Natoon vai ei - erään keskustelun anatomia

 

 

Ylen Areenassa on mahdollista kuulla Ruben Stillerin  johtama keskustelu (alun perin 28.1.2022) ”Nato – uhka vai mahdollisuus”, jossa ottivat yhteen Nordic West Officen toimitusjohtaja  Risto E.J. Penttilä ja professori Heikki Patomäki.  Penttilä edustaa innokasta Natoon liittymisen linjaa ja Patomäki taas edustaa kantaa, jossa vastustetaan Natoon kiinnittymistä. Keskustelun sivutuotteena puheenjohtaja Ruben Stiller ilmoitti itsekin kannattavansa Natoon liittymistä ”varsinkin,  jos Ruotsi on mukana”. Onhan se tietenkin reilua,  että puheenjohtaja tunnustaa  kantansa, mutta asetelman julkituotu epätasapaino  herättää kyllä huomiota. Herrasmiehenä Patomäki ei reagoinut asetelmaan millään tavalla.

Patomäki edusti keskustelussa argumentoivaa linja, jossa hän pyrki osin tieteellisestikin perustelemaan kantaansa. Risto E.J. Penttilä tuntui edustavan Nordic Officen lobbauslinjaa, jossa pyrittiin perustelemaan täydellä eliksiirillä Nato-myönteistä linjaa. Myönnän,  että Penttilän siekailematon kiire Natoon herätti minussa hämmennystä ja ärtymystä.

Stiller aloitti teeman käsittelyn presidentinkin suosimasta kansanäänestyksestä. Penttilän mukaan nykyisenä hybridivaikuttamisen aikana ja Brexit-kokemusten perusteella ei löydy puoltoa kansanäänestykselle, vaan oikea paikka tehdä päätös on eduskunta edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaisesti. Patomäki perusteli kansanäänestyksen hyväksyttävyyttä kansalaisten valveutuneisuudella ja totesi,  että myös asiantuntijat voivat olla kykenemättömiä arvioimaan tilannetta objektiivisesti ja olla ns. ”tyhmiä”. Hybridikulttuuri ei Patomäen mukaan ole muuta kuin kiertoilmaisu propagandalle ja mielipidevaikuttamiselle,  joita on aina viljelty. Vain tekniikka on muuttunut. Siispä Patomäeltä löytyy tuki kansanäänestykselle. Mielestäni se, että mielipidetiedusteluissa kansan selkeä enemmistö kerta toisensa jälkeen on puoltanut liittotumattomuutta osoittaa päättäväisyyttä, ei päätöksentekokyvyn puutetta. Liittotumattomuuden enemmyys kansalaismielipiteessä on ratkaisu sinänsä, ei horjumista kahden vaihtoehdon välillä.

Stiller johdatteli keskustelua siihen suuntaan, että kansan mielipide on arvaamaton. Sanoisin tähän, että Suomessa jos missä kansalaisten mielipiteet ovat vakaita (vrt. Nato-kyselyjen galluphistoria!) lukuun ottamatta pientä  mielipideterroristien joukkoa. Netin suurisuut voidaan jättää omaan arvoonsa. Suomen kansan saavuttamalla  yleissivistyksellä on tässä suuri merkitys, sitä ei pidä aliarvioida.

Asetan kyllä itsekin kyseenalaiseksi kansanäänestyksen toteuttamisen pelkästään Ukraina-konfliktiin liittyen. Kansanäänestystä Nato-agendassa  tarvitaan,  koska kysymys on pitkäjänteisestä Suomen ulkopolitiikan linjavalinnasta, ei jonkin erilliseen kriisiin hoidosta. Penttilä tuntui kytkevän valinnanvaihtoehdot Ukrainan konfliktiin.

Median puolueellisuudesta Nato-keskustelun yhteydessä käytiin rikastavaa mielipiteenvaihtoa. Patomäki kiinnitti aivan oikein huomiota Helsingin   Sanomien omaksumaan Natoon liittymistä suosivaan kantaan. Samaa linjaa edustavat iltapäivälehdet ja suurelta osin maakuntalehdet.  Lapin kansan Patomäki mainitsi ääriesimerkkinä suoranaisesta sotaintoilusta Nato-hengessä. Olen täysin samaa mieltä Patomäen kanssa lehdistön asennoitumisesta. Missä on lehtien kehuma sitoutumattomuus? Patomäki heitti epäilyn varjon myös Ulkopoliittisen instituutin puolueettomuuden ylle.

Jopa Stiller kiinnitti huomiota mielipidetiedusteluissa esiin tulleeseen faktaan, että kokoomuksen kannattajista 35 prosenttia on Natoon liittymistä vastaan. Uutisoinnit viime aikoina ovat kirkuneet Naton kannatuksen lisääntymisestä. On tietoisesti häivytetty julkisuudessa se mielipidekyselyjen tulos,  että liittoumattomuudella on selkeä enemmistö (42 prosenttia vastaan 28 prosenttia) takanaan.  Ruben Stiller stillermäisesti (viitaten mielipidetiedusteluihin):  ”Eivätkö nämä (luvut) osoita, että  Suomi ei ikinä tule menemään Natoon?”

Penttilä viittasi MTV3:n  mielipidetiedusteluun,  jossa jatkokysymyksenä kysyttiin, että jos kansakunnan johto liputtaa liittoutumisen puolesta, niin mikä olisi tavallisen kansalaisen kanta siinä tapauksessa? Tulos: kansan enemmistön mielipide muuttuu myös. Penttilä sivuutti täysin presidentin kannan (MTV:n haastattelussa esitetyn),  jossa presidentti selkeästi sanoi, ettei pidä tällaisista spekulatiivisista kysymyksistä ja esitti jopa puolitosissaan,  että miksi ei tehdä gallupia,  jossa kansalaisilta kysytään,  miten ”äänestäisit,  jos poliittisen johdon ilmoitettaisiin vastustavan liittoutumista!” Vielä presidentti totesi, että kun kansalaisten mielipide oli hiukan muuttunut Nato-liittoutumisen suuntaan,  niin kansan mielipide on ruvennut kelpaamaan niille, jotka  aiemmin hylkivät kansalaismielipidettä!

Yhteenvetona presidentin MTV3-haastattelusta voidaan todeta, että kansan polarisoituminen on presidentin kannalta epämiellyttävin vaihtoehto. Sitä hän ei halua. Niinistö ei halua jäädä historiaan valtiomiehenä,  joka oli jakamassa Suomen kansaa kahtia. Stiller halusi tulla kamppailun keskiöön väitteellä, että Nato-kiistelyssä ei ole kysymys kansan kahtiajakautumisen vaarasta tai sitten sitä voidaan nähdä kaikkialla. Koska väite ei ottanut tulta Penttilä/Patomäki -keskustelussa sivuutan tässä kysymyksen. Presidentin kanta tuli selväksi.

Entä onko Natoon hakeminen hypähdys, balettiaskel vai harppaus verrattuna nykytilanteeseen? Miten keskustelijat näkisivät muutoksen?  Tässäkin mielipiteet erosivat. Odotetusti Patomäki piti siirtymää suurena, koska Venäjällä perusoletus Suomen tilasta on puolueettomuusasema. Venäjällä eroa liittoumattomuuden ja Naton välillä pidetään suurena. Penttilä näkee siirtymän jopa vain kosmeettisena, joka tapauksen vähäisenä johtuen jo voimassa olevasta kumppanuusyhteistyöstä Naton kanssa.

Onko Nato-optio mantra, jonka nimeen vannotaan? Penttilän mielestä se on juuri sitä, koska sen taakse mennään piiloon – molemmin puolin. Menettääkö koko optiokäsite merkitystään, kun sitä jatkuvasti toistetaan ilman seuraamuksia eli  ei haluta selkeitä kyllä/ei -ratkaisuja? Patomäki: optiolla on hinta (isäntämaasopimus, hävittäjät) ja se on kallis. Osittain tähän tilanteeseen on jouduttu ”Nato-hivuttamisen” seurauksena. Onko tässä järkeä? Vakaa malli on toiselta nimeltään  ”Suomen linja”,  jota se on noudattanut,  ja joka tästäkin eteenpäin on kannatettava linja. Tällä linjalla Suomi ei uhkaa ketään.

Penttilä ihaili Niinistön uudenvuodenpuheessa esitettyä uhkausta (optiota) Putinille: Ruotsi ja Suomi voisivat liittyä Natoon!  Sanoisin, että Penttilä liioittelee (jälleen kerran ) sanottujen sanojen merkitystä. Penttilä suurentaa Suomen roolia käsitemielikuvilla.

Joka tapauksessa herrojen mielipide-ero tässäkin kysymyksessä on selvä.

Entä Venäjän vastatoimet,  jos Suomi hakee Naton jäseneksi?  Penttilä (pelkistetysti):  Suomella ei ole mitään vaaraa,  koska se on jo EU-ratkaisun yhteydessä integroitunut länteen. Patomäki (pelkistetysti):  Suomen ei tarvitse valita puoltaan dramaattisesti liittymällä Natoon.

Mitä seuraa,  kun USA on Naton johtotähti, jonka johtoasema horjuu sisäpoliittista syistä. Noudatetaanko demokraattisia periaatteita enää lainkaan, joiden levittäjänä Yhdysvallat on - varauksin - kerännyt kannuksia? Mitä merkitsisi Trumpin valtaan paluu?

Patomäellä on suuri epäily,  ettei Suomi USA-johtoisen Naton jäsenenä päädy paljon puhuttuihin ”ytimiin”.  Päinvastoin USA:n hegemonia Natossa  merkitsee, että pienillä valtioilla on marginaalinen asema ja korkeintaan hillitsevä vaikutus operatiivisissa asioissa.

Patomäki esittää raflaavan kysymyksen: miksi sotilasliittoja yleensäkään on muuttuvassa maailmassa?

Etupiirit? Niiden olemassa oloa ja muodostumista ei varsinaisesti kiistetty, mutta etupiirikäsite laajenee ja muuttuu siitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Kiinan rooli tulee kasvamaan ja se tulee jaolle etupiireistä.

Penttilä toisti koko keskustelun ajan todisteluketjua, jossa oletus yksi johtaa oletukseen kaksi,  joka taas johtaa oletukseen kolme jne. Koko päättelyketjun tuloksena syntyy jonkinlainen Francis Fukujama  -syndrooma: tien päässä on seesteinen tulevaisuus, eräänlainen pysyvä tila. Voisiko sanoa Pax Nato?  Uskokoon ken voi. Penttilän näkökulma oli häpeilemättömän läntinen Nordic West Officen tyyliin.

Patomäki vältti tyylilleen uskollisena populistisia poikki ja pinoon -mielipiteitä, ja pysytteli tieteenomaisissa argumenteissa.