Shoigun loitsut - onko Suomen turvallisuusympäristö muuttunut?

Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigu katsoi aiheelliseksi varoittaa Naton kasvavasta sotilaallisesta toiminnasta Euroopassa heinäkuun lopulla.

Shoigun puheessa kysymyksessä oli yleiskatsaus vallitsevaan sotilaspoliittiseen tilanteeseen. Keskeisenä kohteena oli Naton vahvistuminen Venäjän rajoilla. Tässä yhteydessä Shoigu viittasi myös Suomen ja Ruotsin kumppanuuteen Naton kanssa.

Mitä Shoigu tarkalleen ottaen sanoi Suomea koskien? Ohessa lainaus Ilta-Sanomien mukaan.

”Naton sotilaskiintiöiden kasvattaminen jatkuu liiton ulkopuolisissa maissa Itä-Euroopassa. Vuodesta 2014 niiden määrä on kasvanut kahdesta tuhannesta 15 000 sotilaaseen.

Vuoden alusta on suoritettu yli 100 harjoitusta, joihin on osallistunut jopa 80 000 sotilasta. Samaan aikaan vuosittain pidettäviin sotilasharjoituksiin osallistuvien määrä on kymmenkertaistunut viidessä vuodessa.

Yhdysvaltojen avulla Eurooppaan on perustettu viisi kyberoperaatioiden keskusta: Suomeen, Viroon, Puolaan, Saksaan ja Ranskaan.

Suomen ja Ruotsin sotkeminen Naton rakenteisiin herättää huolta. Toukokuussa allekirjoitettu sopimus edellyttää niiltä täysimittaista osallistumista allianssin harjoituksiin, ja sen ansiosta Suomi ja Ruotsi saavat oikeudet käyttää harjoituksissa Naton ohjausjärjestelmiä. Nato saa puolestaan esteettömän pääsyn maiden aluevesille ja ilmatilaan.

Tällaiset toimenpiteet lännessä johtavat vallitsevan turvallisuusrakenteen rapautumiseen maailmassa, synnyttävät entistä suurempaa epäluottamusta pakottaen meidät vastatoimiin.”

Tätä puhetta on Suomessa selitetty joko niin, että se ei sisältänyt mitään uutta tai toisaalta niin, että uuttakin oli. Tarkennan seuraavassa, mitä muutokset (tai muuttumattomuus) merkitsevät.

Tavan mukaan puolustusministeri Niinistö omaksui roolin, jossa painotettiin, että mitään uutta ei esitetty. Lisäksi Niinistö halusi korjata pari kohtaa Shoigun puheessa: Helsingin hybridiosaamiskeskus näytti muuttuneen kyberosaamiskeskukseksi, jolla on yhteydet Yhdysvaltoihin ja toiseksi Shoigu näytti sotkevan Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain keskinäisen toukokuisen aiejulistuksen Naton isäntämaasopimukseen (2014).

Nämä virheet ovat tosiasiassa vain sivujuonteita puheessa. Oleellista on, että Shoigu puhui yleisemmällä tasolla sotilaallisesta tilanteesta ja sen huolestuttavuudesta. Puheessa Suomi selkeästi liitettiin tähän huoleen. Uutta Shoigun puheessa oli, että hän ei esittänyt vastatoimia pelkästään Suomen Natoon liittymisen varalta vaan jo kumppanuuteen perustuvien syiden takia.

Olen omissa kirjoituksissani korostanut, kuinka Suomi määrätietoisesti on edennyt kohti syvempää Nato-yhteistyötä. Lopulta ollaan niin lähellä, että Nato-kumppanuutta eri muodoissaan on vaikea erottaa jäsenyydestä. Shoigun puheenvuoron yksi tarkoitus oli informoida, että Venäjä ei suhtaudu tähän välinpitämättömästi.

Suomessa on tehty systemaattisia ratkaisuja Nato-yhteistyöhön liittyen samalla kun meillä on vakuutettu, että kansalaisten suuren enemmistön kielteistä Natoon liittymiskantaa ei lähdetä murtamaan.

Mitä johtopäätöksiä Shoigun puheesta voi vetää? Puhe on liitetty mm. seuraaviin eduskuntavaaleihin ja Venäjän sisäisen tilanteen kehittymiseen. Tällainen ”siirtoajattelu” ei erityisemmin vetoa minuun.

Shoigu puhui tehtävänsä velvoittamana.

Sittemmin samaa teemaa jatkoi Venäjän asevoimien Krasnaja Zvezda -lehti. Lehti antaa ymmärtää, että Suomen ja Ruotsin nykymuotoista ”puolueettomuutta” on vaikeaa erottaa täydestä Nato-jäsenyydestä.

Kaiken kaikkiaan Venäjä halunnee pitää maidemme väliset suhteet hyvinä. Venäjän Suomen suurlähettilään Pavel Kuznetsovin tuore puheenvuoro, jossa hän sanoi, että Venäjä arvostaa Suomen liittoutumattomuuspolitiikkaa lienee edustavin Venäjän puheenvuoroista. Itse olen edustanut kantaa – Shoigun puheista täysin riippumatta – että sotilaallisen yhteistyön jatkuva lisääminen Naton kanssa tendenssimäisesti ei vakauta Suomen turvallisuusympäristöä. Nato-kumppanuuden jatkuva syventäminen luo kitkaa muutoin kohtuullisiin Venäjä-suhteisiin.

:::::::::::::::

Elokuussa presidentti Niinistö tapaa Putinin. Silloin saataneen – ainakin julkisuudessa - vakuutuksia, että suhteet Suomen ja Venäjän välillä eivät ole muuttuneet. Kysymys onkin ”toisen tason” jännitteiden lisääntymisestä. Olisi toivottavaa, että presidentti Niinistö pystyisi keskittymään suhteiden hoitoon ilman jatkuvaa kansainvälisen jännitteen lisääntymistä.

Helsingin ”huippukokouksessa” avautui ikkuna käynnistää liennytysprosesseja eri politiikan alueilla. Mitä tapahtui? On vaikeaa sanoa, missä on päästy eteenpäin, koska varsinkin Trumpin lausuntoihin ja diileihin on niin heikko luottamus missä tahansa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Sekä demokraatit että republikaanit saavat pelätä, mitä hölösuinen presidentti päästää suustaan. On ollut pakko ottaa etäisyyttä presidentin vaihteleviin lausuntoihin ja kääntää niitä jälkikäteen Yhdysvaltain perinteisen linjan mukaisiksi.

Presidentin suureen egoon perustuva trumpilainen, diilipohjainen lähestymistapa ei sovellu suurvaltojen keskinäisten sopimusten solmimiseen, koska sopimusten hinta jää helposti muiden maksettavaksi. Omien kannattajien viihdyttäminen ei riitä päätösten perustaksi.

Niinistön ja Putinin on siis vaikeaa rakentaa mitään kestävää huippukokouksen tulosten pohjalle.

Seepran raidat – hyvän ja pahan raidat

Timo Vihavainen kirjoittaa tuoreessa blogissaan (20.7.2018) Venäjästä, kuinkas muuten. Kirjoitus on otsikoitu ”Jättiläisen paluu”. Vihavainen pohtii polveilevaan tapaansa Venäjän suuruuden olemusta, ihmisten suhtautumista siihen sekä idässä että lännessä.

Hän panee merkille, että ihmiset, jotka ovat takavuosina pilkanneet Venäjää pienuudesta, ovat muuttaneet mielipidettään. Syntyi kuva maailman pienimmästä jättiläisestä. Ääni on nyt toinen kellossa: Venäjä on uhkaava suurvalta, jota ns. asiantuntijat analysoivat ristiin rastiin kannanotoissaan. Niiden keskeinen sisältö on, että Venäjän karhu on herännyt ja vaatii huomiota osakseen tai…..

Kaukana takanapäin ovat ajat, jolloin johtavat poliitikot vertasivat Venäjää Hollantiin pelkästään kansantalouden kokoa ajatellessaan.

Kirjoituksen loppupuolella on pari kappaletta, joihin haluan kiinnittää huomiota. Vihavainen toteaa, että ”hyväksyn …… kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.”

Ja edelleen:

”Sivumennen sanoen, George Lucas (?), maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.”

Vihavaisen ajatustavan voisi nimetä kliiniseksi historiankirjoitukseksi. Olenko samalla kannalla? Katsotaanpa.

Vihavaisen esille ottamaan problematiikkaan törmää moni kirjoittaessaan yhteiskuntafilosofisista aiheista. Usein muodostamme jostakin historian henkilöstä tai teemasta möykkymäisen kuvan, jonka perusteella sitten tuomitsemme tai ylennämme kohteen. Vihavainen haluaa nähdä asian monipuolisemmin, sanokaamme ”konfutselaisessa hengessä”: hyvässä on jotain pahaa ja pahassa on jotain hyvää.

Olen itse kirjoittanut Vihavaisen ajattelun sukuisesti erään kirjoituksen natsi-Saksan hyvinvointivaltiosta. Tässä on monien mielestä se paradoksi, että pahan valtakunnassa ei voi olla hyväksi miellettyjä osiota. Kuitenkin diktaattorit läpi historian ovat halunneet kansalle hyvää (poliittiset vastustajat ovat sitten asia erikseen).

Hitler ja Stalinkin pystyttivät omat ideaalina pitämänsä yhteiskunnat. Hitler järjesti täystyöllisyyden, rakensi moottoritiet ja antoi ihmisille sen aikaiseen tasoon nähden runsaat lomaoikeudet. Jos en väärin muista, niin Stalinin toimeksiannosta, 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa otettiin käyttöön viisipäiväinen työviikko (josta tosin sodan uhatessa 1930-luvun lopulla luovuttiin).

Diktaattorin suurin tuki tai turva on yhteen muottiin valettu kansalaismielipide. Liikumme vaarallisilla vesillä, sillä ne keinot, millä diktatuurissa luodaan yhtenäinen kansa eivät kestä päivänvaloa. Hitlerin Saksakin ajautui 1930-luvun lopulla konkurssin partaalle, josta lopulta vain sota – toinen katastrofi - tarjosi ulospääsytien.

Tekevätkö siis hyvät teot pahasta diktaattorista paremman? Yksi tapa on valita Vihavaisen inhorealistinen näkemys: tuodaan hyvä esille sellaisena kuin sen koemme ja tuodaan paha esille sellaisena kuin sen koemme.

Vihavainenkin joutuu selittelemään näkemystään: valitessaan linjansa (tuon edellä mainitun kaksi- tai monisuuntaisen ajattelun) hän altistuu väärin ymmärtämisen vaaralle: ihmiset ajattelevat, että siinä se ”piilositä tai piilotätä” taas kirjoittelee. Itselleni tuli mieleen kirjoittaessani natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunnasta, että täystyöllisyys johtui enemmän kuin moottoriteiden rakentamisesta siitä, että naiset komennettiin hellan ääreen kotiin. Kysymys ei siis ollut mistään modernista hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoversiosta vaan patriarkaalisesta konservatismin sovelluksesta. Sama se, sanoo moni: suuri osa ihmisistä hyväksyi käytännön toteutuksen 1930-luvulla.

”Hyvällä” on kuitenkin hintansa. On hyvin vaikeaa loppuun saakka hyväksyä yksinkertaistettuja yhteiskunnallisia tai ideologisia ”seepran raitoja” vaikkapa natsi-Saksaa koskien. Hyvää ei voi erottaa pahasta. Voi synnyttää kuvan, että asiat hoidetaan oikein, koska vastustajia on niin vähän, mutta pelon avulla voi hallita, vaikka näennäisesti vallitsisikin demokratia.

Monissa diktatuureissa (tai lievemmin muotoiltuna autoritaarisissa yhteiskunnissa) hyväksi arvioitu on pakotettua politiikkaa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nyky-Puola tai Viktor Orbanin Unkari. Kumpikaan ei ole liberaali demokratia. Mielipiteen ja sananvapautta kaventamalla ja muilla kansalaisvapauksia rajoittavilla toimenpiteillä on kavennettu länsimaisen liberaalidemokraattisen yhteiskunnan periaatteita. Oletus on ilmeisesti, että kunhan kansantalous kasvaa niin suurin osa ihmisistä alistuu henkisiin ja fyysisiin rajoitteisiin.

Juuri kukaanhan ei halua olla pahan puolella ainakaan tietoisesti. Jos valitsee totuuden esiin kaivamisen sellaisenaan saattaa joutua moraalisten ongelmien keskelle. On pakko nähdä jotain hyvää Donald ”seepra” Trumpissa vaikka muutoin olisikin sitä mieltä, että miehen politiikka on täyttä sutta. Trump on liberaalin demokratian (varauksin) versio ”seepran raidoista”. Hänhän on meidän läntisen maailmanjärjestyksen puolella, hän on ”meikäläisiä”. Mutta ei hän kuitenkaan ole. Hänestä ei tahdo saada otetta, sillä tilaisuuden tullen (ja niitä tulee usein) hän pilkkaa demokratiaa.

Palatakseni vielä alun Venäjä-teemaan voidaan todeta, että Venäjäkin on monitahoinen valtiokokonaisuus, jossa tärkeintä on nähdä Venäjän eri puolet, ”eriväriset raidat”, eikä pelkästään tuomita tai ylistää . Kysymys on siis Venäjän käyttäytymisen erittelystä olipa se hyvää tai pahaa. Tätä periaatetta olen pyrkinyt – varauksin - noudattamaan niin kuin nähdäkseni myös Timo Vihavainen. En voi kuitenkaan välttää lausumasta ”lopullista tuomiota”: johtopäätökseni tämän polveilevan johdattelun jälkeen on, että systemaattisestikaan toteutettu hyvä diktatuurissa ei voi kumota demokratian pelisääntöihin kohdistuvia tahallisia laiminlyöntejä. Kokonaisuus ratkaisee.

::::::::::::

Olen julistautunut liberaalin demokratian kannattajaksi. Onko syytä itsekritiikkiin seepran raitojen valossa?

Onko länsimainen liberaali demokratia ihmisten hyväntahtoista viekoittelemista yhteisen konsensuksen taakse? Järjestelmän kapinalliset ovat tämän päivän populisteja, jotka haluavat eroon näennäisesti kansan päättämistä, mutta tosiasiassa – kuten he käsittävät - hegemonisen eliitin muotoilemista säännöistä.

Varsinkin tässä viime mainitussa tapauksessa valkoiset ja mustat raidat vaihtelevat ”hyvyydessä ja pahuudessa” sen mukaan, kuka esittää arvion. Terve epäily oikeasta ja väärästä on parasta säilyttää riippumatta aiheesta.

Yle vastaan poliitikot ja populistit

Demokraatissa oli 19.7.2018 erinomainen Atte Jääskeläisen haastattelu sananvapaudesta ja monista muista tämän päivän mediaa konkreettisesti koskettelevista aiheista (”Ylen jättänyt Jääskeläinen kertoo nyt, kuka painosti ja ketä ja voiko PS vallata median”).

Referoin ohessa haastattelua, mutta myös kommentoin soveltuvin osin.

Jääskeläistä ei voi pitää tietenkään totuuden torvena, mutta käytyään kovan koulun tehtävässään vastaavana päätoimittajana Ylessä hänen sanoillaan on painoarvoa. Ainakin Jääskeläisen analyysi tarjoaa keskustelulle hyvän pohjan.

Lehti toteaa, että Jääskeläinen-kohun taustalla oli ”pääministeri Juha Sipilän (kesk) ja Ylen välinen Terrafame-kohu monine käänteineen”. Kyllähän siinä oli laajemmin kysymys koko median asemasta vallan välineenä ja kohteena. Yksityiskohtiin en tässä asiassa mene, vaan keskityn periaatteellisempiin asioihin, kuten Jääskeläinenkin ko. haastattelussa.

Atte Jääskeläisen kaudelle Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johdossa sattui muun muassa perussuomalaisten jytky ja puolueen Yleisradiota kovasanaisesti arvostelleiden kansanedustajien nousu Ylen hallintoneuvostoon. Samalla Ylen vuodesta 1947 toiminut hallintomalli osoitti rakoilemisen merkkejä. Tämän ns. Lex Jahvetin mukaan kaikki olennaiset yleisradiota koskevat linjaukset tehdään eduskunnassa. Päätösvalta on siis eduskunnalla, ei hallituksella.

Vain pari kertaa hallituksen taholta on ”rangaistu” Yleä supistamalla tai jäädyttämällä sen budjettia.

Jääskeläinen toteaa, että ”populistiset puolueet kansainvälisesti haluavat politikoida koko medialla, erityisesti yleisradioyhtiöillä, ja kyseenalaistaa niiden roolin”. Hän maalaa pirun seinälle ja näkee uhkakuvan, joka on toteutunut Unkarissa ja Puolassa.

Myös Suomessa perussuomalaiset halusivat rangaista Yleä vaatimalla Yleisradion rahoituksen alentamista. Sittemmin päädyttiin Yle-veroon. Nyt pahin Ylen vastainen vimma on laantunut.

Viime kädessä kysymys oli poliittisen vaikuttamisen torjumisesta Ylessä. Jääskeläinen - ainakin omasta mielestään - taisteli tämän tavoitteen puolesta. Jääskeläinen toteaa aivan oikein, että ”liberaalissa demokratiassa median pitäisi olla vuoropuhelun areena varsinkin maassa, jossa vasemmistolehdistö on käytännössä kuollut. Meillä on yhden lehden maakuntia, sähköiselläkin puolella käytännössä yksi iso toimija ja toinen vähän pienempi”.

Jääskeläinen näkee journalismin tehtäväksi liberaalin demokratian puolustamisen, johon kuuluu vähemmistöjen tukeminen. Tästä syntyy ristiriita populistiseen oikeistoon päin.

Populistisen uusoikeiston pyrkimystä mediakontrolliin vastustetaan mm. faktantarkistuksella, mutta se ei näytä toimivan, sillä tarkistukset eivät tavoita niitä, joille ne on suunnattu. Viime kädessä oikeisto leimaa koko faktantarkistuksen ”liberaalin median salaliitoksi”. Kysymys on populistien periaatteellisesta kannasta: koko liberaali media on eliitin käsikassara. Jääskeläinen käsittää faktantarkistuksen tehon liian suppeasti, mutta pitää paikkansa, että faktantarkistus tavoittaa parhaiten ne, jotka muutoinkin visusti vartioivat jakamansa/vastaanottamansa tiedon oikeellisuutta.

::::::::::::::::::

Yritän seuraavassa luoda, jos ei ymmärtävän niin ainakin erittelyyn pohjautuvan käsityksen kritiikistä, joka kohdistuu valtamediaan ml. Yle.

Lainaan tähän erästä aiempaan kirjoitustani, jossa viittaan professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, ja jossa Ruostetsaari ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin (tutkimuksiinsa viitaten), jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!”

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

Eräässä toisessa kirjoituksessa totean seuraavaa:

”Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan. Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin ……. tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.”

Edellä esitettyä voisi pitää vaikka populistien puolustuspuheenvuorona. Enemmän siinä on kuitenkin kysymys liberaalin demokratian kannattajien herättelystä ymmärtämään tapahtunutta kehitystä.

:::::::::::::::::

Suomalainen lehdistö on aivan viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta ollut hyvin ideologioihin sitoutunutta (puoluesidonnaiset lehdet). Vasta 1980- ja -90-luvuilla syntyi laaja ”kaikkien sanomalehti”, sillä myös työväenlehtien lukijat haluttiin mukaan lukijakuntaan. Samalla lehtiä aloitettiin markkinoida ”sitoutumattomina”.

Ongelma syntyy siitä, että toimittajat ovat ajattelutavaltaan – osin koulutuksen seurauksena – samanmielisesti ajattelevia. He edustavat hyvin koulutettua keskiluokkaa. Tämän maailmankuvan suuri joukko ihmisiä kokee vieraaksi itselleen.

Yhteenvetäen yhteiskunnallinen polarisaatio on suurimpia modernin yhteiskunnan haasteita. Jääskeläisen mukaan emme ole vielä Suomessa kahtiajakautumisessa kovin pitkällä. Itse olen painottanut - mm. Ruostetsaareen viitaten - että polarisaatio on jo päällä. Se ei vain hillityssä suomalaisessa yhteiskunnassa ilmene repivänä taisteluna vaan esimerkiksi poliittisena taisteluna kannatuksesta ja neulanpistoina nettikeskusteluissa.

Olemme kuitenkin polarisoitumiskehityksessä kaukana Yhdysvaltain tämän päivän todellisuudesta.

Suomessa on voimassa kaikille yhteinen luottamusyhteiskunta eräänlaisena raamina, mutta tarkemmin syynättäessä yhteiskunnalliset erot paljastuvat. Saavutettua luottamusyhteiskunnan tasoa on vaikeaa pitää yllä, sillä sitä repivät polarisaation monitahoiset syy- ja seuraussuhteet.

Jääskeläisen mukaan ”median kannattaisi käyttää älyään ongelman aitoon pohtimiseen” ja jatkaa: ”jos toistamme liian liturgisesti sitä, että Suomi on laadukkaan median maa, silloin tämä ajatustyö jätetään tekemättä. Kysymykset ovat todella vaikeita. Kuinka ihmiset saadaan keskustelemaan toistensa kanssa tavalla, joka synnyttää rakentavaa vuoropuhelua”.

Olemme jossakin vaiheessa päättäneet yleisellä tasolla, että Suomi on yhtenäinen sivistysvaltio, mutta laiminlyöneet seurannan. Meille on pääsyt kehittymään suuri joukko ihmisiä, joille keskiluokkainen ”hyvinvointivaltiosivistys” ei ole mikään merkkipaalu, vaikka me sivistystyötä ikämme tehneet niin kuvittelemme. Kattava sivistysajattelu ei enää toimi eriytyneessä ja yksilöllisessä maailmassa. Sivistystä eliitin mieltämässä hengessä ei välttämättä arvosteta. Päinvastoin sitä pidetään elitistisenä.

”Haluatteko, että verotusta kevennetään?”

Ylen taloustutkimuksella teettämässä kyselyssä kävi ilmi, että neljä viidestä suomalaisesta haluaa asuttaa koko maan, ja että valtion pitää turvata palvelut koko maan asuttuna pitämiseksi.

Monet asiantuntijat ovat kiinnittäneet huomiota kysymyksenasettelun yksioikoisuuteen. Mitä esimerkiksi koko Suomi tarkoittaa? Puoluepoliittisen kissanhännänvedon sivuutan tässä.

Melkein missä tahansa yhteiskunnallisessa aihepiirissä ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joihin on mahdotonta vastata kategorisesti kyllä tai ei. Objektiivisten vastausten kirjo on moninainen, harmaan sävyjä on paljon. Median vaatimus (ja kansalaisten kuvitellaan olevan tässä takana), että kysymysten pitää olla ”selkeitä”, tarkoittaa usein sitä, että kysymysten täytyy olla yksinkertaistavia. On selvää, että kysymysten tulee olla selkeitä ja kiteytettyjä, mutta niiden pitää mahdollistaa myös erittelevät vastaukset. Tähän harvoin ylletään tavanomaisissa päivälehtien kyselyissä.

Jos siis kysytään maan asuttamisesta, pitäisi vastaajille pystyä tarjoamaan vaihtoehtoja, minkälaisiin panoksiin kansalainen on valmis sitoutumaan. Tällöin kysymyksenasettelu muuttuu huomattavan vaikeaksi.

Käsitän tutkimuksen tuloksen niin, että kansalaisten suuren enemmistön periaatteellisena tahtotilana on pitää koko maa asuttuna. Tämä ei ole yllättävää, sillä hyvin suuri osa suomalaisista on ensimmäisen tai toisen polven kaupunkilaisia, joille vanhempien tai isovanhempien elämäntapa on hyvässä muistissa.

Aika ja muistot kultaavat menneisyyden, mutta kyllä suomalaisilla on mielessään vanha hyvinvointiyhteiskunnan perinteistä nouseva ajatus pitää kaikki mukana - myös alueellisesti.

Käytännössä tilanne on monimutkainen, sillä merkittävä osa maasta on jo käytännössä autioitunut. Itse asiassa sekin taso, mikä nyt on saavutettu maan pitämiseksi asuttuna, on vaatinut huomattavia panoksia valtiovallalta.

Suomessa on pidetty huolta koulutuksen saatavuudesta koko maassa. Valtionosuusjärjestelmä on kokonaisuudessaan luotu sillä tarkoituksella, että vauraammat alueet ovat tukeneet heikommin menestyneitä. Meillä ei ole sellaisia kymmeniä vuosia rajusti supistuneita tai suorastaan autioituneita kaupunkeja kuin Yhdysvalloissa.

”Kaupungistuminen on megatrendi” on hokema, jota toistetaan, mutta se pitää paikkansa. Nykyaikainen elämäntyyli ja markkinatalouden valta-asema ovat luoneet asukastihentymien verkoston, jolle ei ole vaihtoehtoa.

On merkille pantavaa, että Yhdysvalloissa 1930-luvulla alkanut esikaupunkibuumi on sekin heikentynyt. Frank Lloyd Wright ennusti juuri 1930-luvulla, että suurkaupunkien ympäristöön muodostuu ”kymmenien neliökilometrien suuruisia omakotitalomattoja”. Näin kävi Yhdysvalloissa varsinkin 1950-luvulla, jolloin synnytettiin nykyaikainen ja vielä jokin aika sitten vallitseva asumisen kulttuuri.

Suomessa esikaupungit (ml. kehyskuntien asutus) löivät läpi 1960-luvulla, mutta nykyisellä kotipaikkakunnallani vasta 1980-luvulla autoistumisen myötä. Juuri autoistuminen oli esikaupungistumisen välttämätön edellytys. Se loi kulttuurin, jossa asuttiin ”maalla” ja käytiin kaupungissa töissä. Vain harvassa kaupungissa on pystytty kääntämään työssäkäyntivirtaa edes osittain toisin päin. Hieno ja tavoiteltava haave: työssäkäyntikunta = asumiskunta.

Nyt ihmiset pakkautuvat kaupunkeihin ja nimenomaan suurkaupunkeihin onneaan etsimään. Väkiluku laskee jopa sellaisissa suomalaisittain keskisuurissa kaupungeissa kuin Kotkassa, Savonlinnassa, Mikkelissä ja Kouvolassa. Maaseutukeskukset eivät vedä, mutta vaikeaa alkaa olla väen kasvattaminen myös Helsingin kehyskunnissa. Maaseutuidylli on haave, jota ikävöidään, ja jota realisoidaan lomilla pääosin kesämökeillä.

Paine keskuskuntiin on suuri asumisen kalleudesta huolimatta. Sound of the City, suurkaupungin syke, viehättää, mutta tarjoaa myös työpaikkoja. Kauas maalle muuttaminen viehättää monia lapsiperheitä, mutta työpaikan saanti yhdelle ei riitä, tarvitaan työtä toisellekin perheenjäsenelle, sillä Suomessa on jouduttu totuttautumaan kahden elättäjän malliin.

Yksi ratkaiseva syy suurempien kaupunkien menestykseen on palvelujen runsas saatavuus ja niiden katoaminen pikkukaupungeista. Korostan vaihtoehtoisten palvelujen runsauden vaatimusta. Moni 20 000-30 000 asukkaan kaupunki on menettänyt merkittäviä yksityisiä palveluja (kodin elektroniikka, kultasepänliikkeet, ravintolat, erilaiset korjaamot….).

Yliopistokaupungit ovat menestyksen ytimessä. Tässäkin suhteessa olemme itse asiassa hyvässä asemassa, sillä meillä on jo kauan sitten ymmärretty alueyliopistojen merkitys. Yliopistopaikkakuntien karsiminen ei ole viime aikoina edennyt ainakaan merkittävästi. Maaseudun elinvoiman kannalta niitä ei ole syytä karsia jatkossakaan.

Kauppojen ketjuuntuminen ja globaali ajattelu ovat tehokkaasti karsineet ihmisten ihanina pitämiä pikkupaikkojen pikkupuoteja. Muistan itse kuinka Kontusen Veikko 1960-luvulla syntymäkotikunnassani Savitaipaleella kävi vaihtamassa TV:n ”putken”. Se oli sillä selvä, apu oli lähellä.

Korjauspalveluja on nyt haettava kauempaa ja usein mikään ei tunnu auttavan: on siis vaihdettava uuteen kodinkoneeseen. Jouduin juuri itse tilanteeseen, jossa pyykinpesukone antoi vikakoodin. En pystynyt itse ratkaisemaan ongelmaa, joten hain apua. Vaikeaa oli saada yhteyksiä, kaukana olivat avun tarjoajat. Viimein oma sinnikkyys palkittiin, kun koneen poistopumpun siivekkeistä löytyi pieni naula. Vastaavan tilanteeseen on moni joutunut: on pakko heittäytyä omatoimiseksi.

Voisivatko alustapalvelut (Uber, Airbnb -tyyppiset palvelut) muuttaa trendiä? Tuskinpa, sillä nämäkin palvelut syntyvät helpoimmin asukastihentymiin tai niiden liepeille.

Julkisen liikenteen heikentyminen on paha pullonkaula kirkonkylien palvelujen kehittymiselle. Moni matkustaa sivukyliltäkin suoraan suuremman paikkakunnan työpaikkoihin ja jättää rahansa matkan varrelle. Vaatii viitseliäisyyttä lähteä työpäivän päätteeksi pikkukaupungin ostoskadulle.

Elämäntapa on muuttunut kaupunkeja suosivaksi. On mukavaa risteillä palvelujen meressä. Ravintolapalvelut ja kahvilat terasseineen viehättävät ihmisiä. Tyypillinen näky on kaverukset kahden kesken shoppailemassa. Monet tarpeet täyttyvät pelkästään tällä.

Äärimmilleen vietynä city-kulttuuria edustaa elokuvaohjaaja Woody Allen, joka haluaa asua keskellä New Yorkia, keskellä kaikkea. Ja se kaikki löytyy yhdestä korttelista: jos hän haluaa mennä syömään klo 02, se onnistuu helposti ja useista vaihtoehdoista valiten.

:::::::::::::::::::

Joskushan tämän on päätyttävä, sanoo moni. Niinpä. Itse en kuitenkaan näe muuta keinoa kuin tarttua härkää sarvista ja lähteä kehittämään oman kotipaikkakunnan palveluja ja yritystoimintaa. Onnistuneita esimerkkejä on olemassa. Pääsääntö on, että veden kantaminen kaivoon ei kannata: väkisin perustettujen työpaikkojen tulevaisuus ei ole kaksinen – useimmissa tapauksissa.

Helppoja kysymyksiä on paljon, toteuttavissa olevia vastauksia on harvakseltaan. Kun tehdään erilaisia kyselyjä esimerkiksi maaseudun asuttamista koskien, olisi tärkeää, että mielipidetiedustelut tehdään konkretia mielessä, ei taivaanrantaa maalaillen.

Ääriliikkeiden ihailusta ja leimakirveistä

HS:ssä oli Noora Vaaralan laaja artikkeli taistolaisuuden eri ilmenemismuodoista nimellä ”Neljän vuosikymmenen leimakirves” (HS 22.7.2018). Siinä ei niinkään puututa itse taistolaisten (sellaisena kuin ilmiö esiintyi 1970-luvun alkupuolella) toimintaan, vaan siihen, miten vanhaa haukkumanimeä käytetään vielä tänä päivänä poliittisiksi vastustajiksi koettuja kohtaan. Välillä tuntuu, että anti-taistolaisuus saavuttaa samoja vastenmielisyystasoja kuin alkuperäinen äärivasemmistolainen liike. Onneksi pahin leimaamisen kausi alkaa olla ohi, koska useimmat tuon ajan päähenkilöt eivät enää ole aktiivisia.

Miten liityn tähän aikaan? No siten, että opiskelin käytännössä koko sen ajan kuin taistolaisuus oli voimissaan ilman, että itse kuuluin liikkeeseen. Minulla pitäisi olla kuva taistolaisuudesta, olinhan kiinnostunut politiikasta olematta silti aktiivi. Hassua, sillä tuolloin elettiin ylipolitisoitumisen aikaa. Suuri osa asioista muuttui poliittisiksi.

Muistan, kun kävin erään puolueen tilaisuudessa. Poistuin paikalta hämmentyneenä, kun näin, miten itsekeskeistä koko touhu oli. Syntyi tietynlainen vastenmielisyys, jota en voinut oikein kertoa kenellekään. No, ehkäpä interventio tilaisuuteen oli liian pikainen ja kapea-alainen.

Yhtään ainutta väkivaltaista mielenosoitusta ei sattunut silmiini koko opiskeluaikana. Kamppailu poliittisesta johtajuudesta oli kovin maltillista, vaikka retoriikka oli kovaa. Toista on tänään.

Keskiössä olivat ylioppilaskunnan vaalit. Muistan, kuinka joku kaverini julisti erään vaalituloksen ylioppilastalolla seuraavasti: ”me saatiin viisi, demarit sai kolme, revarit kaksi ja täysin pimeet neljä” (ihan tarkka sitaatti ei ole). Syytä on myös huomioida, että koko yhteiskunta oli tuolloin enemmän vasemmalla kuin tänään. Nyt ollaan historiallisessa katsannossa mielestäni kokonaisuudessaan vahvasti oikealle kallellaan.

Taistolaisuus on saanut rapaa niskaansa ansioidensa mukaan, mutta kaikkia aspekteja huomiomatta. Kun tämän kirjotuksen alussa sanoin, että keskustelu on ollut kapea-alaista, tarkoitin, että taistolaiset muiden mukana ajoivat opiskelijoiden asioita vahvalla otteella. Monet noista älykkäistä äärivasemmistolaisista ovat olleet merkittävillä paikoilla yhteiskunnassa ansioidensa – ei poliittisen taustansa – vuoksi.

Varalan artikkelissa haastatellaan kansanedustaja Anna Kontulaa, joka on tutkinut taistolaisuutta ja erittelee siinä kolme fraktiota a) yliopistossa harjoitettu opiskelijataistolaisuus, b) taide-elämän kulttuuritaistolaisuus ja c) itse SKP:n vähemmistösiiven taistolaisuus. Ihan päteväntuntuinen jako. Olen käsitellyt aiemmin kulttuuritaistolaisuutta esim. kirjoituksessani "Feminismi ja taistolaisuus" (7.7.2018). Keskityn tässä blogikirjoituksessani etenkin opiskelijataistolaisuuteen, kuten Vaaralan artikkelissakin tehdään.

Aina taistoon valmis Kimmo Sasi käy Vaaralan artikkelin kimppuun (HS 25.7. 2018) kommentissaan ”Kommunismia ja fasismia ei pidä ihailla”. En kylläkään havainnut erityistä ihailua artikkelissa. Pikemminkin siinä eriteltiin taistolaisuuden jälkikaikuja, jotka ulottuvat tähän päivään.

Älykkäänä miehenä Sasi rakentaa kommenttinsa 1930-luvun oikeistolaisen ajanjakson kautta. Tässä on puolensa: molemmissa oli mukana aikansa välkyintä ainesta. Jostakin syystä ääriliikkeet vetävät puoleensa nuoria, joilla on tarve muuttaa maailmaa. AKS oli ulospäin ekspansiivinen liike, joka hamuili Suur-Suomea. Taistolainen ekspansiivisuus suuntautui yhteiskunnan sisälle.

Sasi tuomitsee molemmat. Hän puhuu IKL:n vaikutusvallasta, mutta sivuuttaa Lapuan liikkeen vallankumouksellisen, epädemokraattisen hyökkäyksen suomalaista demokratiaa vastaan. Fasismin nousu 1930-luvulla johti kapinaan ja haluun syrjäyttää laillinen hallitusvalta. Sasi kertaa lyhyesti toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja toteaa isossa kuvassa, että Saksa on tehnyt velvollisuutensa häviäjävaltiona, kun on esimerkillisesti sanoutunut irti natsi-Saksan teoista, mikä pitää paikkansa. Neuvostoliitto sen sijaan ei ole sanoutunut irti menneisyydestään, mikä sekin pitää paikkansa. Sasi mainitsee, että myös Itä-Euroopan valtiot ovat ottaneet vastuun sosialismin aikaista rikoksista. Hän ei lainkaan mainitse nykyistä Unkarin ja Puolan horjuvaa demokratiaa ja liberaalin demokratian rajoitteita. Historia ei ole päättynyt, se jatkuu, kuten joku on sanonut.

Historian tutkijaprofessori Katja-Maria Miettinen sanoo Vaaralan artikkelissa, että ”taistolaisuus on irronnut alkuperäisestä kontekstistaan” ja jatkaa: ”taistolaisuus on ”käyttökelpoinen leimakirves, koska se liittyy suomettumisen aikaan, josta koetaan jonkinlaista häpeää”. Sitten hän pelkistää liikaa sanoessaan, että 60-luku on kuvattu kultaisena aikakautena ja 70-luku ankeana. Siis hyvä kuusikymmentäluku, paha seitsemänkymmentäluku. Näiden vuosikymmenien (huom. oikeammin 1965-1975) erottaminen toisistaan näin jyrkästi on tietenkin keinotekoista. Sanoisin, että kuusikymmentäluku loi suuren odotuksen, jonka vallankumouksellisuus dogmatisoitiin taistolaisuudessa.

Miettinen viittaa takinkääntäjiin, jotka arvostelijoiden mielestä ovat vielä pahempia kuin vanhassa aatteessa pysyneet. Mikään ei pelasta oikeistoideologien mielestä entisiä taistolaisia: kerran taistolainen, aina taistolainen. Keskustelua paheksuvassa sävyssä käyvät ei-taistolaiset kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen. Julmaa touhua. Erityisesti Timo Soini on kunnostautunut – poliittista vihamielisyyttä osoittaakseen – nimittämällä kaikkia puna-vihreitä ”kulttuurimarxilaisiksi”.

Loppujen lopuksi opiskelijaliikkeellä oli hyvin vähän tekemistä sen kanssa, että Suomi – väitetysti – oli vallankumouksellisessa tilassa 1971-1972. Operaatio oli Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin projekti, joka oli tuomittu epäonnistumaan. Muotoilisin niin, että opiskelijaliikkeen ääri-ilmiöt tapahtuivat samanaikaisesti isojen poikien poliittisten pyrintöjen kanssa. Se onkin enintä, mitä voidaan sanoa.

Kontula toteaa, että nyt suurin osa tuon ajan opiskelija-aktiiveista on eläkkeellä. Koen niin, että minun kaltaiseni voivat puhua noista ajoista vapautuneesti, koska ne etäisesti ovat kokemuspiirissäni, vaikka en hurahtanutkaan mihinkään liikkeeseen.

Kimmo Sasi haluaisi perustaa ”fasismin ja kommunismin ihmisoikeusrikosten museon” opettaakseen ihmisille, ettei seitsemänkymmentäluvun menettely saa toistua. Olen käynyt Budapestissa ”House of Horrorissa” (Unkarin vuoden 1956 tapahtumien museo). Siinä oli järkyttävyydessä perustetta museolle.

Sekä lapualaiset että taistolaiset söi suomalainen liberaali demokratia. Muistomerkin ja elävän ”museon” ansaitsisi suomalainen edustuksellinen demokratia, joka haukuttunakin on ihan parhaasta päästä.

Kaiken kaikkiaan Vaaralan artikkeli on kiihkoton historiakatsaus, josta en löytänyt Sasin mainitsemaa taistolaisuuden ihailua. Pikemminkin siinä pohdittiin, kuinka ihmisen joskus saama leima muistetaan koko elämän ajan, teitpä tai sanoitpa mitä tahansa. Museo perustamalla halutaan betonoida leimakirvesajattelu!

Eniten jään kaipaamaan suvaitsevaisuutta ääri-ilmiöiden molemmilta puolilta. Kirjoitus oli tässä mielessä vetoomus sovittelevuuden puolesta.

USA-Venäjä -maaottelu – Suomi voitti

Suomessa käytiin hetki sitten politiikan maaottelu USA-Venäjä. Pieni mieleenpalautus on paikallaan nyt, kun pöly on osin laskeutunut. Mitä oikastaan tapahtui? Jos lännen lehdistöön on uskomista, niin voiton peri Venäjä 1-0. Jos ottelu viedään henkilötasolle niin samat numerot voidaan esittää kamppailusta Putin-Trump. Putin voitti osin oveluuttaan, mutta ennen kaikkea sen takia, että poukkoilevaa Trumpia vieroksutaan vielä enemmän kuin Putinia.

Vierastan tällaista ajattelua, vaikka varsinkin Trump halunnee nähdä tapaamisen urheilukisana.

Samassa yhteydessä Suomi kolmantena lenkkinä keräsi pisteet kotiin, vähän samaan tyyliin kuin Helsingin olympiakisoissa. Siellähän kävi niin, että kun oma menestys ei ollut aivan sellainen odotettiin, niin omittiin kisojen sankari Emil Zatopek suomalaisten omaksi Satupekaksi. Suomi oli Venäjä-Yhdysvallat -tapaamisen todellinen voittaja. Hyvä tietenkin, jos maabrändimme koki menestyksen. Ei kahta sanaa.

Mutta, mutta….

Kyllä Itävallalla on helppoa. Se voi toimia siltana idän ja lännen välillä, koska kukaan ei erehdy luulemaan sitä osaksi itää (ei vaikka itse valtion nimessä on tuo sana ”itä”). Vai luonko väärän käsityksen? Toista on Suomen kohdalla. ”Suomi on idän ja lännen välinen sillanrakentaja” -lausahduksesta suorastaan ärsyynnytään tänä päivänä. Sehän tuo mieleen vanhan ”puolueettomuus” -käsitteen, joka edustaa kaikuja väljähtäneiltä menneiltä ajoilta. Nyt lausahdus sillanrakentajasta samoin kuin puolueettomuus-käsite saatetaan tulkita suorastaan loukkaukseksi. Vain Paavo Väyrynen ja Juhani Suomi ovat jääneet puolustamaan vanhaa käsitteistöä.

Itse asiassa suostumalla kokouksen isännäksi Suomi julistautui - joidenkin hurjien mielestä - uudelleen puolueettomaksi….. Kysymys on varmaankin itsetunnosta. Meillä ei kestetä sitä, jos joku käsittää Suomen puolueettomaksi. Suomen pitää olla sotilaallisesti liittoutumaton länsimaa. Pelko Suomen liittämisestä ohuellakin tavalla ”itään” on kauhukuva. Tietenkin kuulumme ja haluamme kuulua länteen. On sanottu, että EU:hunkin liityttiin tosiasiassa turvallisuuspoliittisista syistä: olemme lännen etuvartio, jonka Nato-kumppanuutta ei ole suunnattu Venäjää vastaan. Näin kai Suomen asema pitäisi ilmaista.

Tietysti meillä on painolastina kansainvälisen oikeiston Suomen asemasta luodut rasitteet. Jos suomalaiset ovat ihmisinä varautuneita, johtuu se Venäjästä: tunteita ei voi paljastaa. Traumaattinen Venäjä-suhde…..

:::::::::::::::::::

Olemme vastaanottavaisia sille, mitä ulkomaalaiset sanovat meistä. Kai se on pienen valtion kohtalo. Suuressa lännessä kohteliaisuudet kuuluvat asiaan. On tärkeää, että isännät kuulevat heistä sanottavan sellaisia asioita, joista he pitävät. Sen taidon moni lännen parkkiintunut puheenpitäjä osaa.

Mutta eikö tämäkin epäily vaikuttimista ole jotenkin kyynistä? Aivan varmasti moni ulkomaalainen piti oikeasti Suomesta: aurinkokin paistoi, aina oli kirkas päivä, ihmiset olivat tutkitusti onnellisia……. Kohteliasuudet kirjattiin tarkasti ylös, saunaa unohtamatta.

Suomalaiset osasivat hoidella mielenosoituksetkin: ei paidoista repimistä, käsirysyä eikä kivien ikkunoihin heittelyä. Poliisit opastivat mielenosoittajia hyväntahtoisesti…. Fox-kanava tulkitsi mielenosoitusten rauhallisuuden puolueettomuudeksi. Taas tuo sana…..

Oma lukunsa oli sitten vanhan kunnon suomettumis-käsitteen lanseeraaminen huipputapaamisen yhteyteen. Se, että Trump oli väitetysti niin heikko johtui vastustajien mielestä siitä, että hän symboloi Yhdysvaltain suomettumista Putinin edessä!

Selvältä näyttää, että Venäjä on jättänyt kauas taakseen yhden sen historian lukuisista sekasorron tai heikkouden kausista, jota kuvaa hyvin etenkin 1990-luku. Yksinapaisesta maailmankuvasta on siirrytty useamman valtakeskuksen malliin, ja Venäjä on osa tätä rakennetta. Se on omin voimin tunkeutunut USA:n seuraan huippukokouksen toiseksi osapuoleksi. Mitään vuoden 2014 hyljeksitystä toisen luokan suurvallasta ei ole jäljellä. Jo tästä syystä Putinin voi julistaa menestyjäksi.

On syntynyt suurvaltojen triangelidraama, jossa vastakkainasettelut järjestyvät uuden mallin mukaisesti. Oma lukunsa on neljäs lenkki, EU, jota Putinin on väitetty hajottavan. Viime aikoina Trump on tosin hajottajana ajanut ohi.

USA Trumpin johdolla ei noudata mitään kansainvälistä pelisääntöä (ei noudata kyllä Venäjäkään). Se oikuttelee, riitelee yhtenä päivänä, rakentaa sopua toisena päivänä. Se käyttäytyy ”lapsisuurvallan” tapaan kiukutteluinen kaikkineen. Tätä jotkut sitten pitävät taktiikkana.

Suomelle on hahmotettu uudessa maailmanjärjestyksessä ”ongelmanratkaisijan” asemaa, jossa auttaa Kauppalehden mukaan suomalainen ”arkiluovuus”. Mutta riittääkö se? Epäilen, että voimavarat eivät yllä kompromissien tekoon suurvaltojen välillä, mutta kuitenkin vahvaan läsnäoloon keskustelukumppanina.

Kalevan kisat - dramatiikkaa voi olla ilman huipputuloksiakin

Olen näissä kirjoituksissani tuonut esille, että olen parantumaton yleisurheilufani. Kalevan kisoja olen seurannut vuodesta 1962 tai 1963 lähtien. Kiinnostus on toki aaltoillut, mutta ei koskaan hiipunut. Oli aikoja, jolloin tulokset olivat kansainvälisesti merkittäviä pelkästään kotimaisin voimin pidetyissä mestaruuskilpailuissa. Ne ajat ovat kuitenkin pääosin takanapäin.

Seurasin Jyväskylässä pidettyjä Kalevan kisoja urheilun draaman näkökulmasta. On hienoa nähdä kamppailuja, joissa ei nähdäkseni tarvitse jännittää doping-ongelman esille tuloa, vaan voidaan keskittyä kilvoitteluun terveeltä pohjalta.

Entä tulostaso? Se jää nykyisin usein vaatimattomaksi. Ihan esimerkin vuoksi kiekonheitossa Pentti Revon (ennätys: 59,44!) ja Niilo Hangasvaaran puolen vuosisadan takaiset parhaat tulokset riittäisivät nyt mitaleille, jopa kultaan saakka. Naisten 3000 metrin esteiden tuliterä maailmanennätys hätkähdytti verrattaessa sitä miesten juoksemiin aikoihin Jyväskylässä. Olen kuitenkin lopettanut hämmästelemisen ja yritän ottaa kisoista irti sen, mikä niissä on parasta.

Yksi dramatiikan ilmentymistä oli juuri 43-vuotiaan kiekonheittäjä Frantz Krugerin voitto kiekonheitossa 57-58 merin heitolla. Se on varmasti kiskaistu kaurapuuropohjalta. Takana historiassa ovat lähes tai yli 10 metriä pitemmät heitot 1970- ja 1980-luvuilta, ajalta jolloin käytettiin, mitä keinoja tahansa, jotta menestyttäisiin kansainvälisesti. Haastattelussa Kruger vaisusti - miltei nolona - selitteli tulostaan ja onnistumistaan kilpakumppaneihinsa nähden.

Krugerin ylivoimainen voitto tarjoaa dramatiikkaa epädramaattisen tulosurheilun muodossa. Tällaisia lajeja on nyt nähtävissä Kalevan kisoissa vaikka kuinka monta. Tuntuu kuin urheilun ulkomuseo tulisi tähän päivään.

Kaikki keski- ja pitkät matkat, useimmat heittolajit, osa hypyistä ovat esimerkkejä, joissa tulostaso on pudonnut dramaattisesti 1960- ja 1970-luvun (ja osin jopa 1950-luvun) tasolle. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen eivät mitenkään voineet arvata, että näin tapahtuu. Ajatus viivähtää Olavien (Salonen, Salsola, Vuorisalo) menestyksen päivissä……Kaikki nuo tiilimurskaratojen sankarit taistelisivat voitosta Kalevan kisoissa tänä päivänä. Dramatiikkaa tämäkin.

Onko toista näin pahasti taantunutta urheilulajia olemassakaan? Toki vain ne lajit voidaan huomioida, joissa suoritusta mitataan sentein ja sekunnein. Mutta sivuutetaan tämä näkökulma tällä erää ja mennään itse kisojen mielenkiintoisimpiin tapahtumiin. Ajatellaanpa naisten 100 merin aitoja: ylivoimainen ennakkosuosikki, Nooralotta Neziri, jännittää tuloksensa puolesta, kolme muuta taas pääsystä EM-kisoihin. Lotta Harala, joka edustaa uutta itseään brändäävää urheilijaa markkinoilla jää kyynelehtien rannalle (varamiespaikka?), Reetta Hurske pajastaa poikkeuksellisesti suorituksensa jälkeisessä haastattelussa sietämättömän jännityksensä viimeisten viikkojen ajalta ennen kisaa ja Annimari Korten elämäntarina on kuin filmistä. Hienoa! Nooralotta Neziri tartuttaa jännittämisensä helposti penkkiurheilijaan omalla vapautuneella tyylillään.

Seuraava dramatiikan teema voisi olla ”Vanhan mestarin syrjäyttäminen”. Minna Nikkanen on hallinnut naisten seiväshyppyä kohta 10 vuotta. Täydet vuodet eivät kuitenkaan ehtineet täyttyä, kun nuori Wilma Murto katkaisi ketjun komealla tavalla. Murto oli teinitähti, jolta odotettiin suuria. Muistan kuinka hän Saksassa ylitti korkeuden 471. Taivas tuntui olevan rajana. Sitten alkoi loukkaantumiskierre, joka on pysäyttänyt niin monen muunkin lupaavan lahjakkuuden uran. Onneksi Murto näyttää toipuneen ja ainakin itselleni yllätykseksi ylitti 460, joka lupaa hyvää tuleville vuosille. Maailman huippu näyttää leijuvan noin 480 sentin korkeudessa.

”Takaisin huipulle” -teeman muunnelmaa edustaa Alisa Vainion uudelleen tuleminen näissä Kalevan kisoissa. Vainio on maksanut kalliin hinnan harjoittelun epäonnistumisesta ja selkeästä yliharjoittelusta. Mutta jälleen voidaan todeta, että lahjakkuus ei ole kadonnut tässä välillä mihinkään. Vainion juoksutyyli on maallikon mielestä verrattomasti kauniimpaa ja tehokkaampaa kuin muilla juoksijoilla. Viimeisen ripauksen tarjoaisi varmaan keskittyminen loppunopeuden kasvattamiseen.

Elmo Lakka oli keksinyt dramatiikkaa muidenkin puolesta kosimalla tyttöystäväänsä heti voittamansa pika-aitojen jälkeen. Eipä ole tullut moista vastaan aiemmin.

Tärkeitä ovat urheilijoihin liittyvät kertomukset. Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä on tullut tunnetuksi aivan viime aikoina kovasta kritiikistään urheilun tukijärjestelmiä kohtaan. Häneltä oli lupa odottaa näyttöjä puheidensa väärtiksi. Kuinka ollakaan hän antoi näytön Kalevan kisoissa: Euroopan huipputaso lähestyy.

Oma lukunsa ovat Kähärän sisarukset. Iältään 16-18-vuotiaat sisarukset tarjoavat mahdollisuuden seurata urheilijan kehitystä. Ikäluokassaan he ovat jo huipulla ja tarjoavat kunnon vastuksen kotimaisille aikuishuipuille.

Miesten pituushypyssä on tilanne, joka uupuu useimmista lajeista: hyvistä hyppääjistä on runsauden pulaa. Valitettavasti erilaiset vaivat ovat estäneet murtautumisen Euroopan huipulle, vaikka siihen on ollut potentiaaliset mahdollisuudet. Pituushyppy on laji, jossa Euroopan huippu ei ole karannut sanokamme Pertti Pousin, Pentti Eskolan ja Rainer Steniuksen päivistä. Käydyissä Kalevan kisoissa Kristian Bäckin huipputuloksen esti lähinnä huono onni.

Kisojen viimeinen päivä oli tarkoitettu huipputulosten päiväksi (Helander, Lipsanen…). Näin ei käynyt, mutta jännitys tihentyi esimerkiksi korkeushyppyfinaalissa. Hieman hämmentyneenä kyllä seurasin loukkaantuneen Ella Junnila edesottamuksia, mutta asiaa tuntevat päättäköön.

Kalevan kisat ovat taas takanapäin, mutta loistava perinne ja hyvät kilpailut kannustavat jatkossakin seuraamaan kisoja.