Militarismi voittaa lopulta aina - kyllästymmekö rauhantilaan?

 

Onko pitkien rauhanjaksojen vääjäämättömänä viimeisenä vaiheena suursodan syttyminen? Napoleonin sotien jälkeen vallitsi rauhantila yli 50 vuotta (1815-1870). Jakson katson loppuneen Saksan-Ranskan sotaan, joka päättyi Ranskan häviöön ja  traumaattiseen koston ja hyvityksen vaatimukseen. Ennen ensimmäistä maailmansotaa vallitsi suurvaltojen välillä  pääsääntöisesti rauhan aika 45 vuotta (Saksan-Ranskan sodasta ensimmäiseen maailmansotaan). Mitä tulee toiseen maailmansotaan niin historioitsija Eric Hobsbawm piti sitä  ensimmäisen jatkeena (”31-vuotinen maailmansota!”), koska ansalangat tulevaa sotaa varten asetettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen siten,  että koston ilmapiiri  jäi elämään (vrt. Ranska 1870). Yhtenä tärkeänä syynä olivat Saksalle asetetut kostonhimoiset sotakorvaukset, joista se ei selvinnyt.

Toisen maailmansodan jälkeen ajateltiin jälleen kerran,  että ”ei koskaan enää sotaa”. Luotiin tilalle kylmä sota, joka toimi kuuman sodan korvikkeena. Sen puhkeaminen sodaksi estyi ydinasepelotteen avulla. Keksittiin niin hirveä ase,  ettei sitä ei uskallettu käyttää, mutta kuilun partaalle vieminen sallittiin. Rauhan aikaa on nyt kestänyt 75 vuotta, vuodesta 1945 vuoteen 2020. Se on ennätyksellisen pitkä aika ilman, että on syttynyt suursota. Paikallisia sotia on toki ollut senkin edestä – ja kaikkina aikoina.

Suurvallat kehittivät viime sodan jälkeen sotilasliittojen ja muiden liittosuhteiden avulla etupiirit, joita ne sitten vartioivat mustasukkaisesti. Niiden pontimena olivat hiukan erilaiset strategiat: Neuvostoliitto luotti perinteiseen imperialismiin alistamalla alueita hallintaansa pääasiassa lähialueeltaan. Yhdysvallat perusti imperiuminsa sotilastukikohdille (tukikohtaimperialismi) ja Kiina kaupallisille solmukohdille,  joiden avulla verkostoitumalla ja osin haltuunottamalla se pyrki ohjaamaan maailmankaupan tavaravirtoja edukseen.

Rinnan fyysisten imperialististen hotspotien kanssa kehittyivät ideologiset vastakkainasettelut, joiden avulla tosiasiassa luotiin valtakeskittymiä silkan voimapolitiikan toteuttamiseksi. Maailma jakautui kahtia, markkinatalousvaltaiseen järjestelmään lännessä ja sosialistiseen järjestelmään kumppaneineen idässä. Niiden väliin jäi ”moraaliton” (John Foster Dulles)  puolueettomien (liittoutumattomien, sitoutumattomien) maiden ryhmä. Kun Euraasiassa ja osin Tyynenmeren alueella oli lännen ja idän välille betonoitu fyysinen ja/tai ideologinen muuri, suoritettiin rajankäyntiä sodin ja kylmän sodan keinoin ns. kehitysmaissa.

Vuoden 1990 jälkeen kylmän sodan rakenteet osin purkautuivat ja muodostui länsijohtoinen yksinapainen maailma,  jota Brics-maat ja Venäjä Putinin johdolla ovat pyrkineet moninapaistamaan. Kiina on itsenäisenä omana valtakeskittymänään rikkonut aiemmin stabiloitunutta etupiirien maailmaa ja pyrkinyt kasvavalla voimallaan korvaamaan Venäjän suurvaltastatuksen taantumisen. Venäjä puolestaan pyrkii epätoivoisesti taistelemaan vaikutusvaltansa jäännöksestä yrittäen luoda uuden etupiirin vanhan pohjalle. Putin on katkeroitunut vuodenvaihteen 1990 etupiirimenetyksistä.  Vanha riitaisa ja osin haurastunut Eurooppa taistelee sinnikkäästi yhtenäisyytensä ja liikkumavaransa puolesta. Samaan aikaan maailma on pirstoutunut ideologisesti (Sixten Korkman puhuu ”ideoista” ilmeisesti ohentuneen ideologisen ajattelun korvaajana!) lahkoiksi. Tuleva maailma perustuu pitkälti taisteluun teknologisesta edelläkävijyydestä ”ideoiden” uudessa maailmassa. Kaiken kattavaksi ideaksi nousee kuitenkin elämän säilyttämiseen tähtäävät pyrkimykset maapallolla ja sille vastavoimana pyrkimys säilyttää vanha maailma.

Vanhasta maailmasta periytyvät ja elinvoimaisina porskuttavat uusi kylmä sota ja uudet etupiiripyrkimykset ”ideoiden” elvyttämisineen ovat osoittaneet, että historia ei tältä osiltaankaan ole loppunut.

::::::::::::::::::::::

Länsimaiset oikeusvaltioperiaatteella toimivat valtiot muodostavat oman ryhmänsä ja autoritäärisesti johdetut valtiot omansa. Näiden välillä käydään hellittämätöntä taistelua vaikutusvallasta

Olen näissä blogikirjoituksissani tuonut usein esille autoritaaristen maiden aggressiiviset pyrkimykset osoittaa oman järjestelmänsä etevyys. Välillä on näyttänytkin siltä, että autoritaariset valtiot ovat joillakin mittareilla päässeet niskan päälle. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että näihin maihin kohdistuu yhä suurempia paineita, kuten esim. Kiinan ja Iranin levottomuudet osoittavat. Mieltään osoittavat ihmiset vaativat tavalla tai toisella noudatettavaksi oikeusvaltio- ja ihmisoikeusperiaatteita. Ennen kaikkea he haluavat läntisissä liberaalissa demokratioissa omaksuttuja tavallisia kansalaisoikeuksia.

::::::::::::::::::::::::::

Nykypäivää ajateltaessa militarismin henki tuntuu leviävän kulovalkean tavoin. Jokaisessa uutis- tai ajankohtaislähetyksessä korostetaan asearsenaalin merkitystä. Minkä roolin Suomi haluaa ottaa? Asiantuntijat lausuvat kukin vuorollaan arvauksiaan, miten Ukrainan sodassa käy lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Ajan tasalla pysyy, vaikka jättäisi joka toisen ajankohtaislähetyksen katsomatta. Mitä hyötyä lopulta on voittaa sota,  jos koko maa tuhoutuu raunioiksi (mahdollisen häviäjän infran jäädessä ehjäksi)? Tiedän kyllä vastauksen. Sotaa on jatkettava ja sitä jatketaan.  Ja Suomen pitää tukea Ukrainaa,  koska seuraavaksi saattaa olla meidän vuoromme.

Kyllästymmekö rauhantilaan? Suurin pettymys mielestäni nykypäivää arvioitaessa on se,  kuinka helposti militarismin henki tarttuu maasta toiseen. Vallitsee militaristinen euforia. Tarvitaan vain jonkun tahon aloite ja pian muut vastaavat samalla mitalla. Ollaan tilanteessa, jossa tapahtuu asevarusteluketjureaktiota, jos ne vain päästetään alkuun.

Mikä muutos on sysännyt  militarismin kierteen päälle? Ehkä muutamia tunnuspiirteitä voidaan eritellä: globaalitalous on heittänyt valtiot ja valtioita pienemmät yksiöt uuteen tilanteeseen, jossa ne hakevat paikkaansa. Uusi sopeutuminen vaatii hintansa ja kaikki eivät voi voittaa. Aiemmat sodat aiheuttavat häviäjien katkeruuden, kuten kirjoituksen alussa totesin. Sama ilmiö toistuu, joka ensimmäisen maailmansodan päättyessä aiheutti katkeruutta: häviölle jäänyt osapuoli kostaa tappionsa. Venäjä (Neuvostoliitto) ei unohda murenemistaan 1990-luvun alussa eikä sitä, että Nato levittäytyi sen rajoille. Hyvitykseksi se haluaa paljon laajemman etupiirin kuin mitä sillä oli 30 vuotta sitten.

Myös sodankäynti on muuttunut.

Aseistus on kehittynyt ja muuttanut sodankäynnin periaatteita, kuten olemme Ukrainan sodasta panneet merkille: droonien osuus tuntuu kasvavan.  Ja ne ovat vasta kehitystaipaleensa alkuvaiheessa. Miehittämättömyys on yksi uusiutuvan sodankäynnin avainkäsitteitä. Miten käy kalliiden hävittäjien painoarvon? Ilmatorjuntaohjusten ja -tykkien + muun tykistön rooli on ”aina” ollut suuri ja tuntuu kasvavan. Entä tankkien rooli? Niitä vastaan pystytään nykyisin osoittamaan tehokas torjuntakapasiteetti. Panssareilla ei ole enää samaa merkitystä kuin Saksan salamasodan osana toisessa maailmansodassa tai Kurskin panssaritaistelussa 1943.  Joka tapauksessa Ukrainan sota  muuttaa sodankäyntistrategioita.

Sotaa ja rauhaa alkaa olla vaikeata erottaa toisistaan. Hybridivaikuttaminen ja kyberuhat ovat osa nykyistä ”rauhanmaailmaa”. Ylläpidetään kaiken aikaa henkistä tai fyysistä sotatilaa maiden ja järjestelmien välillä. Teknologiakehitys muuttaa koko ajan rauhan ja sodan asetelmaa. On kysymys siitäkin,  näkyykö sodan sumu ennen kuin on liian myöhäistä torjua se. Kysymys on uudentyyppisestä kilpavarustelusta, johon totuttaudumme parhaillaan.

Olen  pyrkinyt valaisemaan nykyisiä jännitteitä monissa blogikirjoituksissa, mutta tällä kertaa en toista niitä, vaan annan puheenvuoron Sixten Korkmanille, joka määrittää  – Ukrainan sodan kautta - maailman nykytilaa vastakkainasettelun näkökulmasta seuraavasti (Hesarin kolumni ”Ideoiden taistelu käy kiivaana” 29.11.2022):  ”(Ukrainan sota) on demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kannattajalle iso asia, sillä Putinin voitto antaisi autoritaarisille hallinnoille ja kansalliskiihkoiselle populismille tuulta purjeisiin kaikkialla”.

Ja edelleen: ”Putinia motivoi imperialistinen nostalgia sekä usko länsimaiden auringonlaskuun ja moraaliseen rapautumiseen. Samalla hän pelkää, että länteen suuntautuva Ukraina voisi menestyä ja haastaa hänen hallintonsa myös Venäjän kansalaisten silmissä”. 

Liberaali demokratia on vastaavasti järjestäytynyt puolustamaan asemiaan. Siitä on osoituksena esimerkiksi Yhdysvaltain kongressin vaalit, jotka antavat hieman toivoa, että liberaalin demokratian polkeminen lievittyy.

Korkmanin mielestä elämme vaarallisimpia aikoja kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Hän on kuitenkin optimisti: ”Nyt on kuitenkin enenevästi toiveita siitä, että liberaali demokratia puolustaa asemiaan” nykyisissä haasteellisissa olosuhteissa.

Ideologia (ideoiden taistelu) on palannut Putinin määrittelemässä muodossa maailmanpolitiikkaan.  Putinin julmille toimille on äärimmäisen helppo langettaa tuomio, mutta ehkä syytä on pohtia asiaa hiukan monitahoisemmin. Olisiko lännen puolelta jotain voitu tehdä paremmin kuin nyt, jotta olisi selvitty vähäisemmin vahingoin. Luultavasti Naton eteneminen Venäjä rajoille olisi ollut mahdollista neuvotella siten, että olisi miedonnettu Venäjän perinteistä satoja vuosia vanhaa turvattomuuden tunnetta (tai vaihtoehtoisesti Venäjän vähintäänkin luuloteltua saarretuksi joutumisen pelkoa). Keir Gilesin sanoin: Kreml pyrkii koko ajan suojelemaan itseään, tai torjumaan sellaisia kuvittelemiaan uhkia, jotka vaarantaisivat nykyisten vallanpitäjien asemaa.

Miten  ”ymmärtää” Venäjää ja kuitenkin välttää naiivi huijatuksi tulemisen vaara? On tunnustettava , että on väsyttävää pohtia ratkaisemattomia asioita, kun joutuu pyöräyttämään ajatteluaan moneen kertaan ympäri.