaallinen versio. Kylmän sodan sodanuhka molemmin puolin perustui tähän sotilaalliseen uhitteluun, joka pääsi vallalle.

Pitkän elämänsä aikana Kennanilla oli mahdollisuus nähdä valtasiirtymät ja monien ennustustensa toteutuminen. Toki erehdyksiäkin sopi joukkoon. Kennan pysyi aktiivisena maailman tarkkailijana koko elämänsä ajan.

Containment-politiikkaa ei sovellettu Kiinaan. Kiina ei ollut Kennanin Moskovan palvelun aikana strategisesti tärkeä valtio, saati uhka. Kennan itse arveli Kiinan sortuvan Neuvostoliiton paineen alla. Kennan kannatti USA:n pysymistä irti Kiinan sisällissodasta (1946-50) ja varoitti perimästä Ranskan Indo-Kiinan sodan ongelmia. Kennan kannatti myös miehitysjoukkojen vetämistä pois Koreasta.

Kaiken kaikkiaan Kennan ei suostunut pitämään Neuvostoliiton mahdollista dominanssia Itä-Aasiassa sellaisena uhkana Yhdysvalloille kuin miksi se koettiin USA:n ulkopolitiikassa. Japani oli ainoa maa, jonne USA:n kannatti sijoittaa joukkoja. Korean sota kuitenkin sitoi Yhdysvallat Itä-Aasiaan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kylmän sodan aikana oli yksi syy, miksi containment-politiikka ei tarvinnut Kennanin mielestä soveltaa Aasiassa: sieltä puuttui vahva, yhtenäinen kommunistinen voimatekijä. Kiinan kommunismia Kennan ei pitänyt potentiaalisena uhkana. Ratkaisevaa oli, että Kiina ei kuulunut Neuvostoliiton etupiiriin. Kuitenkin Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat sitoutui Kennanin varoituksista huolimatta patoamispolitiikkaan Kaakkois-Aasiassa.

Paul Heerin mielestä Kennan aliarvioi Kiinan potentiaalin. Kennan suhtautuikin aluksi lyhytnäköisesti Kiinan kasvavaan voimaan. Kennan perusteli Kiinan jättämistä containmentin ulkopuolella sillä, että Kiina ei ollut uhka vaan pikemminkin osoitti yhteistyöhalua. Niinpä Kennan ei laskenut Kiinaa globaalien valtakeskusten joukkoon, joita oli hänen mielestään viisi: USA, Iso-Britannia, manner-Eurooppa, Japani ja Venäjä.

Kuitenkin Kennan muutti mielensä 1960-luvun vaihteessa ja ehdotti Kiinan tien katkaisemista valta-asemiin. Kennan: ”on elintärkeää USA:n intressien kannalta pystyttää raja-aidat Kiinan pyrkimyksille, joita voitiin luonnehtia senaikaiseksi kiinalaiseksi imperialismiksi”. Näin Kennan asettui tukemaan Kiinan kohdistuvaa containmentia hiukan Neuvostoliiton vastaisen patoamisen tapaan.

Kennan oli käytännössä jo 1960-luvulla suurin piirtein samoilla linjoilla Aasian politiikassa kuin mitä Yhdysvallat on nyt noudattamassaan Kiinan-politiikassa: tarkoituksena on tasapainottaa tilannetta Itä-Aasiassa. Kiinan vaikutusvallan kasvua pyritään hillitsemään, mutta tänä päivänä voidaan jo kysyä pystyykö edes Yhdysvallat voimavaroineen suitsimaan Kiinan vaikutusvallan kasvua. Yhdysvaloilla on nykyisin kymmeniä tuhansia sotilaita turvaamassa etujaan Itä-Aasiassa. Vielä 1960-luvulla Yhdysvalloilla oli maailmanlaajuisesti yli 1000 tukikohtaa ja nykyisinkin sillä lienee noin 700 tukikohtaa. Olenkin joskus sanonut, että perinteisen – ja jo hiipuneen - eurooppalaisen kolonialismin sijasta Yhdysvallat on harjoittanut ”tukikohtaimperialismia”. Se on kattanut Vladimir Putinin ja hänen edeltäjiensä suureksi ärtymykseksi koko maailman tiheällä tukikohtaverkostolla.

Tämän hetken mielenkiintoisin arvailujen aihe on, miten Donald Trump suhtautuu amerikkalaisten joukkojen määrään maailmalla. Trump on korostanut kunkin kansakunnan omaa vastuuta. Edessä voi olla suuria, ennalta arvaamattomia muutoksia. Sotilaallisten tyhjiöiden on ollut tapana täyttyä.

Puoluekenttä uusiksi

Suomen puoluekenttä on ollut kymmeniä vuosia suhteellisen vakaa. Tosin meilläkin on ollut esiin työntyviä uusia voimia, kuten tpsl ja smp olivat aikoinaan, mutta pääosin puoluekenttä on pysynyt staattisena. Maailmansodan jälkeen vanhat kansanliikkeet hallitsivat maata. Näitä olivat sdp, maalaisliitto-keskusta, kokoomus ja skdl.

On kuitenkin väärä käsitys, jos katsotaan, että muutoksia ei ole lainkaan tapahtunut. Vanhoista mahtipuolueista skdl hiipui vasemmistoliitoksi ja sdp:n sisäisestä jaosta syntynyt tpsl kuoli kokonaan pois. Uutena voimana läpimurron teki 1980-luvulla vihreä liike, joka haastoi suuret puolueet.

Smp:n perillinen, protesti- ja populistipuolue perussuomalaiset nousi 2010-luvulla hallitukseen valtavan kannatusnousun saattelemana. Puoluekenttä järisi Timo Soinin liikkeen murtautuessa läpi politiikan staattisten voimien.

Vakiintuneita voimia ovat viime vuosikymmeninä olleet pienpuolueet rkp ja skl/kristillisdemokraatit. Kokoomuksen muutokset ovat olleet pieniä eivätkä sdp:n ja keskustan muutoksetkaan järisyttäviä. Kannatuslaskut ovat korvautuneet kannatusnousuilla. Se oleellinen muutos on tapahtunut, että nykyisin on vaikea puhua ”suurista puolueista”, on pakko puhua keskisuurista puolueista. Puoluekenttä on siis aiempaa pirstoutuneempi. Nyt alkaa olla tavanomaista, että vain yksi puolue yltää 20 prosentin kannatukseen.

Viimeaikaiset muutokset ovat syöneet vasemmiston kannatusta. Tulihan meille työväenpuolue kokoomus ja sen myötä työväenpresidentti. Perussuomalaiset ilmoittivat olevansa työväenpuolue ilman sosialismia. Paitsi iskulauseissa niin myös käytännössä yhteiskunta on sosiaalidemokratisoitunut.

Sdp:n ja vasemmistoliiton oppositioasema on pysäyttänyt vasemmiston alenevan kannatuksen ja molemmat ovat tänään tyrkyllä seuraavaan hallitukseen kumpikin omalla tavallaan.

Puoluekentän meidän oloissa levoton liikehdintä ja puolueiden ulkopuoliset poliittiset voimat ovat saaneet jalansijaa ja huojuttaneet edustuksellisen demokratian perustuksia, ei järisyttävästi, mutta kuitenkin siinä määrin, että jännityksellä voi jäädä odottamaan seuraavia muutoksia.

Poliittinen järjestelmä on aiempaa herkempi muutokselle ja nimenomaan äkilliselle muutokselle. Vastapainoksi poliittinen järjestelmä Suomessa toimii - taloustieteestä tutun – automattisen vakauttajan tavoin ja vaimentaa iskut itse järjestelmän perustuksia kohtaan. Muualla maailmassa tempoilevat muutokset lyövät läpi herkemmin, joka ei vakauden kannalta ole hyvä tilanne.

Paljon on puhuttu nykymuotoisen edustuksellisen demokratian vanhentuneisuudesta. Tarvitaan välittömämpiä vaikutusmahdollisuuksia kansalaisaloitteiden tai kansanäänestysten tapaan. Mutta nekään eivät riitä. Kansalaisten tahtotila heijastaa halua vaikuttaa asioihin suorempaan. Järjestelmän tulisi siis muuntua vastaanottavaisemmaksi muutostarpeille. Kysymys on paitsi sisällöistä, niin ennen kaikkea vaikuttamisen muodoista. Uusi Liike Nyt voi toimia laboratoriona tällaiselle vaikuttamiselle, jossa kansanedustajat ovat yksilöitä ja yhteistyö tarkoittaa itsenäisten kansanedustajien liittoutumista. Jotain tässä on sellaista, mikä epäilyttää asioiden käsittelyn sujuvoittamisen näkökulmasta. Epäonnistuminen ”yksilöiden liittoutumisen” (vrt. puoluekuri) toteuttamisessa voi johtaa autoritaarisiin ratkaisuihin, kun ihmiset kyllästyvät loputtomiin neuvotteluihin.

Yksi suuri muutos sekä meillä että muualla on ollut, että liberaali demokratia on joutunut ahtaaseen rakoon autoritääristen tai populististen voimien puristuksessa. Liikehdintä on eri tasoista eri maissa, Etelä-Euroopassa suurta, pohjoisessa vähäisempää. Vakaus kuvaa suomalaista poliittista kulttuuria ainakin yleisellä tasolla.

Autoritaarisuuden kasvu ilmenee mm. johtajavaltaisuuden kasvuna, vaikka poliittinen järjestelmä todellisuudessa tai näennäisesti olisikin demokraattinen. Moni kaipaa tapahtumien vyöryssä suurta johtajaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten tehdään! Trendi on aivan ilmeinen. Politiikkaan erityisesti somessa liitetty sumpliminen, lehmänkaupat ja likaisuus ovat tehneet valitettavasti tehtävänsä, suurimmaksi osaksi virheellisin argumentein.

Joka tapauksessa puoluepolitiikka on saamassa varjorakenteita, jotka syövät perinteisen puoluekentän uskottavuutta. Meillä Suomessa on vaikea arvioida Liike Nyt -ryhmän tulevaisuutta, mutta mielenkiintoinen muutos on ollut kunnallispolitiikassa jo aiemmin syntyneiden ”meidän kunnan puolue” -tyyppisten ryhmien orastava siirtyminen Liike Nyt -ryhmän osaksi. Uudesta voimasta on ikään kuin syntynyt erillisryhmien ”kattojärjestö” tai sellaiseksi Liike Nyt ainakin pyrkii. Vaikeaa tästä on enempää sanoa tässä vaiheessa.

Kokoomuksessa on nähtävissä oikeistosiiven tarve profiloitua erilleen muusta puolueesta. Tämän tyyppinen muutos on vaikuttanut taustalla jo jonkin aikaa, mutta kokoomus on onnistunut suoristamaan rivinsä. Soten myötä muutosvoimat ovat saaneet lisää energiaa. Hajoamisesta ei kuitenkaan voida puhua.

Kaikki edellä kuvattu oikeastaan ilmentää oikeistovoimien ja toisaalta siitä erillään olevan konservatiivisen siiven läpimurtoa poliittiseen kenttään. Meillähän keskustavoimat (keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto) ja liberalismi ovat olleet hegemonisessa asemassa.

Entä miten globaalit voimasuhteet ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet puoluekenttään? ”Lännettyminen” (tai uussuomettuminen) on syönyt aiemman käsitteen ”suomettuminen”, joskin kysymys on eritaustaisista poliittisista voimista. Varsinkin kokoomus liputtaa länsiorientoutumisen puolesta voimakkaasti. Samaan aikaan Venäjä-suuntautuneisuus on dramaattisesti heikentynyt puoluekentässä viimeisten 50 vuoden aikana. Silti suomettumisen leimakirves heilahtaa helposti, jos porvarillistuneessa Suomessa joku puolustaa Venäjän näkökulmaa. Juuri nyt on meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun Euroopassa populistiset ja autoritääriset voimat ovat ilmoittautuneet enemmän tai vähemmän Venäjä-mielisiksi. Meilläkin perussuomalaiset ovat osoittaneet oireilua Venäjä-ymmärryksen suuntaan. Tämä paradigman muutos on yksi niistä siirtymistä, joita kannattaa seurata.

Hallituksen muodostamiseen uudet poliittiset voimasuhteet vaikuttavat siten, että enemmistöhallituksia on vaikea muodostaa kahden tai kolmenkaan johtavan puolueen varaan. Suuria puolueita ei enää ole. Onpa yhä useammin tullut mieleen, onko Suomessa valmiutta skandinaavistyyppiseen vähemmistöhallitukseen. Vaatii hyvin edistynyttä poliittista kulttuuria olla kaatamatta vähemmistöhallitusta pieniin asioihin.

Vasemmisto-oikeisto jakaumaa on vaikeampi todentaa kuin aikoihin, koska vasemmistoksi voidaan lukea melko yksiselitteisesti vain vasemmistoliitto ja sdp, mutta vihreät on jo rajatapaus. Kuitenkin hiukan yleisemmällä tasolla vihreät on keskustasta vasempaan oleva puolue. Joitakin vasemmistorippeitä on myös muissa puolueissa. Kaikkiaan vasemmiston kannatus on viimeisten galluppien myötä asettunut arvioni mukaan johonkin 40 ja 45 prosentin välimaastoon. Porvaririntama on kuitenkin vahvistunut niin, että on vaikea kuvitella, että Suomen syntyisi vasemmistohallitus.

Nationalismi ja siihen sisäänrakentunut maahanmuuttajakielteisyys on muokannut maaperää uusille populistisille liikkeille ympäri Eurooppaa. Meillä Suomessakin on saatu tartunta. Nationalismi on irtaantunut terveestä isänmaallisuudesta ja muuttunut etnisiä ryhmiä poissulkevaksi aiheuttaen mielipiteiden polarisoitumista ihmisten kesken.

Eriarvoistuminen on monissa suhteissa (tuloerot, väestön ikähaitari ja huoltosuhteen heikkeneminen, työttömien ja työllisten polarisoituminen, koulutettujen nuorten kansainvälistyminen/vähän koulutettujen alueellinen ja sosiaalinen paikallaan pysyminen, kantaväestön muuttotappio, hyvinvointikonsensuksen heikkeneminen, aivovientiproblematiikka, työllisyysasteen riittämättömyys) on lyönyt läpi koko kirjolla. Vaikutukset poliittisiin mielipiteisiin ovat osin hämärän peitossa. Ne kuitenkin omalta osaltaan muokannevat poliittista kenttää.