Rutiinivierailu Washingtonissa?

Presidentit Niinistö ja Trump ovat tavanneet. Melkeinpä enemmän kuin itse vierailu minua kiinnosti median suhtautuminen siihen. Mitä uutisoidaan ja miten?

Niinistölle tapaaminen oli merkittävä henkilökohtainen voitto. Hän on nyt tavannut lyhyen ajan sisällä maailman mahtavimmat poliittiset johtajat. Myös Suomi sai merkittävää huomiota osakseen. Osa huomiosta tuli sen takia, että Suomi täyttää 100 vuotta tänä vuonna. Onnittelut Suomelle ovat tulleet huomionosoituksina todella merkittäviltä tahoilta.

Itse vierailua luonnehtisin pääosin rutiinitapaamiseksi. Suomalaisilla toimittajilla oli valtava tarve spekuloida joka sanalla ja löytää merkityksiä, joita vierailulla ei ollut. Joku voisi sanoa, että on hyvä, että kysymyksessä oli mukava kohteliaisuusvierailu. Voisihan asia olla niinkin, että neuvoteltaisiin kriisiolosuhteissa.

Tämä kaikki sillä varauksella, että emme tiedä, mitä kahdenkeskisissä neuvotteluissa sanottiin. Jos uutissulku koskien Venäjää merkitsee sitä, että kaikista kielloista huolimatta yritettiin löytää ulospääsyteitä umpisolmumaisesta kansainvälisestä tilanteesta, oli kysymys kaikkea muuta kuin rutiinineuvottelusta. Mutta sitähän emme tiedä.

Niinistölle voi olla sisällöllisesti tärkeämpää tavata Valkoisen talon henkilökuntaa tai muita amerikkalaisia asiantuntijoita vierailullaan. Lehtitietojen mukaan tapaamiset toteutuvat. Niinistö totesikin omassa lehdistötilaisuudessaan, että Trumpin hallinto on täysin selvillä Suomen tavoitteista. Näin ei jäädä Trumpin osin spontaanien mielipiteiden varaan.

Konkretiasta oli kysymys, kun Niinistö haki tukea Trumpilta – osana arktisen alueen yhteistyötä - mustan hiilen aiheuttaman uhan torjumiseen. Jää nähtäväksi, kuinka pitävää Trumpin ilmaisema myöntyvyys on hankkeelle.

Lehdistötilaisuuden eräänlaiseksi kohokohdaksi nousi pikku kömmähdys, kun Trump sekoitti kaksi suomalaista toimittajaa keskenään. Kai tähänkin pitäisi sanoa, että mukavaa, kun näin leppoisa sattumus sai keskeisen roolin.

Yhdysvaltain tiedotusvälineiden kiinnostus Suomea kohtaan on enintään kohteliaan etäinen. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä amerikkalaisia kiinnostavat toiset asiat. Myös keskinäiset suhteet ovat ongelmattomat.

Suomalaisen toimittajan kysymys, jossa hän kysyi tulisiko Yhdysvallat apuun, jos Suomi olisi uhattuna sai Trumpilta ympäripyöreän vastauksen, niin kuin saattoi olettaa. Kysymys oli mielestäni naiivi eikä siihen tietenkään tästäkään syystä tullut konkreettista vastausta. Kyllä Trump tällaiset viritykset hallitsee eikä ole vietävissä. Tältä osin presidentti oli hyvin valmennettu avustajien taholta.

Jostakin syystä – tilaisuuden tullen – varsinkin jotkut suomalaisen median edustajat kärkkyvät tilaisuutta saada joku myöntämään, että Venäjä on uhka.

Lyndon B. Johnson vieraili Suomessa varapresidenttinä vuonna 1963. Hän viittasi Rovaniemellä pidetyssä tilaisuudessa toiseen maailmansotaan (jatkosotaan) tokaisten ulkopoliittista tietämättömyyttä osoittaen - suomalaisten kauhuksi - että ”toista kertaa emme jätä teitä yksin”. Tosiasiassa Yhdysvallat Neuvostoliiton tuolloisena liittolaisena oli vähällä julistaa Suomelle sodan vuonna 1944.

Trumpin osalta saa vähän pelätä samanlaisia sammakoita, mutta onneksi hän oli valmistautunut avustajiensa kanssa riittävästi, ettei tarvinnut kuulla mitään suurempia harkitsemattomuuksia.

Sen sijaan Trumpia ei oltu valmisteltu hävittäjäkysymykseen riittävän huolellisesti. Niinpä hän puhui ikään kuin hävittäjäkaupat olisivat meneillään ja kääntymässä Yhdysvaltojen kannalta edulliseen suuntaan. Tai sitten hän markkinointimielessä otti hiukan etunojaa jouduttaakseen kauppoja. Tällaiseen kaupankäyntitapaan ei ole totuttu kansainvälisessä diplomatiassa.

Presidenttien lausuntoja ei pitäisi lukea tunnontarkasti, vaan sietää suurpiirteisyys ja jopa tietämättömyys yksityiskohdissa. Tuoreessa muistissa on, kun Vladimir Putin kesällä 2016 Suomen vierailun yhteydessä totesi myönteistä ilmapiiriä tavoitellen, että Venäjä on vetänyt joukkonsa Suomen ja Venäjän rajalta 1500 kilometrin etäisyydelle. Analyytikot ehtivät epäillä, jos minkälaista salajuonta. Onhan annettu ymmärtää, että Kremlin herra tietää ja osaa asiansa. Hänellä piti siis olla jokin tarkoitus antaessaan virheellistä tietoa. Valtionpäämiehillekin voisi antaa vähän liikkumatilaa ja vapauksia erehtyä.

Trump antoi lausuntonsa paljolti varman päälle. Hän luki kommenttinsa rauhanturvaamista koskeviin kysymyksiin paperista, jolla hän selvästikin halusi turvautua neuvonantajiensa valmisteluun ja hyvä niin.

Ilman paperia antamissaan lausunnoissa Trump oli yhtä pomppiva ja epälooginen kuin aina ennenkin. Tuli mieleen, että Trump puhui improvisoiden asiat siinä järjestyksessä kuin niitä tuli hänen mieleensä.

Parasta Niinistöä oli, kun hän totesi, että Suomi tulee hyvin toimeen Venäjän kanssa ja toivoi, että jonakin päivänä myös Yhdysvalloilla on hyvät suhteet Venäjään.

Ehkä Niinistön valitsema lähestymistapa, jossa muutamilla avainlauseilla ja pienillä askelilla lähestytään maailmanpolitiikan ongelmia avaa tien keskusteluihin, jolloin erotutaan monien harrastamasta korulausepolitiikasta.

Mä lehden luin

Istun Kaisa-kirjastossa Helsingissä ja luen Atlanticia, Foreign Affairsia ja Foreign Policya. Ihailen kirjoitusten ammattimaista otetta. Artikkelien sisällöstä voi olla joskus eri mieltä, mutta niiden laatutaso on korkea. Tosin keskeiset aika- ja sanomalehdet Suomessa täyttävät myös laatulehdistön kriteerit.

Amerikkalaisten laatulehtien teksti on haasteellista. Niitä on luettava ajatuksella eivätkä ihan kaikki kohdat avaudu ainakaan ensimmäisellä lukemalla.

Vaaditaan perehtyneisyyttä, muuten lukukokemus on turhauttava kokemus. Tässä tullaan asian ytimeen (ainakin tämän kirjoituksen ytimeen): lukevatko näitä juttuja ihmiset, jotka kirjoittavat vain toisilleen. Entä jos napataan kadulta keskiverto Trumpin kannattaja, miten kiinnostavina hän kokee nämä artikkelit?

Laura Saarikoski kirjoittaa Hesarissa 26.8.2017 artikkelissa ”Yhdysvalloissa valheet uppoavat isoon osaan kansasta kuin häkä”. Hän erittelee hyvin mediailmapiiriä suuren veden takana. Mitään uutta jutussa ei oikeastaan ole, mutta ei tarvitsekaan olla. Se käy hyvin mediamaailman kertauksesta.

Jutun ytimessä on lehtien ym. lukijakunnan jyrkkä jakautuminen ainakin kahtia (tosiasiassa hyvin moniin eri osiin). Joskus tuntuu miltei lapselliselta pohtia lukijakunnan eriytymistä. Se nyt on vaan niin polarisoitunut kuin miltä se näyttääkin.

Olemme saavuttaneet sisällön tuottamisessa aivan uuden tason. Kuka tahansa voi olla uutisten tuottaja. Miten voi enää erottautua massasta, kun ”kaikki” kirjoittavat? Vastaus: joko yrittämällä pärjätä vanhoja lehtimiesihanteita (objektiivisuuteen/totuudellisuuteen pyrkiminen) noudattaen tai sitten kehittämällä ”vaihtoehtoisen totuuden”. Tämä viime mainittu noudattaa sitä ”totuutta”, jotka ihmiset haluavat tuntea omakseen. Sillä taas ei välttämättä ole mitään tekemistä faktojen kanssa.

Onko tämä vastikään kehitetty valeuutisvaihe aivan uutta median historiassa? Ei tietenkään, mutta nyt se tulee esille aiempaa verrattomasti räikeämpänä. Aluksi ajateltiin, että ns. faktantarkistajat paljastavat kyllä valheen: ei tarvitse olla huolestunut. Keskivertosuomalainen pärjääkin tällä kontrollilla pitkälle. Mutta nyt eletäänkin - varsinkin Yhdysvalloissa - aivan toista aikaa. Suuren änkyräkonservatiivien joukon asenne on sellainen, että faktantarkistajista viis! Luetaan vain sitä tietoa, jota halutaan kuunnella ja omaksua ja tarjontakin on aivan valmiina. Valemedia alkaa olla jo vitsi, sehän on rutiinia!

Saarikosken jutussa tuodaan esille, kuinka Trumpin kannattajat ovat ”kouluttamattomia duunareita”. En todellakaan voi uskoa, että he lukisivat alussa mainittuja ulkopoliittisia ja yhteiskunnallisia aikakauslehtiä. He päinvastoin ovat omaksuneet ajattelun, jossa ns. laatumedia huijaa heitä ja Washington on täynnä heidän pettäjiään.

On hyvin tyypillistä, että sanotaan, että vanhat duunarit on unohdettu Yhdysvaltain politiikassa . Unohdetun kansan ääni, Donald Trump tuli ja tarttui täkyyn ja on nyt Yhdysvaltain presidentti, sanokoon laatulehdistö mitä tahansa. Koko trumpilainen ajattelu perustuu itsensä pettämiseen. Entisiä teollisuustyöpaikkoja ei pystytä palauttamaan. Taloustieteilijä Richard Baldwinin viesti on moneen kertaan lausuttu, mutta paikkansa pitävä: ”Työpaikkojen suojelu globalisaatiolta ei ole mahdollista” ja jatkaa: ”Sen sijaan pitäisi enemmän miettiä keinoja, miten voisimme suojella työntekijöitä”. Ennen kaikkea tarvitaan uusien taitojen hankkimista. Lainaukset ovat HS:n Baldwinin haastattelusta ”Uusi tekniikka tunkeutuu palveluihin” (HS: 26.8.2017).

Vähemmälle pohdinnalle jää se, mikä voisi olla yhteiskunnan rooli ihmisten sivistämisessä. Tässä kohtaa änkyräkonservatiivinen Trumpin kannattaja leimaa tällaiset puheet kommunistisiksi. Ei tässä mitään yhteiskunnan roolia tarvita: jokainen pärjää omillaan! Mutta kun ei pärjää. Juuri nämä samaiset Trumpin duunarit ovat niitä, jotka ovat menettäneet otteensa yhteiskunnassa vallitsevasta todellisuudesta ja omasta tilastaan. He kuvittelevat ”tietävänsä” ja tunnistavansa asiat. Vastakkainasettelu on selvä: heidän inhoamansa liikaviisaat ovat oma kuppikuntansa, joka kerää rahat itselleen.

Kysymys on ketjureaktiosta, jossa työpaikkojen menetykset ovat johtaneet otteen menettämiseen ja tosiasioiden korvaamiseen kuvitellulla tietämyksellä, joka taas on johtanut taikauskoon ja salaliitoteorioihin. Syytökset projisoidaan ”paremmin tietävään” eliittiin. Eliitillä on omat syntinsä, mutta syntipukkiteoria on väärä.

Satun olemaan sitä mieltä, että yhteiskunnan vastuun ihmisten sivistämisessä täytyy olla suuri. Juuri yleissivistys on Yhdysvalloissa lyöty laimin kymmenien miljoonien ihmisten osalta. Tietovelkaa maksetaan nyt pois karmealla tavalla. Ja kuitenkin 1950-luvulla lukion käyneiden osuus Yhdysvalloissa oli ylivoimainen Eurooppaan verrattuna, jossa panostettiin enemmänkin ammatilliseen koulutukseen.

Onko meillä Suomessa nähtävissä jotain samanlaista ilmiötä? Osittain on. Keskustelupalstoilla (tai pikemminkin mielenilmaisupalstoilla) on meidän omat trumpilaisemme, jotka vieläpä uskovat jokaiseen sanaan, minkä suuri johtaja Trump sanoo. Hjallis Harkimo livautti kerran erään haastattelun yhteydessä, että MTV:n ja Ylen uutisilla on jo eriytynyt katsojakunta. Tämän mukaan ollaan siis saman tien alussa, missä Yhdysvalloissa ollaan jo pitkällä. No, eivät valtakunnalliset kanavat kuitenkaan johda Suomea Yhdysvaltojen tielle.

::::::::::::::::::::

Olen monesti ottanut esillä ”tasapuolisuussyndrooman”. Se on tila, jossa kaksi tai useampi kiistelevää osapuolta niputetaan samaan läjään, samanlaisiksi riitapukareiksi, joista parempaa ei kannatta ryhtyä seulomaan. Tässä tehdään iso virhe. Miksi? Saarikosken jutussa viitataan Harvardin yliopiston erääseen tutkimukseen, jossa todetaan:

”Selvin ja tärkein sanomamme on, että Yhdysvaltain poliittinen kartta ei ole polarisoitunut yhtä lailla kartan molemmissa päissä. Oikealle on syntynyt melko eristäytynyt oikean laidan ekosysteemi, jonka muoto ja toimintatavat eroavat jyrkästi muusta mediaekosysteemistä”.

Juuri näin.

Liberaalia lehdistöä on vaikeaa leimata vasemmiston äänitorveksi, joka oikeiston tavoin yhtälailla vääristää todellisuutta. Tasapuolisuussyndroomassa on itse asiassa kysymys henkisestä velttoudesta eli haluttomuudesta hakea totuuden siemenet. Helpompaa on niputtaa riidan osapuolet samaan kategoriaan, samalla säästytään ottamasta kantaa.

Laatumedian suuri haaste on, miten reagoida höpöuutisiin (esimerkiksi tekaistuun juttuun Hillary Clintonin harjoittamasta lasten hyväksikäytöstä washingtonilaisessa pitseriassa). Jos laatumedia uutisoi valemedian julkaisemia mainitun kaltaisia tuotoksia, se lisää niiden uskottavuutta trumpilaisten keskuudessa. Jos siis laatulehti kirjoittaa Hillary Clintonin seksuaalisista vinoumista – vaikkakin ne valheeksi leimaten - niin sehän kertoo Trumpin kannattajille, ettei savua ilman tulta.

Lopputulos tästä kaikesta voisi olla, että riippumatta, mitä Trump puhuu – se ja sama puhuuko hän totta vai valhetta – oleellista on, että hän pitää kannattajiensa puolta. Tässä on kuitenkin miina, johon Trump voi astua: pitkän päälle ei nimittäin riitä, että vain retoriikassa ajetaan kannattajien asiaa. Myös käytännössä tulee saada tuloksia.

Puoluekenttä muutosten kourissa

Kun toinen maailmansota päättyi saneli sodan lopputulos osittain Suomen puoluekentän voimasuhteet. SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) oli kommunistien peitejärjestö. Sen siipien suojaan yritettiin saada kaikki ”demokraattiset voimat” itäeurooppalaisen kaavan mukana. Kuten tunnettua siinä epäonnistuttiin, koska sdp:tä kannattaneet työläiset eivät suostuneet alistettaviksi. Suomen työpaikoilla käynnistyi ennen kuulumaton ideologinen taistelu, jossa taisteltiin työväestön sieluista kommunistien ja sdp:n välillä. Kommunistien suurin vihollinen ei ollut kokoomus vaan sdp. Lopputuloksena hivuttaminen kohti sosialistista Suomea epäonnistui.

Neuvostoliitto ei ollut tässä taistelussa aktiivinen osapuoli, vaikka Stalin töksäyttikin sodan jälkeen kommunisti Milovan Djilasille, että Neuvostoliiton olisi pitänyt miehittää Suomi. Siinä oli kysymys halusta verbaalisesti osoittaa Neuvostoliiton voima tunnetulle jugoslaavipoliitikolle. Tosiasiassa Neuvostoliitolle oli tärkeää, että Suomi suoriutui hyvälaatuisine tuotteineen ja varmoine toimituksineen sotakorvauksista. Toisen maailmansota lopputulos tyydytti Stalinia.

Kovissa 1950-luvun poliittisissa taisteluissa hahmottui puoluekenttä, jossa vasemmisto jakautui kahdeksi voimaryhmittymäksi (sdp + skdl). Sosiaalidemokraateista tosin irtosi TPSL vasemmistososialistisena fraktiona, mutta se osoittautui 10 vuoden harha-askeleeksi. Vastaavasti kommunistien/SKDL:n äärilaita irtosi omaksi taistolaiseksi fraktioksi. Kun Suomen puoluekenttä kokonaisuudessaan vasemmistolaistui 1960-luvun lopulla, katosi vasemmistofraktioilta mielekäs olemassa olemisen oikeus. Sdp yhtenäistyi ja kasvoi ja SKDL:n kasvu pysähtyi. Samaan aikaan yleinen vasemmistolaistumiskehitys johti kansanrintamahallituksiin 1960-luvulta 1980-luvulle.

Kansanrintamassa oli kysymys ensimmäisestä poliittisesta konvergenssista Suomen puoluekentässä: raja sosialistien ja ”ei-sosialistien” välillä liudentui, vaikka puolueet säilyttivätkin profiilinsa. Kokoomus ei ollut mukana tässä konvergenssissa pääosin kahdesta syystä: se ei jakanut kansanrintaman tavoitteita yhteiskunnallisesta konsensuksesta ja toiseksi Neuvostoliitto otti tähtäimekseen kansanrintaman ylläpidon valtioiden yhteistyövälineenä, johon puoluekentän oikea reuna ei sopinut. Voidaan sanoa, että kansanrintama vaati poliittisen vastustajan, joksi kokoomus näytti sopivan. Kysymys oli siis selkeästi kansanvallan toteuttamisesta tinkimisestä.

Ensimmäisen konvergenssin kohdalla voidaan puhua myös ”Kekkosen konvergenssista”. Neuvostoliiton näkökulmasta se korvasi 1940-luvun lopun epäonnistuneen tavoitteen ”demokraattisten puolueiden liitosta”.

Miten määritän poliittisen konvergenssin?

Määritän sen lähestymiseksi kohti yhteistä yhteiskuntamallia tai vaatimattomammin kohti yhteistä yhteiskunnallista olosuhdetta puoluekentän niiden toimijoiden kesken, jotka hyväksyvät yhteen sovitetut päämäärät ideologioista tai arvoeroista huolimatta.

Tilanne muuttui vuonna 1987, kun sos.dem ja kokoomus muodostivat ”epäpyhän” allianssin. Kilpaileva Paavo Väyrysen johtama porvarihallitusvaihtoehto hävisi kamppailun vallasta. Aseveliakseli, joka oli vahvana monissa kaupungeissa marssi paraatimarssia valtakunnanpolitiikkaan.

Luokittelen tämän vaiheen ideologiset barrikaadit ylittäväksi toiseksi poliittiseksi konvergenssiksi, josta keskusta oli ulkona. Yhdeksänkymmentäluvulla tilanne jälleen muuttui.

Ruotsin pääministeri (2006-2014) Fredrik Reinfeldt sanoi kerran jotenkin niin, että kun Ruotsin sosiaalidemokraatit luopuivat sosiaalidemokraattisesta agendasta, porvarit ottivat sen omakseen! Räväkästi sanottu, mutta siinä on totuuden siemen. Reinfeldt nimesi Ruotsin kokoomuksen uudeksi työväenpuolueeksi paljon ennen kuin Suomessa keksittiin sama asia. Sama kehitys on toteutunut Suomessa, jossa puolueiden ”sosiaalidemokratisoituminen” on vähentänyt sos.demin merkitystä. Viimeksi Sanna Marin sanoi sen ääneen: ”Vihreät ovat tulleet sosiaalidemokraattien tontille”, (HS 19.8.2017).

::::::::::::::::::::

Viimeistä vaihetta on vielä liian aikaista ennakoida, mutta meneillään on vahva oikeistopyrintö, jossa valtion rooli on kirpoamassa monista yhteiskunnallisista palveluista. Ollaan jättämässä taakse vaihetta, jossa puolueiden yhteinen konsensus vallitsi ja jakoi hyvinvointia kansalaisille. Ehkä tämän vaiheen kultakausi – näin jälkeenpäin tarkasteltuna – osui 1980 luvulle ja osin toistui 1990-2000-luvulla.

Se mitä on tapahtumassa sotessa ja liikenne- ja viestintäsektorilla on viitoittamassa tietä kohti yksityisen ja julkisen uutta yhteistyörakennetta. Pyritään siis uuteen konsensukseen, jossa yksityinen yritystoiminta ja julkinen valta sovitetaan yhteen uudella tavalla. Emme tiedä, mihin kehitys johtaa, mutta on esitetty epäilyjä, että julkinen sektori ei menesty taistelussa globaaleja yritysjättejä vastaan, jos tapahtuu kehitys, jossa yksityisten palvelujen tarjonta keskittyy. Oletus on siis, että Suomen markkinat kiinnostavat ulkomaisia suuryrityksiä ja vähitellen ne rapauttavat julkisen sektorin tarjoamat palvelut.

Taustalla on koko ajan käyty taistelua kansallisvaltion ja globalisaation välillä. Kahdeksankymmentäluvulta lähtien – ensin hitaasti, sitten kiihtyen – globalisaatio sai otteen kansallisvaltioiden itselleen varaamasta roolista.

Populismin nimellä tunnettu kansallismielinen suuntaus on ”imperiumin vastaisku”, jonka tarkoitus on palauttaa kansallisvaltion vanha vahvuus. Emme jälleenkään tiedä mihin päädytään, mutta on selvää, että edellä kuvattuun ideologioiden ja puolueiden väliseen asetelmaan globalisaatiokehityksellä on ollut oma vahva vaikutuksensa. Puolueiden kannattajat ovat jakautuneet, ei välttämättä puoluerajojen mukaan, vaan puolueiden sisällä kansallismielisiin ja globalisteihin.

Monien kansalaisten turhautuminen päätäntävallan katoamiseen kansainvälisiin sfääreihin (EU!) on johtanut sekavaan taisteluun läntisissä demokratioissa. Uusin kansainvaellus eli maahanmuuton nopea lisääntyminen on osa tätä meneillään olevaa prosessia. Ehkä on muodostumassa kolmas konvergenssi. On tulkinnanvaraista lasketaanko Lipposen hallitusten ideologiset rajat ylittänyttä värikirjoa kolmanteen konvergenssiin. Sama koskee Kataisen sateenkaarihallitusta. Mieluiten rajaisin nämä toisen kategorian sisälle. Tulevaisuuteen liittyy yksi suuri kysymys, nimittäin ideologioiden uuden nousun mahdollisuus, vaikka sitä ei juuri nyt helposti tunnista.

On mielenkiintoista tarkastella kolmannen konvergenssin ideologiaulottuvuutta. Olemmeko palanneet ideologiajakoon pysyvämmin, vaikka tuon ajan piti olla jo ohi? Paljolti on kysymys siitä, mihin vihreät asettuvat arvo- ja ideologia-akselilla. Jos vihreät porvarillistuvat, merkitsee se vahvan porvarillisen konvergenssin syntymistä.

”Vanhojen puolueiden” (erityisesti keskustan ja sdp:n) perintöä ollaan jakamassa uudempien poliittisten voimien kesken. Vanhat puolueet tuskin marginalisoituvat, joten puoluekenttä pirstaloituu ja on jo pirstaloitunut ja hallitukset muodostetaan vaihtelevin kokoonpanoin. Kansanvallan syntipukeiksi jäävät jotkin edellä mainitut populistiset pien- ja marginaaliryhmät.

Turusta opittua

Turun tragediasta on kulunut tätä kirjoitettaessa muutama päivä. On ollut aikaa miettiä, mitä on tapahtunut ja mitkä ovat kaikkein keskeisimmät kipupisteet tällaisessa tapahtumasarjassa.

Epäilemättä poliisin suoritus, kun se taltutti tappajan etenemisen on esimerkiksi kelpaava. On vaikeaa kuvitella nopeampaa reagointia.

Mieleen on jäänyt ”tummaihoisiksi” sanottujen henkilöiden rohkea aktiivisuus uhrien suojelussa ja pyrkimyksessä ottaa rikollinen kiinni. Tästä aiheutui asianomaisille haavoittumisia, joka korostaa riskinoton suuruutta.

Asia, johon tässä aion puuttua on viranomaisten kyky reagoida ensivihjeisiin jonkin henkilön vaarallisuudesta. Useana päivänä olen hämmästellyt, kuinka annetut vihjeet epätavallisesti käyttäytyvästä henkilöstä eivät ole johtaneet toimenpiteisiin. Syyksi on ilmoitettu työntekijäpula. En toki kiistä sitä millään tavalla.

Selitykset eivät ole olleet vakuuttavia. On sanottu, että ko. henkilöstä tehdyt ilmoitukset eivät sisältäneet ”uhkaa”. Kuitenkaan uhkaa ei ole jäsennelty riittävän eritellysti. Jos 350 hengen listalle pääsee vasta, kun terroristisolu on todellisuutta, ollaan myöhässä.

On harmittavaa, että suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari vielä 24.8.2017 toteaa, että tiedot pääepäillystä eivät olleet konkreettisia.

Tulee mieleen, että rutiinimainen huolestuttavan tapauksen käsittely on johtanut rekisteröintiin, mutta ei jatkotoimenpiteisiin. Asia on ikään kuin käsitelty, kun se on kirjoissa ja kansissa tai tietokoneen muistissa.

Ylen ajankohtaisohjelmien haastattelussa on haastattelija miltei tuntenut myötänoloutta, kun edessä kiemurteleva viranomainen ei ole uskottavasti pystynyt perustelemaan, miksi vihjeet ovat jääneet pimentoon. Se on käynyt selväksi, että mitään tarkoituksellista pimitystä tässä ei ole.

Vihdoin sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg tuli 23.8.2017 julkisuuteen ajatuksineen. Nerg totesi Lapin Kansalle, että poliisilla on ollut ongelmia seuloa vinkkejä rikosepäilyistä. Ongelmia on ollut kaikilla poliisien tasoilla suojelupoliisia myöten. Juuri suojelupoliisin toimia pidän näiden ikävien tapahtumien osalta kaikkein puutteellisimpana.

Nergin mukaan viranomaisille tulee kaikkiaan 20 000 vinkkiä vuodessa. Suurin osa on varmaan ei-kiireellisiä tai vähäisiä nopeiden toimenpiteiden kannalta katsottuna. Silti työvoimaa ei varmasti ole riittävästi hyvien tulosten saamiseksi.

Turussa oli kysymys siitä, että vastanottokeskuksen turvapaikkahakijoilta meni huolestuttava viesti ensin vastaanottokeskuksen johdolle ja täältä sitten Lounais-Suomen poliisilaitokselle ja sieltä edelleen suojelupoliisille. Ei ryhdytty tarkistustoimenpiteisiin. Vastanottokeskukseen ei otettu yhteyttä.

”Toimintaa joudutaan muuttamaan”, totea Nerg nyt. Esimerkkinä hän tarjoaa menettelytapaa, jossa viestien sisältö määritettäisiin tarkemmin jo ilmoitusvaiheessa. ”Kaikki rakenteet pitää tsekata ja täsmentää paremmiksi”, huomauttaa Nerg. Juuri näin on tehtävä.

Mutta viime kädessä on kysymys vihjeen vastaanottajan kyvystä arvioida tässä ja nyt tilanteen vakavuus ennen arkistointia ja mikä toimenpidetarpeen taso. Tässä veri punnitaan.

Osa edellä esitetystä voi kuulostaa jälkiviisaudelta, mutta mielestäni Turun tapauksessa on tunnistettavissa rutiininomainen asioiden käsittelyn ohuus, johon ei ole varaa.

PS

Radiohaasttelussa tuotiin Turun tapahtumien yhteydessä esille, kuinka suomalaiset ovat tottuneet, että asiat "ulkoistetaan". Tässä ei selvästikään tarkoiteta perinteistä liike-elämän ulkoistamista, vaan henkistä "ei varsinaisesti kuulu minulle"-ulkoistamista. Apua ei kategorisesti tyrkätä pois ajatuksista, vaan myötätuntoisia toki voidaan olla. Kysymys on itse asiassa hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan seurausilmiöstä, jossa jokaisella on oma tehtävänsä.

Henkilökohtaiseksi tehtäväksi voidaan ottaa tapahtumasarjan kuvaaminen spontaanisti tai todisteiden kerääminen kuvaamalla. Mutta ollaanko yhteiskunnan järjestäytymisessä menty liian pitkälle? Spontaani auttamishalu jäi meitä vähemmän koulituille "tummapintaisille" ulkomaalaisille, jotka osoittivat hämmästyttävää rohkeutta oman terveytensä uhalla.

Liberaalin demokratian kritiikki ja puolustus

Demokraattinen eläin on sellainen otus, joka ei voi muuttaa kantaansa, koska on joskus omaksunut kansanvallan periaatteet juuriaan myöten eikä ole kokenut vaihtoehtoa omassa elinpiirissään koko elämänsä aikana. Millä oikeudella kansanvallan kannattaja liberaalin demokratian nimiin vannoen katsoo, että demokraattinen järjestelmä tarjoaa parhaat ratkaisut yhteiskunnan edistykseen ja ongelmiin?

Mitä tulee autoritaariseen vaihtoehtoon, niin onko meidän alistuttava käsitykseen, että siinä valta on vain ylhäältä päin annettua eikä sille ole aitoa sosiaalista tilausta kansalaisilta. Entä jos asia onkin niin, että kansalaiset ovat kyllästyneet demokratian eripuraan ja valtataisteluun ja haluavat ”pomon”, joka sanoo, miten asiat ovat.

No, tässä ne nyt ovat: liberaalin demokratian kritiikki ja demokratian vaihtoedot esille pantuna, aivan kuten ne ovat – tosin erilaisina variaatioina – nähtävissä esimerkiksi Euroopan autoritaarisesti hallituissa maissa.

Entä liberaalit kansanvaltaiset maat ? Yksilön vapaudet, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet, keskinäinen konsensus ja yhteiskuntarauha ovat tavoitteita, jotka kansanvalta on asettanut itselleen. Sen lisäksi tarvitaan toki kilvoittelua toisia polkematta, innovatiivista mielenlaatua ja elinikäistä kouluttautumista. Liberaalissa demokratiassa on opittava vähintään sietämään toisinajattelijoita.

Luultavasti vahvan yleissivistyksen maat eivät voi suostua autoritaariseen kuriin missään olosuhteissa. Vahvan yleissivistyksen omaavat kansalaiset osaavat ajatella omilla aivoillaan ja toisaalta suostuvat väistymään kantoineen, jos häviävät äänestyksessä enemmistölle. Tämä on osa demokraattista sivistystä ja hyviä tapoja.

Olen tähdentänyt, että demokratiaan kouluttautuminen vie sen 100 vuotta. Sitten malli on niin vakiintunut, ettei sitä enää voi hevillä kaataa eivätkä väliin tulevat muuttujat (sota!) pysty sotkemaan selvää asiaa. Toimiva demokratia sisältää toimivan opposition, joka haastaa hallituksen ilman, että kummankaan puolen tarvitsee pelätä kumousta tai kostotoimenpiteitä.

Valitettavasti on käynyt niin, että maapallolla on vain harvoja ”täysdemokratioita”, joilla on ollut aikaa harjoitella kansanvaltaisia prosesseja kymmeniä vuosia tai jopa yli sata vuotta. Väljemmin tulkiten maailmasta löytyy tutkimusten mukaan noin 90 vapaata maata ja viitisenkymmentä ei-vapaata maata. Loput ovat siltä väliltä.

Autoritäärinen demokratia on otsake, jonka alle sullotaan vaikka minkälaisia valtioita. Se tarkoittanee, että minimissään demokratian ulkoiset tuntomerkit, esimerkiksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ovat voimassa Autoritaarisuuden määrä vaihtelee maittain, johtajavaltaisesta demokratiasta tosiasiasialliseen diktatuuriin.

Autoritaarinen hallinto epäilee, eikä vain epäile, vaan usein tuomitsee liberaalin demokratian heikkouden tilaksi. Autoritaarisuuteen liittyy usein populismi. Tällä haluan sanoa, että suuri kansanjohtaja on ”selvän puhujan” maineessa. Etsimistä tai epävarmuutta ei tähän ajatteluun voida liittää. Viestiä ja sanomaa yksinkertaistetaan niin pitkälle, että yhteys monimutkaiseen reaalimaailmaan häviää.

Tietenkin demokratia voi syyttää itseään siitä, että on menettänyt kosketuksen kansaan. Joillekin tämä voi olla merkki ajastaan jälkeen jääneestä ”kansanvallasta”: se on liian välillinen. Se ei vastaa suoraan kansalaisten kysymyksiin, vaan kierrättää ”vastauksia” moninkertaisesti välillisen järjestelmän kautta.

Toista on Vladimir Putinin välitön kontakti kansalaisiin suorassa TV-lähetyksessä. Mitä siitä, jos kysymykset on valikoitu jo etukäteen. Mitä siitä, jos vastaukset/päätökset pannaan täytäntöön tosiasiallisesti ilman parlamentaarista valmistelua ja periaatteita.

Entä Donald Trumpin Washingtonin hallinnon ohittavat twiitit? Eivätkö ne olekin suoran demokratian malliesimerkkejä? Hallitsija lähestyy suoraan kansalaisia! Samalla kongressille osoitetaan kaapin paikka ja osa kansalaisista hurraa: näytettiin niille. Autoritaarinen hallinto pyrkii ovelasti yhdistämään välilliset vaalit ja suoran kansalaiskeskustelun. Mistään suorasta demokratiasta ei tietenkään ole kysymys. Tässä on silti kansanvaltaisella järjestelmällä mietinnän paikka.

Eikö toisaalta autoritaarisuuteen liity pieni sisäpiiri, joka sanelee päätökset? Kansan ainoa mahdollisuus protestoida on mennä kadulle ja osoittaa tarvittaessa väkivaltaisesti mieltään. Tähän saattaa kuitenkin sisältyä kansalaisten toivonkipinä. Vastahan Puolassa presidentti kumosi parlamentin autoritaarista yhteiskuntaa vahvistaneen päätösesityksen vetollaan.

Toimiva, aito demokratia edellyttää toimivia instituutioita, joihin kansalaiset voivat luottaa. Skandinavian maat ovat olleet näihin aikoihin saakka esimerkkejä luottamusyhteiskunnasta. Niitä voidaan hallita ”sivistyneesti” jopa vähemmistöhallituksilla (ei tosin Suomessa). Tämä on kypsän, sopeutumiskykyisen demokratian merkki.

Entä halpa viihde onko se turruttanut ihmisten aivot liberaaleissa demokratioissa, kuten joskus kuulee väitettävän? Tuskinpa viihde on mikään liberaalin demokratian erityispiirre. Autoritäärisesti hallituissa maissa, jos missä, viihde on kansalaisten tajun läpäisevää. Tavoite on tietenkin pitää kansalaiset tyytyväisinä.

Demokratian eräänlainen vinouma on siihen usein sisältyvä teknokratiavalta, joka ohjaa päätöksentekoa ohi poliittisen järjestelmän. Asiantuntijavallan ja poliittisen vallan tiedollisen eron umpeen kurominen edellyttää poliitikkojen valveutuneisuuden lisäämistä. Toisaalta kuka sanoo, että autoritäärinen valta on vapaa asiantuntijavallasta, pikemminkin päinvastoin?

Valitettavasti on esimerkkejä, jossa ollaan paljon pahemmin hakoteillä kuin puhuttaessa liian innokkaasta teknokraattien kuulemisesta. Osa kansalaisista on menettänyt luottamuksensa poliittisen järjestelmän luotettavuuteen ja kehittänyt vaihtoehtoisia totuuksia ja leimannut monet asialliset tiedotusvälineet valemedioiksi. Viime kädessä tässä on kysymys siitä, että henkilökohtaisen tiedon vajaus voidaan peittää ”totuudella”, jonka koetaan ”tuntuvan” oikealta (=totuus on sitä, miltä sen halutaan kuulostavan) . Tämä on populismin tai autoritäärisen vallan (tai niiden yhdistelmän) kapina vanhaa establishmenttia vastaan.

Onko niin, että oppositio vanhaa valtaa vastaan on itse asiassa aina ollut olemassa? Todennäköisesti kyllä. Se on vain tarvinnut sopivan karismaattisen johtajan – oman äänen - tullakseen kuulluksi.

Kaiken edellä kuvatun ylä- ja ulkopuolella toimii globalisaatio, joka on pannut liikkeelle modernin ajan kansainvaelluksen ja pakolaisvyöryn, jonka keskellä autoritääriset, populistiset ja demokraattiset voimat käyvät keskinäistä taisteluaan.

Erilaiset politiikan ja kaupan yhteenliittymät (EU, vapaakauppa- ja ympäristösopimukset ym.) on nähty yhtenä keinona sopeutua uuteen maailmaan. Seurauksena on ollut yhteenliittymis- ja erkaantumisprosesseja, jotka ovat luoneet ristiriitoja kansallisvaltioiden kesken. Autoritaariset, nationalistiset valtiot ovat muodollisesti mukana hankkeissa saadakseen etuja, mutta suhtautuvat täysin ambivalentisti yhteenliittymien syvempiin tarkoitusperiin.

Myös uusliberalismi on tarjonnut oman ”ratkaisunsa”. Tavoitteena on ollut vapauttaa markkinat, mutta viimeistään finanssikriisi opetti vapauden absurdisuuden, ellei sitten haluta suuryhtiökeskeistä maailmanjärjestystä. Sekä populistiset, autoritaariset että demokraattiset tahot vastustavat tällaista trendiä.

Oikeistopuhurin ja siihen liittyvän populismin vastoinkäymiset Euroopan tasolla muutamissa keskeisissä vaaleissa ovat osoittaneet kansalaisten terveen halun taistella liberaalin demokraattisen järjestelmän puolesta.

Suuri osa kansalaisten/yritysten/kansallisvaltioiden hämmennyksestä johtuu pyrkimyksestä sopeutua globaaleihin ympäristöihin ja niiden seurausvaikutuksiin. Taistelu käydään usein kansallisvaltioiden sisällä. Populisteilla, autoritaarisilla tahoilla ja liberaaleilla demokraateilla on jokaisella oma ratkaisumallinsa ongelmaan. Osa kansalaisista tunnustelee eriasteisia nousevia ja laskevia poliittisia virtauksia ja päättää sitten hypätä voittajan kyytiin. Ymmälläolijoiden määrä on kuitenkin kasvanut.

Keskeistä on löytää ratkaisut sopeutumiseen. Realistisimman ratkaisun tarjoavat ne, jotka tinkimättä myöntävät ongelmien monitahoisuuden ja pyrkivät pitkäjänteisesti löytämään etenemisväylät.

Suomettumisesta lännettymiseen

Kanava-lehdessä oli 5/2017 oli kaksi artikkelia, jotka mielestäni täydentävät toisiaan sen kehityksen valaisemiseksi Suomessa, mikä on tapahtunut toisen maailmansodan päättymisestä tähän päivään. Jukka Tarkan kirjoituksen nimi on ”Suomen turvallisuuden lyhyt historia” ja lehden vakituisen avustajan Timo Vihavaisen ”Jälkisanojen” otsakkeena on ”Salat tulevat julki”.

Mitään dramaattista uutta kummassakaan ei ollut, mutta kirjoitukset toimivat mainiosti herätteenä jatkoajatuksille. Vihavaisen kirjoituksen clue on, että Urho Kekkosen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa saa arkistojen avautumisen myötä yhä konkreettisempia muotoja.

Vihavainen lähtee ”erityissuhteen” käsitteestä, jota taannoin käytettiin tuhkatiheään kuvaamaan oman pienen kansakuntamme politiikkaa suhteessa maailmanvaltoihin, varsinkin Neuvostoliittoon. Tähän sisältyy osittain kuvittelua, sillä suurvallat eivät välttämättä nähneet asioita samalla tavalla.

Vihavaisen perusoletus on, että pienen valtion on säilytettävä liikkumavaransa, käytettäköön siitä mitä erityistä nimitystä tahansa. Esimerkkinä Vihavainen ottaa esille Suomen suhdejärjestelyn toisessa maailmansodan ja kylmän sodan aikana. Suomi pyrki välttämään sodan aikana avointa, dokumentoitua liittoutumista mihinkään osapuoleen, vaikka sitten käytännössä joutuikin antamaan periksi. Suomen asemassa oleva maa kumartaessaan johonkin suuntaan väistämättä pyllistää johonkin toiseen suuntaan.

Vihavainen korostaa, että kylmän sodan aikana puolueettomuus varmisti liikkumatilan. Mitä olisi seurannut, jos Suomi olisi liittoutunut vain toisen osapuolen kanssa? Käsitän Vihavaisen kirjoituksen kommentiksi myös tämän päivän tilanteeseen, jossa Suomea ollaan vetämässä osaksi läntistä puolustus- tai hyökkäysjärjestelmää.

Aivan kuten kylmän sodan aikana Suomi on nyt ambivalentisti sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka kuitenkin on vahvasti lännettynyt. Tässä voidaan mielestäni nähdä jopa symmetria-asetelma kahden aikauden välillä. Komponentteina ovat ”kumppanuus” Naton ja ”YYA” Neuvostoliiton kanssa.

Sotilaallisen liittoutumattomuuden vaatima tila käy ahtaaksi nykypolitiikalla, mutta periaatteessa liittoutumattomuus on edelleen kiveen hakattu prinsiippi.

Vihavainen puuttuu myös suomettumiskäsitteen luonteen muuttumiseen. Kekkosen aikaan ”oikeaoppiset” (so. virallisen ulkopoliittisen linjan kannalla olleet) tahot naureskelivat käsitteelle, jolle ei väitteen mukaan löytynyt perusteita. Tilanne on muuttunut. Jo pidemmän aikaa käsitettä on pidetty realistisena tulkintana lähihistoriasta. Kuitenkin käsite alun perin oli Länsi-Saksan sisäpolitiikan lyömäase, jolla vastustajaa pyrittiin vahingoittamaan neuvostokantojen myötäilystä.

Käytännössä Suomessa noudatettiin politiikkaa, jossa Neuvostoliiton annettiin vaikuttaa Suomen sisäpolitiikkaan. Eikä vain näin, vaan suomalaiset käyttivät neuvostosuhteitaan toisia suomalaisia poliitikkoja vastaan, joka lopulta oli viheliäisintä suomettumista.

Hoitiko Suomi asiansa huonosti suurvaltasuhteiden osalta kylmän sodan aikana? Ei, mutta suhteisiin kuului pitkälle viety opportunismi. Hyväksyttiin käytäntö, jossa itsenäinen kansakunta – tai pikemminkin sen poliittinen koneisto – haki naapurin avulla etuja ja valta-asemia, joita eivät kansalaisten antamalla valtakirjalla pystyneet saavuttamaan. Asia vietiin niin pitkälle, että neuvostosuhteiden kriitikot kävivät vähiin. Max Jakobsonin sanoin ”leijonat loppuivat kesken leijonankesyttäjältä eli Kekkoselta”.

Suomettumisagendasta tehtiin myös opportunistisen politiikan väline: on sanottu, että välttämättömyydestä tehtiin hyve. Kenenkään ei pitänyt kokea huonoa omaatuntoa suomettumisesta, koska se oli ”ainoa” mahdollisuus. Sitä paitsi se toi tulleessaan kukoistavat kauppasuhteet. ”Erityissuhteesta” piti ottaa siekailematta kaikki irti eli kääntää se omaksi eduksi.

Vihavainen korostaa menettelyjen arveluttavuutta: suhteita hoidettiin Kekkosen aikana Neuvostoliiton ”puoluelinjan” kautta. Vihavaisen sanoin ”itsenäisen valtion päämies alentui käyttämään ulkomaista apua omissa poliittisissa juonitteluissaan”. Edelleen hän toteaa, että ”tuntuu todennäköiseltä, että Neuvostoliitto tarvitsi Suomen-politiikkaansa varten juuri Kekkosen tapaista miestä”.

Vihavainen viittaa naapurimaan arkistoihin, joista on alkanut ilmetä uusia todisteita Neuvostoliitto-suhteiden vinoumista: ”Viime aikoina on tutkijoille avautunut sekä Breznevin päiväkirjoja että Neuvostoliiton kommunistipuolueen politbyroon asiakirjoja, joista Kekkosen `Moskovan tie´ vastaansanomattomasti paljastuu”.

Vihavainen korostaa liikkumatilan merkitystä päinvastoin kuin Jukka Tarkka, joka kirjoituksessaan haikailee Natoon sitoutumista, joskin voimattomana harmittelee kansakunnan ja sen johtajien ajattelun ”lukkiutuneisuutta”. Lukkiutuminen konkreettisesti tarkoittaa Tarkan mielestä jumiutumista kylmän sodan kokemuksiin eli kritiikki kohdistuu suoraan kylmän sodan puolueettomuusajatteluun. Sopeutuminen nykypäivään taas tarkoittaa Tarkan mielestä Natoon liittymistä eli käytännössä liikkumatilan tietoista kaventamista Vihavaisen tarkoittamassa mielessä.

Tarkka profiloi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen politiikan vuotavan koskiveneen soutamiseksi tyrskyjen keskellä. Tarkan mielestä vene vuosi kuin seula, mutta kuin ihmeen kaupalla Suomi pärjäsi. Suomi selviytyi, mutta hinta oli kova: Neuvostoliitto sotkeutui 30 vuoden ajaksi Suomen hallituksen muodostamiseen ja pariksi kymmeneksi vuodeksi presidenttipelin äänettömäksi yhtiömieheksi.

Tarkan kirjoituksen läpivirtaavana periaatteena on, että Suomi oli koko kylmän sodan ajan kuoleman vaarassa. Tällainen kärjistys ei mielestäni vastaa tosiasioita. Liikkumavaraa oli ja sitä käytettiin hyväksi. Tarkkakin myöntää, että kestettiin, mutta tyypillisesti hän dramatisoi yöpakkasten ja noottikriisin merkitystä. Myös Kekkosen lähipiirissä oli henkilöitä, joilla oli tarve kertoa jälkipolville, että Suomen olemassaolo oli hiuskarvan varassa, mutta Kekkonen pelasti Suomen. Tässä on paljon Vihavaisen mainitsemaa arveluttavaa suomettunutta johdattelua.

Olen aina pitänyt liioiteltuna Tarkan käsityksiä vuoden 1978 sotaharjoitusepisodista, jossa Suomi - Tarkan mukaan - ”pelastui” torjumalla Neuvostoliiton (lue: Vladimir Stepanovin aloitteesta tehdyn) aloitteen. Juuri sotaharjoitusepisodi on mielestäni esimerkki, kuinka jämäkällä otteella epätoivottavat sitoumukset vältetään ja säilytetään liikkumavara. Puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan johdonmukainen päättäväisyys poisti kriisin siemenetkin ja Neuvostoliiton oli tyytyminen ratkaisuun.

Tarkka antaa ymmärtää, että koskivene on nykyisellään läntisten liittolaissuhteiden takia paljon vakaampi ja kestävämpi kuin aiemmin. Mutta ulkoisen vaaran manaamisesta hän ei ole luopunut. Tarkkaa lukiessa tulee tunne, että ”vihollinen” on koko ajan sormi liipaisimella.

Erityisesti Tarkkaa korpeaa lupaukset järjestää kansanäänestys Nato-jäsenyydestä. Tätä hän pitää hirttosilmukkana, koska poliitikot eivät uskalla poiketa kansalaisten (kielteisestä) kannasta. Äänestystä ei yksinkertaisesti uskalleta järjestää, koska kansa äänestää väärin. Hän katsoo turhautuneena, että presidentti, hallitus ja eduskunta ovat näin ollen lukinneet Suomen Naton ulkopuolelle.

Tarkka haluaisi löytää kompromissin nyt vallitsevan - väittämänsä mukaan - sumuisen tilanteen ja Natoon liittymisen väliltä. Tarkka hakee pelastuskeinoksi omille kannanotoilleen kansalaisten sivistämistä, olettaen ilmeisesti, että valistuneet kouluttajat jakavat hänen Nato-kantansa. Tämä on pelkkä spekulaatio mieheltä, joka on jo lukinnut oman Nato-kantansa lukkoon. Sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta puhuvia kouluttajia löytyy kuitenkin runsaasti. Tarkka laskee sen varaan, että poliittinen eliitti asettuu selkeästi puolustamaan Nato-jäsenyyttä. Vastaanhangoittelijat Tarkka leimaa eliittiä tarkoituksettomasti syyllistäviksi populisteiksi.

Tarkka aliarvioi kirjoituksessaan kansalaisten turvallisuuspoliittista tiedontasoa. Se on nimittäin viisaan vankka yleisesti ottaen. Itse olen puolestani pannut merkille, että viime vuosina on tullut vastaan sellaisia ”eksperttejä”, että olen laittanut sanan "asiantuntija" heidän yhteydessään lainausmerkkeihin. Kansalaiset eivät alistu kyber- hybridi- ja propagandauhkien edessä herkkäuskoisesti, kuten Tarkka alentuvasti näyttää olettavan. Juuri hyvä yleissivistys takaa kriittisen Nato-kannan. Ja päinvastoin: kun olen ollut huolestunut viime aikoina ilmenneestä yleissivistyksen rapautumisesta, olen samalla ollut huolestunut pinnallisesta suhtautumisesta Suomen liikkumavaran säilyttämiseen.

Melkoisena ajatuskukkasena pidän Tarkan esittämää ajatusta, että ”Suomi on ….. pahassa paikassa Euroopan pohjoisella reunalla”. Tähän saakka Ruotsia ja Suomea on pidetty Pohjois-Euroopan vakauden takeena.

Naton vastustajat Tarkka leimaa pelkiksi mielipiteiden esittäjiksi. Hän vetoaa siihen, että kansaan ei voi luottaa, koska enemmistön mielipiteet voivat ”muuttua vaikka viikottain”. Olipa tarkoitushakuinen kärjistys! Tosiasiassa sekä ns. asiantuntijat että tavalliset kansalaiset muuttavat mielipidettään silloin, kun siihen vaikuttavat argumentit muuttuvat.

Tarkan mukaan historian taju on turvallisuusajattelun kivijalka. Olen samaa mieltä, mutta tulkinnemme historiaa eri tavalla. Onko siis Suomen syytä säilyttää liittoutumattomuutensa ja sitä kautta liikkumavaransa ja välttää sotilaallista sitoutumista? Vastaukseni on selvä: kyllä, sotilaallinen liittoutuminen ei ole tällä hetkellä relevanttia. Jukka Tarkan pyrkimys liittoutumiseen ryhtymisestä on johdettavissa hänen ajattelustaan, että Suomea uhkaa koko ajan sotilaallinen hyökkäysvaara. Argumentteja hyökkäysuhalle en Tarkan tekstistä löytänyt. Syyksi ei riitä, että koska Krimin niemimaa on miehitetty, niin seuraavana vuorossa on Suomi.

Liittoutumista jyrkästi vaativat tahot tekevät karhunpalveluksen kotimaalleen. Suomen kaltaisen maan on säilytettävä liikkumavaransa tulevien haasteiden varalta.

Menestymättömyyden salat

Yleisurheilun menestystä on tarkasteltu monesta näkökulmasta Lontoon MM-kisojen perusteella. On tullut paljon hyviä analyyseja, joista on syytä vetää johtopäätöksiä tulevaisuuteen. Yhteistä arvioinneille on ollut, että kisat suomalaisten menestymisen osalta menivät pieleen. Olen niin parkkiintunut suurkilpailujen seuraaja, että olen taipunut jo jonkin aikaa kannalle, jossa hyvää kilpailua ei voita mikään, ei edes oman joukkueen suoritukset. Ja Lontoossahan nähtiin loistavia kamppailuja.

Seuraavassa lähestyn asiaa historian näkökulmasta. Omat muistikuvani ulottuvat 1960-luvun alkuun ja sitä vanhemmista ajoista tiukkaan perehtymiseen esimerkiksi Suomen urheilun kulta-ajoista 1920- ja 1930-luvuista.

Suomen urheilu oli 1920-luvulla ja vielä 1930-luvulla samassa asemassa kuin se on nyt monissa Afrikan ja Aasian maissa unohtamatta arabimaita. Urheilu on tie sosiaaliseen nousuun ja henkilökohtaiseen uralla etenemiseen sekä kansalliseen rinnankohotukseen. Toinen maailmansota tappoi konkreettisesti monta lahjakkuutta ja sodan jälkeen oli tyytyminen pienentyneeseen menestykseen. Yleisurheilun menestyjät tulivat kapeammalta lajialueelta kuin kultakaudella.

Tultaessa 1960-luvulle menestys osui enää vain harvojen kohdalle. Odotukset olivat kyllä korkealla silloinkin. Olen monesti pyrkinyt tuomaan esille ikäluokkien koon merkityksen urheilumenetyksen kannalta. Mielestäni ei ole kiinnitetty kovin suurta huomiota siihen, että sodan aikainen syntyvyys oli alhainen. Juuri nuo neljäkymmentäluvun alkupuolella syntyneet olivat huippu-urheiluiässä 1960-luvulla. Muistan kuinka syvässä aallon pohjassa suomalainen yleisurheilu laahasi vuoden 1966 Budapestin EM-kisoissa: mitalia ei tullut, tuli vain Pauli Nevalan neljäs sija keihäänheitossa (plus seitsemän muuta pistesijaa). Alkoi syntyjen syvien luotaaminen.

Kuusikymmentäluvun lopulla alkoi uusi orastava menestysbuumi. Jälleen en voi olla huomauttamatta, että sodan jälkeiset suuret ikäluokat tulivat juuri tuolloin parhaaseen urheilijaikään. Jälkikäteen ajatellen seitsemänkymmentäluku oli hämmentävän, mutta loogisen nousun aikaa. Mutta ei ihme, ikäluokat olivat luokkaa sata tuhatta syntynyttä vuodessa. Oli mistä ottaa.

Samaan aikaan suomalainen yleisurheilu löysi massiivisesti dopingin, jolla oli ilman muuta suuri vaikutus menestymiseen. Sivuutan tässä yksityiskohdat. Ei kuitenkaan ole syytä unohtaa myöskään niitä ponnistuksia, joita tehtiin valmennuksen ja valmennusjärjestelmän puolella seitsemänkymmentäluvun vaihteessa. Se oli suuren herätyksen aikaa.

Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien menestys MM-kisoissa on hiipunut. Tilastonikkarit ovat koonneet seuraavan sarjan MM-kisoista: 1990 luvulla 11 mitalia ja 137 pistettä, 2000-luvulla neljä mitalia ja 77 pistettä ja tällä vuosikymmenellä tähän mennessä kaksi mitalia ja 37 pistettä.

Syitä menestymättömyyteen on monia. Manageri Jukka Härkönen osui varmaan oikeaan sanoessaan, että yleisurheilu on maailman huipputasolla geneettisesti lahjakkaiden ihmisten temmellyskenttä. Tästä voisi jatkaa, että yleisurheilu on levinnyt yhä laajemmalle maailmalla. Uudet kansakunnat kokevat ylevän tunteen omien menestyessä - sen saman minkä suomi aikanaan.

Lontoon kisat osoittivat, että varsinainen huippu ei ole terävöitynyt. Doping-kontrolli on mahdollisesti leikannut huiput monien lajien osalta pois, mutta taso oli korkea muilta osin. Voimasuhteiden muutoksia tapahtui. Mistä oli kysymys, kun jamaikalaiset pikajuoksijat romahtivat ja miksi valkoiset urheilijat etenivät mustien kustannuksella? Ehkä doping-kontrollilla on osuutta asiaan.

Entä jos doping sallittaisiin? Harva on valmis menemään niin pitkälle kuin Erkki Vettenniemi Kanava-lehden 5/2017 artikkelissa ”Kuka kontrolloi doping-kontrollia?”, jossa hän ennakoi, että tulevaisuudessa ”urheilijalla on lupa määritellä ammatillinen etiikkansa lääkelaukun sisältöä myöten”.

:::::::::::::::::::

Suomessa ikäluokat ovat pienentyneet eikä huippuja löydy joka lajiin. Osa huippulahjakkaista on siirtynyt jääkiekkoon, koripalloon, ja lentopalloon vain muutamia mainitakseni. Yleisurheilun rekrytointipohjana voidaankin käyttää muiden urheilulajien huippuja. On kuitenkin selvää, että kaikkein kovimmat palloilulajien tähdet eivät vaihda lajia pelkästään ilosta päästä edustamaan Suomea yleisurheilussa.

Yksi melko vähän huomioitu asia on yleisurheilun ansaintamahdollisuudet. Taannoin tuli esille jopa monien huippu-urheilijoiden suoranainen köyhyys. Tämä ei toimi kannusteena urheilu-uraa luoville. Haasteena on siis henkilökohtainen tuli ja valmennusjärjestelmän toimivuus. Tuen saannissa valtion panostus on oleellinen. Veronmaksajat ovat innostuneita urheilijan menestyksestä, joten kaipa he ovat valmiita maksamaan urheilusta aiheutuvia kustannuksia.

Valmennusjärjestelmään panostamisesta on paljon puhuttu ja joissakin lajeissa kuten hiihdossa on päästy eteenpäin aimo harppauksin, kun taas esimerkiksi mäkihypyssä on taannuttu kaikkien aikojen pohjanoteeraukseen. Yleisurheilun harjoittajat jaksavat vielä kamppailla varsinkin nuorten sarjoissa, ja siellä ovat kansakunnan toivot. Mallia Härkönen suosittelee haettavaksi Ruotsista, jossa homma toimii muutamien vahvojen yleisurheiluseurojen varassa.

Kuiva kausi MM-kisoissa on kestänyt lähes 20 vuotta. Mutta nuoria on tulossa, vai onko? Härkönen on tutkinut tilastoja ja toteaa, että nuorten MM-kisojen urheilijoista 68 prosenttia ei koskaan yllä juniori-ikää parempiin tuloksiin ja 80 prosenttia nuorten arvokisojen mitaliurheilijoista ei koskaan menesty aikuisissa. Kysymys ei siis ole vain Suomen ongelmasta.

Yksilölajeissa puuttuvat (rahalliset) kannusteet, joita on jo 17-18-vuotiailla huippujääkiekkoilijoilla ainakin näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Vaatii pitkäjänteistä taistelua ennen kuin hedelmät yleisurheilussa kypsyvät. Ja koko ajan vaanii loukkaantumisvaara. Härkönen puhuu valinnoista: valinta on tehtävä varhain juniori-iässä ja sitten nuoresta on pidettävä hyvää huolta. Esimerkkejä on tapauksista jossa urheilijaa lähellä olevien kunnianhimo on vienyt juoksijalta jalat alta. Urheilija ei välttämättä itse havaitse vaaraa. Huippulahjakas urheilija on siis ympäröitävä joukolla eri alojen asiantuntijoita.

Meilläkin – kuten Ruotsissa - saattaa piillä lahjakkuusreservi maahanmuuttajissa. Sosiaalinen nousu voi olla monille heistä parhaiten saavutettavissa urheilun kautta.

Jotkut ovat haikailleet isomman MM-kisajoukkueen perään. Ajatus on, että kun paljon lähettää niin jotain saa. Ei näin. Nytkin kävi niin, että tulokset ennen kisoja eivät olisi edellyttäneet näin suurta joukkuetta. Loukkaantumiset tosin sotkivat ennakkokuviota. Mutta miten loukkaantumisia voisi ennaltaehkäistä?

Meillä monet ovat kaivanneet tehokkaampaa koululiikuntaa. Se sopinee ensisijaisesti tavallisen kuntoliikkujan tavoitteistoon, mutta ammattilaiset tarvitsevat oman ohjelman.

Charlottesville – ”tämä ei ole sitä, mitä me olemme”

Uutinen Iltasanomissa:

”Lauantaina kolme ihmistä menehtyi Charlottesvillessä Virginiassa, jossa äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät kokoontuivat puolustamaan poistettavaksi määrättyä etelävaltioiden muistomerkkiä. 32-vuotias nainen menehtyi ja parikymmentä loukkaantui (oikeistolaisiin) marssijoihin kuuluneen miehen ajettua päin vastamielenosoittajia autolla, ja kaksi poliisia kuoli helikopterin maahansyöksyssä.”

Mitä tapahtui oikeasti?

Mielenosoituksessa oli kysymys hyvin valmistellusta väkivallanpurkauksesta. Saamieni tietojen mukaan äärioikeistolaiset olivat paremmin varustettuja mielenosoitukseen kuin poliisit (lähde: Virginian kuvernööri). Huudettiin komentoja ”eteenpäin” ja suojana pidettiin kilpiä, soihtuja heilutettiin. Vaikutti siltä, että toimenpiteitä oli etukäteen harjoiteltu. Paikalle ryhmittyneet rotuerottelun vastustajat olivat valmiit vastaamaan oikeiston aggressioon.

Kysymys on amerikkalaisen ekseptionalismin äärimmäisestä ilmiöstä, paremmuuden kaventamisesta koskemaan vain pientä osaa kansasta. Muistijälkinä 1800-luvulta näillä ihmisillä olivat mustien sokaisemiset ja sormien katkomiset yksi kerrallaan.

Mielenosoitusmarssi oli järjestetty etelävaltioiden kenraalin Robert E. Leen patsaalle, joka viranomaispäätöksellä on monen muun vastaavan muistomerkin tapaan määrätty poistettavaksi. Alt-right (alternative right) -ryhmät olivat mielenosoituksen takana.

Väittelyä on käyty siitä, oliko kysymys etelävaltioiden kulttuuriperinnön vaalimisesta vai onko kysymys vanhan 1800-luvulta peräisin olevan rasismin ihannoimisesta. Näyttää siltä, että vaaka kallistuu - mielenosoituksen iskulauseet huomioiden - räikeäksi rasismin kannattajien mellakaksi.

Uutisten skuupiksi nousi, se mitä presidentti Trump, Valkoinen talo ja uudelleen Trump sanoivat. Ensin kantansa ilmoitti Trump: hän tuomitsi kiihkoilun ”monilta puolin” yrittäessään teennäisesti olla ”tasapuolinen”. Sitten Valkoisessa talossa hoksattiin, ettei asiaa ihan näin voi sivuuttaa. Niinpä Valkoinen talo ilmoitti, että presidentin paheksuva ilmoitus koski kaikkia ryhmiä, myös natseja, Ku Klux Klania ja valkoisen ylivallan kannattajia. Tässäkään ”korjauksessa” ei mainittu ratkaisevaa sanaa ”äärioikeisto”.

Sitten astui julkisuuteen Trump itse ja korjaili aiempia lausuntoja pahempaan suuntaan. Hän palasi teemaansa ”molempien puolien” harjoittamasta väkivallasta. Trump puhui muutakin. Hän kielsi kaikkien mielenosoittajien olleen natseja tai valkoisen ylivallan kannattajia ja väitti Robert E. Leen patsasta puolustaneissa olleen myös ”todella hyviä ihmisiä”. Hän ei suostunut kutsumaan yliajamista suoraan terrorismiksi, mutta toki tuomitsi teon jyrkästi. Trump rinnasti alt-rightin keksimäänsä käsitteeseen alt-left yrittäen jatkaa tekaistua tasapuolisuusteemaansa.

Turhaan.

Monet republikaanit kyllästyivät veivaamiseen ja saivarteluun ja tuomitsivat presidentin puheet ja ilmaisut voimakkain sanoin. Itse asiassa republikaanit pelkäsivät tulevansa leimatuiksi äärioikeiston kautta. Siksi yritettiin luoda hajurakoa mielenosoittajien ja republikaanien väliin.

Kysymys on klassisesta esimerkistä Trumpin kaudelta: presidentti on ikioma itsensä, Valkoinen talo yrittää selitellä presidentin levottomia puheita ja maltilliset republikaanit yrittävät peittää häpeän tunteensa presidenttiä kohtaan. Varsinainen vallan kolmijako-oppi trumpilaisittain!

Mediassa on pyritty kuvaamaan äärioikeiston liikehdintää uudeksi ilmiöksi. Sitä se ei ole vähimmässäkään määrin. Ratkaiseva muutos tapahtui ehkä jo 1960-luvulla kansalaisoikeusliikkeen nousun myötä. Liikkeen uljaimmat hetket osuivat vuoden 1964 presidentinvaaleihin. Demokraatti Lyndon B. Johnsonin menestys oli katkera pala etelävaltioiden demokraateille, jotka olivat hallinneet sitä ennen etelän rasistista poliittista kenttää. Republikaanit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ottivat etelän haltuunsa. Rotuerottelua kannattaneet eivät ole koskaan luopuneet agendastaan, vaikka välillä onkin ollut poliittisesti tyynempää.

Tyyntä myrskyn edellä?

Kyllä, tästä ei ole montaa vuotta, kun äärioikeisto vastustaessaan Barack Obaman valintaa katkerasti – järjestäytyi ”teekutsuliikkeeksi” ja käynnisti propagandakampanjan, jossa verhotusti olivat näytillä kaikki nyt esillä olleet teemat. Alt(ernative)-right on aggressiivisempi versio teekutsuliikkeestä. Sen yhteydessä käytetyt käsitteet, kuten natsismi, rasismi ja valkoisten ylivalta ovat muuttuneet rutiineiksi.

Kun Obaman kausi lähestyi päätöstään radikaalioikeiston liekki hiipui, mutta Trumpin valinta kiihotti kannattajat varjoista näkyville Ku Klax Klania myöten. Moneskohan Klanin profiilinkohotus tässä oli kysymyksessä? Olen itselleni kirjannut 1800-luvun alkuperäisen KKK:n nousun lisäksi ainakin 1920-luvun (kannattajina viisi miljoonaa miestä ja 500 000 naista!) ja 1950- ja 60-luvun nousun, jotka molemmat hiipuivat liikkeen johdon väärinkäytöksiin ja omaan tolkuttomuuteensa. Jossakin siemenet ovat jääneet kuitenkin itämään odottaen sopivaa maaperää kasvaakseen.

Selvää on, että Trumpin valinta on aktivoinut oikean reunan sotureita taistelemaan ”oikeuksiensa” eli valkoisen ylemmyyden puolesta. Samasta syystä Trumpin on ollut vaikeaa tuomita selkein sanoin kapinaa: hänen kannattajissaan on paljon alt-right -ryhmien jäseniä.

Ku Klax Klan on selkeä esimerkki pelosta, jota valkoiset tuntevat. Vuoteen 2050 mennessä valkoiset ovat Yhdysvalloissa vähemmistönä. Trump hyötyi tavattomasti ruostevyöhykkeen valkoisten pelosta vähemmistöjä kohtaan, samoin kuin työpaikkojen menetyksistä. Näistä on lyhyt matka nyt esillä oleviin ääriliikkeisiin.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

”Tämä ei ole sitä, mitä me olemme”, on monen amerikkalaisen huulilla. Mutta verkkolehti Politico vastaa, että väite ei ole historiallisesti tarkka. Moni kantaa vastuuta menneisyyden pahoista teoista. Ehkä huudahduksessa on jotain hätähuutomaista.

Rolling Stones - aurinkokunnan rocktähdet

Rick Cohen on kirjoittanut yhden monista Rolling Stones -yhtyeen tarinoista. Teoksen nimi on ”Aurinko & kuu & Rolling Stones” (2016, käännös 2017). Otsakkeen Cohen on napannut keskustelusta Keith Richardsin kanssa vuonna 1994. Richards viitannee ”taivaankappaleiden” ikuisuuteen: tietyille sukupolville Rolling Stones on ”aina” ollut olemassa. Kivikausi on kestänyt ja kestänyt... Sinänsä uskomaton saavutus, kun vertaa siihen, että useimmat rock-yhtyeet ovat olemassa pari vuotta.

Teoksessa keskitytään painopistemäisesti Rollareiden uran alkuvuosiin ja hyvä niin. Minua on aina kiinnostanut ilmiöiden juuret: mistä kaikki oikein alkoi ja miksi ilmiöstä tuli vaikuttava. Niinpä tässäkin kirjoituksessa käsittelen nimenomaan yhtyeen nousua huipulle Cohenia osin mukaillen. Päätän käsittelyni yhtyeen 1960-luvun menestyksen tasannevaiheeseen.

Cohen osuu varmaan oikeaan erotellessaan sodanaikaiset 18-vuotiaat 1960-luvun 18-vuotiaista. Välissä on jyrkkä ajatteluero. Sodan käyneet nuoret elivät aivan eri maailmassa kuin sodan kurjuudesta toipuvan Englannin nuoret. Ankeaa oli sodan jälkeenkin, mutta toipuminen sai ilmenemismuotoja, jotka saattoivat yllättää. Nuoret ottivat rennommin ja omaksuivat samalla uusia, ei niin kurinalaisia käytöstapoja.

Sama voidaan todeta Mick Jaggerin kohdalla henkilötasolla. Miten hyvästä kodista tullut hyväkäytöksinen nuori muuttui nurkissa vetelehtijäksi ja opettajatapaamisen aikana röökiä vetäväksi teddy boyksi? Rock and roll -sukupolvelta puuttui vanhempien kunnioitus sillä tasolla kuin sitä odotettiin: muisteltiin menneitä, sodan aikana pistettiin häiriköt kuriin!

Sain omalta osaltani kosketuksen nuorisomusiikkiin (huh, mikä sana) 1960-luvun alussa. Jotenkin tunnen läheiseksi kirjassa kerrotun innostuksen amerikkalaiseen blues ja rhythm&blues -musiikkiin. Ei Englannistakaan löytynyt Muddy Watersin musiikkia levykaupoista. Hyvä jos myyjä edes tiesi moisesta muusikosta! Niinpä Mick Jagger ja Keith Richards kiertelivät ensin levykauppoja löytääkseen sankarinsa ja seuraavassa vaiheessa kuuntelivat toistensa kotona ja ystävien luona ”uutta” musiikkia.

Köyhän miehen bluesina palveli englantilaisten skiffle-musiikki johtotähtenään Chris Barber. Skiffle-yhtyeiden perustamisesta tuli tauti 1950-luvulla. Hyvin monet rockin kuuluisuudet aloittivat skifflestä.

Entusiastien piirissä blues-konserteista tuli pyhiinvaelluspaikkoja. Näiden kautta uusia innokkaita esiintyjäkandidaatteja alkoi ilmaantua. Yksi näistä oli Mick Jagger. Elettiin vuoden 1962 kevättä ja kesää. Samoihin aikoihin musiikillinen lahjakkuus nimeltä Brian Jones kokeili siipiään esiintyjänä. Keith ja Mick ihailivat multi-instrumentalisti Jonesin kykyjä - syystäkin. Se oli Brian Jones, joka rekrytoi myöhemmät Rolling Stones muusikot yhteiseen bändiin.

Jones myös keksi tulevalle suuryhtyeelle nimen Rolling Stones Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kesällä 1962 yhtye alkoi pikku hiljaa muotoutua. Viimeisimpinä kokoonpanoon liittyivät basisti Bill Wyman ja rumpali Charlie Watts. Silloin oli edetty jo vuodenvaihteeseen 1963. Eräänlaisena harmaana eminenssinä blues-muusikkojen takana vaikutti Alexis Korner (”Father of British Blues”), jolla oli omat ansionsa Rollareidenkin innostajana ja taustahahmona.

Stones oli alun perin coverbändi, mutta lisäsi toisten kappaleisiin oman tatsin, jolloin ne muuttuivat luontevasti rollaribiiseiksi. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa kappaleet ”Route 66” ja ”Money”.

Tuohon aikaan kaikkien piti ottaa huomioon Beatlesit, jotka tunkeutuivat listoille juuri noina vuosina 1962-63, hieman ennen Vierinkiviä. Muut yhtyeet kokivat Beatlesien uudet saundit ahdistavan haastaviksi. Rolling Stones oli aina valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen kakkosbändi niin kauan kun Beatlesit olivat olemassa. Rolling Stonesit olivat toki niin suuri ilmiönä, ettei siitä ehtinyt muodostua suurempaa ongelmaa.

Rollarit tarvitsivat oman Brian Epsteininsa. Tähän rooliin sopi tuottaja Andrew Oldham. Pitipä bändillä olla oma Pete Bestinsäkin, nimittäin Ian Stewart. Molemmat saivat lähteä hieman ennen suurta läpimurtoa.

Rollarit levyttivät ensikappaleenaan version Chuck Berryn nopearytmisestä ”Come Onista”. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen kiertue Englannissa syyskuussa 1963. Se tarjosi opiskelupaikan läheltä esikuvia: mukana kiertueella oli nimittäin mm. Bo Diddley. Keith Richards on väittänyt, että yhtye soitti tuosta kiertueesta eteenpäin yli tuhannella keikalla vuoteen 1966 mennessä. Se oli siis lähes tauotta tien päällä. Alusta lähtien keikoilla oli levotonta eikä yhtye itse ollut vähiten syyllinen mellakoihin: se suorastaan agitoi niitä.

Beatlesien viimeinen lahja Rollareille oli heidän kakkossinkkunsa ”I Wanna Be Your Man”, joka kipusi listoilla sijalle 12. Jossakin vaiheessa koitti hetki jolloin coverbiisit eivät enää riittäneet, tarvittiin omaa tuotantoa. Niinhän tekivät kilpailijatkin – siis Lennon-McCartney. Jälleen tehtiin perässä: nyt säveltäjäparivaljakko oli Jagger -Richard (tuolloin vielä ilman s-kirjainta). Tästä muodostuikin ongelma yhtyeen sisälle, sillä bändin perustaja ja lahjakkain muusikko Brian Jones jouduttiin syrjäyttämään sävellystyöstä. Myöhemmän menestyksen kannalta tämä oli kuitenkin välttämätöntä, sillä Jones oli liian paljon bluesiin kallellaan. Ei sille koskaan löytyisi suurta yleisöä.

Sitä paitsi Brian Jones ei ollut muusikonlaadultaan säveltäjä.

Ensimmäinen Jagger-Richard -kappale oli ”Tell Me”, tarttuva iskusävelmä. Menestyssävelmät syntyivät siten, että Richard teki riffin, josta Jagger sitten jatkoi. Sitä mukaa kun Jaggerin ja Richardin sävellystaidot kehittyivät, murtui Brian Jonesin itseluottamus.

Kirjassa mainitaan – Richardsin sanoin – The Last Time ensimmäiseksi aidolla tavalla rollareiden omaksi kappaleeksi. Tosin se on hyvin lähellä Staple Singersin kappaletta ”This Maybe The Last Time” -gospelia.

Aivan kuten Beatlesit, käynnisti Rolling Stones Amerikan kiertueensa vuonna 1964 – Beatlesit helmikuussa, Rollarit kesäkuussa. Ero vastaanotossa oli melkoinen: Beatleja vastassa oli kirkuva tyttölauma, Rollareilla oli vastassa harvalukuinen yleisö. Vierailua varten julkaistiin LP, jonka nimi oli ”England´s Newest Hitmakers”. Amerikan tervetuliaislahjana yhtye sai levytettäväkseen Bobby Womackin ”It´s All Over Now”, josta tuli yhtyeelle ensimmäinen ykköshitti Englannissa.

Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltain kiertue oli esiintymistä harvalukuiselle yleisölle. Blues ei ollut tuttu amerikkalaisille (!) eikä yhtyeellä ollut vielä hittejä uudella mantereella. Dean Martin showssa isäntä nöyryytti vierailijoitaan vinoilemalla heidän tukastaan ja olettamistaan älynlahjoista . Cohen toteaa kuivasti, että itse asiassa Martinin itsensä esittämä musiikkityyli eli viimeisiä aikojaan. Vierinkivet edustivat tulevaisuutta. Youtube-videolta on nähtävissä väläys noista hetkistä.

Onnistumisiakin oli. Chicagossa Chess Recordsilla syntyi hedelmällinen vuorovaikutus uuden ja vanhan mantereen musiikkigenrejen välillä. Chessillä nauhoitettiin mm. It´s All Over Now, Time Is on My Side, Around and Around ja lukuisia muita kappaleita Pian julkaistiin Yhdysvalloissa yhtyeen toinen albumi 12 x 5.

Myöhemmät kiertueetkin sujuivat paremmin. Toinen oli jo hyvä menestys ja kolmas vielä parempi. Esiintyminen Ed Sullivan showssa oli tuolloin must-juttu. Showssa esitetty ”Time Is on My Side” oli Stonesien uran avainkappaleita.

Stonesien kiertueet tehtiin valtavissa paineissa, kun esiintymisten ja rasittavan matkustamisen ohella piti tuottaa uutta materiaalia. Jostakin aikaa kuitenkin löytyi ja hittiputki avautui.

Kirjassa pohditaan spekulatiivisesti, mistä sai alkunsa ”Satisfactionin” sanoituksen fraasi ja mistä riffi. Osa voi olla alitajuista ”lainaa” jonkun muun kappaleesta (Berry tai jotkut muut), osa on omaa ideaa. Kappale on kuin useiden eri kappaleiden muunnelma. Ehkä kysymys on siitä, mistä Richards on itsekin puhunut: parhaimmillaan hän oli ”välittäjä”, ei säveltäjä. Asiaa ei ehkä kannata pohtia enempää. Mistään plagiaatista ei ole kysymys.

Annetaan ymmärtää, että Andrew Oldham julkaisi ”Satisfactionin” omin päin ja säveltäjä/sanoittajaparivaljakko piti kappaletta vielä raakileena. Sen ”keskeneräisyys” ja rouheus teki siitä valtavan hitin ja rock-musiikin klassikon. ”Satisfaction” on Rollareiden kuuluisin kappale. Samalla se teki bändistä juuri niin suuren, kuin miksi se on kymmenien vuosien ajan koettu. Elettiin kesää 1965.

Brian Jones tajusi ”Satisfactionin” myötä, että hän oli lopullisesti musiikin tekemisen sivuraiteella, oikeastaan hän ei ollut enää millään raiteella. Viina, huumeet, kiukuttelu ja epäluotettavuus tulivat vallitsevaksi osaksi Jonesin elämänsisältöä. ”Satisfactionin” jukaisemisen aikoihin Rolling Stones omaksui maneerinsa. Siitä tuli varsin kevyillä perusteilla ”pahis” tavallisen pop-ryhmän sijaan. Mutta Stonesit eivät olleet ainoita. Samaan aikaan tapahtui rockin eriytyminen omaksi, osin arveluttavaksikin rock-kulttuurikseen: kuvaan tulivat musiikin innovaatioiden lisäksi LSD, tripit, happeningit, spiritualisuus, räikeät vaatteet – ja muun muassa acid rock, psykedelia…. Syntyi LSD-biisejä. Kemia ja musiikki kasvoivat hetkeksi yhteen, joka maksoi monen artistin hengen.

Beatlesit ja varsinkin John Lennon olivat tämän kauden johtotähtiä. Cohen esittää, että Stonesit ”tulivat juhliin myöhäisessä vaiheessa”. Ei ole yllättävää, että Brian Jones oli Rollareiden ensimmäinen happokokeilija. Sitten tuli Keith Richards, jota pidetäänkin alan miehenä. Ja viimeisimpänä laskelmoiva ja varovainen Mick Jagger…. Charlie Watts ja Bill Wyman pysyivät sivussa koko sekoilusta.

Cohen pyrkii luomaan Stonesista kuvan, jossa nämä tekivät parhaat huumekappaleet, koska pysyivät silloinkin blues-juurilla. Mutta muutoin he eivät väitteen mukaan antaneet periksi 1960-luvulle: Stones kirjoitti kappaleita - edelleen väitteen mukaan - huumeista, ei niinkään huumeissa….

Tässä tulevat mukaan omat muistikuvani. Kyllä Rolling Stonesin jäsenet nimenomaan seurasivat – eivät johtaneet – ajan muotivirtauksia. Röyhelöpaidat, psykedelia, huumeet, Maharishi, levynkansitaide, intialaiset vaikutteet…. Kaikkea tätä Rolling Stones teki ikään kuin Beatlesien seuraajana sanokoon Cohen mitä tahansa.

Itse asiassa muistan erityisesti vuoden 1967 loppupuolen ja vuoden 1968 alkupuolen vaiheena, jossa Rollarit miltei tuhosivat uransa yrittäessään pysyä muodikkaasti aallonharjalla (albumit ”Between the Buttons” ja varsinkin ”Their Satanic Majesties Request”/joulukuu 1967) parhaaseen hippie-aikaan. He toteuttivat kaikkea sitä, mitä Beatlesit, mutta huonommalla menestyksellä ja huonommalla sisällöllä.

Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä, että he toipuivat tästä kaikesta. Sanoisin, että uusi tuleminen (ja paluu rockiin) tapahtui single-levyjen Jumping Jack Flash (1968, jota seurasi vielä ennen vuoden loppua saman henkinen LP Beggars Banquet) ja Honky Tonk Women (1969) myötä. Beggars Banquetin Sympathy for the Devil ja Street Fighting Man ovat alan klassikoita. Sen jälkeen Rollarit ovat olleet suurin piirtein sitä, minkälaisena useimmat heidät muistavat. Mikään suunnannäyttäjä yhtye ei enää ole. Mutta se on kokonaan toinen juttu.

:::::::::::::::::::::::::

Cohenin kirja on eloisa ja särmikäs kuvaus noista 1960- ja 1970-luvun päivistä, mutta suurpiirteinen faktojen osalta. Sen huomaa varsinkin silloin, kun Cohen kirjoittaa Rollareiden yhteyteen liittyvistä yhteiskunnallisista asioista.

Näyttää siltä, että Cohen koki kirjaansa tehdessään Keith Richardsin paljon läheisemmäksi kuin Mick Jaggerin, sillä Richardsilta on huomattavan paljon puhetta ja vaikutteita Cohenin teoksessa. Kirja toimii hyvin pitkälle yhtyeen jäsenten ehdoilla. Se on kuvaus rock-bändistä sisältä päin ja sellaisenaan toimiva ratkaisu.

Kisoissa oli upea tunnelma…….

Yleisurheilun 16. maailmanmestaruuskisat ovat viittä vaille päättyneet tätä kirjoitettaessa. Mitä jäi käteen? Ainakin Lontoon kyky järjestää kisoja loistavasti. Brittien upeat yleisurheiluperinteet näkyivät kaikkialla. Yleisömenestys noudatteli Lontoon olympiakisojen kaavaa: täydet katsomot aamukarsinnoista lähtien. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvä asia, sillä yleisurheilu on kärsinyt tietystä aneemisuudesta jo pitkään. Supertähdet kuten Usain Bolt ovat auttaneet esillä oloa, mutta laajemminkin ajateltuna verenvähyyttä on ollut havaittavissa. Lontoossa järjestettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan loistokisat.

Meillä Suomessa yleisurheilu on pitänyt esimerkiksi TV-lajina pintansa, mutta ongelmiakin on. Sadan parhaan vuosittaisia tilastoja yleisurheilulajeittain on ollut vaikeaa ylläpitää yksinkertaisesti sen takia, että suorituksia ei ole kertynyt riittävästi.

Meillä Suomessa ihmiset tottuivat 1970-luvulla loistavaan menestykseen, ikään kuin uuteen nousuun sitten kymmenien vuosien takaisten loiston päivien jälkeen. Mikä muuttui? Ensinnäkin suuret ikäluokat takasivat massojen mukana olon rekrytointipohjana ja lopusta huolehti urheilijoiden aktiivinen hakeutuminen yleisurheilun pariin. Vanhojen esimerkkien voimaa ei voi yliarvioida.

Iso paha D. oli yksi elementti, joka auttoi asiaa. On kiistämätöntä, että doping-kulttuuri oli Suomessa voimissaan 1970-luvulla. Suomi oli aivan eturintamassa, toki muutkin käyttivät.

Suuri menestys on hiipunut aikojen saatossa. Ennen kisoihin mentiin hakemaan sitä mitalia, yhtä tai useampaa. Nyt Lontooseen lähetettiin urheilijoita, jotka eivät olleet läheskään pistesijakunnossa, saati mitalikunnossa. Toistui vanha asia: urheilijat taistelivat kotimaassa kisoihinpääsyrajan kanssa ja joidenkin onnistui läpäistä seula nipin napin.

Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä: odotukset vain on viritetty liian korkealle tasolle, vaikka useimmat urheilun ystävät tunnistivat realiteetit. Nyt kisoissa näytti toteutuvan uhkakuva, että yksikään urheilija ei selviä loppukilpailuun. Lopulta tarvittiin paraatilajin, keihäänheiton viimeinen toivo, Tero Pitkämäki, jotta saatiin edes yksi urheilija finaaliin. Ja hyvin Pitkämäki heittikin.

Suomalaisten urheilijoiden tehtäväksi jäi kehua kisojen ilmapiiriä ja hyviä järjestelyjä….

:::::::::::::::

Lontoon maailmanmestaruuskisoissa oli muutamia tunnusmerkillisiä piirteitä. Esimerkiksi pikamatkoilla 100 metristä 400 metriin - aitamatkat mukaan lukien - saatiin yllätysvoittajia lähes kattavasti. Suurten mestariehdokkaiden kaatuminen oli yksi osa kisojen dramatiikkaa. Bolt (miesten 100 metriä) , Hejnova (naisten 400 metrin aidat) , Clement (miesten 400 aidat), van Niekerk (miesten 200 metriä), Felix (naisten 400 metriä) , Miller-Uibo (naisten 400 metriä), Thompson (naisten 100 metriä) saivat kaikki pettyä odotuksissaan. Miksi? Sitä voi vain arvailla. Perusvastaus on aina, että ”kilpailu on kiristynyt”. Tavallaan se pitää paikkansa. Oleellista on kuitenkin havaita, että voittajien tulokset olivat maltillisia huippujen kapasiteettiin nähden. Jos tämä johtuu doping-valvonnan kiristymisestä, niin kehitys on ollut todella myönteistä. Taso huipulla tiivistyi, kun ME:tä hipovat tulokset jäivät pois. Jäljelle jäi loistavia kilpailuja mies miestä ja nainen naista vastaan. Nähtiin dramaattisia romahduksia ja uusien voittajien riemunpurkauksia. Kotikatsojakin kamppaili osallistuuko hän uusien sankarien juhlintaan vai vanhojen mestarien syvään alakuloon.

Panin merkille eurooppalaisten ja amerikkalaisten juoksijoiden (myös valkoisten!) tasonnoston näissä kisoissa. Tämä tuli ilmi erityisesti dramaattisessa naisten 3000 metrin estejuoksussa, mutta tapahtui monissa muissakin lajeissa. On selvää, että kun jänikset puuttuvat pidemmiltä juoksumatkoilta, erot kapenevat afrikkalaisten, amerikkalaisten ja eurooppalaisten kesken. Ehkä kysymys on muustakin: eurooppalaisten ja amerikkalaisten vauhtikestävyys on parantunut havaittavasti. Myös pikamatkoilla eurooppalaiset nappasivat useita mitaleja amerikkalaisten ja jamaikalaisten nenän edestä. Varsinkin jamaikalaiset ovat taantuneet huippuvuosiin ja jopa viime vuoteen varrattuna.

Viime aikoina on tuotu esille mahdollisuus, että aloitettaisiin ennätystilastointi ”alusta” ja ennätysympäristöille asetettaisiin jatkossa entistä kovempia vaatimuksia. Tavoitteena on tietenkin paitsi doping-tulosten karsiminen niin myös urheilusuoritusten kontrollin kiristäminen, niin että arveluttavat tulokset jäisivät muutoinkin pois ennätystilastoista. Sen verran on esimerkkejä epäkelvoista olosuhteista, joissa vanhat ennätykset ovat särkyneet.

Kun kilpailu doping-laboratorioiden ja testauslaboratorioiden välillä jatkuu, on vaikeaa uskoa, että tällä ratkaisulla saavutettaisiin tuloksia, joita sillä tavoitellaan. Mutta jos sääntöjä kuitenkin uudistetaan rehellisen urheilun mahdollistamiseksi, ei pyrintöjä kannata tuomitakaan.

Ennätystilastoissa on useita ME-tuloksia, joiden rehellisyys kriittisesti arvioiden voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

::::::::::::::::::::::

Kisojen brittiläinen kiintotähti Mo Farrah, varsinainen ”tuplien” maailmanennätysmies, epäonnistui viimeisen tuplansa tavoittelussa. Ja niin kovasti kun hän halusi voittaa…. Sir Mo Farahille kävi kuten Boltille, suuretkin mestarit kaatuvat lopulta, mutta ovat varmistaneet sitä ennen paikkansa urheilun historiassa. Boltin syrjäytyminen huipulta tapahtui lopulta mitä brutaalimmalla tavalla. Mitä suuremmiksi nämä hahmot kasvavat, sitä kovemmin he kaatuvat….

Myös monissa kenttälajeista nähtiin tilanteita, joissa johto finaalin aikana vaihtui useampaan otteeseen. Esimerkiksi sopivat vaikkapa miesten kolmiloikka, miesten seiväshyppy, naisten kolmiloikka. Myös tulokset useimmissa lajeissa täyttivät kriittisetkin odotukset.

Sitten lopuksi tärkeimpään eli yksilöiden keskinäisen kilvoittelun tärkeyteen. En usko, että tämä aspekti kalpenee koskaan niiden silmissä, jotka aidosti arvostavat yleisurheilua, vaikka jänisjuoksujen johdosta tuloskeskeisyys on voittanut alaa. Entusiasteille ei koskaan riitä pelkkien tähtiurheilijoiden ylivoima, tarvitaan loistavia kilpailuja. Ja Lontoon kisoissa nähtiin paljon unohtumattomia suorituksia ja kaksinkamppailuja, jotka jäivät mieleen.

Miesten sadan metrin juoksun dramatiikkaa olen jo käsitellyt erikseen blogisani, mutta kaikki pikamatkat täyttivät kilpailudramatiikan osalta tehtävänsä: yllätysvoittajat ovat osa tätä jännityksen täyttämää nykygladiaattorien näyttämöä. Pohjoismaatkin olivat osa tätä trillerirakennetta, kun Karsten Warholm yllätti kaikki.

:::::::::::::::::

On hienoa, että yleisurheilu laajenee huipputasolla yhä useampiin maihin. Joukossa on toki muutama arveluttava tapaus, kun rikkaat arabimaat ostavat juoksijoita Afrikan maista ja jotkut diktaattorit sitovat oman menestyksensä ostourheilijoihin, mutta kokonaiskuva huomioiden kehitys on ollut todella upeaa. Se antaa toivoa, että yleisurheilun kaltainen ”perusurheilu ” säilyttää paikkansa urheilulajien joukossa.

Entä Suomen yleisurheilun tulevaisuus? Meillä on valtava määrä lahjakkuuksia, jotka mielestäni hyötyvät doping-testauksen kiristymisestä. Tilastojen valossa jopa kolmisenkymmentä nuorta on ollut Euroopan 10 parhaan tilastoissa eri lajeissa. Esimerkiksi Viivi Lehikoinen on kultakimpale, jota ei saa pilata. Varsinkin EM-kisoissa menestymisen mahdollisuudet ovat ilmeiset. Ongelma on ollut, miten saada nuorten menestys realisoitumaan aikuisikäluokissa. Siinä on haastetta valmennukselle, urheilijoiden tukiryhmille ja muille intressitahoille tavallisia tuloksia ahnehtivia penkkiurheilijoita unohtamatta.

Oppenheimerin tapaus

Yle Areenassa on nähtävissä Historia-sarjassa mielenkiintoinen ranskalainen dokumentti ”Kylmän sodan atomipommivarkaus” ydinpommin salaisuuksien siirtymisestä neuvostoliittolaisten tietoon. Yhdysvallat räjäytti ensimmäisen ydinpommin vuonna 1945 ja Neuvostoliitto vuonna 1949. Sitä, että Neuvostoliitto olisi omin voimavaroin seurannut näin nopeasti Yhdysvaltoja pidettiin mahdottomana jo aikoinaan. Siispä epäilyt kohdistuivat heti pommin kehitystyössä oleviin tiedemiehiin.

Dokumentissa on valittu tarkastelukulmaksi venäläisen avioparin tiedustelutyö Manhattan-projektin liepeillä. En epäile, etteikö parivaljakko välittänyt oleellista tietoa hankkeesta venäläisille, ei kahta sanaa. Mutta muitakin väyliä voidaan seurata. Tässä kirjoituksessa en seuraile dokumentin agenttitarinan juonikuvioita, koska pidän oleellisempana niiden vaikuttimien pohtimista, jotka johtivat tietojen vuotamiseen venäläisten haltuun. Häivytän siis dokumentin taustatietolähteeksi.

Stalinilla oli riittävästi tietoa atomipommihankkeen vireilläolosta, jotta hän saattoi käynnistää laajan vakoiluverkoston atomisalaisuuksien paljastamiseksi. Hankkeen johtoon nimettiin pätevin neuvostotaho, Lavrenti Berija.

Yritän ohessa kartoittaa niitä väyliä, jotka johtivat tietovuotoihin hankkeesta. Dokumentin alussa valitaan keskeiseksi tietovuotajaksi Albert Einstein, joka antoi naiivisti rakastajattarensa kautta informaatiota supersalaisesta hankkeesta dokumentin sankarivakoilijoille.

Yksi selitysmalli, miksi huippusalaista tietoa siirtyi Neuvostoliiton haltuun, on monien läntisten tiedemiesten 1930-luvulla omaksumat sympatiat sosialistista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Tämä voi tuntua yllättävältä tämän päivän näkökulmasta, mutta tässä kohtaa on syytä asettua tuon ajan olosuhteisiin.

Blogikirjoituksessani ”Albert Einstein ja sosialismi” (13.1.2014) referoin Einsteinin suhdetta sosialismiin hänen omin sanoin seuraavasti:

”Mielestäni on olemassa vain yksi tie näiden (kapitalismin aiheuttamien) vakavien haittojen eliminoimiseen, nimittäin sosialistisen talousjärjestelmän luominen yhdistettynä sellaiseen kasvatusjärjestelmään, joka olisi suunnattu kohti yhteiskunnallisia päämääriä”. Sitaatti on Einsteinin artikkelista vuodelta 1949 (Monthly Review): ”Miksi sosialismi?”.

Jatkoin tuolloista kirjoitustani seuraavasti:

”Miten Einstein päätyi näihin johtopäätöksiin? Ensinnä on syytä todeta, että varsinkin 1930-luvulla hyvin monet tiedemiehet olivat kallellaan sosialismiin päin. Edes Stalinin vainot eivät täysin estäneet tällaista ajattelua. 1930-luvun lama vaikutti kielteisiin mielipiteisiin kapitalismia kohtaan uskomattoman vahvasti. Propagandan avulla vahvistettu neuvostoliittolainen systeemi tuntui aidolta vaihtoehdolta kapitalismille monien älyköiden mielestä.”

Einstein oli oleellisesti mukana, kun amerikkalaiset kiirehtivät natsi-Saksan edelle ydinaseen kehittämistyössä. Saksalaiset olivat pitkällä atomiaseen teoreettisessa kehittelyssä. Einstein ei kuitenkaan ollut mukana atomipommin konkreettisessa kehittelytyössä, siksi venäläiset tarvitsivat muita lähteitä.

Dokumentissa mainitaan ydinfyysikko Leo Szilardin kohtalo: hän ei päässyt mukaan Manhattan-projektiin vasemmistosympatioidensa takia. Juuri hän oli se, joka parhaiten oivalsi natsi-Saksan potentiaalisen mahdollisuuden kehittää ydinase ja joka Einstein kumppaninaan herätteli Rooseveltia käynnistämään amerikkalaisen ydinaseen kehittelyprojektin.

Yhdysvallat kykeni keräämään Manhattan -projektiinsa natsihenkisiä saksalaisia lukuun ottamatta eräänlaisen tiedemiesten all stars -ryhmän. Osittain tämä onnistui sen takia, että natseja paenneet juutalaiset tiedemiehet tulivat projektiin mukaan. Natsi-Saksan kommunistiviha oli osaltaan vaikuttamassa juutalaisten tiedemiesten Atomivasemmistosympatioiden voimistumiseen. Itse asiassa kysymys oli laajemmastakin ilmiöstä: Yhdysvaltain yliopistoissa kommunismia pidettiin tärkeänä liitolaisena natsi-Saksaa vastaan.

Dokumentissa annetaan kuva, jonka mukaan tietoja ei tarvinnut urkkia Manhattan-projektin sisältä, vaan leväperäisesti toteutettujen kontrollitoimenpiteiden vuoksi tietovuotoja tapahtui tiheään. Aineistoa suorastaan tarjottiin venäläisille agenteille. Ainakin osittain tiedon salaamisen huolimattomuuteen vaikutti erilainen ajattelutapa tiedemiesten ja projektissa mukana olleiden sotilashenkilöiden välillä. Koko Manhattan-projektia johtanut kenraali Leslie Groves olisi halunnut rajata yhteydenpitoa tiedemiesten välillä (Los Alamosin lisäksi hanketta vietiin eteenpäin monissa muissakin laboratorioissa). Projektin tieteellisen osan johtaja Robert Oppenheimer edusti toisenlaista linjaa: tulosten aikaansaamisen kannalta oli ensiarvoista, ettei tiedonkulkua tiedemiesten välillä rajattu turvallisuustekijöihin vedoten. Groves antoi periksi.

Tietovuotojen tarvitsemia kanavia oli runsaasti. Venäläiset saivat tietoa mm. kommunistiksi tunnustautuneelta Oppenheimerin vaimolta. Oppenheimer itse oli FBI:n tarkkailtavien listalla jo 1930-luvulla. Hän oli tunnettu vasemmistosympatioistaan, mutta tuskin koskaan tunnusti kommunistisia oppeja.

Kysymys on oikeastaan demokraattisesti johdetun yhteiskunnan dilemmasta. Vapaaseen tiedonvälitykseen ja kanssakäymiseen perustuvassa yhteiskunnassa on loppujen lopuksi äärimmäisen vaikeaa säilyttää salaisuuksia. Toisaalta tieteen tähtihetket ovat juuri perustuneet laajan yhteistyön hedelmällisyyteen. Yhdysvaltojen menestys tieteessä on juuri nojannut korkeatasoiseen kanssakäymiseen tutkijoiden välillä.

Kenraalit hävisivät taistelun pyrkimyksessään betoninvarmaan salaamiseen. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että tutkijoiden hyväuskoisuus edesauttoi tietojen vuotamista hankkeesta.

Myös rekrytointien kautta Manhattan-projektiin soluttautui vakoilijoita, kuten esimerkiksi Klaus Fuchs.

Kysymys oli muustakin kuin naiiviudesta. Osa Manhattan projektiin osallistuneista tiedemiehistä oli sitä mieltä, että ydinase vain yhden suurvallan hallussa on liian iso riski. Siksi tietoa vuodettiin laajalla rintamallan - ei siis vain parin agentin sankaritekona - toiselle maailmansodan voittajavaltiolle, Venäjälle. Tämä on tämän koko vaiherikkaan tarinan vaikeimmin tajuttavissa oleva osa.

Miksi siis kaikki tapahtui niin kuin tapahtui?

Jokin ylevä ajatus saattoi olla salaisen tiedon levittäjien perimmäisenä tarkoituksena. Ehkä se oli sama ajatus, jonka kuulimme Jonas Salkilta, kun hän oli keksinyt poliorokotteen. Kun Salkilta kysyttiin, miksi hän ei patentoinut rokotetta ja halunnut rikastua, hän vastasi jotenkin niin, että ”eihän aurinkoa voi omistaa”. Ydinaseen ja laajemmin ydinvoiman rauhanomaisessa käytössä tieteen eettistä funktiota lähestytään tietysti omasta näkökulmasta. Se on äärimmäisen vaikea kysymys hallittavaksi, siksi ydinaseen leviämistä ”rosvovaltioille” pyritään kaikin keinoin ehkäisemään.

Projektin omantunnon kysymykset projisoituvat Oppenheimerin henkilöön. Aluksi hän oli kuin keksijä, joka innostuneena toteuttaa suurta unelmaa. Epäilemättä hän tuli myöhemmin tunnontuskiin, mutta paha oli jo päästetty ilmoille. Ensimmäistä kertaa sotaan voitiin liittää käsite maailmanloppu. Oppenheimerin halu estää vetypommin kehittäminen oli tuhoon tuomittu. Presidentti Truman miltei heitti hänet ulos Valkoisesta talosta, kun Oppenheimer esitteli kriittisiä kantojaan. Uudet miehet astuivat hänen tilalleen. Edward Teller, ”vetypommin isä” edusti aivan toisenlaista ”kylmän sodan sotilaan” ajattelua.

Oppenheimer oli yksi puuttuvista renkaista, kun sodan jälkeen puitiin epäamerikkalaista toimintaa. Senaattori Joseph McCarthyn kommunistihysteria oli pahimmillaan 1950-luvun alussa ja tuhosi monen isänmaan ystävän uran ja elämän. Sodan jälkeen siirryttiin kokonaan toisenlaiseen voimatasapainoon tai pikemminkin kauhun tasapainoon: sodan aikana USA ja Neuvostoliitto olivat olleet liittolaisia, sodan jälkeen vihollisia. Tämä tosiasia muodostui monen Manhattan-projektissa mukana olleen kohtaloksi. Historian logiikka toimii eri tavalla kuin yksilötason logiikka, jossa liittolaista autetaan hädässä eikä ajatella, mitä tapahtuu toisenlaisissa olosuhteissa, kun kaikki on ohi.

Atomipommi ja myöhemmin vetypommi olivat avaimia siirryttäessä kylmän sodan aikana kaksinapaiseen maailmankäsitykseen. Vladimir Putin propagoi tänä päivänä useampinapaisen maailmankäsityksen puolesta, koska paluu kaksinapaiseen on mahdotonta, mutta taustalla on se sama ajatus kuin noina Los Alamosin päivinä: estää yksinapaisen maailman muodostuminen.

Voivatko rikkaat pelastaa demokratian?

Demokratian itsepuolustus on joutunut kovalle koetukselle. Se tarvitsee liittolaisekseen riittävän vahvoja tahoja, esimerkiksi yrityksiä, jotka suhtautuvat modernisti yhteiskuntavastuuseensa. Suomessa esimerkkinä voisi pitää Supercelliä.

Hesarissa oli 4.8.2017 juttu (”Upporikas vihatumpi kuin koskaan”) George Sorosista, joka näyttää näinä aikoina keräävän vihollisia ympäri maailmaa. Kysymys ei kuitenkaan ole kapitalismin vastustajista,

vaan Sorosin ovat valinneet inhokikseen autoritääriset tahot, varsinaiset maailman mahtajat tai sellaisiksi pyrkivät.

Soros-antipatiat näyttävät yhdistävän Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Viktor Orbanin kaltaisia hahmoja. Vastustuksen ytimessä on Sorosin liberaaleille tahoille ja liberaaleille uudistuksille antama tuki. Kylmän sodan vastakkainasetteluun tottuneelle tämä on silmiä räväyttävä muutos: ainakin näennäisesti entiset viholliset tuntevat sielujen sympatiaa.

Mikä on nyt jakoperuste uudessa tilanteessa? Sanoisin, että jakoviiva kulkee autoritaarisuuden ja liberalismin välissä (Hesarin mukaan globalisaation, jonka kannalla Soros on, ja nationalismin välillä). Molemmat ovat nykyisin syytösten kohteena autoritaarisuutta moititaan tukahduttamisesta ja liberaalia katsantokantaa ahneudesta. Molemmat vannovat demokratian nimiin. Syntyy käsitteet liberaali demokratia ja autoritaarinen demokratia. Kumpikin katsoo olevansa alkuperäisellä asialla. Väliin jäävä tarkkailija ihmettelee, että mitä tämä nyt on.

Soros tuli minullekin tutuksi 25 vuotta sitten, kun hän tuli kuuluisaksi valuuttaspekulaatioillaan. Elettiin vuotta 1992 ja Soros löi vetoa punnan arvon heikkenemisen puolesta. Lyhyeksimyyntioperaatio onnistui ja Soros sai työantajaltaan miljardin punnan palkkion. Punta devalvoitiin. Eikä tässä kaikki: Sorosin väitettiin sekaantuneet myös muihin valuuttaspekulaatioihin mm. Latinalaisessa Amerikassa , Kaukoidässä ja Venäjällä. Soros herätti pahaa verta toimillaan markkinavelhona.

Sitten kaikki muuttui. Soros alkoi tukea poliittista liberalismia edustavia liikkeitä. Soros puuttui taloustieteen pyhiin opinkappaleisiin. Hän otti kantaa kaikkein pyhimpään eli tehokkaiden markkinoiden teoriaan, jonka mukaan markkinat korjaavat itseään, jolloin markkinavinoumat eivät jää voimaan. Soros sanoi päinvastoin, että markkinat ovat vain hetken tasapainossa ja vaipuvat sitten ”normaalitilaan” eli epätasapainoon.

Maailman kirjat ovat sekaisin. Rahamarkkinaspekulantti Soros on ryhtynyt suureksi humanistiksi, jolla riittää ymmärrystä vähäväkisille. Putin ja Trump ovat liittoutuneet yhdessä Yhdysvaltain kongressia vastaan, koska se on sotkenut herrojen hyvät diilit. Molemmat vihaavat Sorosia, joka on tuonut politiikan markkinoille vastenmielisiä liberaaleja ajatuksia. Missä tässä on punainen lanka?

Jos äkkirikastuneet sivuutetaan, niin vanhat kapitalismin gurut kuten Warren Buffet ovat löytäneet tasapainon oman elämänsä ja rahojensa välille. Buffetin kuuluisa ulostulo tapahtui, kun hän protestoi, että hän 17 % verokannallaan maksaa paljon pienemmän prosentin mukaan veroa kuin hänen sihteerinsä. Buffet kieltäytyi ymmärtämästä moista.

Soros on hyväntekeväisyys- ja avustustoiminnassa tuntenut sympatiaa Itä-Euroopan maita kohtaan ja niinpä hän on tukenut kansalaisoikeuksia monilla tavoin. Vastaavasti alueen autoritaariset johtajat tuntevat syvää antipatiaa miljardööriä kohtaan. Hän kun asettuu piikkilankoja ja barrikadeja vastaan.

Ehkä hän lyö kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä. Kannattamalla vapaita merkkinoita hän luo vaurautta itselleen ja samalla lisää hyvinvointia globaalisti. Autoritaarinen hallinto taas pyrkii allokoimaan resurssit ensi sijassa omille kannattajilleen ja suhtautuu pidättyvästi vapaiden yhteiskuntaolojen ja markkinoiden toimintaa.

Ehkä Soros on tullut synnintuntoon ja yrittää nyt hyvittää aiemmat markkinasumutukset. Tai ehkä hän on vain selkeästi valinnut puolensa maailmanlaajuisessa autoritaarisuuden (ml. nationalismi) ja liberalismin välisessä taistelussa. Hänen valintansa on sama kuin minullakin: liberaali demokratia lehdistönvapauksineen, oikeusvaltioperiaatteineen ja läpinäkyvine yhteiskuntineen. Ei tässä mitään rahamaailman vallanhimoisia salaliittoja tarvita, niin kuin pahansuovat illiberaalit kuvittelevat.

Skeptikot ovat sitä mieltä, että Soros liberalismin kaavun alla tyhjentää pajatson, kun silmä välttää. Tuskinpa kuitenkaan. Ehkä tämä humaani ymmärrys johtuu - ainakin muutamissa esimerkkitapauksissa - tietynlaisen kulttuurin noususta: rikkaus on jotain jaloa ja mahdollisimman kaukana äkkirikastuneiden nousukasmaisesta maailmasta. Jos kysymys on todellakin vaurastuneiden vastuun tunnustamisesta ollaan oikeilla jäljillä.

Maailman nopein mies

Näyttämölle asettelu on mielenkiintoinen. Vanha mestari ei ole enää parhaimmillaan, mutta kuitenkin suvereenisuudesta on jäljellä riittävästi: hän on useimpien mielestä suosikki. Ykköshaastaja ja potentiaalinen mestariehdokas on loukkaantunut. Tämä tasoittaa vanhan mestarin tietä, jotta hän voi saavuttaa vielä yhden briljantin kruunuunsa. Uusi nuori haastaja on kuitenkin riittävän kyvykäs asettamaan vanhan mestarin menestyksen kyseenalaiseksi. Monet kuitenkin epäilevät, onko se realistista. Vielä on mukana monissa keitoksissa koeteltu, viimeistä tilaisuuttaan kärkkyvä ja buuausten kohteeksi joutunut entinen suuruus – monen mielestä jo näyttämöraakki – joka on väläytellyt silloin tällöin vanhaa osaamistaan.

Roolijako on seuraava:

Vanha mestari: Usain Bolt

Loukkaantunut ykköshaastaja: Andre De Grasse

Uusi nuori haastaja: Christian Coleman

Entinen buuattu suuruus: Justin Gatlin

Kysymys on tietenkin Lontoon yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen satasen loppukilpailusta. Monet olivat tulleet katsomaan Usain Boltin viimeistä suurta näytöstä. Kaikki oli rakennettu häntä varten. Bolt ei tosin enää ollut parhaimmillaan, mutta ei mitenkään luokiteltavissa hiipuvaksi tähdeksi. Hän oli valmiina ottamaan haasteen vastaan. Myöskään vastus ei ollut aivan niin tasokas kuin sanokaamme 10 viime vuoden ajan keskimäärin. Syitä voi vain arvailla….

Kanadalainen Andre De Grasse, jolle oli jo sovitettu mestarin manttelia, oli harmittavasti loukkaantunut. Tätä kirjoitettaessa tiedossa oleva Lontoon kisan voittoaika paljastaa, että tilaa huipulla oli ja on. De Grassen vuoro tulee vielä. Ykköshaastaja De Grassen sijaiseksi nousi nuori amerikkalainen Christian Coleman, olihan hänellä nimissään maailman kärkiaika tältä vuodelta. Sitten mukana oli jo Rion olympiakisoissa buuauksen kohteeksi joutunut Justin Gatlin. Ja taas sama buuaus toistui. Osa yleisöstä ei ole antanut anteeksi doping-käryä, eikä vain yhtä vaan peräti kahta. Gatlin leimautui luvattomaksi vallantavoittelijaksi, joka tuli varkaille kesken suurten vallanjakojuhlien.

Finaalin startissa Bolt oli itsevarma, kuten aina kaikkine eleineen. Hän on omaksunut roolinsa, hän tietää, että hän on ikuisesti – kävi itse kisassa miten vaan – koko urheilevan maailman sankarihahmo.

Itse satasen finaali sujuu käsikirjoituksen mukaan melkein 100 metriä. Coleman – 175-senttinen sprintteritykki - hyvänä lähtijänä ja lähtökiihdyttäjänä karkaa Boltilta. Boltin reagointiaika on heikohko 0,183 (Gatlin 0,138), muutenkin alkukiihdytys on hidas. Lopussa Bolt tulee entiseen malliin (vai tuleeko?) ja näyttää ohittavan Colemanin viimeisellä parilla metrillä. Näen lopun väärin: Bolt aloittaa heittäytymisen aiemmin kuin Coleman. Viime mainitun oikea-aikainen kurotus tuo sadasosan eron.

Näinhän se näytti menevän: vanha mestari on kaadettu. Maaliviivalla silmännurkkaan ilmestyy hahmo, jonka ei pitänyt olla siinä. Hämmennys on valtava. Buuattu Justin Gatlin ilmestyy kutsumattona vieraana pitoihin ja varastaa shown. Justin Gatlinin loppuveto oli yhtä hyvä kuin kuin Boltilla. Voittomarginaali oli 20 senttiä, täysin riittävä, ettei maalikameran kuvaa tarvitse epäuskoisena pyörittää.

Christian Colemanin voitto olisi merkinnyt tyylipudasta vallanvaihtoa, joka olisi hyväksytty, joskin epäuskoisena: eihän tässä näin pitänyt käydä.

Olin seuraamassa omalla olympiastadionillamme, kun USA otti Gatlinin johdolla peräti nelosvoiton Helsingin MM-kisojen 200 metrillä vuonna 2005. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olen itse jyrkän kriittisesti arvioinut urheilun doping-historiaa. Gatlin on oleellinen osa tätä murheellista historiaa. Käryjä on langennut hänelle peräti kaksi kappaletta. Vahingosta ei voi olla kysymys. Entä sitten, kun tämä veteraani ilmestyy vanhoilla päivillään kisapaikalle ja riistää muilta glorian! Se oli monille liikaa. Havaitsin, että Gatlin edusti Lontoossa paitsi omaa doping-historiaansa niin sai myös olla sijaiskärsijä koko vippaskulttuurille. Tämä on kohtuutonta.

Myönnän, että tapaus Gatlin luo ristiriitaisen kuvan mieleeni urheilusta. Ruotsalaiset moralistit - ruotsalaiseen tapaan - eivät olisi halunneet Gatlinin esiintyvän koko kisoissa. Eivätkö kuitenkin kärsityt rangaistukset ole kuitanneet ”rikokset”? Näytelmän ”konna” on päästetty vapaalle jalalle sääntöjen puitteissa.

Boltin viesti Gatlinille Lontoossa oli selvä: buuaus oli epäoikeudenmukaista. Jos buuauksella Gatlinille pestään puhtaaksi urheilu, niin sitten tapaus on buuauksen arvoinen, mutta kuten me kaikki tiedämme, niin ei käy.

Usain Boltin suhtautuminen kärsittyyn tappioon oli esimerkillinen. Joskus sen oli tultava. Tätä ennen Boltin legenda oli kasvanut aivan omiin sfääreihinsä. Hän oli ja on aidosti täysin globaali hahmo, toki jamaikalainen lähtökohdiltaan, mutta sittemmin irtautunut taustastaan ”kaikkien omaisuudeksi”. Tässä ei todellakaan tarvita selitykseksi nationalismia.

Ehkä tähän ajatukseen Boltista kaikkien omaisuutena liittyy yleisurheiluyleisön itsekäs näkökulma. Bolt edustaa suurta yleisurheiluperhettä ja on sen symboli. Jotkut ovat huolissaan, miten yleisurheilun käy, kun valovoimaiset tähden lopettavat. Totta on, että Boltin ja Mo Farrahin kaltaiset persoonat luovat hurmoshenkeä, joka voi olla niin ainutlaatuista, että sitä ei voi korvata. Ei yleisurheilu tähän kuitenkaan kuole.

Bolt on osa valtavaa mainoskampanjaa ja tavaramerkki tällaisenaan. Kansainvälisen yleisurheiluyhteisön pitäisi käyttää häntä yleisurheilun hyväntahdon lähettiläänä. Eri asia on sitten, jos ei hyväksy urheilun pitkälle edennyttä kaupallistumista ja tähtikeskeisyyttä.

Olen seurannut taistelua maailman nopeimman miehen tittelistä nyt pitkälti yli 50 vuotta aina tarunhohtoisen Bob Hayesin päivistä lähtien. Rooman olympiakisoista muistilokeroissani on vain häivähdys.

Ovatko miehet nyt nopeampia kuin silloin kauan sitten? Ajanottojärjestelmän muutos sekoittaa vertailua, samoin pikajuoksun doping-historia tässä välissä. Hayesin Tokiossa 1964 rekisteröity sähköajanottoaika (virallisesti käytettiin käsiajanottoa kymmenysosan tarkkuudella) 10,05 tai 10,06 sateen kastelemalla tiilimurskaradalla ei häpeä tämän päivän suorituksille puhtaana nopeudenpurkauksena. Välierissä hän juoksi kovassa myötätuulessa sähköajanotolla 9,91. Viestissä Hayes otti kolmen metrin eron kiinni ja voitti parilla metrillä muita maailman parhaita sprinttereitä.